Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Ankea tyyppi

Aloittaja TSS, tammikuu 05, 2019, 10:00:53

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 2 Vieraat katselee tätä aihetta.

Norma Bates

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 09:35:40
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 09:30:02
^  Minulle ei tarvitse sanoa kuin että "viisi vuotta" niin sekin jo masentaa. Sitä kun ajattelee välittömästi vanhenemista ja rupsahtamista. Pitäisi jotenkin tulla sinuiksi kurppaantumisen kanssa ensin että vuosimäärät eivät aiheuttaisi ahdistuskohtausta.

Kurppaantuminen ahistaa paljon pahemmin ja useampaa ihmistä kuin yleensä luullaan. Ihmiset vain eivät kehtaa valittaa asiasta, josta ei voi syyttää mitään tahoa ja jolle ei voi mitään.

Indeed. Nykyään varsinkin kun on trendinä ja erityisesti naisten taholla että pitää olla positiivinen ja ennenkaikkea voimaantunut. Alan olemaan kurkkuani myöten täynnä somessa leviävää matskua jossa keskeisenä ideana on että pitää olla lääpällään roikkuvaan perseeseen, ylipainoon, ryppyihin ja kaikkeen tämmöiseen mikä johtuu siitä että kehossa alkaa kudos väsymään vuosien varrella, taikka ihminen on ahtanut itseensä kaiken mahdollisen mikä vaan suusta on alas mennyt.

En minä toki mitään nukkemaista nuoruuttakaan silleen kyllä haikaile. Mutta en pidä siitä että iho veltostuu. Kun en ole ylipainoinen eikä ole edes selluliittia, niin jostain sitä sitten kumminkin kiukustuu, ja minulle se on tuo ihon veltostuminen. Ei se vielä pahasti päälle näy, mutta huomaa että prosessi on menossa. Tästä kun iho lisää kuivuu, niin sitten alkaa nahka roikkumaan luiden päällä.

kertsi

#31
OFF TOPIC. En jaksa väsätä tästä uutta aloitusta.

Olet aina Norma puhunut rumasti lihavista, syyllistävästi, halveksivasti. Miksi? Nostaako se ehkä omaa itsetuntoasi jotenkin?

Muistelen itse, kun teini-ikäisenä ihmettelin mummoani, miten hän (vaihdevuosien jälkeen?) lihoi niin valtavasti. Kuvittelin myös ehkä, että oli jotenkin omaa ansiotani, että pystyin tuolloin teini-ikäisenä hölkkäämään ja urheilemaan, ja pystyin syömään mitä tahansa lihomatta. Ehkä ajattelin, että mummoni kohdalla oli kyse pelkästä nautinnonhalusta, laiskuudesta, luonteen heikkoudesta, tai ties mistä omasta syystä tai valinnasta. Ihan kuin luonteenpiirteet tai edes itsekuri olisivat muka omia valintoja, tai syömishäiriötkään, tai vaihdevuosien hormonimyrskyt, tai kylläisyyshormonien määrä aivoissa. Hän kuoli sittemmin diabeteksestä aiheutuviin komplikaatioihin.

Minkäänlainen syyllistäminen tai tuomitseminen ei ainakaan auta ylipainoisia (jos nyt mollamisella sellaisia päämääriä edes on?). Päinvastoin, syyllistämisellä ja tuomitsemisella on täysin päinvastaiset seuraukset, ne lihottavat lihavia entisestään.

Obesity Stigma: Important Considerations for Public Health
Stigma and discrimination toward obese persons are pervasive and pose numerous consequences for their psychological and physical health. Despite decades of science documenting weight stigma, its public health implications are widely ignored. Instead, obese persons are blamed for their weight, with common perceptions that weight stigmatization is justifiable and may motivate individuals to adopt healthier behaviors. We examine evidence to address these assumptions and discuss their public health implications. On the basis of current findings, we propose that weight stigma is not a beneficial public health tool for reducing obesity. Rather, stigmatization of obese individuals threatens health, generates health disparities, and interferes with effective obesity intervention efforts.


ps. How obese people are responsible for everything bad (NY Times pilapiirros)
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

Socrates

Luonnostaan hoikalle ihmiselle kuten minulle läskiintyminen on käsittämätön ongelma ja varmaan siksi herättää niukasti empatiaa.

En osaa millään samaistua lihaviin ihmisiin, joiden elämä pyörii (tuloksettoman) laihduttamisen ympärillä, kun itselleni vaikkapa vain viiden kilon lihottaminen olisi mahdoton haaste.
Älkää googletelko minua vaan googlettakaa perspano, niin löydätte jotain mikä kiinnostaa ja kiihottaa.

Hippi

Ottaa oman aikansa, että pääsee sen ristiriidan yli, että peili ei näytä sitä, millaiseksi päänsä sisällä itsensä tuntee. Tuohon ristiriitaan ja sen ruokkimiseen perustuu kaiketi se, miten ihmiset ovat valmiita käyttämään suuria summia ulkonäkönsä kohentamiseen.

Itselläni paino nousi sen jälkeen kun vuosia sitten lopetin tupakoinnin, vaikka en mitään lohtuherkkuja tarvinnut. Ilmeisesti hiukan aineenvaihdunta hidastui ja varmaan ihan tavallinen ruoka alkoi vaan maistua paremmalle, niin annoskoko luultavasti vähän kasvoi. Lisätaakkana ilmeisesti vielä geenit, jotka aiheuttavat sen, että "pullan tuoksukin jo lihottaa". Koko ikäni olen muutenkin tasapainoillut painon kanssa välttyäkseni liikapainolta, välttyäkseni tietyiltä sairauksilta joihin on sukurasitteita.

Tässä iässä iho ei niin kimmoisa ole luonnostaan eikä millään taikavoiteillakaan, joten painon pudotus jättää väistämättä jälkensä. Se vaan on pakko hyväksyä, ellei sitten ole rahaa ja halua käyttää sitä iki-ilmeettömyyteen á la Cher. Hoikalle tyypille pieni painon lisäys on aika hyvä ulkonäön kohennuskeino.

Iän näkyminen kasvoissa on paljolti myös ihotyypistä kiinni ja miten on ihostaan pitänyt huolta elonsa aikana. Aurinkoa vältelleenä kruttuja ei ole pahemmin tullut vieläkään, vaikka ikävuositovereillani niitä monilla on jo melkoisesti. En silti näytä miltään kaksikymppiseltä, vaan kyllä se ikä näkyy hyvistä ihogeeneistä huolimatta.

Maailma vain on mennyt niin ulkonäkökeskeiseksi, että ongelmia tuntuu tulevan niillekin, joilla niitä ei todellisuudessa ole tai ei pitäisi olla ollenkaan.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

Norma Bates

#34
Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 06, 2019, 10:31:10
Olet aina Norma puhunut rumasti lihavista, syyllistävästi, halveksivasti. Miksi? Nostaako se ehkä omaa itsetuntoasi jotenkin?

Kröhöm. Käytinkö yhtään pilkallista nimikettä tuossa taaempana, kun käsittääkseni en itse käyttänyt? Pyrin välttämään sanoja läski, plösö jne. Silloin kun olen todella vihamielisesti käyttänyt jotain rumaa nimikettä ylipainoisista henkilöistä, kyseessä ovat olleet miehet jotka ovat kiusanneet minua elämässäni jollain tavalla. Ne kaksi ahdistavaa tyyppiä jotka olivat kimpussani 90-luvulla olivat kumpikin reilusti ylipainoisia. Voi olla että jäi jotain sala- ja ikivihoja ylipainoisia ihmisiä kohtaan noiden takia, koska otin todella raskaasti sen että ensin yksi melkein raiskaa, ja sitten ei sekään riitä, kun vainoamista riittää vuodesta toiseen toisen taholta kun yhdestä on päässyt eroon. Ja nettideiteissä alkuvuosina tilanne oli se että toistuvasti isokokoiset miehet ottivat yhteyttä, kerroin ihan asiallisesti että haen toisentyyppistä miestä. Ja yritin jopa vähän "mitätöidä" sitä miestyyppiä mistä pidän että nämä isot ihmiset eivät suuttuisi, eli saatoin sanoa että pidän rääpäleistä, hippiäisistä tms. Mutta silti aina joku isompi mies otti ja suuttui. Varsinkin bodarit suuttuivat lähes kaikki, siitä että en ollut kiinnostunut heistä.

Bodaritkin syövät paljon.

En tiedä, periaatteessa minusta jokainen saa painaa niin paljon kuin huvittaa tai sen verran kuin hänen on väistämättä pakko painaa, mutta toisaalta taas kun avaa telkan random-kanavalta keskellä yötä ja siellä on taas kerran joku lähemmä 200-kiloinen ihminen juttelemassa siitä miten monta (kymmentä) kiloa hänen pitäisi kyetä laihtumaan, tai miten hänelle on vatsalaukunohitusleikkaus(?) tulossa tms. niin jotenkin se vaan alkaa... kyllästyttää. Ja kaippa minua pännii ennenkaikkea se että haluan hoikan miehen ja niitähän on sitäkin vaikeampi löytää mitä enemmän miehet syövät ja sallivat itsensä olla ihan reilusti ylipainoisia.  :'(

Kun vain ajattelenkin sitä arkistofilmiä jonka olen nähnyt, jossa on suomalaisia miehiä 1960-luvulta jossain maatalousnäyttelyssä, meinaa itku päästä. Minä niin tavattomasti pidän siitä jäntevästä mieskehosta mitä siinä filmissä on mielin määrin tarjolla. Nyt jos haluan jäntevän miehen likisteltäväksi, niin sitten se on väistämättä joku 25-vuotias poitsu ja minua pidetään ällöttävänä ämmänä jos sekaannun niin nuoreen.

Eihän siinä ymmärtämystä saa jos itkee ja parkuu sitä että miten vähän on tarjolla sitä miestyyppiä josta itse tykkää kuin hullu kaurapuurosta.

Toisaalta, jos sanon että on ahtanut itseensä kaiken mikä on alas mennyt, niin miten se sitten pitäisi sanoa sama asia, mitä oikeasti on tapahtunut? Jossain määrin tein itse samaa kolmikymppisenä, ja kyllähän se äkkiä näkyi olemuksessa. Ei siihen muuta selitystä ollut kuin se että parisuhdetta piti tuon tuostakin juhlistaa herkuin. Ja liikuntaa oli liian vähän. En minä varsinaisesti kuvittele olevani joten "parempi" kuin joku ylipainoinen ihminen, mutta siitä en pääse yli enkä ympäri että himoitsen hoikkia miehiä. Tilannetta voisi verrata vaikka siihen että olisin mies joka tykkää naisista joilla on luomurinnat, ja sitten alkaisi joku villitys että kaikkien pitää ottaa silikonit. Kyllä se alkaisi vituttamaan että ympärillä näkisi vain semmoisia naisia joiden keho ei nappaa millään tavalla. Ja jos ei sairaudesta ole kyse, niin hyvin pitkältihän se on luonnotonta että miehellä on ns. maha pystyssä. Naisillehan on oikeastaan luonnollisempaa olla pyöreitä.

***

Edit. Itseasiassa on todella mielenkiintoinen dilemma että miksiköhän minusta aina tuntuu siltä että muut vaativat minua hyväksymään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta sitten minussa itsessäni ei hyväksytä yhtään mitään. Yleensä negatiivisuutta. Eli jos olen pessimistinen, kyyninen, väsynyt, masentunut, ahdistunut yms. niin se nyt ei vaan käy laatuunsa. Mutta sitten joku saa olla ylipainoinen ja häntä pitää jopa kannustaa ellei peräti kehuakin siinä asiassa. Välttämättähän ylipainoiseksi päätyminen ei ole ihmisen "oma valinta" yhtään sen enempää kuin on tämä masentuminenkaan. Mutta ei kai fyysisen terveytensä tuhoamisesta voi mitään sen myönteisempää löytää kuin henkisellä retuperällä olemisestakaan?

Se tietty on eri juttu että tulee väistämättä fyysisiä muutoksia. Koin vuosia sitten erittäin ahdistavana sen että jollain tietosivulla sanottiin vaihdevuosista että "vyötärö katoaa". Tuntuu vaan niin helvetin pahalta että pitää olla kumppanitta ja sitten viedään kaikki mahdolliset viimeisetkin tsänssit löytää yhtään ketään, koska miehet katsovat karsaasti nenäänsä pitkin kaikkia menopaussanneita naisia ja jokainen siihen viittaava seikka on miinusta. Mutta vieläkin enempi vituttaa se ettei muka ole mitään kontrollia mihinkään. Elämä tulee ja raiskaa sinut kakkoseen, halusit tai et?

Toisaalta yli-ihmisideologiakin kammottaa. Vaatimus että pitää kyetä vaikka mihinkä. Toka eksäni väitti että naamankin rupsahtamisen pystyy estämään. Ei tosin sanonut että miten. Ja tuskinpa onnistui siinä edes itsekään.

Ja sitten taas toisaalta, eipä se äitinikään vyötärö mihinkään kadonnut vaikka laittoi lapsiakin kaksi...!

Norma Bates

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 06, 2019, 11:06:48
Hoikalle tyypille pieni painon lisäys on aika hyvä ulkonäön kohennuskeino.

Minusta tämä riippuu yksilöstä. Minulla kasvot ovat semmoista "turpeaa" tyyppiä että eivät ne heti rusinaksi muutu vaikka paino laskeekin. Kevättalvella painoin yli 65 kg ja nyt painan 59 kg, eikä naamani ole siitä mitenkään rupsahtanut. Mutta en tiedä sitten että kun mennään siihen että alkaa tosissaan kudos katoamaan sieltä sun täältä, että miten sitten lienee. Nytkin jos teen sormillani "kotkankynnet" tulee semmoiset rypyt käsiin jotka minulla varmaan on pysyvästi vanhempina. Rintakehään ilmestyi tietynlaisia "valumajälkiä" jo useampia vuosia sitten, ja selässäkin alkaa "valumaan". Vähän vaikea kuvailla sitä mitä tarkoitan.

Uskon melko vakaasti että ei se vanheneminen niin vituta jos rinnalla on joku joka rakastaa, mutta jos ei ole ketään niin tärkeää ihmistä, niin sitten vituttaa kaikki ja varsinkin vanheneminen. Jokainen vuosi lisää on merkintä johonkin pöytäkirjaan jossa on ranskalaisin viivoin luetteloituna että miksi et kelpaa etkä kiinnosta ketään.

safiiri

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 11:00:51
Luonnostaan hoikalle ihmiselle kuten minulle läskiintyminen on käsittämätön ongelma ja varmaan siksi herättää niukasti empatiaa.

En osaa millään samaistua lihaviin ihmisiin, joiden elämä pyörii (tuloksettoman) laihduttamisen ympärillä, kun itselleni vaikkapa vain viiden kilon lihottaminen olisi mahdoton haaste.

Luulenpa, että samastumista häiritsee eniten se, että on luonut jo valmiiksi hyvin monia oletuksia "niistä lihavista" itselleen, joiden kautta yrittää mukaymmärtää asiaa. Kuten tuo "joiden elämä pyörii laihduttamisen ympärillä".

Socrates

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 06, 2019, 11:41:33
Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 11:00:51
Luonnostaan hoikalle ihmiselle kuten minulle läskiintyminen on käsittämätön ongelma ja varmaan siksi herättää niukasti empatiaa.

En osaa millään samaistua lihaviin ihmisiin, joiden elämä pyörii (tuloksettoman) laihduttamisen ympärillä, kun itselleni vaikkapa vain viiden kilon lihottaminen olisi mahdoton haaste.

Luulenpa, että samastumista häiritsee eniten se, että on luonut jo valmiiksi hyvin monia oletuksia "niistä lihavista" itselleen, joiden kautta yrittää mukaymmärtää asiaa. Kuten tuo "joiden elämä pyörii laihduttamisen ympärillä".

Monet lihavat puhuvat puolitutuillekin ylipainostaan, ruokien kalorimääristä ja laihdutusyrityksistään.
Älkää googletelko minua vaan googlettakaa perspano, niin löydätte jotain mikä kiinnostaa ja kiihottaa.

Topi

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 11:07:27
Edit. Itseasiassa on todella mielenkiintoinen dilemma että miksiköhän minusta aina tuntuu siltä että muut vaativat minua hyväksymään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta sitten minussa itsessäni ei hyväksytä yhtään mitään. Yleensä negatiivisuutta. Eli jos olen pessimistinen, kyyninen, väsynyt, masentunut, ahdistunut yms. niin se nyt ei vaan käy laatuunsa. Mutta sitten joku saa olla ylipainoinen ja häntä pitää jopa kannustaa ellei peräti kehuakin siinä asiassa. Välttämättähän ylipainoiseksi päätyminen ei ole ihmisen "oma valinta" yhtään sen enempää kuin on tämä masentuminenkaan. Mutta ei kai fyysisen terveytensä tuhoamisesta voi mitään sen myönteisempää löytää kuin henkisellä retuperällä olemisestakaan?

Se tietty on eri juttu että tulee väistämättä fyysisiä muutoksia. Koin vuosia sitten erittäin ahdistavana sen että jollain tietosivulla sanottiin vaihdevuosista että "vyötärö katoaa". Tuntuu vaan niin helvetin pahalta että pitää olla kumppanitta ja sitten viedään kaikki mahdolliset viimeisetkin tsänssit löytää yhtään ketään, koska miehet katsovat karsaasti nenäänsä pitkin kaikkia menopaussanneita naisia ja jokainen siihen viittaava seikka on miinusta. Mutta vieläkin enempi vituttaa se ettei muka ole mitään kontrollia mihinkään. Elämä tulee ja raiskaa sinut kakkoseen, halusit tai et?

Mun mielestä sulta vaan puuttuu sellaisia suodattimia. Miten puhutaan niin että tavallaan sanotaan mitä oikeasti ajatellaan mutta ei kuitenkaan loukata toisia tai pahoiteta toisten mieltä jollei ole aivan pakko tai oikeasti halua.

Sitten kun tällainen suodatus on aika huonoa, voi olla että vastavuoroisesti ihmiset sanovat tähän tympääntyessään myös sinulle asioista varsin suoraan ja itse asiassa ilkeästi, mitä et ehkä itse miellä olevasi tai että... ne sinun näkemyksesi eivät ole ilkeitä vaan vain sinun tunteitasi ja näkemyksiäsi. Kyse on pikemminkin siitä, miten niistä sanoo ja mitä sanoo - eli filtteröinnistä.

Mun  mielestä sulla on täysi oikeus siihen, että tunnet tai ajattelet jostakin negatiivisesti. Haaste tässä ei ole se, miten lakata ajattelemasta tai tuntemasta mitään negatiivista, vaan enemmän se, onko jotenkin mahdollista kommunikoida näistä omista negatiivisista näkemyksistä sillä tavalla että se ei tunnu sinusta vääristelyltä tai peittelyltä mutta että et kuitenkaan toisten mielestä vaikuttaisi omituisen ilkeämieliseltä, kylmältä, ehdottomalta, joustamattomalta jne, kun et nyt kumminkaan varmaan tätä ole.

Kopek

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 06, 2019, 11:06:48
Itselläni paino nousi sen jälkeen kun vuosia sitten lopetin tupakoinnin, vaikka en mitään lohtuherkkuja tarvinnut.

Miten ja missä iässä tupakoinnin aloittaminen tapahtuu (tai on aikoinaan tapahtunut) ns. normaalilla hyvämaineisella ja menestyvällä tytöllä/naisella?

Niissä piireissä ja ympäristöissä, joissa olen kasvanut ja elänyt, tupakointia on pidetty paheena, joka on ydistynyt usein huonoon koulumenestykseen, kiroiluun, juopotteluun, alhaiseen "sivistykseen", alhaiseen yhteiskuntaluokkaan, nuorisorikollisuuteen, löysään sukupuolimoraaliin ja jossakin määrin jopa väkivaltaan. Tupakointi on siis ollut ns. huonon elämän yksi tuntomerkeistä tai osista. "Syntisen elämän", jos uskonnollisia termejä käytetään. Edellä mainittu ei ole ollut ehdotonta, joten ns. hyvän kodinkin lapsi on saattanut tupakoida, mutta hänen ennusteensa onkin tällöin usein ollut huono.

Tuota taustaa vasten kysymykseni, miten ns. normaali menestyvä nuori tyttö tai nainen on alkanut tupakoida, on ehkä ymmärrettävämpi.

Voi olla, että tupakoinnin luokkaluonne on entisestään vahvistunut alimpiin sosiaaliliuokkiin painottuvaksi. Aikaisemminhan kaikissa yhteiskuntaluokissa poltettiin paljon.

Katselin kerran amiksen pihassa autossa odottaessani (tyttäreni piti kielikurssia samassa rakennuksessa), kun opiskelijoita tuli ulos ovesta. Lähes kaikki heistä sytyttivät tupakan heti portailta pihaan kävellessään. Niitä, jotka eivät sytyttäneet, ei ollut kuin muutama kymmenien joukossa. Ja ovathan nämä muutamatkin voineet sytyttää tupakkansa myöhemmin.

safiiri

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 11:59:53
Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 06, 2019, 11:41:33
Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 11:00:51
Luonnostaan hoikalle ihmiselle kuten minulle läskiintyminen on käsittämätön ongelma ja varmaan siksi herättää niukasti empatiaa.

En osaa millään samaistua lihaviin ihmisiin, joiden elämä pyörii (tuloksettoman) laihduttamisen ympärillä, kun itselleni vaikkapa vain viiden kilon lihottaminen olisi mahdoton haaste.

Luulenpa, että samastumista häiritsee eniten se, että on luonut jo valmiiksi hyvin monia oletuksia "niistä lihavista" itselleen, joiden kautta yrittää mukaymmärtää asiaa. Kuten tuo "joiden elämä pyörii laihduttamisen ympärillä".

Monet lihavat puhuvat puolitutuillekin ylipainostaan, ruokien kalorimääristä ja laihdutusyrityksistään.

Monet kirjoittelee toisten hakkaamisista ihan puolitutuille, mutta en mä silti ajattele, että heidän elämänsä hakkaamisen ympärillä pyörii.

Socrates

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 06, 2019, 12:30:39
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 11:07:27
Edit. Itseasiassa on todella mielenkiintoinen dilemma että miksiköhän minusta aina tuntuu siltä että muut vaativat minua hyväksymään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta sitten minussa itsessäni ei hyväksytä yhtään mitään. Yleensä negatiivisuutta. Eli jos olen pessimistinen, kyyninen, väsynyt, masentunut, ahdistunut yms. niin se nyt ei vaan käy laatuunsa. Mutta sitten joku saa olla ylipainoinen ja häntä pitää jopa kannustaa ellei peräti kehuakin siinä asiassa. Välttämättähän ylipainoiseksi päätyminen ei ole ihmisen "oma valinta" yhtään sen enempää kuin on tämä masentuminenkaan. Mutta ei kai fyysisen terveytensä tuhoamisesta voi mitään sen myönteisempää löytää kuin henkisellä retuperällä olemisestakaan?

Se tietty on eri juttu että tulee väistämättä fyysisiä muutoksia. Koin vuosia sitten erittäin ahdistavana sen että jollain tietosivulla sanottiin vaihdevuosista että "vyötärö katoaa". Tuntuu vaan niin helvetin pahalta että pitää olla kumppanitta ja sitten viedään kaikki mahdolliset viimeisetkin tsänssit löytää yhtään ketään, koska miehet katsovat karsaasti nenäänsä pitkin kaikkia menopaussanneita naisia ja jokainen siihen viittaava seikka on miinusta. Mutta vieläkin enempi vituttaa se ettei muka ole mitään kontrollia mihinkään. Elämä tulee ja raiskaa sinut kakkoseen, halusit tai et?

Mun mielestä sulta vaan puuttuu sellaisia suodattimia. Miten puhutaan niin että tavallaan sanotaan mitä oikeasti ajatellaan mutta ei kuitenkaan loukata toisia tai pahoiteta toisten mieltä jollei ole aivan pakko tai oikeasti halua.

Sitten kun tällainen suodatus on aika huonoa, voi olla että vastavuoroisesti ihmiset sanovat tähän tympääntyessään myös sinulle asioista varsin suoraan ja itse asiassa ilkeästi, mitä et ehkä itse miellä olevasi tai että... ne sinun näkemyksesi eivät ole ilkeitä vaan vain sinun tunteitasi ja näkemyksiäsi. Kyse on pikemminkin siitä, miten niistä sanoo ja mitä sanoo - eli filtteröinnistä.

Mun  mielestä sulla on täysi oikeus siihen, että tunnet tai ajattelet jostakin negatiivisesti. Haaste tässä ei ole se, miten lakata ajattelemasta tai tuntemasta mitään negatiivista, vaan enemmän se, onko jotenkin mahdollista kommunikoida näistä omista negatiivisista näkemyksistä sillä tavalla että se ei tunnu sinusta vääristelyltä tai peittelyltä mutta että et kuitenkaan toisten mielestä vaikuttaisi omituisen ilkeämieliseltä, kylmältä, ehdottomalta, joustamattomalta jne, kun et nyt kumminkaan varmaan tätä ole.

Luulisin, että Norma kokee ihmiset ristiriitaiseksi osin sen takia, että on pyörinyt paljon netissä. Varsinkin nettideittipalstoilla vallitsee jonkinlainen pakkopositiivisuus, jonka takana piilee ääretön vittumaisuus toisia kohtaan. Eikä Facebookin ja Instagramin antama maailmankuva ole sekään terve.

Eli siis jos jotain tarvitaan, niin jonkinlainen suodatin, jotta tunnistaa kaikenlaisen feikkaamisen netissä.
Älkää googletelko minua vaan googlettakaa perspano, niin löydätte jotain mikä kiinnostaa ja kiihottaa.

Hippi

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 06, 2019, 12:39:37
Miten ja missä iässä tupakoinnin aloittaminen tapahtuu (tai on aikoinaan tapahtunut) ns. normaalilla hyvämaineisella ja menestyvällä tytöllä/naisella?

Yleistäähän ei voi, mutta tässä oma tarinani.

Aikaa tästä on jo niin pitkään, että siihen aikaan melkein kaikki tupakoivat. Meilläkin kotona molemmat vanhemmat polttivat niin, että koti oli sakeanaan savusta ja sieltä savun seasta muistettiin aina neuvoa, että "Hippi, älä vaan koskaan aloita polttamaan". Se siitä esimerkin voimasta.

Mutta vanhempieni tupakointi ei minua innostanut aloittamaankaan, mutta ensimmäinen pidempiaikainen poikaystäväni poltti. Olin tuolloin 15 vuotias ja edelleen pentuajan yksittäistä kokeilua lukuunottamatta tupakoimaton. Moitin poikaa siitä, että hän haisee pahalle ja maistuukin pakalle pussatessa.

Sen sijaan, että poika olisi ollut polttamatta seurassani, hän tarjosi minullekin tupakkaa. Ensin haikuja omastaan ja kun pystyin yökkimättä vetämään savua henkeen, tarjosi sitten ihan askista. Aloittaminen oli siis kovan työn ja harjoittelun tulosta, kun se tosiaan on niin vastenmmielistä. Poika oli varakkaammasta kauppiasperheestä ja hänellä oli rahaa käytettävissä aivan toisella tavalla kuin mihin itse olin tottunut, joten hän sitten rahoitti minunkin polttamiset tarjoamalla aina omistaan ja iltasella erotessamme antoi aina muutaman tupakan mukaan.

Tuo romanssi kesti toista vuotta, mutta kun se päättyi, niin tupakointini väheni siihen, mitä pienellä viikkorahallani ja kesätyösäästöilläni sain ostettua. Loput sitten nyysin äidin askista, joka lojui aina jossain näkösällä. Järki-ihminen olisi lopettanut tuossa vaiheessa, mutta olin jo nin addiktoitunut, että se ei onnistunut enkä ehkä sitä edes vakavasti harkinnutkaan.

Ei kulunut kauaa, kun isäni kuoli ja silloin sitten kerroin äidilleni, että poltan ja hän sitten osti minunkin tupakat. Isälle en olisi voinut kertoa polttavani. Se olisi särkenyt hänen sydämensä.

En kyllä koskaan pitänyt tupakointia minään hyvänä asiana. Aikuisiällä siitä huolimatta, että poltin paljon ja todella kauan, inhosin tapaani. Olin siinä virheellisessä uskossa, että en siitä pääse eroon. En tiennyt miten väärässä olin, mutta se on sitten toinen juttu.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

Norma Bates

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 06, 2019, 12:30:39
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 11:07:27
Edit. Itseasiassa on todella mielenkiintoinen dilemma että miksiköhän minusta aina tuntuu siltä että muut vaativat minua hyväksymään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta sitten minussa itsessäni ei hyväksytä yhtään mitään. Yleensä negatiivisuutta. Eli jos olen pessimistinen, kyyninen, väsynyt, masentunut, ahdistunut yms. niin se nyt ei vaan käy laatuunsa. Mutta sitten joku saa olla ylipainoinen ja häntä pitää jopa kannustaa ellei peräti kehuakin siinä asiassa. Välttämättähän ylipainoiseksi päätyminen ei ole ihmisen "oma valinta" yhtään sen enempää kuin on tämä masentuminenkaan. Mutta ei kai fyysisen terveytensä tuhoamisesta voi mitään sen myönteisempää löytää kuin henkisellä retuperällä olemisestakaan?

Se tietty on eri juttu että tulee väistämättä fyysisiä muutoksia. Koin vuosia sitten erittäin ahdistavana sen että jollain tietosivulla sanottiin vaihdevuosista että "vyötärö katoaa". Tuntuu vaan niin helvetin pahalta että pitää olla kumppanitta ja sitten viedään kaikki mahdolliset viimeisetkin tsänssit löytää yhtään ketään, koska miehet katsovat karsaasti nenäänsä pitkin kaikkia menopaussanneita naisia ja jokainen siihen viittaava seikka on miinusta. Mutta vieläkin enempi vituttaa se ettei muka ole mitään kontrollia mihinkään. Elämä tulee ja raiskaa sinut kakkoseen, halusit tai et?

Mun mielestä sulta vaan puuttuu sellaisia suodattimia. Miten puhutaan niin että tavallaan sanotaan mitä oikeasti ajatellaan mutta ei kuitenkaan loukata toisia tai pahoiteta toisten mieltä jollei ole aivan pakko tai oikeasti halua.

Sitten kun tällainen suodatus on aika huonoa, voi olla että vastavuoroisesti ihmiset sanovat tähän tympääntyessään myös sinulle asioista varsin suoraan ja itse asiassa ilkeästi, mitä et ehkä itse miellä olevasi tai että... ne sinun näkemyksesi eivät ole ilkeitä vaan vain sinun tunteitasi ja näkemyksiäsi. Kyse on pikemminkin siitä, miten niistä sanoo ja mitä sanoo - eli filtteröinnistä.

Mun  mielestä sulla on täysi oikeus siihen, että tunnet tai ajattelet jostakin negatiivisesti. Haaste tässä ei ole se, miten lakata ajattelemasta tai tuntemasta mitään negatiivista, vaan enemmän se, onko jotenkin mahdollista kommunikoida näistä omista negatiivisista näkemyksistä sillä tavalla että se ei tunnu sinusta vääristelyltä tai peittelyltä mutta että et kuitenkaan toisten mielestä vaikuttaisi omituisen ilkeämieliseltä, kylmältä, ehdottomalta, joustamattomalta jne, kun et nyt kumminkaan varmaan tätä ole.

Helkkarin hyvin sanottu. Mietiskelin sitä tänään oikein tosissani että mikä kumma menee pieleen kun olen aina yrittänyt olla mahdollisimman tarkkana siitä etten en mene ylipainoisuudesta ylenmäärin räksyttämään, kun minusta on ikävää että ihmisiä nimitellään ulkonäkönsä vuoksi. Minuahan koulussa ilkuttiin, lähinnä vaatteitani, mutta myös hiuksiani jotka olivat hassusti. Alimmat hiukseni kihartuivat murrosiässä, mutta päällimmäiset hiukset jäivät suoriksi. (Isällä oli kiharat, äidillä suorat hiukset.) Masentuneena en ajatellut että tilanteelle tekisi jotain, esim. pitäisi häntää, joten tukkani sojotti vähän miten sattuu ja sain sen johdosta pilkkanimenkin (jota en kerro tässä). Sittemmin olen eräällä staralla nähnyt samanlaiset hiukset, ja ärsyttää että joku "saa" pitää samanlaista tukkaa mistä minua nälvittiin, ilman että kukaan sanoo mitään... Rilleistäkin vittuiltiin, vaikka meidän luokalla oli melkein kaikilla tytöillä lasit. Jälleen kerran: minkä ihmeen takia juuri minut piti kaivaa sieltä muiden seasta esiin pilkattavaksi? Tuommoisista kokemuksista jää semmoinen vitutus että mikä saatana minussa on niin erikoista ja väärin että juuri minua pitää rääpiä?

Lisäksi äitini tapasi haukkua ihmisiä juurikin heidän ulkonäkönsä vuoksi, vaikka (tai ehkä juuri siksi että) hän inhosi itseään ja omaa olemustaan. Jossa ei kyllä ollut mitään vikaa...!

Mutta tietenkin koska minulla on tunteisiin käyviä kokemuksia ylipainoisten miesten takia, ja koska pelkään että jään loppuelämäkseni yksin ja sitäkin varmemmin jos yhtään sattuisin "pyöristymään", ja ennenkaikkea koska pelkään muutosta, pilaantumista, huonontumista, kuolemaa ja muuta kaikkea tämmöistä, niin kaippa se sitten lipsahtelee esille että ylipaino ei minua miellytä. Se ei miellytä minua itsessäni, eikä miehissä. Naisten suhteen on yksi lysti.

On varmasti muitakin asioita joissa joudun ymmälleni koska muut ihmiset eivät tee eroa tai erota koska puhun "tunnepitoisesti" ja koska en. Oikeastaan omista mieltymyksistään ja tunteistaan jankuttamista voisi kyllä vähentää. Lienee tietysti helpommin sanottu kuin tehty, jos on ns. subjektiivinen ihminen.

Topi

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 13:01:00
Luulisin, että Norma kokee ihmiset ristiriitaiseksi osin sen takia, että on pyörinyt paljon netissä. Varsinkin nettideittipalstoilla vallitsee jonkinlainen pakkopositiivisuus, jonka takana piilee ääretön vittumaisuus toisia kohtaan. Eikä Facebookin ja Instagramin antama maailmankuva ole sekään terve.

Eli siis jos jotain tarvitaan, niin jonkinlainen suodatin, jotta tunnistaa kaikenlaisen feikkaamisen netissä.

Ymmärrän tässä sen, että se vaikuttaa arvioihin, jos maailmankuva perustuu tosi pitkälle netissä tapahtuviin asioihin.

En ymmärrä, mitä tarkoitat tässä netin pakkopositiivisuudella, jonka taakse kätkeytyy ihmisviha tai vittumaisuus toisia kohtaan. Eihän se vittumaisuus suinkaan netissä ole piilossa :D tai no, 4chan, kaikki kommenttikentät ikinä, erinäiset foorumit. Ymmärrän kyllä että sosiaaliseen mediaan liittyy tietty "pakkopositiivisuus", nimenomaan instaan ja FB:hen ja tällaisiin. Mutta yritätkö tässä sanoa, että sosiaalisella medialla ja sen pakkopositiivisuudella tai netiketillä ylipäätään on suora yhteys siihen ihmisvihaan, että se jotenkin tuottaa sitä?

Jos mietin tässä itse "netin pakkopositiivisuutta", minulle tulee mieleen oikeastaan ainoastaan se, miten ihmisille tarjotaan erilaisia algoritmein rakennettuja syötteitä, joiden on tarkoitus olla addiktoivia ja maksimoida käyttäjän sivustolla viettämä aika, ostokset yms yms

Tähän perustuu Facebook ja moni muu alusta netissä, mutta ei se mikään netin itsensä ominaisuus ole. Se syntyy minusta siitä, että netin alkuperäinen idea oli olla ilmainen ja vapaa alusta kaikenlaiselle toiminnalle. Sitten kun homma kasvoi, tarvittiin rahoitusta. Herää kysymys, miten pitää homma ilmaisena ja siinä sitten tulee se Googlen Facebookin malli, missä homma pyörii mainostuloilla.

Siinä että ihmistä kohdellaan ikään kuin jonain... sylkykuppina tai puhtaasti eläimenä jota voidaan manipuloida... sille syötetään jotakin ihan mitä tahansa joka saa sen viettämään enemmän aikaa netissä. Minusta tämä voi olla jotakin sellaista, mikä ehkä generoi ihmisissä vihaa, kun lypsetään niiden hedonismia ja nautinnonhalua loputtomiin.

Mutta siis, se mistä olen eri mieltä on, että netiketti tai se että on ystävällinen netissä jotenkin automaattisesti kätkisi taakseen hirvittävän vihan. Ei se minusta niin mene.