Satuja ja tarinoita

[Aave]

Ensimmäinen päiväni Helvetissä lähenee loppuaan. Täällä ei näköjään varsinaisesti ole auringonlaskuja, mutta liekkien kajo vaikuttaisi himmenevän, ja tuskanhuudot vaimenevat jonkin verran. Valtaosa demoneista nukkuu jo, ja niiden hännät ovat silloin käpertyneinä kehojensa ympärille. Ne näyttävät nyt niin viattomilta - on vaikea uskoa, että vain hetki sitten ne raiskasivat ja kiduttivat meitä päät märkinä!

Päiväni alkoi Sokoksen hotellissa Tampereella. Oltiin jo juotu ja elosteltu kavereiden kanssa pari päivää ja muistan, että oli jotkin yllytyskisat meneillään. Sitten olin yhtäkkiä Helvetissä! Se tuntui ensin kuin unelta kunnes tajusin että oluen, viskin ja votkan ryydittämät unoset ovat paljon pahempia.

Tänne saapuessa on ikään kuin tulliasema. Siellä mustaan kaapuun pukeutunut luuranko istuu kansliapöydän äärellä, ja sillä on todella paksu rekisteriluettelo edessään. Siitä se varmisti, että nimeni oli kansissa ja kirjoissa. Samalla kun se juoksutti hitaasti alas luista sormeaan, ihmettelin itsekseni että mitä pirua se tuolla kaavulla tekee, täällähän on ihan sikakuuma! Kai se oli jokin virallinen pukine, tai jotain.

Juu juu, onhan sekin klisee että Helvetissä on kuuma. Mutta ainakin sitä tietää nyt, että se pitää visusti paikkansa. Kuumuus on ensimmäinen asia, jonka täällä kokee. Samalla on vielä höyryistä ja rikinkatkuista. Tavallaan niinku kylpylämeininki, mutta ei ollakaan Ikaalisissa.

Osoittautui myytiksi, että ihmiset olisivat Helvetissä alasti. Meillä on täällä yllämme samat vaatteet, kuin kuollessamme. Armanin mittatilauspuku näyttää täälläkin hyvältä, mutta näillä perkeen lattarikaloseilla ei tee nyt yhtään mitään! Maiharit, kumpparit tai kunnon vaelluskengät olisivat tarpeen. Ehkä onnistun vielä löytämään niitä jostain. Taskuun jäi sentään pelimerkkejä ja jos muu ei auta, niin ryöstöhommiin vaan. Sitä on nyt joka tapauksessa pääteasemalla, perillä...

Tuli joku jenkki vastaan. Sillä oli saksalainen sukellusvenekapteenin lakki päässään. Oli kuulemma ollut viimeisenä elävänä muistikuvanaan jossain naamiaisissa ja oli ärsyttänyt, kun kukaan ei ollut tunnistanut hahmoa. "Das Boot, ettekö muka ole nähneet leffaa"?! Huvittavaa kyllä, hänellä oli vieläkin kokaiininjäämiä nenässään, ja luodinreikiä rintakehän kohdalla. Taisi riemastua liikaa. Nyt muut kuulemma kyselevät täälläkin, että mikä tuo lakki oikein on. Jätkä on siitä edelleen ihan hermona. "Das Boot"!

Täkäläinen ruoka on yllättävän hyvää. Ikävä vain, että se on myrkytettyä. Pari minuuttia siitä kun on syönyt niin on kaksinkerroin, tuskissaan. Hämärä homma mutta heti kun toipuu, niin taas tekee mieli syödä.

Maukkaasta ruoasta ja lämpöisestä ilmanalasta huolimatta Helvetissä on ikävätkin puolensa. Ensinnäkin, täällä on täysin järjestäytymätöntä. Helvetin ihme on, että ylipäätään mitään saadaan aikaan! Etäämpänä näkyy esimerkiksi pitkä, mutkitteleva jono. Pelkästään jonon olemassaolo on ihme. Jono kuitenkin jakautuu kolmeksi erillliseksi jonoksi ja palaa taas yhteen, ilman mitään järjellistä syytä. Se on sietämätöntä! Koitin kysyä tästä yhdeltä demonilta tarkemmin, mutta se vain tuijotti häijysti. En tahtoisi vaikuttaa ennakkoluuloiselle, mutta nyt sitä väkisin miettii, että puhuuko ne ollenkaan suomea.

Tylsistyin, ja ryhdyin heittelemään jonossa olevia ihmisiä kivillä. Ne tietysti luulee, että heittäjä on demoni. Mutta opin siinä sitten samalla rankemman päälle, että demonit puolestaan eivät tykkää yhtään, jos yrittää osallistua niiden huveihin.

Senkin on jo ehtinyt oppimaan että Helvetti saattaa olla yksinäinen paikka, vaikka on niin paljon ihmisiä ja meininkiä ympärillä. Kaikki vaeltavat täälläkin omissa pienissä kuplissaan ees ja taas, hiuksiaan repien ja rikinkatkuista tuhkaa päälleen ripotellen. Kun yrittää aloittaa keskustelun jostain niin huomaa heti, että kukaan ei todella kuuntele, vaikka esittäisikin kiinnostuneen oloista.

Jatkuva yleinen pahoinvointi alkoi parissa tunnissa siitä, kun saavuin. Tuumin, että josko töidenhaku voisi auttaa. Kävi ilmi että minulla on täällä paljon sukulaisia, ja valmiina olleen verkoston ansiosta sain assistentin pestin yhdelle demonille. Se on erikoistunut vetämään ihmisiltä hampaita irti. Tai no, ei se mikään assitentin paikka ollut, pikemminkin työharjoittelupaikka. Mutta minä olin halukas, ja valmis oppimaan uutta! Aluksi se oli ihan kiinnostavaa... Mutta hyvin nopeasti sitä alkoi kysymään itseltään, että tämänkö vuoksi minä nyt muka Helvettiin tulin, muilta muka vain hampaita repimään. Ojentelemaan jollekin pikku demonille pihtejä ja tongeja, vaikka elävässä elämässä olin tehnyt ja saavuttanut paljon suurempaa. Sitä jopa mietti että mitä täällä edes teen - olisiko ehkä sittenkin pitänyt elää elämänsä säädyllisemmin ja mennä Taivaaseen, kuin olla Helvetissä jonain pikkupirun hupulaisena.

Siispä lähdin heti lätkimään, rukkaset epätyypillisesti kesken leikin naulaan. Meikäreikä tarttee omaa aikaa! Päämäärättömästi samoiltaessani päädyin lopulta jonkin luolan suulle - ehkä siellä voisi sieluttomasti meditoida, tai löytää muuten jotain henkisiä kultajyviä?

Vaan näin voi käydä ainoastaan Helvetissä: näinkin siellä luolassa itse Saatanan! Helvetissä on vaikka kuinka paljon ihmisiä jotka eivät ole nähneet Saatanaa ikinä, vaikka ovat olleet paikan päällä jo satoja vuosia. Saatana seisoi suuren kiven päällä. Hän on lyhyempi kuin kuvittelin, mutta muuten hän näytti todella hyvälle (Ei homolla tavalla) ja skarpilta. Hänellä oli lukulasit ja vaikutti sille, että oli harjoittelemassa jotain tärkeää puhetta. Huikkasin karismaattisesti että terve Saatana, miten menee?!

Voi ristus sitä demonien määrää, joka hyökkäsi kimppuuni. En voi edes kuvailla sitä kipua ja tuskan määrää mitä ne harjoittivat minuun, ne kun ovat nyt kokemuksellisesti liikesalaisuuksia! Voi kuitenkin todeta että miten helvetissä siitä edes selvisi, kun kivusta pyörtyillessä ajatteli välähdyksenomaisesti vain, että kuinka ne edes ovat keksineet kaikkea tällaista?

Tikkien ja titaaninaulojen kohdalta kutittaa; minut on kursittu tuota pikaa uusiin koitoksiin. Paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että uskoni Helvettiin uutena ja yllätyksellisenä paikkana palautettiin nopeasti, ja armotta. Puutteistaan huolimatta täällä todellakin voi sattua ihan mihin tahansa!

Nyt pitää itsekin elpyä. Sanoivat että huomenna herhiläiset saapuvat, eikä sitten saa pistoilta nukuttua hyvään toviin. Harjoittelupaikka meni, mutta sitä voi kuulemma hakea sadan vuoden päästä uudelleen. Pääsin kuitenkin mukaan joihinkin raksamiehen hommiin. Tarkoitus olisi rakentaa jokin suuri monoliitti, jonka valmistututtua meidän pitää purkaa se heti pienillä naskaleilla ja taltoilla, ja sen päätteeksi hakata toisemme hengiltä. Se kuulostaa ihan helvetin hyödyttömälle mutta mistäpä minä mitään vielä tietäisin, mähän vasta justiin tulin tänne!



Lisäys: Olin tientenkin jo melkoisen humalassa, kun ryhdyin kirjoittamaan tätä. En pyydä sitäkään anteeksi.

[Aave]

Erään suurbändin keikan avausta odotellessa luokseni hoippuu hilpeässä nousuhumalassa oleva, mutta silti epätoivoinen maankuulu näyttelijä:

"Aave, sinä kun tunnet kaikki, niin nyt pitäisi saada vaimolle synttärilahjaksi kissa. Mutta ei mikä tahansa kissa, vaan semmoinen valkopunaturkkinen katinpentu. Vaimo ei ole muusta puhunutkaan".

Heti ja välittömästi kun sai asiansa esitettyä, niin takavasemmalta saapuu maailmankuulu festaripromoottori:

"Aave, sinä kun tunnet kaikki, niin nyt pitäisi löytää kissalle uusi koti. Hankittiin semmoinen valkopunaturkkinen pentu, mutta meidän tytär onkin superallerginen kissoille. Siitä on pakko luopua, tunnetko ketään, joka haluaisi"?

No niin. Esitellä ihmiset toisilleen, ja seuraavana päivänä kaikki oli kaikille erinomaisesti, varsinkin sille kissalle. Mutta tämäkin on vain tarina; uskokoon, ken tahtoo.

[Aave]

                                                                                               Pöllöt eivät ole sitä, miltä näyttävät



Isoäiti rakasti pöllöjään, ja vuosikymmenten saatossa hänelle oli kertynyt kaikenlaista pöllöä. Oli pöllöteemaista astiastoa, pöllöteemaiset suola- ja pippurisirottimet, keraamisia pöllöfiguriineja ja koristelautasia hyllyllä, seinäkello jossa oli pöllö, koristetyynyt... Vaikka mitä pöllöihin liittyvää. Lapsena ja nuorena siihen oli niin tottunut, että koko asiaa ei tullut edes ajatelleeksi. Mummolassa oli paljon pöllöesineitä, se oli arkinen itsestäänselvyys.

Kun isoäidistä aika jätti, olin jo ehtinyt kasvaa aikuiseksi. Isoisä oli kuollut kahdeksan vuotta aikaisemmin, mutta mummo ei ollut enää ottanut uutta miestä. Markku oli kuulemma ollut miehistä paras ja ainoa, ja he olivat olleet hyvin onnellisia. Ei hän halunnut muita miehiä elämänsä loppuvuosiin, ja sillä hyvä.

Alkoivat perunkirjoitukset, ja jäämistön tarkempi tutkinta. Testamentinkin isoäiti oli tehnnyt, mutta sitä ei oltu vielä luettu julki. Sitä varten oli sovittu erikseen tilaisuus asianosaisten kanssa, jonne kuului tietenkin myös lähisukua Markun puolelta.

Mummolassa jäämistöön perehtyessäni löysin makuuhuoneen suuresta lipastosta pinon vihkoja ja muistioita. Ne osoittautuivat talon todelliseksi aarteeksi - ne olivat mummon muistiinpanoja eri aikakausilta. Eivät varsinaisesti päiväkirjoja, vaikka päiväkirjamaisia merkintöjäkin niissä oli. Niissä oli samalla kaikkea muutakin mahdollista mummolle tärkeää, kuten ruokareseptejä, huonekasvien hoito-ohjeita, satunnaisia havaintoja ja mietelmiä, lehtileikkeitä... Isoäidin X-Files!

Vihoissa oli myös hiirenkorvamerkintöjä, ja osilla sivuista erilaisia kirjanmerkkejä. Esimerkiksi erään vihon kirjanmerkeistä silmiin pisti huumorilla piirretty kullin kuva. Siispä katsomaan, mitä sivu sisälsi.

Siellä oli ylöskirjattuna erittäin yksityiskohtainen ja porrastettu suihinottotekniikka, Tellervolta saatuna. Tellervo oli isoäidin rakkain ystävä jo lapsuusvuosilta, ja Tellervohan oli kuulunut myös Marttoihin. No, mitäpä Martat eivät osaisi ja nauratti taas, että Markku oli varmasti ollut hyvin onnellinen mies. Erinomaiset ohjeet!   

Erään vanhemman vihon kirjanmerkeistä huomasin myös pöllöä esittävän kiiltokuvan. Avasin vihon siltä kohdalta. Siellä oli seuraava merkintä:

..."En ole ikinä käsittänyt, miksi Markun puoleinen suku on ryhtynyt ostamaan minulle merkki- ja juhlapäivinä kaikkea pöllökrääsää. Joka tapauksessa kaikki taisi saada alkunsa siitä, kun Ritva antoi meille häälahjaksi sen hölmön pöllöastiaston. Itsehän en sitä edes muutoin käytä paitsi, jos Ritvan perhe on vieraisilla. Sen jälkeen tätä pöllötavaraa onkin kertynyt!

Täytyy vielä joskus kirjata testamenttiin että sitten kun minusta ja Markusta aika jättää, niin Pekka perii kaiken pöllötavaran, ellei joku muu sukulainen jotain yksittäiskappaletta niistä erikseen halua"...


Ritva on Markun sisko, ja Pekka puolestaan Ritvan ainoa lapsi.


Kun isoäidin testamenttia sitten myöhemmin julki luettiin siinä oli tietty kohta, jonka aikana oli pakko poistua muka vessaan, että en olisi ryhtynyt nauramaan muiden läsnäollessa ääneen. Suurta kummastusta Pekan saama perintöosuus kyllä muissa herätti.

Vihot olin evakuoinut ne löydettyäni mukaani, eikä niistä ollut testamentissakaan mitään määräystä, tai mainintaa. Ne ovat tärkein fyysinen muistoni isoäidistä.



***

Tarinan inspiraationa toimi Hipin perintö- ja testamenttiketju; ehkä joku lukijoista hoksasi myös otsikon Twin Peaks -viitteen.