Katkeruus .- miten sen tunnistaa?

[kertsi]

Jännä juttu, että minulla ja Kopekilla on hyvin samanlainen historia, mutta joissakin asioissa ollaan kuin yö ja päivä:

-Kopek valokuvaa kovasti ja itse äärimmäisen vähän
-Kopek istuu kylmässä rojujen keskellä ja minä saan sätkyn, jos on alle 22 astetta tai rojua ympärillä
-Kopekilla ei ole naisseikkailuja ja meikäläinen on niitä haalinut minkä pystynyt
-Kopek reissaa ja itse kotoilen
-Kopekia kiinnostaa autot ja minä en erota Ladaa Mersusta
-Kopek vaikuttaa ylikiltiltä, kun minä fantasioin ihmisten hakkaamisesta
Jne, jne, jne.......

Mistäs sitä tietää, saako K. sätkyn vai ei, kylmästä tai rojujen täyttämästä kodista. Ei hän muistaakseni ole kertonut. Voihan olla, että hän (esteetikkona?) kärsii ainakin sekamelskasta paljonkin, sellaisen kuvan olen saanut. Hän lienee laiha, joten luultavasti hän palelee enemmän kuin normipainoinen - mutta luulen, että omakotitalon kylmyys on pitkälti kustannuskysymys. Ylikiltteydestäkään en oikein niin tiedä, sillä rasistinen propagandan ja vihapuheen levittäminen ei mitään kilttiä kyllä ole, ei todellakaan.

[TSS]

Joo, primääriarviossa tavallaan arvioidaan (usein intuitiivisesti) stressitekijän merkitys itselle (harmiton, uhka vai mahdollisuus), ja sekundääriarvioissa arvioidaan, mitä tilanteessa on tehtävissä. Tuohon primääriarvioon vaikuttaa just paljon mm. uskomukset ja käsitykset.

Varmaan ymmärtämätön kysymys, mutta nousi mieleen, arvioiko kaikki ihmiset yhtä paljon tai yhtä voimakkaasti niitä merkityksiä, eli voiko jossain mielessä epäsentimentaalisuus tai käytännöllisyys jäsentyä ton kautta niin, että arvioi enemmän sitä mitä konkreettisesti tehdä jossakin tilanteessa tai että... vähemmän kuormittaa itseään monimutkaisemmilla kuvioilla.

Kai tossa mallissa ideana on, että ne primääriarviot tapahtuu joka tapauksessa ja on usein tiedostamattomia.

Mulle tuli vaan joku puolihämärä ajatus siitä että tää kieltäytyminen liian vaikeiden tai omalta kannalta epäedullisten arvioiden tekemisestä voi olla pärjäämisen kannalta parempi kuin se että joku arvioi tosi realistisesti ja vivahteikkaasti mutta sitten kuitenkin kuormittuu ja lamautuu enemmän

Ei tuo ainakaan mun näkökulmasta ole ymmärtämätön kysymys. Lunttasin teoriaa vielä opuksesta, mutta siinä ei tarkemmin selitetty, kuinka tiedostamaton tai nopea tuo primääriarvio on. Sen yhteydessä puhutaan kognitiivisesta arviosta, joka jakautuu siihen primääriarvioon ja sekundääriarvioon. Primääriarvio vastaa kysymykseen, mitä tämä tarkoittaa, ja sekundääriarvio siihen, mitä voin tehdä. Tulkitsen kuitenkin, että primääriarvio tehdään todella nopeasti, jolloin sen tekemisen taustalla vaikuttanee kaikki implisiittinenkin tieto, sekä persoonallisuus, taipumukset, tavoitteet, uskomukset, sen hetkiset voimavarat ja stressitekijän luonne.

En ole varma, saanko kiinni mitä pohdit, mutta jattelen, että mieli pyrkii arvioimaan tilannetta mahdollisimman objektiivisesti suhteessa noihin edellä mainittuihin tekijöihin, jotta ihminen voisi suunnata toimintansa mahdollisimman oikein. Mutta objektiivinen arviointi suhteessa noihin tekijöihin voi varmasti tuottaa hyvin erilaisia arvioita, kuten vaikkapa esiintymispelkoinen kokee yllätyspuheenvuoron uhkaksi, kun toinen taas kokee sen mahdollisuutena. Teoriassa korostuukin tulkinnat ja ihmisen ajatukset sekä selviytymiskeinot ja kuinka ne muuttavat arviota tilanteen edetessä. Tästäkin näkökulmasta katkeruutta voisi kuvata jumiutuminen. Tulkinta tilanteesta ei muutu, ja se koetaan aina mustana, uhkaavana tai haitallisena möykkynä, jonka ajatteleminen tekee epämukavan olon.

[Norma Bates]

Jännä juttu, että minulla ja Kopekilla on hyvin samanlainen historia, mutta joissakin asioissa ollaan kuin yö ja päivä:

-Kopek valokuvaa kovasti ja itse äärimmäisen vähän
-Kopek istuu kylmässä rojujen keskellä ja minä saan sätkyn, jos on alle 22 astetta tai rojua ympärillä
-Kopekilla ei ole naisseikkailuja ja meikäläinen on niitä haalinut minkä pystynyt
-Kopek reissaa ja itse kotoilen
-Kopekia kiinnostaa autot ja minä en erota Ladaa Mersusta
-Kopek vaikuttaa ylikiltiltä, kun minä fantasioin ihmisten hakkaamisesta
Jne, jne, jne.......

Olen sitten varmaan teidän kahden risteytys. Valokuvaan jonkin verran. Istun lämpimässä rojujen keskellä, tai ei niitä rojuja niin paljoa ole etteikö pystyisi liikkumaan. Hilaan kaiken kaman aina seinienmyötäisesti, että keskilattiat jäävät vapaaksi. 22 astetta on minimi.

Miesseikkailuja jonkin verran, mutta en sanoisi mitenkään läjäpäin tämän ikäiselle. Eniten tullut reissattua kahden paikkakunnan väliä, kesällä laajemmin, mutta pienimuotoisesti saman maakunnan sisällä pysyen. Poislukien KM-leirireissut.

Minua kiinnostavat vain vanhat autot. Kiltteys ja hakkaushinku vuorottelevat. Usemmiten tunnen kuitenkin olevani se sammakko jolla on myrkyllisen sammakon pelotteluvärit, mutta joka ei kuitenkaan ole sitä myrkyllistä lajia.

[Socrates]

Suhtaudun katkeruuteen käytännöllisesti. Se syntyy usein traumasta, joka vaurioittaa aivoja joitakin kymmeniä prosentteja. No ehkei alueellisesti, mutta vie sen verran henkistä kapasiteettia kuten vaikka polvivamma vie osan fyysisestä kapasiteetista.

Kapasiteetin heikkeneminen näkyy esimerkiksi unohteluna. Kopek hukkaa kamoja ja niin minäkin. Jos menen kauppaan ostamaan paahtoleipää ja huuhteluainetta unohdan toisen, koska ajatukset pyörivät katkeruuden prosessoimisessa.

Mutta kuitenkin jäljelle jäänyt kapasiteetti riittää arjessa pärjäämiseen.

[TSS]

Suhtaudun katkeruuteen käytännöllisesti. Se syntyy usein traumasta, joka vaurioittaa aivoja joitakin kymmeniä prosentteja. No ehkei alueellisesti, mutta vie sen verran henkistä kapasiteettia kuten vaikka polvivamma vie osan fyysisestä kapasiteetista.

Kapasiteetin heikkeneminen näkyy esimerkiksi unohteluna. Kopek hukkaa kamoja ja niin minäkin. Jos menen kauppaan ostamaan paahtoleipää ja huuhteluainetta unohdan toisen, koska ajatukset pyörivät katkeruuden prosessoimisessa.

Mutta kuitenkin jäljelle jäänyt kapasiteetti riittää arjessa pärjäämiseen.

Teillä on varmaan yhteistä, mutta katkeruutenne tuntuu kuitenkin olevan kapea-alaista eikä laaja-alaista, koska teillä kummallakin tuntuu olevan mielekästä tekemistä ja tyytyväisyyttä tuovia asioita elämässä. Ja esimerkiksi se, että työelämä ei ole syystä tai toisesta mennyt oppikirjan mukaan, on mahdollistanut juuri näitä muita asioita, mistä monis tavi vain haaveilee. Moni uhraa elämänsa työuran alttarille, josta ei välttämättä jää kovin paljon käteen.

Omakin traumani pyörii työelämän ympärillä, ja alavalintaan liittyvää virhettä ja sen taustasyitä yritän jatkuvasti, edelleen korjata. Ja vaikka taas opiskelen, luultavasti tulen jämähtämään nykyiseen paskatyöhöni, jossa olen täysin ylikoulutettu ja kohta vielä enemmän, ja katkerana olen minua paljon hölmömpien ja kouluttamattomampien alaisena sadatellen kaikkea, mikä siellä tehdään väärin. Helppoa reittiä parempaan ei kuitenkaan ole, koska ylempi tutkinto on siltä alalta, jonne en halua palata, ja tästä uudestä en vielä tiedä, tuleeko se koskaan päästämään minua pälkähästä. Toisaalta, saanpahan taas hetken ottaa rennommin, ja opiskella.

[J]

Tähän aiheeseen on tullut jo lukuisia tyhjentäviä vastauksia, joten lisään ketjuun vielä muutaman omakohtaisen mieleen tulleen ajatuksen. Itse näen katkeruudelle monia erinäisiä syitä, joiden motiivitkin ovat varsin moninaiset.

Katkeruus tavallaan vääristää koko ajattelutavan. Katkera ihminen pohtii vain sitä mikä on mennyt pieleen, eikä tunnista mitkä asiat ovat aiheuttaneet onnistumisen kokemuksia.

Katkeruus ruokkii usein itseään sisältä päin. Kun jo etukäteen katselee asioita kielteisten tunnetilojen kautta, löytää aina uusia pettymysten aiheita elämäänsä. Tälläinen tunnetila on itse asiassa jonkinlainen turvallinen suojakuori, jonka tehtävänä on suojata uusilta pettymyksiltä.

On helpompaa selittää omaa pahaa oloaan sillä että elämä on epäreilua, kuin miettiä miten suhtautuisi vastoinkäymisiinsä hieman armollisemmin, tai kuinka muuttaa jotakin omassa ajattelussaan.

- On siellä taustalla mitkä syyt hyvänsä, katkeruus voi pahimmillaan vaikuttaa heikentävästi elämänlaatuun, sekä myös yleiseen hyvinvointiin. Niistä arjen hyvistä hetkistä ei pysty nauttimaan jatkuvan negatiivisuuden kierteen vuoksi, joten tämän takia myöskin ihmissuhteet kärsivät.

[Xantippa]

Tämä on kyllä mielenkiintoista pohdintaa.

Jäin miettimään katkeruuden kannalta vierestä katsoen ristiriitaisia juttua. Nyt on pakko tulkita sanottua ja sanojia, joten menee törkeästi pieleen, presidentilliset sorit siitä.

Esim. Socrates kuvaa isäänsä despoottiseksi ja äitiään kurjaksi, minkä ymmärtääkseni katsoo olevansa pääsyy niihin tapahtuneisiin asioihin, jotka hänen katkeruutensa ovat herättää/pitävät sitä yllä, mutta samaan aikaan hän kuvaa, että niin tärkeää suhdetta kuin omiin vanhempiin ei voi kenenkään muuhun olla.

Kopek antaa ymmärtää, että huono isäsuhde ja isän tekemiset ovat suurin syy siihen, miksi hänelle on katkeruutta syntynyt, mutta samalla hän tuntuu tekevän kaikkensa säilyttääkseen kaiken minkä voi vuosista, jotka isänsä kanssa eli.

TSS on antanut rivien välissä ymmärtää, että hänen valintoihinsa ovat läheiset vaikuttaneet ehkä liikaakin, mutta samalla hän kokee, että ei voi heidän loukkaamisensa pelossa kertoa, että vaikutus on ollut vääränlaista, eli siis haluaa mieluummin jättää asioita sanomatta kuin loukata heitä.

Palaan varmaan tässä alkujuurilleni, eli siihen, että katkeruuteen tuntuu liittyvän paitsi omakohtaista, elettyä ja sisäistettyä tunnetta, myös voimakas yhteisöllisyys. Eli siis jotenkin...voimakas vuorovaikutus ympäristön kanssa.

Sekin oli hyvä pointti Socrateelta, että varmaan menee tosiaan niin, että on persoonasta kiinni, herääkö em. tilanteissa katkeruus vai masennus. Kun nyt näiden juttujen jälkeen ajattelen omaa sisartani, voisin sanoa, että fifty-sixty, kumpi on enemmän välillä päällä.

T: Xante

[TSS]

Tämä on kyllä mielenkiintoista pohdintaa.

Jäin miettimään katkeruuden kannalta vierestä katsoen ristiriitaisia juttua. Nyt on pakko tulkita sanottua ja sanojia, joten menee törkeästi pieleen, presidentilliset sorit siitä.

Esim. Socrates kuvaa isäänsä despoottiseksi ja äitiään kurjaksi, minkä ymmärtääkseni katsoo olevansa pääsyy niihin tapahtuneisiin asioihin, jotka hänen katkeruutensa ovat herättää/pitävät sitä yllä, mutta samaan aikaan hän kuvaa, että niin tärkeää suhdetta kuin omiin vanhempiin ei voi kenenkään muuhun olla.

Kopek antaa ymmärtää, että huono isäsuhde ja isän tekemiset ovat suurin syy siihen, miksi hänelle on katkeruutta syntynyt, mutta samalla hän tuntuu tekevän kaikkensa säilyttääkseen kaiken minkä voi vuosista, jotka isänsä kanssa eli.

TSS on antanut rivien välissä ymmärtää, että hänen valintoihinsa ovat läheiset vaikuttaneet ehkä liikaakin, mutta samalla hän kokee, että ei voi heidän loukkaamisensa pelossa kertoa, että vaikutus on ollut vääränlaista, eli siis haluaa mieluummin jättää asioita sanomatta kuin loukata heitä.

Palaan varmaan tässä alkujuurilleni, eli siihen, että katkeruuteen tuntuu liittyvän paitsi omakohtaista, elettyä ja sisäistettyä tunnetta, myös voimakas yhteisöllisyys. Eli siis jotenkin...voimakas vuorovaikutus ympäristön kanssa.

Sekin oli hyvä pointti Socrateelta, että varmaan menee tosiaan niin, että on persoonasta kiinni, herääkö em. tilanteissa katkeruus vai masennus. Kun nyt näiden juttujen jälkeen ajattelen omaa sisartani, voisin sanoa, että fifty-sixty, kumpi on enemmän välillä päällä.

T: Xante

Kohdallani ehkä osaltaan noin, mutta syytän lähinnä olosuhteita kuin ketään henkilöitä väärästä valinnastani. Koen myös itse tehneeni omat valintani täysin vapaasti, ilman että minua on kannustettu saati painostettu mihinkään. Koen siis eniten, että tein väärältä pohjalta ratkaisuja, mutta ratkaisujen taustalla oli kuitenkin silloinen näkemykseni siitä, mikä on kokonaiskuvassa parasta kaikille, myös itselleni. Koen, etten silloisena itsenäni olisi yksinkertaisesti voinut tehdä muuta ratkaisua kuin sen väärän, ja tämä tie oli kuljettava, jotta tulisin omaksi itseksini, vaikka se tie onkin ollut melko turhauttava.

En tiedä, voinko kuvata asiaan liittyviä tunteitani varsinaisesti katkeruudeksi, ehkä enemmän surullisuudeksi, etten ole ollut sen valmiimpi ja kypsempi, ja että se on johtanut itselleni merkittävällä elämänalueella jonkinlaiseen epäonnistumiseen. Toisaalta, minulla on vielä aikaa monenlaiseen, enkä koe, että kaikki olisi lopullisesti pilalla tuollakaan elämänsaralla.

Tavallaan voinen kuitenkin sanoa kokevani katkeruutta tai kateutta niitä kohtaan, kenellä nämä asiat ovat menneet sujuvammin, ja he ovat saavuttaneet asioita joita minä en. Mutta kuten sanottua, olen katkera korkeintaan olosuhteille, en muille ihmisille, joten sikäli yhteisön yhteys katkeruuteen ei liene välttämätöntä.

[Socrates]

Esim. Socrates kuvaa isäänsä despoottiseksi ja äitiään kurjaksi, minkä ymmärtääkseni katsoo olevansa pääsyy niihin tapahtuneisiin asioihin, jotka hänen katkeruutensa ovat herättää/pitävät sitä yllä, mutta samaan aikaan hän kuvaa, että niin tärkeää suhdetta kuin omiin vanhempiin ei voi kenenkään muuhun olla.


T: Xante

Kuten mainitsin, isäni despoottisuus muuttui päinvastaiseksi,kun hän 70-luvulla lopulta pääsi toisen maailmansodan poteroista. 12 vuotta itseäni vanhempi sisareni ehti kärsiä siitä enemmän. Isäni ehti olla vielä 30 vuotta hyvä vanha mies, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia monenlaisista asioista. On suurvaltapolitiikan vika,että jonkun nuoruus menee sodassa ja vaikeuttaa tulevaa perhe-elämää. Kuten sanoin, pidän rintamakokemusta lieventävänä asianhaarana isän despoottisuudelle.

Äidin kurjuus kumpusi monista syistä Kuten esikoisen kuolemasta epäselvissä olosuhteissa ja krempoista.

En ole katkera vanhemmilleni, vaikka en saanut eväitä työelämään, koska he auttoivat, kun olin rahan tarpeessa ja isä kuolinvuoteellaan huolehti, että perin asunnon.

Olen katkera pitkäaikaisesta työpaikasta, missä laitoin kaiken peliin väärän asian puolesta.

[Kopek]

Omista taustakokemuksistaan ja luonteestaan ja ties mistä tähtien asennosta riippuen ihmiset kokevat niin ikäviä kuin mukaviakin asioita eri tavoilla.

Jollekin jokin asia voi olla maailmaloppu, kun taas jollekin toiselle se on "sattuuhan sitä, ei jäädä poteroihin makaamaan" -tyyppinen kokemus, josta ei lannistuta vaan painetaan entistä innokkaammin eteenpäin.

Jotkut nauttivat hyvästä elämästä, vaikka aineellisia lahjoja ei suuremmin olisi herunut, eikä fyysinen kuntokaan olisi kympin arvoinen. Jotkut toiset elävät yltäkylläisyydessä ja terveinä ja tekevät itsemurhan, kun mitään ei ole tarpeeksi. Jotkut vain valittavat - olipa tilanne mikä tahansa. Jos se on huono, valitetaan, että se on huono. Jos se on hyvä, valitetaan, että se ei ole tarpeeksi hyvä, tai surraan sitä, että se oli aikaisemmin huono.

Näin ollen ulkopuolisen on vaikea sanoa jollekin henkilölle, että hänen ei kuuluisi olla onneton, koska "en minäkään olisi vastaavassa tilanteessa", tai että "nauti nyt hyvä ihminen siitä, mitä sinulla on, koska minäkin nauttisin, jos minulla olisi yhtä paljon".

Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Vaikka itse kokisi ne eri tavalla kuin joku toinen, omaa tapaansa kokea asiat, ei kannata yleistää. Jokaisella on oma tunne-elämänsä.

Tietenkin voi yrittää auttaa mahdollisuuksiensa mukaan, jos arvelee pystyvänsä siihen. Pystyykö - se on eri asia. Vai loukkaako pelkästään, jos puuttuu asioihin.

lisäys:

Jännä juttu, että minulla ja Kopekilla on hyvin samanlainen historia, mutta joissakin asioissa ollaan kuin yö ja päivä

Tähän vielä historian siipien havinaa eli sattumalta löytämäni vanha kommentti, kun keräsin niitä toisessa ketjussa.

Lainaus käyttäjältä: socrates - to 28.09.2017, 22:47:22
Mun mielestä Kopek elää jännittävää vauhdikasta elämää. Hänelle tapahtuu enemmän viikossa kuin minulle 10 vuodessa.

(Ei nyt sentään taida tapahtua.)

[J]

Tässä on nyt puhuttu enimmäkseen katkeruuteen johtavista syistä & seurauksista, mutta ei niinkään keinoista joilla siitä pääsisi eroon, tai ainakin miten sen tunteen kanssa tulisi paremmin toimeen.

Itse näkisin ainakin suhtautumistavan muutoksen auttavan omassa ajattelussa, eli miten vaikeuksiinsa tai vastoinkäymisiinsä kulloinkin asennoituu. Kun elämästä on toiveikkuus kadonnut, on ehkä vaikea löytää pettymysten tai surujen keskellä positiivista voimavaraa, jolla muuttaa asennettaan toiseksi. Urakka ei todellakaan ole mitenkään helppo, eikä muutos tapahdu hetkessä.

Mutta kun alkaa käsittelemään näitä patoutuneita tunnelukkojaan, tunnistaa samalla ne heikot kohdat itsessään, jonka jälkeen suhde omaan elämäntilanteeseen alkaa vähitellen muuttua. Sitä ei olekaan enää se avuton uhri, vaan oman elämänsä hallitsija, joka kykenee vaikuttavansa joka hetki omaa olemiseensa.

Ratkaisevaa tässä kaikessa on se, että ei jää vellomaan näihin vaikeisiin sekä kipeisiin tunteisiin. Mitä pidempään katkeruus jatkuu, sitä sitkeämmin se myös muuttuu osaksi koko olemista, tai tapaan suhtautua ihmisiin yleensä. Silloin ihminen on omaksunut kielteisen mallin katkerasta elämänasenteesta, jolloin se vaikuttaa olevan osa omaa luonnollista sisäänrakennettua luonteenlaatua.

Oikeastaan positiivisena voimana katkeruus näyttäytyy ainoastaan silloin, jos sen kielteistä suuntaa alkaa kääntämään myönteisemmäksi, enemmän itsensä kehittämisen suuntaan. Näin on mahdollista lopulta päästää irti katkeruuden kahleista. Halu päästä tästä vankilasta on itse asiassa lähdettävä omasta itsestä, eli kenenkään toisen hyvää tarkoittavat neuvot tai kehoitukset eivät välttämättä vie muutoksen tielle.

- Tämän kaiken lisäksi olisi hyvä antaa myöskin anteeksi itselleen, varsinkin jos katkeruus on seurausta epäonnistuneista valinnoista, tai omista virheistä. Kun katkeruuden tunteet alkavat viimein helpottamaan, elämä voi muuttua monessa mielessä hieman paremmaksi. 

[Norma Bates]

Mielestäni on tilanteita joissa ei kertakaikkiaan oikein voi edellyttää että siellä paskakasassa alkaa laulaa livertää. En muista miten se stoori oikein meni ja loppui, jossa joku peto paskoo linnun päälle ja lintu alkaa laulamaan sonnassa, jolloin peto syö sen.

Jotenkin olen tykästynyt mustaan huumoriin. Jos jokin tilanne kertakaikkiaan ei tule muuttumaan paremmaksi (jos on vaikkapa jalka amputoitu, niin eihän se jalka enää takaisin kasva), niin sitten sitä huumoria kehiin jos yhtään pystyy. Esim. NL:ssa taisi olla aikalailla tätä passiivis-aggressiivista huumoria käytössä, kun ei kokenut kykenevänsä vaikuttamaan asioihin? Taikka Itä-Saksassa?

Silloin kun ei voi laulaa, täytyy nauraa. Voi siinäkin kyllä sitten se nirri mennä, jos isompi öykkäri huomaa että hänelle virnuillaan. Mutta nauraen kuoleminen olisi paras mahdollinen kuolintapa.

[J]

Tuossa mustan huumorin elämänasenteessa on jokin itseänikin kiehtova piirre olemassa. Hyvänä esimerkkinä tästä voisin ottaa Batman-leffan, jossa Jack Nicholsonin näyttelemä Joker, elokuvan lopussa kuollessaan heittää naurulaatikon kautta ivallisen räkätyksen koko maailmalle.

Jotkut meistä vain ehkä kestävät hirvittäviäkin menetyksiä & vastoinkäymisiä muita paremmin, kuitenkaan katkeroitumatta sen kummemmin. Toiset ihmiset taas pystyvät katsomaan kaikkea kokemaansa tietystä vinoutuneesta perspektiivistä käsin, jossa jonkunlainen tervehenkinen ilkikurisuus on jatkuvasti läsnä.

- Tarkemmin ajatellen, tälläinen elämän kolhima ihminen on kaikista huonoista kokemuksista huolimatta selviytyjätyyppi, joka tavallaan aina kääntää epävarmuudet vahvuudekseen. Silloin se katkeruudenkin taakka monesti putoaa harteilta, niin henkisesti kuin fyysisestikin.