Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet

[Kopek]

Jatkan kommentointia pätkittäin.

Ajatelkoot NB konekirjoituskyvystään, mitä haluaa, minulle tuollaiset kyvyt ovat magiaa. En muista koskaan nähneeni luonnossa enkä edes videolla jonkun kirjoitavan kymmensormijärjestelmällä tai ylipäätään kirjoittavan nopeasti kirjoituskoneella tai tietokoneella. Kaikki näkemäni ihmiset ovat olleet hitaita. Luultavasti virheitäkin on tullut.

Kännykällä olen nähnyt jonkun tuntemattoman kirjoittavan joskus nopeasti. Silläkin naputtelen vain yhdellä sormella. Virhelyöntien määrästä ei kannata puhuakaan.

Jos olisin yhtä nopea ja virheetön kuin NB, harkitsisin romaanin kirjoittamista niin, että tekisin ensiksi karkean juoni-idean. Sen jälkeen kirjoittaisin kappaleiden otsikot eli sisällysluettelon. Lopuksi täyttäisin tyhjät kappaleet aiheisiin sopivilla teksteillä.

Sitä ei taideta lukea neuropoikkeavuudeksi, että sormet osuvat minne sattuu, kun yrittää soittaa pianoa tai kirjoittaa tietokoneella. Tämä on minun ongelmani, eikä ominaisuutta saa edes harjoittelemalla pois.

[Norma Bates]

Luenhan minä neuropoikkeavuudeksi motorisen kömpelyyteni, vaikkakaan se ei ole kaikkien neuropoikkeavien repertuaarissa. Suurin syy miksi epäilen itseäni autistispiirteiseksi on juurikin kömpelyys, vaikka on toki muitakin juttuja.

Todellakaan en "tajunnut" polkupyörän polkimilla jarruttamisesta yhtään mitään. Vaikka äitini jahtasi minua keppi kädessä että "sinähän ajat", niin en. Ja erään kerran menin sitten alamäessä pyörän kanssa nurin, kun olin lähtenyt yksin ajelulle, enkä sitä jarrutusta hahmottanut. Jos en jotain tajua, niin yritän sen sitten yleensä sivuuttaa kokonaan. Oletin lapsena että voihan sitä ajaa ilman jarruttamistakin. Ei voinut. En muista että minua olisi sattunut valtavan paljon, mutta saattaa olla että pelkään kovaa vauhtia tuon takia.

Kun yritin saada ajokorttia vuonna 1994, osui sellainen opettaja joka huusi kokoajan. Aistiyliherkkänä en jaksa kuulla jotain huutoa. Sen takiahan olen eksiäkin lyönyt, kun huutavat. Mutta sen lisäksi että äijä keuhkosi joka ajossa, oli se että koko touhu tuntui täysin kaoottiselta. Hahmotuskykyni ei riittänyt, ja vauhti pahensi sitä tilannetta. Olin jatkuvassa paniikissa kun yritin ajaa autoa. Josta äitini oli sanonut etukäteen että "siitä ei tule mitään".

Olin kuulemma koulussa pidellyt kynääkin jotenkin omituisesti. Itse en moista muista. Mutta sen muistan erinomaisen hyvin etten koko elämäni aikana oppinut syömään "eurooppalaisittain", eli en osannut pidellä haarukkaa vas. kädessä ja veistä oik. kädessä - kunnes aloitin KM-treenit. Vähän ajan päästä päähäni pälkähti että kokeilenpa nyt syödä "fiinisti". Ja yhtäkkiä osasin. Kun aiemmin vasen käteni oli ollut kömpelö ja haarukan pitely vaikeaa ja epävarmaa, niin nyt osasin.

Tämän vuoksi koen että kamppailulajien harrastaminen on auttanut minua lähemmäksi normaalia. Tässä asiassa siis tosiaan pyrin normaalimmaksi. Missään muissa asioissa en ehkä niinkään. Mutta kun joutuu kulkemaan pidemmän matkan kuin muut ollakseen samalla viivalla missä muut ovat jo sen takia että ovat normaaleita, niin onhan se saatanan raskasta.

Ilmeisesti kuvittelin itsestäni liikoja kun viime vuoteen asti oletin että kyllähän minä edes lyödä osaan. Autistiseen tapaani olin ehkä sivuuttanut jotain asioita jotka tuntuivat liian vaikeilta, ja yrittänyt sitten pärjätä ja päästä läpi ihan väärällä tyylillä. Tottahan toki kuka tahansa lyömisestä jotain oikeasti tietävä olisi nähnyt että miten päin honkia koko touhu minulla menee. Mutta KM:ssa asiat eivät taida olla niin nökönuukia ennenkuin sitten haluaakin edetä vyöjärjestelmässä aloittelijasta eteenpäin.

Hiihtämään olin niin huono, että vaikka olisi koko koulu ollut hiihtämässä kaikkine luokkineen, niin minähän se olin aina viimeisenä perillä. Luistella en osannut kun menin kouluun, kun minulle ei oltu edes ostettu luistimia. Koulussa en sitten oppinut jarruttamista, kun en kertakaikkiaan uskaltanut yhtäkkiä suhauttaa jalkoja poikittain, kun pelkäsin että olen siellä sitten pitkin jäätä etuhampaat paskana. Tapanani jarruttaa oli vemputtaa jalkoja V-asentoon ja suoraan niin monta kertaa että vauhti hidastui, en sitä V-asentoakaan tehnyt äkäisesti äkkiä. Aikuisella iällä olen silloin tällöin talvisin luistellut, mutta aina varovaisesti. Nyt on mennyt jo useampi talvi kun en ole viitsinyt, peläten lähinnä polvieni puolesta.

Uimaan en oppinut lapsena, kun ainoa järvi missä käytiin kerran pari kesässä oli sellainen missä oli kivikkopohja. 11-vuotiaana meinasin hukkua. Parikymppisenä opettelin rintauinnin ihan vain siksi että oli niin kamalia hellekesiä, että piti saada viilentyä järvessä. Sittemmin uimisesta tulikin lähes pakkomielle, mutta en uskalla laittaa päätä pinnan alle. Kun kerran kokeeksi niin tein, meinasin oksentaa kun tuli niin voimakas huimaus.

Pallopeleissä kouluissa lähinnä tein kaikkeni ollakseni mahdollisimman kaukana pallosta. Oli pientä tai isoa palloa.

Sählyyn en ikimaailmassa lähtisi, koska näin muutama vuosi sitten miten pitkä tikkirivi polveen tulee kun mies on saanut sählyssä mailasta polveensa...

Yksinkertaisesti olen todella arka. Joten siinä mielessä kamppailulajit ovat kai se kiintiöparadoksi elämässäni.

[Karikko]

Kuitenkin sinä Karikko uskot tietäväsi aina kaiken paremmin kuin muut. Muuten et vänkäisi niin että jopa jäsen Safiiri sai tarpeekseen, kun kohtasi sinnikkäämmän.

Aika jännä. Minulle tuo biologis-fyysinen itsettömyys ei tietty nappaa, kun olen spiritualisti.

Ehkä niin, mutta aika helposti aletaan syyttelemään toista hänen mielipiteistään, eikä haluta ymmärtää asiasta josta on puhe.

Kerroin vain siitä millaisia vaikeuksia on ymmärtää itseään, jos luottaa pelkästään omiin oletuksiinsa..

Ilman maailmaa ja siitä saatuja viestejä, ihmisen asema on melko heppoinen- "pystyssä pysyminenkään ei onnisti ilman tasapainoaistia..  Mikä' silloin on itse, joka "tekee" kaiken --

Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä,

Itseluottamus on "periaatteessa" rajaton vaikka ei itseensä luottaisikaan.  Valitsija on kuitenkin itse ja usein menneen sinne mihin on helpointa "uskoa".

Puhuin siis kyseenalaistamisesta jota voi tehdä myös omassa ajattelussa.
Jos päättää olevana jotain on ilmeisesti valinta tehty sisällön avulla eli tiedollisella tasolla, tuskin sentään "henget" ovat sitä valintaa tehneet.

Aivot ovat vastaanotin, jotka ottavat vastaan hermoärsytyksiä ja muovaavat niistä havaintoja, mutta eivät suoraan saa maailmasta tietoa- eli tarvitaan aistiyhteys.

Käytännössä aivot siis vuorovaikuttavat hermoston kanssa maailmasta saatua informaatiota ja kuvantavat sitä itsessään. Se on perusta kaikella maailmalliselle tiedolle, eikä muuta tietoa tiettävästi ole olemassa, ainakaan ihmisaivoilla havaittavaksi.

[Norma Bates]

Sanoin

Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä, mutta luottaa aina muihin ihmisiin.

Eli voi ne toisetkin välillä kyseenalaistaa, koska heillä ei aina ole puhtaat jauhot pussissa. Jos jokaikinen ensimmäinen ajatus ja tunne on aina että "en luota itseeni, mutta luotan tuohon toiseen" (ja suurinpiirtein kehen tahansa toiseen), niin metsään mennään ja pahasti. Jossain vaiheessa aikuisen ihmisen pitää kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Ei tietenkään niin että yksin vs. muu maailma, mutta kuitenkin sitä omaakin näkemystään voi ja saa kunnioittaa.

[Karikko]

Sanoin

Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä, mutta luottaa aina muihin ihmisiin.

Eli voi ne toisetkin välillä kyseenalaistaa, koska heillä ei aina ole puhtaat jauhot pussissa. Jos jokaikinen ensimmäinen ajatus ja tunne on aina että "en luota itseeni, mutta luotan tuohon toiseen" (ja suurinpiirtein kehen tahansa toiseen), niin metsään mennään ja pahasti. Jossain vaiheessa aikuisen ihmisen pitää kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Ei tietenkään niin että yksin vs. muu maailma, mutta kuitenkin sitä omaakin näkemystään voi ja saa kunnioittaa.

No tarkennetaan- kun omaa ajatteluaan prosessoi ja miettii mitä mikin on, tulee siinä samassa kyllä niiden muidenkin sanomisia tutkailleeksi- oletin tuon olevan selvää, mutta hyvä se on mainita erikseen.

[Kopek]

Kuuntelin kerran Yle Areenasta jotain podcastia, jossa nuoret naiset keskustelivat innoissaan siitä, mitä kirjainyhdistelmiä heillä itse kullakin oli. ADHD oli yleisin. Tuntui, että diagnoosin saaminen oli ollut näille ihmisille statusta kohottava asia, eli heidät oli hyväksytty poikkeusyksilöiden etuoikeutettuun kerhoon. Nykyäänhän on hienoa kuulua johonkin erilaisuutta ilmentävään joukkoon. Ylen ohjelma "Mahadura & Özberkan" hyvä esimerkki tästä sarjasta. Olemme syntyperämme takia erityisiä, te muutpa ette ole, hah, hah, haa.

Jos ei ole rotua, millä voisi nostaa profiiliaan, neurokirjosta löytyy yhdistelmiä monenlaisille ihmisille. Mutta entä ne onnettomat, jotka eivät saa statusta rodusta eivätkä neuropoikkeavuudesta. Mitä näille lopuille keksitään? Täytyyhän nykypäivänä jotenkin erottua massasta.

[Norma Bates]

^ Loput ovat tietysti persoonallisuudeltaan häiriintyneitä. Harmikseni en maksumuurin takaa pystynyt lukemaan erästä artikkelia jossa oli haastateltu narsistista häiriötä edustavaa miestä. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä mitä persoonallisuushäiriönsä itse uskova ja hyväksyvä narsisti juttelee itsestään ja elämästään.

Minähän en omalla kohdallani usko "psykoottispiirteiseen pers.häiriöön" joka minulle lätkäistiin neuropsykiatrian polilta kun olin mennyt Asperger-tutkimuksiin, eikä niitä sitten viitsitty vaivautua jatkamaan koska masentuneelta ei muka pysty sitä selvittämään. Joku sanoi minulle netissä joskus että hänen tuntemansa psykoottispiirteiset ovat hyväksyneet diagnoosinsa. Minä en. Siitä on se haitta että aina jos olen poissa tolaltani pahemmin, alan pohtimaan että olenko tosiaan noin umpihullu.

Mutta olen lukenut että aikuisilla asseille ei anneta mielellään tavattu antaa sitä As-diagnoosia (nykyään autismin mikä lie), koska "sitä ei pysty hoitamaan". Mikähän selitys sekin on? Ei minun fibromyalgiaanikaan pysty hoitamaan pois. Ja semmoistakin lukenut että hyvin mieluusti asseille on annettu vääränä diagnoosina skitsofrenia-diagnoosi. Itseasiassa en kai sitten ole vaikuttanut tarpeeksi sekavalta että olisivat sen kehdanneet antaa, joten pidättäytyivät sen verran että tyytyivät psykoottispiirteisyyteen.

Mutta nyt tulee tietysti muistaa että tuskinpa kaikilla persoonallisuudeltaan häiriintyneillä on masennusta ja ahdistusta. Minusta tuntuu kuin osa pers.häröistä oirehtisi ulos- ja osa sisäänpäin. Ulospäin oirehtivat ovat näitä narsisteja ja epävakaita.

Äh, tuskinpa moni kehtaa mainita olevansa pers.häiriintynyt. Joten HSP eli erikoisherkkä lienee se, mitä ollaan, jos ei mitään muuta. Tosin siitä ei ole ihan viimeaikoina ollut juttua, joten ei taida olla enää muodissa.

[Hiha]

Mutta entä ne onnettomat, jotka eivät saa statusta rodusta eivätkä neuropoikkeavuudesta. Mitä näille lopuille keksitään? Täytyyhän nykypäivänä jotenkin erottua massasta.

Helppo. Sekvensoitte koko DNA:nne. Siinä G, A, C, T silmissä vilisee sen aikaa, että on helppo vakuuttua olevansa uniikki.

[Karikko]

Äh, tuskinpa moni kehtaa mainita olevansa pers.häiriintynyt. Joten HSP eli erikoisherkkä lienee se, mitä ollaan, jos ei mitään muuta. Tosin siitä ei ole ihan viimeaikoina ollut juttua, joten ei taida olla enää muodissa.

Se käy helposti, jos oikein oivaltaa. Persoonahan on altis häiriintymään jatkuvasti.

Jos taas se häiriintyminen muuttuu joksikin uudeksi persoonaksi, niin kyllä sekin häiriintyy.

Yleensäkin jos ja kun ihmisellä on joka tapauksessa jonkinlainen persoona se myös häiriintyy. Pysyvä ego lienee urbaanilegenda, jota ei pysyvässä muodossa edes ole.

Ihmistä on iät ja ajat yritetty muuttaa sopeutuvaksi hyväksi joviaaliksi nöyräksi alamaiseksi tässä herran tai herrojen valtakunnissa, mutta ei se vielä ole onnistunut.
Edelleenkin riippuu "tuulista" mihin suuntaan ajaudutaan--persoonallisesti.

[Norma Bates]

Minulla(kin) on läjä kaikenlaisia koruja, mutta käytän niitä erittäin harvoin. En välttämättä edes kertaa per vuosi. Näetsen aina kun minulla on sormus sormessa tai riipus kaulassa, se alkaa jotenkin ärsyttää, ja lopulta riisun sen pois. En tarkoita ärsyttämisellä kutittamista tms. fyysistä reaktiota. Jotenkin vaan tulee epämukava olo. Ei niin epämukava kuin jos puseron pesuohjelappu hankaa niskaa, mutta kuitenkin.

Joten ihmettelen vähän miten tämän vekottimen olisi tarkoitus auttaa neuropoikkeavaa:

https://findfeyra.com/fi/products/feyra-angstlindrende-ring

Tykkään kyllä näpelöidä kaikenlaista, mutta tosiaan se tiivis ihokontakti on epämiellyttävä.

[Norma Bates]

Jäsen a4 olikin tehnyt löydön:

https://areena.yle.fi/1-67596299

Siellähän oli samaistuttavia yksityiskohtia. Ravintolassa minua ei ihmisten mässytys sentään ole niin häirinnyt (omien hampaideni louskuminen kyllä joskus), mutta puheenpälätys ja kaikenlaiset kolinat ja hurinat. Onneksi olen onnistunut jotenkuten siedättämään itseäni julkiseen syömiseen. Mieluummin syön kyllä yksin kuin kavereiden/treffiseuralaisen kanssa.

Tiedän myös että saatan virnuilla ja möläytellä typeriä.

Sitten aloin miettimään sitä parinhakua. Ei se ole mikään ihme että aikoinaan etsin kumppania kirjeenvaihdolla ja nykyään netistä. Kun treffit sovitaan yhdessä mahdollisimman prikulleen tarkasti etukäteen (missä, milloin jne.) niin mielestäni minulla ei ole muuta ongelmaa kuin se että ei sitten natsaa tavatessa. Eli pystyn kyllä olemaan sosiaalinen, enkä välttämättä ole kauhean kiusaantunut tai tee toisen ihmisen olemisista kiusaantunutta. Mutta jos tulee ihan puskista että joku mies kiinnostuu ja tulee juttelemaan, menen jäihin. En osaa toimia yllätettynä. Kauan kauan sitten kun olin mattopyykillä, joku ihan ok näköinen mies tuli jotain sanomaan pyykkäämisestä ja totesin vaan että "joo", enkä tainnut edes hymyillä. Olin sen pyykkäämisen takia sottainen ja ärsyttää päätyä toisen ihmisen näköpiiriin epäviehättävänä. Toisaalta miehellä oli pikkutyttö mukana, ja aika väkinäinen olo minulle tulee lasten läsnäollessa.

Kaippa minulle sitten asiat pitää tarjoilla "jäsenneltyinä", eikä niin että tuosta noin vaan töks, koska se on kaoottista ja aivoni eivät toimi.

[MrKAT]

X:ssä, debateissa, on jo pari kertaa syytetty että vaihdan puheenaihetta.
Ketjuthan tuppaa nyt rönsyilemään kellä vaan (olen olettanut ainakin) niinku täälläkin.

Mutta jo livenä Jehovien tai persuin jne kanssa debatoidessa olen (oppinut, en alunperin) ottamaan eli tuomaan yllättävänkin uuden näkökulman. Se on kuin sanallinen sissihyökkäys jolla "vihollinen" yllätetään housut kintuissa. "Öö.. nyt oli yllättävää, enpäs ajatellutkaan." kuvittelen näkeväni aivoissa myllertävän.
   Kuin sodassa otetaan aloite omiin käsiin varsinkin jos vastapuoli toimii propagandan trollinauhurina niin hän jää kädettömäksi ja vedän häntä perässäni kuin Mummo Ankka ottaa Nantti-härkää nenärenkusta ja vetää aitaukseen.
   Se voi olla myös merkki ettei pysty vastaamaan alkuperäiseen vastapuolen haasteeseen, eli livistää haasteesta ja esittää toisen.

Mutta nyt on toinenkin mahis: lievästi luovana, skitsofreenisesti, ajatukset harhailee muualle assosiaatiomuistin vetämänä, jossa aina ei toinen pysy perässä, elikkä tämä: ADHD.

[Norma Bates]

Vaikkei minulla kyllä mitään ADHD:ta ole (ADD voisi ollakin), niin minullekin tapahtuu assosiointia tuon tuostakin. Yksi tuttuni on useamman kerran huomauttanut että "en tarkoittanut tuota" tai "ei ollut tuosta kyse", kun hän ei tykkää siitä että yhtään saan näitä mieleenjohtumia niin että hänen mielestään sitten mennään aiheesta ohi. Minua taas ärsyttää että minkä helvetin takia pitää oikein n...ssia puhki joku aihe, niin että yksi tomerana määräilee mitä saa sanoa. En sentään millekään Maata kiertävälle radalle lähde, eli että puhuisin taloista kun puhutaan lehmistä. Ennemminkin juttuni kai sitten koskettelisivat vaikkapa vasikoita, eli on pikkaisen sivussa, mutta ei pahasti.

Eniten ärsyttää jos joku pitää minua tyhmänä, etten muka ymmärrä että mikä se aihe nyt on. Kyllä minä sen ymmärrän, on vaan niin keksiväinen mieli.

[Kopek]

Nykyään on muotia omata jokin kirjainyhdistelmä todisteeksi siitä, että on "erityinen". Helpointa on niillä, joiden ei tarvitse hankkia tällaista, vaan ominaisuus on olemassa luonnostaan. Saamelainen, afrikkalainen, arabi, kurdi ym. saavat erityisyytensä synnyinlahjana. Tavallisten taviksien on asia jotenkin todistettava eli saatava diagnoosi erityisyydestään.

Saamelaisella voi olla himan ongelmia, jos saamelaisuus ei näy riittävästi päälle päin.

Minulla ei ole mitään virallista diagnoosia, enkä sellaista tarvitsekaan. Minulla ei ole tarvetta olla "erityinen" tällä alalla eikä muutenkaan.

Aivan omaksi huvikseni ja itseäni ymmärtääkseni olen "itsediagnosoinut" luonteenpiirteeni ADHD-genreen kuuluvaksi, ehkä lievästi mutta kuitenkin. Suuri osa tuntomerkeistä nimittäin tuntuu täsmäävän.

Being easily distracted / jep
Difficulty following directions / ohjeet, kuka niitä tarvitsee
Difficulty staying on task / missä ihmeen tehtävässä
Forgetfulness / enhän minä koskaan unohda mitään
Losing personal items such as keys or books / missäs se nyt onkaan
Not paying attention to details / mutkat suoriksi, kuka yksityiskohdista on kiinnostunut
Problems staying organized / organized, hah, hah
Short attention span / hommasta toiseen mitä nopeammin sitä parempi

En tiedä, onko se ADHD:tä vai mitä, mutta olen huomannut (jo iät ajat sitten) sellaisen piirteen itsessäni, että en pysty ajattelemaan monia asioita yhtä aikaa siten, että siirtyisin ketjussa ajatuksesta toiseen. Tästä aiheutuu unohtamisia. Kun ajatukseni kohdistuvat uuteen asiaan, entinen asia syrjäytyy mielestäni. Varmaan kaikille tapahtuu sama asia, mutta useimmille se edellinen asia jää kuitenkin roikkumaan mielessä sen verran, että sen muistaa ja siihen voi palata. Ihmiset eivät yleensä tee niin, että laskevat esimerkiksi silmälasinsa rapulle ja astuvat kymmenen sekunnin päästä niiden päälle, koska eivät muista, että panivat ne siihen rapulle. Minulle tällainen on sen sijaan aivan normitouhua. Panen puuron hellalle kiehumaan ja käännän selkäni - ja saman tien olen unohtanut täydellisesti koko puuron.

Tietysti tässä on vähän vaihtelua. Jos keskityn hommaan ja ajattelen monta asiaa yhtenä asiana (puuro levyllä, leipä uunissa, kahvi jäähtymässä) voin jollakin tavalla hallita kokonaisuuden. Mutta hyvin helposti tästä lipsahtaa siihen, että alkaakin ajatella vain yhtä asiaa, jolloin muut unohtuvat (ottaa puurokattilan levyltä, mutta unohtaa leivän uuniin).

Ei tiedä, mikä ominaisuus tuollainen on. Tietokonetermeillä miellän sen yhden asian lyhytmuistiksi, jossa uusi muistiin tallentuva asia pyyhkii entisen asian täydellisesti pois. Tästä seuraa se, että asiat ovat koko ajan hukassa ja etsimiseen kuluu aikaa. Ottaa esimerkiksi auton avaimet käteensä lähteäkseen ajamaan autolla ja nappaa lopuksi vielä hanskat mukaansa - ja ihmettelee, mistä ne avaimet ovat. Ne olivat kädessä viisi sekuntia aikaisemmin, mutta nyt niistä ei ole mitään mielikuvaa. Ne katosivat lyhytmuistista, kun sinne tallentui tieto hanskoista. Jostakin pöydän reunalta ne ehkä löytyvät, mutta edes löytämishetkellä mieleen ei palaudu se hetki, milloin ne on siihen pannut, vaikka siitä ei olisi kulunut kuin minuutti. No, joskus se voi palautua.

https://www.verywellmind.com/add-and-attention-deficit-disorders-2161810

[Socrates]

^ Tavaroitten hukkaaminen ei yleensä johdu ADHD:stä, vaan hajamielisyydestä, mikä taas johtuu siitä, että prosessoi mielessään jotain koko ajan.

Tyhjäpäät, joilla on olematon mielikuvitus ja vähäinen aivotoiminta liikkuu kahvikuppien ja roskapussien ympärillä eivät hukkaile tavaroita.