Olen joskus aikaisemminkin valottanut näitä asioita, mutta kerrataan. Yritän kertoa niin, ettei tästä tulisi valittelukirjoitus, vaikka niin voi kyllä käydä.
En ole kasvanut rautatiepaikkakunnalla, joten en ole jakanut monen pikkupojan haaveammattia ja toivonut tulevani veturinkuljettajaksi. Sen sijaan haaveilin pääsystä merelle. Olin lukenut monia meriaiheisia seikkailukirjoja, ja työskentelystä merellä oli siten tullut romanttinen haave. Oma perheemmekin oli mukana hieman tämän tyyppisissä asioissa liiketoiminnan kautta, mutta ei merellä vaan järvellä. Näistä kaikista syistä johtuen olen aina ollut kiinnostunut laivoista ja kaikesta niihin liittyvästä. Kouluvihkojeni ja kirjojeni reunat olivat täynnä piirtämiäni laivan kuvia. Kaveripiirissä minua kutsuttiin kapteeni.. (en viitsi sanoa nimeä, koska vieläkin tuntuu, että joku voisi siitä tunnistaa).
Urahaaveitteni jarruna oli perhe, josta olin paitsi henkisesti, myös taloudellisesti hyvin riippuvainen. Oli vielä muitakin perhesiteisiin liittyviä riippakiviä, mutta menisi liikaa ohi aiheen, jos selostaisin niitä. Minun piti siis unohtaa, mitä itse haluan, ja lähteä kulkemaan vanhempieni kiveämää polkua. Ja kun bisnesperhe olimme, niin ala oli tietenkin taloustieteet. Äärimmäisen huonoa tuuriani pääsinkin opiskelemaan niitä.
Ai, miksi huonoa tuuria? Siksi, että kuulun siihen hyvin pieneen vähemmistöön ihmisistä, joka on päässyt opiskelemaan jotain, mutta ei ole kyennyt koskaan etenemään opinnoissaan puhumattakaan valmistumisesta.
Hyvin pieni vähemmistökö? Aika paljonhan opintonsa kesken jättäneitä on. Totta, mutta pienvähemmistöläisen minusta tekee se, että syynä kykenemättömyyteeni oli tyhmyys. Siis aivan silkka yksinkertainen tyhmyys eli älyn vähäisyys. Se on varmaan näillä foorumeillakin jo ajat sitten huomattu. En yksinkertaisesti ymmärtänyt enkä tajunnut mistään mitään. Tai sen tajusin, että en olisi pystynyt valmistumaan mihinkään ammattiin, missä vaaditaan edes ripaus numeroiden pyörittelyä. Insinööri, arkkitehti, lääkäri, psykologi... listaa ammateista, jotka ovat ulottumattomissani, voisi jatkaa. Ja ikävä kyllä, myös haaveammattini merikapteeni on tällä listalla. Ja tähän ammattiin on vielä toinenkin sulku: likinäköisyys.
Tietysti myös motivaatiolla on merkitystä. Jos huomaa, ettei osaa eikä opi eikä ymmärrä, motivaatiokin katoaa. Jos oikeasti olisin ollut opiskelemassa merikapteeniksi, olisin tehnyt kaikkeni ja vielä enemmänkin edes yrittääkseni ymmärtää laskuja, mitä opiskelussa vaaditaan. Olisin lukenut itseni joko merikapteeniksi tai pöpilään. Luultavasti jälkimmäiseen.
Lopetan tähän, koska pitää lähteä taas ajelemaan. Nähtäväksi jää, ilmestyykö kertomuksesta vielä toinen osa.
