Ensimmäiset ajatukset tästä lähtee pitkälle siitä, että käsittelee erilaisia diagnooseja (adhd, add, autismipiireisyys, tourette) eräänlaisina stereotypioina käytännössä tiettyjen tuntemiensa ihmisten kautta.
En tiedä, onko kauhean valaisevaa käsitellä kulissien takana näitä juttuja tollasten omien mielikuvien ja sisäisten stereotypioiden kautta. Jotta niistä sais enemmän irti, pitäis ehkä kertoa niistä ihmisistä laajemmin ja taustoittaa sitä, mihin nää omat mielikuvat perustuu ja mistä ne tulee.
Mulla toi menee kai niin, että riittävän täsmällistä tarkoitusta varten voisin kai availla ja kertoa. Siis jos ois joku mitä varten siitä puhutaan — ja mieluummin ehkä silti jäsenalueella. Tosin tässä vaiheessa on omasta puolesta yhdentekevää missä ketju sijaitsee, kun en kuitenkaan hahmota tarkoitusta.
Deittailuun vaikuttaa tosi paljon fyysiset ominaisuudet ja persoonallisuus ja kokemushistoria ja terveys ja elämänkulku. Tästä kaikesta on vaikea erottaa nimenomaan neurologiaa ja tarkastella sitä erikseen.
Tosi yleisellä tasolla mun mielestä tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivillä on aika usein jollain tavalla lommoinen itsetunto ja joskus myös hieman pirstaleinen minäkuva. Tota selittää mun ymmärtääkseni lähinnä se, että on tietynlaisia toistuvia tai pitkään jatkuvia negatiivisia kokemuksia. Mokaa jotain tai säheltää tai koheltaa tai jotain. Kai ne voi olla aika pieniä arkisiakin asioita suurimmalta osin.
Tälle jonkinlainen vastakohta tai vastakohdan karikatyyri vois olla sellainen kohtuullisen mallikelpoinen ja kohtuullisen fyysisesti ja henkisesti lahjakas ihminen. Ehkä on pärjännyt suht hyvin jossain urheilussa ja myös koulussa. Ehkä on suht varhaisesta iästä lähtien ollut melko selkeästi tai stabiilisti sellaisia juttuja missä tietää olevansa hyvä tai riittävän hyvä ja ne nivoutuu aika pehmeästi ja luontevasti osaksi minäkuvaa ja identiteettiä.
Tällainen ei välttämättä tarkoita sitä että on itsekeskeinen tai mulkku tai itseriittoinen edes. Vaan minusta tästä erikseen ihminen voi olla lämminhenkinen tai huomaavainen tai kiltti tai jopa vaatimaton — tai mitä vaan.
Usein tällainen tuottaa kuitenkin jotakin sellaista mitä vois sanoa hyväksi tai perusvahvaksi itsetunnoksi. Silloin ihmisellä on aika voimakas luotto ja usko siihen että asiat järjestyvät tavalla tai toisella ja ehkä myös siihen että pärjää. En ihan osaa kuvata tätä kattavasti ja napakasti.
Tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivillä mun nähdäkseni harvemmin on vahva ja stabiili minäkuva tai ihan niin vahva perusluottamus. Vaikka niillä menis hyvin tai ne olis hyviä jossakin, siinä saattaa silti olla pohjalla tietty epävarmuus, tunne että se on täysin tuurilla seilaamista tai että se voi loppua koska tahansa.
Parisuhteessa kun tulee ikävyyksiä tai vaikeita juttuja, on isompi riski tulkita negatiivisesti tai pelokkaasti. Helpommin ehkä valahtaa siihen että isontelee omia pelkoja tai miettii liikaa ja tekee sillä vaikeuksia. Joskus voi epäillä että tulee väärinymmärretyksi tai ettei lopulta saa toiselta ihan täysimääräistä arvostusta. Sellainen voi kääntyä myös tyytymättömyydeksi toista kohtaan, kun toinen ei ymmärrä tai ei arvosta, mutta yhtä haitallista sekin on, jos sen kääntää sisäänpäin ja kohdistaa itseensä.
Pintatasolla mun mielestä nepsy-piirteiset ihmiset tai tarkkaavuushäiriöiset ihmiset eivät ole pessimistisempiä tai negatiivisempia, vaan saattaa olla että heillä on jopa tavallisempaa tietyllä tapaa lämmin tai kannustava tai avoin lähestyminen ja puhetapa vastoinkäymisistä tai siitä kun joku ei suju tai menee pieleen yms. Tästä huolimatta yleistyksenä voi ehkä sanoa että valittujen ja opittujen asenteiden ja suhtautumisten ja muun takana voi silti keskimäärin olla enemmän epävarmuutta, eli itsetunto ja perustason luottavaisuus voi siitä huolimatta olla heikompaa tai herkemmin hajoavaa. Tätä koskevalla puheella voi myös ilmentää sitä mitä haluais olla vaikka nimenomaan ei ole.
Toi on tollanen yleisen tason paradoksi muutenkin. Ei seuraavakaan sääntö tai laki ole, mut on joku perä siinä, että ihminen jolla on aika voimakas luontainen taipumus dramaattisuuteen tai jännityksen tai intensiteetin hakemiseen melkein todennäköisemmin puhuu paljon siitä että arvostaa tasaista ja turvallista ja ettei kaipaa mitään "draamaa". Kun sitten taas ihminen joka oikeasti on sitä eli siis on tasainen ja tykkää nimenomaan siitä ehkä ei edes kokis tota relevantiksi puheenaiheeksi tai tarpeelliseksi mainita.
Vähän sama pätee, samalla lailla löyhästi ja ei täysin suoraan, moneen juttuun elämässä.
Edelleen tarkkaavuushäiriöissä tyypillistä on sekin, että ihastuu helposti, että nauttii ja saa suhteesta tosi paljon, mutta sitten voi olla vaikeampi luovia sellaisessa ihan arkisessa mitä kuitenkin pitkät suhteet valtaosin ovat.
Mulla on myös käsitys, että varsinkin kohtalaisesti tai melko lievästi tarkkaavuushäiriöiset sekä jossain määrin myös autismipiirteiset ihmiset tosi usein pariutuvat keskenään. Autismipiirteisyyden kohdalla tää tendenssi on mun mielestä heikompi mut tiedän laajemmasta tuttavapiiristä ja olen anekdoottitasolla kuullut terveyspuoleltakin jotain sen suuntaista, ettei ole kovinkaan tavatonta, että joku lähtee vaikka aikuisiällä tutkituttamaan itseään ja saakin nepsydiagnoosin, ja sitten osoittautuu että itse asiassa myös hänen kumppanillaan on jotakin vastaavaa. Ei se nyt mikään sääntö ole, mutta tarkoitan tällä sitä, että kyse ei olisi pelkästään tietoisesta identiteetin tai diagnoosien kautta tapahtuvasta yhteisen löytämisestä.
Yllä sanottu on melko mitäänsanomatonta yleistystä syistä, joita viestin alussa kerroin. Vois varmaan puhua myös enemmän positiivisen kautta ja korostaa sitä selvemmin. Ei mun käsitys tästä pelkästään se ole että suhteissa kaikki olis vaan huonompaa tai vaikeampaa, mut ehkä koin selkeämmäksi hahmotella ensin sitä kautta.
Periaatteesa voisin joskus kirjoittaa autismipiirteisyydestä vielä erikseen, mikä kenties olis Normalle relevantimpi tulokulma.
Mutta en oikein ymmärrä, mitä tällä haetaan
Jos Normalla ketjun aloittajana on joku ajatus siitä, mitä tältä toivoo, minkälaista näkökulmaa tms., olis ihan kiinnostava siitä kuulla
