Treenaus, kuntoilu ja muu hyvän mielen liikunta

[Xantippa]

Meillä töissä herätti hilpeyttä, kun maratoonarit ja salihirmut hävisivät minulle ja toiselle ei-niin-urheilulliselle kaikki vastaavat liikkeet. Kukaan heistä ei kyennyt täyteen risti-istuntaan, tai päässyt alas kokonaan kyykkyyn ja nousta sieltä ilman apua ylös. Lisäksi vaikeuksia tuotti yhdellä jalalla seisominen, kuten myös lattialta nousu ilman käsiä.

Kuulemma ohjaajan mielestä kaikki liikkeitä, joita jotkut vain lakkaavat tekemästä lapsuuden jälkeen, eli tosiaankin eniten harjoituksen puutetta, tosin tietty myös yleinen notkeus ja tasapaino vaikuttavat. Itsellä tosin kyykkäys juontuu siitä, että kintut ovat yläkroppaa sen verran suhteessa pidemmät, että on aina ollut helpompi mennä kyykkyyn kuin kumarrella, etenkin jos pitää pidempään jotain tehdä.

T: Xante

[Hippi]

^
Kun tuota kokeilin heti jutun nähtyäni, niin olin pidemmän hetken löhöillyt divaanilla. Se ei suinkaan ole paras hetki kokeilla jotain kyykkäystä, vaan ainakin minun pitää lämmitellä polvet, sillä minulla on polvet aina naksuneet, jos kylmiltäni jotain yritän tehdä. Naksuminenhan ei ole mitenkään vaarallista, mutta se tuntuu vähän epämiellyttävältä ja tekee olon epävarmaksi.

Kunhan tästä jaksan nousta ja kyykkäillä ensin muuten vain ja verrytellä hiukan, niin eiköhän tuo sitten mene aika pohjaan asti.

[MrKAT]

^... Piece of cake! (Vai mitähän mie tein viärin?)

[Norma Bates]

Selvästikin olen ladannut liikaa paukkuja kamppailulajien harrastamiseen, koska tuntuu että menee koko optimistijolla nurin jos en saa niitä enää harrastaa. Oli vaan niin valtaisa ahaa-elämys syksyllä 3 v sitten kun naisten itsepuolustuskurssilla tajusin että tässä nyt olisi semmoista mitä tykkään tehdä. Ja joutuu tekemään parin kanssa, tai joukolla, halusi tai ei. Ei minulla niin kauhean paljon ole tuota sosiaalista kanssakäymistä kumminkaan, että on se aikas tärkeäksi minulle muodostunut, ja kehittänyt persoonallisuuttani itsevarmempaan suuntaan niin että olen kyennyt keskustelemaan lähes kenen kanssa tahansa ilman että pumppu hakkaa tuhatta ja sataa jännityksestä. Noh, en tiedä onko se nyt varsinaisesti hakannut normaaleissa tilanteissa aiemminkaan (epämiellyttävät konfrontaatiot juoppojen ja hullujen kanssa ovat tietysti eri asia). Mutta relampi olo kumminkin ollut ihmisten seurassa.

Kaiken järjen mukaan ei oikein hyödytä edes yrittää palata Krav Magaan vuodenvaihteessa, kuten aioin, mikäli polvi on sellainen kuin on. Se oli paskana jo tämän vuoden alkupuolella, ja muistan kyllä miten vittumaiselta se tuntui harva se treenikerta. Aina joutui varomaan, välillä luopumaankin jutuista. Mitä pointtia on edes maksaa semmoisesta mitä ei pysty tekemään täysillä? Olisin niin kovin halunnut suorittaa vielä toisenkin vyön lajissa, mutta jos ei onnistu niin minkäs teet.

Vaihtoehtona on sittemmin ollut että josko jatkaisin matolla. Painissa joudun tietysti luopumaan pystypainista jossa käydään kinttuihin kiinni ja kaadetaan ihmisiä. Mutta so what, ei se ollut minun ideani moiseen osallistua alunperinkään. Parille voi sanoa että aloitan matolta. Mutta sitten tuli tämä huimaushommeli joka saattaa olla niskaperäinen, kun kerta alkoi miten alkoi ja minulla nyt kumminkin on ollut niskan takia ongelmaa jo vuosia sitten, ja vuosi sitten niskan noidannuoli. Ja on siellä niskassa se kulumakin. Ehkä olisi jopa vaarallista painia vaan siitä piittamatta. Mistä minä tiedän.

Pahan mielen liikunnaksi menee sitten kyllä, jos en pysty enää kamppailemaan - jos ylipäätään tämä perkeleellinen ällötys joskus loppuu.

Muuan ihminen ehdotti minulle aikoinaan polvivaivoistani puhuttuani kuntonyrkkeilyä. Ajattelin että se olisi perin lällyä touhua sen jälkeen kun on jo saanut maistaa kamppailulajien maailmaa. Luulin myös että se on pelkkää säkin hakkaamista. Että jokainen vaan touhuaa keskenään omassa "umpiossaan". Tuon umpion vuoksi minua ei kiinnosta tavan kuntosalikaan, kun ei siinä mitenkään oikeasti tarvitse olla muiden kanssa tekemisissä. (Ja pelkään niitä laitteita, että rikon niiden kanssa itseni.) Mutta kun kävin paikallista kuntonyrkkeilytarjontaa läpi, kävi ilmi että on siellä treeneissä myös parin kanssa tehtävää pistariin lyömistä. Sparri vaan puuttuu. Ja voi minun puolestani puuttuakin, sillä jos niskassa on vikaa, en todellakaan halua tälliä päähän niin että niska retkahtaa. Siitä on kokemus tältä vuodelta, eikä kiva tunne. Jos haluaa kehittää nopeutta, niin sen kuin lyö niihin pistareihin nopeammin. Ihmistä ei ole pakko lyödä. Eikä tulla lyödyksi. Hiki kyllä lentäisi ja energiaa kuluisi niin ettei edelleenkään tarvitse alkaa lihomaan. Lämppäreissä saattaa olla jotain naruhyppelyä, mutta pitää sitten sopia että minä en sitä polvieni (enkä fibron) vuoksi tee, vaan jotain muuta sen sijaan (kuten tähänkin asti).

Aika kärsä rullalla kyllä olisin jos tähän pitää mennä, mutta olisi tämäkin parempi kuin ei mitään, ja mädätä kotona katkerana ja tylsistyneenä. Odottaen kesäkautta että pääsee järviin (kipuilemaan, koska fibro).

Mutta jos niskassa ei ole pahaa vikaa, niin sitten kamppailu on etusijalla. Kuntonyrkkeily olisi nyt vaan se vaihtoehto jonka avulla en jäisi täysin tyhjän päälle. Olen myös miettinyt josko sitä voisi kokeilla suorittaa vasurina, niin että koko kehon "vääntöliikkeessä" rasittuisi vaihteeksi enemmän vasen polvi, eikä oikea, joka tässä pääasiassa on vihlonut.

[MrKAT]

Minulla on jäänyt iso musta aukko liikunnassa: Venyttely.
Olen totaalisesti (ja tahallisesti) laiminlyönyt sen tarpeettomana, koska joskus muinoin uutisoitiin "venyttely ei estä rasitusvammoja". Ja päättelin turhaksi näytelmäksi. En kyllä sitä ennenkään juuri harrastanut. (Venyttelyn asiaa pahensi vielä tv:ssä Vitaepro humbuugi-mainos jossa luihu puolikalju mies venyttelee. Yäk.)
   Nyt olen venytellyt joka päivä koska huomasin usein uuniin puita latoessa että kädet ei tahdo ojentua 100% suoraksi.  Voimailu tms on jäykistänyt lihaksia tai jotain.
   Päättelin palovammapotilaista. Heille venytys ja fysioterapia on tärkeää vaikka kiroavat kun koskee. Jotta saisi normaalin toiminnan ja liikeradat kun iho ja lihakset on jäykistäneet. Mutta sitten ajattelin että normaali terve ihminenkin voi jäykistyä jos ei (talvipakkasilla) paljon liiku ja veny tarpeeksi.
   Mutta että se venytys  ei vaikuta vain lähitunteihin (urheilusuoritukseen) vaan myös seuraaville päiville! Kun venytystä toistaa joka päivä niin meikäläinenkin on eri vetreä mitä monia päiviä sitten. Kuin palovammapotilas joka saa takaisin normiliikkuvuuden jatkuvalla jokapäiväisellä harjoittelulla.

[Norma Bates]

Krav Maga -ope sanoi että ennen treeniä kannattaa tehdä vain pieni venytysliike (eri paikkoihin), max 30 sek muistaakseni. Liikuntasession päätteeksi sitten pidempiä jälkivenytyksiä.

Mutta kunnon lämmittely piti aina olla. Painissa kesti vähintään 20 min se lämppäri.

[kertsi]

Ainakaan heti kovan lihaskuntotreenin jälkeen ei kannata pitkäkestoisia venytyksiä tehdä, vaan jos tekee, niin lempeitä ja lyhytkestoisia. (Ja ennen treeniä nimenomaan pumppaavia.)

Pitkäkestoiset (> 30 sek) venytykset kannattaa tehdä vasta useamman tunnin päästä, tai mielellään ihan eri päivänä. Näin minulle on opetettu. Ja itsekin olen huomannut esim kuntosalitreenin jälkeen, helposti tulee voimainsa tunnossa runnottua liian voimalla, mistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, lihas voi krampata tai jopa jäädä kipeäksi pidemmäksi aikaa. Niin kuin niskalihakseni kerran, olivat viikon sitten kipeät.

[Norma Bates]

Olen pari kertaa osallistunut Krav Maga -treeneihin jotka opettaja vetää netissä. Viimeksi oli potkutreenit, ja hoksasin etten ole oppinut etupotkua päkiällä, vaikka se on ihan peruskauraa kun munille potkitaan. Joskus olen salilla murjonut varpaani sitä potkua treenatessa.

Mutta oli miten oli, lopun lihaskunto-osiossa tehtiin kyykkyjä ja opettaja sanoi että ylös noustaan vatsalihasten voimalla, ei jalkalihasten. Jäinkin miettimään saisinko säästeltyä rikkoisia polviani mikäli muistan tämän vatsalihaskikan.

Toki olen tyytyväinen että ylipäätään vielä kyykkyyn pääsen. Mutta usein saattaa vihlaista vähintään oikeaan polveen. Tätä ehkäisee jos pitelee kädellä ko. polvesta kiinni kyykkyyn mennessään. Niin olenkin tehnyt jo vuoden ajan.

[Hippi]

^
Siinä vaan jalkalihakset surkastuu ajan kanssa, jos ei niitä käytä.

Toisaalla mainitsin, että minulla on kummastakin polvesta kierukka rusahtanut rikki. Jälkimmäisessä tapauksessa aika pitkään sinnittelin ja odotin, että aika korjaa vahingon. Siinä aikaa kului ehkä vuosi tai pari, kunnes uskoin, ettei se nyt parane itsekseen. Menin lääkäriin ja selitin asiani. Lääkäri sitten käski housut pois, voidakseen tutkia, niin sanoi heti, että "sinullahan on tuo reisilihan vallan surkastunut". Pelästyin pirusti, mutta hän sanoi, että näkee kyllä, että koipi on todella kipeä ollut, kun sitä olen noin varjellut. Kaiken kyykkimisen olin siis tehnyt ehkä huomaamattani vain toisen jalan varassa. Esimerkiksi kahdesti päivässä kissavessan siivoaminen oli ollut yksi toimi, jossa olin tervettä jalkaa treenannut kipeän kustannuksella kaiken muun normaalin liikkumisen ja toiminnan lisäksi. Sen vuoksi noinkin lyhyessä ajassa kinttuihin oli tullut huomattava ero huomaamatta.

[kertsi]

Mutta oli miten oli, lopun lihaskunto-osiossa tehtiin kyykkyjä ja opettaja sanoi että ylös noustaan vatsalihasten voimalla, ei jalkalihasten. Jäinkin miettimään saisinko säästeltyä rikkoisia polviani mikäli muistan tämän vatsalihaskikan.

Toki olen tyytyväinen että ylipäätään vielä kyykkyyn pääsen. Mutta usein saattaa vihlaista vähintään oikeaan polveen. Tätä ehkäisee jos pitelee kädellä ko. polvesta kiinni kyykkyyn mennessään. Niin olenkin tehnyt jo vuoden ajan.

Kyykky on polvivammaiselle aika vaikea liike, sattuu nimittäin.

Vähän voi avittaa se, että pitää painon nimenomaan kantapäillä, ei päkiöllä.

Ja yli alle yhdeksänkymmenen asteen kulmaa (eli terävää kulmaa) polviin kannattaa välttää. Eli ei kyykkää niin syvään.

Ja aina kannattaa tarkistaa, että jalkaterät ja polvet osoittavat samaan suuntaan, ettei polveen tule kiertoa.

Ja kannattaa tarkastaa, että kun ajattelee pystyviivan varpaan kärjestä polveen, niin polvi ei saisi tulla ainakaan kovin paljon edemmäksi kuin varpaankärki, vaan tosiaankin se paino kantapäillä on se tärkein tässä.

[Norma Bates]

Ja niinhän minulla se saaga menee, että syksyllä 2018 meni ne polvet niin pahaan kuntoon nimenomaan pitkien lenkkien (max 14 km), portaiden nousun (pirun pitkät portaat ja juurikin tuon maksimilenkin yhteydessä) JA treeneissä silloin olleiden kyykkäämisten takia. Olisinpa hoksannut edes jonkin noista jutuista jättää väliin, mutta tietenkin kävi niin että ensin ei tuntunut miltään, mutta sen pisimmän lenkin jälkeen alkoi omituinen pistely polvissa, joka sitten oli alkusoittoa varsinaiselle polvihelvetille.

Olen takuulla tehnyt ne kyykyt väärin, kun en ollut eläissäni moisia tehnyt. Lienee polvet ja jalkaterät osoittaneet ihan minne sattuu.

Myöhemmin kun sitten kävin fysioterapeutilla, olisiko ollut alkuvuodesta 2019, hän sanoi että minulla menee polvet sisäänpäin silloin kun kyykkään. Tästä en nyt osaa sanoa onko niin vai ei. Lisäksi hän väitti että minulla menee isovarvaskin muita varpaita kohti. Oliko tämä nyt vaivaisenluu nimeltään vai. Näin ei kylläkään ole. Minun mielestäni varpaistoni näyttää aivan normaalilta molemmissa jaloissa. Tämän totesin kun katsoin netistä jotain kuvaa siitä kun se isovarvas oikeasti kääntyy muita varpaita kohti, ja minulla ei kyllä siltä näytä yhtään.

Kun muinaiselta omalääkäriltäkin on kuullut kaikenlaista huttua ja suttua, käy hyvin helposti niin että ensialkuun uskon ihan kaiken mitä sanotaan, mutta sitten myöhemmin alkaa mietityttämään.

Ei minun niitä kyykkyjä ole pakko tehdä, varsinkaan jos kyse on nettitreenistä jossa kukaan ei edes näe minua... On meinaan semmoiset treenit että kameran ja mikin voi laittaa kiinni, jos huvittaa. Mikin olen pitänyt auki, mutta kameraa en. Viimeksikin meitä oli öpaut 15 kpl ja ainoastaan neljällä (kaikki miehiä) oli kamera auki.

Kuntopyörällä polkiessa kyttään kuin hai että polvet menevät symmetrisesti, eikä oikea sojota miten sattuu, kun juurikin se helpommin kipuileva polvi tekee omiaan, jos en vahdi. Muutenkin olen yrittänyt käyttää polvia yhtälailla. Vuosi sitten kun se oikea oli aivan paskana, nilkutin pitkään, ja sitten sitä oikeaa alkoi varomaan aivan kaikessa. Sellaisestahan vasen tietenkin rasittuu, että ollaan aina sen varassa. Lopulta sekin tuli kevään mittaan vähän kipeäksi. Mutta ei se ole sitten syksyn 2018 ikinä ollut niin pahana kuin oikea. Mikä on sikäli jännää, että nimenomaan vasemmassa on ilmeisesti luupiikki syksyn 2018 rtg-kuvien perusteella. Onko se juuri siksi tukevampi...?

[Norma Bates]

I can't get no satisfaction.  Vuoden ekana päivänä piti suksia pohjoiseen, mutta kovan tuulen vuoksi lähdin etelään ja tyydyin lyhyempään lenkkiin (tunti). Nyt kun sitten pitkästä aikaa kipittelin monoilla järvenrantaan, siellä kävi niin perkeleellinen tuuli että olisi voinut kutakuinkin suksia vittuun jo niiltä askeliltaan. En meinannut edes nähdä eteeni, kun silmät vettyivät. Sisukkaasti kuitenkin taistelin itseni sinne asti missä ladun pitäisi kulkea. Eihän siellä mitään latua tietenkään ollut. Osa oli silkkaa paljasta jäätikköä, lisäksi oli jotain suomumaista röpelöä josta en osaa sanoa oliko lunta vai jäätä (jäätynyttä lunta?) Lisäksi oli myös puuterimaisen lumen muodostamia dyynejä.

Paskana hiihtäjänä mieluiten hiihdän ihan virallista, laitettua latua. Tulee sellainen olo että on oikeasti hiihtämässä. Mutta koska ei huvittanut sekään ajatus että olen ihan turhaan kävellyt sukset ja porkat kainalossani sinne hevon kuuseen asti, hiihtelin sitten hivenen (45 min) dyyniltä toiselle. Ei se nyt niin kamalaa ollut, kun piti tuulen selkänsä takana. Oli ilmeisesti ysin tuuli, ja viimeksihän olin antanut ilmansuunnissa periksi jo vitosen tuulen takia.

Enpä olisi uskonut että sitten kun viimein talvi on talvi, siltikin menee näin vaikeaksi tämä hiihtäminen. Tottahan toki metsässä varmasti latu on, mutta kun minä en jaksa jännittää ylä- enkä alamäissä. Ja se että riisuisin sukset pois ja kävelisin mäet ylös ja alas ei nyt oikein huvita yhtään. Peruskoulun hiihtotuntipainajaisten jäljiltä tämäkin on jo edes jotain että kumminkin pienen lenkin suksilla teen. Sen vaatiminen että alkaisin suhautella pelosta tönkkönä alamäissä tai kiroilla lipsuen ylämäissä olisi jo liikaa.

[a4]

Kunnon Tolkien-fani ottaisi hiihdonkin seikkailuna. Seikkailuihin kuuluu suuretkin vastoinkäymiset. Mitä vaikeampaa, sitä parempi.
Vittumaisinkin reissu kannattaa ottaa positiivisen kautta suurena seikkailuna, jos ei heti niin ainakin jälkikäteen kerrotussa tarinassa.
Sinänsä valmiilla ladullakin hiihto voi olla seikkailu, ainakin hyvän mielen liikuntaan kuuluvan laturaivon suhteen. Yhdeksän mustan hiihtäjän jahdatessa avoimen ladun haltijaa..

Lopuksi esittäisen seikkailun vuoksi melko paksun väitteen, että loppujen lopuksi kyse on vain oman elämänsä tarinallistamisesta.

[Hayabusa]

Yksi sana: karvapohjasukset!

[Norma Bates]

Oli se dyyneilläkin seikkailu ihan ok, tavallaan. Mietiskelin samalla sitä miten muuan tuntemani henkilö sai aina kilarit jos jokin asia ei mennyt juuri siten kun haluaa, ja mietin onko minun pakko olla samanlainen. Jotenkin vaan tuntuu tympeältä että kun ei voi tehdä oikein mitään muutakaan, niin sitten se hiihtokin kusee, kun siellä olisi pari tiettyä etappia joille haluasin hiihtää, mutta siihen tarvitaan se kunnollinen latu. Mutta jos nyt oikein tosissaan ottaisi itsepuolustusfilosofiaakin tähän mukaan, niin aina pitää olla valmis vaihtoehtoiseen ratkaisuun jos eka valittu ei toimi.

Vaikken kyllä varsinaisesti halua nähdä koko elämää silkkana taisteluna. Ja liikuntaa se on 45 min liikuntakin, vaikka oli vain puolet siitä mihin olin kuvitellut ryhtyväni.