Katkeruus .- miten sen tunnistaa?

[Socrates]

^ Kuten kateudessa, katkeruudessakin on voimaannuttavia puolia. Se saa tsemppaamaan ja ihminen tavallaan löytää itsensä, kun arvot selkiintyvät.

[kertsi]

Vihervassarit ovat ainakin vihaisia, jos eivät katkeria, siitä etteivät kaikki hingu Suomea täyteen ulkomaalaisia.

Minä olen katkera siitä että Vihreät petti luonnon parissa paikallisessa asiassa. Lisäksi he koko muuta maailmaa tänne kai eniten tahtovatkin, luontoa kuluttamaan. Vasemmistossa on välillä järkeviäkin näkemyksiä.

Taas yksi kuvitelma tuo väitteesi vihervassareista. Itse en tiedä ainoatakaan, yhtäkään ihmistä, joka hinkuu Suomea täyteen ulkomaalaisia. Kuinka monta sellaista ihmistä sinä tunnet? Ja tiedät varmasti heidän olevan vihervassareita? Kuinka monta on riittävän monta, jotta voisi väittää jotain yleisluontoista mutta todenperäistä vihervassareista? Yli 70%? 90%? (Itse muuten en tiedä yhtään, ainuttaaan satavarmasti yhdistävää tekijää kaikissa vihervassareissa...  Mitähän sellaisia tekijöitä olisi? Vihreäthän voivat esim. olla vasemmistoon tai oikeistoon kallellaan, tai jotain siltä väliltä.)

Se, että puolustaa maassa asuvia etnisiä vähimmistöjä esimerkiksi äärioikeistolaisten kansanryhmää vastaan kohdistamaa kiihotusta vastaan, ja jos puolustaa ihmisoikeuksia ja inhimillistä kohtelua rasismin sijaan, ei suinkaan tarkoita sitä, että hinkuu Suomen täyteen ulkomaalaisia.

En tiedä, meneekö tuo nyt värikkään kielenkäytön ja liioittelun piikkiin, vaiko onko se suoranaista valehtelua, mutta ihan tuubaahan tuollaiset väitteet ovat.

---
Mitä tulee viestisi loppuosaan, niin vähän samantapaisia tuntemuksia tullut Vihreistä välillä. He keskittynevät ilmastonmuutoksen torjuntaan planeetan tasolla, olettaisin, ja esim. lähiluonto ehkei ole yhtä korkealla prioriteettilistalla silloin? En tiedä, nimeäisinkö tuntemukseni katkeruudeksi, mutta kyllähän se voi vähän vieraannuttaa, vaikka pitäisikin pääasiaa pääasiana. Tosin, jos planeetta tulee asuinkelvottomaksi, silloin sitä ihanaa ja perin rakasta lähiluontoakaan ei enää ole, eikä ihmislajia.

[Karikko]

Pettymys aiheuttaa katkeruutta- ja varmaan siinä on luonteestakin kyse-  Kun iivo paiskoo sauvojaan, tai kiukuttelee toimitsijoille pikkuasioista johtuuko se savolaisesta luonteenlaadusta, vai onko siinä syynä omat odotukset.-Ehkä molemmat. Hiihtokuningas ei kestä tappioita- ei varmaan muutkaan jotka ovat pettyneitä.

Harmistumisen voi unohtaa nopeastikin, mutta jos luonteenlaatu on sellainen, että haluaa kaivella- omia ja varsinkin muiden juttuja jatkuvasti, niin silloin katkeruudelle on hyvät kasvumahdollisuudet.

[kertsi]

^
Millainen on "savolainen luonteenlaatu"?

[kertsi]

Vihaa jotakin ihmistä tai tahoa kohtaan ja siis... ties mitä.

Toi saattaa isossa kuvassa johtaa siihen että joku tämmönen painolasti mitä ihminen kantaa tekee sitä että monenlaisissa tilanteissa nousee pintaan tunteita jotka ei varsinaisesti edes liity siihen tilanteeseen.

Katkeruudelle on tyypillistä yleistäminen ja leviäminen. Yksittäinen katkeruuden kohde on hyvin yleinen.

Isäni oli katkera hävitystä sodasta ja äitini useista epämääräisistä vääryyksistä. Muiden ihmisten kohdalla yleistä on katkeruus esimerkiksi omia vanhempia, exiä tai viranomaisia kohtaan.

Kun taho X tai henkilö Y on kohdellut väärin, se aiheuttaa vihaa kaikki ryssiä, poliiseja, miehiä tai naisia kohtaan ja sitten se leviää katkeruudeksi myös niihin, jotka heitä puolustelevat tai suhtautuvat neutraalin välinpitämättömästi asiaan. Kun katkeralle jankutetaan, että hyväksy vain asiat, joita ei voi muuttaa ja maailma menee näin, katkera alkaa vihata koko yhteiskuntaa.

Katkeruuteen pitäisi kuuntelijan osata suhtautua vähättelemättä katkeruuden aiheuttanutta kokemusta, mutta se on usein vaikeaa, kun ei ole itse kokenut vastaavaa.

Mielenkiintoista pohdintaa!

Kirjoita pliis uusiksi tämä viestini Normalle: https://kantapaikka.net/index.php/topic,3192.msg196237.html#msg196237
Luulen, etten vähätellyt Norman tuntemuksia (tai katkeruuuden aiheuttanutta kokemusta), vaikka määrittelin hänen virheellisesti yleistävän, täysin tuulestatemmatun, väitteensä vihervassareista "tuubaksi", koska mikään, yksikään itse lukemani tai kokemani asia ei tue hänen väitettään. Omassa, omanlaisessaan kuplassa tässä kyllä jokainen ihminen on.

ps. en kyllä heti keksi sitä mekanismia, jolla katkeruus aiheuttaisi yleistämistä. Voi olla, että aiheuttaa, ja voi olla, että ei aiheuta. Olisi kiinnostavaa kuulla tästä enemmän perusteluita.

[Karikko]

^
Millainen on "savolainen luonteenlaatu"?

Sellainen, mitä Iivo Niskanen esittää tai spede pasanen- no onhan niitä muitakin, mutta savolainen huumori on pääasiassa toisten nälvimistä ja melko totisella naamalla sitä esitteli esa pakarinenkin aikoinaan.

Ihmiset ovat kuitenkin yksilöitä, eli varmaan ihan muitakin luonteita siellä voi olla- ehkä sinne muuttaneita..

[Kopek]

Jos ajoittaisia katkeruuden tunteita joskus hiipii mieleeni, ne liittyvät yleensä menneisiin asioihin ja tapahtumiin ja tarkemmin siihen, mitä isäni teki tai jätti tekemättä. Tuntuu, että lähes kaikkien ongelmieni taustasyy on kompleksinen suhde isääni.

Jos elämäntarinani tiivistää yhteen virkkeeseen, se voisi olla seuraavanlainen. Käytän poikkeuksellisesti sanaa, joka ei kuulu tavanomaiseen sanavarastooni.

Synnyin paratiisiin, josta isäni teki helvetin.

Tuo on aika rankasti sanottu, mutta miten sen muutenkaan voisi sanoa.

Jos iso kuva jätetään syrjään (en halua pilata päivääni hautomalla iänikuisia ikäviä asioita), niin yksittäisissä pienemmissä asioissa katkeruuden tunteita saattaa myös herätä.

Jos esimerkiksi katson Facebookista jonkun julkaisemia vanhoja värivalokuvia, minun on vaikea olla ajattelematta, että itsellänikin voisi olla vastaavia, jos isäni olisi niitä ottanut. Hänellä oli kaikki, mitä tarvitaan eli kamera, filmiä ja rahaa. Sen sijaan, että hän olisi kuvannut perhettä ja lapsia ja asuinympäristöä, hän kuvasi metsämaisemia ja kirkkoja. Puiden runkoja esittävät kuvat ovat dokumentaarisesti arvottomia, eivätkä tuntemattomien kirkkojen kuvatkaan paljon kiinnosta. Samat kirkot ovat olemassa pääosin vieläkin, samoin puut metsissä.

Edellä mainitusta syystä inhoan luontokuvia yleisestikin.

Nappailen omista lapsistani ja lapsenlapsistani tunnissa enemmän kuvia kuin isäni otti meistä hänen lapsistaan koko elämänsä aikana. Ja ne vähätkin kuvat on otettu yleensä sivulta tai takaa.

Yksi syy tuollaiseen kuvauspolitiikkaan saattaa olla Otso Pietisen kirja "Valokuvauksen kuvaopas", jonka isäni hankki samoihin aikoihin kuin osti paremman kameran (samanlaisen kuin Otso Pietisellä kirjan kannessa).

https://www.finlandiakirja.fi/fi/otso-pietinen-valokuvauksen-kuvaopas-4e619b

Kirjassa sanotaan, että lapsista ei pidä ottaa poseerauskuvia, jossa lapset katsovat kameraan, vaan lapsia pitää kuvata leikeissään ja touhuissaan. Isä otti ohjeen liian kirjaimellisesti. Kyllähän nyt muutama muotokuvatyyppinen "poseerauskuvakin" pitää ottaa niin, että lapset näkevät aikuisina, miltä he ovat aikoinaan näyttäneet.

Muotokuvallinen näkökulma on itse asiassa jonkin verran kiinnostanut minua, kun olen itse kuvia napsinut.

Toinen asia - ehkä vielä enemmän katkeruutta aiheuttava - on se, että isäni ei kuvannut arkiympäristöä kuten kotiamme, autojamme, veneitämme, piharakennuksiamme, autotalliamme ja muita tämän tyyppisiä kohteita. Minun mielestäni ihmisiä, autoja ja asuinympäristöä esittävät kuvat ovat historiallisesti kiinnostavampia kuin puiden rungoista otetut kuvat.



1950-luvun ihmiskuva on esimerkki paitsi siitä, mitä pitäisi kuvata, myös siitä, miten ei pitäisi kuvata. Yksi yleinen perusvirhe on sommitella kuva niin, että henkilöiden kasvot ovat keskellä kuvaa, jolloin jalat eivät näy, ja puolet kuvasta esittää tyhjää taivasta. Tässä sentään on kerrostaloja taustalla.

Suvussamme harjoitettiin muun liiketoiminnan lisäksi yli sadan vuoden ajan maataloutta. Oli navetta ja lehmiä ja hevosia ja traktori ja leikkuupuimuri ja kaikenlaista muuta asiaan kuuluvaa. Isälläni oli hyvä kamera ja värifilmiä. Montako valokuvaa hän otti navetasta, lehmistä, hevosista, traktorista, leikkuupuimurista ja maataloustöistä. Vastaus: Nolla. Meillä ei ole minkäänlaisia kuvallisia muistoja yli sadan vuoden ajan jatkuneesta maatalouselinkeinosta. Kuva-albumeja katsellessa saa käsityksen, että mitään tällaista ei ole ikinä ollutkaan. Se, että kokonainen elämänalue, ja vieläpä hyvin keskeinen, jätetään kokonaan valokuvaamatta, on mielestäni rikos. Tässä menen jo katkeruuden puolelle. Rikoksen tekee sitäkin pahemmaksi se tosiasia, että samoilta vuosilta on kymmenittäin metsissä otettuja täysin arvottomia kuvia puiden rungoista ja heinistä.

Sille, että en pidä luontokuvista, on hyvät perusteet. Ajattelen kuvia katsellessani, että ehkä valokuvaaja on jättänyt perheensä kuvaamatta, kun heinänkorret ja sammakot ovat kiinnostaneet enemmän.

Pitää kuvata elämää. Se on hyvä yleisohje. Totta kai saa kuvata muutakin, mutta tärkeintä ei saa unohtaa.

Esimerkillistä kuvaamista 1950-luvulla.

Kuvaajalta säilynyt hienoja värikuvia muistakin aiheista 1950-luvulta.

[Socrates]

ps. en kyllä heti keksi sitä mekanismia, jolla katkeruus aiheuttaisi yleistämistä. Voi olla, että aiheuttaa, ja voi olla, että ei aiheuta. Olisi kiinnostavaa kuulla tästä enemmän perusteluita.

Yleistämisellä tarkoitin ihan vain samaa kuin kysyit Normalta onko kaikki/90%/70% vihreistä mulkkuja.

[Xantippa]

ps. en kyllä heti keksi sitä mekanismia, jolla katkeruus aiheuttaisi yleistämistä. Voi olla, että aiheuttaa, ja voi olla, että ei aiheuta. Olisi kiinnostavaa kuulla tästä enemmän perusteluita.

En yritä vastata Socrateen puolesta, mutta oma kantani on, että katkeruus voi myös tarvita yleistämistä. Katkeruutta on siis helpompaa "ylläpitää", jos yleistää asiat, eikä ala ajattelemaan yksityiskohtia tai -tapauksia. Tarkoitan, että jos jokin tapahtuma, henkilö tai ryhmä aiheuttaa katkeruutta, kyllähän se väistämättä sulaa, jos alkaa ajatella, että tämä on vain yksi ihminen, asia, tms. Sekavaa selostusta taas, mutta toivottavasti saa jotenkin kiinni.

T: Xante

[Socrates]

Toisen katkeruuteen on vaikea suhtautua rakentavasti, koska se edellyttäisi yleensä kannan ottamista konfliktiin, jonka puitteet tuntee huonosti.

Esimerkiksi toisen vanhemmat ovat olleet mulqvisteja 60-luvulla ja heihin on tutustunut 50 vuotta myöhemmin tai nähnyt toisen exästä vain paraatipuolet.

[a4]

Suvussamme harjoitettiin muun liiketoiminnan lisäksi yli sadan vuoden ajan maataloutta. Oli navetta ja lehmiä ja hevosia ja traktori ja leikkuupuimuri ja kaikenlaista muuta asiaan kuuluvaa. Isälläni oli hyvä kamera ja värifilmiä. Montako valokuvaa hän otti navetasta, lehmistä, hevosista, traktorista, leikkuupuimurista ja maataloustöistä. Vastaus: Nolla. Meillä ei ole minkäänlaisia kuvallisia muistoja yli sadan vuoden ajan jatkuneesta maatalouselinkeinosta. Kuva-albumeja katsellessa saa käsityksen, että mitään tällaista ei ole ikinä ollutkaan. Se, että kokonainen elämänalue, ja vieläpä hyvin keskeinen, jätetään kokonaan valokuvaamatta, on mielestäni rikos. Tässä menen jo katkeruuden puolelle. Rikoksen tekee sitäkin pahemmaksi se tosiasia, että samoilta vuosilta on kymmenittäin metsissä otettuja täysin arvottomia kuvia puiden rungoista ja heinistä.

Sille, että en pidä luontokuvista, on hyvät perusteet. Ajattelen kuvia katsellessani, että ehkä valokuvaaja on jättänyt perheensä kuvaamatta, kun heinänkorret ja sammakot ovat kiinnostaneet enemmän.

Pitää kuvata elämää. Se on hyvä yleisohje. Totta kai saa kuvata muutakin, mutta tärkeintä ei saa unohtaa.

Entäs jos joku ei pidä maatalouskuvista ja ajattelee sille olevan hyvät perusteet?

Itse en jaksa kuvailla mitään mutta kiinnostavalta se kuulostaa, kun kameralla voi taltioida ajankuvaa, yksilöitä ja kuvaajankin mielenmaisemaa.
Vähän kuin kirjallisuus.

[Melodious Oaf]

Kliiniseltä kannalta katsoen läheltä katkeruuden teemaa liippaa sellainen häiriö kuin PTED eli post-traumatic embitterment disorder: https://en.wikipedia.org/wiki/Post-traumatic_embitterment_disorder

Olin jo aiemmin miettinyt sitä, että arkikielessä suomen sana "katkeruus" tuntuu ilman muuta tarkoittavan sekä jotakin hyvin yleisinhimillistä, normaalia ja yleensä ennen pitkää ohimenevää että sitten ääripäähän vietynä jotakin voimakkaasti elämänlaatua heikentävää ja jopa patologista.

Tähän liittyen lainaan oheisen Wikipedia-artikkelin katkelmaa, jossa vertaillaan arkikielen sanaa "bitterness" lähinnä psykologian termiin "embitterment":

Bitterness (also called resentment) is defined as a basic human reaction in response to experiences of injustice, betrayal, or humiliation, consisting of emotions such as anger, wrath, hostility, disappointment, disgust, and shame. However, while "ordinary" bitterness is just a transient emotion, which will eventually fade away, embitterment is described as a much more prolonged state of bitterness, which will not easily subside and can severely impair the quality of life of those affected and of their environment. Typically, embitterment will flare up time and time again upon recalling the triggering incident.

Keskustelussa on sivuttu juuri tätä erottelua ja yritetty ainakin jossain kohdin rajata sanaa "katkeruus" tarkoittamaan vain patologista ilmiötä tai jotakin muuta tiettyä ja täsmällisempää kuin mitä se ehkä tosiasiallisen käytön perusteella arvioiden kattaa.

Tällaisen otsikon alla keskusteltaessa tämä on ymmärrettävää, mutta minusta se ei kuitenkaan ole siinä mielessä kestävä ratkaisu, että arkikielen sanana "katkeruus" on suomeksi näkökulmasta riippuen vivahteikas ja laaja-alainen tai tosi epämääräinen ja sumea.

Vois äkkiseltään ajatella että se tarkoittaa eräänlaisena jatkumona milloin mitäkin tältä väliltä jolle englanniksi ja Wikipedia-artikkelin termein asettuvat mm. "resentment" - "bitterness" - "embitterment" ja patologisena ilmiönä "PTED"

[Socrates]

Vois äkkiseltään ajatella että se tarkoittaa eräänlaisena jatkumona milloin mitäkin tältä väliltä jolle englanniksi ja Wikipedia-artikkelin termein asettuvat mm. "resentment" - "bitterness" - "embitterment" ja patologisena ilmiönä "PTED"

Toki se on jatkumo, en näe mitään keinoa jaotella katkeruutta normaaliin ja patologiseen.

Sanaan "bitterness" törmäsin just hiljattain, kun sitä käytettiin tunnetilana, mihin eräs (tuomaripelillä) hävinnyt urheilija reagoi jopa itsetuhoisella tavalla eli vakavassa yhteydessä.

Näkisin niin, että katkeruuden kanssa jotenkin pärjää, jos sitä pystyy prosessoimaan ja sijoittamaan laajempiin kehyksiin. Toisin sanoen ei juutu pelkästään siihen, että Pete tai Maija oli paskoja,vaan analysoimaan samassa yhteydessä miten parisuhteessa pitäisi toimia ja mikä parisuhdekulttuurissa on pielessä.

Oikein käsitelty katkeruus ei näytä toisten silmissä pahalta, vaan voi antaa hyvää särmää ihmiseen. Ihminen, joka ei ole vittuuntunut mihinkään tahoon, aatteeseen tai ihmiseen on aika tylsä.

[Norma Bates]

kertsi, olen tainnut useammankin kerran mainita mm. Outi Poppin joka raivosi tv-ohjelmalehdessäkin turvisten puolesta, vaikka se ei mitenkään liittynyt koko asiaan, mikä oli että piti kommentoida tv-ohjelmia.

Olin 2003 tapellut netissä k-uskovaisen kanssa, ja siitä eteenpäin aloin bongaamaan ideologisia raivotiloja minkä tahansa katsomuksen ja poliittisen näkemyksen kannattajilta. Kyllä niitä uskontoja ja puolueita voi fanittaa vähemmälläkin vihalla ja kiukulla.

Erityisen typerää on, että todennäköisesti sekä suvakit että rajakit pelaavat Venäjän pussiin. Jälkimmäisestä esimerkkinä mm. MV-lehti.

***

Kirjoittaisin mielelläni erityisesti yhdestä Vihreiden luontoa tuhoavasta hankkeesta, mutta se edellyttäisi että sanon missä asun, ja en oikein viitsi.

[Norma Bates]

Juku, voisin vaikka kirjoittaa kirjan silkkaa katkeruuttani. Meinaan tulla jo katkeraksi muidenkin puolesta. Näin eilen televisiossa nuoren miehen jolla oli kasvot palaneet pahasti liikenneonnettomuudessa, kun joku kusipää oli täräyttänyt autolla päin häntä, ja moposta vai oliko se moottoripyörästä oli valunut bensat uhrin päälle ja syttyneet palamaan. Kävi niin vihaksi hänen puolestaan.

Nyt alkaakin nolottaa paapottaa mistään pienemmästä. Mutta mutta...

Kun olin 1996 hankkiutunut eroon ekasta eksästä, kahdesta asuntolainasta (toinen siirtyi miehelle omakotitalon mukana ja toisen sain rivitalonpätkästä maksetuksi, yllätysloppujättipottia myöten - annuiteettilaina kun oli ja korot olivat olleet karmeat 1990-luvun alussa), työstä jossa olin täysin nääntynyt jo vuosia aiemmin ja muija lääppimässä, oli ollut kaksi äijää kimpussa, isä kuollut... Tapasin yhden miehen joka ilmoitti ettei hän ala kanssani seurustelemaan, kun olet niin negatiivinen.

Sehän jäi jotenkin vituttamaan, vaikka jälkikäteen olenkin tullut siihen tulokseen että olisimme luultavasti ärsyttäneet toisemme hengiltä parina. Kun syttyi tällainen oivalluslamppu että mies oli itse käyttänyt kaikkia mahdollisia huumeita + viinaa, hakannut naistaan ei vain kerran, kuten luulin, vaan useammankin kerran, niin tuntui aivan kohtuuttomalta nimitellä minua negatiiviseksi. Hän vielä esitti sen sillä tavalla että hän itse taantuu jos mennään kimppaan. Jaaha.

Tämä oli se mies jolle ränkytin viikon että saisin seksiä, ja sitten kun sain, niin kai hän kuvitteli hetken aikaa että kannattaa kokeilla seurustelua, mutta tuli sitten siihen tulokseen ettei kannatakaan, koska ilmoitti että seksiä ei enää tipu jos en anna persettä. Eikä minua kiinnostanut moinen, ja ehkäpä hän oli laskelmoinutkin että sittenpähän homma on finito, kun noin sanoo. Itse epäilin ääneen että "ei tainnut ulkonäkökään viehättää", johon hän sanoi että ei, hän tykkää kookkaammista naisista.

Nyt kun on sitten iäkkäämpinä jonkin verran keskusteltu, niin on paljastunut että hän tykkää laihoista naisista, jollainen tuolloin olin. Että mitä hevon vittua siis? Oliko tuo kookkaisiin viittaminenkin vaan jotain kieroilua jolla pääsee minusta eroon? Vai onko tosiaan naamani niin oksettavan ruma, että se oli se syy että ei seurusteltu?

Viimeisin tapailemani mies korosti että ulkonäkö ei ole syy miksi hän ei halua jatkaa, vaan kemian puute.

Ehkäpä olen sitten vaan näitä tylsiä naapurin ex-tyttöjä, nykyään naapurin täti, joka ei herätä minkäänlaisia fiiliksiä. Kun näkee jonkun bikinikuvani netissä, luulee että olisin etopeto sängyssä, mutta sitten kun minut tapaa, niin en ole tarpeeksi jännittävä nainen. Kun aikoinaan tapasin tulevan tokan eksäni ekan kerran, sanoin että on näitä mt-ongelmia burn outin vuoksi, masia ja ahia. Ne eivät haitanneet miestä millään tavalla, sanoi vaan että kunhan en kattolampussa roiku, niin ei mitään ongelmaa.

Tosin minua edeltäneen naisensahan olivatkin poliisit käyneet viemässä lataamoon sen jälkeen kun oli ajanut eksän auton junan alle paskaksi, ja ottanut lääkkeitäkin, joten kai siihen verrattuna olin melko harmiton keissi. Ja tokan eksän tavatessani en myöskään ollut vielä MTT:n asiakas. Tarvittiin toinen kuolema ja lisää työpaikkakiusaamista, sekä tokan eksän riehumiset ja tappouhkaukset, että lopulta olin.

Niin että tämä katkeruuskommenttini koskee nyt siis sitä, että nimitellään negatiiviseksi. Ihan oikeasti on sitä karmeampiakin kohtaloita ihmisillä, kuten nyt tuo että kasvot palavat pahasti ja loppuelämänsä joutuu niiden kanssa elämään, kiitos jonkun paskapään joka kurvasi päälle. Erityisen katkera olen kuitenkin semmoisista vaateista ja edellytyksestä että pitäisi olla iloinen ja positiivinen luonne koettuaan jotain tuollaista, taikka omassa mittakaavassa vittumaista. Mikään ei ole niin sadistista toista ihmistä kohtaan, kuin vaatia häntä olemaan positiivinen.

Mutta eihän minua livessä ole vaadittu olemaankaan. Tehty vaan selväksi tuolla yhdellä kerralla että seurustelua ei tipu, koska en kelpaa negatiivisuuteni vuoksi. Muista kerroista en sitten tiedä, että kuinka vastenmielinen ihminen sitä lopulta onkaan.

Mutta ja muttien mutta: en minäkään ole miehiä dumpannut sen takia että olisivat jotenkin aivan hirvittäviä, vaan siksi ettei vaan tosiaankaan ole sitä kemiaa ollut. Se on hivenen eri asia olla oikeasti oksettava ihminen, kuin että ei vaan tunnu juurikin jollekin yksittäiselle ihmiselle The Siltä. Se vaan käy raskaaksi, kun ei tunnu kellekään. Ja tässä sukupuolella ei ole mitään merkitystä. Toki on ihmisiä jotka vouhottavat siitä miten eivät saa seksiä, ikään kuin se olisi se maailman tärkein asia. Tai mistä minä tiedän jos on, kun on munakas. Mutta uskoisin että kuitenkin suurin osa normaaleista ihmisistä haluaa ihan oikeasti rakkautta. Monet vaan yrittävät harhauttaa omaa itsekäänkin kuvittelemaan että seksi riittää.

Mutta eihän seksi ole mikään merkki siitä, että sinut on hyväksytty. Varsinkaan naiselle ei ole, koska miehet ovat itse ilmaisseet että reikä kuin reikä, eli se että naista pannaan, ei ole merkki siitä että nainen merkitsisi jotain erityistä.