Ihmiset eroavat toisistaan siinä, miten paljon he arvostavat erilaisia asioita. Joku on valmis kuolemaan jonkin tietyn asian puolesta, ja jollekin toiselle se ei merkitse yhtään mitään. Joku hävittää esineitä, ja joku toinen jossakin muualla niitä epätoivoisesti kerää. Joku kiirehtii vanhan ”hometalon” hävittämistä, joku vaatii sen suojelemista.
Kukaan ei voi mennä toisen pääkoppaan ja tuntea, miltä toisesta tuntuu. Sen voi vain kuvitella, mutta kuvitteleminen ei ole samaa kuin tunteminen.
Tietyissä kulttuureissa kunnia on niin tärkeä asia, että sen puolesta ollaan valmiit hylkäämään tai jopa tappamaan omia lapsia. Minä taas olisin valmis tekemään mitä tahansa lasteni puolesta vaikka viimeisetkin kunniani rippeet uhraten. Sitä paitsi en edes usko, että minulla ylipäätään olisi mitään kunniaa. Pidän koko käsitettä inhottavana ja vastenmielisenä ja täysin yhdentekevänä.
Ja entä isänmaallisuus? Monet ovat valmiit vaarantamaan oman henkensä isänmaan puolesta ja uhraamaan myös lastensa elämän, jotta isänmaan itsenäisyys säilyisi. Minä taas katselisin pakomahdollisuuksia ja piilopaikkoja itselleni ja lapsilleni, jos olisi odotettavissa, että isänmaa kutsuisi palvelukseensa.
Yleensä ihmiset tunnetaan tekojensa ansiosta ja sen perusteella keitä ja millaisia he ovat. Ei ihminen yleensä tule paikkakunnalla kuuluisaksi pelkästään siksi, että hän asuu tietyssä kerrostalohuoneistossa tai rivitaloasunnossa tai omakotitalossa. Muut eivät välttämättä edes tiedä, missä jokin paikkakunnan julkkiksista asuu, ja vaikka tietäisivätkin, sillä ei ole merkitystä.
Minun tapauksessani asia ei ollut näin. Asuin nimittäin niin merkittävässä ja kuuluisassa talossa, että pelkkä talon asukkaaksi syntyminen ja siinä asuminen merkitsi sitä, että oli tunnettu henkilö paikkakunnalla. Olimme pienessä mittakaavassa julkkisperhe. Ei siksi, että olisimme olleet jotain vaan siksi, että omistimme paljon. Ja talo oli omistuksiemme ja taloudellisen vaurautemme ja yhteiskunnallisen asemamme symboli. Minua ei kutsuttu sukunimelläni vaan talon nimellä (tyyliin Isontalon Antti). Kotitalomme oli siis oleellinen osa identiteettiäni. Olin se, mikä olin, koska asuin siinä talossa. Kuningaskin on se, mikä hän on, koska hän asuu kuninkaanlinnassa.
Emme me nyt tietenkään mitään kuninkaallisia olleet, eikä talomme ollut linna. Se oli kuitenkin paikkakunnan keskustan suurin ja vanhin asuintalo, ja isoisäni isoisä oli perustanut kunnan ja toiminut sen johdossa tuossa samassa talossa. Talo mainitaan useissa Suomen historiaa käsittelevissä kirjoissa. Näin merkittävästä kodista oli kyse. Laskelmieni mukaan talossa ehti asua 21 sukumme jäsentä kuudessa sukupolvessa.
Kun joutuu karkotetuksi tuollaisesta paikasta, menettää jotain sellaista, mitä edes maailman rikkain ihminen ei voisi itselleen ostaa, vaikka haluaisikin. Nimittäin asuinpaikkaan sidotun sukuhistorian. Sen uudelleen saamiseen uudessa paikassa menee 150-200 vuotta.
Kun tuollaisesta kotitalosta ajetaan kirjaimellisesti yön selkään niin, että henkilökohtaiset tavaratkin jäävät lukkojen taakse, niin kyllähän se kirpaisee. Jotain toista ihmistä se ei olisi kirpaissut yhtä paljon kuin minua, mutta onnettomuudekseni satuin olemaan ihminen, joka luo tunnesiteitä omaisuuteen. Eikä minun tarvinne sanoa, mihin omaisuuteen tunnesiteeni oli kaikkein voimakkain.
En pysty tätä todistamaan, mutta olen tullut siihen johtopäätökseen, että jos vanhempani olisi raahattu ulos ja teloitettu silmieni edessä, minkä jälkeen minut pantu kymmeneksi vuodeksi vankilaan, en olisi kärsinyt kuin murto-osan siitä, miten paljon toteutuneessa vaihtoehdossa kärsin. Olettaen tietenkin, että kymmenen vuoden vankilassa olemisen jälkeen olisin päässyt palaamaan rakkaaseen kotiini. Nyt suoritan elinkautista, ja vanhempani ovat joka tapauksessa jo haudassa.
En jatka tästä aiheesta enempää tai menetän kokonaan yöuneni, kun mietin näitä asioita.
Loppukevennykseksi kirjoitan ehkä jotain muuta, niin että saan suunnattua ajatukseni toisiin asioihin.
Materiaalisissa asioissa minua on aina kiinnostanut tehdä itse asioita mieluummin kuin ostaa niitä valmiina. Kun ostaa, todistaa ainoastaan sen, että on saanut hankittua rahaa. Kun tekee, todistaa sen, että osaa tehdä.
En keksi muuta.
Sentään vielä loppukevennys, vaikka siinäkin on ikävä koukku.
Tällaisesta autosta haaveilin vuosikaudet, kunnes lopulta ostin sellaisen eli halvimman Custom -mallin. Entisöiminen oli jo meneillään, kun maailmani romahti. Auto päätyi tuhon omaksi. Jonkinlainen haaska siitä on vieläkin olemassa. Olen suunnitellut (suunnitelma ei tule toteutumaan), että rakentaisin epäonnistuneiden projektien museon, jossa tuokin auto, tai mitä siitä on jäljellä, voisi olla yhtenä näyttelyesineenä. Olisi tullut halvemmaksi ajaa taksilla ne kilometrit, mitkä autolla ehdin ajaa. Maksoin autosta ja sen korjauksista nykyrahaksi muutettuna yhteensä noin 20000 euroa tai jopa enemmän, ja ajomatkaa kertyi vajaat 400 kilometriä. Eihän siitä tule kuin 50 euroa kilometriltä + bensa päälle. Luulenpa, että tuo autokauppa oli elämäni huonoin, arvioi sitä miltä kannalta tahansa. Tuo oli siis entisessä elämässäni. Nyt en saisi kasaan edes kahta tuhatta euroa.
https://notoriousluxury.com/2015/04/01/the-iconic-and-unforgettable-1960-imperial/
