Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Suru ja siitä selviytyminen

Aloittaja kertsi, heinäkuu 09, 2019, 10:55:06

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

kertsi

Jokaisella meillä on joko edessä tai takana luopumisia, on läheisten kuolemia, avioeroja, terveyden menettämisiä, kodin menettämisiä, tai jonkun muun tärkeän asian menettämisiä tai niistä luopumisia. Minkälaisia keinoja selviytyä surusta on?

Tässä eräs keino, polkupyörävaellus Himalajan vuoristoon:
Polkupyörällä Himalajalle

ja artikkeli hänestä Kun Matti Rämö, 56, löysi sisäisen rauhan pyöräilemällä, hän polki Himalajalle ja vei äitinsä tuhkat Gangesiin: "Halusin osoittaa itselleni, että olen parantunut"

Ihmiset tekevät pyhiinvaelluksia, esim. Santiago de la Compostelaan. Ehkä se voisi toimia myös.Tai rinkkavaellus. Japanin vuoristossakin on jokin pitkä pyhiinvaellusreitti majatalojen ketjuineen.

Matkanteko, tai ylipäätänsä jokin vähän monotoninen mutta kuitenkin tarkkaavaisuutta vaativa lihastyö, voisi antaa lepoa synkistä ajatuksista, kun pitää keskittää huomionsa johonkin.

Vaellus voi olla eräänlainen siirtymäriitti. Esimerkiksi siirtymä sellaisesta, jolla on lähiomainen, sellaiseksi, jolla ei enää ole lähiomaisia, tai muutos jonkun lapsesta sellaiseksi, joka kuuluu sukupolveen, joka on seuraavaksi lähtövuorossa. Ehkä jonkinlaista oman kuolevaisuutensa työstämistä?

Mitä muita hyviksi havaittuja selviytymiskeinoja on?

Mitä on surutyö?
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

hibiscuc

Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 09, 2019, 10:55:06
Jokaisella meillä on joko edessä tai takana luopumisia, on läheisten kuolemia, avioeroja, terveyden menettämisiä, kodin menettämisiä, tai jonkun muun tärkeä asian menettämisiä tai niistä luopumisia. Minkälaisia keinoja selviytyä surusta on?

Tässä eräs keino, polkupyörävaellus Himalajan vuoristoon:
Pölupyörällä Himalajalle

ja artikkeli hänestä Kun Matti Rämö, 56, löysi sisäisen rauhan pyöräilemällä, hän polki Himalajalle ja vei äitinsä tuhkat Gangesiin: "Halusin osoittaa itselleni, että olen parantunut"

Ihmiset tekevät pyhiinvaelluksia, esim. Santiago de la Compostelaan. Ehkä se voisi toimia myös.Tai rinkkavaellus. Japanin vuoristossakin on jokin pitkä pyhiinvaellusreitti majatalojen ketjuineen.

Matkanteko, tai ylipäätänsä jokin vähän monotoninen mutta kuitenkin tarkkaavaisuutta vaativa lihastyö, voisi antaa lepoa synkistä ajatuksista, kun pitää keskittää huomionsa johonkin.

Vaellus voi olla eräänlainen siirtymäriitti. Esimerkiksi siirtymä sellaisesta, jolla on lähiomainen, sellaiseksi, jolla ei enää ole lähiomaisia, tai muutos jonkun lapsesta sellaiseksi, joka kuuluu sukupolveen, joka on seuraavaksi lähtövuorossa. Ehkä jonkinlaista oman kuolevaisuutensa työstämistä?

Mitä muita hyviksi havaittuja selviytymiskeinoja on?

Mitä on surutyö?

Ihmiset kokevat surun eri tavoin. Minä uskon, että suremisesta on haittaa seka surijalle itselleen, että vainajalle. Kuolema on yhtä luonnollista kuin syntymäkin. Kun isäni kuoli, vaimoni soitti minulle Itäkeskukseen, jossa olin ostoksilla ja kertoi asian. Menin syrjemmälle itkemään ja se oli siinä. Kotona luin Tiibetiläistä kuolleiden kirjaa isälleni, koska tunsin, että kirjan lukeminen isälle auttoi häntä jättämään "välitilan" ja siirtymään eteenpäin. Arvostin ja kunnioitin isääni. Hän oli minulle erittäin tärkeä henkilö, joka uskoi ja luotti minuun, mutta varsinaista surutyötä en tehnyt koskaan. Siihenei ollut tarvetta. Kohta on äitini vuoro ja olen luvannut viedä ja sirotella hänen tuhkansa äidin synnyinkodin alppiruusujen juurelle Pohjois-Karjalaan.

Matti Rämö on merkittävä tuttuni, eikä hän ole mikään mielikuvitusystävä. Sain käsityksen, että Matin isä oli Matille läheisempi kuin hänen äitinsä. Matti asui isänsä talon sivurakennuksessa Pakilassa avioeronsa jälkeen ja huolehti isästään loppuun saakka. Tämän enempää en halua kertoa Matista, mutta käsitykseni mukaan tuo polkupyörämatka Intiaan oli enemmänkin jotain muuta kuin surutyötä.

kertsi

Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 09, 2019, 10:55:06
Japanin vuoristossakin on jokin pitkä pyhiinvaellusreitti majatalojen ketjuineen.

Pyhiinvaellusrettejä on useitakin. Suurin osa Japaniahan on vuoristoa.
http://longtrail.jp/trail_e.html
http://longtrail.jp/index_e.html
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

kertsi

Lainaus käyttäjältä: hibiscuc - heinäkuu 09, 2019, 12:08:23Menin syrjemmälle itkemään ja se oli siinä. Kotona luin Tiibetiläistä kuolleiden kirjaa isälleni, koska tunsin, että kirjan lukeminen isälle auttoi häntä jättämään "välitilan" ja siirtymään eteenpäin.
Kiintoisaa. Osaatko parilla lauseella kuvata sitä kirjaa? En tiedä siitä mitään. Auttoiko lukeminen sinua itseäsi?
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

hibiscuc

Tiibetiläinen kuolleiden kirja kertoo Tiibetin buddhalaisesta näkemyksestä elämästä, elämän ja kuoleman välisestä elämästä, kuolemasta sekä kuoleman jälkeisestä elämästä. Siinä opetetaan, kuinka ihminen voi auttaa kuolevaa ja kuollutta toimimaan kuoleman jälkeen. Tehokkain tapa auttaa kuolevaa tai kuollutta bardossa, välitilassa, on lukea hänelle Tiibetiläistä kuolleiden kirjaa ääneen, mutta ääneen lukeminen ei ole välttämätöntä.

Kirjassa kuvataan, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Buddhalaiset uskovat kuolemanjälkeiseen elämään, jälleensyntymään ja karmaan. Tuossa kirjassa kerrotaan myös noista asioista. En lukenut isälleni kirjaa tehdäkseni surutyötä, vaan auttaakseni häntä ymmärtämään, mitä fyysisen kuoleman jälkeen tapahtuu, mikäli nyt mitään tapahtuu. Minulle tuon kirjan lähestymistapa oli tuttua jo vuosien varrelta ja siksi luinkin isälleni Tiibetiläistä kuolleiden kirjaa.

kertsi

On olemassa erilaisia sururyhmiä, esimerkiksi Mielenterveyden keskusliiton ja seurakuntien.
Esim.
https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/ryhmiss%C3%A4/l%C3%A4heisens%C3%A4-menett%C3%A4neille

Olettaisin, että sururyhmä voisi auttaa tilanteessa, jossa ei oikein ole sanoja surunsa ja muiden tunteiden kuten häpeän, syyllisyyden, vihan tms. kuvaamiseen ja tunnistamiseen. Ryhmä voi kyselemällä ja myötäelämällä tukea, ja muita kuunnellessa voi myös oppia jotain omistakin tuntemuksistaan ja ajatuksistaan.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

kertsi

Jos haluaa auttaa toista ihmistä tämän surussa, ainakaan ei kannata vähätellä toisen surua, niin kuin Brutto tässä:

https://kantapaikka.net/index.php/topic,1328.msg115019.html#msg115019
LainaaJos minulla olisi epämiellyttäviä ja traumaattisia kokemuksia, toivoisinkin että joku tulisi mitätöimään ne. Mitättömät kokemukset eivät enää tuntuisi niin pahalta. Johonkin tämän suuntaiseen Valtaoja pyrkikin. Ikään kuin lohduttamaan.

Tuo ehkä oli kieli poskella tehty trollaus, enkä oikeasti usko, että jos esimerkiksi Bruton tytär kuolisi, hän toivoisi itseään kohdeltavan tuolla tavalla. Tai mistäs minä tiedän, ehkä tuollaisiakin ihmisiä on kuin Brutto on, tai esittää olevansa. En vaan ole sellaisiin törmännyt oikeassa elämässä. Onneksi.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

Xantippa

Sanon kai itsestään selvyyden, mutta suruja ja surijoita on monenlaisia, yhdellekin ihmiselle voi osua monenlaista, kaikesta ei selviä "samalla sapluunalla".

Pohjimmiltaanhan suru on tunne siinä kuin muutkin, viha, rakkaus, kateus, ihastus...eli tavallaan ei sen kummempaa. Riippunee kovasti tilanteesta ja asiasta, miten tunteet ilmenevät, kuinka voimakkaina, jne.

Yksinkertaistaen itse ajattelen, että surusta selviää suremalla. Antaa surettaa, itkettää, harmittaa, suututtaa, niin paljon kuin asia vaatii. Antaa siis surunkin tulla. Pyrin toki samalla omassa elämässäni siihen, että suru ei vie kokonaan tilaa muulta, siis että elämään mahtuu muitakin tunteita ja asioita kuin suru.

Minua siis on auttanut toisten kanssa oleminen, heidän elämäänsä osallistuminen, jos oma on täynnä surua, kiinnostuminen kaikesta muusta. Tässä mielessä jokin vaellus tms. varmaan on hyvä keino, jos on sen luonteinen, että fyysinen tekeminen on mielekästä ja hoivaavaa.

Koska olen vähintäänkin skeptinen bardojen ja uudelleen syntymisien suhteen, en saisi apua ajatuksesta, että vaikutan poismenneen tulevaan elämään, mutta miksei, jos se jollekulle toimii.

Sen sijaan olen yrittänyt muistaa ennen kaikkea sen, että olen hyvin harvoin ainut, joka suree. Eli sama asia koskettanee muitakin ja voimme ehkä auttaa toisiamme tässä surussa. Olla vaan läsnä ja mitä kukakin tarvitsee. Vaikeaa on välillä muistaa, että toinen ei ehkä sure samoin kuin sinä ja sitäkin pitää "jaksaa" tai onko tuo edes hipsuissa, välillä voi olla vaikea jaksaa toisen puhetta, kun itse olisi vain hiljaa, tai päinvastoin, kestää puhumatta, vaikka mieli tekisi.

Eikä kyllä minuakaan auta yhtään se, että tullaan kertomaan, miten pienen mittaluokan asia suruni on, kyllä minä sen tiedän kertomattakin.

T: Xante

kertsi

Chattailin erään exäni kanssa toissa päivänä ja kerroin kuulumiset (että ex-mieheni on kuollut). Kerroin, että pohdin sitä, miksi ihmeessä hän ei kertonut sairastavansa pitkälle edennyttä ja levinnyttä syöpää, silloin kun viimeisen kerran puhuimme puhelimessa. Tämä exä, jonka kanssa chattailin (eräällä kielellä, joka ei ole suomi), ymmärsi ex-miestäni. Ehkä heissä kahdessa on jotain samaa.

Tämä exäni arveli aluksi, että jos hänellä todettaisiin pian kuolemaan johtava syöpä, hänkään tuskin kertoisi siitä kenellekään. Hän sanoi, ettei haluaisi vahingoittaa ihmisiä (kertomalla), ja että hän haluaisi tulla unohdetuksi mahdollisimman nopeasti. Kerroin hänelle, että kertomatta jättäminen vahingoittaa toista paljon pahemmin. Siihen hän vastasi, että kyllä, olisi pelkurin tie olla kertomatta, mutta se (kuoleminen) on niin yksityinen asia. Vastasin, että jäljelle jääneet olisivat vihaisia ja surullisia, jos heille ei kerrottaisi, koska he jäisivät miettimään, miksi heille ei kerrottu (ja koska  eivät saisi jättää hyvästejä). Hän kertoi esimerkin omasta elämästään, kun hän sairastui syksyllä vakavasti: hän ei halunnut häiritä tai vahingoittaa. Siinä juteltuamme hän päätyi muuttamaan mielipidettään ja sanoi, että olisi destruktiivista (tuhoavaa) olla kertomatta.

Jos ihminen haluaa tulla unohdetuksi, niin jättämällä kertomatta hän varmistaa, että tulee muistetuiksi - aivan vääristä syistä.

Yritän tässä kerätä rohkeutta soittaa ex-naapurilleni/naapurillemme, jonka kanssa ex-miehellä viimeisinä elinvuosinaan ilmeisesti oli suhde. Ex-anoppini kertoi, että ex-mieheni sai elämänsä lopussa joitakin onnellisia vuosia, mikä tekee minut iloiseksi (ja ihan pikkuisen mustasukkaiseksi, mutta ei paljon). Ex-anoppi myös kertoi, että tämä ex-naapurini on ollut aivan päreinä, ja soitellut monasti ex-anopilleni lohtua hakien. Jotenkin tunnen velvollisuudekseni soittaa tälle ex-naapurilleni. Ja itsekkäistäkin syistä haluan soittaa, jos vaikka selviäisi syy siihen, ettei ex-mieheni kertonut lähestyvästä kuolemastaan minulle. Olen kyllä kahden vaiheella, pitäisikö soittaa vaiko ei.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

kertsi

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 11:47:26
Minua siis on auttanut toisten kanssa oleminen, heidän elämäänsä osallistuminen, jos oma on täynnä surua, kiinnostuminen kaikesta muusta. Tässä mielessä jokin vaellus tms. varmaan on hyvä keino, jos on sen luonteinen, että fyysinen tekeminen on mielekästä ja hoivaavaa.

Tämä korona-aika kyllä ehkäisee surun yhteisöllistä kokemista, ja lohdutuksen hakemista läheisiltä. Pandemia ehkäisee jopa hyvästien jättöä, jos esimerkiksi sairaalaan on vierailukielto. Ja hautajaisten järjestämistäkin se ehkäisee. Hautajaiset ovat jonkinlainen siirtymäriitti, siirrytään arvokkaasti ja formaaleja kaavoja noudattaen sellaiseen elämään, missä sitä toista ihmistä ei enää ole.

Harmittaa vietävästi, etten päässyt ex-mieheni hautajaisiin, kun en niistä tiennyt. - Niin paljonkin kuin hautajaisia inhoankin, silti harmittaa.

Ja vaikka itse olen ajatellut, että haluaisin itselleni aikanaan mieluummin tuhkauksen kuin arkkuhautauksen, niin nyt se ajatus, että rakkaani *) on tuhkattu ja siroteltu muistolehtoon X, kauhistuttaa.

*) tai oikeastaan hän ei tarkalleen ottaen ole minun rakkaani enää, vaan ex-naapurini rakas.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

Xantippa

Nyt, kun tiedossani ei ole, että minua vaivaisi mikään erityinen sairaus edes, saatika kuolemaan johtava, olisi helppo ajatella, että siinähän on jopa jotain ylevää, että pitää murheensa itsellään, eikä työnnä niitä toisten kannettavaksi. Lähtee ylpeänä selkä suorana itsekseen, painais oven kiinni perässään ja lähtis kävelemään.

Mutta.

Jos on elänyt toisten kanssa, jakanut heidän kanssaan elämää, niin onko todellakin sitten oikeus kuoleman edessä ikään kuin vetäytyä pois tästä diilistä? Ehkä tiukan moraalisesti ajatellen tietysti on oikeus, oma elämä, oma kuolema, mutta onko se reilua?

Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 11:48:02
Jos ihminen haluaa tulla unohdetuksi, niin jättämällä kertomatta hän varmistaa, että tulee muistetuiksi - aivan vääristä syistä.

Tämä on pistämättömästi sanottu. Taisi olla tästä puhetta jo itsemurhakeskustelussa, että jos lähtee omalla kädellä antamatta mitään vinkkiä, miksi (ns. itsemurhakirje), niin onhan se melkoinen arvuuttelun paikka jälkeenjääneille. Kukin sitten muodostaa oman käsityksensä ja teoriansa, joka tavallansa on kai ihan ok, mutta toisaalta pahimmassa tapauksessa aiheuttaa jopa välirikkoja perheessä, kun näitä teorioita sitten riidellään oikeammuusjärjestykseen.

Sitä, miksi Kertsin ex ei kertonut, on mahdoton arvailla, mutta yksi syy on kyllä yleinen: hän itse ei olisi kestänyt Kertsin surua. Hän ei halunnut ottaa vastaan niitä tunteita, joita se keskustelu olisi herättänyt. Ilmeisesti jo ihan ero otti hvetin koville, entä sitten lopullinen ero?

Ymmärrän ratkaisukeskeisenä ihmisenä todella hyvin sen tunteen, kun jää vastauksia vaille. Sehän on ihan yhtä stanaa!! Kun ajattelee, että mikä tahansa ratkaisu olisi parempi kuin tämä ilmassa roikkuva jossittelu, jota ei saa päässään vaikenemaan!

Voisiko ajatella niin, että tämä oli nyt se viimeinen rakkaudenteko, yrittää ymmärtää tätä päätöstä, vaikka itselle se on todella epämieluinen, olivat sen syyt aivan mitkä tahansa?

Mitä tulee soittoon ex-naapurille, sanoisin vierestä, että riippuu täysin väleistä, joissa olitte. Jos ne olivat hyvät, siitä voisi olla apua, mutta vain siinä tapauksessa, että soitto tavallaan kohdistuu yhteiseen suruunne, ei siihen, että ex ei kertonut sinulle. Nimittäin olettaisin, että menetyksen keskellä kun itsekin on, ei halua joutua selittelemään toisen tekoja, vaikka niistä jotain tietäisikin. Lisäksi hän voi kokea sinusta vähän enemmänkin kuin vähän mustasukkaisuutta, sillä vaikka exän kanssa hyvin toimeen tuleminen on hieno juttu, se ei aina semmoisena nyxälle näyttäydy. Mutta uskon, että tämänkin tiedät, siis miten on, sen perusteella, millaiset välinne naapureina olivat.

Toivottavasti en ole tapani mukaan norsu porsliinin keskellä tässä ajatuksineni, ne eivät ole tarkoitettu tietenkään neuvoiksi tehdä niin tai näin, vaan ainoastaan ovat ajatuksia, joita tämä minussa herättää.

T: Xante

Muoksis: ja onhan hän edelleenkin sinunkin rakkaasi, sellaisia ovat ihmiset, joita rakastamme. Tapoja on erilaisia, siis rakastaa, mutta ei se rakkautta poista tai vähennä.

Hippi

Xante tuolla jo sanoikin, että meitä on moneksi, surijoissakin.

Tähänastisista läheisten kuolemista olen selvinnyt hetken itkuilla, jos sitäkään. Ex-mieheni kuoleman jälkeen suretti ehkä enemmän. Ei niin, että häntä olisin mitenkään kaivannut tai surrut, vaan suretti tyttöjen suru. Siinä oli myös enemmän tekemistä, kun autoin hiukan järjestelyissä ja etenkin sen asuinläävän tyhjentämisessä.

Aika kädettömäksi tunsin itseni silloin, kun työkaverini sai miehensä työpaikalta lähetystön, jolla oli asiana, että kaverini mies oli kuollut työmatkalla jenkeissä. En ollut edes kovin läheinen tuon työkaverini kanssa, mutta olin opettelemassa hänen hommiaan, sillä tämä oli viikon päästä jäämässä äitiyslomalle. Lähetystön poistuttua hän tuli kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tuli siinä itsellenikin kyynelet ehkä juuri siksi, etten tiennyt mitä sanoa. Ruokatunti oli alkamassa ja lähdettiin ulos, ostettiin jäätelöt ja istuttiin niitä syömään. Siinä kaverini alkoi kyselemään, miten yksinhuoltajana pärjää. Siitä sitten alettiin puhumaan, millaista se on. Työpäivän jälkeen hän pyysi, että tulisin vielä odottamaan, että miehen vanhemmat ehtivät tulla Keski-Suomesta. Kävin hakemassa lapseni pk:sta ja menimme yhdessä kaverini luo. Jatkettiin juttelemista kaikenlaisista asioista ja miehen vanhempien saavuttua, lähdimme pois.

Itse olin aika lailla samanlainen, että ensishokista päästyäni katse eteenpäin. Kuolema vaan on osa elämää.

Muutenkin sosiaalisesti hiukan kömpelönä en osaa näitä vakiofraaseja lasketella. Pikemminkin sitten kuuntelen. Jokunen vuosi sitten yhden aika läheisen työkaverin mies sai tiedon syövän uusiutumisesta ja se oli tietysti vaimollekin kova isku, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Monena aamuna istuin hänen huoneessaan ja puitiin maailman menoa ja joskus jopa työasioitakin. Aika harvoin hän miehestään mitään sanoi, mutta jälkeenpäin sanoi, että aamuiset juttutuokiot olivat hänelle niin kovin tärkeitä. Olin vähän hämmentynyt, kun en sitä niin edes osannut ajatella.

Olen joskus sanonut, että olen enemmänkin surrut ja muistellut edesmenneitä kissojani. Olkoon se sitten jonkun mielestä julmaa tai muuten sopimatonta, mutta niin se vaan on. En tiedä miksi.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

kertsi

#12
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 11:47:26
Pohjimmiltaanhan suru on tunne siinä kuin muutkin, viha, rakkaus, kateus, ihastus...eli tavallaan ei sen kummempaa. Riippunee kovasti tilanteesta ja asiasta, miten tunteet ilmenevät, kuinka voimakkaina, jne.

Kyllä, tavallaan. Ja toisaalta suru liittyy jotenkin enemmän omaan itseen, omaan minuuteen. Ainakin omalla kohdallani. Kun äitini kuoli, hajosin vähän. Ajan myötä ehkä sain kursittua itseni jotenkin kasaan, ja ehkä olin äitini kuoleman takia sekä vahvempi että hauraampi. En oikein osaa selittää miten. Suru on luopumista. Ehkä siinä luovutaan jostain palasesta omassa itsestään - jos on kasvanut yhteen jonkun ihmisen kanssa, niin kuin lapsi äitinsä kanssa (varsinkin tyttölapsi) tai niin kuin pitkässä avioliitossa puolisonsa kanssa.

Ex-mieheni kuolemaa prosessoidessani olen samalla prosessoinut nuoruuttani, sillä olin nuori, kun tapasin ex-mieheni, ja nuorehko aikuinen, kun hänet jätin. Olen katsellut valokuvia meistä, ja olen hänen lisäkseen kaivannut myös nuorta (ja nykyistä paljon nätimpää) itseäni.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

kertsi

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:07:41

Sitä, miksi Kertsin ex ei kertonut, on mahdoton arvailla, mutta yksi syy on kyllä yleinen: hän itse ei olisi kestänyt Kertsin surua. Hän ei halunnut ottaa vastaan niitä tunteita, joita se keskustelu olisi herättänyt. Ilmeisesti jo ihan ero otti hvetin koville, entä sitten lopullinen ero?

Bingo! Tämä.

Ehkä hänellä oli riittävästi tekemistä jo omienkin tunteidensa kanssa. Ja ehkä en edes olisi ollut kykeneväinen lohduttamaan häntä oman masennukseni takia (mistä seuraa itselläni ajatus omasta kelvottomuudestani lähimmäisenä/kanssaihmisenä - masentuneen tulkinta).

Ja kyllä, jo pelkkä erokin otti tavattoman koville meille molemmille.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

kertsi

Taisi olla viimesessä keskustelussamme viime vuonna, kun mainitsin olevani melko totaalisessa koronaeristyksessä kotonani, koska olen moninkertaisesti riskiryhmäläinen. Ehkä silläkin oli vaikutusta siihen, ettei ex-mieheni kertonut.

Tai sillä, että hän tuolloin sattui styylaamaan ex-naapurimme kanssa, mistä hän ei ollut maininnut minulle mitään, sattuneesta syystä - eikä asia oikeastaan minulle kuulunutkaan tuolloin, enää.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️