Yhdessä ruokailu

[Socrates]

Jossain näin jutun, missä joku (kehitys)maalainen ihmetteli,  miksi suomalaiset syövät usein yksin.

Jotain hyvää on suomalaisissakin, yhdessä ruokailun ihannoiminen on sairasta paskaa ja suurin riidanaihe ainakin parisuhteissa.

Vaikka unohdettaisiin nykyiset ihmedieetit ja jokaikisen luuloallergiat ongelmia piisaa. Idea on lähtökohtaisesti pöhkö, koska ihmisillä on nälkä eri aikaan. Yhtä hyvin voisi käydä paskalla yhtä aikaa.

Samat ruoat ei miellytä. Jonkun mielestä pitää syödä hitaasti ja toinen tykkää ahmia. Ruokaa laitetaan usein suunnitellen tietty määrä henkilöä kohden ja kun joku ottaa enemmän syntyy kränää tai toisaalta ylitsejäävää tyrkytetään väkisin jollekin ja tulee ähky olo. Joku syö enemmän pihviä ja toinen lisuketta ja jompaa kumpaa on ihan liikaa.

Kattaus ja pöytätavat poikkeavat ihmisillä ja aiheuttavat kalabaliikkeja. Ruokapöydissä on usein painostava tunnelma. Pitäisi keksiä jotain hienoa puhuttavaa, vaikkei kenelläkään ole mitään asiaa.  Ja aina jonkun älykääpiön mielestä pitäisi analysoida käsillä olevaa ateriaa, vaikka se olisi kalapuikkoja ja pottuja.

Yhdessäruokailun ihannoijat pitäisi hakata armotta.

[kertsi]

Koronaeristyksen aikaan kerkesin totaalisesti kyllästyä yksin syömiseen, ja omien kokkausten varassa olemiseen, vaikka hyvä kokki olenkin. Oli aivan ihanaa, kun taas uskalsi alkaa käymään ihmisten ilmoilla, ja alkaa jakaa aterioita ystävien kanssa. Aivan ihana on syödä välillä jonkun muun tekemää ruokaa, esim. lähikuppila/työpaikkaravintola tekee todella maukasta ruokaa, mutta sen sapuskoista kyllä sain kyllä viime viikolla maksaa korkojen kanssa, monen päivän närästysten ja refluksien muodossa.

Yhdessä syöminen on ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä.

[kertsi]

Olin äskettäin ystäväpariskunnan järkkämissä juhlissa. Paikalla oli alle 30 henkeä. Yksi joukossa oli ilmeisesti aika pahoilla mielin, ja kuulinkin, että hänen syömisiään kommentoitiin aika ilkeämieliseen sävyyn useampaankin kertaan. Hän on pulska ja moniongelmainen ja monisairas. Lihavalle yhdessä ruokailu voi olla koettelemus, tilaisuuden tarkoituksen vastainen. Pahimmillaan lihava sitten eristäytyy ja lihoo entisestään. Lajitoverit voivat olla julmia.

[Brutto]

Idea on lähtökohtaisesti pöhkö, koska ihmisillä on nälkä eri aikaan. Yhtä hyvin voisi käydä paskalla yhtä aikaa.

Armeijassa tuli sitäkin ihanuutta harrastettua, enkä tykännyt siitäkään.

Yhteisruokailun kirouksia on useita:

1. Sosiaalinen paine tapakulttuurin noudattamiseen. Vaikka tekisi mieli röyhtäistä, et voi paineen vuoksi tehdä sitä. Et voi myöskään nousta pöydästä liian aikaisin.

2. Väkinäinen ruokapöytäkeskustelu, jota on pakko ainakin toisella korvalla kuunnella, sillä joku saattaa kysyä jotakin. Jos et ole henkisesti läsnä, seuraa noloja tilanteita. Yksin ruokaillessa saat keskittyä vain ateriaasi.

3. Kyselyt ja pyynnöt joihin pitää reagoida. Annatko leipää, ojennatko suolan, maistuuko? jne...

4. Lopun hammastikkurituaali, jossa ääneti kaivellaan hampaanvälejä ja tutkitaan löydöksiä.

[Hippi]

En ole koskaan syömistä ymmärtänyt sosiaalisena tapahtumana. Tietty perheessä syödään yhdessä, kun ruoka laitetaan tarjolle tiettyyn aikaan. Näin oli lapsuuden kodissani ja saman tavan säilytin niin kauan, kun lapset olivat kotona. Se oli ihan käytännön sanelema juttu varsinkin silloin, kun lapset olivat pieniä. Mutta ei meillä ollut mitään pöytäkuria siinä, että olisi pitänyt jäädä sitä viimeistä hitainta syöjää odottelemaan, että hänkin saa syötyä loppuun.

Edelleen on käytännöllistä sekin, että joku joulun kinkkuaterian jälkikasvu käy syömässä luonani. Muuten jokaisessa huushollissa olisi joulunjämiä ylenpalttisesti ja pahimmassa tapauksessa niitä joutuisi poiskin heittämään. Kun yksi tekee ja heinäsirkkaparvi käy aterialla, niin silloin kaikki saavat sopivasti osansa.

Mutta jos joku tuttu soittaisi ja ehdottaisi "hei, ei olla nähty vähään aikaan. Mentäiskö johonkin kivaan paikkaan syömään?", olisin kusessa. Miten tuollaisesta voisi kieltäytyä loukkaamatta. Ensinnäkään en tykkää syödä missään "kivassa paikassa", jossa ei tiedä mitä ja minkä verran lautaselleen saa ja onko se edes hyvää. maksaa ainakin ihan kamalasti. Miksi ei voisi tavata ihan vain jossain ulkona.

Töissä kävin joskus alkuaikoina muiden kanssa syömässä duunipaikan ruokalassa, kun ruoka kuului ravintoetuna palkkaan. Olihan se käytettävä. Vaihdettuani toiseen paikkaan, alkoivat omat eväät maistua paremmalle.

Yhdessä syömisen tai oikeamminkin julkisen syömisen kammo voi olla peruja ensimmäisistä firman pikkujouluista, joissa ikinä olen ollut. Ikää oli noin parikymppiä ja en ollut tottunut mihinkään hienompaan kattaukseen yms. Firman uudet syksyllä tulleet nuoret tytöt oli sijoitettu "arpomalla" pomojen pöydän koristeeksi. Olin niin hermona ja kädet tärisivät niin, että lopulta onnistuin kaatamaan punaviinilasin sille valkoiselle pöytäliinalle. Halusin olla näkymätön, mutta piti tyriä itsensä tuolla tavalla näkyväksi.

Joo, kannatan yksin syömistä. Saa syödä mitä haluaa, minkä verran haluaa ja vaikka divaanilla rönöttäen.

[Norma Bates]

Minä kun siihen perunanpalaan olin ollut vauvana tukehtua ja ehkä sen takia opin vihaamaan perunaa, niin aikas tuskaisaa ne yhteissyömiset ovat olleet kun aina saa jännittää onko pottupakko. Oli melkoinen pettymys kun viime vuonna maksoin yhdestä KM-leiristä maltaita, ja hintaan sisältyneellä päivällisellä oli perunaa... Onneksi oli hyvä salaatti. Mutta rehuista en kyllä olisi halunnut maksaa mitä maksoin.

Koulussa en kehdannut sanoa suoraan keittäjälle että en ota perunaa, kun en syö, ja se johti sitten siihen että heitin niitä perunoita menemään eli sikaämpäriin. Ainoa kaverini suuttui erään kerran siitä niin että piti jonkin aikaa mykkäkoulua. 9. luokalla sai sentään itse ottaa mitä otti, ja elin sillä salaatilla ja näkkileivällä. Tietenkään kotonakaan ei saanut kovin usein syödäkseen, ja sitten olin yläasteiässä alipainoinen mistä terveydenhoitaja jotain kautta kanteli vanhemmilleni. Erityisen ihmeellisenä pidin kun jossain koulussa oli jopa maksalaatikon kanssa sitä saatanan perunaa.

Muita inhokkeja olivat tillilima- ja valkokastike. On nämä varmaan tullut kerrottua aiemminkin. Vasta kun tulin täysi-ikäiseksi, aloin saamaan pikkuhiljaa lihaa luiden päälle kun ostelin itse sapuskani.

Yhteissyömäjäiset perunan pelon ohella ovat tuskaa sen vuoksi että olen syömisessäkin aina hitaampi kuin kaikki muut. Jos minun edellytetään siinä sitten juttelevan syömisen lomassa, niin entistäkin hitaammaksi menee touhu.

Asunnossani vihaan kaikenlaisia ruoankäryjä, ja jos minulla on joku mies vieraana, pelkään että mitäköhän siitä syömäpuolesta tulee. Loukkaantuuko, kun tuuletan pitkään ja perusteellisesti? Tokan eksän kanssahan se souvi oli sitä että hänen duuninsa jälkeen rynnättiin kauppaan, kotona hän kauhealla kiireellä laittoi ruoan ja sitten hän söi sitä (minä en mitään, joten ei tämä nyt ihan yhteistä ruokailua sitten ollut) samalla kun katseltiin televisiosta jotain tv-sarjaa tai elokuvaa pätkissä. Sitten seurasi tauko jonka aikana hän laittoi kahvin tippumaan ja minä järjestelin kissat jemmaan ja tuuletin parvekkeenovesta niin perkeleesti. Seuraavaksi mies jäkätti paleltumisesta, läskisoosin löyhkä ei ollut läheskään kaikki kadonnut ja minuakin vitutti, ja sitten jatkettiin katsomista kun mies joi kahvia.

En tuohon aina lähtenyt mukaan, välillä hän katseli ainoastaan itseään kiinnostavia juttuja. Ja jäkätti sitten siitäkin kun ne eivät kiinnostaneet minua.

Se syömätouhu alkoi niin raivostuttaa kumpaakin että erossa oli parasta että pääsin hänen ruoankäryistään ja hän minun hajuherkkyydestäni.

Kerran meinasin liukastua keittiön lattialla kun se oli niin rasvainen sen takia että mies paistoi kaiken kutosella kauhealla kiireellä. Jos taas laittoi uunissa ruokaa, paistoi karrelle asti.

Mutta enemmän kuin tuota touhuskelua vihaan sitä että joku ottaa nokkiinsa jos minä en pidä samasta ruoasta kuin hän. Mitä perkeleen loukkaantumista siinä on jos en vaan tykkää jostain piste. Plus sitten jos joku ehdottaa että mennään ravintolaan, joudun aina miettimään että miten kertoisin nätisti että minä en halua maksaa. Tästä ongelmasta pääsee tietysti sillä jos mies keksii jo ominpäin etukäteen sanoa että hän tarjoaa sapuskat.

Ruoka ei ole minulle sellainen elämys että alan maksamaan siitä messeviä.

[Hippi]

Mutta yhdessä syömistä vieläkin pahempaa on pitää ruuan laittamista hauskana sosiaalisena lystinä. Varsinkin näissä pienissä kerrostalokeittiöissä on yhtä helvettiä, jos joku toinen siihen tulee muka-auttamaan, eli pyörii jaloissa ja tiellä kaiken aikaa

Olen noissa romanttisissa jutuissa aina sitä ihmetellyt, mikä on se ihanuus noissa askareissa, jotka on yhden tehtäviä, mutta siitä on pakko sitten jakaa toisellekin jotain tekemistä. Ruuanlaittohan on multitaskausta ja minuuttipeliä parhaimmillaan ja siinä jopa juttukaveri onnistuu sotkemaan hajottamalla huomion pois tekemisestä.

[kertsi]

Ah, minä taas yleensä tykkään kokkailla kimpassa muiden kanssa. Vähän tietty riippuu kenen kanssa. Jotkut ovat niin fiksuja, että osaavat lukea toisiaan hyvin, tietävät väistää tarvittaessa, avata roskapöntön kannen ilman että tarvitsee sitä pyytää, "lukevat ajatuksia", ja kivaa on.

[ROOSTER]

Yhteisruokailu on ihan jees jos reunaehdot on kunnossa. Se on yleensä myös hauskaa mutta selvää on, että välillä haluaa syödä ihan yksikseenkin.

Kehno yhteisruokailukäytäntö ilmenee joskus kun tehdään esim. teatteri-, messu- tai muu kulttuuribussimatka isolla porukalla. Yleensä retkeä johtaa ns. harmaa joka kertoo, että ruokailun sujuvoittamiseksi hän tilasi koko porukalle lihapullat ja ruskean kastikkeen, joten kasvissyöjillä, vegaaneilla ja gluteeniongelmaisilla ruokailu joko jää väliin tai viivyttää toisia, kun rajoitteisille valmistetaan "erikoisruokaa". Onneksi useimmiten on illanviettoa ihan oikeassa ravintolassa jossa menu on vapaasti valittavissa.

Toinen huono käytäntö on kiire, josta kärsin erityisesti armeijassa. Tai siis kaikki muut katselivat kun minä pureskelin huolella ja rauhassa. Koska kaikki aika siellä meni kuitenkin hukkaan, käytin sitä mieluusti ruokailuun. Joskus oli pakkokin, kun sapuskan laatu oli kyseenalainen. Paras ruoka oli hernekeitto - pitkään kärsityn nälän jälkeen metsässä, alumiinipakista syötynä.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, nuo ongelmat olivat läsnä myös kouluruokailussa. Muistelen myös, että kaikki tarjolla olevat muut juomat olivat valkoisia - voin muistaa väärinkin -paitsi vesi. Tämä on varmaan jo muuttunut.

Kokoperheenruokailussa ongelmana on, että kotikokki on mitoittanut annoksen niin, ettei tähteitä jäisi. Siksi kuuleekin usein kehotuksia: Ota tuo loppu x, ettei jää hukkaan ja tuota Y:tä on niin vähän että syö sekin. Välillä tuntuu, että itselle on varattu kotipossun rooli, siis sellaisen joka maalaistaloissa söi kaikki ruuantähteet.

Se on taas melkoinen nautinto kun saa (ruualla) tyydytettyä ihanan kumppanin jossain kivatunnelmaisessa ravintolassa. Vaikka siinä sitten on apukäsiäkin tarvittu, joskus ihan Italiaa tai Kiinaa myöten.

[Toope]

Jossain näin jutun, missä joku (kehitys)maalainen ihmetteli,  miksi suomalaiset syövät usein yksin.

Tuo on kehitysmaissa tapa, koska elävät heimoissa/klaaneissa. Yhteiskuntamalli on erilainen. Meillä on perhekäsitys, joka eroaa tuosta mallista...

[Kopek]

Kokoperheenruokailussa ongelmana on, että kotikokki on mitoittanut annoksen niin, ettei tähteitä jäisi. Siksi kuuleekin usein kehotuksia: Ota tuo loppu x, ettei jää hukkaan ja tuota Y:tä on niin vähän että syö sekin. Välillä tuntuu, että itselle on varattu kotipossun rooli, siis sellaisen joka maalaistaloissa söi kaikki ruuantähteet.

Kun kaikki näyttää menevän, kokki tekee seuraavilla kerroilla enemmän, että varmasti riittäisi. Ja "possut" sen kuin lihovat lihomistaan.

[Xantippa]

Kun suku on Karjalasta, yhdessä syöminen on itsestään selvyys. Mitä niiden sukulaisten ja ystävien kanssa sitten voisi tehdä, jos ruoka on poissa kuvioista??

Olen myös oppinut, että jos lautasella on jotain, mistä en pidä, jätän sen kommentoimatta ja mainostamatta syömättä. Joskus joku tarjoilija on kysynyt, että eikö maistunut, johon vastaan yksiselitteisesti, että ei oikein. Harvoin kuitenkaan käy niin, että koko ruokalaji pitää skipata, eikä mitään lautaselta syö, mutta olen kyllä senkin tehnyt, eikä siihen kukaan kuollut tai loukkaantumisesta sairastunut.

En kyllä oikeastaan pidä joukkoruokkimisia, kuten kouluruokailu tms. "yhdessä syömisenä", nehän ovat yhdessä tankkaamista, ollaan vaan sattumalta samassa paikassa. Työpaikkalounastelukin on yhdessä syömistä vasta, kun lähdetään työpaikan ulkopuolelle.

Ja vaikka itsekin pidän ruuanlaitosta, niin kyllä etenkin isomman porukan kanssa syödessä on ihan kiva, että joku toinen silputtaa salaatit ja kantaa pöytään astiat jne. Kyllä siitä apua ja ajansäästöä on.

T: Xante

Muoksis: en kyllä kotiruokailun ongelmiinkaan osaa samaistua, aika harvoin onnistuu kokkaus niin, että kaikki menee. Kyllähän se on ihan tavallista ruokaa jääkaappiin/pakastimeen laittaa ja syödä sitten toinenkin kerta samaa. Ei ehkä heti seuraavalla aterialla, mutta kenties jo sitä seuraaavalla.

[Hippi]

Kokoperheenruokailussa ongelmana on, että kotikokki on mitoittanut annoksen niin, ettei tähteitä jäisi. Siksi kuuleekin usein kehotuksia: Ota tuo loppu x, ettei jää hukkaan ja tuota Y:tä on niin vähän että syö sekin. Välillä tuntuu, että itselle on varattu kotipossun rooli, siis sellaisen joka maalaistaloissa söi kaikki ruuantähteet.

Ihmettelen tätä, että tehdään yhdelle aterialle ruuat. En kyllä muista miten oli lapsuuden kodissani, mutta niin kauan, kun itse olen ruokataloutta perheessä hoitanut, tein (ja teen edelleenkin) pääsääntöisesti useammaksi kerraksi. Lasten ollessa kotona lauantai-aamuna kokkasin pari tuntia ja siinä oli koko viikon ruuat, pari sorttia joskus jopa kolmea. Perjantaina oli se päivä, jolloin jämistä kukin sai valita mieleiset ja jos valinta meni sopuisasti, niin palkintona oli jäätelö jälkiruuaksi. Jos jämiä oli liian vähän kaikille, ostin kaupasta jotain sopivaa lisäksi. Arkenahan kersat söivät yhden aterian PK:ssa tai koulussa.

Jos joku jämä oli liian pieni kokonaiseksi ateriaksi, siihen tehtiin vähän jotain täydennystä viereen. Ei se välttämättä ravinto-opillisesti mikään huippusuoritus ollut, mutta ei sen tarvi joka kerta ollakaan.


Xanten juttu palautta mieleen toisen ravintolakokemuksen, kun seurustellessani ensimmäisen Exäni kanssa hän halusi vielä minut "ulos syömään". Kuulosti hienolta. Sain ihan itse valita ruokalistalta ja tyhmyyksissäni valitsin pippuripihvin. En ikimaailmassa osannut kuvitella, että se lehmä tuodaan lautaselle verisenä ja taisin kuulla vielä kun se ammui. Verensekainen neste tursusi lautaselle kun iskin siihen veitsen ja haarukan leikatakseni palan. Kovalla työllä sain reunasta pienen palan suuhuni ja se oli pahaa. No, kaveri huomasi ongelmani ja pyysi tarjoilijaa paikalle ja sain tilalle "kypsän" pihvin. Siitä sain reunoja syötyä, mutta edelleen keskusta oli minun mittapuuni mukaan raaka ja jäi syömättä. Ei ollut siinäkään hienossa syömisessä mitään romantiikkaa, vaikka näin kai oli tarkoitus. Tarjoilijakin huomautti jotain hyvin nokkavasti hakiessaan astioita pois.

Tosiaan molemmat ensimmäiset ravintolassa syömiset oli minulle pettymyksiä ja niistä jäi ikävä muisto vuosikymmeniksi. Olen kyllä noiden jälkeen käynyt lähinnä tyttöjen kanssa ulkona syömässä ja ne on kyllä sujuneet ihan ok. Ne on yleensä olleet jotain sellaisia juttuja, että normaali ruoka-aika oli mennyt jonkin asian toimittamisen vuoksi ohi ja kaikilla oli jo nälkä, niin lähinnä näläntappoon on sitten menty ravintolaan eikä seuranpitämisen vuoksi.

[kertsi]

Kokoperheenruokailussa ongelmana on, että kotikokki on mitoittanut annoksen niin, ettei tähteitä jäisi. Siksi kuuleekin usein kehotuksia: Ota tuo loppu x, ettei jää hukkaan ja tuota Y:tä on niin vähän että syö sekin. Välillä tuntuu, että itselle on varattu kotipossun rooli, siis sellaisen joka maalaistaloissa söi kaikki ruuantähteet.

Kun kaikki näyttää menevän, kokki tekee seuraavilla kerroilla enemmän, että varmasti riittäisi. Ja "possut" sen kuin lihovat lihomistaan.

En muista, että meillä lapsuudenkodissa olisi varsinaisesti tuputettu. Mutta ex-mieheni suvun oppeja jäänyt omaan kaaliini on, että vieraille ei KOSKAAN saa jäädä nälkä, ei edes sukulaisvieraille. Se olisi suuri häpeä emännälle muuten. Taidan siitä syystä itse olla vähän tuputtaja, vaikka yritän hillitä tätä taipumustani.

Toinenkin syy ylimääräisen ruoan tekemiseen on: olin teininä vieraana poikakaverini perheen luona ensimmäistä kertaa, toisella paikkakunnalla, ja perheen äiti oli mitoittanut pieleen ruokamäärät. Minulle riitti vain yksi silakkapihvi ja vain vähän perunaa, ja aterialta jäi nälkä (olin hyväkuntoinen urheilijatyttö). En kehdannut muistaakseni pyytää lisääkään, kun oli vähän jännä tilanne. Siitä seurustelusta ei tullut kovin pitkäaikaista, enkä muista mistä syystä, mutta lieköhän tuo ikävän fiiliksen jättänyt yhdessä syöminen perheensä kanssa ollut yksi syy. Kun hän oli meidän perheemme luona, häntä muistaakseni hemmoteltiin myös ruoan avulla, niin kuin perheessämme taisi olla tapana.

En käsitä tuota ajatusta ollenkaan, että kaikki valmistettu ruoka pitää yhdellä aterialla syödä. Miksi muka? Nykyäänhän on jääkaapitkin keksitty, ja pakastimet.

[Socrates]

Kun suku on Karjalasta, yhdessä syöminen on itsestään selvyys. Mitä niiden sukulaisten ja ystävien kanssa sitten voisi tehdä, jos ruoka on poissa kuvioista??

Esimerkiksi löhötä. Ruokailu on pahempi riidanaihe kuin syrjähypyt, päihdeongelmat ja rahariidat. Tappelin 10 vuotta päivittäin ruokailuista,kunnes siirryin syömään omaa ruokaa omaan aikaan.

Ruokariidat ovat pahimpia, koska niihin liittyy historiallista ylisukupolvista taakkaa ajoilta jolloin ravintoa oli niukasti.

Nälkäisinä ihmiset ovat myös vihaisia ja varsinkin ulkona syömiseen liittyy usein loputonta sopivan ravintolan etsiskelyä ja muita kommervenkkejä.

Oma lukunsa on lasten syömisiin liittyvät kränät.