Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Onnellisen materialistin hekumointia tavaramaailmassa

Aloittaja Amore, tammikuu 03, 2019, 19:43:01

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Amore

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 17, 2019, 12:16:38
On olemassa joitakin asioita, joissa ihmisten on käytännössä mahdotonta päästä samalle aaltopituudelle niin, että keskustelussa olisi mitään järkeä. Yksi tällainen asia on "kodin" käsite. Tuo viisikirjaiminen sana merkitsee nimittäin ihmisille aivan eri asiaa riippuen heidän elämäntilanteestaan ja elämänkokemuksestaan ja siitä, keitä he ovat.

Asunnonvälittäjän mainoslause "vaihta nyt uuteen kotiin" tai "nyt on edulliset kodinvaihtoviikot" on minun kokemus- ja arvomaailmassani yhtä mahdoton kuin "vaihda nyt uuteen äitiin" tai "nyt on äidinvaihtoviikot".

;D ;D ;D

Hieno kiteytys - ja hauska.

Olen aika paljon miettinyt kodin käsitettä omalla kohdallani. En tiedä, onko minulla ollut kotia. Asuntoni ovat olleet kyllä melko toimivia tarpeisiini, eli niihin olen ollut tyytyväinen. Silti olisin minkä tahansa niistä voinut vaihtaa johonkin toiseen. Tunnevaltaisimmin olen kiintynyt kesämökkipaikkaamme, joka on ollut suvun hallussa 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Olen juurtunut tontin maaperään kuin puu, joka tuntee kasvualustansa maaperän rakennetta myöten ja paikallissään vaihtelut yms, joiden oppiminen vie vuosikausia. Tontilla sijaitseva rakennus ei ole samalla tavalla tärkeä kuin puutarha ja maasto, sekä lähitienoo oman tonttimme ulkopuolellakin. Tuo ympäristö on kotini, se ravitsee minua sekä henkisesti että joskus hieman fyysisestikin (marjat, yrtit, sienet). Suhtaudun aika torjuvasti tulokkaisiin, jotka hölmöinä tallustelevat maisemaan kuin "maailmanomistajat" tuntematta lainkaan paikan historiaa, kasvillisuutta, maaperää. Minulle he ovat tunkeilijoita. Tunnen itseni alkuasukkaaksi, joka on valmis puun takaa hyökkäämään veitsen kanssa vieraiden tulokkaiden kimppuun.
All you need is Love

Hippi

Olin jo eilen vastaamassa tuohon koti -teemaan, mutta ajattelin, ettei se ole enää oikein aiheessa. Jäi sitten vastaamatta.

Ymmärrän hyvin tuon Kopekin ajatuksen vain yhdestä kodista etenkin, kun koti on talo omalla maalla. Se on niin kiinteä ja muuttumaton. Sieltä voi mennä asumaan muualle, mutta kun henkiö puhuu kodistaan, hän tarkoittaa sitä alkuperäistä - ei asuntoaan. Tunnen useitakin junantuomia, jotka noin ajattelevat.

Kaupungissa syntyneellä ei välttämättä noin kiinteää suhdetta tule syntymäkotiinsa. Voihan olla, että siitä on muutettu perheen mukana jo monta kertaa ennen kuin lapsuuden kodista edes jää mitään muistoja. Omasta syntymäkodistani on vain pari valokuvamaista muistoa, sillä siitä muutimme pois ollessani neljän ikäinen. Toisesta kodista jouduimme muuttamaan saatuani lukion päätökseen. Se oli kova paikka, kun jouduimme kantakaupungista lähiöön.

Seuraava muutto oli omaan omistusasuntoon. Se oli kummallista, että vaikka se oli oma, niin silti se ei tuntunut kodilta, kuten edellinen asunto oli tuntunut. Vasta keskimmäisen tyttären syntymä sai tuon vierauden tunteen poistumaan. Ei ollut enää aikaa sellaisia pohtia, kun oli tärkeämpää tekemistä.

Viimeistä muuttoani jännitin todella paljon, mutta tämä viimeinen kotini tuntui kodilta jo ennen kuin kaikki muuttolaatikot oli tyhjennetty. En osaa antaa mitään selitystä sille, miksi näin kävi. Tai yksi selitys saattaa olla se, että valitsin huolella mieleiset materiaalit ja teetin ennen muuttoa pintaremontin. Rauhalliset maanläheiset värit ovat rauhoittavia. Olisiko tuossa seiltys?

Mutta ei varmaan kerrostaloasuntoon tule samanlaista kiintymystä kuin oikeaan omaan taloon. Ehkä poikkeuksena, jos voi asua koko elämänsä syntymäkodissaan?
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

postman

Niin, kyllä Oma Koti on kullan kallis.

Niin kuin meilläkin.  Kaikki on itse hoidettu, hommattu alusta alkaen ilman muiden ihmisten, taikka yhteiskunnan tukiviidakkoa.

Ja kun se koti on vielä perinteinen, Wanhaa aikaa sivuava, mutta kuitenkin uuden ajan kaikki hyödykkeet sisältävä, oma puutarha, oma kulmatontti, omat naapurit, omat oravat omissa tuijissa, oma kissa ja koira, jo edesmenneet, kaikki aivan omaa sitä perinteistä.....
............

Voiko parempaa edes kuvitella ?

safiiri

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 18, 2019, 19:14:09
Olin jo eilen vastaamassa tuohon koti -teemaan, mutta ajattelin, ettei se ole enää oikein aiheessa. Jäi sitten vastaamatta.

Ymmärrän hyvin tuon Kopekin ajatuksen vain yhdestä kodista etenkin, kun koti on talo omalla maalla. Se on niin kiinteä ja muuttumaton. Sieltä voi mennä asumaan muualle, mutta kun henkiö puhuu kodistaan, hän tarkoittaa sitä alkuperäistä - ei asuntoaan. Tunnen useitakin junantuomia, jotka noin ajattelevat.

Kaupungissa syntyneellä ei välttämättä noin kiinteää suhdetta tule syntymäkotiinsa. Voihan olla, että siitä on muutettu perheen mukana jo monta kertaa ennen kuin lapsuuden kodista edes jää mitään muistoja. Omasta syntymäkodistani on vain pari valokuvamaista muistoa, sillä siitä muutimme pois ollessani neljän ikäinen. Toisesta kodista jouduimme muuttamaan saatuani lukion päätökseen. Se oli kova paikka, kun jouduimme kantakaupungista lähiöön.

Seuraava muutto oli omaan omistusasuntoon. Se oli kummallista, että vaikka se oli oma, niin silti se ei tuntunut kodilta, kuten edellinen asunto oli tuntunut. Vasta keskimmäisen tyttären syntymä sai tuon vierauden tunteen poistumaan. Ei ollut enää aikaa sellaisia pohtia, kun oli tärkeämpää tekemistä.

Viimeistä muuttoani jännitin todella paljon, mutta tämä viimeinen kotini tuntui kodilta jo ennen kuin kaikki muuttolaatikot oli tyhjennetty. En osaa antaa mitään selitystä sille, miksi näin kävi. Tai yksi selitys saattaa olla se, että valitsin huolella mieleiset materiaalit ja teetin ennen muuttoa pintaremontin. Rauhalliset maanläheiset värit ovat rauhoittavia. Olisiko tuossa seiltys?

Mutta ei varmaan kerrostaloasuntoon tule samanlaista kiintymystä kuin oikeaan omaan taloon. Ehkä poikkeuksena, jos voi asua koko elämänsä syntymäkodissaan?

Miksi kaupunkilaiset muuttaisivat maalla asuvia useammin? Miksei kerrotalokotiin voisi syntyä kiinteä tunnesuhdetta? Tai miksei itse kaupunkiin voisi syntyä samanlaista kotiseututunnetta kuin maaseutuun? Itse asiassa kaupungissa on oikeastaan helpompaa elää ja asua kaiken ikäänsä, koska ei tarvitse lähteä hakemaan muualta opintoja, töitä jne. Tunnen muutamia kaupunkilaisiakin, jotka asuvat omassa lapsuudenkodissaan - kerrostaloasunnossa - vielä eläkeiässäkin. Vaikea kuvitella, etteikö heillä olisi juuret varsin syvällä tuossa kodissaan.

Toki jos ensin määritellään juurtuminen siten, että sen täytyy kohdistua nimenomaan omassa omistuksessa olevaan maahan, eikä vaikkapa kaupunginosan lapsuudenmaisemia "hyväksytä"...

Kopek

#34
Ihmiset eroavat toisistaan siinä, miten paljon he arvostavat erilaisia asioita. Joku on valmis kuolemaan jonkin tietyn asian puolesta, ja jollekin toiselle se ei merkitse yhtään mitään. Joku hävittää esineitä, ja joku toinen jossakin muualla niitä epätoivoisesti kerää. Joku kiirehtii vanhan "hometalon" hävittämistä, joku vaatii sen suojelemista.

Kukaan ei voi mennä toisen pääkoppaan ja tuntea, miltä toisesta tuntuu. Sen voi vain kuvitella, mutta kuvitteleminen ei ole samaa kuin tunteminen.

Tietyissä kulttuureissa kunnia on niin tärkeä asia, että sen puolesta ollaan valmiit hylkäämään tai jopa tappamaan omia lapsia. Minä taas olisin valmis tekemään mitä tahansa lasteni puolesta vaikka viimeisetkin kunniani rippeet uhraten. Sitä paitsi en edes usko, että minulla ylipäätään olisi mitään kunniaa. Pidän koko käsitettä inhottavana ja vastenmielisenä ja täysin yhdentekevänä.

Ja entä isänmaallisuus? Monet ovat valmiit vaarantamaan oman henkensä isänmaan puolesta ja uhraamaan myös lastensa elämän, jotta isänmaan itsenäisyys säilyisi. Minä taas katselisin pakomahdollisuuksia ja piilopaikkoja itselleni ja lapsilleni, jos olisi odotettavissa, että isänmaa kutsuisi palvelukseensa.

Yleensä ihmiset tunnetaan tekojensa ansiosta ja sen perusteella keitä ja millaisia he ovat. Ei ihminen yleensä tule paikkakunnalla kuuluisaksi pelkästään siksi, että hän asuu tietyssä kerrostalohuoneistossa tai rivitaloasunnossa tai omakotitalossa. Muut eivät välttämättä edes tiedä, missä jokin paikkakunnan julkkiksista asuu, ja vaikka tietäisivätkin, sillä ei ole merkitystä.

Minun tapauksessani asia ei ollut näin. Asuin nimittäin niin merkittävässä ja kuuluisassa talossa, että pelkkä talon asukkaaksi syntyminen ja siinä asuminen merkitsi sitä, että oli tunnettu henkilö paikkakunnalla. Olimme pienessä mittakaavassa julkkisperhe. Ei siksi, että olisimme olleet jotain vaan siksi, että omistimme paljon. Ja talo oli omistuksiemme ja taloudellisen vaurautemme ja yhteiskunnallisen asemamme symboli. Minua ei kutsuttu sukunimelläni vaan talon nimellä (tyyliin Isontalon Antti). Kotitalomme oli siis oleellinen osa identiteettiäni. Olin se, mikä olin, koska asuin siinä talossa. Kuningaskin on se, mikä hän on, koska hän asuu kuninkaanlinnassa.

Emme me nyt tietenkään mitään kuninkaallisia olleet, eikä talomme ollut linna. Se oli kuitenkin paikkakunnan keskustan suurin ja vanhin asuintalo, ja isoisäni isoisä oli perustanut kunnan ja toiminut sen johdossa tuossa samassa talossa. Talo mainitaan useissa Suomen historiaa käsittelevissä kirjoissa. Näin merkittävästä kodista oli kyse. Laskelmieni mukaan talossa ehti asua 21 sukumme jäsentä kuudessa sukupolvessa.

Kun joutuu karkotetuksi tuollaisesta paikasta, menettää jotain sellaista, mitä edes maailman rikkain ihminen ei voisi itselleen ostaa, vaikka haluaisikin. Nimittäin asuinpaikkaan sidotun sukuhistorian. Sen uudelleen saamiseen uudessa paikassa menee 150-200 vuotta.

Kun tuollaisesta kotitalosta ajetaan kirjaimellisesti yön selkään niin, että henkilökohtaiset tavaratkin jäävät lukkojen taakse, niin kyllähän se kirpaisee. Jotain toista ihmistä se ei olisi kirpaissut yhtä paljon kuin minua, mutta onnettomuudekseni satuin olemaan ihminen, joka luo tunnesiteitä omaisuuteen. Eikä minun tarvinne sanoa, mihin omaisuuteen tunnesiteeni oli kaikkein voimakkain.

En pysty tätä todistamaan, mutta olen tullut siihen johtopäätökseen, että jos vanhempani olisi raahattu ulos ja teloitettu silmieni edessä, minkä jälkeen minut pantu kymmeneksi vuodeksi vankilaan, en olisi kärsinyt kuin murto-osan siitä, miten paljon toteutuneessa vaihtoehdossa kärsin. Olettaen tietenkin, että kymmenen vuoden vankilassa olemisen jälkeen olisin päässyt palaamaan rakkaaseen kotiini. Nyt suoritan elinkautista, ja vanhempani ovat joka tapauksessa jo haudassa.

En jatka tästä aiheesta enempää tai menetän kokonaan yöuneni, kun mietin näitä asioita.

Loppukevennykseksi kirjoitan ehkä jotain muuta, niin että saan suunnattua ajatukseni toisiin asioihin.

Materiaalisissa asioissa minua on aina kiinnostanut tehdä itse asioita mieluummin kuin ostaa niitä valmiina. Kun ostaa, todistaa ainoastaan sen, että on saanut hankittua rahaa. Kun tekee, todistaa sen, että osaa tehdä.

En keksi muuta.

Sentään vielä loppukevennys, vaikka siinäkin on ikävä koukku.

Tällaisesta autosta haaveilin vuosikaudet, kunnes lopulta ostin sellaisen eli halvimman Custom -mallin. Entisöiminen oli jo meneillään, kun maailmani romahti. Auto päätyi tuhon omaksi. Jonkinlainen haaska siitä on vieläkin olemassa. Olen suunnitellut (suunnitelma ei tule toteutumaan), että rakentaisin epäonnistuneiden projektien museon, jossa tuokin auto, tai mitä siitä on jäljellä, voisi olla yhtenä näyttelyesineenä. Olisi tullut halvemmaksi ajaa taksilla ne kilometrit, mitkä autolla ehdin ajaa. Maksoin autosta ja sen korjauksista nykyrahaksi muutettuna yhteensä noin 20000 euroa tai jopa enemmän, ja ajomatkaa kertyi vajaat 400 kilometriä. Eihän siitä tule kuin 50 euroa kilometriltä + bensa päälle. Luulenpa, että tuo autokauppa oli elämäni huonoin, arvioi sitä miltä kannalta tahansa. Tuo oli siis entisessä elämässäni. Nyt en saisi kasaan edes kahta tuhatta euroa. 

https://notoriousluxury.com/2015/04/01/the-iconic-and-unforgettable-1960-imperial/

Hippi

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 18, 2019, 22:50:10

Miksi kaupunkilaiset muuttaisivat maalla asuvia useammin? Miksei kerrotalokotiin voisi syntyä kiinteä tunnesuhdetta? Tai miksei itse kaupunkiin voisi syntyä samanlaista kotiseututunnetta kuin maaseutuun? Itse asiassa kaupungissa on oikeastaan helpompaa elää ja asua kaiken ikäänsä, koska ei tarvitse lähteä hakemaan muualta opintoja, töitä jne. Tunnen muutamia kaupunkilaisiakin, jotka asuvat omassa lapsuudenkodissaan - kerrostaloasunnossa - vielä eläkeiässäkin. Vaikea kuvitella, etteikö heillä olisi juuret varsin syvällä tuossa kodissaan.

Toki jos ensin määritellään juurtuminen siten, että sen täytyy kohdistua nimenomaan omassa omistuksessa olevaan maahan, eikä vaikkapa kaupunginosan lapsuudenmaisemia "hyväksytä"...

Et tainnut lukea jokaista kirjoittamaani sanaa? Kirjoitin "Ei välttämättä synny ... " ja "Voihan olla, että ...on muutettu...". En pudotellut kirjoitustani minään faktana, vaan omana arveluna, joka perustui kertomaani omaan kokemukseen, jota pidän aika tyypillisenä kaupunkilaistarinana. Tai osin poikkeavana siksi, että moniin tuntemiini ihmisiin verrattuna olen muuttanut todella harvakseltaan.

Kopek tuossa välissä ehti jo selvittää omaa tarinaansa, joka on melkoisen samanlainen kuin eräs tuntemani "maalaistarina", joka kuitenkaan ei päättynyt kotitilan menetykseen, vaan sukuhaaran päättymiseen.

Tunnen minäkin pari tapausta, jossa ihminen on jäänyt syntymäkotiinsa asumaan vanhoilla päivillään. Luokkakaverini tapauksessa on kyse Helsingin kantakaupungissa olevasta suuren perheen asunnosta, jota asuttaa nyt yksi lapsista muiden muutettua jo nuorena aikuisena pois. Toinen on Sokrates, joka aika hiljattain kertoi asuvansa syntymäkodissaan.

Mihin sitten perustan arveluni, että kaupungissa muutetaan syntymäkodista ja vielä senkin jälkeen ehkä useammin? Useinhan perhe kasvaessaan jo muuttaa suurempaan asuntoon, joten syntymäkoti on jäänyt taakse jo ennen kuin pienimmät lapset ovat siitä ehtineet saada mitään pysyviä muistoja. Asuntoa voidaan edelleen vaihtaa tarpeen mukaan perheen koon muuttuessa tai vuokra-asunnosta siirrytään omistusasuntoon, jota sitäkin voisaan vaihtaa useammastakin syystä.

Vuokra-asunto menee helposti alta, jos se myydään ja uusi omistaja haluaa sen omaan käyttöönsä.

Kun lapset ovat lähteneet pesästä, vanhemmat joskus muuttavat taas pienempään asuntoon. Ei aina, sillä tunnen kyllä vanhoja pariskuntia, jotka asuvat vanhoilla päivillään kahdestaan ja lopulta yksinäisenä leskenä asunnossa, jossa kasvattivat perheensä. Se jää sitten nähtäväksi, miten käy vanhempien kuoltua - muuttaako joku lapsista perheineen asuntoon vai pannaanko se myyntiin ja jaetaan rahat lasten kesken.

Ihan puhtaana mutuna voisin heittää arvauksen, että Helsingin ns. paremmilla alueilla, eteläinen kantakaupunki, Eto-Töölö ja Kulosaari, saattaisi olla jotain samanlaista "kartanohenkistä kiintymystä" kaupunkiasuntoon ja se halutaan säilyttää sukupolvelta toiselle.


Hyvin pitkään olin siinä uskossa, että olen niin Stadilainen, että mistään hinnasta en muuta Kehä kolmosen väärälle puolelle. Tunsin jopa outoa hämmennystä, kun lapseni yksi toisensa jälkeen muuttivat pois Helsingistä, jenginpetturit! Mutta täällä nyt itsekin asustelen Vantaalla ja tunnen oloni kotoisaksi.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

safiiri

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 19, 2019, 09:02:50
Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 18, 2019, 22:50:10

Miksi kaupunkilaiset muuttaisivat maalla asuvia useammin? Miksei kerrotalokotiin voisi syntyä kiinteä tunnesuhdetta? Tai miksei itse kaupunkiin voisi syntyä samanlaista kotiseututunnetta kuin maaseutuun? Itse asiassa kaupungissa on oikeastaan helpompaa elää ja asua kaiken ikäänsä, koska ei tarvitse lähteä hakemaan muualta opintoja, töitä jne. Tunnen muutamia kaupunkilaisiakin, jotka asuvat omassa lapsuudenkodissaan - kerrostaloasunnossa - vielä eläkeiässäkin. Vaikea kuvitella, etteikö heillä olisi juuret varsin syvällä tuossa kodissaan.

Toki jos ensin määritellään juurtuminen siten, että sen täytyy kohdistua nimenomaan omassa omistuksessa olevaan maahan, eikä vaikkapa kaupunginosan lapsuudenmaisemia "hyväksytä"...

Et tainnut lukea jokaista kirjoittamaani sanaa? Kirjoitin "Ei välttämättä synny ... " ja "Voihan olla, että ...on muutettu...". En pudotellut kirjoitustani minään faktana, vaan omana arveluna, joka perustui kertomaani omaan kokemukseen, jota pidän aika tyypillisenä kaupunkilaistarinana. Tai osin poikkeavana siksi, että moniin tuntemiini ihmisiin verrattuna olen muuttanut todella harvakseltaan.

Kopek tuossa välissä ehti jo selvittää omaa tarinaansa, joka on melkoisen samanlainen kuin eräs tuntemani "maalaistarina", joka kuitenkaan ei päättynyt kotitilan menetykseen, vaan sukuhaaran päättymiseen.

Tunnen minäkin pari tapausta, jossa ihminen on jäänyt syntymäkotiinsa asumaan vanhoilla päivillään. Luokkakaverini tapauksessa on kyse Helsingin kantakaupungissa olevasta suuren perheen asunnosta, jota asuttaa nyt yksi lapsista muiden muutettua jo nuorena aikuisena pois. Toinen on Sokrates, joka aika hiljattain kertoi asuvansa syntymäkodissaan.

Mihin sitten perustan arveluni, että kaupungissa muutetaan syntymäkodista ja vielä senkin jälkeen ehkä useammin? Useinhan perhe kasvaessaan jo muuttaa suurempaan asuntoon, joten syntymäkoti on jäänyt taakse jo ennen kuin pienimmät lapset ovat siitä ehtineet saada mitään pysyviä muistoja. Asuntoa voidaan edelleen vaihtaa tarpeen mukaan perheen koon muuttuessa tai vuokra-asunnosta siirrytään omistusasuntoon, jota sitäkin voisaan vaihtaa useammastakin syystä.

Vuokra-asunto menee helposti alta, jos se myydään ja uusi omistaja haluaa sen omaan käyttöönsä.

Kun lapset ovat lähteneet pesästä, vanhemmat joskus muuttavat taas pienempään asuntoon. Ei aina, sillä tunnen kyllä vanhoja pariskuntia, jotka asuvat vanhoilla päivillään kahdestaan ja lopulta yksinäisenä leskenä asunnossa, jossa kasvattivat perheensä. Se jää sitten nähtäväksi, miten käy vanhempien kuoltua - muuttaako joku lapsista perheineen asuntoon vai pannaanko se myyntiin ja jaetaan rahat lasten kesken.

Ihan puhtaana mutuna voisin heittää arvauksen, että Helsingin ns. paremmilla alueilla, eteläinen kantakaupunki, Eto-Töölö ja Kulosaari, saattaisi olla jotain samanlaista "kartanohenkistä kiintymystä" kaupunkiasuntoon ja se halutaan säilyttää sukupolvelta toiselle.


Hyvin pitkään olin siinä uskossa, että olen niin Stadilainen, että mistään hinnasta en muuta Kehä kolmosen väärälle puolelle. Tunsin jopa outoa hämmennystä, kun lapseni yksi toisensa jälkeen muuttivat pois Helsingistä, jenginpetturit! Mutta täällä nyt itsekin asustelen Vantaalla ja tunnen oloni kotoisaksi.

Kommenttini ydin ei ollut moittia liiasta kategorisuudesta, vaan haluan kyseenalaistaa sen mallin, jolla kodiksi tunteminen jo alunperin määritellään nimenomaan hyvin maaseutumaisella tavalla. Jos näin tehdään, syntyy lähinnä kehäpäätelmä, jonka ymmärrystä lisäävä merkitys on vähäinen. Nimenomaan sellaista mielestäni ilmentää tuo kodiksi tuntemisen kytkeminen tähän maaseudulla ilmenevään sukutila-malliin. Sen sijaan kaupunkilaisella vastaava kodin tuntu voii kohdistua paljon laajemmin vaikkapa omaan kaupunginosaan tai siihen ympäristöön, joista lapsuusmaisema ja -ympäristö koostuu. OIkeastaan se ero maaseutuun kaupungissa ei ole minusta niinkään kerrostaloasumisen erilaisuudessa tai useissa muutoissa, vaan itse ympäristön muutoksissa laajemmin. Kodiksi tunteminen voi toki jatkua, mutta jos tuo maisema sekä myös mahdollinen ihmisiin liittyvä ilmapiiri (vaikkapa ihmisten asukkaiden sosio-ekonomisen muutoksen takia) muuttuu, voi kodin tuntuun sisältyä nostalgiaa, jossa kaihotaan jotain jo kadonnutta.

Oma esimerkkini kerrostalolapsuudenkotinsa eläkeläisestä asuu työläiskaupunginosassa. Ei todellakaan missään Kulosaaressa. Tosin itse kaupunginosan status on vuosikymmenien myötä kohonnut - kuten tyypillisesti on vanholle työläiskaupungisnosille Helsinigissä käynyt. Punavuorikin oli rikollisten ja hamppareiden tyyssija vielä jokin aika sitten (vaikkakaan siellä ei mielessäni oleva esimerkkitapaus asu).

Mutta erityisesti minua ärsyttää se stereotypia, jonka mukaan kaupunkilaisuus ja helsinkiläisyys kuvautuu juurettomuutena ja "junantuomiksi" kuvaamisena. Silti Helsingissä on asuttu sukupolvien ajan ja tänne juurtuneita - tai juurtuvia - on paljon. En myöskään itse ajattele, että muuttaminen pois lapsuudenkodista tai sieltä, minne on juurensa kasvattanut on ilmaus juurettomuudesta. Ennemminkin kokemukseen ja ajatteluun vaikuttanee se, onko muuttamiseen vaikuttanut jonkinlainen pakko vai onko kyse omasta riittävässä määrin vapaaehtoisuutta sisältäneestä tapahtumasta. Maaseudun juurienkaan ei aina katsota katkeavan siihen muuttoon. Pänvastoin. Miksi juurettomuus siis kaupunkilaisillakaan syntyisi muuttamisesta - jopa kaupungin sisällä?

Itse ajattelen, että kotia voi kantaa mukanaan, vaikkei sinne fyysisesti edes palaa. Vaikkapa oma lapsuudenkotini sisältää monia sellaisia asioita, joita ei enää ole sen ympäristössä, koska ne metsät ja pellot on nykyään rakennettu täyteen. En kuitenkaan tunne mitään surua siitä. Minulle ne ovat ihan hyvässä tallessa. Vastaavasti maaseutukin muuttuu, eikä tuo muutos useinkaan saa ihmisiä kyseenalaistamaan siellä asuvien kotiseutuun ja kotiin liittyviä tunteita.


Xantippa

Nyt on taas aika, kun havahdun siihen, että mulla oikeasti ei ole kunnon talvisia ulkoiluvaatteita. Menen samoilla kuin lokakuussa, ehkä ängen lapaset hansikkaiden päälle ja lisähuivin kaulaan pahimmilla pakkasilla.

Nyt olisi siis ihan asiaa tavarataivaaseen, mutta kun ei nappaa ollenkaan. Jos taas tänäkin vuonna jaksan muutaman viikon vitkuttaa, niin eiköhän aika korjaa.

T: Xante

Amore

Katsoin tv:stä ohjelman Maria Veitola Yökylässä (MTV), jonka jaksossa Veitola vierailee Jorma Uotisen luona Töölössä. Tilavassa huoneistossa on jokainen esine paikallaan ja sisustus on kauttaaltaan design- ja taide-esineitä. On vaikeaa mieltää tuollaista asuntoa kodiksi, vaikka tottakai se sitä asukkaalleen on. Tuntisin tuollaisessa ympäristössä oloni koko ajan kovin viralliseksi, ikään kuin olisin tullut sisustuslehden kuvaussessioon tai taidegalleriaan. Onko todella niin, ettei joillekin ihmisille tule koskaan mielihalua johonkin halpakaupan hassutteluesineeseen tai marketin maljakkoon? Ei yhtään "joukkoon kuulumatonta" tavaraa kaapin nurkassa? Tuollainen "virhe" tekisi heti näyttelyhuoneistosta mielestäni kodinomaisemman.
All you need is Love

Brutto

Ostin eilen hetken mielijohteesta uuden maton keittiöön. Kuinka hyvälle tuulelle tulinkaan! Olen vieläkin.
"I watched a snail crawl along the edge of a straight razor. That's my dream. That's my nightmare: crawling, slithering, along the edge of a straight razor and surviving."

postman

Lainaus käyttäjältä: Brutto - tammikuu 25, 2019, 17:24:35
Ostin eilen hetken mielijohteesta uuden maton keittiöön. Kuinka hyvälle tuulelle tulinkaan! Olen vieläkin.

Hiano tunne sulla varmaan ?

Brutto, ja päälle vielä hyvän tuulen Netto.

Kaikkea hyvää, itsekin olen uudistanut mattoja

Hippi

Lainaus käyttäjältä: Brutto - tammikuu 25, 2019, 17:24:35
Ostin eilen hetken mielijohteesta uuden maton keittiöön. Kuinka hyvälle tuulelle tulinkaan! Olen vieläkin.

Maton hankkiminen olohuoneeseen tuli ostoslistalleni pari viikkoa sen jälkeen, kun olin ottanut ostamani uuden kauniin maton käyttöön. Kyllä harmitti todeta se virheostokseksi.

Olin kiertänyt kaikki sisustushelvetit ja nettisivut moneen kertaan ja vihdoin sitten jouduin tekemään kompromissin, mutta tein sen väärän asian suhteen. Nettisivulla oli maton arvosteluissa maininta, että ei sitä koiraperheeseen suosittelisi. No, eihän minulla ole koiria, mutta on kissoja, mikä oli ehkä vielä pahempi asia, sillä matto on sähköinen ja imee kaikki karvat itseensä. Aluksi monen kuukauden ajan matto lisäksi eritti jotain nukkaa aivan sairaasti. Matto on kivan näköinen niin kauan kuin kissat jaksaa nukkua imurointisessioni jälkeen.

Tein siin materiaalin suhteen kompromissin ja valitsin sen, mikä ulkonäöltään oli mieluisin. Olisi pitänyt tehdä toisinpäin. Nyt olen viisaampi.


Säästeliäänä (en hamstraa, mutta... ) ihmisenä toin töistä yhden ylimääräiseksi jääneen helvetin ruman räsymaton kotiin. Se on noin metrin levyinen ja puolitoista pitkä. Pesin sen tarkoituksena laittaa se kesällä parvekkeelle. Siellä ei ole niin nöpönuukaa, miltä matto näyttää. Kun matto oli kuivunut, nakkasin sen kylppäristä eteisen lattialle vielä hengittelemään vähäksi aikaa, että varmasti kosteus on poissa.

Nuo kaksi kattiani sekosivat matosta ihan kokonaan. Ne painivat sen päällä, ryttäävät sitä mytyksi ja tekevät siitä nukkumapaikkaa. Nukkumapaikka nukkujineen on yleensä siinä kohtaa, missä se on eniten tiellä eli olohuoneen oviaukon kohdalla. Aina ohikulkiessani oikaisen sen, etten itse siihen kompastu. Kohta jo joku juoksee siihen kiitolaukkaa ja vetää matolla käsijarrun kiinni, jolloin matto liukuu pitkälle olkkarin puolelle. Matto mytätään, että sen alle pääsee piiloon vaanimaan kaveria. En ikinä ole tiennyt miten monella tavalla mattoa voi käyttää. Siitä rumasta matosta tuli nyt sitten matto asunnon vilkkaimmin liikennöityyn kohtaan kaikkien reittien risteykseen.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

Hayabusa

Olen valitellut tavarapaljoudesta, mutta tänään olin onnellinen siitä, että taloudessa on toinenkin teepannu. Tiskikoneen mentyä juuri päälle, pääpannun ollessa kyydissä, tuli tarve keittää teetä.
An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur

Hippi

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - tammikuu 27, 2019, 19:37:08
Olen valitellut tavarapaljoudesta, mutta tänään olin onnellinen siitä, että taloudessa on toinenkin teepannu. Tiskikoneen mentyä juuri päälle, pääpannun ollessa kyydissä, tuli tarve keittää teetä.

Jos ei olisi tiskikonetta, niin ei olisi tullut tuota toisen pannun tarvettakaan :)
Minä selviydyn mainiosti yhdellä teekannulla.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

Amore

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - tammikuu 27, 2019, 19:37:08
Olen valitellut tavarapaljoudesta, mutta tänään olin onnellinen siitä, että taloudessa on toinenkin teepannu. Tiskikoneen mentyä juuri päälle, pääpannun ollessa kyydissä, tuli tarve keittää teetä.

Minulla taas teepannu toimii sekä tee- että kahvipannuna. Kahvinkeitintä minulla ei ole, vaan suodatan kahvin vanhanaikaisesti kaatamalla veden kattilasta.

No toisaalta minulla on kyllä useampia kahvin valmistukseen käytettäviä välineitä, eli sekä mutteripannu että aeropress. Mutteripannuun en ole ollut oikein tyytyväinen, koska mielestäni sen purusihti on liian pieni vesisäiliöön nähden. Pannulla on aika hankalaa keittää riittävän vahvaa kahvia. Kun jauhaa pavut oikein hienojakoisiksi, niin vesi ei meinaa nousta pannun yläosaan. Näiden ongelmien takia ostin aeropressin. Sillä kahvista tulee tasalaatuisempaa, mutten oikein pidä prässäämisestä, koska se vaatii hieman voimaa.

All you need is Love