Yksinäisyys

[Karikko]

Vanhuudenhöperöllä pitäisi olla jollain tavoin rajoitettu rahankäyttöoikeus ihan hänen omaksi turvakseen. Tuhlatkoon itseensä minkä ehtii, mutta ettei tuiki tuntemattomille lähettele järjettömiä määriä. Minusta aika vastuutonta omaisilta, jos vanhuudenhöperöllä on netti ja pankkitunnukset vapaassa käytössään. Itse olen tehnyt jo paperit valmiiksi, että siinä vaiheessa, kun latva alkaa lahota, niin nuoremmat vahtivat perään.

Sen sijaan tuo, että ihan fiksutkin ihmiset lankeavat noihin nigerialaisiin, niin se on kyllä aika uskomatonta. Olen aina sanonut, että kukaan ei ole niin tyhmä kuin rakastunut nainen. Tuo on taivahan tosi ja sitähän nuo huijarit käyttävät hyväkseen. Rakkauden kaipuu on monella yksinäisellä niin kova, että tarttuvat ihan mihin tahansa, jos saavat huomiota osakseen ja kauniita sanoja.

Miellyttämien on muuallakin yhteisöissä toimintamallina, joten ei tuokaan ole mikään yhden ihmisryhmän "yksinoikeus.

Valintoja tehdään kaikissa asioissa ja miellyttävää ihmistä toki suositaan, vaikka sen miellyttämisen ymmärtäisi olevan suunniteltua.

Yksinäisen ihmisen saadessa huomiota jota hän haluaa kuulla, on hän tietenkin altis antamaan vastapalvelua, eli jopa rahaa, että saisi sitä huomiota lisää.

Itselleen valehteleminen on melkoisen yleistä, vaikka ehkä tuokin ihminen asian todellisen laidan tiesi, kun hänen poikansa sen kertoi.

Usko on juuri tuontapaista, uskotaan vaikka "tiedetään" että petetään..

Tuskin vanhempi ihminen on edes sen tyhmempi, kuin ennenkään, mutta ilmeisen suuremmassa tarpeessa huomion saamisessa.

[Socrates]

Taas kannatti tehdä kuten käskettiin.

Oululainen Teemu, 24, tietää, miltä yksinäisyys tuntuu.

Kaikki kärjistyi pari vuotta sitten, kun hän pitkän harkinnan jälkeen teki kuten usein neuvotaan ja lähti huonoista kaverisuhteista.

– Välien katkaiseminen tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Välillä tosin olen miettinyt, olisiko pitänyt jatkaa esittämistä, että olisi edes joitakin ihmisiä elämässä.

Kaverisuhteissa hän koki joutuvansa miellyttämään muita koko ajan ja että hänelle valehdeltiin asioista. Ystävyyssuhteista luopuminen johti kuitenkin aiempaa synkempään yksinäisyyteen.

https://yle.fi/a/74-20021629

Yksinäisyys johtaa helposti muihin ongelmiin.

Oman kokemukseni mukaan päihteiden ongelmakäyttöön johtaa usein yksinäisyys. Osalle voi olla helpompaa öristä ja kusta housuun kimpassa kuin elää siivosti vailla minkäänlaisia ihmiskontakteja.

Vieroitus on sitten kaksin verroin kauheampaa kun pitää jättää tajusteet ja hylätä vanha ja ainoa kaveripiiri.

Hyvä huomio, yksinäinen ei oikein voi valikoida ihmissuhteita ellei kestä olla täysin yksin.

[urogallus]

Joskus radiosta tuli joku juttu syrjäytyneistä nuorista aikuisista, ja siinä joku sanoi että siinä parinkympin iässä ystäväpiiri kilpailutetaan ja osa putoaa pois. Termi on ikävän sopiva. Aika paljon tämä liittyy pariutumiseen, joka tuntuu kaventavan erityisesti miesten ystäväpiiriä. Ja tosiaan usein syrjäytyminen on moninkertaista: ei ystäviä, ei parisuhdetta, ei (kunnon) työpaikkaa ja niin edelleen.

[ROOSTER]

Minusta Maria Kuusiluoma kuvaa hyvin ihmisen elämän kulkua. Se on kuin pyramidi (Maria puhuu kolmioista mutta pyramidi on minusta ulotteisempi) jossa alussa on leveästi mahdollisuuksia ja tuttavuuksia, sitten kaikki kapenee kun ikää tulee lisää. Vaatimukset ovat taas toinen pyramidi, mutta kärjellään. Kun kasvavat vaatimukset ja kapeneva tarjonta yhdistyy on suuri vaara jäädä yksinäiseksi vanhemmiten.

Pohtiessaan kumppanin löytämisen vaikeutta Maria on kehitellyt kolmioteorian: kolmio symboloi ihmisen elämää. Elämän alkuvuosina, kolmion leveässä alaosassa, on paljon aikaa ja ihmisiä. Kärkeä kohti mennessä molemmat vähenevät, kunnes loppuvat.

– Olen nyt 53-vuotiaana kolmion puolenvälin yläpuolella. Aika on enää vähän jäljellä, ja segmentti, josta elämänkumppania haetaan, on pienentynyt oleellisesti.

Hänelläkin on noita vaatimuksia. Miksi asettaa ennakkoehtoja? Ei kai suhde voi olla mikään hallitusneuvottelujen tulos.

Hän haluaa rinnalleen ihmisen, joka pystyy liikkumaan sujuvasti ojankaivuusta oopperaan.

– Pystyn syömään purkista hernekeittoa ja maksalaatikkoa kylmänä, mutta jos lähden miehen kanssa dinnerille, siinä pitää olla joku laatutaso. Siinä saa olla mielellään Michelin-tähtiä, hän sanoo.

– Haluan, että minuun panostetaan – kuten varmaan jokainen meistä. Miehen pitää se myös osoittaa.

[Karikko]

Minusta Maria Kuusiluoma kuvaa hyvin ihmisen elämän kulkua. Se on kuin pyramidi (Maria puhuu kolmioista mutta pyramidi on minusta ulotteisempi) jossa alussa on leveästi mahdollisuuksia ja tuttavuuksia, sitten kaikki kapenee kun ikää tulee lisää. Vaatimukset ovat taas toinen pyramidi, mutta kärjellään. Kun kasvavat vaatimukset ja kapeneva tarjonta yhdistyy on suuri vaara jäädä yksinäiseksi vanhemmiten.

Pohtiessaan kumppanin löytämisen vaikeutta Maria on kehitellyt kolmioteorian: kolmio symboloi ihmisen elämää. Elämän alkuvuosina, kolmion leveässä alaosassa, on paljon aikaa ja ihmisiä. Kärkeä kohti mennessä molemmat vähenevät, kunnes loppuvat.

– Olen nyt 53-vuotiaana kolmion puolenvälin yläpuolella. Aika on enää vähän jäljellä, ja segmentti, josta elämänkumppania haetaan, on pienentynyt oleellisesti.

Hänelläkin on noita vaatimuksia. Miksi asettaa ennakkoehtoja? Ei kai suhde voi olla mikään hallitusneuvottelujen tulos.

Hän haluaa rinnalleen ihmisen, joka pystyy liikkumaan sujuvasti ojankaivuusta oopperaan.

– Pystyn syömään purkista hernekeittoa ja maksalaatikkoa kylmänä, mutta jos lähden miehen kanssa dinnerille, siinä pitää olla joku laatutaso. Siinä saa olla mielellään Michelin-tähtiä, hän sanoo.

– Haluan, että minuun panostetaan – kuten varmaan jokainen meistä. Miehen pitää se myös osoittaa.

Ihmiset käyvät "vanhemmiten vaativimmiksi ja itsekkäimmiksi- lienee kasvuksi kutsuttu asia.

Aikamoinen vaatimus jo alkamattoman suhteen "alussa, "minuun pitää panostaa,,
Ehkä niin sellaisia ihmiset ovat, mutta "rakkauden viedessä järjen ja saadessa sukat pyörimään jaloissa- nuo kohtuuttomat vaatimukset kyllä unohtuvat, luulisin.

Nuorempana lienee hieman helpompi luottaa omaan rakastumiseensa, ilman ehdottomuuksia.

[Xantippa]

Joskus radiosta tuli joku juttu syrjäytyneistä nuorista aikuisista, ja siinä joku sanoi että siinä parinkympin iässä ystäväpiiri kilpailutetaan ja osa putoaa pois. Termi on ikävän sopiva. Aika paljon tämä liittyy pariutumiseen, joka tuntuu kaventavan erityisesti miesten ystäväpiiriä. Ja tosiaan usein syrjäytyminen on moninkertaista: ei ystäviä, ei parisuhdetta, ei (kunnon) työpaikkaa ja niin edelleen.

Raadollisen totta. Lapsuudessa useasti ystävyydet ja tuttavuudet perustuvat monenlaisiin niitä helpottaviin tekijöihin, kuten että asutaan samalla kadulla, on yhteinen koulumatka, ollaan samalla luokalla, vanhemmat ovat ystäviä eli vieraillaan toisten kodissa, jne. Ollaan ystäviä myös olosuhteiden vuoksi.

Parissakympissä nämä tekijät alkavat vähenemään, mutta valtavasti uusia ei ehkä vielä ole tullut tilalle, ellei lähdetä ihan heti työelämään tai koulutusputkiin. Vanhat harrastukset jäävät taakse, parisuhdekin tosiaan ehkä löytyy viemään aikaa ja tilaa. Useammalle osuu elämänvaihe, jossa vielä ei ole kiinnitetty uuteen, mutta vanha on jäämässä taakse. Silloin tosiaankin elämään jää vain he, joiden kanssa yhteys on vahvin.

Monen lapsuudenystävän kanssa toki voidaan kohdata myös myöhemmin aikuisuudessa ja alkaa ystävyys uudelleen. Mutta se vaatii jo taas sitä, että joku yhdistää: tavataan toisen ystävän luona, sattumalta samassa työpaikassa, harrastuksessa, jne - eli sitä, että ei ole syrjäytynyt, vaan mahdollisuuksia yhteyksiin on.

T: Xante

[Norma Bates]

Oma "vaatimuslistani" on todennäköisyyshahmotelma että millaisen ihmisen kanssa todennäköisimmin tulisin juttuun, ja juttuun tullessa on se mahdollisuus tykästyä sen verran että jaksaa tapailla, ja jos jaksaa tapailla, saattaa jopa kiintyä.

Listoja ehtii pohtia jos on sen verran huonosti valikoimaa ettei ole oikein mitään mistä ottaa. Niistä muodostuu aina vain perusteellisempia ja tarkempia. Ihmisestä kiinni kuinka jyrkkänä hän sitten listansa kanssa on. Minähän itse 2019 sekosin niin pahoin ettei se tyyppi johon olin lääpälläni kyllä todellakaan vastannut muutamia tiettyjä juttuja joita olen kuvitellut pitäväni hyvinkin olennaisena kun miehestä kiinnostun.

Sellainen ihminen joka ihastuu tuon tuostakin mennä viirottaa vaan suhteesta tai unelmasta toiseen, eikä hän ehdi mitään listoja laatimaan.

[Norma Bates]

Minusta Maria Kuusiluoma kuvaa hyvin ihmisen elämän kulkua. Se on kuin pyramidi (Maria puhuu kolmioista mutta pyramidi on minusta ulotteisempi) jossa alussa on leveästi mahdollisuuksia ja tuttavuuksia, sitten kaikki kapenee kun ikää tulee lisää. Vaatimukset ovat taas toinen pyramidi, mutta kärjellään. Kun kasvavat vaatimukset ja kapeneva tarjonta yhdistyy on suuri vaara jäädä yksinäiseksi vanhemmiten.

Pohtiessaan kumppanin löytämisen vaikeutta Maria on kehitellyt kolmioteorian: kolmio symboloi ihmisen elämää. Elämän alkuvuosina, kolmion leveässä alaosassa, on paljon aikaa ja ihmisiä. Kärkeä kohti mennessä molemmat vähenevät, kunnes loppuvat.

– Olen nyt 53-vuotiaana kolmion puolenvälin yläpuolella. Aika on enää vähän jäljellä, ja segmentti, josta elämänkumppania haetaan, on pienentynyt oleellisesti.

Hänelläkin on noita vaatimuksia. Miksi asettaa ennakkoehtoja? Ei kai suhde voi olla mikään hallitusneuvottelujen tulos.

Hän haluaa rinnalleen ihmisen, joka pystyy liikkumaan sujuvasti ojankaivuusta oopperaan.

– Pystyn syömään purkista hernekeittoa ja maksalaatikkoa kylmänä, mutta jos lähden miehen kanssa dinnerille, siinä pitää olla joku laatutaso. Siinä saa olla mielellään Michelin-tähtiä, hän sanoo.

– Haluan, että minuun panostetaan – kuten varmaan jokainen meistä. Miehen pitää se myös osoittaa.

Ihmiset käyvät "vanhemmiten vaativimmiksi ja itsekkäimmiksi- lienee kasvuksi kutsuttu asia.

Aikamoinen vaatimus jo alkamattoman suhteen "alussa, "minuun pitää panostaa,,
Ehkä niin sellaisia ihmiset ovat, mutta "rakkauden viedessä järjen ja saadessa sukat pyörimään jaloissa- nuo kohtuuttomat vaatimukset kyllä unohtuvat, luulisin.

Nuorempana lienee hieman helpompi luottaa omaan rakastumiseensa, ilman ehdottomuuksia.

Aina olisi hyvä tietää mitä siellä taustalla on. Ehkä ihminen on ollut jo suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa tuli entistäkin yksinäisempi olo.

Kun itse olin ollut tokan eksän kanssa erinäisiä vuosia, hän päätti alkaa opiskelemaan työn ohessa. Siinä alkoi sitten keskustelut olla aika vähissä, kun hän ilmoitti ettei häntä saa häiritä kun lukee kurssikirjojaan. Muut ajat häneltä meni lopulta sotapelin pelaamiseen netissä. Ja se mitä tehtiin yhdessä, oli sitä että katsottiin tv-sarjoja tai elokuvia, ja silloinkaan ei keskusteltu.

Minä en roiku kenessäkään, enkä vaadi mitään. Vetäydyin omiin oloihini, oman tietokoneeni äärelle. Sitten ihastuttuaan toiseen mies ilmoittaa että kun ei ollut lämpöä eikä läheisyyttä. Eli minun olisi sitten kumminkin pitänyt mennä hänen kimppuunsa ja vaatia että noteeraa olemassaoloni, vai? Loppuaikoina se oli kyllä sellaista että jos ehdotin seksiä, mies pyöritteli silmiään ja mietti että olisiko mieluummin tietokoneella.

Jos minä enää mihinkään pidempään viritykseen päädyn, niin selväähän on se että kummankin tulee kyetä olemaan oikeasti läsnä toisen seurassa, eikä niin että kokoajan räpelletään jotain älyvimpaimia. Olenhan minäkin nettikoukkuun jäänyt jo ajat sitten. Mutta väitän että kun olen treffeillä käynyt, en ole räplännyt puhelinta samaan aikaan. Eipä niitä treffejä tosin ole mitenkään erityisen montaa ollut.

Minun ihannesuhteeni olisi sellainen että ei asuta yhdessä. Silloinhan ei tarvitse kiukutella siitä että mitä kaikkea jommankumman mielestä pitäisi nyt tehdä yhdessä, tai mitä toinen tekee väärin. Ihan sama mitä tekee omassa kodissaan. Mieskin voi minun puolestani vaikka piereksiä sohvansa puhki, kunhan ei piere silloin kun minä istun vieressä. Ja kämppä on tuuletettu jos käyn luonaan. Mutta sitten kun ollaan yhdessä, olisi syytä olla yhdessä, eikä vain "sijaita samassa tilassa eri huoneissa".

[ROOSTER]

Miehen pitää olla nuorena "jännä" ja suorituskykyinen, että saa kiinnostusta. Kun alkuhuuma väistyy, pitäisi löytyä myös älyllistä ja taloudellista suorituskykyä (mahdollisten lastenkin vuoksi), myöhemmin täytyy sitoutua ja kiinnittyä vahvasti juuri perheen hyväksi suorittamiseen ja luopua "jännyydestä", vanhemmiten täytyy tasoittua lopullisesti ja alkaa hitaisiin kulttuuriharrastuksiin, koska puolisokin niitä.

[Kopek]

Silläkin on merkitystä, millaiseen perheeseen ja olosuhteisiin syntyy. Jos vanhemmat ovat näkymättömiä "nobodyja", ja koti on 32 B12, eikä lapsilla ole mitään lahjakkuuksia, mistä niitä kavereita löytyy.

Vaikka vanhemmat ovat ei-mitään tyyppejä ja osoite on 32 B12, lapsilla on mahdollisuus saada kavereita, jos he ovat lahjakkaita ja osallistuvat erilaisiin aktiviteetteihin ja harrastuksiin.

Jos lapset ovat lahjattomia taviksia ja vanhemmat ovat ei-mitään tyypejä, kavereita saattaa tulla, jos asuinpaikka on kiinnostava.

Kuuluin luultavasti jossakin määrin tuohon kolmanteen sektoriin eli tavisvanhempien tavislapsiin, joiden asuinpaikka oli mielenkiintoinen ja tarjosi resursseja seikkailuihin ja puuhailuihin kavereiden kanssa. Lähiympäristöni oli suoranainen seikkailupuisto ainakin lasten näkökulmasta katsottuna. Ympäristö ja halukkuuteni hyödyntää sitä, toi kavereita seuraani. Tätä jatkui vielä varsinaisen lapsuusvaiheen jälkeenkin. Minulla oli aina meneillään "projekteja", jotka kiinnostivat muitakin. Monet projekteista olisivat olleet mahdottomia, jos olisin ollut tyypillinen kerrostaloperheen lapsi.

[Hippi]

^
Nyt hiukkasen ihmettelen, minkä ikäisistä lapsista puhut tuossa? Minä ainakin yleensä lapsista puhuttaessa puhun alle murkkuikäisistä. Ei kyllä kaupungissa ainakaan lapset vähääkään piittaa siitä, mitä kaverin vanhemmat on, onko ne "nobodyja" vai jotain muuta.  Samoin asumus on jokseenkin merkityksetön, eli asuuko omakotitalossa, rivarissa vai kerrostalossa. Useimmiten mennään sen kaverin kotiin, jossa on parempi tila leikkiä. Lapsi ei edes ymmärrä varallisuuseroja, jos ei niitä ole vanhemmat ole lapselleen opettaneet.

Olen itse aikuisiän asunut hauskasti juuri kerrostaloalueen ja pientaloalueen rajalla, sen kerrostalo puolella ja voinut hyvinkin tiiviisti seurata lapsiperhe-elämää tällaisella rajaseudulla.

[Norma Bates]

Saako lahjakas lapsi kavereita, tahtoo siis sanoa että ehtiikö saada ja jopa ylläpitää kaveruuksia, kun lahjakkuuden takia painetaan pitkää päivää treeneissä. Jos nimittäin lahjakkuus ei suuntaudu joukkueurheiluun. Juuri luin jonkun ex-kilpauimarin kilpauimarityttärestä, joka kauhoo uimahalleissa mielipuolisia matkoja.

Pianon pimputtelukin on melko yksinäistä touhua.

Ja koulussa lahjakas saattaakin saada muiden kateuden ja vihat niskoilleen.

Kyllä minä uskon että lapsena kaveruuksia muodostuu ensisijaisesti asuinsijainnin pohjalta.

[Xantippa]

Miehen pitää olla nuorena "jännä" ja suorituskykyinen, että saa kiinnostusta. Kun alkuhuuma väistyy, pitäisi löytyä myös älyllistä ja taloudellista suorituskykyä (mahdollisten lastenkin vuoksi), myöhemmin täytyy sitoutua ja kiinnittyä vahvasti juuri perheen hyväksi suorittamiseen ja luopua "jännyydestä", vanhemmiten täytyy tasoittua lopullisesti ja alkaa hitaisiin kulttuuriharrastuksiin, koska puolisokin niitä.

Eiköhän tämä päde molempiin sukupuoliin. Kyllä naisenkin pitää olla jännä nuorena, eikä edes missään hipsuissa jännä, jos helposti meinaa kiinnostusta saada. Nuoret miehet harvemmin kiinnostuvat hitaista kulttuuria harrastelevista neitokaisista, vaan odotetaan aivan muuta.

Ja kun alkuhuuma väistyy, naisesta pitää löytyä älyllistä ja taloudellista suorituskykyä, etenkin naisesta pitää löytyä jo ihan mahdollisten lastenkin vuoksi. Kyllä sitä pitää osoittaa olevansa vähintään vaimo- ellei nyt äitimatskua, eikä mikään jännätyttöhepsankeikka!

Minusta on aivan normaalia, että nuoruus menee enemmilti rällätessä ja kaikenlaisten tunteiden heittelyssä, draamassa ja draamailuissakin. Sitten alkaa iän myötä molempia sukupuolia kiinnostaa erilaiset hitaammat harrastukset kaikin puolin. Saattaa käydä niinkin päin, että miespuolinen jää kulttuurikoukkuun.

Senpä vuoksi suunnilleen samanikäisten pidemmät parisuhteet yleensä ovat ehkä inasen helpompia, koska kasvetaan eri aikakausiin ja niiden tuomiin haasteisiin, mutta ennen kaikkea iloihin yhtä aikaisesti, ihannetapauksessa. Sitten on tietysti vähän surullisesti niitä tapauksia, joissa vain toinen kasvaa ja kehittyy, kun toinen jämähtää vuosien takaisiin eloihin ja oloihin. Kaipa nekin kuitenkin voivat toimia, jos tahto on luja ja hyväksyntä toisen elämäntavalle.

T: Xante

[Xantippa]

Silläkin on merkitystä, millaiseen perheeseen ja olosuhteisiin syntyy. Jos vanhemmat ovat näkymättömiä "nobodyja", ja koti on 32 B12, eikä lapsilla ole mitään lahjakkuuksia, mistä niitä kavereita löytyy.

Vaikka vanhemmat ovat ei-mitään tyyppejä ja osoite on 32 B12, lapsilla on mahdollisuus saada kavereita, jos he ovat lahjakkaita ja osallistuvat erilaisiin aktiviteetteihin ja harrastuksiin.

Jos lapset ovat lahjattomia taviksia ja vanhemmat ovat ei-mitään tyypejä, kavereita saattaa tulla, jos asuinpaikka on kiinnostava.

Kuuluin luultavasti jossakin määrin tuohon kolmanteen sektoriin eli tavisvanhempien tavislapsiin, joiden asuinpaikka oli mielenkiintoinen ja tarjosi resursseja seikkailuihin ja puuhailuihin kavereiden kanssa. Lähiympäristöni oli suoranainen seikkailupuisto ainakin lasten näkökulmasta katsottuna. Ympäristö ja halukkuuteni hyödyntää sitä, toi kavereita seuraani. Tätä jatkui vielä varsinaisen lapsuusvaiheen jälkeenkin. Minulla oli aina meneillään "projekteja", jotka kiinnostivat muitakin. Monet projekteista olisivat olleet mahdottomia, jos olisin ollut tyypillinen kerrostaloperheen lapsi.

Näin pienehkön kaupungin lapsesta tämmöinen on suorastaan huvittavaa. Joka kerrostalon takana siinä kuin omakotitalonkin takana aukesi vedet ja metsät. Ei sitä kotipihalla tai kotipihan piirissä kököttäneet omakotitaloissa asuvatkaan, kuten esimerkiksi minä. Miksi olisi, kun muutaman askeleen päässä on virtaavaa vettä, josta aukeaa iso järvi ja kivenheiton päästä pääsee suureen metsään? Sama juttu kerrostaloissakin.

Lisäksi väitän, että ihan taviksia on niin iso osa porukasta kaikessa iässä, että heidän sitä on helpompaa toisensa löytää ystäviksikin kuin kovin exsentristen lapsosten tai sellaisten vanhempien lapsosten.

Ehkä Kopek sinua vain vahdittiin enemmän kuin tavisten lapsia, eli et päässyt yhtä vapaasti painaltamaan pitkin metsiä, joten jouduit perustamaan projekteja omaan pihapiiriin?

T: Xante

[Kopek]

Samoin asumus on jokseenkin merkityksetön, eli asuuko omakotitalossa, rivarissa vai kerrostalossa. Useimmiten mennään sen kaverin kotiin, jossa on parempi tila leikkiä. Lapsi ei edes ymmärrä varallisuuseroja, jos ei niitä ole vanhemmat ole lapselleen opettaneet.

Onko asumus merkityksetön, jos tila kuitenkin ratkaisee? Ahtaan yksiöperheen lapsella ei ole tiloja, mihin kavereita kutsuisi.

Varallisuuserot näkyvät siinä, millaisia leluja ja huvituksia lapsella on tarjota kavereilleen. Köyhän yksiölapsen huvitukset ovat ne, mitä kadulta löytyy, mutta rikkaan perheen lapsi ja nuori voivat tarjota pelikoneita ja pienoisautoja ja mopoautoja ja retkiä kesämökille ja veneajelua ja vesihiihtoa ja monenlaista jetset-elämää. Kyllä rahalla ja tavaralla kavereita saa. Kuinka aitoja rikkaan lapsen kaverit ovat, se on toinen asia. Mutta mikä tässä elämässä on aitoa.

Lapsen vanhempien kateushermoa voi tietysti vähän kutitella, kun omien lasten kaverit ovat liian hienoista perheistä:

Luulin, että erilaisesta tulotasosta mahdollisesti esiinnousevat ongelmat olisivat näitä klassisia "pitää olla merkkivaatteet ja uusimmat kännykät". Mahdollisia kiusaamistilanteita, tai lasten kokemaa osattomaksi jäämisen tunnetta. Onneksi mitään sellaista ei ole vielä ainakaan koettu.

Ongelma onkin äidin päässä. Meiltä ei varsinaisesti puutu mitään. Kunnes uuden viiteryhmän kautta tajuan, että meiltä puuttuu miljoonatalo merinäköalalla, uima-allas, lastenhoitaja ja monta ulkomaanmatkaa vuodessa, ainakin se Brasiliaan suuntautunut.

https://www.huonoaiti.fi/lapseni-kaverit-ovat-rikkaita/

Edellä mainittu ilmiö vähän lievemmässä muodossa on minullekin tuttu. Tyttäreni kaveri meni naimisiin varakkaaseen kiinteistöomistajasukuun kuuluvan miehen kanssa, ja heillä on samanikäinen lapsi kuin tyttärelläni. Kaverisuhde on jatkunut ja yhteyttä on pidetty, mutta tyttäreni haluaisi etääntyä ystävästään, koska häntä on alkanut vaivata yhteiskuntaluokkaero, joka näkyy kaikessa. Tuo mainitsemani suku omistaa korttelittain taloja Helsingissä ja muuallakin, joten kyse ei ole pikkurikkaista vaan todella varakkaasta porukasta, joka ostelee miljoonien eurojen asuntoja tuosta noin vain taskurahoillaan. Tyttäreni laskee, mistä saisi rahat yksiönsä vuokraan.

Lisäyksenä tähän vielä, että tyttäreni pienituloisuus on itse valitun elämäntyylin ja työtä vastaavien harrastusten seurausta, eli hän pystyisi saamaan enemmän rahaa menemällä palkkatyöhön opettajaksi, johon hänellä on pätevyys. Joskus hän tekeekin sijaiskeikkoja. Kyse ei siis ole "institutionaalisesta" pienituloisuudesta vaan itse valitusta. Institutionaalisella tarkoitan sitä, että ei kerta kaikkiaan pysty saamaan rahaa, koska puuttuu perusedellytykset eli koulutus ja työkokemukset ja työmahdollisuudet.