Lemmikkinurkka

[Hippi]

Tuossa liitteenä nyt kuva Eetusta, josta aina monta juttua on tullut kerrottua omissa jupinoissani.

Eetu on aika jännä tapaus, josta olisi mielenkiintoista tietää elämän ensiviikoista. Mitähän tuo silloin on kokenut, vai onko läpi elämän säilynyt pieni arkuus vain luonne kysymys. Tänäänkin, kun touhotin enemmän kotipuuhia ja kuljin vähän topakampaa vauhtia hakemassa tai viemässä jotain jonnekin, niin vaikutti kuin Eetu olisi tuntenut olevansa jatkuvasti väärässä paikassa. Sekin juoksenteli sinne ja tänne väistääkseen minua, vaikka totisesti mitään uhkaa sille minun liikkumisestani ei olisi koitunut. Joskus muulloin se puolestaan valitsee makuupaikakseen sellaisen kohdan, missä se on kaikkein eniten tiellä

Aika hyvin tämän kuvan ohje toimii kissoihin yleensä, mutta Eetuun ei kaikilta osin



Eetu on pienestä pitäen tykännyt olla käsi kädessä ja niin, että peukalolla hivelen sen tassua. Pienempänä sen oli tapana tulla illalla kylkeäni vasten nukkumaan ja työntää toinen takakoipi kämmeneni sisään. Nyt ei ole pitkään aikaan ihan noin liki välittänyt tulla ja onkin jättänyt kuumottamisen enemmänkin Aatun puuhaksi.

Mutta eilen oli jotenkin aika söpöä, kun olin juuri sammuttanut valon käydäkseni nukkumaan, niin hetken päästä tunsin, miten Eetu otti etusormeni tassujensa väliin ja piti sormesta kiinni tukevasti. Siihen me sitten nukahdettiin, käsi kädessä

Eetulle tosiaan riittää tuollainen läheisyys sopivan matkan päästä. Kyllähän se sohvalla tulee viereen ja usein nappaa käteni tassujen väliin ja mahaa tai leuan alustaa rapsuttamaan. Mutta en muista, että olisi ihan pikkupentuaikojen jälkeen syliin tullut. Kyllähän minä sen välillä nappaan syliin, jotta säilyy käsiteltävyys, kun Eetun turkkia pitää kammata usein ja leikkaan kummankin katin kynnet säännöllisesti.

Nyt on alkanut jo valon lisääntymisen myötä talviturkista luopuminen. Tuosta turkista sitä untuvaa lähtee melkoiset määrät vielä ennen kesää.

[Hippi]

Oli kyllä päivän pelastus tänään Kansanradiossa koiranomistajan purkaus. Jos minulla olisi koira, niin voisin hyvinkin tähän ihmiseen samaistua. Paljonhan puhutaan siitä, miten ei tarvitse yksinäisyyttä potea, jos ulkoiluttaa koiraa. Aina saa seuraa halusipa tai ei. Tämä henkilö ei halunnut

Mainittu kohta alkaa noin 26 minuutin kohdalla. Tämä siltä varalta, ettei linkki starttaa juuri oikeasta kohdasta kaikilla. Minulla se näytti onnistuneen.

[Hippi]

Kyllähän on sydäntä kylmännyt taas aamusta, tai oikeastaan iltamyöhällä tai yöllähän se alkoi, vaikka en jaksanut enää siihen reagoida. Eetu (kuva pari viestiä aikaisemmin liitteenä) oli tavalliseen tapaansa nukkumassa jalkopäässä ja minäkin olin jo nukahtanut, kun havahduin siihen, että Eetu loikkasi sängystä ja juoksi pois. Eetu ei koskaan loikkaa, vaan laskeutuu varoen ja yöllinen kiitolaukka on Eetun tekemänä outoa. Heräsin siihen, mutta jatkoin saman tien uniani.

Aamulla Eetu ei ollut normaalille paikalleen palannut, mutta tuli minua vastaan, kun tulin makuuhuoneesta. Tervehdin sitä ja kumarruin silittämään. Ensin Eetu oli vastaanottavainen silitykselle, mutta äkkiä se väistikin kättäni ja juoksi pois. Eetu aina joskus on tuollainen, että ei halua kosketusta, mutta nyt se aamun mittaan juoksenteli sinne ja tänne, pysähtyi, suki turkkiaan ja viuhtoi hännällään. Ajoittain se asettui paikalleen, mutta sitten taas meno jatkui. Yhdessä välissä, kun se makoili sängylläni, kävin sitä jututtamassa ja se antoi varovasti silitellä ja jopa hyrisi ilmeisen tyytyväisenä.

Nyt se on useamman tunnin nukkunut sängyssäni päiväpeiton alle piiloutuneena ja vain ruokakupilla piipahti haukkaamassa einettä, että jaksaa nukkua taas lisää. Tuon reissun se teki jo rauhallisesti kävellen ja häntäkin vippasi vain pari kertaa.

Muistin joskus lukeneeni kissoilla erikoisesta oireyhtymästä ja Eetun oireet sopivat siihen melkoisen hyvin. En sen nimeä muistanut, mutta pienellä hakemisella löysin aiheesta blogikirjoituksen: Feline Hyperesthesia Syndrome

Oirelistan pari viimeistä oiretta Eetulta onneksi puuttuu. En sitten tiedä tuotako on vai mitä, kun blogissa sanotaan kohtausten kestävän kovin lyhyen ajan, mutta Eetun outo käytös kestää pidempään. Voihan se olla, että jos oireet eivät ole kovin rajuja, niin kesto on pidempi? Blogin kommenteissa kerrotaan useista tapauksista ja tosiaan ilmenemismuodot ovat aika erilaisia.

Syytä ei tarkalleen tiedetä, mutta stressi on merkittävät tekijä. Yhtenä syynä mainittiin liian aikainen vieroitus. Eetuhan on Löytöeläintalosta saatu orpo pentu ja vaikka sillä sanottiin Eetun olevan luovutusikäinen, niin ei taatusti ollut vielä meille muuttaessakaan. Löytöeläintalossakin se oli yksin omassa kopissaan, joten se kyllä on joutunut aivan liian aikaisin eroon emostaan olkoonpa syy mikä tahansa. Monesti liian aikaisin vieroitetut kissat jäävät araksi helposti stressaantuviksi ja sitähän Eetu on ollut koko elämänsä. Lienee ollut Eetulle onneksi, että joutui ihmiselle, joka ei pidä muutoksista elämässään.

[Kopek]

Mietin mihin ketjuun tämän pohdiskeluni tai kysymykseni kirjoittaisin. "Lemmikkinurkkauksessa" kommenttini kuulostaisi luultavasti sopimattomalta.

Mietin peruskysymystä eli sitä, mikä on "pointtina", kun otetaan kotiin lyhytikäinen eläin, jonka kasvamista, vanhenemista ja kärsimistä katsellaan ja sen jälkeen tapatetaan se ja lopuksi surraan sen kuolemaa.

Eikö huolta ja vaivaa ja surua ole elämässä muutenkin tarpeeksi ilman, että sitä vapaaehtoisesti enää lisää haluttaisiin?

Kissojen ja koirien omistajia ehkä loukkaa tällainen mietiskely, vaikka tarkoitus ei ole loukata. En vain pysty simuloimaan mielessäni koiranomistajan ja kissanomistajan fiiliksiä, vaikka miten päin yrittäisin asiaa miettiä.

Meille hommattiin aikoinaan lasten painostuksesta akvaario kaloineen. Ne saivat jäädä viimeisiksi kotieläimiksi. Oli inhottavaa katsella, kun ne riutuivat johokin mihin lieneekään. Pyrstöt tippuivat ja... Lopulta ne hävitettiin jonnekin roskalaatikkoon jossakin tilassa.. kai niitä yritettiin tappaa tai jotain, yäk, yäk, yäk.

Ei koskaan enää.

En tarkoita, että vihaisin koria tai kissoja. Minusta ei vain olisi sellaista pitämään.

Joku voi tietysti sanoa, onko niitä lapsiakaan hommattava samasta syystä. Huolta ja vaivaa vain. Asiassa on kuitenkin se ero, että ihmiskuntaa ei olisi, jos ei lapsiakaan olisi. Tässä asiassa ei laajemmassa merkityksessä oikein ole vaihtoehtoja, vaikka yksilöiden kohdalla tietysti on.

[Karikko]

Mietin mihin ketjuun tämän pohdiskeluni tai kysymykseni kirjoittaisin. "Lemmikkinurkkauksessa" kommenttini kuulostaisi luultavasti sopimattomalta.

Mietin peruskysymystä eli sitä, mikä on "pointtina", kun otetaan kotiin lyhytikäinen eläin, jonka kasvamista, vanhenemista ja kärsimistä katsellaan ja sen jälkeen tapatetaan se ja lopuksi surraan sen kuolemaa.

Eikö huolta ja vaivaa ja surua ole elämässä muutenkin tarpeeksi ilman, että sitä vapaaehtoisesti enää lisää haluttaisiin?

Kissojen ja koirien omistajia ehkä loukkaa tällainen mietiskely, vaikka tarkoitus ei ole loukata. En vain pysty simuloimaan mielessäni koiranomistajan ja kissanomistajan fiiliksiä, vaikka miten päin yrittäisin asiaa miettiä.

Ei tuossa mitään ihmeellistä ole, hetkestä hetkeen eletään eikä pidäkään miettiä tulevia suruja.
Otetaanhan sitä pitkäikäinen ihminenkin kaveriksi ja "tapellaan" sen kanssa yhteisiä kakaroita kasvattaen, jos hyvää tuuria on.  Kun ne mukelot saadaan omillaan toimeentuleviksi sitten erotaan- ja etsitään jotain parempaa, harvoin se sen kummin onnistuu..

[Xantippa]

^^^

Omassa lapsuudenkodissani oli akvaario ja sisarellani on se sama edelleen. Kyllähän kalatkin vanhuuttaan kuolivat, mutta en kyllä mitään irtoilevia pyrstöjä muista. Kupsahtivat maha ylöspäin ja nostettiin haavilla pois. Joukkokuolemiakaan en muista. Tosin minä en ollut kaloista niin kiinnostunut kuin sisareni, joka akvaariota hoiti ja siksi tietysti myös mukanaan vei.

Lemmikeistä on ainakin omasta mielestäni paljon enemmän iloa kuin huolta ja vaivaa. Suru luopuessa on suuri, mutta lemmikistä jää aina vain valoisat, hyvät muistot. Näin, kun tietää, että lemmikille on tehnyt parhaan mahdollisen elämän, minkä osaa ja kykenee.

T: Xante

[Hippi]

Lemmikkinurkassa on ihan sopivaa pohtia lemmikkeihin liittyviä kysymyksiä eikä sitä ole tarkoitettu pelkkien omien lemmikkien esittelyihin.

Itsekin olen pohtinut samaa kysymystä, että miksi hankkia noita muutaman vuoden eläviä usein juuri pienikokoisia lemmikkejä. Ainakin itselläni on käsitys, että niiltä ei juurikaan "vastarakkautta" heru, eli vuorovaikutustaidot on huomattavasti vähäisempiä kuin kissalla tai koiralla.

Itselleni juuri vuorovaikutus on tärkeää. En oikein näe pointia hoitaa akvaariota, vaikka kaunishan se kyllä on. Tai joku pieni hamsteri purulaatikossaan - sitähän ei kai voi päästää paljon vapaana asunnossa kulkemaan, joten ainoa fyysinen kontakti tulee sitten lyhytaikaisesta sylittelyistä.

Juuri viime viikolla oli radiossa juttua siitä, miten koronakoiria tulee nyt suuria määriä Rekku Recuelle uudelleen sijoitettavaksi. Korona alkuvaiheessahan uutisoitiin, miten ihmiset on hankkineet koiria seuraksi ja ulkoilukaveriksi. Tuo ilmeisesti tehtiin liian kevyellä harkinnalla, sillä nyt niistä parin vuoden kuluttua ollaankin jo luopumassa. Syyksi on sanottu pitovaikeudet ja koira ei viihdykään, kun isäntäväki on pitkään poissa kotoa sekä myös käytösongelmat. Siinä ei heti alkuunsa koiraa koulutettu kunnolla ja nyt sitten se onkin hankala.

Ihan riippumatta siitä, minkä eläimen ottaa lemmikiksi, pitäisi myös harkita onko valmis olemaan sen eläimen kanssa koko elämänkaaren ajan. Päätös eläimen hankinnasta ja vastuu sen hoidosta on aina perheen aikuisten. Lasten vaatimuksesta ei koskaan pitäisi eläintä hankkia ainakaan siinä tarkoituksessa, että sen hoito jäisi kokonaisuudessaan lapsen vastuulle.

[Hippi]

Onko tässä Suomen vanhin kissa? Nuorempien naaraiden seassa viihtyvä 28-vuotias Jylppy on omistajan mukaan "vähän kuin Danny" (HS vapaasti luettava)
HELSINKILÄINEN Jylppy täytti tiistaina 28 vuotta. Kissalle se on suuri merkkipaalu, sillä ne elävät keskimäärin 15-vuotiaiksi.

Jylpyn omistaja Tiina Korhonen tietää, mikä on pitkän iän salaisuus.

"Ei riitä, että on kotona kissan kanssa. Pitää ottaa kontaktia ja tehdä juttuja sen kanssa."

Jylppy ryntää ovelle vastaan aina, kun Korhonen saapuu töistä kotiin. Korhonen tervehtii sitä, ja Jylppy maukuu vastauksen.

KORHONEN pitää kissoihin erikoistunutta eläinhoitolaa, jossa asioi noin tuhat kissaa vuodessa. Siksi Korhonen ymmärtää erityisen hyvin, miten eläimet haluavat tulla käsitellyiksi.

"Kissan pitää saada tehdä myös omia juttuja. Omistajina usein määrittelemme, mikä on kissalle hyväksi, mutta myös kissaa on hyvä kuunnella. Eläin tietää parhaiten, mikä sille sopii."

Parivaljakon tiet kohtasivat 1990-luvulla, kun Korhosen kaverin kissa sai pentuja. Jylppy-kissasta tuli Korhosen lemmikki heti luovutusikäisenä. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat.

"Ymmärrämme toisiamme todella hyvin. On paljon tuttuja sanoja, äänenpainoja ja eleitä. Jylppy tajuaa niin paljon, että tuntuu kuin olisi ihmisen kanssa", Korhonen ihmettelee.
---
ÄLLÄ HETKELLÄ Jylppy viettää kissanpäiviä vierellään 14-vuotias tyttöystävä Putte. Mittava ikäero ei kissapariskuntaa haittaa. Korhonen kertookin, että Jylppy on mieltynyt erityisesti ikäistään nuorempaan seuraan.

"Jylppy on sellainen nuorekas kaveri, vähän kuin Danny!" hän nauraa.
----

Tuo on kyllä niin totta, että ei kissakaan ole sohvakoriste, vaan elävä otus, joka kaipaa kontaktia toiseen elävään otukseen ja jopa seuraa ihmisestä. Ei kyllä aina, sillä melkoisen osan vuorokaudestahan kissa  nukkuu ja tekee omia juttujaan, mutta seurustelulle on hetkensä. Ja kun on kaksi kissaa, jotka ovat limittäneet seurusteluhetkensä sopivasti, niin kissan omistaja ei kyllä ehdi tuntea itseään yksinäiseksi.

Kissat on tuossa seuran tarpeessaankin hyvin erilaisia. Meillä Aatu on erittäin seurallinen ja Eetu on seuran suhteen määrällisesti vaatimattomampi, mutta sen seuralliset hetket ovat sitten sitäkin kiihkeämpiä.

[Hippi]

Syvä huokaus! Onkohan taas odotettavissa kissakriisi, kuten taannoin oli?

Nyt on pakko viedä Eetu eläinlääkärille. Onneksi sain jo huomiselle ajan, Tämä nyt oli jonkinlainen yllätys, sillä olin juuri kuullut jostain, että näin kesäaikaan on todella vaikea saada aikoja. Mutta hyvä näin, sillä ei parane odotella enää, että vaiva menee itsekseen ohi.

En kyllä osaa sanoa, mikä se vaiva on. Ajanvarauksen lisätietoihin kirjoitin asian tiivistetysti:
Eetu on vajaan viikon ollut kosketusarka, selkänahka nykii, häntä vispaa ärtyneesti ja ajoittain Eetu säntäilee edestakaisin pienen hetken, kunnes rauhoittuu nukkumaan. Ruokahalu on huono, mutta suostuu syömään hiukan, kun tuon kupin nenän eteen. Ei hae läheisyyttä, mutta suostuu syliin hetkeksi ja rauhoittuukin siihen.

Tuo ärtyneisyyteen liittyvä osa on sellainen, jota Eetulla on ollut aina. Mutta se on mennyt päivässä parissa ohi ja olen sen ajatellut olevan Feline Hyperesthesia Syndrome -tyyppisen vaivan. En kyllä ole keksinyt, mikä sen laukaisee, mutta oireet ovat tulleet ja menneet ilman sen suurempaa draamaa. Mutta nyt tilanne on toinen, kun ruokahalu on heikentynyt. Ikään kuin Eetu unohtaisi käydä syömässä ja sitten kun tuon kupin nenän eteen, niin hetken syö ihan innoissaan. Paitsi, että sen normaali ruoka ei kelpaa, vaan tietyt herkuiksi tarkoitetut pikkupurkit on nyt jokseenkin ainoaa syötäväksi kelpaavaa. Lisäksi pakaste seiti kelpaisi, mutta raakaa kalaahan kissalle ei pidä ylen määrin syöttää.

Tuosta tiivistelmästä jäi vielä puuttumaan, että Eetu putsaa kiukkuisesti turkkiaan aika ajoin. Siis raivoisaa nuolemista, eikä sellaista normaalia turkin huoltopesua. Mutta putsaus ei kohdistu mihinkään yhteen paikkaan, joten se ei ilmeisesti se ei yritä "pestä kipua pois". Muutama kiukkuinen nuolaisu tuonne ja sitten tuonne. Sen jälkeen onkin taas ok. Eli vähän samalainen sijaistoiminto, jonka kissa tekee mokattuaan.

Selän kosketusarkuus on merkittävä oire, mutta silloin kriisin aikoihin haettiin ongelmaa sen luustosta eikä mitään löytynyt. Minä olen enemmänkin sitä mieltä, että kyse on enemmänkin iho-ongelma. Ei ole hilsettä eikä muutakaan näkyvää, mutta voisin helposti ajatella, että tuntohermot viestittävät väärin.

Kilpirauhasen liikatoiminta olisi noihin ärtymisoireisiin aika sopiva, mutta siihen ei taas sovi ruokahaluttomuus, ellei sitten ole kaksi eri juttua meneillään ja ruokahaluttomuus olisi hammasongelmaa. Niitä hammasongelmiakin on aiemmin ollut ja sehän ei ole sellainen, joka häipyisi kokonaan.

No, tämän päivän kannan ruokakuppia herran eteen, jotta elimistö ei kuihdu. Huomisaamu meneekin ravinnotta siltä varalta, että tarvitaan rauhoituspiikki tutkimuksia varten. Toivottavasti syy löytyy ja on sellainen, jonka voi hoitaa.

[Hippi]

Facen muistoissa tuli vastaan tänään kuuden vuoden takaa kuva, jonka olin kopioinut Löytöeläintalon sivuilta ja kommentoinut:
Voi ei!!! Onko Eetun pikkuveli löytynyt!?!?!?! Omat Facekaverit ovat kommentoineet ja hämmästelleet samannäköisyyttä, joten en ole kuvaa katsellut minkään suodattimen läpi

Eetu on ainakin omasta mielestäni aika erikoisen näköinen kissa. Ne muutamat kerrat, kun olen törmännyt netissä samannäköiseen kissaan, ovat lyöneet ällikällä, jotta miten voikin olla niin samasta muotista. Samoin näyttä turkin laatu olevan sellaista jännää untuvapumpulia ja puolipitkää turkkia pukkaa tuollekin. Toivottavasti tuonkin omistaja / uusi omistaja on ymmärtänyt kissan omakseen ottaessaan saavansa melkoisen puuhan pitää turkki takuttomana puhumattakaan siitä, miten paljon tuollainen turkki päästää karvaa siivottavaksi.

Kuvan kissa on pikkupentu, kun Eetu on jo ollut kuusivuotias, joten ei ne kyllä oikeasti sisaruksia voine olla.

[Hippi]

Reissu on tehty jo hyvä hetki sitten, mutta nyt vasta alkaa oma pää olla sen verran rauhoittunut, että yhteenvedon päivästä saatan kirjoittaa.

Autoton joutuu aina välillä naapureitaan vaivaamaan ja sain naapurin miehen houkuteltua kuskiksi, sillä käyttämäni eläinlääkäriasema ei ole oikein mitenkään mukavasti tavoitettavissa julkisilla etenkään, kun on kannettavana viisikiloinen kissa kopassa. Kantoreppu olisi kyllä parempi kuin tuollainen koppa, jota joutuu kantamaan niin, että käsivarsi joutuu ojentumaan irti vartalosta.

Lääkäri tutki Eetun päälisin puolin, eli kuunteli ja paineli vatsan tienoot sekä koetteli selän ihan nikama nikamalta ja mittasi vielä kuumeen. Samalla käytiin vielä oireistoa läpi suullisesti. Mitään selvää ei tällä läpikäynnillä tullut, joten jatkettiin vielä laboratoriotutkimuksin, joilla selvitetään, josko elinten toiminnoissa olisi jotain poikkeaa havaittavissa. Sitä ennen mainitsin vielä edellisellä kerralla olleen anaalirauhasongelman ja kysyin, voisiko sama toistua siellä päässä. Ainakin osa ikävästä olosta tosiaan taisi siitä johtua, sillä toinen rauhanen oli täynnä paksua töhnää. Pidin Eetun yläpäätä paikallaan tyhjennysoperaation aikana ja Eetu-raukka näytti melkein sarjakuvahahmolta, kun sen silmät olivat kuin lautaset. Ei varmaan tuntunut kivalta.

Laboratoriokokeet otettiin ja puolisen tuntia jouduimme odottamaan tuloksia. Mitään selittävää poikkeamaa ei ollut. Joku arvo oli viitearvojen ulkopuolella, mutta Eetun ikä selitti osan niistä ja lääkäristressi jonkun. Huomenissa valmistuu vielä virtsakokeen viljely, mutta en oikein jaksa uskoa, että siinäkään mitään olisi.

Ennen kotiinlähtöä Eetu sai vielä pahoinvointia helpottavan pistoksen ja lyhytaikaisen kipulääkkeen. Eetu oli aamulla ilmeisesti syömättömyyttään vähän oksennellut, joten siihen tuo pahoinvointilääke. Kotiin tultuamme minusta Eetu oli selvästikin virkeämpi. Hetken odottelin nähdäkseni, miten kaverukset tulevat reissumme jälkeen juttuun keskenään. Kun tulimme kotiin, Aatu oli makuuhuoneen nojatuolissa päikkäreillä. Kun olin saanut kengät jalastani ja Eetun pois kopasta, niin Aatu oli kadonnut. Etsin hyvän hetken ennen kuin tajusin etsiä Aatun turvapaikasta, vuoteestani tyynyjen alta. Sillä oli iso kollinroikale silmät ymmyrkäisenä piilossa samalla tavalla kuin kylppäremontin pahimpina purkupäivinä.

Siis kriisin ainekset olivat kasassa ja minun olisi vielä lähdettävä apteekkiin hakemaan Eetulle ruokahalua parantavaa lääkettä. Ei auttanut kuin sulkea Aatu varmuudeksi makuuhuoneeseen ja lähteä. Tuskin puolta tuntia meni siihen matkaan ja tuskin Aatu ehti edes huomata olleensa eristyksessä. Ihan samoilla sijoilla pötkötti tyynyjen alla kuin lähtiessänikin.

Sen jälkeen puuhailinkin keittiössä ja yritin keksiä, miten saisin Eetun palaamaan ruokanurkkaan syömään. Ruokavaihtoehtoja on useita tarjolla ja Eetu innoissaan meni kutakin niitä haistelemaan ja jotain jopa lipaisikin, mutta ei asettunut syömään. Oman lounaani jälkeen nappasin sen kupin, jonka sisällön arvelin maistuvan parhaiten ja kuskasin Eetun eteen, vaikka olin jo päättänyt, etten sitä syötä ruokanurkan ulkopuolella. En kuitenkaan voinut jättää ruokkimatta, sillä noinkin pitkä syömättömyys ei tee kissalle hyvää, joten pakko se on saada syömään edes jotain ja jotenkin. Toivottavasti ruokahalua edistävä lääkitys toimii nopeasti. Ohjeen mukaan se kannattaa antaa iltasella. Mirataz on voide, joka sivellään kissan korvalehden sisäpinnalle, eli pitäisi olla helppo antaa. Tosin antajalla pitää olla hanskat, ettei antajaan imeydy lääkettä ja pitää varoa, jottei katti pääse korvallaan tuhrimaan paikkoja ja muita eläviä. Täytyy toivoa, että se myös on pahan makuista, jotta Aatu ei sekoita päätään nuolemalla sitä. Saa nähdä miten käy, sillä tuolla vaikuttaa olevan melkoisesti haittavaikutuksia.

Siitä kissakriisistä vielä. Se ei välttämättä ainakaan yhtä pahaksi muodostu kuin taannoinen, ellei sitten tuo mainittu lääke sekoita jommankumman tai molempien päätä. Kun olin Eetun syöttänyt, otin itselleni jälkiruuaksi kahvin ja sen kanssa pari viipaletta sitruunakakkua. Se oli niin kova houkutin, että Aatu ei pystynyt vastustamaan kiusausta, vaan tuli sohvalle ruinaamaan kakkua siitäkin huolimatta, että Eetu pötkötti sohvan toisessa päädyssä vakiopaikallaan käsinojan päällä. Tein vielä ilkeästi ja tarjosin Aatulle kakunmurua siten, että sen oli tultava sohvalle minun ja Eetun väliin. Aika näyttää, miten tuo tuosta kehittyy. Ainakin tuosta sessiosta Aatu lähti häntä pystyssä

On kyllä ollut aika rankka päivä ja alan kallistua sille kannalle, että eläinlääkärit voisivat jotain jännitystä lievittävää määrätä myös lemmikin omistajalle. En muista olleeni koskaan lasteni lääkärireissuista yhtä kireänä. Ne ovat olleet aina helpompia, kun itse ehtinyt ne vaivat kokea ja aina on osannut aavistaa mikä kulloinkin on vaivana ja miten vaiva hoidetaan pois.

[Hippi]

Kissakriisi on tosiasia. Eilen alkuillasta syöttelin Eetua, eli pidin taas nöyränä kuppia tämän nenän edessä. Olin keittänyt kalavellin, eli pakasteseitikuutioita pieneksi pilkottuna vedessä ja joukkoon hiukan riisihiutaleita. Laimeaa litkua, jotta syödessä tulee nestettä ja mykyt ovat vatsaystävällisiä. Aatu ei voinut vastustaa kiusausta tulla siihen lokkeilemaan ja annoin sille sormista pienen kalapalan. Eetu huomasi kaverinsa ilmestyneen ja meni pukkaamaan tervehdykseksi, mutta Aatu sähisi hyvin ärtyneenä. Tuli hetken tuijotuskisa ja siitä Aatu poistui hävinneenä. Onneksi Eetu ei lähtenyt perään, sillä siitä olisi kyllä helvetti päässyt irti. Eetu jatkoi syömistä ja Aatu pysyi lopun iltaa piilossa, löytyi lopulta taas tyynyjen alta.

Olin niin harmissani, että ei ollut itku kaukana. Mitäpä tehdä? Nostin käteni pystyyn ja osaksi hyvinkin itsekkäistä syistä etsin aidan korotusverhoineen komerosta esiin ja tein vanhaan malliin makuuhuoneestani eristyshuoneen. Näin ainakin voin turvata itselleni yöunen, sillä tunsin itseni hyvin uupuneeksi. Samalla tietysti turvasin sen, että tilanne ei räjähdä käsiin yön aikana ja kaverukset saavat aikaa totutella taas kerran toistensa läsnäoloon. Eetuhan olisi ihan valmis jatkamaan normaalisti, mutta Aatulla nyt on joku sokea piste tuossa kaveruuden kohdalla. Aitauksen lisäksi makuuhuoneeseen tuli muu tarpeellinen varustus, jotta Aatu pärjää yön yli kanssani siellä, eli varavessa sekä ruoka- ja vesikupit.

Yö menikin ihan vanhaan malliin. Aatuhan on se, joka noista enemmänkin viihtyy kyljessäni yöaikaan. Itselläni oli vähän totuttelemista siinä ruuanhajussa oleilussa. Keittiössä päivän mittaan sitä ei huomaa, mutta makuuhuoneessa haju kyllä on melko tuntuva.

Olikin hyvä, että nuo olivat erillään yön, niin saatoin helposti nähdä, että laittamani ruuat olivat maistuneet Eetulle hyvin. Laitoin aika monenlaista tarjolle siinä tarkoituksessa, että ainakin joku kelpaa. Niin oli kadonnut possunsuikaleet, pirkkapurkin sisältö melkein kokonaan ja osa jugurtista. Raksuista en osaa sanoa, sillä kupissa oli niin paljon, ettei pientä näykkimistä huomaa. Samoin oli vessassa käyty molemmilla tarpeilla eikä vatsakaan ole enää löysänä.

Eetu kuljeksii pirteänä ja on ensimmäisen kerran kokonaiseen viikkoon tullut itse hakemaan hellyyttä. Kovasti se nyt ihmettelee makuuhuoneen ovella olevaa aitausta. Saapa nähdä, mitä se pitää siitä, kun vuoronvaihto tulee tuossa aamutoimien yhteydessä, eli Aatu vapautuu eristyksestä ja Eetu siirtyy sinne.

Aikaisempaan verrattuna päivän eristys ei nyt tule olemaan Eetulla niin yksinäistä, kun voin mennä sinne seuraksi katsomaan telkkaria. Kissan kanssa yhdessäolohan ei välttämättä tarkoita sitä, että tarvitsee olla koko ajan härväämässä jotain, vaan riittää, että on käytettävissä, jos kissa kaipaa rapsuttelua tai vaikka ihan vain yhdessä köllöttelyä.

Olemme taas uudessa normaalissa ja nähtäväksi jää, miten pitkään.

Ilmeisesti Eetun vaiva oli vain se täysinäinen anaalirauhanen. Siitä seurasi kipua tai muuta ikävää tunnetta niin, että koko katti oli stressaantunut, mikä puolestaan vei ruokahalun ja sai vatsan hiukan löysäksi. Eetullahan on noita hepulikohtauksia ollut ennenkin ja mietin, että voisiko ne olla samasta syystä, mutta tilanne on lauennut ilman lääkärin väliintuloa yleensä eikä vaiva sitten ole pitkittynyt niin kuin nyt. Nyt mietinnässä on kannattako noita lääkkeitä sille edes antaa. Pahoinvointia ei ole ollut ja ruokahalukin näyttää palanneen. Tosin tuo ruokahalua lisäävä lääke on vaivaton antaa, kun se sivellään korvalehteen. Sehän on kaiketi joku masennuslääke, joten sillä voi olla mielialaan vaikutusta ja jos Eetua nyt katsoo, niin vaikutus on ollut oikein hyvä, jos tuon on lääke saanut aikaan eikä yksin se eilinen toimenpide.

[Xantippa]

Mietin, kannattaisiko kuitenkin mahdollisimman nopeasti ottaa riski ja yrittää pitää heitä yhdessä, ts. poistaa aita ja katsoa kylmästi, mitä tapahtuu? Jos käyvät toistensa kimppuun niin aita heti takaisin, tietysti.

Nimittäin ettet nyt huolehtimisella itse viitoittaisi heille tietä, miten pitää olla

Lääke on aina hemmetin kimurantti juttu. Kun ei voi tietää siis, onko siitä apua vai ei. Voisiko siinä lähteä ajatuksesta, että ehken ei haittaakaan, jos ei hyötyä, eli antaa nyt ainakin muutaman päivän vai oliko se kuuri?

T: Xante

[ROOSTER]

En osaa sanoa miten olisi paras toimia "perheen" sisäisissä kissakriiseissä, varmaan tapauskohtaista, mutta meille tuli kissavieras ja päätimme, että saavat selvittää välinsä ja katsotaan kuinka käy. Pysyvässä usean kissan tilanteessa pitää olla ehkä varovaisempi. Mahdolliset yhteenotot ja niiden aiheuttamat traumat voivat vaikuttaa loppuelämän ajan.

Kaksi vanhaa ja maailmaa nähnyttä kollia alkoi tuijotuskisan oheismouruineen. Siinä taisi vierähtää pari tuntia ennenkuin vieras oli pikkuhiljaa ajautunut nurkkaan josta ei ollut peräytymismahdollisuutta. Sitten se loppui. Vajaan viikon vierailun aikana ei ilmennyt mitään ongelmia kun komentojärjestys oli saatu kuntoon. Tosin melkoisen työn kautta.

Nämä on tietysti luonnekysymyksiä, toiset menee heti kimppuun, toiset analysoivat tilannetta pitkään. Meillä on välillä koiravieraitakin. Kissanvihaajayksilöiden tullessa omaväki laitetaan kylpyosastolle, suljettujen ovien taakse. Yllättävän monet koirat tulevat kissan kanssa hyvin toimeen. Kaikki tosin syövät kissan ruokakupin heti tyhjäksi.

Aivan kuten ihmisilläkin, eläinyksilöillä on lajin sisäistä vaihtelua luonteenlaadussa. Eihän ihmisetkään ole kaikki samanluonteisia - toiset ovat kuin Florence Nightingale ja toiset kuin Hitler tai Putin.

[Hippi]

Joo, kun takana on se kahdeksan kuukauden kesytys pahaksi päässeen tilanteen kanssa, niin sellainen ei innosta kokeilemaan, miten tällä kertaa kävisi. Silloinhan tällaisen samanlainen lääkärikäynnin jälkeinen vierastaminen paheni ajan kanssa viimein sellaiseen tappeluun, että Eetulta irtosi kynsi osittain ja se oli vietävä vielä senkin vuoksi lääkäriin. Tosin se ilmeisesti tarttui sängyn alla johonkin tekstiiliin tappelun tuoksinassa, eikä Aatuun. Eetulle ei lopulta kasvanut se kynsi enää normaaliksi, vaan siinä on pieni kynnen tynkä, joka ei kasva mihinkään.

Koska nyt on aika selvää, että Aatu on se pelokas ja vierastava osapuoli, niin jätän avaimet Aatun käsiin tai tassuihin. Tuossa ne ovat jo aidan läpi aika rauhallisin mielin katselleet toisiaan. Eetu ei erityisemmin kai viihdy eristyksessä, vaan on istua nököttänyt aidan vieressä jonkin aikaa. Aatulla on ollut mahdollisuus kulkea siitä ohi ja halutessaan pysähtyä katselemaan Eetua. Nyt se meni jo aivan aidan äärelle ihmettelemään, kun Eetu oli siitä hävinnyt. Minusta tämä on jo edistymistä.

Päivällä menen jossain välissä katsomaan makkarin telkkua joksikin aikaa. Se on Aatulle kova pala, sillä se tapaa tulla mukaan, vaikka yleensä päivällä ei oleile minun sängyssäni muutoin.

Tuo jos jatkan muutaman päivän ajan, niin voisin ajatella, että hinku viereeni voittaisi Eetun vierastamisen. Siinä vaiheessa alan jättämään korotusverhon toisen puoliskon auki, jolloin Aatulla ei ole mitään ongelmaa pomppia aidan yli haluamalleen puolelle. Eetu puolestaan ei ole aitajuoksija, koska on aika ponneton hyppäämään ollut aina. Tuolla tavalla Aatu pääsee oman rohkaistumisen mukaan toimimaan ilman pakkoa.

Noinhan sen pahan kissakriisin loppuaika hoitui ja kun kissat olivat suurimman osan päivistä sopuisasti samalla puolella aitaa, niin aidan saattoi pistää kasaan ja siirtää komeroon odottamaan seuraavaa käyttöä. Sellainen pikkukriisihän oli syystä, jota en enää muista, noin puolisen vuotta ison kriisin päättymisestä. Se hoitui myös aikaisella puuttumisella ja meni ohi kohtalaisen nopeasti, mitä toivon myös tämänkertaisesta


Sinänsä Aatun reagointi on outoa minusta. Aatu on noista paljon aktiivisempi, seurallisempi ja esimerkiksi vieraat ihmiset on ok, varsinkin, jos on päässyt haistelemaan niiden kengät eteisessä. Aika tavallista kissoilla on, että kaverin lääkärikäynti oudoksuttaa ja aiheuttaa sähinää ja murinaa. Mutta yleensä se menee muutamassa tunnissa ohi. Aatu taitaa olla poikkeuksellisen pitkävihainen?