Katkeruus .- miten sen tunnistaa?

[TSS]

Näen katkeruuden ja ratkaisukeskeisyyden olevan jokseenkin eri puolilla viivaa. Sen puoleen se "anteeksi antaminen" symbolisena ilmaisuna liittyy aiheeseen.

Ei ne minusta Eri puolilla viivaa ole, vaan ratkaisukeskeisyys kumpuaa usein katkeruudesta.

Ihminen, joka on saanut keuhkosyövän tupakoinnista ja katkeroituneena haastaa tupakkayhtiöt oikeuteen toimii ratkaisukeskeisemmin kuin se joka menee ja potkaisee yhtiön johtajaa polveen tai jää kotiinsa hautomaan asiaa, mutta  katkeruus on kummankin voimanlähde.

Riippuu tietysti mitä tarkoitat ratkaisukeskeisyydellä. Jos sitä, että olkia kohauttamalla pystyy hyväksymään erilaisia elämän epäkohtia ja siis unohtamaan ne, niin toki pääsee helpolla.

Nähdäkseni katkeroittavaan kokemukseen voi suhtautua mm:

-jumiutuu vain omaan yksittäistapaukseen kykenemättä käymään siitä järkevää dialogia
-yhdistää sen muiden vastaaviin kokemuksiin ja sijoittaa laajempiin kehyksiin
-käynnistää onnistuneen tai epäonnistuneen yhden miehen sodan jotain tahoa vastaan
-perustaa kansanliikkeen ja oikeasti muuttaa maailmaa, eiköhän moni aikansa sankari ole ollut katkeroitunut
-hyväksyy, että maailma on paska paikka , mutta sille ei voi mitään

Osaan noista pystyy vain Ihminen, jolla on huomattavia älyllisiä ja sosiaalisia resursseja ja katkeruus on sillä tasolla, että se ei haittaa toimintakykyä, jolloin voidaan puhua ratkaisukeskeisestä katkeruudesta.

Loppujen katkeruus on kai sitten sitä, joka syö rotan lailla sisältä, koska sille ei ole purkautumiskanavaa. Tosin kyllä senkin kanssa moni pärjää.

Niin, riippuu kai henkilöstä, miten katkeruuden näkee. Itse liitän siihen kai jotain sellaista kokemusta, että asialle ei oikein voi tehdä mitään, ja jäljellä on vain pahaa oloa, joka kohdistuu joko johonkin ihmiseen, tahoon tai olosuhteisiin, tai kai vaikkapa itseenkin. Jos perustaa kansaliikkeen jossa aktiivisesti muuttaa maailmaa ja kokee omaavansa kontrollia ja vaikutusmahdollisuuksia, en näkisi sitä ehkä enää katkeruutena, vaan jonkinlaisena motivaation taustatekijänä.

Itse ajattelisin katkeruuden olevan siis enemmänkin tuota viimeistä määritelmääsi, jolle ei ole purkautumiskanavaa ja joka syö sisältä. Mutta jos tästä vaiheesta päästään eteenpäin olankohautukseen tai kansaliikkeeseen asti, purkautumiskanava on löytynyt, ja rotta ei syö enää sisuksia, vaan työskentelee rinnalla motivaattorina.

Kaipa nämä on määrittely- tai mieltymyskysymyksiä.

Lisäys: Toisaalta, kai sitä motivaatiotekijää voi edelleen katkeruudeksikin kutsua, jos se voimakas negatiivinen tunne ei toimimisen myötä muuksi kuitenkaan muutu.

[Melodious Oaf]

Kun puhutaan siitä, miten katkeruus heikentää elämänlaatua, usein kai tarkoitetaan sitä, että niin sanottujen "positiivisten affektien" määrä pienenee, elämästä nauttiminen vähenee ja negatiivisten juttujen huomaaminen ja niihin keskittyminen saa niin paljon alaa elämästä, että se lisää stressiä ja niin pois päin — niin että tällaisesta tulee ajan saatossa uusi normaali.

Mindfulnessin ja hyvinvoinnin ja muun tällaisen hengessä puhutaan paljon siitä, miten katkeruus on myrkyllistä ja miten anteeksiantaminen ja kiitollisuus ja sen sellainen ovat tärkeitä.

Joskus ja joillekin se voi olla ihan oikeansuuntainen viesti ja tavoite, eikä se kenellekään varmaankaan huono juttu ole.

Mutta tollaseen hyvinvointihömpötykseen liittyy myös riskejä siinä, että kaikki ikävä ja vaikea halutaan siivota liian nopeasti pois ja pidetään jotain tosi prameaa julkikuvaa yllä. Silloin saattaa olla että ne hommat jää sitten kuitenkin käsittelemättä ja kohtaamatta jolloin saattaa aiheuttaa muille ihmisille kärsimystä, ne saattaa tulla sieltä esiin sitten kuitenkin aika ajoin, jolloin kaikki on tietysti taas ympäristön ja muiden ihmisten syytä.

Jos tulee pettymyksiä ja asioita menee pieleen, mun mielestä on ihan tervettä ja normaalia ottaa se vastaan, ja periaatteessa katkeruus myös suojelee ihmistä siltä ettei joutuisi enää samanlaiseen tilanteeseen tai tulisi niitä samoja pettymyksiä.

Totta kai siinä on järkeä miten katkeruudesta puhutaan hirveän negatiivisena asiana yleisesti ottaen —— ja tää on varmaan taas tällainen Socrateksen "tasapainotetaan diskurssia"-tyyppinen muuvi haluta nähdä se positiivisena juttuna.

Jos mä tolta pohjalta heittäisin tähän liittyen mindfulnessin ja nykyajassa vahvasti läsnäolevan hyvinvointipuheen kritiikkiä tästä aiheesta niin...

Pahimmillaan se voi olla tosi itsekeskeistä ja lapsellista ajatella niin että ihmisten pitäis kultivoida positiivisa affektejaan ja harjoitella kiitollisuutta ja niin pois päin. Mentaliteetti on silloin se että itse haluat että sinua kohdellaan sydämellisesti ja lämpimästi ja ei olla vihaisia tai paheksuta sitä mitä teet. Jos joku paheksuu tai todella suuttuu tai jotain, se johtuu katkeruudesta ja siitä että ne ei riittävästi meditoi ja iloitse sydämessään jotta ne vois suakin helliä ja kehua

Mutta no... palaan tohon ehkä joskus paremmalla ajalla

[Xantippa]

Olen kyllä sitä mieltä, että "aktiivinen unohtaminen" on mahdoton asia, contradiction in terms - jotta voisi nimenomaan aktiivisesti unohtaa, pitää se asia pitää mielessä, jotta muistaisi, mitä oikein pitääkään unohtaa. Vrt. jos sinulle sanottaisiin, ettet saa yhtään ajatella vaaleanpunaisia elefantteja - mitä teet? Niin, sinun nimenomaan pitää ajatella vaaleanpunaisia elefantteja, jotta voisit muistaa, mitä pitää olla ajattelematta. Se "aktiivinen" on juurikin se, mikä estää unohtamisen.

Aktiivista unohtamista minulle on se, että kun toisen vtuttava ja satuttava teko tulee mieleen, sanot itsellesi, että onko tämä nyt käsitelty vaiko ei ole. Jos se ei millään lähde mielestä, vaan nousee sinne koko ajan sitkeästi edelleen, samanlaisena, nähtävästi asia ei ole käsitelty eikä etenkään anteeksi annettu. Silloin sitä pitää käsitellä uudelleen ja katsoa, onko oikeasti mahdollista antaa anteeksi ja myös unohtaa.

Kun asiaa on mielessään aktiivisesti käsitellyt aikansa, se alkaa yleensä vaipua taka-alalle ja jossain vaiheessa myös totaalisesti unohtua. Mutta aktiivisella unohtamisella tarkoitin sitä, että minun on itseni asiaa käsiteltävä, siis vähän kuin koeteltava, että miten tämän asian kanssa nyt oikeasti on. Tiedäthän, samaan tapaan kuin tarkastelet haavan paranemista, tapahtuuko sitä, sekin on aktiivista toimintaa, vaikka et itse aktiivisesti haavaa parannakaan, vaan sen tekee kroppasi.

Semmoista enkeliä lie olemassakaan, joka pystyisi ihan tuosta noin vain napsauttamalla sanomaan, että ok, anteeksi annettu ja samoin tein lopullisesti asian unohtaa. Tai no, riippuen nyt asian vakavuudesta.

T: Xante

[TSS]

^^ En usko, että puhe anteeksiantamisen tai yleisen kiitollisuuden hyödyllisyydestä edesauttaa ketään antamaan paremmin anteeksi tai olemaan enemmän kiitollinen. Näissä puheissa on vähän sama viba kuin puheessa kehopositiivisuudesta, jonka takia ihmiset eivät enää kehtaa myöntää laihduttavansa. Nämä puheet tavallaan asettavat vaatimuksia ja raameja sille, miten meidän pitäisi ajatella, mutta eivät kuitenkaan muuta niitä lähtökohtia, miksi ajattelemme ja koemme kuten teemme. Vaikka ympäristö tavallaan pyrkii olemaan sallivampi ja myönteisempi, se on tietyllä tapaa negatiivisempi ja rajoittavampi. Anteeksiantoon tarvitaan siihen liittyvät sisäiset ja ulkoiset resurssit, ja kiitollisuutta kukin tuntee luonteenlaatunsa mukaan.

Tietysti esimerkiksi kasvatuksellisissa instituutioissa ympäristön kannattaa tukea kasvavien ihmisalkujen herkkyyttä huomata myönteistä, mutta se ei saa muuttua kaunisteluksi.

[Socrates]

Totta kai siinä on järkeä miten katkeruudesta puhutaan hirveän negatiivisena asiana yleisesti ottaen —— ja tää on varmaan taas tällainen Socrateksen "tasapainotetaan diskurssia"-tyyppinen muuvi haluta nähdä se positiivisena juttuna.

Katkeruus on hyvä asia, jos se antaa motivaation muuttaa asioita muutenkin kuin omaan katkeroittavaan kokemukseen liittyvien ihmisten käytöstä.

Katkeruus antaa aatteen paloa ja viihdyn paremmin - sanotaan nyt rakentavasti- katkeroituneiden ihmisten parissa.

Miellän katkeroitumattoman ihmisen löysäksi sovinnaiseksi hyväosaiseksi mulkeroksi, joka on aina systeemin puolella.

[kertsi]

^^ Xante,
OK. Tarkoittanet sitten jotain vähän muuta kuin aktiivista nohtamista sinällään, eli jos käsitin oikein tarkoitit aktiivista koettelua/käsittelyä/arviointia/tms., jonka seurauksena se mahdollinen unohtaminen ja anteeksianto tapahtuu (jos tapahtuu).

[Xantippa]

^^ Xante,
OK. Tarkoittanet sitten jotain vähän muuta kuin aktiivista nohtamista sinällään, eli jos käsitin oikein tarkoitit aktiivista koettelua/käsittelyä/arviointia/tms., jonka seurauksena se mahdollinen unohtaminen ja anteeksianto tapahtuu (jos tapahtuu).

Joo kieltämättä oikaisin huonosti, eli tosiaan tarkoitin aktiivista toimintaa, jonka tavoitteena on unohtaminen.

T: Xante

[Melodious Oaf]

Yksi ongelma tossa on se, että ei ole katkeruutta koskevista teemoista irrallinen asia sekään, milloin joku tarttuu johonkin negatiiviseen tai ei näe tilanteessa sitä mikä siinä oikeastaan on ihan OK tai hyvää tai rakentavaa.

Jos huomaa jossakin sen että hei, toi on nyt ikävää tai negatiivista ja lähtee ikään kuin torjumaan tai pilkkaamaan tai siivoamaan sitä pois (just tämmösellä ajatuksella että katkeruus on rumaa tai myrkyllistä), mikään ei takaa ettei se mitä itse silloin tekee olis yhtä negatiivista tai vielä negatiivisempaa tai vahingollisempaa.

Negatiivisuuden torjuminen ei oo mun mielestä tohon mikään ratkaisu vaan...  oma tila näkyy jokaisen omalta kohdalta siinä mitä ne tekee ja mihin ne kiinnittää huomiota jne.

Eikä toi ole mikään kilpailu vaan jos "katkeruus" ajatellaan jatkumona, veikkaisin että jokaiselta sitä jonkin verran löytyy.

Jos koko homman vetää silleen "typerä mindfulness" tai "apinoidaan trendikästä hyvinvointipuhetta ymmärtämättömästi" -periaatteella pakettiin, sillä tavalla voidaan päätyä antamaan tollasista asioista määräysvalta ja viimeinen sana niille joilla ehkä kaikista vähiten on kykyä omalla kohdalla tollasta havainnoida ja tunnistaa.

Taustalla on se että jotkut ihmiset ei halua (eikä niiden kuulu eikä tarvitse) käsitellä mitään liian vaikeaa tai raskasta niiden omalla kohdalla — joka on katkeruudelle tavallaan vastakkainen, usein vähemmän näkyvä mutta yhtä voimakas suojamekanismi

[Melodious Oaf]

Katkeruus on hyvä asia, jos se antaa motivaation muuttaa asioita muutenkin kuin omaan katkeroittavaan kokemukseen liittyvien ihmisten käytöstä.

Katkeruus antaa aatteen paloa ja viihdyn paremmin - sanotaan nyt rakentavasti- katkeroituneiden ihmisten parissa.

Miellän katkeroitumattoman ihmisen löysäksi sovinnaiseksi hyväosaiseksi mulkeroksi, joka on aina systeemin puolella.

Loppua kohden ajatus ja mielikuvat alkavat laajeta niin paljon, että en enää ole varma, tavoitanko mistä puhut. Ehkä tossa kohtaa "katkeroituminen" alkaa jo mennä tosi epämääräiseksi.

Mä tunnen pari kunnolla katkeroitunutta ihmistä, ja se on niiden kohdalla oikeastaan ihan ymmärrettävää. Voin nähdä että se ajaa niitä jossain määrin toteuttamaan asioita joo ja tekemään paljonkin. Mutta silti ne on monesti hiton raskasta seuraa, kun ne on jatkuvasti hiton kireällä ja siinä ei ikinä päästä sellaista erinäisille asioille röhönauramista ja levotonta rypistelyä syvemmälle.

Se mitä mä en siis ymmärrä tossa on se, että milloin ihminen on "ei katkeroitunut" tai mihin vedät sen rajan.

Kun sitten taas mulla on joitain sellaisia tuttavia joista vois sanoa että ne on... sillä tavalla vähän ärsyttäviä ettei niitä ole mikään kokemus ikinä rikkonut vaan ne on aina tienneet keitä ne on, pärjänneet suht hyvin eikä mikään ole ikinä... todella vetänyt kanveesiin.

Tollanen ihminen voi silti olla persoonaltaan monenlainen. Voi olla tosi paljon draivia ja ideoita ja voi olla fyysisesti hyvä kunto ja jaksamista ja voi olla lempeä ja nopea antamaan anteeksi lähes mitä tahansa.

Mä luulen jotenkin että et tarkoita sitä mitä itse ajattelen kun ajattelen "katkeroitumatonta ihmistä".

[TSS]

Yksi ongelma tossa on se, että ei ole katkeruutta koskevista teemoista irrallinen asia sekään, milloin joku tarttuu johonkin negatiiviseen tai ei näe tilanteessa sitä mikä siinä oikeastaan on ihan OK tai hyvää tai rakentavaa.

Jos huomaa jossakin sen että hei, toi on nyt ikävää tai negatiivista ja lähtee ikään kuin torjumaan tai pilkkaamaan tai siivoamaan sitä pois (just tämmösellä ajatuksella että katkeruus on rumaa tai myrkyllistä), mikään ei takaa ettei se mitä itse silloin tekee olis yhtä negatiivista tai vielä negatiivisempaa tai vahingollisempaa.

Negatiivisuuden torjuminen ei oo mun mielestä tohon mikään ratkaisu vaan...  oma tila näkyy jokaisen omalta kohdalta siinä mitä ne tekee ja mihin ne kiinnittää huomiota jne.

Eikä toi ole mikään kilpailu vaan jos "katkeruus" ajatellaan jatkumona, veikkaisin että jokaiselta sitä jonkin verran löytyy.

Jos koko homman vetää silleen "typerä mindfulness" tai "apinoidaan trendikästä hyvinvointipuhetta ymmärtämättömästi" -periaatteella pakettiin, sillä tavalla voidaan päätyä antamaan tollasista asioista määräysvalta ja viimeinen sana niille joilla ehkä kaikista vähiten on kykyä omalla kohdalla tollasta havainnoida ja tunnistaa.

Taustalla on se että jotkut ihmiset ei halua (eikä niiden kuulu eikä tarvitse) käsitellä mitään liian vaikeaa tai raskasta niiden omalla kohdalla — joka on katkeruudelle tavallaan vastakkainen, usein vähemmän näkyvä mutta yhtä voimakas suojamekanismi

Mulle katkeruus alkaa kehkeytyä liittymään aika paljon ihmisen selviytymiskeinoihin ja sopeutumiskykyyn. Toiset käyttävät aktiivisemmin "merkityskeskeisiä" selviytymiseinoja, jolloin vastoinkäymisitä löydetään jotain hyviäkin puolia, esim. viisauden lisääntymistä tai inhimillisen ymmärryksen laajenemista. Tällaisilla selviytymiskeinoilla ihminen alkaa tuntea enemmän positiivisia tunteita, jotka taas ruokkivat positiivisempia tulkintoja.

Ehkä toiset ihmiset ovat taipuvaisempia käyttämään selviytymiskeinoja, joiden lopputulos ei ole niin suotuisa, ja se sitten johtaa lisääntyneeseen kielteiseen stressiin, joka ruokkii negatiivisia tulkintoja, ja joita yhdessä katkeruudeksin voitaneen kutsua.

Joka tapauksessa kyseessä on tilanteesta riippuen prosessi, joka voi kestää vain hetken, tai vuosia.

[Melodious Oaf]

^ Jonkun verran taitaa jäädä uupumaan siitä että tajuaisin kokonaan sun ajatuksen, mutta monilta osin toi puhuttelee ja kuulostaa osuvalta

[Xantippa]

Miellän katkeroitumattoman ihmisen löysäksi sovinnaiseksi hyväosaiseksi mulkeroksi, joka on aina systeemin puolella.

On siinä varmaan tuotakin, ainakin hyväosaisuutta, siis henkisellä tasolla. Systeemin puolella olosta en tiedä, voi olla, että on hyväosaisesti varaa olla irti systeemeistä.

Lisäksi tässä mielestäni korostuu jo mainitsemani suomalainen kansanluonne: tässä maassa kuuluu olla harmistunut ja vttuuntunut, olettaa pahinta ja kätkeä vakan totisella naamalla ilonsa ynnä kärsiä, kärsiä surunsa ylvään itsenäisesti. Kuten eräs kaverini sarkastisesti sanoi eräänä erittäin huonona kautenaan, että niinhän se on, että kohta nämäkin ovat vanhoja hyviä aikoja. Se on se on oikea asenne!

Hyväosaisuus noin yleisesti ottaen tietysti auttaa asiassa kuin asiassa, jos yhteiskunnan tempaukset ei juurikaan kosketa, niin ainakaan millään yhteiskunnallisella tasolla kapinaan asti on vaikea innostua katkeroitumaankaan.

Toisaalta löysät mulkerot yleensä katkeroivat toisten mielestä kohtuuttomasti pienistäkin harmeista, että sinällään tässä tietysti on ristiriitaakin.

T: Xante

[kertsi]

Yksi ongelma tossa on se, että ei ole katkeruutta koskevista teemoista irrallinen asia sekään, milloin joku tarttuu johonkin negatiiviseen tai ei näe tilanteessa sitä mikä siinä oikeastaan on ihan OK tai hyvää tai rakentavaa.

Jos huomaa jossakin sen että hei, toi on nyt ikävää tai negatiivista ja lähtee ikään kuin torjumaan tai pilkkaamaan tai siivoamaan sitä pois (just tämmösellä ajatuksella että katkeruus on rumaa tai myrkyllistä), mikään ei takaa ettei se mitä itse silloin tekee olis yhtä negatiivista tai vielä negatiivisempaa tai vahingollisempaa.

Jos nyt ajatellaan tätä Kopekin kodinmenetystä tai siitä seurannutta katkeruutta, niin minusta näyttää siltä, että hän sotkee itsensä yhä pahempaan suohon mitä pidempi aika kodinmenetyksestä kuluu. Näin ulkopuolelta näyttäisi siltä (vaikka alunperin perin väärin olisivatkin pankinjohtajat tms. tahot toimineet), että hän pahentaa asiaa itse, eli kehittää itse sen myrkkyliemen, jossa lilluu, ja siitä myrkkyliemestä tulee vuosi vuodelta myrkyllisempää ja epäterveellisempää. Sen sijaan, että hän käsittelisi/arvioisi/arvottaisi asiaa aktiivisesti ja mahdollisesti antaisi lopulta anteeksi ja lopulta unohtaisi asian, hän näyttäisi ehkä aktiivisesti yrittävän jotain päinvastaista, ehkä aktiivista unohtamista (mikä on mahdotonta, vrt. aiempi kommenttini Xantelle), tai pään työntämistä pensaaseen. Sen seurauksena asia pysyy käsittääkseni "tulehtuneena" ja aktiivisena ja sillä on valtaa hänen elämäänsä kohtuuttoman paljon. Se on vähän kuin luunmurtuma, jota ei röntgata, ja sitten kipsata, vaan yritetään vaan unohtaa, jolloin se jatkaa kivuliasta elämän häiritsemistä, eikä luunmurtuma pääse koskaan luutumaan ja parantumaan. Ymmärrän kyllä hyvin, että ei kaikilla ole rahkeita vaikeiden asioiden käsittelyyn. Kaikilla ei edes ole rahkeita hakeutua esim. terapiaan, jossa asioita käsiteltäisiin rakentavasti, ja tervehtyminen voisi alkaa. Tekee pahaa katsoa vierestä, jos joku vuosikymmenet varjelee "luunmurtumaansa"/traumaansa, eikä itse voi sivustaseuraajana auttaa.

Ja se, että hän on katkera isälleen siitä, että tämä otti luontokuvia, eikä kuvia perheestään tai dokumentoinut maatilanpitämista. Siihen katkeruuteen liittyy syytöstä, ehkä semmoinen syytös, ettei isä rakastanut perhettään, kun ei kerran kuvannut heitä? Auttaisikohan siinä semmoinen ajatus, että kaikki ihmiset eivät kehtaa ottaa kuvia ihmisistä. Itselläni ainakin on estoja ottaa kaupungilla kuvia tuntemattomista ihmisistä, se tuntuu jotenkin tungettelevalta ja loukkaavalta ja tirkistelyltä niitä ihmisiä kohtaan. Kaikilla tällaisia estoja ei ole, varmaan Kopekilla on hyvin vähän sellaisia estoja, olen ollut ymmärtävinäni. Ja toinen ajatus, josta voisi Kopekille olla hyötyä, on että ehkä isä oli jossain mielessä samantapainen kuin Kopek itse. K. on kertonut, että hän rakasti perheen autoja enemmän kuin lapsuuden perheensä perheenjäseniä. Ehkä isällä oli samansuuntaisia tuntemuksia perheenjäseniään kohtaan? Ja kolmas näkökohta vielä: Kopekin esittämä jostain netistä nappaamansa kuvapari, toisessa perhe omakotitaloja taustalla ja toisessa puita. Se puukuva oli ehkä taiteellisesti korkeatasoisempi. Ehkä isän valokuvauksessa koko idis olikin taiteellisuus, dokumentoinnin sijaan? Omassa valokuvauksessani usein on niin.

Turhaan tietty kirjoitan näitä, kun Kopek ei lue viestejäni. Mutta ehkä joku muu lainaa ja kommentoi, onko joku muu nähnyt asian edes vähän samansuuntaisesti? 

[Melodious Oaf]

Kun luin Kopekin viestin, ajattelin että hänhän puhuu tästä jonkinlaisella kokemuksella ja musta se koko viesti oli ihan mukava pläjäys. Muun muassa hyvä juttu että hän pystyi liittämään luontokuvia koskevan aversionsa noinkin täsmällisesti isäsuhteeseen ja tiettyihin menneisiin tapahtumiin.

Jos tunnistaa jotain tommosia omia ajatuksia mitä herää ja on vähän käryllä siitä, mihin ne liittyy ja mistä tulee, en tiedä, kannattaako silloin välttämättä ottaa hirveän oikovaa asennetta jossa korjaillaan kaikkia mahdollisia vääristymiä, ikään kuin olis joku pieni ja helposti korjattava kognitiivinen vääristymä jonka spottaamalla kaikki asiat saadaan kuntoon.

En tiedä miksi mutta en reagoinut siis hänen kertomaansa ollenkaan noin voimakkaasti. Voi olla että sekin vaikutti, kun mukana oli valokuvia ja muutakin valokuvaukseen liittyvää sinänsä mielenkiintoista kommenttia.

On kumminkin aika paljon että tavoittaa tollasia juttuja itsestään ylipäätään, että valitsee ottaa siihen mukaan myös hienoja ja hyviä juttuja kuvien sun muun muodossa ja niin edelleen. Se kiinnostus miljöitä ja ihmisiä ja elämää kohtaanhan on tosi hyvä juttu myös, ja valokuvausta ylipäätään. Jos siitä on jotain tosi tiukkoja mielipiteitä mut huomaa kuitenkin, mistä ne kumpuaa, sehän on jo aika eri asia kuin joku täysin sokea piste tai pelkkä raivo esimerkiksi

[kertsi]

Yksi ongelma tossa on se, että ei ole katkeruutta koskevista teemoista irrallinen asia sekään, milloin joku tarttuu johonkin negatiiviseen tai ei näe tilanteessa sitä mikä siinä oikeastaan on ihan OK tai hyvää tai rakentavaa.

Jos huomaa jossakin sen että hei, toi on nyt ikävää tai negatiivista ja lähtee ikään kuin torjumaan tai pilkkaamaan tai siivoamaan sitä pois (just tämmösellä ajatuksella että katkeruus on rumaa tai myrkyllistä), mikään ei takaa ettei se mitä itse silloin tekee olis yhtä negatiivista tai vielä negatiivisempaa tai vahingollisempaa.

Negatiivisuuden torjuminen ei oo mun mielestä tohon mikään ratkaisu vaan...  oma tila näkyy jokaisen omalta kohdalta siinä mitä ne tekee ja mihin ne kiinnittää huomiota jne.

Eikä toi ole mikään kilpailu vaan jos "katkeruus" ajatellaan jatkumona, veikkaisin että jokaiselta sitä jonkin verran löytyy.

Jos koko homman vetää silleen "typerä mindfulness" tai "apinoidaan trendikästä hyvinvointipuhetta ymmärtämättömästi" -periaatteella pakettiin, sillä tavalla voidaan päätyä antamaan tollasista asioista määräysvalta ja viimeinen sana niille joilla ehkä kaikista vähiten on kykyä omalla kohdalla tollasta havainnoida ja tunnistaa.

Taustalla on se että jotkut ihmiset ei halua (eikä niiden kuulu eikä tarvitse) käsitellä mitään liian vaikeaa tai raskasta niiden omalla kohdalla — joka on katkeruudelle tavallaan vastakkainen, usein vähemmän näkyvä mutta yhtä voimakas suojamekanismi

Mulle katkeruus alkaa kehkeytyä liittymään aika paljon ihmisen selviytymiskeinoihin ja sopeutumiskykyyn. Toiset käyttävät aktiivisemmin "merkityskeskeisiä" selviytymiseinoja, jolloin vastoinkäymisitä löydetään jotain hyviäkin puolia, esim. viisauden lisääntymistä tai inhimillisen ymmärryksen laajenemista. Tällaisilla selviytymiskeinoilla ihminen alkaa tuntea enemmän positiivisia tunteita, jotka taas ruokkivat positiivisempia tulkintoja.

Ehkä toiset ihmiset ovat taipuvaisempia käyttämään selviytymiskeinoja, joiden lopputulos ei ole niin suotuisa, ja se sitten johtaa lisääntyneeseen kielteiseen stressiin, joka ruokkii negatiivisia tulkintoja, ja joita yhdessä katkeruudeksin voitaneen kutsua.

Joka tapauksessa kyseessä on tilanteesta riippuen prosessi, joka voi kestää vain hetken, tai vuosia.

Millä lailla, millä perusteella katkeruus olisi mielestäsi selviytymiskeino?

Tarkoitatko ehkä, että  asiantilojen kehnouden aiheuttajana nähdään jokin ulkopuolinen (pahantahtoinen) taho, jolloin se voisi olla minuutta suojeleva keino (sen sijaan että asiantilojen kehnouden syyksi määrittelisi oman itse tai oma kehnous)?