Yhdessä ruokailu

[Norma Bates]

Ai niin se ravintolan etsiskely. Sitä vihaan yli kaiken, varsinkin kesäpäivänä. Ei huvita tippaakaan istua autossa kun joku ämmä sönkkää laitteesta muka-suomea ilmoittaessaan mille kadulle pitää kääntyä. Ja sitten se ravintola mihin yritettiin, on jo siltä illalta kiinni.

Tai hortoillaan kaupungissa, tai kauppakeskuksessa. Vielä kamalampaa. Jos mies haluaa viedä minut syömään, hänen kannattaa seikkailla se reitti etukäteen yksin itselleen tutuksi. Eikä sekoilla minun läsnäollessani.

***

Ei meillä kotona ollut ikinä niin paljoa ruokaa, että sitä olisi jäänyt aterialta yli. Kinkku toki oli asia erikseen. Isä siitä jotain jäkätti että minä söin vain kinkkua jouluna, mutta enhän minä sitä syönyt yhtään sen enempää kuin muutkaan. Mikä perkele siinä on, että olisi pakkko syödä sitäkin mitä inhoaa, vaikka pysyy hengissä sillä mistä tykkää?

Useampana päivänä syötävän satsin valmistamisen aloitin kyllä aikanaan itse, vaikkei minulla vuosiin ollut pakastintakaan käytössä. Lähdin kotoa 1988 ja ostimme 1994 jenkkikaapin omakotitaloprojektin myötä.

En tiennyt 1989 mitä pirua pekonille kuuluu tehdä, joten söin sen raakana. Onneksi jäi siihen yhteen kertaan, koska sehän on hazardia touhua. Mutta verinen nauta menisi varmaan iisisti alas.

[Xantippa]

Tämä lienee tosiaan joku ylisukupolvinen juttu, mutta itseni on vaikea ymmärtää, mitä riitelemistä ruuassa on. On meilläkin omat mielitekomme, esim. mies pitää kaikenlaisesta kalasta, kalakeitosta, silakkapihveistä, muikuista yms. mitä minä en syö ollenkaan. Mutta eihän se mikään ongelma ole, hän valmistaa niitä ja syö. Minä sitten teen jotain muuta, mistä tykkään. Yleensä kyllä hän syö sitäkin, mutta onhan hän isoruokaisempi joka tapauksessa, joten miksi se olisi ongelma.

Ja missään nimessä en voisi ajatellakaan, että jos itselleni tulee vieraita pidemmästä matkasta tai pidemmäksi aikaa (useampi tunti) tykkäisin vaan, että eikun löhöillään, ettehän te mitään ruokaa tartte. Tietysti vieraat pitää ruokkia ja ruokkia siten, että kenellekään ei jää nälkä! Aina sitä kaapin perällä jotain on, tekee vaikka uunimunakkaan tai jonkun vastaavan, jos pääruoka-ainetta ei ole riittävästi.

Ehkä sekin vaikuttaa, että perheessäni on aina käyty ravintoloissa niin Suomessa kuin ulkomailla, joten olen hyvin nuoresta saanut suuni auki ja osannut valita asioita, joista pidän. Esim. jos joku lisuke on sellainen, että en siitä pidä, pyydän jättämään pois tai vaihtamaan. Tai jos on tosiaan valmiiksi suunniteltu menu, syön siitä mitä haluan. Jos tarjoilija katsoo asiakseen olla nokkava, siitä vaan. Minun rahaanihan se aina on. 

Itse viihdyn siis kyllä ruuan äärellä ja hyvän ruuan vielä enemmän. Tykkään käydä erilaisissa ravintoloissa, aina ostos ei ole nappi, mutta kokemus kumminkin. Lähden kaverien kanssa intialaiseen, vaikka mausteensa ei nyt ihan ole just mulle, mutta eihän se pahaakaan ole. 

Tuputtamista en kyllä itsekään harrasta, koska olipa syy mikä hyvänsä, miksi toiselle ei nyt uppoa, kunnioitan sitä. Itselleni pieniruokaisena (siis kerralla vähän) on niin monta kertaa sanottu, että kyllähän sinä nyt tämän jaksat, että tiedän, miten ikävää se on. Luotan siihen, että kun ruoka laitetaan vapaasti tarjolle, jokainen osaa omansa ottaa.

T: Xante

[Hayabusa]

Jos nyt välttämättä haluaa kauppakeskuksessa syödä, niin se on maailman helpoin asia. Useimmissa paikoissa syöttölät ovat nätisti rivissä ns. ravintolamaailmassa. Siitä sitten valitsee nälkään sopivan. Nykyään on myös yhteisiä syömisalueita, jolloin seurueen yksi jäsen voi tilata hampparikojusta, toinen kebabia, kolmas ituja jne.

[Hippi]

Tämä lienee tosiaan joku ylisukupolvinen juttu, mutta itseni on vaikea ymmärtää, mitä riitelemistä ruuassa on. On meilläkin omat mielitekomme,

Minut tiukasti koulutettiin jo lapsuusvuosinani hoitamaan hellällä kädellä ruokamieltymyksiä, kun istuin iltamyöhään yökkimässä kylmän kalakeiton tai kaalikeiton äärellä. Syötävä oli vaikka miten olisi yököttänyt. Kun oli riittävän myöhä, niin sitten nälkäisenä suoraan nukkumaan.

Tuolloin jo päätin, että jos minulla on joskus lapsia, niin en pakota syömään mitään, mikä ei maistu. Sen myös pidin. Itse asiassa lapset osallistuivat usein seuraavan viikon ruokalistan valintaan, niin aina oli jotain "herkkua" ja sitten vähemmän herkkua. Joskus toisen herkku oli toisen inhokki, niin sitten inhokin sijaan laitettiin jotain, mitä jääkaapissa oli.

Ei meillä ruuista ikinä riidelty enkä pitänyt tuota korvaavan ruuan laittamista liiallisena hemmotteluna, sillä itselläni oli pakottamisesta sellaiset kokemukset, että siihen en yksinkertaisesti pystynyt. Paljon paheksutaan sitä, miten lapset saavat nykyisin määrätä perheessä. Minä en tuota pitänyt pahana, että annoin heidän osallistua ruokalistan tekemiseen, koska monesti omasta päästä oli välillä ideat aika lopussa. Hyviä ideoita heiltä aina tuli eikä koskaan mitään älyttömyyksiä.

[kertsi]

Ruokailu on pahempi riidanaihe kuin syrjähypyt, päihdeongelmat ja rahariidat. Tappelin 10 vuotta päivittäin ruokailuista,kunnes siirryin syömään omaa ruokaa omaan aikaan.

Ruokariidat ovat pahimpia, koska niihin liittyy historiallista ylisukupolvista taakkaa ajoilta jolloin ravintoa oli niukasti.

Mitä tappelemista siinä oli? Sinulle tarjottiin jotain, mistä et pitänyt, tai minkä koit epäterveelliseksi tai ei tarpeeksi "lihaksia kasvattavaksi", vai jokin muu syy?

Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä minäkin saattaisin tapella vastaan, jos minut pakotettaisiin syömään esim. jotain pahaa tai epäterveellistä tai semmoista, mistä sairastun (refluksi, kihti, jne.). Kun itse kokkaa, saa itse päättää.

[Socrates]

^ Ei tapeltu ruoan sisällöstä vaan ruokailun tavoista. Vastapuolelle ruokailu oli pyhä toimitus, joka piti suorittaa tarkan protokollan mukaan hitaasti ja itselleni urheilumiehenä pikainen energiavaraston tankkaus.

[kertsi]

Aa, no sitten ymmärrän vähän paremmin. Itse olen muutaman kerran ollut ehkä tuontapaisessa  "vastapuolen" osassa. Olen kokkaillut antaumuksella jotain hyvää, ja siihen on kulunut aikaa ja rahaa, mutta se toinen osapuoli on hotkaissut ruoan kitusiinsa nanosekunnissa, ja sitten ripeästi noussut pöydästä. Eli käyttäytynyt omalla mittapuullani epäkohteliaasti ja epäkunnioittavasti ja epäsosiaalisesti. Ei ole osoittanut arvostavansa vaivannäköäni ja ajallista ja rahallista panostustani aterian valmistuksessa, eikä ole myöskään arvostanut minua ihmisenä sen vertaa, että olisi istunut edes seurana sen verran aikaa, että itse olisin syönyt lautaseni tyhjäksi. Siinä hänen perheessään päivällispöydässä ei kai pahemmin keskustella, ja päivällinen ei ole sosiaalinen tapahtuma, joka hitsaa perhettä yhteen, vaan juurikin - pelkkää tankkausta.

[Hippi]

^
Olisi henkinen itsemurha alkaa vaatia lapsiperheessä mitään tasatahtista syömistä. Siinä, kun toisella on haarukan kanssa lusikka apuna, että saa mätettyä ruuan menemään, niin toinen teurastaa huolella jokaisen lihapullan ja etsii  josko on jäänyt silmin nähtävä sipulinpalanen tai muuten vain haaveilee.

Maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita opittavana ja kun ruuat tulee syötyä, niin mitä väliä. Kyllä ne sosiaaliset kuviot oppii myöhemminkin, jos pitää sitä tarpeellisena.

[kertsi]

En puhunut lapsiperheistä, vaan eräästä aikuisesta huonosti käyttäytyvästä miehestä. Ei ollut kumppaniehdokas, mutta jos olisi ollut, mitään suhdetta tuskin olisi syntynyt hänen kanssaan.

[Toope]

Ruokailu on pahempi riidanaihe kuin syrjähypyt, päihdeongelmat ja rahariidat. Tappelin 10 vuotta päivittäin ruokailuista,kunnes siirryin syömään omaa ruokaa omaan aikaan.

Ruokariidat ovat pahimpia, koska niihin liittyy historiallista ylisukupolvista taakkaa ajoilta jolloin ravintoa oli niukasti.

Mitä tappelemista siinä oli? Sinulle tarjottiin jotain, mistä et pitänyt, tai minkä koit epäterveelliseksi tai ei tarpeeksi "lihaksia kasvattavaksi", vai jokin muu syy?

Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä minäkin saattaisin tapella vastaan, jos minut pakotettaisiin syömään esim. jotain pahaa tai epäterveellistä tai semmoista, mistä sairastun (refluksi, kihti, jne.). Kun itse kokkaa, saa itse päättää.

Älä anna lasten määrätä ruokailusta, isä ja äiti määräävät!

[Xantippa]

^
Olisi henkinen itsemurha alkaa vaatia lapsiperheessä mitään tasatahtista syömistä. Siinä, kun toisella on haarukan kanssa lusikka apuna, että saa mätettyä ruuan menemään, niin toinen teurastaa huolella jokaisen lihapullan ja etsii  josko on jäänyt silmin nähtävä sipulinpalanen tai muuten vain haaveilee.

Maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita opittavana ja kun ruuat tulee syötyä, niin mitä väliä. Kyllä ne sosiaaliset kuviot oppii myöhemminkin, jos pitää sitä tarpeellisena.

Tässä lienee kyse siitä, puhutaanko arjesta vai juhlasta. Arkena onkin ihan sama, kuka syö ja miten syö, mutta kyllä juhla on mielestäni eri asia.

Kyllä itselleni on lapsuudenkodista lähtien ollut selvää, että jos joku valmistaa jotain suurempaa kuin tavallinen arkimättö sitä kunnioitetaan istumalla pöydässä koko ruokailun ajan. Siis niin kauan kuin kukaan syö, olipa itse jo syönyt tai ei.

Kyse mielestäni ei niinkään ole sosiaalisista kuvioista, vaan siitä, että lapsiakin on hyvä opettaa arvostamaan toisen näkemää vaivaa edes sen verran, että istutaan pöydässä.

T: Xante

[Toope]

^
Olisi henkinen itsemurha alkaa vaatia lapsiperheessä mitään tasatahtista syömistä. Siinä, kun toisella on haarukan kanssa lusikka apuna, että saa mätettyä ruuan menemään, niin toinen teurastaa huolella jokaisen lihapullan ja etsii  josko on jäänyt silmin nähtävä sipulinpalanen tai muuten vain haaveilee.

Maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita opittavana ja kun ruuat tulee syötyä, niin mitä väliä. Kyllä ne sosiaaliset kuviot oppii myöhemminkin, jos pitää sitä tarpeellisena.

Tässä lienee kyse siitä, puhutaanko arjesta vai juhlasta. Arkena onkin ihan sama, kuka syö ja miten syö, mutta kyllä juhla on mielestäni eri asia.

Kyllä itselleni on lapsuudenkodista lähtien ollut selvää, että jos joku valmistaa jotain suurempaa kuin tavallinen arkimättö sitä kunnioitetaan istumalla pöydässä koko ruokailun ajan. Siis niin kauan kuin kukaan syö, olipa itse jo syönyt tai ei.

Kyse mielestäni ei niinkään ole sosiaalisista kuvioista, vaan siitä, että lapsiakin on hyvä opettaa arvostamaan toisen näkemää vaivaa edes sen verran, että istutaan pöydässä.

Mutta lapsia pitää opettaa, kehittymään, etsimään itseään ja myös käytöstapoihin, nuo ovat vanhempien tehtäviä. Sivistys alkaa 2-vuotiaan lapsen ruokapöydästä... Pikkuhiljaa.