Kyllä minulla on oikeus kokea että toisinaan kanssakäyminen naisten kanssa on negatiivisluontoista, jos olen itse niin kokenut, että on. En edelleenkään tajua että mikä ihmeen epäys- ja kieltovelvollisuus kenelläkään olisi minun omaa elämääni ja kokemuksiani kohtaan. Se on tietysti sitten eri asia kannattaako minun tehdä karttoja, laatia kaavioita ja ylipäätään muodostaa mitään "johdonmukaista kuvaa" naissukupuolesta, koska yksilöitähän me kaikki tietenkin olemme. Mutta valitettavasti jos itse ei sovi oikein minnekään ja se kumminkin välillä tehdään selväksi, vaikkei mitään sanottaisi ääneenkään, niin ei siinä kyllä kauhean emppissymppis ystävällinen olo tule noita muita kohtaan.
Tämä voi tuntua ikävältä, mutta tämä on ajatuskuvio, jota käytän itseni kanssa: jos jossain kontekstissa minulla on toistuvasti ongelmia, olen luultavasti itse osa ongelmaa, koska minä olen se tekijä, joka on noissa tilanteissa aina sama, kun taas muut tekijät ovat muuttuvia. Tämä voi olla puolto sille, että sinussa on jokin piirre, joka tekee kanssakäymisestä vaikeaa, kuten vaikka autismin kirjo. Toisaalta jos näin, luulisi, että samat ongelmat ilmenisivät silloin myös miesten kanssa. Ehkä ilmenevätkin? Toisaalta kyseessä voi olla myös ajatusvinouma, joka sinulla on naisista, ja jonka viet näihin tilanteisiin mukaasi. Se muokkaa havaintojasi, tulkintojasi ja käytöstäsi, joka puolestaan voi syventää ajatusvinoumaasi.
En todellakaan tarkoita ilkeillä, vaan tarjota niitä ajatusmalleja, joilla itse käsittelisin vastaavia vaikeuksia elämässä. Sinun kokemuksiasi ei voi missään nimessä kukaan kiistää. Ehkä niitä voi kuitenkin tarkastella erilaisista vinkkeleistä, koska on kiinnostavaa, miksi ne kokemukset ovat sellaisia.
Toisaalta ulkopuolisuuden tunteet ja yksinäisyys ovat yleisiä tunteita. Juuri vastikään luin jostain, että n. 30% yli 16-vuotiaista tuntee suuren osan ajasta tai aina yksinäisyyttä. Se on suuri lukema. Ja kuten olen usein sanonut, pelkkä introverttius voi saada tuntemaan ulkopuolisuutta ja erilaisuutta. Näistä tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta, jolloin jokainen niiden kanssa kamppaileva luulee helposti olevansa ulkopuolinen yksin.
Sitähän minä tässä itseni suhteen olenkin tuonut esille, että en ole normaali. Miten epänormaalin ihmisen kokemukset voisivat olla normaaleita, tai tuosta noin vaan muutettavissa normaaleiksi?
Kaikkia naisia kaiketi ahdistellaan, mutta eivät kaikki ota niin raskaasti sitä että melkein tulee raiskatuksi, tai joku äijä hyppää vuosikausia vittuilemassa ovella aina kun on päissään. Monia on kiusattu koulussa, mutta kaikki eivät ole ottaneet sitä niin raskaasti, eivät varmaankaan sittenkään vaikka asialla olisivat olleet kokonaiset poikalaumat, kuten minun kohdallani. Ei minua kourittu ja kopeloitu, ei lyöty tms. Mutta ihan vaan se että olin siinä yksinäni ja jätkälauma ympärillä oli minulle liikaa. Jätti vihaiseksi ja katkeraksi. Ehkä tuossa sitten jotenkin jäi kaivamaan se että muilta tytöiltä ei saanut suojaa tuossa asiassa. Samaan aikaan kun äitini tavallaan "hylkäsi" minut, keskittyessään sairastelevaan sisarukseeni joka syntyi yli vuosikymmenen ikäerolla. Normaali tyttö olisi siinä vaiheessa alkanut kiinnostumaan kaikenmaailman staroista, miettinyt poikia (mietin minäkin kyllä aikanaan), meikannut (aloitin sen vasta 17-vuotiaana kun sisuunnuin siitä että tulin työharjoittelussakin kiusatuksi).
Noin kaikenkaikkiaan tuntuu että naisten keskuuteen minulla ei oikein ole ollut asiaa, ja sitten taas miesten joukossa taidan olla jonkinlainen tsoukki, koska eiväthän miehet ihan oikeasti hyväksy kuin muita miehiä. En kuulu minnekään enkä keidenkään joukkoon. Siinä mielessä ei siis ole ollut merkillistä että olen ollut niin innoissani KM-touhusta, koska siellä ensimmäistä kertaa on melkein tullut kuulumisen fiilis. Sitä pilaa se että en osaa antaa itselleni anteeksi sitä etten kykene kaikkeen ja kehitykseni on hidasta. Viimeaikoina olen kuitenkin alkanut kokemaan että osaanhan minä jotain. Ja ajattelin tässä yksi päivä että ehkäpä en olisi tyytyväinen vaikka treenit menisivät miten hyvin tahansa. Aina jäisi joku seikka kaihertamaan, koska olen saanut pakkomielteen jostain ihmeellisestä täydellisyydestä jota en pysty ikinä saavuttamaan.
Vaativuus koskee tietysti myös ihmissuhteitakin, ja sillä en sitten pahemmin ole seurustellut, kun mitkään taskulämpimät jutut eivät ole kiinnostaneet. Tai paska seksi. Pitää ylittyä tietty raja että viitsii jatkaa.
Sitä en voi tietää ovatko vaativuus- ja täydellisyysriesat ominta itseäni, vai ovatko ne iskostuneet minuun taustani takia.
Kun ajattelen tilanteita joista joku toinen on sanonut että en osaa puolustaa itseäni tai että en tule toimeen naisten kanssa, niin tulee aina mieleen että jos olisin vaatinut oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta, olisin pelännyt että minua
vihataan. Halusin aina olla kiltti ja sopuisa, mutta sitten kuitenkaan en kyennyt venymään ihan mihin tahansa. Niin kuin nielemään vittuiluita noin vaan, kärsimään simputuksesta jne. Oikeudenmukaisuuden taju on minulla erittäin vahva, ja sitä tuntuvat muutamatkin naiset halunneen tallata ja polkea mennen tullen. Kaiketi minulle ulkopuolelta tulevana on haluttu näyttää "minun paikkani". Olen tullut nuorempana iäkkäämpien naisten ryhmiin, tai aloittanut muuten vaan uutena jossain paikassa, tai en ole ollut vakituiseen työhön tulossa jne. Onhan näitä juttuja saanut kuulla ja lukea, että naisvaltainen työyhteisö VOI olla yhtä helvettiä jollekin naiselle joka siellä sitten joutuu nokituksi kanaksi. Vaatii ihan perkeleellisen vahvan luonteen että sietää sitä kaikkea paskaa mitä tietynlaiset naiset saavat päähänsä suoltaa toisille, ja minulta se luonne puuttuu. Tai kai se vaatii välinpitämättömyyttä, ja se nyt varsinkin puuttuu minulta. En kai muutoin olisi mekastanut vuosia netissä milloin mistäkin paskuudesta mitä ihmiset toisilleen tekevät.
Pyrin siis ikäänkuin vääntämään vaikka väkisin asiat oikeudenmukaiselle tolalle, ja jos se ei vaan onnistu, otan ja häivyn. Tähän minulla onneksi länsimaisessa maassa on mahdollisuus. Jossain pahoinvointivaltiossa ei noin vaan häivyttäisi jos olisi esim. myyty jollekin miehelle vaimoksi, ja anoppi alkaisi kiusaamaan. Jos siellä yrittäisi puolustautua vaikkapa raiskaavaa aviomiestä vastaan niin että tappaisi tämän, saisi itse kuolemantuomion tai vähintään linnaa.
Voisi kysyä että miksi sekä naiset että miehet inhoavat naisia?
