Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet

[Norma Bates]

Autismikirjo, ADHD, ADD, Tourette. Onko näitä vielä muitakin?

Mitä vähemmän sosiaalista kanssakäymistä itselläni on, sitä vahvemmaksi tulevat autistiset piirteeni. Koen että kun autistisuus eniten vaivaa omassa tapauksessani motorisessa toiminnassa ja tilan sekä oman kehon hahmottamisessa, sosiaalisen kanssakäymisen sektorilla olen jonkinlainen autismin rajatapaus niin että periaatteessa pärjään ihmisten kanssa niin, ettei minua välttämättä hoksaa autistiseksi hetimiten.

Mutta jos sanoisin että ajoittain epäilen tai pelkään kiintyväni enemmän paikkoihin kuin ihmisiin, sitten varmaan jo silmät pyörii kuulijan päässä. Oikeasti noin tuskin on tärkeissä ihmissuhteissa. Mutta jos minun pitäisi valita hyvänpäivän tutun tapaamisen ja suunnittelemani luontoretken välillä, niin retki voittaa.

Lisäksi minulla ei ole kovin usein unelmia "miehen kainaloon käpertymisestä", vaan unelmoin innoittuneista keskusteluista. Fyysinen läheisyys ei ole ykkösprioriteettini, vaan henkinen yhteys.

[Hayabusa]

^
Jos tarkoitus on keskustella henkilökohtaisista jutuista, niin ehdotan ketjun tuonne suljetulle osastolle siirtämistä.

[Norma Bates]

Tarkoitus on puhua kaikin mahdollisin tavoin paitsi tieteellisessä mielessä. Eli että miten käytännössä poikkeavuus ilmenee noin ylipäätään, tai omalla, tai tuttujen kohdalla.

[Socrates]

Vaikka olen itsekin neuropoikkeava, en ole hirveän innostunut siitä, että kaikki alkavat paasata olevansa jotain nepsuja tai napsuja.

Ensiksikin hermoston toimintaa ei vielä ymmäretä riittävästi, jotta pystyttäisiin arvioimaan onko joku piirre synnynnäinen neuropoikkeama vai ympäristön ja kokemusten aiheuttama ongelma.

Toiseksi diagnooseista ei ole konkreettista hyötyä niin kauan kuin niiden avulla ei saa hankittua sairaalle myönnettyjä etuuksia.

Toki lääkitys voi kai välillä osua kohdilleen.

[Hayabusa]

Toki lääkitys voi kai välillä osua kohdilleen.

Kissakonjakki on hyvä peruslääkitys.
https://meukowcognac.com/collection/meukow-xo-grande-champagne/

[Hayabusa]

Tarkoitus on puhua kaikin mahdollisin tavoin paitsi tieteellisessä mielessä. Eli että miten käytännössä poikkeavuus ilmenee noin ylipäätään, tai omalla, tai tuttujen kohdalla.

Eli "kaverin puolesta kyselen..." 

[Norma Bates]

Innoituksenani oli antoisa Prisman dokumentti ja se ettei foorumilla ollut vielä otsikoitua ketjua. Jatkoa paremmalla ajalla.

[Hiha]

Onko näitä vielä muitakin?

Vielä muutama vuosikymmen sitten tarjolla oli MBD. Se oli aivan ihanteellinen. Lainauksia Wikipedian artikkelista: "Oireet vaihtelevat sen mukaan, millä aivojen alueella toimintahäiriö sijaitsee, ja kuinka voimakas se on. Oireyhtymää ei voida varmistaa millään laboratorio- tms. kokeella, vaan diagnoosi tehdään oireiden perusteella." – – "MBD:n syitä ei tiedetä tarkasti, mutta nykytietämyksen mukaan oireyhtymän kehitykseen perintötekijät ja ulkoiset seikat (esimerkiksi hapen puute) odotuksen tai synnytyksen aikana vaikuttavat keskushermoston toimintahäiriön syntyyn." – – "Ei voi kylliksi korostaa kuinka tärkeää vanhemmille ja lähipiirille on ymmärtää oireiden johtuvan keskushermoston toimintahäiriöstä, eikä lapsen tahallisesta halusta olla vaikea."

Kerrataanpa. Häiriön syy on tuntematon. Oireet voivat olla mitä tahansa. Oireiden kantaja on niihin syytön, hänellä on keskushermoston toimintahäiriö. En ymmärrä miten tällainen on voitu poistaa tautiluokituksesta ja miksi. Sehän olisi täydellinen tänäkin päivänä. Sopisi ihan jokaiselle. Jos valita saa, ottaisin tuon milloin tahansa.

[MrKAT]

Isä oli ostanut englanninkielen opetuspaketin. Minua pisti silloin lapsena vihaksi yksi kohta, jossa nainen kertoi sukulaisensa muuttuvan kylmäksi ja etäiseksi jos keskittyy matematiikkaan ja halusi sen pois tuolta alalta, keskittyvän muuhun.
(Kieli-ihmiset noin paljon vihaa lempianettani matematiikkaa. "#£"¤ Hmph!)
  Mutta myöhemmin olen huomannut hiukan itsekin muuttuvani siihen suuntaan eli "autistisemmaksi" jos keskityn päiväkausiksi hyvin syvälle matematiikkaan (tai ohjelmointiinkin). Ei tämä mikään tieteellis-objektiivinen havainto matikan kylmyydestä ole, koska eikös urheilijat ja taiteilijatkin muutu etäisen kylmiksi (EI SAA HÄIRITÄ!) kun keskittyvät tulevaan huippusuoritukseensa.

[Hiha]

Minua pisti silloin lapsena vihaksi yksi kohta, jossa nainen kertoi sukulaisensa muuttuvan kylmäksi ja etäiseksi jos keskittyy matematiikkaan ja halusi sen pois tuolta alalta, keskittyvän muuhun.

Tuostapa tuli mieleeni tarina, joka on vieläpä tosi. Olipa kerran kauan sitten jossakin, missä lie ollutkaan, eräs pohjoinen maa, jossa oli ollut pakko kuulua kirkkoon. Kun pakko poistui, ihmiset jäivät silti jäseniksi. Yksi kerrallaan he sitten erosivat, omatoimisesti. Jotta eroaminen olisi heille mahdollisimman kamalaa, tapana oli että pappi halusi keskustella vielä kerran eroavan kanssa. Niinpä eräänä kauniina päivänä yksi matematiikan opiskelija kävi sellaista keskustelua kirkkoherranvirastossa. Kun pappi kuuli mitä hän opiskeli, hän tuumasi: "Niin. Matematiikka on kylmä ja kova aine." Mihin eroa hakeva vastasi: "Ei vedä vertoja teidän laitoksellenne." Kirkosta eroaminen tapahtui molemminpuolisin kylmyyden vallitessa. Näin matematiikka raastaa ihmiset erilleen toisistaan. Sen pituinen se.

[Xantippa]

Hihan tarinasta tuli mieleen isäni tarina, kun hän kävi papin kanssa samaista keskustelua. Pappi oli vedonnut, että ajattele lapsiasi, annat heille jumalattoman elämän mallin. Isäni oli vastannut, että merkeistä päätellen ainakin nuorin tulee elämään sellaisen kaikissa tapauksissa.

Minä, mainittu nuorimmainen, olin silloin 3 v.

T: Xante

[Kopek]

En tiedä tämän foorumin kirjoittajien sosiaalisesta kanssakäymisestä muuta kuin sen vähän, mitä itse kukin kertoo, eikä kertomuksista aina saa selkoa, tapahtuuko asioita päivittäin, usein, silloin tällöin, vai kuuluvatko ne jo menneisyyteen. Eli työkaverin kanssa tässä taannoin juttelin - eilen, viime viikolla, viime kuussa vai kymmenen vuotta sitten.

Taidan olla foorumin erakko, jos vieraiden ihmisten kanssa fyysisesti tekemisissä oloa mitataan.

ADHD-piirteitähän minulla on, vaikka virallista määrittelyä ei olekaan tehty. Luulisin, että nämä piirteet ovat enemmän vilkastuttaneet sosiaalista elämääni – silloin, kuin sitä vielä oli – kuin estäneet sitä. ADHD-piirteisiinhän kuuluu häärääminen asioiden ja projektien parissa, joista kuitenkaan ei koskaan tahdo tulla valmista. Mutta niiden kautta syntyy kontakteja, kun on harrastavinaan sitä ja tätä ja tuota.

Vieläkin minut muistetaan entisessä kaveripiirissäni, josta osa on nykyisiä Facebook-kavereitani, tyyppinä, jolla oli monta rautaa tulessa ja aina uusia ideoita mielessä. Tällainen loputon "höyryäminen" kaiken mahdollisen parissa aiheutti kouluaikana jonkin verran syrjintää ikäisteni taholta. Niinpä kaveripiirini olikin pääasiassa itseäni nuorempia Olin projektieni ansiosta usein jonkinlainen epävirallinen "pomo" porukassa, mutta en ollut komentava pomo vaan innostava. Eli nyt lähdetään rakentamaan majaa metsään tai virittelemään polkupyöriä tai tekemään jotain, mikä idea minulla nyt sattui olemaan mielessä. Aika hyvin sain porukat seuraamaan.

Elämä on heitellyt ja ravistellut siinä määrin, että kaveripiiri on kaventunut ja tapaamiset harventuneet. Viime kesänä oli pari juttua, joista jo kerroinkin, mutta sen jälkeen on ollut hiljaista. Sosiaalinen elämäni rajoittuu anonyymeille nettifoorumeille. Milloinhan olen viimeksi puhunut jonkun vieraan ihmisen kanssa. Ehkä syyskuun alkupuolella, kun kävin kysymässä katsastustoimistosta peräkärryn muutoskatsastuksesta, ja katsastajat ynisivät jotain epämukavaa. En ole siis pariin kuukauteen puhunut vieraille ihmisille sanaakaan, jollei kaupan kassaneidille vastaamaani "heitä" katsota puhumiseksi.

ADHD-piirteistä minulle sopivat useimmat täydellisesti. Ainoastaan riippuvuutta päihteistä en ole huomannut, kun en niitä muutenkaan käytä.

Poimintoja netistä:

ADHD-oireisen aikuisen arkea haittaavat yleensä eniten tarkkaavaisuuden haasteet. Käytännössä nämä saattavat näkyä vaikeutena keskittyä olennaisiin asioihin, vaikeutena keskittyä pitkään ilman ajatusten harhailua, lisääntyneenä hajamielisyytenä sekä vaikeutena suorittaa tehtäviä määrätietoisesti ja tehokkaasti. Lisäksi ajanhallinnassa on usein ongelmia.

Tuo kuvaa piirteitäni hyvin. Pompin asioista toisiin samatta oikein mitään aikaan.

ADHD-oireiset aikuiset ovat usein kärsimättömiä ja ottavat turhia riskejä esimerkiksi liikenteessä, työelämässä ja ihmissuhteissa.

Ajotapani varmaan sopii tuohon, mistä kertovat myös ylinopeus- ym. sakkoni ja huomautukseni, joita on kertynyt noin 15-20. En nyt tarkkaa lukua osaa tässä sanoa. Työelämän riskinotosta en osaa sanoa, ellei nyt irtisanoutumista vakiovirasta laman kynnyksellä ilman uutta työpaikkaa, katsota riskin ottamiseksi. Sellaisen olen tehnyt. Ihmissuhteita on niin vähän, että riskien ottamisesta niissä en tiedä.

ADHD-oireisilla äideillä ja isillä, joilla on itsellään vaikeuksia organisoida arkeaan, on usein myös vaikeuksia asettaa lapsilleen selkeitä sääntöjä ja rajoja.

Varmaan näin. Onneksi on ollut joku muu, joka niitä rajoja on asettanut. Minä olen enemmänkin ollut lipsumassa niistä.

ADHD-oireisella aikuisella on tavallista suurempi taipumus kehittää erilaisia riippuvuuksia (esimerkiksi päihteet ja pelit), kuin aikuisilla keskimäärin. Alisuoriutuminen opinnoissa tai työelämässä, vastoinkäymisten vuoksi alentunut itsetunto ja siitä mahdollisesti seuraava välttämiskäyttäytyminen voivat lisätä riskiä syrjäytymiseen.

Riippuvuuksia en ole huomannut, ellei tämä foorumeilla luuhaaminen ole riippuvuutta. Opinnoissa ja työelämässä olen kyntänyt pohjamutia, joten jos se on alisuoriutumista, niin silloin olen alisuoriutunut. Syrjäytynyt ainakin olen. Ja itsetunto on miinusmerkkinen.

https://adhdtutuksi.fi/mika-on-adhd/adhd-aikuisella/

[Melodious Oaf]

Ensimmäiset ajatukset tästä lähtee pitkälle siitä, että käsittelee erilaisia diagnooseja (adhd, add, autismipiireisyys, tourette) eräänlaisina stereotypioina käytännössä tiettyjen tuntemiensa ihmisten kautta.

En tiedä, onko kauhean valaisevaa käsitellä kulissien takana näitä juttuja tollasten omien mielikuvien ja sisäisten stereotypioiden kautta. Jotta niistä sais enemmän irti, pitäis ehkä kertoa niistä ihmisistä laajemmin ja taustoittaa sitä, mihin nää omat mielikuvat perustuu ja mistä ne tulee.

Mulla toi menee kai niin, että riittävän täsmällistä tarkoitusta varten voisin kai availla ja kertoa. Siis jos ois joku mitä varten siitä puhutaan — ja mieluummin ehkä silti jäsenalueella. Tosin tässä vaiheessa on omasta puolesta yhdentekevää missä ketju sijaitsee, kun en kuitenkaan hahmota tarkoitusta.

Deittailuun vaikuttaa tosi paljon fyysiset ominaisuudet ja persoonallisuus ja kokemushistoria ja terveys ja elämänkulku. Tästä kaikesta on vaikea erottaa nimenomaan neurologiaa ja tarkastella sitä erikseen.

Tosi yleisellä tasolla mun mielestä tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivillä on aika usein jollain tavalla lommoinen itsetunto ja joskus myös hieman pirstaleinen minäkuva. Tota selittää mun ymmärtääkseni lähinnä se, että on tietynlaisia toistuvia tai pitkään jatkuvia negatiivisia kokemuksia. Mokaa jotain tai säheltää tai koheltaa tai jotain. Kai ne voi olla aika pieniä arkisiakin asioita suurimmalta osin.
    Tälle jonkinlainen vastakohta tai vastakohdan karikatyyri vois olla sellainen kohtuullisen mallikelpoinen ja kohtuullisen fyysisesti ja henkisesti lahjakas ihminen. Ehkä on pärjännyt suht hyvin jossain urheilussa ja myös koulussa. Ehkä on suht varhaisesta iästä lähtien ollut melko selkeästi tai stabiilisti sellaisia juttuja missä tietää olevansa hyvä tai riittävän hyvä ja ne nivoutuu aika pehmeästi ja luontevasti osaksi minäkuvaa ja identiteettiä.
   Tällainen ei välttämättä tarkoita sitä että on itsekeskeinen tai mulkku tai itseriittoinen edes. Vaan minusta tästä erikseen ihminen voi olla lämminhenkinen tai huomaavainen tai kiltti tai jopa vaatimaton — tai mitä vaan.
   Usein tällainen tuottaa kuitenkin jotakin sellaista mitä vois sanoa hyväksi tai perusvahvaksi itsetunnoksi. Silloin ihmisellä on aika voimakas luotto ja usko siihen että asiat järjestyvät tavalla tai toisella ja ehkä myös siihen että pärjää. En ihan osaa kuvata tätä kattavasti ja napakasti.
   
Tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivillä mun nähdäkseni harvemmin on vahva ja stabiili minäkuva tai ihan niin vahva perusluottamus. Vaikka niillä menis hyvin tai ne olis hyviä jossakin, siinä saattaa silti olla pohjalla tietty epävarmuus, tunne että se on täysin tuurilla seilaamista tai että se voi loppua koska tahansa.

Parisuhteessa kun tulee ikävyyksiä tai vaikeita juttuja, on isompi riski tulkita negatiivisesti tai pelokkaasti. Helpommin ehkä valahtaa siihen että isontelee omia pelkoja tai miettii liikaa ja tekee sillä vaikeuksia. Joskus voi epäillä että tulee väärinymmärretyksi tai ettei lopulta saa toiselta ihan täysimääräistä arvostusta. Sellainen voi kääntyä myös tyytymättömyydeksi toista kohtaan, kun toinen ei ymmärrä tai ei arvosta, mutta yhtä haitallista sekin on, jos sen kääntää sisäänpäin ja kohdistaa itseensä.
    Pintatasolla mun mielestä nepsy-piirteiset ihmiset tai tarkkaavuushäiriöiset ihmiset eivät ole pessimistisempiä tai negatiivisempia, vaan saattaa olla että heillä on jopa tavallisempaa tietyllä tapaa lämmin tai kannustava tai avoin lähestyminen ja puhetapa vastoinkäymisistä tai siitä kun joku ei suju tai menee pieleen yms. Tästä huolimatta yleistyksenä voi ehkä sanoa että valittujen ja opittujen asenteiden ja suhtautumisten ja muun takana voi silti keskimäärin olla enemmän epävarmuutta, eli itsetunto ja perustason luottavaisuus voi siitä huolimatta olla heikompaa tai herkemmin hajoavaa. Tätä koskevalla puheella voi myös ilmentää sitä mitä haluais olla vaikka nimenomaan ei ole.
   Toi on tollanen yleisen tason paradoksi muutenkin. Ei seuraavakaan sääntö tai laki ole, mut on joku perä siinä, että ihminen jolla on aika voimakas luontainen taipumus dramaattisuuteen tai jännityksen tai intensiteetin hakemiseen melkein todennäköisemmin puhuu paljon siitä että arvostaa tasaista ja turvallista ja ettei kaipaa mitään "draamaa". Kun sitten taas ihminen joka oikeasti on sitä eli siis on tasainen ja tykkää nimenomaan siitä ehkä ei edes kokis tota relevantiksi puheenaiheeksi tai tarpeelliseksi mainita.
  Vähän sama pätee, samalla lailla löyhästi ja ei täysin suoraan, moneen juttuun elämässä.   

Edelleen tarkkaavuushäiriöissä tyypillistä on sekin, että ihastuu helposti, että nauttii ja saa suhteesta tosi paljon, mutta sitten voi olla vaikeampi luovia sellaisessa ihan arkisessa mitä kuitenkin pitkät suhteet valtaosin ovat.

Mulla on myös käsitys, että varsinkin kohtalaisesti tai melko lievästi tarkkaavuushäiriöiset sekä jossain määrin myös autismipiirteiset ihmiset tosi usein pariutuvat keskenään. Autismipiirteisyyden kohdalla tää tendenssi on mun mielestä heikompi mut tiedän laajemmasta tuttavapiiristä ja olen anekdoottitasolla kuullut terveyspuoleltakin jotain sen suuntaista, ettei ole kovinkaan tavatonta, että joku lähtee vaikka aikuisiällä tutkituttamaan itseään ja saakin nepsydiagnoosin, ja sitten osoittautuu että itse asiassa myös hänen kumppanillaan on jotakin vastaavaa. Ei se nyt mikään sääntö ole, mutta tarkoitan tällä sitä, että kyse ei olisi pelkästään tietoisesta identiteetin tai diagnoosien kautta tapahtuvasta yhteisen löytämisestä.

Yllä sanottu on melko mitäänsanomatonta yleistystä syistä, joita viestin alussa kerroin. Vois varmaan puhua myös enemmän positiivisen kautta ja korostaa sitä selvemmin. Ei mun käsitys tästä pelkästään se ole että suhteissa kaikki olis vaan huonompaa tai vaikeampaa, mut ehkä koin selkeämmäksi hahmotella ensin sitä kautta.

Periaatteesa voisin joskus kirjoittaa autismipiirteisyydestä vielä erikseen, mikä kenties olis Normalle relevantimpi tulokulma.

Mutta en oikein ymmärrä, mitä tällä haetaan   Jos Normalla ketjun aloittajana on joku ajatus siitä, mitä tältä toivoo, minkälaista näkökulmaa tms., olis ihan kiinnostava siitä kuulla

[Melodious Oaf]

Palaan sittenkin vielä samalla kertaa autismipiirteisyyteen.

Seuraava video on tietystä vinkkelistä katsoen koominen, mutta en heitä sitä kehiin pelkästään läppänä enkä tehdäkseni pilaa:

Melkein ensimmäisenä mulle tulee autismipiirteisyydestä, deittailusta ja ensinmainitun tässä aiheuttamista ongelmista mieleen tietynlainen "jäykkyys". Autismipiirteisyydelle, silloinkin kun se melko lievää, on tyypillistä, että operoi maailmassa ja viestii tosi paljon erilaisten systematisointien kautta.

Sehän voi olla sitä että selittää ummet ja lammet jostain omista intresseistä tai omista jutuistaan, mikä saattaa olla muille raskasta. Voi olla että ei tee ihan näin mutta kuitenkin on joitain sellaisia juttuja missä haluaa tai odottaa että asiat menee just tietyllä tavalla — ja sitten saattaa melko voimakkaasti pahoittaa mielensä tai kärsiä siitä jos ei mene.
    Tai niinkin että on vaan tosi vahvasti ja jäykästi kiinni jossain omassa käsityksessä ja puhuu ja toimii tästä käsin. On vaikeuksia suhteuttaa ja sopeuttaa niitä joustavasti ympäristöön ja tilanteeseen.

Siinä siis... saattaa olla että tulee olleeksi tyly muita kohtaan tai rasittava tai jotain.

Pitemmän päälle parisuhteessa se voi varmaan olla aika raskasta jos tuntuu ettei voida tehdä mitään muuta kuin toisen tavalla tai toisen hahmotuksista ja maailmasta käsin. Toisaalta se voi joskus olla sillä tavalla äkkiväärää myös, että jos selität tosi selkeästi ja perustelet autismipiirteiselle ihmiselle miksi joku juttu tehdään nyt näin -- tai ihan mitä tahansa vastaavaa -- hän saattaa tulkita sen yllättävällä tavalla tai viedä sen yllättävän pitkälle, jolloin edelleen ns. "jäykkyys" voi tuntua siltä että se lukitsee tai kahlitsee siksikin, että muutos tai jonkun jutun auki kelaaminen voi olla työlästä, ja se voi olla myös riskialtista.

Mun kokemukset tai oma bias on tässä sellaisia, että en silti koe tota ihan niin vaikeana tai raskaana. Tää ei ole mitään korrektia puhetta, mutta mulle nousee tosta mielikuvana sellainen että se on vähän niin kuin olis parisuhteessa tai suhteessa vaikkapa kissan kanssa. Se tekee omia juttujaan ja on mitä on, ja jos nimenomaan ei käytä aikaa ja resursseja mahdottomasti siihen että jatkuvasti ratkoo asioita tai selittää ja puhuu niistä, mun mielestä se voi tavallaan olla myös helppoa.

Tietyn verran toinen ihminen tarvitsee silloin sitä että tajuaa ja ymmärtää että se nyt vaan... on tällainen. Yleensä hyväksi on jos ei ota sitä niin raskaasti eikä stressaa siitä. Tolla kissa-esimerkillä kaikessa outoudessaan ehkä hain sitä, että tän autismipiirteisen ihmisen ei tarvitse perustella sulle tai selittää jatkuvasti ja rakentaa sillä turvaa sun muuta. Vaan kaikkea tota on aika helppo kuitenkin havainnoida käytöksestä ja reaktioista, ja se on lopulta paras opas.

Tietynlainen stabiili kompromissi voi mun mielestä näyttää tossa esim. siltä että aika vähän puhutaan mistään autismista tai selitetään asioita vaan perusta on enemmän siinä että autismipiirteinen ihminen tietää että kumppanille on tärkeää että hänellä on hyvä ja että tämä tekee suurimman osan niistä jutuista ihan ilokseen ja mielellään.

Yksi kompastuskivi mun mielestä on se, että lähdetään ihastuksen takia tai jossain huumassa tai ihan vain parisuhteen takia — jotta ois semmonen esimerkiksi —tekemään sellaisia asioita joista tää toinen osapuoli ei oikeasti tykkää tai jotka on kuitenkin sille ikäviä tai joista se kärsii.

Autismipiirteisiä ihmisiä on tosi monenlaisia.
    Mut typerästi yleistäen: Jos ei tee tota mitä kuvaan yllä eikä ollenkaan lähde sellaiseen edes, ei se nyt mitään mahdotonta ole, vaikka periaatteessa ja paperilla tietyt autismin aiheuttamat ongelmat voivatkin olla raffimman kuuloisia kuin mitä ne tyypillisesti on esimerkiksi tarkkavaisuushäiriöiden kohdalla

[Norma Bates]

Tykkään itse sellaisista otsikoista että alle mahtuu laajalti matskua. Joku "Einarin tekojalan pikkuvarpaan kynnenlakkausdilemma" ei minua oikein otsikkona viehätä millään tavalla. Niin jotta ihan kaikki neuropoikkeavuuteen ja neuropoikkeaviin liittyvä tänne pliis, ja elämistähän tämä on, ja ihmissuhteiden mahdollinen problematiikka kiinnostaa. Paitsi tietysti jos on niin erilainen että ei ole minkään sortin ihmissuhteita, niin sitten vaan siitä elämästä juttua.

...

Katsottuani Prisman kaksiosaisen dokumentin ekan osan jäin miettimään termiä "maskaus" (masking, ilmeisesti). Autististen naisten toiminto jolla he pyrkivät esittämään normaalia, ja esittäminen voi onnistua niin hyvin että ei sitä autismia ulkopuoliset edes hoksaakaan. Ennen kuin jotain siitä autistisesta piirteisyydestä lirahtaa vahingossa tai tahallaan esille. Olen itse ehkä turhan paljon toitottanut tai väittänyt olevani kaikkialla sama ihminen, kun eihän se välttämättä ole ihan niin. Kun kohtaan ihmisiä, minulle tulee sellainen tunne siinä kanssakäymisen aikana että suoritan sitä kanssakäymistä.

Oho, tässä kohdin täytyy nyt sanoa näin. Kappas, nyt pitää naamalla olla se-ja-se ilme. En ole kyennyt ajattelemaan että vetäisin jotain roolia, koska sana "rooli" kuulostaa valehtelulta ja teennäisyydeltä, joista en tykkää. Mutta nyt kun olen tarkemmin ajatellut, niin eihän se olo minulla oikein luonteva ihmisten seurassa ole. Ja ehkä tämän takia minulle kumppani on vaikuttanut ylimaallisen hyvältä sosiaaliselta ratkaisulta, kun olisi edes joku jonka seurassa voisi ihan oikeasti rentoutua. Prisman dokumentissa autistinainen sanoi että miehensä kanssa hän on eniten oma itsensä. Jopa oman äitinsä seurassa hän joutui maskaamaan. Ja kun minun äitini eli, en minäkään kyllä mitenkään täysillä ollut oma itseni kun häntä tapasin.

Olen aina vedonnut introverttiuteen ja jännittämiseen syynä minkä takia inhoan tutustua ihmisiin, enkä kestä 24/7 olla muiden seurassa. Mutta olisiko sitä jännittämistä tai pitäisikö sanoa jännittyneisyyttä, jos saisin olla todella oma itseni kaikessa rauhassa muidenkin kanssa, enkä vain omissa oloissani?

Toisaalta, etten nyt liikaa samaistuisi autisteihin, minulla ei mielestäni ole mitään kovin erikoisia eleitä kuten itsensä heijaus tai käsien räpyttely, tai mitä näitä nyt onkaan. Voi olla etten ole vielä hoksannut jotain outoutta itsessäni. Ainakin minulla on sellaista että haluan räplätä jotain tiettyjä materiaaleja, esim. tietynlaista nahkaa, samettia yms. Kauppareissuilla tuleekin hiveltyä kaikenlaisia kuteita jos on aikaa. Jo lapsena olin aivan lääpälläni yhteen tosi pehmeästä nahkasta tehtyy käsilaukkuun joka oli yhdessä vaatekaupassa myynnissä, mutta en pyytänyt äitiäni ostamaan sitä, kun tiesin ettei hän olisi kuitenkaan sitä minulle ostanut.

Sitten tietty tämä äidistään höpöttäminen. Ilmeisesti normaalit eivät tee sitä niin paljon kuin minä. Ainakaan jos äiti on jo kuollut.

Dokumenttia oli sikäli jännä katsella että siinä autisteja haastatteleva mies oli itsekin autisti. Hän piti tosi paljon silmiään kiinni (vai katsoiko lie alaspäin niin että näytti siltä kuin silmät olisivat olleet täysin kiinni).

Tässä tämä dokumentti:

https://areena.yle.fi/1-65453308

...

Harrastuskuvioissa on käynyt ilmi että kollegoista ainakin kolmella on ADHD. Tämän sortin poikkeava pystyy kyllä saavuttamaan ja tekemään asioita, jos hän on todella kiinnostunut asiasta. Ja meillähän tietysti ollaan, kamppailulajia ei kertakaikkiaan pysty harrastamaan millään nääh-asenteella, eli joko harrastaa tai sitten ei. Näin ollen näen tietysti keskittyneemmän ja tehokkaamman puolen näistä ihmisistä. Hajamielisyys ja sinne tänne reuhottaminen varmaankin jää minulta näkemättä.