Facebook

[Amore]

Kokemuksia ja ajatuksia Facebookin käytöstä tai Facebookista ilmiönä, esimerkiksi sen vaikutuksesta ihmissuhteisiin ja/tai yhteiskuntaan.

[Amore]

Luin Hesarista artikkelin, jonka kirjoittaja päätti jätää Facebookin pariksi vuodeksi, koska häntä häiritsi oma koukuttuminen ja koska hän halusi enemmän aikaa netin ulkopuoliseen elämään. Hän ei eronnut Facebookista, vaan vain hmmm...passivoi(?) tilinsä. En tiedä, mikä on oikea termi, koska en ole koskaan omannut face-profiilia.

Artikkelin lopussa hän kertoo, mikä muuttui kun hän taas aktivoi tilinsä. Minua jäi askarruttamaan asia, jota olen aina ihmetellyt facessa , nimittäin tykkäysten suuri merkitys monille käyttäjille. Itse olen aina pitänyt kaikenlaisia peukutuksia erittäin turhanpäiväisinä ja epäkiinnostavina, joten en voi yhtään käsittää, miksi niin moni oikein kyttää tykkäysten ilmestymistä juttuihinsa. Artikkelin kirjoittaja mainitsee paluussaan mm. ilahtuneensa kovasti kun joku hänen ystävänsä lähetti tykkäyksen.

Jos minun jostain syystä olisi pakko liittyä Facebookiin - sanokaamme vaikka, että se olisi jonkun minulle tärkeän ihmisen suunnilleen ainoa viestintäkanava, niin pitäisin ihan perhanan rasittavana, jos olisi samalla pakko hyväksyä tykkäys-toiminto sepustuksiini. Ehkä sen voi valita pois käytöstä? Entä jos ei koskaan tykkää kenenkään mitään juttuja? Onko silloin aivan hirveä ihminen?

[Juha]

Tykkäyksiä voi käyttää leimoina, joiden avulla syntyy linkki, ja juttu on tavoitettavissa myöhemmin. Hassu tapa, en tiedä onko parempaa.

[Toope]

En ole Facebookissa omalla nimelläni, vain pseudonimimerkillä. Haluan vain ylläpitää fb-tiliä, koska sitä kautta saa lukea/kommentoida toisia tilejä.
En jaa elämääni fb:ssä.

[a4]

Tykkäykset lienevät yksi facebookin koukutusaseista.
Kyse lienee onnellisuushormoneista:
Facebook and Your Brain
Tunnetko onnellisuushormonit? Näin tuotat niitä itse

[MrKAT]

Artikkelin lopussa hän kertoo, mikä muuttui kun hän taas aktivoi tilinsä. Minua jäi askarruttamaan asia, jota olen aina ihmetellyt facessa , nimittäin tykkäysten suuri merkitys monille käyttäjille. Itse olen aina pitänyt kaikenlaisia peukutuksia erittäin turhanpäiväisinä ja epäkiinnostavina, joten en voi yhtään käsittää, miksi niin moni oikein kyttää tykkäysten ilmestymistä juttuihinsa. Artikkelin kirjoittaja mainitsee paluussaan mm. ilahtuneensa kovasti kun joku hänen ystävänsä lähetti tykkäyksen.

Niin minäkin. En koskaan välittänyt. Enkä juuri koskaan peukuttanut missään. FB:ssähän en ole.
  Mutta kun pitkähköstä aikaa palasin Tiede-lehden keskustelufoorumille jossa peukututs oli käytössä jo pitempään mutta nyt eka kerran oli uudistunut systeemi: ilmestyi joku viesti vasempaan yläreunaan ja klikkasin ~"XYZ tykkäsi jutustasi A".
Ja kun XYZ oli pitempään puolituttu, ideoloisesti samasta leiristä, niin tuntui tosi hyvältä ja voimaannuttavalta. Näitä sitten tuli tutuilta nimimerkeiltä joistain jutuistani kun seuraavana päivänä palasin foorumille. Tuli lisäksi harha että: juttuni oli TOSI HYVÄ JA SE OLI HEILLE ISO JUTTU. JA EHKÄ ILOISIA ETTÄ VANHA TUTTU OLI PALANNUT. Se oli kuin tutuilta henkilökohtainen läpsäys olalle: "Niin sitä pitää, MrKAT, YESS".
   Vaikka oikeasti ne saattoi ollakin tusinapeukutuksia, joita jaellaan sinne ja tänne.

[Melody]

Onnekseni minulla oli kokemus nettimaailmasta - ennen facebookia, joten en lähtenyt jahtaamaan kaikenmaailman vanhoja koulukavereita, joiden kanssa aika oli tullut jo päätökseen. Enkä uusia tuttuja ja tuntemattomia.  Seurustelusuhteetkin on taputeltu ja käsitelty, joten lähinnä kiusallista jostain seinältä tiputella ihmisiä ja yhteisöjä, jotka ei enää kuulu elämään.

Jos menneisyys on tuollainen, niin sitähän se tulevaisuuskin on ollut, ihmisä kulkee mukana, joista ystävät jää ja muista muisto jää. On ollut työpaikkoja ja työkavereita, joille en halua olla tilitysvelvollinen nykyisestä elämästäni.

Elämä on yksinkertaista kuin sihvilä, sieltä putoaat pieneksi hioutuneet kivet automaattisesti pois. Facebook tekee elämästä monimutkaisen, pitää käydä päänsisäisiä neuvotteluja, jotka sitoo aikaa ja resursseja.

Ilman facebookia, minulla on vapaa elämä, jossa ei tarvitse miettiä muiden elämää.
Yksi riippuvuus vähemmän.

[Kopek]

Entä jos ei koskaan tykkää kenenkään mitään juttuja? Onko silloin aivan hirveä ihminen?

Tykkäysjuttu on vähän niin kuin itse kukin sen kokee. Minä ajattelen, että se on lähinnä jonkinlainen kommentti siitä, että olen nähnyt valokuvasi tai linkkisi tai mitä nyt esititkin. Joku voi tietysti ottaa sen toisellakin tavalla.

En katso olevani koukussa Facebookiin. En ole ollut viime aikoina millään tavalla aktiivinen siellä. Se on vähän tylsä. Käväisen silloin tällöin katsomassa, onko mitään mielenkiintoista, ja yleensä joudun toteamaan, että eipä ole. Seuraavan kerran vilkaisen ehkä muutaman päivän päästä, ja sama juttu silloinkin. Kännykkä-Facebook ja läppäri-Facebook tuntuvat olevan kokonaan oma maailmansa aivan niin kuin niillä ei olisi mitään tekemistä keskenään. Käytän läppäriä. Kännykällä tulee pelkkiä mainoksia.

Jos minulla ei olisi suurehkoja valokuva-albumeja Facebookissa, joista tavallaan koen olevani vastuussa, minulla ei olisi siellä oikeastaan mitään. Voisin aivan hyvin jättäytyä kokonaan pois. Vähäiset yksityisviestit, joita nyt silloin tällöin (hankalasti) kirjoittelen Facebookissa jonkun kanssa, voisi hoitaa sähköpostilla. En kyllä sähköpostiakaan pahemmin käytä.

FB-kavereita näyttää tällä hetkellä olevan 149. Muutama kaveripyyntö on vahvistamatta. Itse asiassa yhden voisin vahvistaa, niin luku nousisi 150:een. Itse en lähetä kaveripyyntöjä, joten kaikki nuo ovat tulleet omasta aloitteestaan. Listassa taitaa tosin olla jo pari kolme kuollutta tapausta.

Eksoottisimmat "kaverit" ovat filippiineiltä. He ovat täysin tuntemattomia, mutta huvikseni olen muutaman kaveripyynnön hyväksynyt, koska noilla ihmisillä on sama sukunimi kuin minulla. Pääseepähän vähän kurkistamaan filippiiniläistä elämänmenoa. Nämä tyypit eivät vaikuta erityisen yläluokkaisilta. Joku ulkopuolinen voi ehkä luulla, että nuo ihmiset ovat kaukomailla asuvia sukulaisiani.

[Kopek]

Facebook ja reaalielämä kohtaavat kahden vuoden välein.

Merkintä päiväkirjastani 15.6.2017:

Joku ihme rekkakuskipariskunta kävi illalla rannassa kuikuilemassa. Tyyppi kertoi suunnittelevansa Niuva -nimisen paatin ostamista pihasaunaksi. Se näytti kuvia iPadistaan, vai mikä laite se oli. Se oli rakennellut pihaansa koristeita vanhoista laivan ketjuista ja ankkurista ja lyhdystä ja Estonian käyttämättä jääneistä peittelykivistä. Se kysyi, olisiko minulla myytävänä lotjan pollareita. Se näytti kuvaa myös Kawasaki 350:stä vuosimallia 1972. Se taisi olla tyypin syntymävuosi. Tyyppi kertoi omistaneensa rekan 20 vuotta, mutta myyneensä sen kuukausi sitten ja ajavansa muiden autoa. Kilsoja oli kertynyt 3,5 miljoonaa.

Minua ei huvita kertoilla asioitani ventovieraille pihankoristelijoille. Mutta minkäs mahdat. Tyyppien kanssa seurusteluun meni ainakin tunti, ja se oli pois muista asioista, joita oli pitkä lista.

Satunnainen tekstin esille tupsahtaminen Facebookista 17.6.2019:

"Ostin parisen vuotta sitten tämmöisen laivakaunottaren pihaani koristamaan. Laiva on palvellut aikoinaan Kuopiossa Niuvanniemen vankimielisairaalassa kuljettaen kovia kundeja(vankeja/potilaita) maataloustöihin läheiseen Laivonsaareen ja saaressa sijainneelle Kerolan tilalle. Joskus Niuva-laivan on vetänyt perässään lauttaa jonka päällä on kulkenut eläimiä ja maatalouskoneita."

(Teksti jatkuu vielä, mutta en kopioi sitä tuon enempää. Kommentin kautta tuon henkilön nimikin selvisi, mutta eipä sillä ole väliä.)

En ehkä ole aivan samalla aaltopituudella henkilöiden kanssa, jotka ostelevat laivoja pihakoristeiksi. Mutta jokainen tyylillään.

[safiiri]

Olen facebookissa, mutta yleensä jos sinne jonkun jutun postaan, laitan sen näkymään vain hyvin rajalliselle porukalle. En ollenkaan edes kaikille kavereille. Se on yksi tapa pitää jonkinlaista tuntumaa vanhoihin tuttuihin tai johonkin elämänvaiheeseen liittyviin porukoihin vaivautumatta liiaksi ja tunkematta sen läheisemmin tekemisiin. Sellainen - olen olemassa, olet olemassa toteamus. JOssain määrin myös työn puolesta face täytyy jotenkin olla näkyvissä, jotta tietää, miten oma työpaikka siellä näkyy / ei näy.

[Hippi]

Käytän Facebookia eräänlaisena päiväkirjana, johon kerron kuulumisia ja tuntemuksia päivän tapahtumista. Jos joku niitä lukee, niin vain omat lapseni ja näiden puolisot sekä pari ex-miehen siskoa, jotka edelleen ovat fb-kavereitani. Lisäksi saatan linkata joitain kivoja juttuja ja höystää niitä omilla kommenteilla.

Tavallaan kirjoitan niitä suureksi osaksi itselleni. Ihan mielenkiintoista on lukea tapahtumista silloin, kun ne olivat "tunteen päällä" ja myöhemmin, kun aikaa oli kulunut. Esimerkiksi vuoden takainen kylppäriremontti ja siinä sattuneet kommellukset ja käpyjen kärvähtämiset lähinnä nyt naurattaa. Silloin ei totisesti naurattanut. Saapa nähdä, millaisena näkyy vuoden kuluttua tämänhetkinen tuskani kissojeni välirikosta.

Miksi en sitten kirjoita tavallista päiväkirjaa, joko perinteisesti vihkoon tai sitten ihan vain läppärille johonkin tiedostoon? Nuo pienet kirjoitelmani ovat tarkoitettu myös lähimpieni luettavaksi. Lukevat jos ehtivät tai sitten ei. Tavallaan avaudun mieltä kuohuttavaista asioista noin ja samalla läheiseni säästyvät siltä, että soitan ja kerron sen saman. Mutta mitään kovin henkilökohtaista en kirjoita aikajanalleni, vaan niistä sitten laitan YV:nä.

Minun on helpompi kirjoittaa muille. Miksi sitä vain itselleen kirjoittaisi? Ajatus itselleen kirjoittamisesta tuntuu oudolta, on aina tuntunut. Itse palaan noihin FB-kirjoitelmiini muistojen kautta. Fb näyttää samalla päivällä aikaisempina vuosina kirjoitetut postaukset yhtä käkätintä painamalla. Tämä minusta on hauska ominaisuus ja monesti sitä joutuu ihmettelemään, jotta onko tuostakin jo noin monta vuotta

Perheen ulkopuolisia seurattavia on vain muutamia, sillä en ole kovinkaan innostunut ajatuksesta, että tuohon viestivirtaan jatkuvasti tulisi jotain uutta ja ihmeellistä.

[wade]

Unohdin FB-salasanani sekä salasanan FB:iin liitettyyn sähköpostiin n. 1,5v sitten, enkä jaksanut palauttaa tunnuksiani. Olen siis ollut ilman tunnusta kauan, enkä huomaa minkäänlaista vaikutusta elämässäni.

Olin melko aktiivinen FB-roikkuja pari vuotta, sitten aktiivisuuteni alkoi vähetä. Ensin lopetin itse julkaisemisen ja viimeiset pari vuotta en enää edes juurikaan tarkastellut mitä seinillä tapahtuu. Lopetin jopa syntämäpäiväonnittelut.

Passivoitumisen taustalla ei ollut mitään päätöstä tai sitä, että FB ärsytti minua, päin vastoin: FB ei ole koskaan ärsyttänyt minua juurikaan - muutamien typerien postauksien ulkopuolella. Montaa läheistäni on ahdistanut "turhat kaverit" listoilla, "mihin minä näitä tarvitsen?". Minusta taas vanhojen koulukavereiden ja tuttujen läsnäolo oli mukavaa, suurin osa ihmisistä, joihin minulla ei enää ollut muuta yhteyttä oli mukavia tyyppejä, eikä heidän ajoittaiset julkaisunsa aiheuttaneet uhkaa psyykelleni.

[Hippi]

Jos Facebookia ei olisi, niin tuskin pitäisimme yhtä tiivistä yhteyttä kahden nuorimman tyttäreni kanssa. Olemme päivittäin yhteydessä fb:n chatin kautta mitä erilaisimpien asioiden tiimoilta. Monesti asiat ovat "niin pieniä", ettei niistä soittaa kannattaisi, mutta chat-viestin hyvin voi laittaa. Toinen osapuoli lukee sen sitten, kun aikaa on ja vastaa, jos tulee tarvetta. Tuo tekee kanssakäymisen helpoksi ja joustavaksi.

Chat on myös tehokat tiedotuskanava. Täällä samoilla nurkilla asuville on helppo laittaa ryhmäviesti esim. liikennehäiriöistä, sillä minä niistä luultavasti ensimmäisenä kuulen radion kautta. Jos epäilen, että joku tietoa voisi tarvita, niin tuikkaan sen chattiin, niin mahdollinen liikenteeseen lähtijä osaa varautua.

[Kopek]

Minulle ei tulisi mieleenikään kirjoittaa minkäänlaista päiväkirjaa Facebookiin, koska päiväkirjani on yksityinen "purkautumiskanavani", jossa valitan, että masennus vaivaa ja asiat ovat pielessä. Lisäksi kirjoitan varsin suoraan ja monesti negatiivisesti milloin mistäkin. Esimerkkinä käyköön tuo edellisen kirjoitukseni "joku ihme rekkakuskipariskunta...". Enhän nyt tuollaista omalla nimelläni voisi kirjoittaa. Yleensäkin olen äärimmäisen varovainen joka ikisessä sanassani, minkä Facebookiin kirjoitan, mitä ei ehkä uskoisi, kun nimimerkillä hölötän mitä tahansa. En esitä polittisia eikä juuri muitakaan mielipiteitä. Ne on luettava rivien väleistä eikä niitä välttämättä ole sielläkään.

Kolme tuntematonta miestä kävi taas rannassamme kurkistelemassa. En näyttäytynyt. Katselin näitä henkilöitä kameran "zoomin" avulla pienestä kolosta, ja yksi näytti samalta kuin edellä mainittu rekkakuskimies Facebook -kuvassaan. Minulla ei ole pienintäkään mielenkiintoa ajaa autolla 80 kilometrin päähän vain joutuakseni esittelemään paikkoja  ja juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Kaikki on niin pahasti rappiolla, ettei esitteleminen olisi siinäkään mielessä mukavaa. Toisaalta jos näitä ihmisiä tulee yllättäen, enkä ehdi mennä piiloon, niin pakkohan heidän kanssaan on jutella. En ole luoteeltani töykeä ja epäystävällinen. Tuollaiseen menee vain aikaa.

Arvelen, että.... kerron myöhemmin, mitä arvelin, jos se toteutuu.

En ole jaksanut skannailla ja korjailla viime aikoina Facebookiin sopivia kuvia. En minä sinne perhekuvia pane vaan yleisempiä kuvia. Pitäisi ehkä ottaa joitakin pois, koska nykyään ollaan niin kärkkäitä ketään ihmistä esittävien valokuvien esittämisestä, vaikka kuva olisi kymmeniä vuosia vanha. Joku vaatii vanhaa koulun luokkakuvaakin pois netistä, koska hän suuri persoona esiintyy siinä lapsena. Minulle ei ole näin käynyt, koska en ole pannut luokkakuvia nettiin. Mutta olen nähnyt tällaista. Näissä asioissa tunnutaan menevän koko ajan tiukempaan suuntaan niin kuin ylipäätään yhteiskunnassa. Ei saa tehdä sitä, ei saa tehdä tätä.

Ukkosmyrsky alkamassa siellä, missä kirjoittelen tätä...

[Hippi]

Minun päiväkirja on lähinnä "päiväkirja". Kerron kaikenlaista sellaista, mitä voisin noille omillenkin kertoa kahvipöydässäkin. Suurimmaksi osaksi varsin arkisia tapahtumia, linkkejä hyviin biiseihin tai joku uutinen, jota haluan kommentoida. Nyt on menossa jatkokertomus kissojeni välirikosta. Reilu vuosi sitten tuli enemmän kirjoitettua kylppäriremontista ja siinä sattuneista tapahtumista. Tuohon liittyen käytin FB:ia tiedonjakamiskanavana ja kerroin suurin piirtein kaiken, mitä aiheesta opin, jotta vastaavasti heillä homma tulee sujumaan helpommin.

Purkaudun kyllä, mutta "kyllä minä niin mieleni pahoitin" -hengessä, jos joku juttu menee pahasti reisille. Mutta yhtä lailla kerron "oma moka, kyllä nyt hävettää" -juttuja, mutta kirjoittaessa nuo on jo takana, joten niitä voi kertoa reippaamman huumorin ryydittämänä. Olen saattanut jopa kirota jotain firmassa tehtyä organisaatiomuutosta idioottimaiseksi tmv., mutta en tietenkään käytä firman nimeä, vaan puhun vain firmasta ja sen pöljästä johtoportaasta.

Ehkä en ole kovin syvällinen henkilö, sillä ei minulla oikein ole mitään purkauduttavaa. Todellakin, tällä hetkellä suurin murheeni on kissojen välirikko, joten siinä nyt sitten mittatikkua, johon verrata.

Kuten mainitsin, niin vain lähimpäni voivat noita lukea. Ja vaikka Facebookissa sattuisi joku tekninen moka ja profiilistani tulisi vahingossa julkinen, niin en ole rakkaantunut sinne nykyisellä nimelläni. Tosin lasten kautta minut voisi sieltä tunnistaa, ne jotka ylipäätään lapseni tuntevat. Mutta tuskinpa sieltä mitään yleisesti kiinnostavaa löytyisi. Tuolta Hipin jupinoista voi nähdä tyylin ja tason, millä kirjoitan. Ei kovin syvällisiä ole sepustukseni.