Suomen kieli muuttuu

[MrKAT]

1.  biodiversiteettistrategialuonnos

Tällaisen MrKAT oli havainnut puheessa, ja tekstitys oli kiinnittänyt huomiota sanan pituuteen. 

Sellaisenaankin tämä on jo hivenen kömpelö. Strategialuonnos saattaa olla joissain yhteyksissä käsitteellistynyt, ja silloin koko pötkön voi mieltää kahdesta osasta koostuvaksi, vaikka molemmat osat ovat jo sinällään yhdisteitä.
    Tai miksei biodiversiteettistrategia yhtä lailla, en tiedä miten on, ja ehkä riippuu, miten sen haluaa mieltää.

(Typo korjattu)
Joka sana oli minusta aika oleellinen tuossa yhdyssanassa ja se sanoi ytimekkäästi sen tarkoituksen. Erityisesti sen että heillä oli vasta luonnostelma siitä.

Netistä(Wikipedia) löytyi että Kielitoimiston sanakirjassa pisimmät sanat ovat

  elintarviketurvallisuusvirasto   ja
  pyyhkäisyelektronimikroskooppi,   joihin verrattuna
  biodiversiteettistrategialuonnos

on 2 kirjainta pitempi*. Vaikka -luonnoksen vaihtaisi -versioksi, -dokumentiksi, -päätökseksi tai -paperiksi niin se pysyisi pisimpänä noista kolmesta.

*JK. Piti miettiä ja vaihdella että "pidempi" vai "pitempi", mutta kuulemma molemmat olisi nykyään oikein.

[Toope]

10 outoa suomen kielen sanontaa, jotka hämmentävät jopa suomalaisia – olisitko tiennyt näiden alkuperää?
Voi kauhistuksen kanahäkki, nyt on kyllä oma lehmä ojassa! Suomen kielessä on runsaasti hauskoja ja erikoisia sanontoja, joiden merkityksestä ei aina ota selvää:
https://www.is.fi/menaiset/vapaalla/art-2000009443455.html

[MrKAT]

Suomenkieli lausutaan kuten kirjoitetaan, näin ulkomaalaisille, maahanmuuttajille jne opetetaan meistä.
Mutta mites puolustellaan 'ollako' ja 'ullakko' sanojen lausumista? Että ihanko totta että  'ollakko' ja 'ollako' lausutaan samalla tavalla?

Entäs hernekkeitto ja hernekeitto tai
        konekkivääri ja konekivääri?

Tai sankko ja sanko?

[Kopek]

MrKATin mainitsemalle ilmiölle on sanakin, mutta en nyt muista sitä.

Vähän saman tyyppisestä asiasta on kyse tässä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rajageminaatio

"Äänekoskella" -> Äänekkoskella

[Melodious Oaf]

Suurin osa MrKatin esimerkeistä taitaa olla juuri rajageminaatiota.

Sanko vs. sankko ei ole, koska siinä kahdentuminen ei tapahdu sanarajalla. Tälleen väsyneenä en ole ihan varma, tajuanko mistä tossa on edes kyse. Vois olla että jossain murteessa sanotaan "sankko" kun tarkoitetaan "sanko" – en tiedä.

Mielenkiintoinen juttu sinänsä on se, että suomen kaksoiskonsonanteissa ylipäätään ei sanota konsonanttia kahteen kertaan, vaan ennen konsonanttia tapahtuu lyhyt ilmavirran pysäyttäminen kitapurjeella ja siinä  on siis pieni hiljaisuus, joka vaikuttaa myös painotukseen. Mut ta kahdella erillisellä t-äänteellä on eri asia kuin mutta.

Sama ilmiö on englannissa nimellä glottal stop ja esiintyy esimerkiksi siinä kun sanotaan "a black cat", jossa ei ole kahta k-äännettä peräkkäin sanarajalla vaan siinä on ensimmäisen sanan perässä vain pysäytys ja k ainoastaan sanan cat alussa.

Jos pitäisi hatusta vetää niin veikkaisin, että suomalaiseen korvaan tämä ilmavirran pysäytys jollain tavalla selkyttää sitä mitä ne elementit ovat tämän pysäytyksen molemmin puolin:

Mene pois (meneppois) on helpompi hahmottaa ja jäsentää kuin "Menepois" ilman mitään kahdennusta

Sama fiilis mulla on siitä, että "asekkaappi" on selkeämpi jäsentää kuultuna kuin "ase-kaappi" ilman kahdennusta ja ilman mitään jäsentävää taukoa.

Toi ei ihan täysin vakuuta sikäli, että se ei vastaa siihen, miksi toi sitten selkeyttää tai helpottaa. Mulla on tosta sellainen aavistus että puheessa ei todellisuudessa ole sanavälejä ensinkään vaan se on kirjoitetun kielen konventio ja me hahmotetaan puheessa sitä, mikä on sana, tosi pitkälle tavupainon mukaan ja tällaisten pienien juttujen kuin just se rajageminaatio tai ilmavirran pysäyttäminen joka liittyy tavurajoihin ylipäätään.

Jos pää toimis paremmin, veikkaisin että vois keksiä jonkun esimerkin jossa konsonantti voi joko kahdentua tai olla kahdentumatta ja se muuttais merkitystä. Tää on nyt väksin väännettyä, mutta jos sanotaan että on yhdyssana "asekaappi", niin mun mielestä ainoa oikea tapa ääntää se on "asekkaappi".

Mutta jos meillä olis henkilö jonka etunimi olis Ase ja sukunimi Kaappi ja tämä esittelisi itsensä nopeasti tavalla, jossa yleensä etu- ja sukunimi sulautuu ikään kuin yhdeksi sanaksi tai siinä ei ole mitään "väliä" oikeastaan, silloin ns. "ainoa oikea" olisi "ase-kaappi" ilman mitään kahdentamista.

Toi nyt ihan umpisurkea esimerkki, mutta mun mielestä sama pätee vaikka koko nimi olis "Jänne Tuppi" versus yhdyssana "jännetuppi", ja ei sitä edes tarvitse sanoa hirmu nopeasti.

Pointti on vaan se että toi rajageminaatio nimenomaan tekee jotain sellaista jossa on tietty logiikka ja jota me käytetään systemaattisesti edes miettimättä sitä miten se toimii ja miksi tai mitä se tekee.

Mutta se ei ole siis epäloogista vaan sitä logiikkaa on vaikea nähdä, ja ehkä osavastaus vois olla se, että ylipäätään kirjoitetun kielen konventiot on vaan koventioita jotka ei täysin vastaa puhutun kielen kaikkia nyansseja. 

[Melodious Oaf]

Ilmeisesti myöhäiskantasuomessa on vielä ollut sellaisia konsonanttipäätteitä, jotka ovat myöhemmin tippuneet pois. Osa rajageminaatiosta varmaankin heijastelee niitä.

Esimerkiksi imperatiivin pääte on aiemmin ollut -k, jolloin vois ajatella että "Menekkotiis" heijastelis sitä, että aiemmin oltais sanottu "Menek" eikä "Mene", mutta en tiedä, mikä juttu se on, että toi sama heijastuu tosi moneen paikkaan ja ihan eri konsonantteihin kuin mitä ne päätteet on olleet.

Ehkä toi on vaan osa selitystä ja koko ilmiölle on muitakin syitä, tai stten se on jollain logiikalla laajentunut ton tyyppisestä tietynlaisiin yhteyksiin ja toisiin ei, vähän murrealueestakin riippuen.

[Melodious Oaf]

Mun teoria siitä, mitä kaksoiskonsonanttia äänteellisesti muistuttava ilmavirran pysäytys sanarajalla tekee on, että se fokusoi hieman eri tavalla jälkiosaan tai painottaa sitä mutta myös lisää edeltävän osan painoa ja sitä, miten paljon "melodiaa" tai sävelkorkeuden vaihtelua etuosa kantaa.

Kaksiosaisissa yhdyssanoissa normaalisti on pääpaino etuosalla. Esimerkiksi sanassa "paloauto" kummallakin osalla on jonkinasteinen sanapaino, mutta sanalla "palo" on mun mielestä astetta voimakkaampi tai ensisijainen paino ellei erikseen korosta jälkiosaa.

Kun sanoo artistin nimen Anna Puu, siinä samalla tavalla ensisijainen paino on nimellä Anna ja sukunimi tulee vähän kuin yhdyssanan jälkiosana. Jos haluaa alleviivata ja kertoa mikä jonkun ihmisen nimi on, väliin tulee enemmän taukoa ja osien painot menevät aika tasan tai riippuu vähän, miten painottaa, mutta varmaan useimmiten jälkiosa painottuu enemmän ja on ensiisjainen jos kerrotaan nimenomaan koko nimi uutena informaationa.     
     Tätä "aritisin nimi"-ääntämystä mun mielestä muistuttaa se, kun ihmiset vastaavat puhelimeen niin, että sanovat koko nimensä eivät "uutena informaationa" vaan tavallaan "yhtenä käsitteenä". Silloin vastaamalla puhelimeen "Ninni_metsäkylä" esimerkiksi saattais kertoa olevansa Ninni, mikä joskus lankapuhelinaikaan varmaan saattoi olla siinä mielessä informaatiosisällölliesti osuvaa, että tiedät soittavasi Metsäkylien kotinumeroon mutta yllättävää tai potentiaalinen uusi tieto on, että puhelimessa on nimenomaan Ninni.
      Nykyään toi ehkä jäsentyy ennemmin niin, että varsinkin ihmiselle itselleen oma koko nimi saattaa follisoitua yhdeksi käsitteeksi jonka sanoo aina jollain samalla tavalla.
      Sama ilmiö siinä, miten jotkut vastaa vaikka usein ovisummeriin ja tekee sen aina tasan samalla äänenpainolla.


Yksi mun hyvä ystävä tekee just noin ovisummerinsa kanssa, ja kun käyn sen luona kerran tai pari viikossa, tulee valmiiksi hyvä mieli siitä kun kuulee sen. Jonkun kerran oon joko vastannut sen luona ovisummeriin tai ollut itse siellä valmiiksi kun se on soittanut sitä, ja siis... kyllä todellakin olen niin idiootti että olen osan ajasta vastannut siihen täsmälleen samalla tavalla kuin hän, vaikka olenkin mm. mies ja hän nainen ❤️‍🔥


Jos kyse on imperatiivista "anna puu" (kun pyytää esim. halkoa) silloin tavallaan pääfokus on sanalla puu, joka on virkkeen lopussa ja koko rakenteen teema eli se mistä puhutaan. (annap puu). Tässä myös aiempi imperatiivin konsonanttipääte saattaa vaikuttaa.
    Mutta mun mielestä taas verbiä on tosi luonteva korostaa ja erottaa ne sillä, että siinä missä "puu" tulee aika matalalta ja laskevasti, "anna" on aika paljon korkeammalla.
    Jos siinä ei olis mitään rajageminaatiota, tollasta sävelkorkeuden eroa olis aika paljon vaikeampi toteuttaa. Tai se "Annapuu" kuulostaa väärältä siksi että se on a) toi nimi ja/tai b) liian kysyvä.

EDIT: Itse asiassa voi olla että keskeinen ero ilman rajageminaatiota (Anna Puu) ja rajageminaatiolla (anna puu) ois sittenkin ehkä siinä, miten "Anna/anna" sanotaan tai päässä jäsentyy. Verbissä on joku ihmeen lisäpotku tai pituuden tuntu kun taas nimenä "Anna" on jollain tapaa napakampi.
     Mutta ylipäätään introspektio on sysihuono keino miettiä tai lähestyä tollasta

"Hän antaa puun" ei sisällä kahdentumista, ja tässä on aika paljon erilaisia painotusvaihtoehtoja. Ehkä siinä tulee enemmän painoa sanalle "antaa" kun rajageminaatio ei fokusoi jälkiosaan, mutta en ole tästä kovin varma.

Sen sijaan "Hän voi antaa puun"  sisältää kahdentumisen (antaap puun) mutta tässä koen, että pikemminkin tilaa syntyy painottaa sanaa "antaa" ja tehdä siihen isompaa sävelkorkeuseroa niin, että "antaa" erottuu selvemmin muusta, ja vielä "voi antaa" ja "puun" erottuvat fraaseina paremmin toisistaan.

Noi on tietysti myös valintakysymyksiä, miten haluaa painottaa tai sanoa ja se riippuu varmaan tilanteesta. Noi on tollasia päästä vedettyjä kuvauksia siitä, miten sen ensimmäisenä satuin päässäni kuulemaan.

Mutta vaikka toi nyt on karkea esitys ja varmasti osin päin mäntyä, joku ton tyyppinen selittäis sitä, miksi kokisi, että joku juttu on "selkeämpi hahmottaa" kun rajageminaatiota käytetään.

Ensinnäkin se antaa joskus enemmän tilaa ja tavupainoa yhteensä sekä mahdollistaa intonaation käytön ilmeikkäämmin.

Toisekseen efekti saattaa syntyä siitäkin, että sanan "paloauto" tunnistaa ja siihen on tottunut juuri niin, että "auto" on heikompi kun sana sanotaan mitään osaa tai koko sanaa erikseen alleviivaamatta.

Tätä vastoin "asekaappi" tai "jännetuppi" ilman kahdennusta kääntää näiden sanapainon vinksalleen jolloin se ei ole enää se, mitä on tottunut kuulemaan ja miten sanan normaalisti hahmottaa.

Ei siihen mitään loogista syytä ole, miksi pitäisi painottaa enemmän osaa "tuppi" tai miksi enemmän osaa "kaappi"  tai miksi juuri näiden sanojen osien välillä pitäisi olla isompi sävelkorkeusero kuin vaikka "paloautossa" on noin keskimäärin, mutta onhan toi ihan hyödyllinen juttu mitä toi ilmavirran pysäytys niissä helpottaa tai mahdollistaa ilmeikkyydessä ja muutoin.

[Hiha]

Suomenkieli lausutaan kuten kirjoitetaan, näin ulkomaalaisille, maahanmuuttajille jne opetetaan meistä.

Siinä tyypilliseen tapaan liioitellaan. Aivan tarkkaan ottaen se ei tietenkään pidä paikkaansa. Väite pitäisi mieluummin muotoilla, että kirjaimet ääntyvät aina likimain samalla tavalla riippumatta niiden sijainnista sanassa tai ympäröivistä kirjaimista.

Kun katsoo seuraavista lauseista, mitä äännettä esim. kirjain o edustaa niissä, näkee että suomessa puhutun ja kirjoitetun tekstin välinen suhde on yksinkertaisempi kuin monissa muissa kielissä. Se jonkin verran helpottaa lukemaan ja kirjoittamaan oppimista.

Jokaisella on oikeus saada opetusta.

Everyone has the right to education.

[Melodious Oaf]

^  Vois viisastella että englanti on dysleksiakieli ja suomi aika paljon vähemmän.

Edellä mainittu glottaliklusiili eli ilmavirran pysäytys esim. sanassa mutta on äänne, jolle ei ole mitään tiettyä merkitsemistapaa mutta joka suomen kielessä on aika yleinen silti.

Diipimmälle tasolle mentäessä on kai niin, että mitään puhuttua ei ole mahdollista sellaisenaan tai jäännöksettä kuvata kirjoittamalla, koska rytmiikka, intonaatio ja muut puhutun kielen nyanssit eivät tällä tavalla välity.

On olemassa erilaisia foneettisia tarkekirjoituksia kuten SUT (suomalais-urgrilainen tarkekirjoitus) ja IPA (kansainvälinen foneettinen kirjaimisto).

IPAssa tavoite on, että jokaiselle ihmiskielissä esiintyvälle merkitystä erottavalle eli kontrastiiviselle tai foonemiselle äänteelle olisi oma erillinen merkkinsä, joita voidaan lisäksi vielä täydentää tarkkeilla. Silti esimerkiksi intonaatiota ei koko merkistöllä ole tarkoituskaan pystyä kuvaamaan.

IPAn foneettinen merkistö on hyvä ja onnistunut tekele, mutta lopulta äänteiden rajat ovat liukuvia, ja kyse on joiltain osin konventioista siinä, miten mitäkin äännettä tietyssä kielessä kuvataan. Vokaalit ja kaikki äänteet eri kielissä ovat usein ihan hieman erilaisia tai niiden täsmällinen laatu ei ole aivan sama, vaikka ne kuvattaiisiin samalla IPA-merkillä.

Yleensä IPA-merkein tavoittamattomiin jäävät erot ovat todella pieniä, mutta erikseen on tapauksia, joissa selkeyden vuoksi tai vakiintuneena tapana kuvataan jotakin äännettä tietyllä tavalla, vaikka se ehkä ei enää edes lähimmin vastaa käytännön todellisuutta:

Jos ruotsinruotsalainen sanoo våt eli "märkä", sitä on kai tapana IPA:ssa kuvata näin: /voːt/

Mutta keskivertoruotsalainen kyllä vääntää ton vokaalin sen verran mutkalle, että kuulen sen hieman liioitellen lähes samantyylisenä kuin suomen sanassa "vuoat" esiintyvä vokaalijono.

Omasta mielestä suomenruotsin "våt" olisi paljon lähempänä sitä, miten svenssonit itse ääntämykstään IPA-merkein tapaavat kuvata mutta... perinteet ovat tietysti perinteitä.

[MrKAT]

Suomenkieli lausutaan kuten kirjoitetaan, näin ulkomaalaisille, maahanmuuttajille jne opetetaan meistä.
...
Tai sankko ja sanko?

Tuokaan ei ole äänneoikein. Pitäisikin olla:
sangkko (tai sangko).

Perheessämme syntyi kerran iso kiista, minä yksin puolustin kirjoitusasua 'sanko' kun muut itsepinteisesti jankkasivat että 'sangko' tm että g on siellä oltava. Meinasin ottaa pulttia. Onneksi löysin tietosanakirjasta tuon sanan jolla sain muut vaiennettua.

[Melodious Oaf]

Toi on hankala juttu hahmottaa, enkä tajua sitä ihan täysin.

Mutta puhutaan erikseen "lyhyestä" ja "pitkästä" äng-ääneestä tai velaarisesta nasaaliklusiilista.

Lyhyt versio on esimerksi sanoissa "onki" ja "kenkä" kun taas pitkä esiintyy sanoissa "ongen" ja "kengän".

Mutta toi ei mene ihan niin, että "ng" olis aina toi sama "pitkä äng" vaan esimerkiksi "englanti" sisältää saman äng-äänteen kuin sanassa "kenkä", vaikka tätä seuraava äänne on ensin mainitussa L ja toisessa K.

/eŋlanti/
/keŋkä/
/keŋŋän/ "kengän"   <---- listan ainoa pitkä äng-äänne
/maŋneetti/ "magneetti"

Kahden viimeisimmän ero on mun mielestä haastava ottaa kunnolla haltuun.

Nappasin esimerkit suoraan Wikipediasta, ja tästä saa varmaan paremmat tiedot sieltä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Velaarinen_nasaali

[MrKAT]

^Onpas tarkkaa analyysiä!

Nyt tuli mieleen että rillin 'sanka' tai 'rihmalanka' sanoissa nk ei lausuta samalla tavalla kuin sanassa 'sanko',
ei ainakaan täällä savossa. Se murre täällä ehkä sekoitti sukulaiseni kiistelemään.

[MrKAT]

'viraali' tai 'leviää viraalina'. Minun piti katso internetistä mitä tuo tarkoittaa.

Olisivatpa sanoneet että leviää meeminä niin olisin tajunnu heti.

Leviää leviävänä. Leviää leviävänä leviävänä...

[ROOSTER]

Nykyiset ilmaukset ovat usein semmoisia, että ei kannata sanoa "Suomen kieli muuttuu.", vaan rehellisesti: "Suomen kieli puuttuu".

[MrKAT]

Marsin koosta ja Venuksen koosta jos puhutaan niin hälpän pölpön...
On vielä helppoa erikseen mutta entäs yhdessä eli monikossa? "Kokoista?" Ei. "Kooista?" Kuulemma ei.
Kieliasiantuntijan mukaan pitää olla "ko'oista". Eli Marsin ja Venuksen ko'oista jos puhutaan niin hälpän pölpön...
Hyvin outoa.