Uutiset:

Ilmoitustaulu mahdollisten ongelmien varalta (wikimedia.org / Etherpad)

Sähköpostia ylläpidolle: kantapaikanherra (at) gmail.com

Main Menu

Suru ja siitä selviytyminen

Aloittaja kertsi, heinäkuu 09, 2019, 10:55:06

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:20:46
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:07:41

Sitä, miksi Kertsin ex ei kertonut, on mahdoton arvailla, mutta yksi syy on kyllä yleinen: hän itse ei olisi kestänyt Kertsin surua. Hän ei halunnut ottaa vastaan niitä tunteita, joita se keskustelu olisi herättänyt. Ilmeisesti jo ihan ero otti hvetin koville, entä sitten lopullinen ero?

Bingo! Tämä.

Ehkä hänellä oli riittävästi tekemistä jo omienkin tunteidensa kanssa. Ja ehkä en edes olisi ollut kykeneväinen lohduttamaan häntä oman masennukseni takia (mistä seuraa itselläni ajatus omasta kelvottomuudestani lähimmäisenä/kanssaihmisenä - masentuneen tulkinta).

Ja kyllä, jo pelkkä erokin otti tavattoman koville meille molemmille.

En usko, että hän olisi varsinaisesti lohdutusta kaivannutkaan, sillä milläpä nyt realistisesti lohdutat. Tilanne on lohduton.

Mutta ehkä hän myös ajatteli, että haluaa jättää sinulle sen nuoruuden kuvan, mielikuvat ja muistot kauniista, eikä tästä, mikä nyt on edessä. Ja ehkä myös itselleen.

Tuo on totta, että ainahan kun menetämme jotain, ajattelemme, mitä oli ja ennen kaikkea, mitä olisi voinut olla. Toisaalta siinähän on surun haikea, harmaa juova mustassa pilvessä: saamme tavallaan pitää sen unelman, kuvitelman, mitä kaunista on, se ei mene todellisuuden käsissä rikki.

T: Xante

kertsi

#16
Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:20:46
Ja kyllä, jo pelkkä erokin otti tavattoman koville meille molemmille.

Ero tuntui siltä, kun olisi ehdoin tahdoin antanut amputoida kätensä tai jalkansa. Niin rankka se oli. Lis.: Ja niin välttämätöntä. Yhtä välttämätöntä kuin on raajan amputaatio silloin, kun siinä on kuolio. Ilman amputaatiota lähtee henki. Ilman eroa ehkä olisi lähtenyt myös. Viimeisinä avioliittovuosina minusta tuli liki mykkä. Näin jälkikäteen nähden, taisin masentua pahemman kerran tuolloin ensimmäistä kertaa. Luulen, että ex-miehenikin oli tuolloin ennen eroa (ja varsinkin sen jälkeen) masentunut. Sen tajusin vasta chattailtuani exäni kanssa - hänelle olin kertonut ajasta ennen avioeroa ja sen jälkeen.

Oli monia syitä olla eroamatta. Ja vielä useampia ja painavampia syitä erota.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

Xantippa

Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:39:14
Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:20:46
Ja kyllä, jo pelkkä erokin otti tavattoman koville meille molemmille.

Ero tuntui siltä, kun olisi ehdoin tahdoin antanut amputoida kätensä tai jalkansa. Niin rankka se oli. Oli monia syitä erota, ja oli monia syitä olla eroamatta.

Ja kaikkia näitä tarkastelee hieman eri tavalla, eri aikakausina. Siinä on vaan se, että elämässä tuppaa käymään, kuten siinä käy, eikä ne jossittelut useinkaan muuta mitään.

Elämän aito algoritmi lienee vielä selvittämättä, joten silleen lastuna mennään.

T: Xante

ROOSTER

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:50:24
Elämän aito algoritmi lienee vielä selvittämättä, joten silleen lastuna mennään.

Sattumalla on hiukan liiankin suuri osuus, eikä se jakaannu tasan.
Yleinen mielipide on aina väärässä.

a4: Minulla on sellainen kokemus että kaikki vähänkin älykkäät laitteet jumiutuvat itsekseen, ennemmin tai myöhemmin ja jotkut useammin.
Omakin pää.

Gerardo: "Viidakko on äiti, eikä äitiä voi myydä tai ostaa. Äitiä voi vain suojella.  HS

kertsi

Lainaus käyttäjältä: Hippi - joulukuu 29, 2021, 12:12:44
Itse olin aika lailla samanlainen, että ensishokista päästyäni katse eteenpäin. Kuolema vaan on osa elämää.

Muutenkin sosiaalisesti hiukan kömpelönä en osaa näitä vakiofraaseja lasketella. Pikemminkin sitten kuuntelen. Jokunen vuosi sitten yhden aika läheisen työkaverin mies sai tiedon syövän uusiutumisesta ja se oli tietysti vaimollekin kova isku, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Monena aamuna istuin hänen huoneessaan ja puitiin maailman menoa ja joskus jopa työasioitakin. Aika harvoin hän miehestään mitään sanoi, mutta jälkeenpäin sanoi, että aamuiset juttutuokiot olivat hänelle niin kovin tärkeitä. Olin vähän hämmentynyt, kun en sitä niin edes osannut ajatella.

Silloin kun äitini kuoli, eräs opiskelukaverini tokaisi jotain siihen tyyliin, että koska en ole uskossa, hän ei voi lohduttaa. Hän on katolilainen, tai oli ainakin tuolloin. Menetin kontaktin häneen aika pian tuon jälkeen. Vähän otin pahalla tuon hänen tokaisunsa.

Mutta tosiaankin, oikeasti lohduttavia asioita sanottavaksi on vaikea keksiä. Ainakin on vihoviimeinen asia ehdottaa uuden lapsen laittamista lapsensa juuri menettäneelle. Ja joillekin ihmisille surun vähättely on vihoviimeinen asia. Ylipäätänsä ihmiset ovat herkemmillä surun hetkellä, loukkaantuvat herkemmin ties mistä mitättömistäkin syistä.

Mutta tuo, mitä Hippi kuvasi omista kokemuksistaan on huippujuttu: Se että ylipäätänsä on läsnä, auttaa usein. Se, että kuuntelee, mitä toisella on sanottavaa.

Ei tarvitse "ratkaista" mitään. Eikä ehkä edes ole toimivaa lohdutusta olemassa?

Olen lukenut puolisonsa menettäneiden kokemuksista, että pahinta on se, että surevaa aletaan karttaa kuin spitaalista, kun ei tiedetä, miten voisi lohduttaa, tai kun ei pystytä ottamaan vastaan mitään, esimerkiksi kohtaamaan toisen surua. Itse olen aika kehno lohduttamaan ehkä masennukseni takia, ja aika kehno kohtaamaan toisen surua. Jo puhelimella soittaminen (surevalle tai oikeastaan kenellekään) tekee tiukkaa.

Suruun ehkä voi jäädä kiinni. Ehkä surusta puhuminen tai kirjoittaminen auttaa prosessoimaan asiaa, ja ehkä sillä tavoin voi päästä eroon surusta? Vai kaivautuuko siinä enemmän siihen suruunsa kiinni? Parempi hankkia muuta ajateltavaa?
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

Hippi

Vähän tuntui ilkeältä sekin, että minut haukuttiin koulussa isäni kuoleman jälkeen. Oli ensimmäisiä koulupäiviä kesän jälkeen ja kaikki kertoilivat missä olivat olleet ja mitä tehneet. Minä sitten tyhmyyksissäni sanoin isäni kuolleen ja likat siinä olivat aivan järkyttyneitä, jotta "miten sä voit noin sanoa ihan tavallisesti, kun isä on kuollut?". Kanalauma siinä aikansa kaakatti aiheesta, miten he olisivat surun murtamia pitkään, jos vanhemmista jompi kumpi kuolisi.

Miten olisi pitänyt sanoa? Olisiko pitänyt itkeä pillittää siinä vai mikä olisi ollut oikea tapa? Olin tuossa vaiheessa asian jo käsitellyt loppuun, kun hautajaisista taisi tuossa vaiheessa olla jo pari viikkoa.

Osaksi isän kuoleman ansiota taisi olla sekin, että vähän paremmin taisin sen loppukirin ottaa lukiossa, sillä vain pari päivää ennen kuolemaansa oli isä pyytänyt, etten sittenkään jättäisi koulua kesken, kun oli niin vähän enää jäljellä. Hän lupasi jopa, että koko kesän ansiot saisin pitää itselläni, jos lupaan mennä kouluun takasin. Olin jo ottanut vakiduunin, mutta en ollut irtisanonut itseäni koulusta siinä vaiheessa. Oli sen verran paskaduuni, että ei tuon enempää tarvinnut taivutella koulun jatkamiseen. Joka tapauksessa annettua lupaustani en voinut enää perua, vaikka välillä koulu edelleen maistui puulta.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

kertsi

#21
Ehkä surun kestolle on ehkä jonkinlaiset sosiaaliset normit, surun "pitää" kestää tarpeeksi kauan (ollakseen "oikeaa" surua) ja toisaalta suru "ei saa" kestää liian kauan. Luulen, että on todella poikkeuksellista, että parissa viikossa on saanut prosessoitua asian pois mielestä. Mutta hyvähän se on, jos on saanut. Kanalauman kaakatus ja ryhmäpaine tietty varmaankin tuntuu tuollaisessa ^ tilanteessa pahalta. Jokaisella on oikeus surra omaan tahtiinsa.

Eräs sukulaisen sukulainen Facebookissa haikailee Facebookissa varmaan viidettä tai kuudetta vuotta
kuollutta aviomiestään (sattumoisin menehtyi syöpään hänkin). Jotenkin minusta se surun määrä tuntuu ylimitoitetulta, mutta en ole riittävän läheinen voidakseni puhua asiasta hänelle. Veljelleen taisin puhua siitä.

Suru voi jäädä päälle liian pitkäksi aikaa wikipedian mukaan:

LainaaPitkittynyt suru
Mikäli normaali surutyö eli menetyksen käsittely pitkittyy tai vaikeutuu normaalista, voi kyseessä olla komplisoitunut suru, joka on tulossa sairausdiagnoosiksi ICD-11 -tautiluokituksessa. Sen oireita voi hoitaa lääkkein, mutta tehokkaampaa hoitoa ovat muut terapiamuodot kuten silmänliiketerapia.[4]
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️

Hippi

Mietinpä tuossa, että tuntemissani tapauksissa, joita ei kylläkään ole paljon, nuoren on nopeampaa päästä surusta yli ja jatkaa elämää.

Lapsuuden aikaisen likkakaverini äiti kuoli kaverini ollessa 10v. Kuolema oli tapahtunut kesäloman aikana, kun kaverini oli jossain sukulaisissa maalla. Jännitin kovasti tytön tapaamista, kun tämä oli vähän ennen koulun alkua palaamassa kotiin. Olin kuullut jo tapahtuneesta naapureilta, jotka olivat melkoisen järkyttyneitä tapauksesta.

Kun sitten tapasimme, kaverini oli "kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan". En muista puhuttiinko asiasta oikeastaan missään vaiheessa. jatkettiin vain niitä touhuja, jotka kesä oli keskeyttänyt. Eikä kyse ollut siitä, etteikö kymmenvuotias olisi jo asiaa ymmärtänyt.


Toisaalta sitten äitini suri ja itki äitiään, vaikka oli tämän taholta kokenut melkoisen kovaa kohtelua hyvinkin merkittävässä asiassa ja pahimmassa tapauksessa se olisi voinut maksaa äitini hengen. En todellakaan ymmärtänyt tuota.
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

Kopek

Jos suree ihmistä, yleiset käyttäytymisnormit edellyttävät, että muut suhtautuvat asiaan arvokkaasti ja osanottavasti.

Jos suree jotain muuta kuin kuollutta ihmistä, yleiset käyttäytyminormit eivät edellytä mitään. Surevaa voi vapaasti pilkata ja sanoa, että sait minkä ansaitsikin. Häh, häh, hää.

ROOSTER

Lainaus käyttäjältä: Kopek - joulukuu 29, 2021, 17:10:18
Jos suree jotain muuta kuin kuollutta ihmistä, yleiset käyttäytyminormit eivät edellytä mitään. Surevaa voi vapaasti pilkata ja sanoa, että sait minkä ansaitsikin. Häh, häh, hää.

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Uusi tieto.

Normit ja moraalikäsitykset ovat tietenkin erilaisia siellä ja tuolla.
Yleinen mielipide on aina väärässä.

a4: Minulla on sellainen kokemus että kaikki vähänkin älykkäät laitteet jumiutuvat itsekseen, ennemmin tai myöhemmin ja jotkut useammin.
Omakin pää.

Gerardo: "Viidakko on äiti, eikä äitiä voi myydä tai ostaa. Äitiä voi vain suojella.  HS

Norma Bates

Kun isäni kuoli 1990-luvulla, silloinen työyhteisöni tuntui eristävän minut. Ne jotka olivat aiemmin jutelleet kanssani, vaikenivat. Voisi ajatella että asiaan vaikutti se että tietyn ajanjakson sisällä kolmelta muultakin ihmiseltä kuoli joku, mutta ne jotka vaikenivat, eivät olleet niitä jotka menettivät jonkun. Toisaalta lama pärähti pahana päälle ja ihmiset olivat aivan hysteerisiä että menee työ alta. Tuntui se silti oudolta olla parikymppisenä yhtäkkiä kuin jokin spitaalinen. Tällä fraasilla on vahva pohja todellisuudessa...!

Kun silloinen ainoa kaverini eli eka eksäni kuoli, silloinen kumppanini toka eksäni ei tuntunut ymmärtävän että olen ihan oikeasti menettänyt ihmisen. Lähdimme käymään miehen kämpillä ja hän vain istuutui katselemaan jotain sotadokumenttia telkasta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silmät pyöreinä katselin sitä touhua, ja sitten vihapäissäni aloin kiskomaan takkia päälleni että lähden tästä kotiin kun ei mistään piitata mitään. Tiristi hän sitten vähäsen piittaamista itsestään ulos.

Kun äitini kuoli 5 v sitten, ei minulla sillä hetkellä ollut kumppania (kuten ei paljon muulloinkaan vuoden 2010 jälkeen). Olimme kuitenkin tokan eksän kanssa kirjoitteluväleissä (tosin ne viimeisimmät kirjoittelut häneltä olivat pitkälti sitä että pyysi rahaa lainaksi - annoin, koska tiesin että hän maksaa takaisin, kuten maksoikin). Olisiko ollut puoli vuotta äitini kuoleman jälkeen hänestä pitkästä aikaa kuulin, ja kerroin sitten että äitini kuoli. Mies pahoitteli asiaa. Ja sen koommin en hänestä sitten enää kuullut mitään. Tuntui milteipä yhtä pahalta kuin se että hän minut jätti silloin 2010. Jostain kumman syystä haluan kuulla kaikista koskaan tuntemistani ihmisistä että mitä heille kuuluu.

Sain/jouduin käsittelemään äitini kuoleman täysin yksin, ja netissähän minua sitten heti tölväistiin asian johdosta, kun olin erehtynyt kuolemasta mainitsemaan. Oikein piti korostaa erityisesti sitä miten yksin nyt olen. Mutta enpä sitten tappanut itseäni, kuten ehkä kyseinen taho olisi toivonut. Vaikkei eläminen oikein kauheasti aina jaksa kiinnostaakaan, niin elän silkkaa vittumaisuuttani. En päästä muita niin helpolla että he pääsisivät minusta eroon. Mutta yhdentekevähän minun elämäni kumminkin on.

Suru varmaan hyvin pitkälti on väistämättä itsesääliä. Eihän se kuollut enää kärsi. Vaikka uskoisikin kuolemanjälkeiseen olemassaoloon, ei ole mitään pointtia uskoa mihinkään ikuiseen kärsimykseen tuonpuoleisessa. Uskoisin että kaikki tämä maallinen melske alkaa kuoleman jälkeen tuntumaan varsin mielipuoliselta ja jonninjoutavalta, jos fyysisen kehon tuhouduttua vielä joku tuntija, kokija ja pohtija olemassa on. Haluan uskoa että on, juuri sen vuoksi että tämä mainen vaellus tuntuu ajoittain niin pöhköpäiseltä että koko olemassaolo näyttäytyy irvokkaana jos tämä on vaan tässä.

Ei sitä voi kukaan toisen puolesta päättää minkä verran mitäkin tunnetta on säällistä kokea. Ikiajoiksi vain tunteeseen ei kannata takertua, lopputuloksena on ummehtunut lätäkkö josta elämä tukahtuu. Pitää virrata, liikkua. Eikä kai niin ihmeellistä ihmistä ole maan päällä elänytkään, ettäkö ei voisi kysyä jotta onkohan hän kaiken sen tunteen väärti. Ajoittain somessa kysellään että kenen muusikon olisit halunnut olevan vielä elossa. Joskus tekee mieli vastata että en kenenkään, koska mikään ei takaa sitä että he olisivat säilyttäneet luomisvoimansa yhtään sen pidempään kuin milloin se lähtö oikeasti toteutui.

Toki ihminen voi elää itseäänkin varten, ei hänellä tarvitse aina olla jotain annettavaa lajitovereilleen. Mutta jos ei hän koe mielekkääksi elää pidempään kuin elää, niin mitäpä siinä sitten. Väitetään että jotkut sairastuneetkin vain antavat periksi ja sitten kuolevat. Näin ehkä kävi äidilleni. Kaikki eivät halua velloa siinä kuoleman odottelussa koko sitä aikaa minkä elossa vielä kitkuttavat. Siksi asiaa ei ehkä kerrota ihan kaikille. Minun äidiltäni meinasi mennä hermo kun hänellä oli koko suku kuulema "kimpussaan" tuon tuostakin, sitten kun tiesivät että äidillä on syöpä. Sisarusparven vanhin jopa oli kärttänyt äidiltäni tietoa, kun äiti makasi sairaalassa syöpähoidossa, että äidin pitäisi päättää mikä virsi hänen hautajaisissaan soitetaan. Että missään vaiheessa ei saanut ajatella yhtään mitään muuta, ei hetkeäkään.

Itse olen vihainen tädilleni tuosta äitini kiduttamisesta. Ko. täti mankuu minua joka vuosi postikorteissaan käymään. Jopa 50-vuotiskorttini oheen hän oli liittänyt kuoreen valitusvirren jossa mäkätti siitä miten kukaan ei käy hänen luonaan, en minäkään. Kiitti vaan. Mutta parempi etten mene tapaamaan, koska ehkä kerrankin eläissäni saattaisin sanoa sukulaiselle pahasti. Asia mitä en ole tehnyt koskaan.

Kopek

Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - joulukuu 29, 2021, 17:22:59

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Uusi tieto.

Normit ja moraalikäsitykset ovat tietenkin erilaisia siellä ja tuolla.

Jos Björn Wahlroos suree palanutta kartanoaan, yleisön sympatiat tuskin ovat samaa luokkaa kuin jos joku surisi kuollutta äitiään. Silti Björnin suru voi olla suurempaa. Se ei vain ole hyväksyttävää surua.

Hippi

Mikä on surun mittayksikkö ja miten sitä voi mitata?

Tulee mieleen fyysisen kivun mittaaminen. Siitä ihminen voi sanoa arvionsa, miltä kipu hänestä tuntuu verrattuna aikaisempiin kokemuksiinsa ja verraten sitä ääriarvoihin kivuton -- äärimmäisen kova kipu. Sairaalassa tuota arviota tehdään asteikolla 1---10.

Mutta ihmisten kokemia kipuja ei voi verrata keskenään. Jonkun toisen arvoon 5 arvioitu kipu saattaa olla jollain toisella arvolla 3 tai arvolla 7 riippuen kyvystä kestää kipua ja aikaisemmasta kokemuksesta johtuvaa kykyä arvioida kipu mainitulle asteikolle.

Onko eri ihmisten surut lainkaan vertailukelpoisia?
If you see your glass as half empty, pour it in a smaller glass and stop complaining. ❤️

ROOSTER

Lainaus käyttäjältä: Kopek - joulukuu 29, 2021, 17:33:20
Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - joulukuu 29, 2021, 17:22:59

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Uusi tieto.

Normit ja moraalikäsitykset ovat tietenkin erilaisia siellä ja tuolla.

Jos Björn Wahlroos suree palanutta kartanoaan, yleisön sympatiat tuskin ovat samaa luokkaa kuin jos joku surisi kuollutta äitiään.

Tässä kohtaa pitää tarkentaa mitä tarkoitetaan sympatialla ja mitä empatialla. Kohtalaisen hyvä selitys:

Lainaus käyttäjältä: https://sitomo.fi/blog/sympatia-ja-empatia/Mitä sympatia on? (sym pathos, kanssa tuntea)
Sympatia on myötätuntoa, kykyä tuntea yhdessä toisen kanssa. Tuntiessaan sympatiaa ihminen samaistuu toisen ihmisen tunnetilaan pyrkimättä kuitenkaan ymmärtämään toista täysin. Ihminen ei asetu toisen asemaan tutkimaan tilannetta objektiivisesti vaan pyrkii myötäelämään ja myötätuntemaan samalla tavoin toisen kanssa, kuitenkin enemmän omasta näkökulmastaan käsin. Sympatia vahvistaa usein sen kohteen kokemaa tunnetta eikä negatiivisten tunteiden yhteydessä useinkaan vie tilannetta parempaan suuntaan.

Mitä empatia sitten on? (em pathos, tuntea sisälle)
Empatia tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen asemaan. Empatia on kykyä ymmärtää toisen tunteita, kyky ymmärtää toista sisällisesti. Empatia voi olla sekä tietoista yritystä asettua toisen asemaan että emotionaalista reagoivuutta, jossa vastataan toisen tunteisiin luonnollisesti pohtimatta tätä tietoisesti. Empaattinen ihminen ei pyri ylentämään eikä alentamaan itseään suhteessa toiseen, vaan on lähtökohtaisesti samanarvoinen ja samalla tasolla. Hän ei sääli tai voivottele, vaan kykenee myötäelämiseen. Empaattinen ihminen ei mene mukaan toisen tunnetilaan, vaan ymmärtää sen ja pystyy auttamaan paremmin kuin ihminen joka kokee sympatiaa toista kohtaan eli kokee yhdessä toisen kanssa. Voidakseen asettua toisen asemaan ei tarvitse mennä mukaan samaan tunnetilaan toisen kanssa. Sympatialla ja empatialla on selvä käsitteellinen ero, vaikka kovin usein se ei ihmisille tunnu selkeä olevankaan. Tiivistetysti voisi sanoa, että sympatia on toisen tunnetilaan mukaan menemistä, empatia toisen tunnetilan ymmärtämistä.

Kartanon palamiscasessa asian voisi käsittää niin, että sympatiseeraava ihminen suree tuhoa sitä kautta, miltä se omalle kohdalle sattuessa olisi tuntunut ja parkuu sitä vuolaasti.

Empaattinen ihminen taas ajattelee miten voisi olla avuksi parhaiten tässä kamalassa tilanteessa missä toinen on, läpsäyttää olalle ja kysyy: Lähdetkö olusille?
Yleinen mielipide on aina väärässä.

a4: Minulla on sellainen kokemus että kaikki vähänkin älykkäät laitteet jumiutuvat itsekseen, ennemmin tai myöhemmin ja jotkut useammin.
Omakin pää.

Gerardo: "Viidakko on äiti, eikä äitiä voi myydä tai ostaa. Äitiä voi vain suojella.  HS

kertsi

#29
Lainaus käyttäjältä: Hippi - joulukuu 29, 2021, 15:25:46
Toisaalta sitten äitini suri ja itki äitiään, vaikka oli tämän taholta kokenut melkoisen kovaa kohtelua hyvinkin merkittävässä asiassa ja pahimmassa tapauksessa se olisi voinut maksaa äitini hengen. En todellakaan ymmärtänyt tuota.

Ne surut ovat kai vielä rankempia, joihin on sekaantuneena muita tunteita kuten katkeruutta, vihaa, häpeää, katumusta, jne.. En tiedä, miten asia selitetään psykologiassa. Ehkä sekoittunut tunne on sen verran monitahoihinen, että sitä on vaikeampi kestää, kun siitä ei yhtä hyvin saa tolkkua kuin puhtaasta tunteesta?

Ihminen voi myös surra sitä äitiä / sellaista versiota äidistä, jota ei koskaan ollut - esim. sitä ideaalikuvaa äidistä, jonka hellästä huolenpidosta jäi paitsi. Silloin ei surra sitä todellista äitiä, vaan potentiaalista äitiä. Sitä mitä ilman itse jäi.
Tyrkyllä merkkejä kopioitavaksi: ❤️😀🙂🐵🐒🦄🕊️☘️🌿😍🤪🤕🥴😵 👍✌️