Oletko sinäkin valehdellut aina väärin?

[-:)lauri]

Eteenpäin välitetyt epätotuudet jakautuvat kahteen ryhmään: tietoisiin ja tiedostamattomiin epätotuuksiin. Tietoiset epätotuudet ovat joko pahantahtoisia (valheet) tai hyväntahtoisia (valkoiset valheet). Tiedostamattomat epätotuudet jakautuvat kahteen luokkaan: konfabulaatioon ja vääriin tietoihin, joita emme sellaisiksi hoksaa.

Konfabulaatio on psykologinen ilmiö, jossa sepitetään jotain, mutta sen sijaan, että siihen suhtauduttaisiin sepitteenä, siihen uskotaankin joka sanan verran. Aivot konfabuloivat alitajuisesti, minkä vuoksi emme koskaan saa itseämme kiinni epätotuuksista, joita pidämme totena. Esimerkiksi muistellessamme menneitä, ne muistikuvan osat, jotka ovat unohtuneet, aivot korvaavat sepitetyllä sisällöllä, joka sopii narratiiviin niiden käsittelyn kannalta. Tämä sepitetty sisältö ei ole totuudenmukaista, mutta se vaikuttaa johdonmukaiselta aivoille.

Kun joku tai jokin yrittää korjata käsityksiämme, uuden tiedon hyväksyminen tai vanhassa pitäytyminen riippuu monista aivojen toimintaan liittyvistä tekijöistä, kuten plastisuudesta, keskittymisestä ja tunnetilasta. Aivojen plastisuus mahdollistaa oppimisen ja tiedon päivittämisen, mutta tämä prosessi ei ole automaattinen.

Jos meillä on väärä käsitys asiasta ja joku tarjoaa meille oikean käsityksen, sen omaksuminen edellyttää riittävää keskittymistä ja aivojen oikeiden alueiden aktivoitumista, kuten otsalohkojen ja hippokampuksen. Näiden alueiden aktivoitumiseen vaikuttavat monet tekijät, kuten palkitsemisjärjestelmän toiminta, tunnetila sekä neurotransmitterien, kuten dopamiinin, noradrenaliinin ja serotoniinin, tasapaino.

Dopamiini vahvistaa keskittymistä ja motivaatiota, mikä auttaa kiinnittämään huomiota uuteen tietoon. Noradrenaliini tukee valppautta ja herättää kiinnostusta uuteen ärsykkeeseen, kun taas serotoniinilla voi olla rooli tunnetilojen säätelyssä, mikä vaikuttaa siihen, kuinka vastaanottavaisia olemme uudelle tiedolle. Yhdessä nämä tekijät määrittävät, miten aivomme arvioivat uuden tiedon merkityksellisyyttä ja johdonmukaisuutta suhteessa olemassa olevaan tietoon, ja sitä kautta vaikuttavat sen omaksumiseen.

Kuitenkin, jos aivot eivät käsittele uutta tietoa riittävän huolellisesti—esimerkiksi siksi, että stressihormonien, kuten kortisolin, taso on korkea—tiedon omaksuminen voi häiriintyä. Tällaisessa tilanteessa vanha tieto pysyy hallitsevana, ja uusi tieto jää syrjään. Tämä tapahtuu erityisesti, jos aivot eivät pidä uutta tietoa merkityksellisenä tai johdonmukaisena suhteessa olemassa olevaan tietoon.

Se taas, mitä pidämme merkityksellisenä ja johdonmukaisena, riippuu heuristiikastamme. Heuristiikalla tarkoitetaan yksinkertaistettuja sääntöjä tai lähestymistapoja, joiden avulla ihmiset tekevät nopeita päätöksiä ja arvioita ilman syvällistä analyysia. Siitä, miten järkeilemme asioita, riippuu, käytämmekö I tyypin järkeilyä vai II tyypin järkeilyä. I tyypin järkeily operoi ennakkoluulojemme tasolla, kun taas II tyypin järkeily analyyttisemmän ajattelun tasolla. Mitä vähemmän jokin meitä motivoi, sitä todennäköisemmin järkeilemme sitä tyypillä I, ja mitä motivoivampi asia on, sitä todennäköisemmin vietämme aikaa sen parissa myös järkeillen sitä tyypillä II. Tyypin I järkeily on yleensä sokea tosiasioille, jotka ovat epäintuitiivisia, kun taas tyypin II järkeily ei aina tuota intuitiivisia totuuksia.

Stressihormonien tehtävä on varoittaa aivoja vaarasta. Jos aivot kokevat jonkin vaaralliseksi, sen läheisyyteen ei pyritä. Todennäköisesti tarvitaan paljon dopamiinia stressihormonien rinnalla, jotta vaara koetaan pikemminkin haasteena kuin varsinaisena uhkana. Jos tilanteessa on paljon stressihormoneja mutta liian vähän dopamiinia, asiaan kuulumattomatkin epäjohdonmukaisuudet toimivat helposti syynä olla hyväksymättä uutta käsitystä. Aivot eivät tule oikeilta alueiltaan riittävän stimuloiduiksi, jotta informaation integroiminen olemassa oleviin tietoihin voisi tapahtua.

Levittäessään väärää tietoa ihmiset eivät kovinkaan usein siis valehtele. Vaikka virheellinen tieto jatkuisi korjausyrityksistä huolimatta, ihmiset eivät välttämättä valehtele tietoisesti, vaan saattavat vilpittömästi uskoa levittämänsä tiedon oikeellisuuteen.

Silloin, kun uusi tieto torjutaan, vaikka vanha tieto olisi kuinka ilmeisillä tavoilla väärin, aivot konfabuloivat meriselityksensä, miksi uusi tieto on itse asiassa väärin ja tämä käsitys, joka minulla jo on valmiiksi, onkin itse asiassa se oikea tieto.


Jos on tarkennettavaa, lisättävää, korjattavaa tai muuten vain yleistä kritiikiä väärässä olemisestani, niin tutustuisin siihen mielelläni.

Tähän ketjuun saa laittaa muutakin valehteluun littyvään, kunhan siinä vain pyritään ymmärtämään ilmiötä. Myös omat kelat aiheesta kiinnostavat. Itselläni kun on tyypillisesti hyvin naiivi käsitys asioista, en useinkaan tavoita kaikkia oleellisia nyansseja tai kokonaan erillaisia lähestymistapoja, joille taas te muut olete ehkä herkistyneet. Ne kiinnostavat minua erityisesti.

Joten eipä sitten muuta kuin, valehtelemisiin!