Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet

[Karikko]

Onko näitä vielä muitakin?

Vielä muutama vuosikymmen sitten tarjolla oli MBD. Se oli aivan ihanteellinen. Lainauksia Wikipedian artikkelista: "Oireet vaihtelevat sen mukaan, millä aivojen alueella toimintahäiriö sijaitsee, ja kuinka voimakas se on. Oireyhtymää ei voida varmistaa millään laboratorio- tms. kokeella, vaan diagnoosi tehdään oireiden perusteella." – – "MBD:n syitä ei tiedetä tarkasti, mutta nykytietämyksen mukaan oireyhtymän kehitykseen perintötekijät ja ulkoiset seikat (esimerkiksi hapen puute) odotuksen tai synnytyksen aikana vaikuttavat keskushermoston toimintahäiriön syntyyn." – – "Ei voi kylliksi korostaa kuinka tärkeää vanhemmille ja lähipiirille on ymmärtää oireiden johtuvan keskushermoston toimintahäiriöstä, eikä lapsen tahallisesta halusta olla vaikea."

Kerrataanpa. Häiriön syy on tuntematon. Oireet voivat olla mitä tahansa. Oireiden kantaja on niihin syytön, hänellä on keskushermoston toimintahäiriö. En ymmärrä miten tällainen on voitu poistaa tautiluokituksesta ja miksi. Sehän olisi täydellinen tänäkin päivänä. Sopisi ihan jokaiselle. Jos valita saa, ottaisin tuon milloin tahansa.

>>


Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

[Norma Bates]

Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

Kukapa ei haluaisi, jos vaihtoehtona on "olet vaan niin vitun tyhmä" ja pahimmillaan miettii itsemurhaa. Omalla kohdallanihan tämä "tyhmyys" kiteytyy vaikkapa niin että, kuten olen kertonut, en oppinut jarruttamaan polkupyörän polkimilla. Tästä sain kuulla kuittailua ilkeimmältä sukulaiseltani pitkälle aikuisuuteen asti. Lisäksi eka eksäni, josta myös epäilen Aspergeria (häntä oli koulussa nimitetty pikku professoriksi), oli kykenemätön solmimaan kaulaliinaa kaulaansa. Meillä molemmilla siis motorista kömpelyyttä. Ja into yhtä ainoaa sporttilajia kohtaan (miehellä se oli kalliokiipeily, itselläni tuli innostus vasta viidenkympin villityksenä). Erikoisia mielenkiinnonkohteita ainakin itselläni (kuinka moni lapsi luki von Däniken -kirjoja tai mietiskeli mustia aukkoja). Sitä sun tätä mikä helpointa on nimetä autistispiirteisyydeksi (kun ei kerta Aspergeria saisi enää käyttää).

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.

[Karikko]

Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

Kukapa ei haluaisi, jos vaihtoehtona on "olet vaan niin vitun tyhmä" ja pahimmillaan miettii itsemurhaa. Omalla kohdallanihan tämä "tyhmyys" kiteytyy vaikkapa niin että, kuten olen kertonut, en oppinut jarruttamaan polkupyörän polkimilla. Tästä sain kuulla kuittailua ilkeimmältä sukulaiseltani pitkälle aikuisuuteen asti. Lisäksi eka eksäni, josta myös epäilen Aspergeria (häntä oli koulussa nimitetty pikku professoriksi), oli kykenemätön solmimaan kaulaliinaa kaulaansa. Meillä molemmilla siis motorista kömpelyyttä. Ja into yhtä ainoaa sporttilajia kohtaan (miehellä se oli kalliokiipeily, itselläni tuli innostus vasta viidenkympin villityksenä). Erikoisia mielenkiinnonkohteita ainakin itselläni (kuinka moni lapsi luki von Däniken -kirjoja tai mietiskeli mustia aukkoja). Sitä sun tätä mikä helpointa on nimetä autistispiirteisyydeksi (kun ei kerta Aspergeria saisi enää käyttää).

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.

Ainutlaatuinen ei tarkoita : muita parempi.  Kyse on siis siitä että tarkkailee itseään "hieman liikaa" ja muodostaa turhia päätelmiä usein vielä korostaa niiden merkitystä omassa elämässään.

Mutta tuo on vain vihje ei tarkoitettu arvosteluksi. Itsehän jokainen on kuitenkin oman elämänsä tuntija ja eläjä.

[Norma Bates]

Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

Kukapa ei haluaisi, jos vaihtoehtona on "olet vaan niin vitun tyhmä" ja pahimmillaan miettii itsemurhaa. Omalla kohdallanihan tämä "tyhmyys" kiteytyy vaikkapa niin että, kuten olen kertonut, en oppinut jarruttamaan polkupyörän polkimilla. Tästä sain kuulla kuittailua ilkeimmältä sukulaiseltani pitkälle aikuisuuteen asti. Lisäksi eka eksäni, josta myös epäilen Aspergeria (häntä oli koulussa nimitetty pikku professoriksi), oli kykenemätön solmimaan kaulaliinaa kaulaansa. Meillä molemmilla siis motorista kömpelyyttä. Ja into yhtä ainoaa sporttilajia kohtaan (miehellä se oli kalliokiipeily, itselläni tuli innostus vasta viidenkympin villityksenä). Erikoisia mielenkiinnonkohteita ainakin itselläni (kuinka moni lapsi luki von Däniken -kirjoja tai mietiskeli mustia aukkoja). Sitä sun tätä mikä helpointa on nimetä autistispiirteisyydeksi (kun ei kerta Aspergeria saisi enää käyttää).

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.

Ainutlaatuinen ei tarkoita : muita parempi.  Kyse on siis siitä että tarkkailee itseään "hieman liikaa" ja muodostaa turhia päätelmiä usein vielä korostaa niiden merkitystä omassa elämässään.

Mutta tuo on vain vihje ei tarkoitettu arvosteluksi. Itsehän jokainen on kuitenkin oman elämänsä tuntija ja eläjä.

Itsetarkkailua ei pysty noin vain kytkemään pois jos on sellainen ihminen että on taipuvainen itsetarkkailuun. Kai sen voi jollain päihteillä turruttaa, mutta siihen tarvitaan sitten taas muiden kokemukset kertomaan miten on, kun ei ole tuota omaa päihdehistoriaa mistä ottaa moinen kokemus. Jaa, taisikin olla jo puhetta että ADHD:t saattavat juoda.

[Karikko]

Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

Kukapa ei haluaisi, jos vaihtoehtona on "olet vaan niin vitun tyhmä" ja pahimmillaan miettii itsemurhaa. Omalla kohdallanihan tämä "tyhmyys" kiteytyy vaikkapa niin että, kuten olen kertonut, en oppinut jarruttamaan polkupyörän polkimilla. Tästä sain kuulla kuittailua ilkeimmältä sukulaiseltani pitkälle aikuisuuteen asti. Lisäksi eka eksäni, josta myös epäilen Aspergeria (häntä oli koulussa nimitetty pikku professoriksi), oli kykenemätön solmimaan kaulaliinaa kaulaansa. Meillä molemmilla siis motorista kömpelyyttä. Ja into yhtä ainoaa sporttilajia kohtaan (miehellä se oli kalliokiipeily, itselläni tuli innostus vasta viidenkympin villityksenä). Erikoisia mielenkiinnonkohteita ainakin itselläni (kuinka moni lapsi luki von Däniken -kirjoja tai mietiskeli mustia aukkoja). Sitä sun tätä mikä helpointa on nimetä autistispiirteisyydeksi (kun ei kerta Aspergeria saisi enää käyttää).

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.

Ainutlaatuinen ei tarkoita : muita parempi.  Kyse on siis siitä että tarkkailee itseään "hieman liikaa" ja muodostaa turhia päätelmiä usein vielä korostaa niiden merkitystä omassa elämässään.

Mutta tuo on vain vihje ei tarkoitettu arvosteluksi. Itsehän jokainen on kuitenkin oman elämänsä tuntija ja eläjä.

Itsetarkkailua ei pysty noin vain kytkemään pois jos on sellainen ihminen että on taipuvainen itsetarkkailuun. Kai sen voi jollain päihteillä turruttaa, mutta siihen tarvitaan sitten taas muiden kokemukset kertomaan miten on, kun ei ole tuota omaa päihdehistoriaa mistä ottaa moinen kokemus. Jaa, taisikin olla jo puhetta että ADHD:t saattavat juoda.

Ei niin, se ei ole helppoa. Siis liiallinen itsetarkkailu- sitä pitäisi koettaa vähentää. Saattaa olla yhtä vaikeaa, kun ryyppäämään tottuneen alkavan vain silloin tällöin paukun ottajaksi. "Se silloin tällöin voi helposti palata tällöin ja silloinkin ottajaksi."

Kiinnostus pitäisi kaiketi suunata muihin asioihin- ja pitää itseään sivuseikkana- ei siis helppo.

[Socrates]

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.

Erilaisia hermostollisia tiloja saattaa olla lähes ääretön määrä ja ongelmaksi nousee miten niitä niputetaan yhteen. Esimerkiksi onko ADHD: n alle laitettu liikaa tai liian vähän ihmisiä ja miten diagnoosin saaneihin kuuluu asennoitua. Onko ADHD- ihmisellä kirjoitettu tai kirjoittamaton oikeus perseillä enemmän kuin taviksella?

[Hayabusa]

Onko ADHD- ihmisellä kirjoitettu tai kirjoittamaton oikeus perseillä enemmän kuin taviksella?

Hmmm. Miksiköhän Socru tällaista kyselee? 

[Norma Bates]

Itse hivenen ihmettelen sitä että ADD ilmeisesti on ADHD:n "alainen" nimike. Tyypillinen ADHD-keissi on levoton poika, tyypillinen ADD-keissi itseensä hiljainen, ajatuksiinsa uponnut tyttö.

[Melodious Oaf]

On totta että esimerkiksi "Aktiivisuuden ja tarkkaavuden häiriö" on hiton laaja luokka.

Ymmärrän mitä Socrates tarkoittaa sillä, että erilaisia niin sanotusti poikkeavia neurologioita saattaa olla vaikka miten paljon. Tosi paljon eroaa äsken mainitun ryhmänkin sisällä, miten ihmiset mieltää sen koko jutun edes olevan ja miten ne puhuu siitä.

Diagnosointi on mun mielestä aika löyhää ja ne jotka tekee niitä työkseen kyllä tietää sen. Siinä on lopulta kyse siitä että katsotaan täyttyykö tietyt kriteerit ja poissuljetaan muita mahdollisia syitä. Mutta se syy minkä takia nää ylipäätään on "samassa kategoriassa" on ehkä lopulta se, että on tietty joukko erilaisia lääkkeitä, ja oikeastihan siinä diagnosoinnissa yksi aika keskeinen vaihe on se että kokeillaan lääkitystä, ja jos sellainen selkeästi hyödyttää, se on itsessään osa määrittelyä.

Ensin saa ymmärtääkseni jonkun ei pysyvän ja määrittelemättömän tarkkaavuushäiriödiagnoosin, siihen kokeillaan lääkitystä tietyistä vaihtoehdoista jossain lääkärin päättämässä järjestyksessä jne. Voi olla ettei se mene ihan näin, mut toi on mun saama käsitys asiasta.

Sitä en ymmärrä, miksi tollasen häiriön ilmenemismuodot liittyis nimenomaan perseilyyn. Siis... ehkä jotkut ihmiset itse mieltää sen niin tai puhuu siitä niin tavalla joka voi tuntua rasittavalta. Joillainhan lääkitys aika pitkälle korjaa sotkusuuden ja tarkkaavuusongelmat pois kuvasta, mutta sitten ongelmaksi muodostuu se, että rentoutuminen ja palautuminen on oma ongelmansa ja se ei välttämättä onnistu muuta kuin jättämällä lääkkeitä pois ja vähemmälle.
    Jos ne lääkkeet ei korjaa tarkkaavuusongelmia mutta ne vähän buustaa jaksamista, se vois olla periaatteessa eri häiriökategoria kuin sellainen jossa se korjaa tarkkaavuusongelmat.  Ja niin edelleen. Mutta eihän niitä tälleen hienommin erotella toisistaan.

Mun mielestä tossa koko hommassa ehkä keskeistä on kuitenkin itse asiassa ja lopulta rentoutuminen ja palautuminen. Sen takia se on tarkkaavuuden ja aktiivisuuden häiriö vaikka ilmenemismuoto olis pelkästään tarkkaavuutta koskevia vaikeuksia eikä hyperaktiivisuutta. No, ei varmaan oikeasti ole sen takia mutta sitä vois perustella myös tällä silti.

Tolla logiikalla vois vastata Socrateksen kysymykseen että ei ole oikeutta perseillä enemmän, vai miten se nyt meni, mutta keskeinen juttu on, että tavalla tai toisella normaalin arkisen elämän ja oman kehomielipaketin kasassa pitäminen on huomattavasti normaalia isotöisempi ja häiriöherkempi projekti, joskaan ei kaikilla täsmälleen samoista syistä tai samoilla tavoilla. Silloin on kohtuullista sanoa että koska ihan perusasiat vaatii niin paljon enemmän ja koska silti pitäis myös rentoutua ja palautua kunolla jotta se toimis jokseenkin kestävällä tavalla, silloin voi olla alentunut työkyky. Se toimiva kattaus pitää vaan käytännössä itse löytää silti ja se voi näyttää monenlaiselta. Mutta tavoitteen ei tarvitse näyttää siltä että teet 100 % siitä mihin pystyt jos olet optimitilassa ja pidät tätä yllä hamaan tappiin. Vaan se voi olla 20 tai 50 tai 80 prosenttia esimerkiksi, mitä se nyt sitten vaatiikin.

En tiedä onko toi sitten tyhmä vastaus vai ei mutta toi on ihan vaan mun oma käsitys ja mielikuva asiasta

[Norma Bates]

Ylellä tuli joku puolen tunnin ohjelma ADHD:sta. Siinä sanottiin että Ruotsissa ihmiset ovat alkaneet hakea diagnoosin purkua. Ja lääkärithän eivät semmoiseen aikaansa ala tuhlaamaan. Purkua halutaan sen vuoksi, että sellaisissa ammateissa kuten poliisi ja palontorjuja (vai mikä se virallinen nimike nykyään onkaan) alalle ei kertakaikkiaan pääse, koska pääsykokeissa homma tyssää jo siihen että joutuu sen diagnoosin mainitsemaan. Sinänsä höhlää, että tietysti ADHD-diagnoosin hankkinut/saanut on saanut sen nimenomaan siksi että on kokenut elämänsä vaikeaksi, ja diagnoosin myötä hän on kenties saanut asioihin apua ja pystyy nyt operoimaan kuten normaali ihminen. Lisäksi ADHD:ssa tuon ohjelmankin mukaan keskitytään täysillä, pitkään ja perusteellisesti siihen asiaan mikä ihmistä kiinnostaa. Sellaisenhan pitäisi olla etu noissa em. ammateissa.

ADHD ja Asperger (jälleen selvyyden vuoksi tuo asp) ovat vähän kuin toistensa vastakohdat. ADHD-tapaus vaikuttaa olevan sisäisessä kaaoksessa niin että hänellä se mieli hyppii ja pomppii sinne sun tänne, jos ei löydy sitä todella mielenkiintoista asiaa johon fokustaa. Itse koen Aspergeriuden niin että ulkopuolinen maailma tuntuu olevan pahimmillaan sietämätön kaaos (kaikenlaista rasittavaa meteliä, sosiaalisissa tilanteissa idioottimaisia juttuja joita ei tarvita(* jne.), jolloin turvaa haetaan hyvinkin jäykästä käyttämisestä, näkemyksistä sun muista fiksaatioista. Normaali ihminen voi mieltää että assi on sietämättömän jääräpäinen ihminen, mutta assi mieltää että normaali ihminen on rasittava huithapeli jonka touhuissa ei ole mitään järkeä, ei logiikkaa, kun taas assin itsensä valitsema järjestelmä jonka puitteissa hän toimii, tuo jämäkkyyttä ja ennenkaikkea turvaa elämään ja olemassaolemiseen.

*) Jenkkien ja anglien kanssa tulisin itse varmaan hulluksi jatkuvan "how are you" -jankutuksen myötä. Silloin harvoin kun olen ulkkisten kanssa ollut netissä tekemisissä, olen yrittänyt tehdä kaikkeni saadakseni kierrettyä tuon kammotuksen. En PYSTY sanomaan että "I'm fine, thank you", kun en kumminkaan ole fine. Enkä siedä valehtelua. Eli tuolla viattomalla hölynpölykysymyksellä ihminen tekee välittömästi olostani sietämättömän, koska minut laitetaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Mielenkiintoista olisikin tietää että miten jenkit ja anglit itse reagoivat tuossa tilanteessa, jos ovat autistisia. Prisma-dokumentissa olikin ilahduttavaa kun toinen kysyi että kuinka voit, niin vastasi toinen että selkä on kipeä, johon kysyjä vastasi että niin minullakin. Ai että nautin tuosta. Kerrankin jotain aitoa ja täsmällistä.

Suomalaisena ei tietysti howareyout ole kiusana, mutta jotenkin tuntunut viime vuosina että porukat täällä yrittävät keksiä jotain vastaavaa (riesaa) meillekin. "Mitä kuuluu" on kovasti yleistynyt yhteydenotoissa kun on nettideittisaitista kyse. Okei, sen voi sentään kuitata kuvailemalla sitä mitä juuri tekee. Mutta erään kerran kun olin kertonut mitä puuhastelen, kuulumisia kysynyt mies ärähti että "joo joo, mutta mitä sulle kuuluu?!"

Voi yhyren tähären.

[Hippi]

Missä sitten menee neuropoikkeavien ja "temperamenttikirjon" raja?

Lapsetkin kypsyvät kovin eri tahtiin, kukin oman luonteenlaatunsa mukaan ja vilkkaampi lapsi jaksaa ehkä keskittyä vähemmän aikaa kerrallaan kuin rauhallisemman luoneenlaadun omaava. Samoin oppimistavoissa on paljon eroja. Joku pystyy kertalukemalla painamaan mieleen lukemansa, toinen voi vaatia useamman lukemiskerran ja joku muu oppii vasta, kun kirjoittaa muistiinpanoja tai tekee alleviivauksia oppimisen tueksi.

Minusta noissa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa, vaan mahtuu hyvin "olemme erilaisia" -raameihin. Mikä siis on tuota neuropoikkeavaa?

[Norma Bates]

Missä sitten menee neuropoikkeavien ja "temperamenttikirjon" raja?

Lapsetkin kypsyvät kovin eri tahtiin, kukin oman luonteenlaatunsa mukaan ja vilkkaampi lapsi jaksaa ehkä keskittyä vähemmän aikaa kerrallaan kuin rauhallisemman luoneenlaadun omaava. Samoin oppimistavoissa on paljon eroja. Joku pystyy kertalukemalla painamaan mieleen lukemansa, toinen voi vaatia useamman lukemiskerran ja joku muu oppii vasta, kun kirjoittaa muistiinpanoja tai tekee alleviivauksia oppimisen tueksi.

Minusta noissa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa, vaan mahtuu hyvin "olemme erilaisia" -raameihin. Mikä siis on tuota neuropoikkeavaa?

Äkkiseltään tulee mieleen että neuropoikkeavalla on toistuvasti vaikeuksia ja toistuvasti samankaltaisissa asioissa. Esim. tämä minun klassinen "en ymmärtänyt polkupyörän polkimilla jarruttamisesta hevon helvettiäkään". Ja ekalla eksälläni se, ettei osannut solmia kaulahuivia kaulaansa. Minä kun en tiedä mikä olisi sopiva termi tälle että hahmottamisessa on ongelmia, olen puhunut "motorista kömpelyydestä".

1990-luvulla menin kerran kuntosalille. En tajunnut sielläkään mistään mitään. Silloin minulla oli mahdollisuus ohjaukseen, ja ohjaaja joutui asettelemaan minut niihin laitteisiin. Minulle ei siis mene jakeluun jos katson "peilikuvana" miten joku liikkuu, noin muutoin tai jonkin laitteen kanssa. Tästähän on tietysti ollut ongelmia salilla, jos en jostain syystä pääse kiertämään ohjaajan taakse jossa näen hänet siinä asennossa mikä minun on helpointa "siirtää" itseeni, omaan kehooni.

Minulle on täysin käsittämätöntä ufopuhetta kun joku kertoo että lapsena oppi ajamaan pyörällä ihan vaan hyppäämällä satulaan, tietysti vieläpä aikuisten pyörän, ja siitä sitten lähti ajamaan muitta mutkitta. Yhtä hyvin minulle olisi voinut varmaankin tarjota ihan sitä lentävää lautasta että lähdeppäs siitä nyt suihkimaan. Eikä se ole miksikään muuttunut. Minusta tämä on keskeinen pointti neuropoikkeavuudessa, että ei se mihinkään katoa. Se poikkeavuus nimittäin. Tuskin kaikilla ongelmat ovat nimenomaan motoriikassa suurimmillaan. Voihan se olla sosiaalisessa kanssakäymisessäkin se vaikein probleemi.

Salilla osaan sitä sun tätä vain koska olen vääntänyt sarjoja niin perkeleen moneen kertaan. Heti kun tulee joku ihan uusi juttu, niin johan ollaan taas lähtöruudussa. Oppiminen on ehkä piirun verran helpompaa kun olen jonkin verran "oppinut oppimaan", mutta kyllä näitä emmä tajua tästä hevon persettä -momentteja tulee edelleenkin.

En mene sanomaan ADHD:n puolesta mitään, kun en sellainen ole, mutta minun kohdallani ei ole mistään luonteesta sillä tavalla kyse että kunhan vaan rauhoitun tarpeeksi niin kyllä tajuan. Kun en tajua, kirosana. Ja vaikka keskittyisin niin että otsaläski menee pysyvästi kurttuun, en välttämättä tajua sittenkään. Kyllä se välillä on niin hemmetin tuskaisaa touhua että. Tämän takia olen todella vastahakoinen opettelemaan oikein yhtään mitään uutta ikinä missään semmoisessa asiassa joka ei kiinnosta minua mitenkään olennaisesti. Hyvänä esimerkkinä näin tietokoneen kanssa tulee esim. kuvankäsittely ja musansiirtely... Kaverit ovat purnanneet että kuvani, joita lataan Faceen, ovat liian sitä ja tätä, ja niitä pitäisi käsitellä. Ja minähän vihaan sitä touhua niin perkeleesti. Kuten inhoan kaikkea, mitä en osaa. Enkä opi, kun en jaksa opetella.

En todellakaan osaa sanoa minkä ihmeen takia sitten väännän salilla. Se on iso poikkeus sääntööni "mitään en tee mitä en osaa heti".

[Hayabusa]

Missä sitten menee neuropoikkeavien ja "temperamenttikirjon" raja?

Lapsetkin kypsyvät kovin eri tahtiin, kukin oman luonteenlaatunsa mukaan ja vilkkaampi lapsi jaksaa ehkä keskittyä vähemmän aikaa kerrallaan kuin rauhallisemman luoneenlaadun omaava. Samoin oppimistavoissa on paljon eroja. Joku pystyy kertalukemalla painamaan mieleen lukemansa, toinen voi vaatia useamman lukemiskerran ja joku muu oppii vasta, kun kirjoittaa muistiinpanoja tai tekee alleviivauksia oppimisen tueksi.

Minusta noissa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa, vaan mahtuu hyvin "olemme erilaisia" -raameihin. Mikä siis on tuota neuropoikkeavaa?

Olen jälleen Hipin kannalla. Meitä on niin moneen junaan, että normaliuden määrittely on vaikeaa, jopa turhaa.

Tuo erilaisten oppimistapojen ymmärtäminen on tärkeää. Ja siinä onneksi ollaan kehitytty niistä ajoista, jolloin lukkari kirjaimellisesti takoi Jukolan veljeksille aakkosia kalloon.

Olemmehan ulkoisestikin kovin erilaisia ja useimmat hyväksyvät sen, niin erilailla toimiva korvien väli on yksi piirre kunkin ihmisyyteen.

[Norma Bates]

Olemmehan ulkoisestikin kovin erilaisia ja useimmat hyväksyvät sen, niin erilailla toimiva korvien väli on yksi piirre kunkin ihmisyyteen.

Toivottavasti. Oma lapsuuden kokemukseni eivät viittaa pätkääkään mihinkään hyväksyntään. Minunhan olisi kuulunut hävetä silmät päästäni kahdesta asiasta. Toinen oli tuo jarrutuscase. Toinen perunansyönti, tai paremminkin -syömättömyys. Äitini mukaan olin vauvana meinannut tukehtua perunanpalaan. Itse tiedän vain sen että olen aina inhonnut keitetyn ja paistetun perunan makua, hajua, väriä ja rakennetta suussa. Epäperunamainen peruna menee alas, eli ranskalaiset ja sipsit. Muusikin ällöttää.

Aspergeriin kuulemma kuuluu ongelmat syömisen kanssakin. Ei olisi tullut minulle ensimmäiseksi mieleen kun koko assiuteen lähdin tutustumaan. Jokatapauksessa olin yläasteiässä alipainoinen, koska sitä riivatun perunaa oli kotona ja koulussa. Elin leivällä ja salaatilla. Eikä tietenkään peruna ollut ainoa inhoke. Maitokastike oli myös keitetyn munan paloineen, ja tillilimakastike. Mutta useimmiten se oli se peruna joka ruoan pilasi. Jopa maksalaatikon kanssa tuputettiin perunaa ala-asteella. 9. luokalla sain viimein ottaa itse lautaselleni mitä olin, eikä tarvinnut enää nakata sikasankoon niitä perunoita joita en vaan kertakaikkiaan syönyt, mutta joista en uskaltanut sanoa keittäjättärelle että en halua.

Jos polkupyörää ei olisi ikinä keksitty, minun ei olisi tarvinnut tulla esim. potkituksi luokkatoverin taholta, että "tuommoiset kuuluu tuonne", kun hän yritti potkia minua ojaan ajaessaan ohitseni pyörällään. Jos perunaa ei olisi tuotu Eurooppaan, olisi syöty jotain muuta ja alipainoisuus olisi kohdallani saattanut jäädä väliin.

Minusta tuntuu oudolta että ihminen voidaan määritellä läpipaskoksi asioista joita ei ole pakko olla edes olemassakaan. Perunakulttuurin voi minun puolestani työntää vaikka pers...

[Hippi]

^
Luultavasti lähes jokaisella on ruokainhokkinsa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Makuaistin herkkyys lienee yksi syy siihen, että jotkut maut ei vaan tahdo mennä alas, mutta myös lapsuusajan ruokailukokemukset vaikuttavat pitkään myöhemminkin. Kokemuksiin voi kuulua syömisen pakottamista tai jopa sekin, että perheen kokoontuessa ilmapiiri on riitaisa tai epämiellyttävä syystä Tai toisesta.

Myös motorinen kehitys on yksilöllistä, siinä, missä joku napero polkee pyörää jo kolmevuotiaana, toinen ei vielä kouluiässäkään. Nykyisin potkupyörät ovat auttaneet hurjasti siihen, miten lapsi oppii pyörällä ajamaan. Pyörällä ajamisen samoin kuin uimisen oppiminen vaatii uskallusta sen fyysisen oppimisen lisäksi, joten kumpikin on aika vaativa laji.

Kyllä minulla olisi paljonkin esimerkkejä kolmenkin lapsen oppimisista, uskalluksista ja lopulta myös onnistumisista. "Kyllä aika opettaa" on minusta oivallinen ohje lasten kanssa. Monesti käy huonosti, jos lapsia puolipakolla tai jopa pakolla yritetään saada tekemään, kun "naapurinkin saman ikäinen jo tekee".

Mitä tulee tuohon erilaiseen oppimiseen, niin nuorimmaisenihan oli sellainen ja hänelle esimerkiksi koulun oppitunnin rakenne ei ollut toimiva, eli ensin käytiin tehdyt läksyt läpi ja sen jälkeen käytiin uutta asiaa. Jos keskittymiskyky riittää 20 minuutin ajaksi, niin loppu tunti menee jo ohi, jos ei voi pitää taukoa. Niinpä sitten kotona kävimme läpi aina uudet asiat ja tyttö ihmetteli, miksei koulussa osata opettaa niin, että oppilaat ymmärtäisivät. Kyllä kai suuri osa niistä muista jaksoi koko tunnin. Samoin hän ei pelkällä lukemisella oppinut mitään, vaan hänen piti kirjoittaa tärkeät asiat ylös, niin se auttoi muistamaan myös muuta asiasta luettua jne.