Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet

Aloittaja Norma Bates, marraskuu 09, 2023, 14:43:00

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Karikko


^

Usein on kyse kiinnostuksesta, tai sen puutteesta. Tarkkaavuus-häirössä on myös se neuronien poikkeavuus mahdollinen, eli lienee usein kyse, että on rokotettu "kramofonineulalla" eli sanotaan ettei siihen paljoakaan voi vaikuttaa.


Norma Bates

Koska itsestäni olettamani autismi somessa usein riitautetaan, niin olisiko sitten niin että naispuolisella autistilla tosiaankaan se oirekirjo ei ole yksi yhteen miespuolisen autistin kanssa, ja jälleen kerran mies on otettu normiksi - epänormaaliudessakin? Jos olisin miespuolinen ihminen, niin määrittyisinkö normaaliksi jos olisin juuri tällainen kuin olen?

Autismikirjon tyttöjen aivot saattavat olla enemmän samankaltaisia neurotyypillisen pojan aivojen kanssa kuin autismikirjon pojan aivojen kanssa.

Jos nyt ajatellaan jotain kliseistä autistimiestä, niin se junien bongailu ja numeroiden kanssa näpertely on minulle ihan totaalisen hohhoijaa.

Näitä kiinnostuksen kohteita käytetään usein keskeisenä tekijänä autismikirjon lievempiä muotoja diagnosoitaessa, mutta diagnosoinnissa käytetyt esimerkit liittyvät usein sellaisiin kiinnostuksen kohteisiin, jotka mielletään stereotyyppisesti "miesten" harrastuksiksi, kuten juna-aikatauluihin tai numeroihin. Frazier oli siis löytänyt lisänäyttöä tyttöjen alidiagnosoinnista. Vuonna 2013 suoritettu tutkimus osoitti myös, että autismikirjon oireyhtymä diagnosoidaan tavallisesti tytöillä myöhemmin kuin pojilla.

Mutta sitten taas toisaalta niin paljon kuin olen puhua puputtanut KM-harrastuksestani 5 v sisään, niin ehkä se on mennyt välillä vähän överiksi. Tuskin on välttämättä kiinnostanut joka iikkaa niin tavattomasti kuin minua. Harrastushan sen vain pitäisi olla. Ja minulle se on välillä semmoinen juttu että mietin sitä kaiken joutoaikani. Älytöntä että jokin sellainen joka on minun aivoillani ihan perkeleen vaikeaa, siis liikunta, on vallannut niin suuren osan elämääni ja vie aikaani ja energiaani ollen ykkösprioriteetti. Mitä kaikkea olenkaan asian hyväksi tehnyt, en edes muista. Kaikki pyörii sen ympäri että onko treeni-ilta tulossa vai menossa. Mikään ei saa tulla tielle ja kilpailemaan tämän kanssa...

Kliinisten kokemusten mukaan O'Toole'n pakonomainen tarve lukea ja etsiä sääntöjä ja säännönmukaisuuksia sosiaalisessa elämässä on huomattavasti yleisempää autistisilla tytöillä kuin pojilla. Autismikirjon pojat eivät aina välitä, onko heillä ystäviä vai ei. Joissakin diagnostisissa ohjeissa itse asiassa mainitaan erityisesti välinpitämättömyys sosiaalista kanssakäymistä kohtaan. Autismikirjon tytöillä näyttää kuitenkin olevan paljon suurempi tarve tuntea yhteyttä toisiin ihmisiin.

Muutettuamme aloitin peruskoulun 3. luokan isommassa koulussa. En itse osoittanut minkäänlaista kiinnostusta muihin oppilaisiin tutustumiseen. Ainoan ystäväni sain sitä kautta että tyttö tuli esittelemään itsensä ja pyysi kaveriksi. Nyt aikuisena monet joilla on kavereita, eivät sinkuksi tultuaan halua sitä kumppania kai niin vimmaisesti kuin minä olen halunnut. Kaiketi minulla on tarve yhteyteen, mutta mieluummin yhteen ainoaan. (Joskaan en aio enää koskaan suostua tai tyytyä siihen että on vaan se kumppani, eikä sitten ketään muuta.)

""Liian" on yleinen sana autismikirjon naisia kuvatessa. Liian paljon, liian voimakas, liian herkkä, liian sitä, liian tätä", sanoo O'Toole.

Todellakin. Netissä varsinkin on jäkättäjiä riittänyt. Olen kirjoittanut liian pitkiä juttuja, "ei jaksa lukea". Näin foorumilla kirjoitelmani ovat kyllä lyhentyneet. Mutta yhä paukkuu äimistelijöitä parkumaan siitä että olen eräällä taholla kirjoittanut useita satoja blogeja. Kai niitä nyt perkele kertyy kun toistakymmentä vuotta kirjoittaa! Kirjoittaminen on se minkä osaan parhaiten, ja ärsyttää kun sitä pitää tulla morkkaamaan, tavalla tai toisella.

https://autismiliitto.fi/materiaalia/autismi-lehti/autismi-ilmenee-tytoilla-eri-tavalla/

TSS

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 14:43:00

Mutta jos sanoisin että ajoittain epäilen tai pelkään kiintyväni enemmän paikkoihin kuin ihmisiin, sitten varmaan jo silmät pyörii kuulijan päässä. Oikeasti noin tuskin on tärkeissä ihmissuhteissa. Mutta jos minun pitäisi valita hyvänpäivän tutun tapaamisen ja suunnittelemani luontoretken välillä, niin retki voittaa.

Lisäksi minulla ei ole kovin usein unelmia "miehen kainaloon käpertymisestä", vaan unelmoin innoittuneista keskusteluista. Fyysinen läheisyys ei ole ykkösprioriteettini, vaan henkinen yhteys.

Jos tämä tekee autistiksi, niin sitten minäkin varmaan olen  ???

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 13, 2023, 08:10:46
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 14:43:00

Mutta jos sanoisin että ajoittain epäilen tai pelkään kiintyväni enemmän paikkoihin kuin ihmisiin, sitten varmaan jo silmät pyörii kuulijan päässä. Oikeasti noin tuskin on tärkeissä ihmissuhteissa. Mutta jos minun pitäisi valita hyvänpäivän tutun tapaamisen ja suunnittelemani luontoretken välillä, niin retki voittaa.

Lisäksi minulla ei ole kovin usein unelmia "miehen kainaloon käpertymisestä", vaan unelmoin innoittuneista keskusteluista. Fyysinen läheisyys ei ole ykkösprioriteettini, vaan henkinen yhteys.

Jos tämä tekee autistiksi, niin sitten minäkin varmaan olen  ???

Sama täällä. Erittäin usein valitsen mitä hyvänsä mieluummin kuin hyvänpäivän tutun tapaamisen, siivouskin on listalla ensin.

T: Xante

Hippi

^
Liityn jonon jatkoksi.

Minä olen aina ihmetellyt, mitä vikaa on kotona viihtymisessä ja siinä, että ei tuulispäänä ole menossa jos vaikka mihin tyhjänpäiväiseen kissanristiäisiin tai illanistujaisiin. Tämä nyt hipaisee kai sitä introaihettakin, että ihminen voi viihtyä itsekseen omissa oloissaan puuhastellessaan vallan mainiosti.

En minä ainakaan koe olevani millään lailla poikkeava (neuro tai muuten), vaikka aikanaan itkin monta kertaa uudessa kodissani muuton jälkeen sitä, että se ei tuntunut kodilta. Ikävöin entistä kotiani. Näin siitä huolimatta, että uusi oli enemmän oma koti kuin edellinen, joka oli vuokra-asunto, jossa olin 12 vuotta asunut. Vasta noin puolen vuoden päästä, kun keskimmäiseni syntyi, asunto muuttui kodiksi. Lähinnä kai siksi, että tunteeni suuntautui luonnollisesti uuteen tulokkaaseen.

En pidä itseäni esimerkiksi autistina, vaikka kaivamalla löytyy piirteitä, joita sanotaan autistilla olevan. Esimerkiksi elämän ja mielenrauhan rakentuminen rutiinien ja aikataulujen päälle. Minusta on helppo elää niin, että samat asiat toistuvat samanlaisena, niin niihin ei tarvitse haaskata ajatteluenergiaa ja ne voi tehdä selkäytimellä aina samalla tavalla ja useimmiten samaan aikaankin.

Välttämättähän tuo ei ole hyvä asia, sillä joskus toimintosarja menee jostain syystä rikki, niin silloin voi joskus joku vaihe unohtua. Arkisena esimerkkinä ulos lähteminen aamulla, jossa tietyssä järjestyksessä hankkiudun kotivaatteista ulkovaatteisiin ja poistun ovesta kaikki tarvittavat mukanani. Jos toimintosarjan keskelle tulee mikä tahansa poikkeama, jotain unohdan ottaa mukaan, ellen tietoisesti erikseen tarkista. Pahimmassa tapauksessa unohdin kerran repun, jolloin olin myös lukinnut itseni ulos. Onneksi tuon tapauksen jälkeen olen oppinut varmistamaan erikseen vielä repun tai jos lähden ilman reppua, niin avainten mukana olon.

En siedä myöskään yllätyksiä. Useimmat kai ilahtuvat lahjoista tai jonkun tutun ilmestymisestä ovelle. Minä en. En osaa yllättyä iloisesti. En tiedä mistä tuo on saanut alkunsa, mutta en halua lahjoja, etten tuota pettymystä sen antajalle. Olen tuon tytöilleni kertonut ja he eivät odota iloisia kiljahteluja, jos tuovat tuoretta pullaa maistiaiseksi. Onhan se mukavaa, totta kai, mutta ei se minusta näy.  :-[

Sen sijaan jotkut muut tunteet näkyvät minusta tahtomattani liiankin paljon, etenkin pitkästyneisyys ja ärtymys, mutta erityisesti liikutus ja suru toisten surun näkemisestä.

Kaikelle tuolle, joka nyt oli vain pieni poiminta yhden ihmisen piirteistä, en oikeastaan laita kuin yhden otsikon: "minä". Koen sen myös mahtuvan normaalin vaiheluihin ilman mitään muuta otsikkoa tai leimaa.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

Norma Bates

En osaa sanoa kuinka kiintynyt olen nimenomaan paikkaan jossa asun. Lähinnä pelkään että jos muuttaisin, siellä ei olisikaan niitä "herkkuja" mitä tämä nykyinen mestani minulle tarjoaa. Kuten nyt vaikka uimarannan kävelymatkan päässä. Sen takiahan olenkin voinut tehdä näitä märkäpukuvesijuoksuja, joissa laitan avaimen kaulaan ja muovisandaalit jalkaan. Kävelen rannalle, juoksen pisteestä A pisteeseen B, ja palaan kävellen kotiin eri suunnalta kuin mistä lähdin. Näin ei tarvitse pyöriä ympyrää siellä järvellä, eikä pelätä että kamat viedään rannalta sillä aikaa kun on itse kaukana ulapalla.

Ne on ne yhdet tietyt paikat joissa tykkään tai tykkäsin käydä, jotka koen itselleni rakkaiksi. Pariin sentään pääsen omatoimisestikin, mutta joitakin on joihin en ole päässyt sen koommin kun sinkuksi jäin. Joskus mietityttää että senkö takia vain sen kumppanin haluan että pääsisin niihin parhaisiin paikkoihin. Mutta jos se näin helppoa olisi, niin kai sitä olisi jo jonkun kanssa kimpassa. Asiaa mutkistaa se että haluan ihan oikeasti ja aidosti tykätä miehestä, ja haluan että hänkin tykkää paikoista joista minä tykkään, eikä niin että lähtee vain hampaat irvessä kuskaamaan minua sinne minne ei itse halua. Mies jota tapailin 2 v sitten sanoi ettei häntä oikeastaan kiinnosta rannat (tai kai oikein yhtään mikään missä käytiin), mutta hän tykkää olla seurana. Minähän en siis häntä pakottanut mihinkään, hän itse usutti että keksi meille tekemistä.

No se siitä. Tässä juuri somessa kuulin juttua että autisteilla on ilmevajetta. Ja kas kummaa, kaiken muun kiusaamisen ohessahan minua yläasteella kiusattiin siitä että olen ilmeetön. Ilmeisesti olisi pitänyt vääntää naama mutkalle aina kun kiusattiin. Sitäkö ne kusipäät odottivat? Muutenkin olen kokenut elämäni varrella että jotenkin keinotekoisesti välillä joudun jotain ihme ilmeitä kasvoilleni luomaan. Väitän silti että kyllä minulla tunteita on, mutta kaippa ne ei sitten niin herkästi vaan näy päällepäin. Mielestäni naama peruslukemilla en näytä vihaiselta kuten jotkut ihmiset. Mutta ilmeisesti jotenkin poissaolevalta, koska tästä yksi nainen kerran huomautti että bussipysäkillä olen sen näköinen kuin olisin muissa maailmoissa.

***

Varmaan moni inhoaa neuropoikkeavuudesta lässyttäviä sen vuoksi että "yrität siinä olla jotenkin erikoinen ja erityinen". Eli siis tätä iänikuista vanhan kansan mentaliteettia että ei saa millään tavalla erottua muista, näkyä ja kuulua, ei luulla mitään itsestään. Uskokaa pois, kyllä minua kotona kasvatettiin että ei saa luulla. Mutta sitten kun koko elämänsä ajan tuntee jotain ihme kitkaa ja hankausta milloin missäkin asiassa, aina saa tuntea olevansa erilainen kuin muut ja erillinen muista, niin kyllähän sille jonkin syyn haluaa. Tottakai tullaan kärkkäästi tuputtamaan että olet vain hankala, uppiniskainen ihminen. Kun yrittäisit enemmän, niin osaisit kyllä olla normaali ja tavallinen.

Tuo yrittäminen vaan syö niin valtavasti energiaa, että mieluummin luovuttaa. Ollaan sitten saatana vaikka OUTO, ihan sama.

Socrates

Jos ihmisellä on joku omasta mielestään harvinainen ominaisuus, joka aiheuttaa rajoitteita ja ongelmia, sen kertomiseen ei ole mitään selkeästi parasta konstia, jos vastapuoli ei sitä halua yrittää ymmärtää.

Jos piiloutuu kirjainyhdistelmän taakse, se voidaan tulkita liioitteluksi tai erikoisuuden tavoitteluksi eikä se useinkaan täysin vastaa omaa kokemusta olotilasta.

Jos salaa ongelman, se saattaa olla erittäin kuormittavaa.

Jos yrittää kertoa siitä mahdollisimman rehellisesti ja yksityiskohtaisesti, vastuu siirtyy kuulijalle, joka voi kieltää toisen kokemuksen.

Monesti myös oma käsitys olotilansa harvinaisuudesta on liioiteltu.

Norma Bates

Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 13, 2023, 10:54:02
Jos ihmisellä on joku omasta mielestään harvinainen ominaisuus, joka aiheuttaa rajoitteita ja ongelmia, sen kertomiseen ei ole mitään selkeästi parasta konstia, jos vastapuoli ei sitä halua yrittää ymmärtää.

Jos piiloutuu kirjainyhdistelmän taakse, se voidaan tulkita liioitteluksi tai erikoisuuden tavoitteluksi eikä se useinkaan täysin vastaa omaa kokemusta olotilasta.

Jos salaa ongelman, se saattaa olla erittäin kuormittavaa.

Jos yrittää kertoa siitä mahdollisimman rehellisesti ja yksityiskohtaisesti, vastuu siirtyy kuulijalle, joka voi kieltää toisen kokemuksen.

Monesti myös oma käsitys olotilansa harvinaisuudesta on liioiteltu.

Taisinkin ketjussa jo mainita että neuropoikkeavuudet ovat Suomessa niin yleisiä, että ei siinä mitään harvinaista ole. Jos en maininnut, niin mainitsen nyt. Vai minkäköhän takia muutoin minullekin olisi näitä ADHD-tuttavia kertynyt heti kun vaan asioista on tullut puhetta... Eli ehkäpä ihmiset kärsivät aivojensa takia useimmiten hiljaa. Sitten jokainen luulee että on hyvinkin poikkeava.

ADHD toisaalta on surullisen kuuluisa siitä että kun sen omaavat pojat ovat semmoisia kuin ovat, niin oletusarvona on että ihan normaalien penskojen huono käytös pyritään selittämään tällä ominaisuudella. Meinasi minultakin mennä tässä yksi päivä bussissa totaalisesti hermo kun joku pikkupoika huusi kuin syötävä, eikä minkään järjellisen syyn takia. Itseasiassa minusta tuntui että pillahdan kohta itkuun, kun tuli niin paha olla sen perkeleellisen metelin takia. Onkohan yhdelläkään vanhemmalla koskaan havaittu kuulonalenema lapsensa mekastamisen takia? Olen kuullut (lukenut) Asperger-naisesta joka joutui muuttamaan erilleen perheestään, koska hänen ADHD-lapsensa kävi liikaa hänen hermoilleen. Ei tietystikään tarvitse olla assi saadakseen tarpeekseen mölinästä, mutta kuinka moni normaali nainen päätyisi noin radikaaliin ratkaisuun...? Minulle tuo saattaisi tapahtua. En kestä kovia enkä rumia ääniä, en sitten niin yhtään. Aloin miettimään että pahimmassa tapauksessa olisin varmaan antanut lapseni adoptioon, kun en olisi kestänyt olla tämän kanssa. Ajatukseni olisi ollut tuossakin tapauksessa että ehkä se on lapsellekin parasta niin. Ei kukaan tarvitse äitiä joka saattaa kilahtaa jonkin ihan normaalin, elämään "kuuluvan" asian takia.

Ihmettelen vain että miten ylipäätään on päässyt kehittymään lapsille taipumus huutaa kuin hyeena, koska luulisi että moisen mölyapinan olisi peto popsinut ja jää ne geenit eteenpäin sälyttämättä.

Enkä nyt tosiaankaan puhu mistään kivusta ja särystä itkemisestä, vaan siitä että ipanaa vaan vituttaa ja huutaa niin kovaa kuin pystyy, että takuulla tulee asia selväksi. Tällä viimeisimmällä kirkujalla oli vielä kaksi sisarustakin, isompi ja pienempi (vauva).

TSS

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 13, 2023, 10:31:49

Varmaan moni inhoaa neuropoikkeavuudesta lässyttäviä sen vuoksi että "yrität siinä olla jotenkin erikoinen ja erityinen". Eli siis tätä iänikuista vanhan kansan mentaliteettia että ei saa millään tavalla erottua muista, näkyä ja kuulua, ei luulla mitään itsestään. Uskokaa pois, kyllä minua kotona kasvatettiin että ei saa luulla. Mutta sitten kun koko elämänsä ajan tuntee jotain ihme kitkaa ja hankausta milloin missäkin asiassa, aina saa tuntea olevansa erilainen kuin muut ja erillinen muista, niin kyllähän sille jonkin syyn haluaa. Tottakai tullaan kärkkäästi tuputtamaan että olet vain hankala, uppiniskainen ihminen. Kun yrittäisit enemmän, niin osaisit kyllä olla normaali ja tavallinen.

Tuo yrittäminen vaan syö niin valtavasti energiaa, että mieluummin luovuttaa. Ollaan sitten saatana vaikka OUTO, ihan sama.

Koen aika monen asian samalla tavalla kuin sinä, mutta omalla kohdallani olen tulkinnut sen johtuvan enimmäkseen joko introverttiudesta tai nykyisimmin ehkä enemmän aistitiedon käsittelyn herkyydestä (populistisesti erityisherkkyydestä). Olen huomannut, ettei näistä kannata kovin paljon ääneen puhua, varsinkaan mistään erityisherkkyydestä. Se jostain syystä ärsyttää ihmisiä. Joka tapauksessa, on monia erilaisia raameja, joilla voi selittää mainitsemiasi ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä. Sinä kun niin vahvasti selität omiasi autistisuuden näkökulmasta, olen joskus miettinyt, että olisinkohan minäkin sitten autisti. En kuitenkaan osaa uskoa siihen.

Aika moni ihminen saattaa tuntea itensä omituiseksi, ja esimerkiksi (jo "pelkkä") introverttius voi tehdä sitä jo paljon. Introvertit tarkkailevat ja pohtivat, ja jos n. 70% ihmisitä on ekstroja, helposti jo pelkkä introus saa aikaan olon, jossa tuntee itsensä oudoksi. Sitä lisää vielä se, että introt harvoin löytävät toisaan ystäviksi, jolloin introlla ei välttämättä ole kuin ekstroja enimmäkseen ystävinä ja ehkä jopa perheenjäseninä.

Minua ei ärsytä se, että ajattelet olevasi autisti. Sehän voi pitää paikkansa. Voi kuitenkin olla, ettet ole aivan niin omituinen, kuin kuvitelet olevasi.

Norma Bates

Vahvin puolto omasta mielestäni autismin puolesta on se motorinen kömpelyys, mainittu ilmeettömyys, kasvosokeus ja sukurasite. Varmasti lienen erityisherkkäkin, mutta termi ärsyttää niin etten kovin usein pohdi sitä.

Itseasiassa ärsyyntymistaipumuskin vittaa autismiin. Netissä asseiksi ilmoittautuneet ovat olleet varsin kiukkuista väkeä.

Mutta tuli tässä rokoteaikaa tilatessa mieleen että on yksi asia missä en usko olevani poikkeava. Suurin syy miksi aloin ottamaan koronarokotteita on se, että ajattelin että tuskinpa niin erikoinen olen että juuri minulle napsahtaisi jotain tosi hurjia sivuvaikutuksia. Enkä ole ollut.

Melodious Oaf

Minkälaiset mahdollisuudet sulla ois Norma hakeutua neuropsykiatrisiin tutkimuksiin? Ja haluaisitko saada tohon jotakin ulkopuolista arviota?

Norma Bates

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - marraskuu 13, 2023, 21:28:47
Minkälaiset mahdollisuudet sulla ois Norma hakeutua neuropsykiatrisiin tutkimuksiin? Ja haluaisitko saada tohon jotakin ulkopuolista arviota?

Tämäkin tullut turinoitua useampaan kertaan, mutta en tiedä onko nykyisen foorumin väki näitä lukenut. Jos alkaa tuntumaan tutulta, niin skipattakoon.

Oli muistaakseni 2006 kun olin mielenterveystoimistossa tapaamallani psykiatrille sanonut että mitäpäs jos olisinkin Asperger-piirteinen (tämä mahdollisuus oli juolahtanut mieleen kun rva Pönni mainitsi Näkökulmalla että muistutan häntä, samaan aikaan siinä oli yksi miespuolinenkin oletettavasti assi, ja huomasin että ihan samanlainen jääräpäinen kiukuttelija taisin olla kuin edelliset kaksi). Psykiatri (joku slaavi) innostui asiasta ja kirjoitti lähetteen lähimmän yliopistollisen sairaalan neuropsykologian polille.

Sinne sitten menin ja olin tuskin kynnyksen yli päässyt, kun lääkäri päräytti että papereidesi perusteella (masennuspaperit) et voi olla assi. Olin haavi auki ja ihmettelin että "entäs tämä kasvosokeus?" Johon hän sitten tokaisi että "sehän on ihan normaalia". Siinä oli joku toinenkin nainen läsnä, en muista mikä hänen tittelinsä oli. Pari tuntia keskusteltiin ja jossain vaiheessa lääkäri alkoi peruuttamaan että voin ollakin assi, mutta "sitä ei pysty tutkimaan kun masennus on hoitamatta". Jäin käsitykseen että tulee useampia aikoja lisää, jolloin asiaa tutkitaan.

Seuraavalla ajalla tapasin sitten jonkun naisen (en muista oliko tämä se toinen tuossa edellisessä tapaamisessa läsnäollut, vai joku kolmas), jonka kanssa minun piti alkaa täyttämään monisivuista lomaketta jossa kyseltiin kaikenlaista. Todella moni kysymyksistä liittyi ruokaan. Ihmettelin asiaa ja rehvastelin että ei minulla ole mitään ongelmia ruoan kanssa. Jäi kertomatta ne perunajutut, tai ylipäätään sellainen että jotkut ruoat ovat minusta vastenmielisiä, ja että yläasteella olin anorektinen sen vuoksi että inhosin niin montaa eri ruokaa mitä syötettiin niin koulussa kuin kotona. Vasta jälkikäteen olen jostain lukenut että neuropoikkeavilla on hankaluuksia ruokien kanssa. Onpahan taas yksi aistiherkkyyden lajike siis. En muista että ääni- ja hajuherkkyyksiäni olisi käsitelty lomakkeen kanssa millään tavalla. Ilmeisesti siis missasin ihan olennaisia asioita niissä lomakesulkeisissa, kun sain sellaisen ylimielisyyskohtauksen (joka mielestäni on kyllä joskus asseilla hyvinkin tyypillinen, oli ainakin isälläni, ja hänestä minulla oli ollut assiepäily jo aikoja ennen omaa itseäni).

Kysyttiin että muistuttaako jokin minusta ihmisääniä. Asuin siihen aikaan talossa jossa hissi piti jos vaikka jonkinmoista vaikertavaa ääntä, joten sanoin että joo, hississä kuulostaa siltä kuin ihmiset valittaisivat. Taisi olla tuo tilanne myös ensimmäinen (ja viimeinen) kerta kun missään päin terveyden- tai sairaudenhoitoa mainitsin että uskon reinkarnaatioon. En kylläkään alkanut selostamaan mistään spontaaneista regressioistani yhtään mitään, tai en ainakaan muista niin tehneeni.

Enempää aikoja sille polille ei sitten tullutkaan, mitä ihmettelin. Meni ehkä puoli vuotta, ja sitten sain lääkärinlausunnon siltä psykiatrilta jonka olin yhden ainoan kerran tavannut, ja hän oli kirjoittanut minulle diagnoosiksi psykoottispiirteinen persoonallisuushäiriö.

Tästä kun olen netissä maininnut, joku kerran sanoi että ne ihmiset joilla hän tietää em. diagnoosin olevan, ovat kokeneet että se on oikea. Minä en niinkään. Olin loukkaantunut ja pettynyt. Jos minulla on todella omituinen olo, niin sitten tietysti mietin että onko tämä nyt sitten merkki siitä että olen tuollainen hirvitys kuin tuo diagnoosi minun sanoo olevan. Mutta mielestäni kaikkea minusta ei selitetä kyllä millään persoonallisuudella, ei sitten niin millään.

Muutenkin diagnooseja nakellaan ihan miten sattuu. Kun työpaikkakiusaamista jo kahta tai kolmatta kertaa koettuani kiukuttelin mielenterveystoimistossa että "jos vielä kiusataan, en tiedä mitä teen ja kenelle", sain sillä kertaa diagnoosin epävakaa persoonallisuushäiriö. Mutta tällainen diagnoosihan on pysyvä - vaan kas kummaa minun papereissani se on ollut sen yhden ainoan käynnin kerran ja verran, ja sen koommin en sitä ole nähnyt... En varsinkaan missään lääkärinlausunnoissa. Illmeisesti jatkossa minusta ei saanutkaan sellaista vaikutelmaa kuin epävakaasta persoonallisuudesta saisi. Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö papereissani on pysynyt, ja sen kyllä hyväksyn ja uskonkin että pitää paikkansa. En tiedä mistä tuo sekaisuus koostuu, mutta epäilen että ainakin aikoinaan vaikka jostain vaativasta ja eristäytyvästä. Eikä se vaativa ole miksikään muuttunut, välillä tuntuu jopa pahentuneen.

Lisäksi kun pitkän liittoni päätyttyä 2010 hakeuduin äärimmilleen ahdistuneena hoitoon, minulle mätkäistiin papereihin että "sopeutumishäiriö". Olin kaksi viikkoa ollut täysin yksin, ei ollut edes nettiä missä purkaa pahaa oloaan (tai kenties saada olonsa vieläkin pahemmaksi, riippuen siitä kuka ja miten vastaa somessa), meinasin seota tykkänään, ja sitten minun olisi pitänyt kyetä siinä ajassa sopeutumaan siihen että lähes 13 v kestänyt liitto loppuu (minun silmissäni) yhtäkkiä yllättäen...

Että kyllä diagnooseilla voi näin taviksen näkökulmasta toisinaan vaikka pyyhkiä perseensä.

Assimaisen jääräpäisesti kuitenkin olen sitä mieltä että olen assi. Mutta en lähde diagnoosia tavoittelemaan, koska ei sillä mitään todellista merkitystä olisi. En tiedä miten tilannetta vertaisi... Lähinnä tulee mieleen skenaario että on epäselvää että onko joku sinulle sukua vai ei, mutta se potentiaalinen sukulainen ei suostu antamaan DNA-näytettä. Jos ei ole lähisukulaisesta kyse, niin onko sillä sitten oikeasti merkitystä? Mitä saavuttaisin diagnoosilla? Vain sen että minulle ei enää intettäisi vastaan kun kerron hahmottaneeni että olen neuropoikkeava. Ja vaikka mimmoiset pumaskat löisin pöytään, niin ei se kumminkaan kaikkia vakuuttaisi, tai sitten katsoisivat vaan että pyrin olemaan jotenkin erikoinen ja erilainen. Itse koen että en pyri, vaan en mahda sille mitään että olen, ja haluaisin ettei minua vihata ja inhota sen takia.

Mutta sitten taas toisaalta en voi olla varma että se on nimenomaan vihaa, mitä minua kohtaan tunnetaan. Mistä sen tietää mitä ihmisten päissä liikkuu?

Karikko

^
Ei tuossa taida kovin suurta poikkeamaa olla mihinkään suuntaan- hyvinhän tuon osasit kertoa.

Ainoa häiritsevä asia on ehkä se, että olet jäänyt jaanaamaan noita asioita, joka sekin lienee eräänlainen häiriötilanne.

Näin äkkipäätä voisi väittää, että jokaisella on jonkinlaista häiriötä persoonassaan.  Jääräpäisenä haluaisit kuitenkin jonkin yksinkertaisen selityksen, kuten sen autismin ( oireyhtymän tai jotain mikä selittäisi ja johon tavallaan voisi aina palata selityksenä omaan selittämättömään elämäänsä.

No voithan itse turvautua omaan päätelmääsi, ei siinä mitään, sen voi tehdä ilman auktoriteetin lausuntoakin.
Silloin vain voi sopeutua siihen ja toimia kuten ennenkin ihmetellen joskus itseään, mutta ei tuomiten ja kielteisesti. Jos kokee sen rajoittavan elämäänsä se voi olla hankalampaa, eikä sitä siten liene tarpeellista ajatella,



Norma Bates

Kun Pönni sanoi että olen hänelle kuin sisko, hoksasin ongelmani foorumikirjoittelussa. Aivan kuten hän, ymmärsin välillä muiden ihmisten kommentteja tasan päinvastoin kuin oli tarkoitettu. Tapasin siis kilahdella milloin mistäkin.

Huomattuani tuon olen yrittänyt hillitä itseäni. Nykyään jopa poistan kiukkuisimpia kommenttejani ennen kuin edes lähetän niitä. Tai otan hatkat jos en jaksa veivata jostain aiheesta.

Olen netissä oppinut esittämään normaalimpaa kuin olen, ja jotkut uskovat etten ole epänormaali. Onko sillä sitten oikeastaan väliä, en tiedä. Ehkä normaaliuteen kuuluu myös epänormaaliuden sieto muissa ihmisissä. Kaksi assia yhdessä ei todellakaan ole mikään empatian huipentuma. Voi olla että epänormaali pärjää paremmin normaalin kanssa, jos ei ole liian epänormaali.

Karikko

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 10:23:40
Kun Pönni sanoi että olen hänelle kuin sisko, hoksasin ongelmani foorumikirjoittelussa. Aivan kuten hän, ymmärsin välillä muiden ihmisten kommentteja tasan päinvastoin kuin oli tarkoitettu. Tapasin siis kilahdella milloin mistäkin.

Huomattuani tuon olen yrittänyt hillitä itseäni. Nykyään jopa poistan kiukkuisimpia kommenttejani ennen kuin edes lähetän niitä. Tai otan hatkat jos en jaksa veivata jostain aiheesta.

Olen netissä oppinut esittämään normaalimpaa kuin olen, ja jotkut uskovat etten ole epänormaali. Onko sillä sitten oikeastaan väliä, en tiedä. Ehkä normaaliuteen kuuluu myös epänormaaliuden sieto muissa ihmisissä. Kaksi assia yhdessä ei todellakaan ole mikään empatian huipentuma. Voi olla että epänormaali pärjää paremmin normaalin kanssa, jos ei ole liian epänormaali.

Normaaliuden määrittely lienee melko vaikeaa. Onko Orpo esimerkiksi normaali tai Sanna -jokaisella on ongelmansa, vaikka ongelmat ovatkin erilaisia.

Heillä on myös rajoitteensa ja usein kokevat olevansa kohtuuttomien odotusten edessä voimattomia. Nuo eivät siltä hylkäisi omaa paikkaansa ja tavoitteitansa.
Ihmisillä on periaatteessa samat ongelmat kaikilla riittämättömyyden tunteen ja tavoitteiden asettelun kanssa, onnellinen tai edes tyytyväinen pitäisi olla, mutta elämä ja elämäntilanteen voivat estää sen.

Ainakaan ei kannattaisi kilpailla siitä onko huonompi, tai tarpeeksi huono, kuin muut.  Syntisillä on usein tapana "kilpailla siitäkin, kuka on nöyrin herran edessä.  Eli syntisistä syntisin.

Liiallinen varmuus, tai neuroottinen epävarmuus ovat molemmat melko turhia, parempi vain olla niin -kuin on ja korkeitaan ihmetellä maailman menoa ja "itseään" jos siltä tuntuu.