Onnellisen materialistin hekumointia tavaramaailmassa

[Amore]

Ai niin, piti lisäämäni, että rakastan myös tavaroita, jotka eivät ole omiani. Museoissa on paljon hienoja esineitä. On suorastaan helpotus, ettei tarvitse kotona säilytellä kovin herkästi rikkoutuvia vanhoja esineitä. Ammattilaiset huolehtivat niistä paremmin.

[Amore]

Jos se ”rakkaus” kohdistuu tavaraan, jonka joku tärkeä ihminen on omin käsin tehnyt, niin en pitäisi asiaa kovinkaan materialistisena, vaan ennemminkin tuon ihmisen työn arvostamisena.

Tämä ajattelu ilmentää hyvin sitä, miten negatiiviseksi miellämme tavaran arvostamisen, jos sitä kutsuu sanalla "materialismi". Kun vain vaihtaa sanan "tunnearvoksi", niin simsalabim(!) puhuja ei enää olekaan paha ihminen, vaan materialistia jalompi.

[Hippi]

En oikein usko, että olisi ihmistä, jolle tavaroilla on pelkkää käyttöarvoa. Itsellenikin kaikkein rakkaimmat tavarat ovat usein niitä eniten käyttämiäni. Tavarat ovat aina symbolisesti latautuneita, koska ihminen nyt on symboleilla viestivä ja ajatteleva olento. Terve materialismi on ihmiselle luonnollinen ominaisuus. Primitiivisimmissäkin yhteisöissä tavaraa vaihdetaan, lahjoitetaan, pidetään joskus maagisenakin.

Hyvän hetken jouduin miettimään, mihin tavaroihin olisin tunteella kiintynyt ja löysin muutaman tavaran ja niillä EI ole käyttöarvoa enää. Yksi niistä on kaikilla lapsillani käytössä ollut vauva-aikainen soittopupu. Se on tallessa ja jopa toimii nihkeästi, mutta en raaskinut sitä heittää pois muutossa, vaikka sille ei ole mitään käyttöä. Jokunen muukin vastaava turhake on vielä tallessa.

Käyttötavaroihin ei kyllä ole mitään vastaavaa tunnesidettä. Jos jonkin käyttötavaran menetän (särkyy tai varastetaan), niin totta kai siihen reagoin tunteella, jos se on ollut tarpeellinen tavara. Mutta tunne on lähinnä harmistus ja kiukku siitä vaivasta, että joudun hankkimaan tilalle uuden - ei sydämen särkyminen.

[safiiri]

Jos se ”rakkaus” kohdistuu tavaraan, jonka joku tärkeä ihminen on omin käsin tehnyt, niin en pitäisi asiaa kovinkaan materialistisena, vaan ennemminkin tuon ihmisen työn arvostamisena.

Tämä ajattelu ilmentää hyvin sitä, miten negatiiviseksi miellämme tavaran arvostamisen, jos sitä kutsuu sanalla "materialismi". Kun vain vaihtaa sanan "tunnearvoksi", niin simsalabim(!) puhuja ei enää olekaan paha ihminen, vaan materialistia jalompi.

En ole tässä arvottamassa toista paremmaksi ihmiseksi, mutta lähinnä halusin laajentaa sen tavaran arvostamisen merkitystä. Myös on mahdollista kunnioittaa tavaran historiaa tai suunnittelijaa tai jotain. Aina siis kyse ei ole silkasta omistamisen halusta tai omaisuuden keräämisestä. Tavallaanhan tavaran arvostaminen on nykyään liiankin heikkoa, koska se niin surutta hylätään ja korvataan uudella. Ehkä siis silloin arvostaa sitä ostamista enemmän kuin tavaraa itseään, joka menettääkin arvonsa, kun se kerran on hankittu.

[Amore]

Ehkä rakkaimpia tavaroitani muutaman viime vuoden minulle on ollut kamera. Se on opettanut minua näkemään maailman uusin silmin. Se myös toistuvasti muistuttaa minua osaamattomuudestani. Mutta palkitsee myös yllätyksillä. Lisäksi se on kaunis esine. Ihana!

[Melody]

Hei kaikille,
olen uusi täällä (ja huomaan, että ketju on mennyt jo menojaan kun itse olen saanut kokoon jonkun hapuilevan kirjoitelman). Julkaisen sen kuitenkin, vaikka onkin kökkö, koska jostainhan on rohjettava aloittamaan. Olen tässä jo viikon verran pyörinyt lueskellen keskustelujanne ja tykkään paikan tyypeistä, tasosta ja hengestä.

Apua, nyt se lähtee:

Raha kirstuun kilahtaa ja sielu taivaaseen vilahtaa!

Joskus nuoruudessa sain käsityksen, että materialismi on enemmänkin osoitus tyhmyydestä. Että on hienompaa olla kallellaan vasemmalle, parannella maailmaa henkisten - ei kuitenkaan uskonnollisten, vaan enemmänkin (ala)kulttuurillisten asioiden, sekä henkisen sivistyksen parissa.
Nouskukausi muutti tilanteen ja siitä lähtien olen ymmärtänyt, että materia ei olekaan pahasta. Työtä tehdään, jotta leipää syödään ja ylimääräisen voi kuluttaa miten haluaa ja tällä tavalla on mahdollista pistää myös hyvä kiertämään ja talouden rattaat pyörimään. Viime aikoina on alettu puhua materiasta luonnonvarojen ja maapallon tuhoutumisen näkökulmasta, eikä kuluttaminen olekaan enää niin trendikästä ja hyväksyttävää. Jopa matkailu, joka ennen oli avartavaa ja sivistävää, on nykyään tuomittavaa sen jättämän hiilijalanjäljen takia.

Tavara kustantaa jatkuvasti kalliita säilytysneliöitä, vaikka sen on jo kerran maksanut. Tavaroilla, joilla joku aika sitten on ollut hintalappu ja joita on pidetty tyylikkäinä ei ole juurikaan enää arvoa tai edes ilmaiseksi ottajaa. Tavarasta siis joutuu jopa maksamaan, jotta siitä pääsee eroon.

Olen onnekseni löytänyt paikan missä voi hyvällä omallatunnolla tyydyttää ja hillitä tavaranhimoaan ja sen nimi on Kierrätyskeskus.

[Amore]

^ Kierrätyskeskuksen idea on hyvä, mutta surukseni olen huomannut, että niiden hintataso on kivunnut usein harmittavan korkeaksi. Ad hoc -kirpputoreilta tekee helposti rahallisesti edullisimmat löydöt. Tai kirpputorien poistomyynnistä - sellaisiakin näet on. Esimerkiksi UFF järjestää säännöllisesti sesonginvaihtomyynnin, jolloin kaikki vaatteet myydään pois parilla eurolla.

Kierrätyskeskuksesta olen ostanut rakkaan kesähattuni, mallia kalastajanlakki, väri keltainen. Kaupoissa sellaiset maksoivat keväällä n. 20e. Kierrätyslakkini maksoi 1.50e ja oli moitteettomassa kunnossa. Näytti siltä, ettei sitä ollut käytetty lainkaan. Itse olen käyttänyt lakkia puutarhahommissa nyt kaksi kesää, tai kolme. Vielä ensi kesän ajattelin pärjätä tuolla lakilla, mutta sitten on ehkä aika vaihtaa uuteen. Voi tosin olla, että pidän lakkia kunnes se hajoaa. Niin käy monille vaatteilleni. Jotenkin suorastaan nautin siitä, että voin pitää vaatteitani vielä vähän risaisinakin.

Muita löytöjä kierrätyskeskuksesta: klassinen punainen, puinen, joulukynttelikkö. Ostettu kesällä, 2e. Sienikirja 2e. Molemmat olleet käytössä.


Kalastajanlakki

[Melody]

^ Ihana tuo lakkisi.
Minun ei pitäisi ostaa mitään vaatteita, koska niitä on jo niin paljon, mutta niihinkin aina välillä hairahdun.

Viimeksi poiketessani näin samanlaisen vinokansilipaston, joka minulla jo täällä on ja olen pitänyt sitä arvokkaana. Hinta oli vaivaiset 25 € !
Se oli muuten moitteettomassa kunnossa kuten omanikin, mutta siinä oli sama vika, että puuviilu oli lähtenyt kannen alareunasta rispaantumaan. Tuota vikaa on tullut mietittyä pää puhki, miten saisin korjattua sen entiselleen ja ratkaisukin keksitty, mutta nyt en enää välitä. Aion kitata ja maalata lipaston mieleisellä värilläni, perinteitä kunnioittamatta.

Kierrätyskeskuksesta saa kirjat, jotka ovat olleet siellä 3kk -ilmaiseksi. Se kertoo minusta siitä ajatuksesta, että tarvarat on tarkoitus kierrättää. Olen tällä hetkellä heikkona keittokirjoihin.

Käyn myös katsomassa leluosastolla pelihyllyn. Palapelit ja lautapelit. Ihan muutamalla eurolla lähtee.

Kierrätyskeskus on hyvä ja edullinen, mutta sinne pitää myös muistaa palauttaa lainaamansa - jos ei halua hukkua tavaroiden tuomaan euforiaan.

[kertsi]

Hei kaikille,
olen uusi täällä (...

Tervetuloa!

[Xantippa]

Melodylle tervetulotoivotukset minultakin!

Kävin eilen kaupoilla, kun oikeastaan tarvitsisin talvikengät, vähän korkeampivartiset kuin parit nilkkurit, joita minulla on. Kestin noin 40 min kun lähdin kotiin.

Simpsonien Cartoon Guyn sanoin: worse shopper ever. Netistä niitä kai on katseltava.

Huolimatta, tai johtuen, huonosto ostelukyvystäni kiinnyn kyllä joskus tavaroihin.

T: Xante

[Melody]

Kiitos kertsi ja Xante! Uskon olevani tarpeeksi valmis tänne.

Melodylle tervetulotoivotukset minultakin!

Netistä niitä kai on katseltava.

Huolimatta, tai johtuen, huonosto ostelukyvystäni kiinnyn kyllä joskus tavaroihin.

T: Xante

Vielä vaikeampaa on tilata kengät netistä. Jalkaterä on niin yksilöllinen.

Myönnän, olen kiintynyt tavaroihin aivan liikaa nykyisin. Kyse on kohdallani varmaan jostain tyhjyyden tunteen täyttämisestä. Tunteet ja aistit saa nautintoa.

[Kopek]

Ehkä rakkaimpia tavaroitani muutaman viime vuoden minulle on ollut kamera. Se on opettanut minua näkemään maailman uusin silmin. Se myös toistuvasti muistuttaa minua osaamattomuudestani. Mutta palkitsee myös yllätyksillä. Lisäksi se on kaunis esine. Ihana!

Uteliaisuus heräsi, mutta se taitaa jäädä tyydyttämättä. Menenpä siis muihin asioihin.

Suhtautumiseni esineisiin on aina ollut sairaalloisen tunnepitoista. Epäilen, että ei edes yksi ihminen tuhanne... sadasta ole samanlainen. Kiinnyn esineisiin niin, että raski luopua niistä.

Kun isäni myi aikoinaan kuusi vuotta vanhan automme, surin autoa paljon enemmän kuin isääni, kun hänestä aika jätti. Kirjoitin viimeisenä yönä kyyneleet silmissä tunnepitoisen monisivuisen kirjeen, jossa selostin yhteisiä hetkiä rakkaan automme kanssa. Otin kirjeestä valokopiokoneella useita kopioita ja piilotin ne eri paikkoihin autossa. En muista enää tarkasti mihin kaikkialle niitä panin, mutta ainakin niitä oli kojelaudan alla ja kattoverhouksen välissä ja ovipahvin sisällä ja mihin vain sain niitä tungettua. Ajattelin, että viimeiset löytyvät, jos löytyvät, kun autoa aikanaan romutetaan.

Otin autosta paljon muistokuvia. Irrotin siitä myös joitakin pikku yksityiskohtia muistoksi.

Tuo oli vain yksi tarina autosuruistani. Niitä on ollut paljon. Yksi oli erityisen raskas. Olin silloin vajaa 17-vuotias. En nyt kerro tästä enempää.

Erääseen toiseenkin autoon, joka ehti myös olla meillä kuusi vuotta,kirjoitin samanlaisia kirjeitä. Surin tätäkin autoa enemmän kuin kumpaakaan vanhempaani yhteensä. Autojen menettämiset olivat kun rakkaiden perheenjäsenten kuolemia.

En viitsi edes paljastaa, kuinka monta kymmentä vuotta siitä on, kun isäni myi erään kolme vuotta perheessämme olleen Volvo -merkkisen auton. Näen vieläkin - siis kymmeniä vuosia myöhemmin - unia tuosta autosta. Unessa se on jotenkin mystisesti palannut omistukseemme. Jo kuolleeksi luullun rakkaan perheenjäsenen jälleen näkeminen tuntuu hyvältä. Valitettavasti se on vain unta.

Autojen suremiset eivät ole kuitenkaan olleet mitään siihen verrattuna, kuinka paljon olen surrut menetettyä kotiani. Tämä suru on musertanut minut ja tehnyt minusta ihmisraunion. "Onnellisuus" on asia, joten olen kokenut viimeksi joskus edellisessä elämässäni. Tästä aiheesta ei kuitenkaan tämän enempään. Yritän olla lukematta tietyn sävyisiä kommentteja, jos niitä ilmenee.

Otsikko ei tainnut olla aivan tällaisesta aiheesta. Joten menen nykyaikaisiin asioihin.

Mitähän omaisuutta haluaisin?

Kunnon tietokone ei olisi pahitteeksi, jotta voisin editoida paremmin uusia videoita. Voin kyllä nytkin editoida, mutta en pysty katsomaan videota, kun se on "leikepöydällä". Joudun renderöimään sen ennen kuin se on katsottavissa. Ja renderöimiseenkin menee kauan.

Sain viime kesänä tilaisuuden kokeilla uutta tehokasta tietokonetta. Siinä oli ohjelmana Adobe Premiere. Olen aika huono käyttämään tuota ohjelmaa enkä erityisesti edes pidä siitä, mutta sain sentään väsättyä jotain. Erityisesti renderöimisen nopeus tuntui ihmeelliseltä. Tavallisesti olen jättänyt koneen tekemään hommia ja lähtenyt juomaan teetä. Joskus pitkän ajan kuluttua olen käynyt katsomassa, joko video on valmis. Tuolla toisella koneella se valmistui melkein saman tien.

Uusi tietokone siis.

Kaikenlaista krääsäähän tietysti voi haluta, mutta juuri nyt ei tule mieleen mitään. Kameroita ja muita laitteita on. Ehkä voisin täydentää valikoimaa vaikka Sony kameralla. Perheemme juniori hankki sellaisen viime kesänä ja on ollut tyytyväinen. Hän matkusti saman tien Tokioon kokeilemaan kaupungissa kuvaamista. Erityisesti videokuva on terävää. Ja hyvää jälkeä tulee myös hämärässä.

https://www.sony.com/electronics/interchangeable-lens-cameras/ilce-7m3-body-kit

Ei tuo nyt mikään huippu ole, joten aina voi haluta parempaa. Jokin... miksi niitä nyt sanotaan... medium format... kamera olisi tietysti omaa luokkaansa. Jos ei aivan Hasselblad, niin Pentax ehkä.

https://petapixel.com/2017/01/30/one-year-pentax-645z/

Olen aina halunnut kameran, jolla saa mahdollisimman teräviä ja yksityiskohtaisia kuvia. Yritin kerran jopa rakentaa sellaisen, kun olin ensiksi ostanut EP-kuvasta heräteostoksena El Nikkor 300 mm objektiivin. Rakentaminen jäin pahvilaatikon avulla tehdyksi kokeiluksi. Kuvan terävyyden piti perustua siihen, että "negatiivi" on suuri. Tässä tapauksessa se olisi ollut jotain 25 x 30 cm tai sinne päin. Käytin "filminä" valokuvapaperia.

http://store.khbphotografix.com/EL-Nikkor-300mm-f5.6-Enlarging-Lens-for-10-x12-Negatives-Used.html

[Hippi]

Tulipa mieleen, että tunnen itsenikaltaisen tavaraan aika tunteettomasti suhtautuvan suhtautuvan ihmisen.

Jokunen vuosi sitten uutisissakin oli Uudellamaalla, en muista paikkaa tarkemmin, tapahtunut paha tulipalo. Olikohan se juuri sama palo, joka lopulta tuomittiin sähköpyörästä alkaneeksi, vaikka VTT:n ja usean muun tahon todistamana se akku ei vaan sytytä paloa. No, joka tapauksessa usean asunnon rivitalo paloi korjauskelvottomaksi.

Päivää paria myöhemmin kuulin töissä, että siinä meni X:n koti maan tasalle. Onneksi kissat saatiin pelastettua vahingoittumattomina. Minulle tuli itku, kun ajattelin, miten toisen koti kaikkineen on haihtunut savuna ilmaan. Keräsimme kolhehtia X:lle avustaaksemme hiukan välttämättömimpien tarvikkeiden hankintaa.

X oli lomalla jonkin aikaa saadakseen elämänsä sen verran järjestykseen, että pystyi jatkamaan elämäänsä ja sen jälkeen palasi töihin. Suhteellisen lyhyessä ajassa hän oli sinut tapahtuneen kanssa ja kun asiasta juttelimme, niin hän sanoi, että ei hän mitään muuta sure, kuin valokuvia. Niitä ei millään rahalla saa takaisin ja niissä oli hänelle hyvin tärkeitä muistoja ihmisistä ja tapahtumista.

Palaneen talon tilalle rakennettiin uusi ja uuteen kotiin tuotiin ne väliaikaismajoituksen aikana hankitut tavarat ja sitten täydennettiin kalusteita ja jonkin verran muutakin, mitä nyt kodissa yleesä on. X sanoi, että oikeastaan oli hyvä huomata, miten vähällä ihminen pärjää, kun kaikki turha on mennyttä. Vähitelleen voi sitten ostaa sitä mukaa, kun huomaa oikeasti tarvitsevansa jotain.

Voihan tietysti olla, että tavaroiden arvon kieltäminen olisi jollekin selviytymiskeino, mutta X:n tuntien hän kyllä tarkoitti mitä sanoi.

[Kopek]

Suhteellisen lyhyessä ajassa hän oli sinut tapahtuneen kanssa ja kun asiasta juttelimme, niin hän sanoi, että ei hän mitään muuta sure, kuin valokuvia. Niitä ei millään rahalla saa takaisin ja niissä oli hänelle hyvin tärkeitä muistoja ihmisistä ja tapahtumista.

Valokuvien menettämistä eniten pelkään. Minun kaltaiselleni menneisyydessä eläjälle ne ovat pyhimmistä pyhimpiä. Eli jos tulipalosta jotain yrittäisin pelastaa, niin tärkein asia olisivat valokuvat ja kaitafilmit ja itse kuvatut videot sekä päiväkirjat ja muistelmat ja muut kirjoitukset. Haluaisin siis pelastaa muistot.

Valokuvia on hankala saada säilymään turvassa tulipalolta ja muilta vaaroilta. Jos kuvat ovat "digitaalisessa" muodossa, ne häviävät, kun kovalevyt ja muistitikut ja DVD-levyt tuhoutuvat. Ja näin käy sataprosenttisen varmasti. Ei taltiointivälineitä ole tehty kestämään tuhatta vuotta, ei edes sataa vuotta, minkä ajan mustavalkoiset valokuvat säilyvät ongelmitta. "Digitaalinen" tieto on erittäin uhanalaista. Tällä hetkellä omista taltioinneistani ovat uhanalaisia VHS-videot ja DV-videot. Ne pitäisi ehtiä ja jaksaa kopioida nauhoilta niin kauan kun edes jokin laite, joka vielä toimii. On ankeata menettää kaikki parinkymmenen vuoden aikana kuvaamansa "kotivideot" siksi, ettei tullut kopioitua niitä ajoissa.

Yksi ongelma on se, että kuvilla ja muilla dokumenteilla on taipumus palata takaisin vaaralliseen paikkaan. Yhtäkkiä vain huomaa, että täällä ne muistitikut ja kovalevyt ja muut taas kerran ovat. Tulipalon uhkaama talo vetää ne takaisin kuin magneetti. Tilanne on painajaismainen.

On olemassa joitakin asioita, joissa ihmisten on käytännössä mahdotonta päästä samalle aaltopituudelle niin, että keskustelussa olisi mitään järkeä. Yksi tällainen asia on "kodin" käsite. Tuo viisikirjaiminen sana merkitsee nimittäin ihmisille aivan eri asiaa riippuen heidän elämäntilanteestaan ja elämänkokemuksestaan ja siitä, keitä he ovat.

Asunnonvälittäjän mainoslause "vaihta nyt uuteen kotiin" tai "nyt on edulliset kodinvaihtoviikot" on minun kokemus- ja arvomaailmassani yhtä mahdoton kuin "vaihda nyt uuteen äitiin" tai "nyt on äidinvaihtoviikot". En usko, että tätä pystyy ymmärtämään, vaikka sen selittäisinkin.

Minulla on ollut vain yksi äiti ja yksi koti. Kummankin olen menettänyt. Rakas äitini on haudan levossa, mutta rakas kotini ja sinne jäänyt yksityisomaisuuteni on vieraiden anastajapetojen häpäisemänä ja raiskaamana ja irtaimen omaisuuden osalta mahdollisesti tuhoamana. Jos koti olisikin aikoinaan palanut, normaali "surutyö" olisi voinut alkaa. Koska se ei palanut, ja koska henkilökohtainen omaisuuteni (henkilöhistoriaani ja suvun historiaa valaisevat dokumentit, kirjeet, asiapaperit jne.) jäi ikään kuin panttivangiksi taloon... äsh, turha tätä on jatkaa.

[Xantippa]

Kopek, olen vuosien ajan miettinyt tätä ja toivon, että kysymykseni ei ole liian epähieno tai satuttava, mutta miten yksityisomaisuus voi jäädä toisten omaisuudeksi? Tarkoitan, että vaikka itse talo esim. huutokaupattaisiin irtaimistoineen, niin eihän sinne jääväksi omaisuudeksi ikinä katsota kirjeitä, valokuvia, tms asioita - tai miksi joku haluaisi, että omaan uuteen kämppään jää toisten vastaavaa omaisuutta?

Olen tämän ketjun innoittamana yrittänyt löytää tavaroita, jotka ovat itselleni korvaamattomia. Ehkäpä lapsuuden rakkaimmat lelut, nalle ja vastaavat ovat sellaisia. Muut tavarat kun kumminkin on korvattu jo kenties useampaankin kertaan.

T: Xante