Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet

Aloittaja Norma Bates, marraskuu 09, 2023, 14:43:00

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Kopek

Jatkan kommentointia pätkittäin.

Ajatelkoot NB konekirjoituskyvystään, mitä haluaa, minulle tuollaiset kyvyt ovat magiaa. En muista koskaan nähneeni luonnossa enkä edes videolla jonkun kirjoitavan kymmensormijärjestelmällä tai ylipäätään kirjoittavan nopeasti kirjoituskoneella tai tietokoneella. Kaikki näkemäni ihmiset ovat olleet hitaita. Luultavasti virheitäkin on tullut.

Kännykällä olen nähnyt jonkun tuntemattoman kirjoittavan joskus nopeasti. Silläkin naputtelen vain yhdellä sormella. Virhelyöntien määrästä ei kannata puhuakaan.

Jos olisin yhtä nopea ja virheetön kuin NB, harkitsisin romaanin kirjoittamista niin, että tekisin ensiksi karkean juoni-idean. Sen jälkeen kirjoittaisin kappaleiden otsikot eli sisällysluettelon. Lopuksi täyttäisin tyhjät kappaleet aiheisiin sopivilla teksteillä.

Sitä ei taideta lukea neuropoikkeavuudeksi, että sormet osuvat minne sattuu, kun yrittää soittaa pianoa tai kirjoittaa tietokoneella. Tämä on minun ongelmani, eikä ominaisuutta saa edes harjoittelemalla pois.

Norma Bates

Luenhan minä neuropoikkeavuudeksi motorisen kömpelyyteni, vaikkakaan se ei ole kaikkien neuropoikkeavien repertuaarissa. Suurin syy miksi epäilen itseäni autistispiirteiseksi on juurikin kömpelyys, vaikka on toki muitakin juttuja.

Todellakaan en "tajunnut" polkupyörän polkimilla jarruttamisesta yhtään mitään. Vaikka äitini jahtasi minua keppi kädessä että "sinähän ajat", niin en. Ja erään kerran menin sitten alamäessä pyörän kanssa nurin, kun olin lähtenyt yksin ajelulle, enkä sitä jarrutusta hahmottanut. Jos en jotain tajua, niin yritän sen sitten yleensä sivuuttaa kokonaan. Oletin lapsena että voihan sitä ajaa ilman jarruttamistakin. Ei voinut. En muista että minua olisi sattunut valtavan paljon, mutta saattaa olla että pelkään kovaa vauhtia tuon takia.

Kun yritin saada ajokorttia vuonna 1994, osui sellainen opettaja joka huusi kokoajan. Aistiyliherkkänä en jaksa kuulla jotain huutoa. Sen takiahan olen eksiäkin lyönyt, kun huutavat. Mutta sen lisäksi että äijä keuhkosi joka ajossa, oli se että koko touhu tuntui täysin kaoottiselta. Hahmotuskykyni ei riittänyt, ja vauhti pahensi sitä tilannetta. Olin jatkuvassa paniikissa kun yritin ajaa autoa. Josta äitini oli sanonut etukäteen että "siitä ei tule mitään".

Olin kuulemma koulussa pidellyt kynääkin jotenkin omituisesti. Itse en moista muista. Mutta sen muistan erinomaisen hyvin etten koko elämäni aikana oppinut syömään "eurooppalaisittain", eli en osannut pidellä haarukkaa vas. kädessä ja veistä oik. kädessä - kunnes aloitin KM-treenit. Vähän ajan päästä päähäni pälkähti että kokeilenpa nyt syödä "fiinisti". Ja yhtäkkiä osasin. Kun aiemmin vasen käteni oli ollut kömpelö ja haarukan pitely vaikeaa ja epävarmaa, niin nyt osasin.

Tämän vuoksi koen että kamppailulajien harrastaminen on auttanut minua lähemmäksi normaalia. Tässä asiassa siis tosiaan pyrin normaalimmaksi. Missään muissa asioissa en ehkä niinkään. Mutta kun joutuu kulkemaan pidemmän matkan kuin muut ollakseen samalla viivalla missä muut ovat jo sen takia että ovat normaaleita, niin onhan se saatanan raskasta.

Ilmeisesti kuvittelin itsestäni liikoja kun viime vuoteen asti oletin että kyllähän minä edes lyödä osaan. Autistiseen tapaani olin ehkä sivuuttanut jotain asioita jotka tuntuivat liian vaikeilta, ja yrittänyt sitten pärjätä ja päästä läpi ihan väärällä tyylillä. Tottahan toki kuka tahansa lyömisestä jotain oikeasti tietävä olisi nähnyt että miten päin honkia koko touhu minulla menee. Mutta KM:ssa asiat eivät taida olla niin nökönuukia ennenkuin sitten haluaakin edetä vyöjärjestelmässä aloittelijasta eteenpäin.

Hiihtämään olin niin huono, että vaikka olisi koko koulu ollut hiihtämässä kaikkine luokkineen, niin minähän se olin aina viimeisenä perillä. Luistella en osannut kun menin kouluun, kun minulle ei oltu edes ostettu luistimia. Koulussa en sitten oppinut jarruttamista, kun en kertakaikkiaan uskaltanut yhtäkkiä suhauttaa jalkoja poikittain, kun pelkäsin että olen siellä sitten pitkin jäätä etuhampaat paskana. Tapanani jarruttaa oli vemputtaa jalkoja V-asentoon ja suoraan niin monta kertaa että vauhti hidastui, en sitä V-asentoakaan tehnyt äkäisesti äkkiä. Aikuisella iällä olen silloin tällöin talvisin luistellut, mutta aina varovaisesti. Nyt on mennyt jo useampi talvi kun en ole viitsinyt, peläten lähinnä polvieni puolesta.

Uimaan en oppinut lapsena, kun ainoa järvi missä käytiin kerran pari kesässä oli sellainen missä oli kivikkopohja. 11-vuotiaana meinasin hukkua. Parikymppisenä opettelin rintauinnin ihan vain siksi että oli niin kamalia hellekesiä, että piti saada viilentyä järvessä. Sittemmin uimisesta tulikin lähes pakkomielle, mutta en uskalla laittaa päätä pinnan alle. Kun kerran kokeeksi niin tein, meinasin oksentaa kun tuli niin voimakas huimaus.

Pallopeleissä kouluissa lähinnä tein kaikkeni ollakseni mahdollisimman kaukana pallosta. Oli pientä tai isoa palloa.

Sählyyn en ikimaailmassa lähtisi, koska näin muutama vuosi sitten miten pitkä tikkirivi polveen tulee kun mies on saanut sählyssä mailasta polveensa...

Yksinkertaisesti olen todella arka. Joten siinä mielessä kamppailulajit ovat kai se kiintiöparadoksi elämässäni.

Karikko

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:17:38
Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 14, 2024, 10:55:23
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 13, 2024, 11:18:29Kuitenkin sinä Karikko uskot tietäväsi aina kaiken paremmin kuin muut. Muuten et vänkäisi niin että jopa jäsen Safiiri sai tarpeekseen, kun kohtasi sinnikkäämmän.

Aika jännä. Minulle tuo biologis-fyysinen itsettömyys ei tietty nappaa, kun olen spiritualisti.

Ehkä niin, mutta aika helposti aletaan syyttelemään toista hänen mielipiteistään, eikä haluta ymmärtää asiasta josta on puhe.

Kerroin vain siitä millaisia vaikeuksia on ymmärtää itseään, jos luottaa pelkästään omiin oletuksiinsa..

Ilman maailmaa ja siitä saatuja viestejä, ihmisen asema on melko heppoinen- "pystyssä pysyminenkään ei onnisti ilman tasapainoaistia..  Mikä' silloin on itse, joka "tekee" kaiken --


Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä,

Itseluottamus on "periaatteessa" rajaton vaikka ei itseensä luottaisikaan.  Valitsija on kuitenkin itse ja usein menneen sinne mihin on helpointa "uskoa".

Puhuin siis kyseenalaistamisesta jota voi tehdä myös omassa ajattelussa.
Jos päättää olevana jotain on ilmeisesti valinta tehty sisällön avulla eli tiedollisella tasolla, tuskin sentään "henget" ovat sitä valintaa tehneet.

Aivot ovat vastaanotin, jotka ottavat vastaan hermoärsytyksiä ja muovaavat niistä havaintoja, mutta eivät suoraan saa maailmasta tietoa- eli tarvitaan aistiyhteys.

Käytännössä aivot siis vuorovaikuttavat hermoston kanssa maailmasta saatua informaatiota ja kuvantavat sitä itsessään. Se on perusta kaikella maailmalliselle tiedolle, eikä muuta tietoa tiettävästi ole olemassa, ainakaan ihmisaivoilla havaittavaksi.

Norma Bates

Sanoin

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:17:38Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä, mutta luottaa aina muihin ihmisiin.

Eli voi ne toisetkin välillä kyseenalaistaa, koska heillä ei aina ole puhtaat jauhot pussissa. Jos jokaikinen ensimmäinen ajatus ja tunne on aina että "en luota itseeni, mutta luotan tuohon toiseen" (ja suurinpiirtein kehen tahansa toiseen), niin metsään mennään ja pahasti. Jossain vaiheessa aikuisen ihmisen pitää kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Ei tietenkään niin että yksin vs. muu maailma, mutta kuitenkin sitä omaakin näkemystään voi ja saa kunnioittaa.

Karikko

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 15, 2024, 10:17:36Sanoin

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:17:38Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä, mutta luottaa aina muihin ihmisiin.

Eli voi ne toisetkin välillä kyseenalaistaa, koska heillä ei aina ole puhtaat jauhot pussissa. Jos jokaikinen ensimmäinen ajatus ja tunne on aina että "en luota itseeni, mutta luotan tuohon toiseen" (ja suurinpiirtein kehen tahansa toiseen), niin metsään mennään ja pahasti. Jossain vaiheessa aikuisen ihmisen pitää kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Ei tietenkään niin että yksin vs. muu maailma, mutta kuitenkin sitä omaakin näkemystään voi ja saa kunnioittaa.

No tarkennetaan- kun omaa ajatteluaan prosessoi ja miettii mitä mikin on, tulee siinä samassa kyllä niiden muidenkin sanomisia tutkailleeksi- oletin tuon olevan selvää, mutta hyvä se on mainita erikseen.

Kopek

Kuuntelin kerran Yle Areenasta jotain podcastia, jossa nuoret naiset keskustelivat innoissaan siitä, mitä kirjainyhdistelmiä heillä itse kullakin oli. ADHD oli yleisin. Tuntui, että diagnoosin saaminen oli ollut näille ihmisille statusta kohottava asia, eli heidät oli hyväksytty poikkeusyksilöiden etuoikeutettuun kerhoon. Nykyäänhän on hienoa kuulua johonkin erilaisuutta ilmentävään joukkoon. Ylen ohjelma "Mahadura & Özberkan" hyvä esimerkki tästä sarjasta. Olemme syntyperämme takia erityisiä, te muutpa ette ole, hah, hah, haa.

Jos ei ole rotua, millä voisi nostaa profiiliaan, neurokirjosta löytyy yhdistelmiä monenlaisille ihmisille. Mutta entä ne onnettomat, jotka eivät saa statusta rodusta eivätkä neuropoikkeavuudesta. Mitä näille lopuille keksitään? Täytyyhän nykypäivänä jotenkin erottua massasta.

Norma Bates

^ Loput ovat tietysti persoonallisuudeltaan häiriintyneitä. Harmikseni en maksumuurin takaa pystynyt lukemaan erästä artikkelia jossa oli haastateltu narsistista häiriötä edustavaa miestä. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä mitä persoonallisuushäiriönsä itse uskova ja hyväksyvä narsisti juttelee itsestään ja elämästään.

Minähän en omalla kohdallani usko "psykoottispiirteiseen pers.häiriöön" joka minulle lätkäistiin neuropsykiatrian polilta kun olin mennyt Asperger-tutkimuksiin, eikä niitä sitten viitsitty vaivautua jatkamaan koska masentuneelta ei muka pysty sitä selvittämään. Joku sanoi minulle netissä joskus että hänen tuntemansa psykoottispiirteiset ovat hyväksyneet diagnoosinsa. Minä en. Siitä on se haitta että aina jos olen poissa tolaltani pahemmin, alan pohtimaan että olenko tosiaan noin umpihullu.

Mutta olen lukenut että aikuisilla asseille ei anneta mielellään tavattu antaa sitä As-diagnoosia (nykyään autismin mikä lie), koska "sitä ei pysty hoitamaan". Mikähän selitys sekin on? Ei minun fibromyalgiaanikaan pysty hoitamaan pois. Ja semmoistakin lukenut että hyvin mieluusti asseille on annettu vääränä diagnoosina skitsofrenia-diagnoosi. Itseasiassa en kai sitten ole vaikuttanut tarpeeksi sekavalta että olisivat sen kehdanneet antaa, joten pidättäytyivät sen verran että tyytyivät psykoottispiirteisyyteen.

Mutta nyt tulee tietysti muistaa että tuskinpa kaikilla persoonallisuudeltaan häiriintyneillä on masennusta ja ahdistusta. Minusta tuntuu kuin osa pers.häröistä oirehtisi ulos- ja osa sisäänpäin. Ulospäin oirehtivat ovat näitä narsisteja ja epävakaita.

Äh, tuskinpa moni kehtaa mainita olevansa pers.häiriintynyt. Joten HSP eli erikoisherkkä lienee se, mitä ollaan, jos ei mitään muuta. Tosin siitä ei ole ihan viimeaikoina ollut juttua, joten ei taida olla enää muodissa.

Hiha

Lainaus käyttäjältä: Kopek - helmikuu 15, 2024, 23:50:10Mutta entä ne onnettomat, jotka eivät saa statusta rodusta eivätkä neuropoikkeavuudesta. Mitä näille lopuille keksitään? Täytyyhän nykypäivänä jotenkin erottua massasta.

Helppo. Sekvensoitte koko DNA:nne. Siinä G, A, C, T silmissä vilisee sen aikaa, että on helppo vakuuttua olevansa uniikki.

Karikko

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 16, 2024, 08:59:09Äh, tuskinpa moni kehtaa mainita olevansa pers.häiriintynyt. Joten HSP eli erikoisherkkä lienee se, mitä ollaan, jos ei mitään muuta. Tosin siitä ei ole ihan viimeaikoina ollut juttua, joten ei taida olla enää muodissa.

Se käy helposti, jos oikein oivaltaa. Persoonahan on altis häiriintymään jatkuvasti.

Jos taas se häiriintyminen muuttuu joksikin uudeksi persoonaksi, niin kyllä sekin häiriintyy.

Yleensäkin jos ja kun ihmisellä on joka tapauksessa jonkinlainen persoona se myös häiriintyy. Pysyvä ego lienee urbaanilegenda, jota ei pysyvässä muodossa edes ole.

Ihmistä on iät ja ajat yritetty muuttaa sopeutuvaksi hyväksi joviaaliksi nöyräksi alamaiseksi tässä herran tai herrojen valtakunnissa, mutta ei se vielä ole onnistunut.
Edelleenkin riippuu "tuulista" mihin suuntaan ajaudutaan--persoonallisesti.

Norma Bates

Minulla(kin) on läjä kaikenlaisia koruja, mutta käytän niitä erittäin harvoin. En välttämättä edes kertaa per vuosi. Näetsen aina kun minulla on sormus sormessa tai riipus kaulassa, se alkaa jotenkin ärsyttää, ja lopulta riisun sen pois. En tarkoita ärsyttämisellä kutittamista tms. fyysistä reaktiota. Jotenkin vaan tulee epämukava olo. Ei niin epämukava kuin jos puseron pesuohjelappu hankaa niskaa, mutta kuitenkin.

Joten ihmettelen vähän miten tämän vekottimen olisi tarkoitus auttaa neuropoikkeavaa:

https://findfeyra.com/fi/products/feyra-angstlindrende-ring

Tykkään kyllä näpelöidä kaikenlaista, mutta tosiaan se tiivis ihokontakti on epämiellyttävä.

Norma Bates

Jäsen a4 olikin tehnyt löydön:

https://areena.yle.fi/1-67596299

Siellähän oli samaistuttavia yksityiskohtia. Ravintolassa minua ei ihmisten mässytys sentään ole niin häirinnyt (omien hampaideni louskuminen kyllä joskus), mutta puheenpälätys ja kaikenlaiset kolinat ja hurinat. Onneksi olen onnistunut jotenkuten siedättämään itseäni julkiseen syömiseen. Mieluummin syön kyllä yksin kuin kavereiden/treffiseuralaisen kanssa.

Tiedän myös että saatan virnuilla ja möläytellä typeriä.

Sitten aloin miettimään sitä parinhakua. Ei se ole mikään ihme että aikoinaan etsin kumppania kirjeenvaihdolla ja nykyään netistä. Kun treffit sovitaan yhdessä mahdollisimman prikulleen tarkasti etukäteen (missä, milloin jne.) niin mielestäni minulla ei ole muuta ongelmaa kuin se että ei sitten natsaa tavatessa. Eli pystyn kyllä olemaan sosiaalinen, enkä välttämättä ole kauhean kiusaantunut tai tee toisen ihmisen olemisista kiusaantunutta. Mutta jos tulee ihan puskista että joku mies kiinnostuu ja tulee juttelemaan, menen jäihin. En osaa toimia yllätettynä. Kauan kauan sitten kun olin mattopyykillä, joku ihan ok näköinen mies tuli jotain sanomaan pyykkäämisestä ja totesin vaan että "joo", enkä tainnut edes hymyillä. Olin sen pyykkäämisen takia sottainen ja ärsyttää päätyä toisen ihmisen näköpiiriin epäviehättävänä. Toisaalta miehellä oli pikkutyttö mukana, ja aika väkinäinen olo minulle tulee lasten läsnäollessa.

Kaippa minulle sitten asiat pitää tarjoilla "jäsenneltyinä", eikä niin että tuosta noin vaan töks, koska se on kaoottista ja aivoni eivät toimi.