Kirjoittaja Aihe: Kollektiivinen syyllisyys ja syyllisyyden vanheneminen  (Luettu 1529 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Melodious Oaf

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 45
Vs: Kollektiivinen syyllisyys ja syyllisyyden vanheneminen
« Vastaus #150 : Marraskuu 21, 2019, 14:53:47 »
^^ Äkkiä ajatellen tässä varmaan on suuria yksilökohtaisia eroja. Joku voi kokea hyvinkin vahvasti olevansa 50-vuotiaana sama ihminen kuin 10-vuotiaana, eikä se välttämättä tarkoita, että hän olisi vanhempana jälkeenjäänyt tai 10-vuotiaan tasolla. Kyse on siitä, että hän samaistuu 10 vuotiaaseen itseensä ja ajattelee vaikka, että silloin kun kuljin siellä ja fundeerasin näin, niin se sama kaverihan minä olen edelleen.

Jollakin toisella taas voi olla tosi epäjatkuva käsitys itsestään. Brutto vaikka selittää, että 20 vuotiasta häntä ei ole ollut olemassa "enää aikoihin", mikä viittaa ehkä jonkinlaiseen vahvemmin episodiluontoiseen minätunteeseen tai minäkäsitykseen.

Niin että se julkinen yhteiskunnan kanta tähän pitäisi minusta kuitenkin olla kaikille sama. Ei me voida säätää jokaiselle erilaista oikeudenmukaisuutta tällaisen sisäisen minuuteen linkittyvän oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaan, vaan sillä on arvoa sinänsä, että systeemi (vaikka onkin yksittäistapaukselle aina kompromissi) on kaikille yhtenäinen ja sama.

Sehän toimii kai juuri tällaisella periaatteella nytkin.

Poissa Kopek

  • Kantapeikko
  • ****
  • Viestejä: 1426
Vs: Kollektiivinen syyllisyys ja syyllisyyden vanheneminen
« Vastaus #151 : Joulukuu 06, 2019, 15:37:07 »
Yle Uutisissa on haasteltu viime päivinä partisaanien iskuista aikoinaan täpärästi pelastuneita ihmisiä. Näiden ihmisten tarinat ovat olleet aika karmeita. Partisaanit ovat kylmäverisesti ampuneet aseettomia siviilejä, mm. lapsia. Jotkut uhreista ovat kuolleet heti, jotkut hitaasti kituen. Muutama on päässyt laahautumaan pakoon lähes seulaksi ammuttuina.

Kun Saksan armeijan sotilaat ovat tehneet toisessa maailmansodassa samanlaisia iskuja siviilikohteisiin, niitä on kutsuttu joukkomurhiksi ja käsitelty sotarikoksina. Tekijät, jos heitä on saatu kiinni, on tuomittu ankariin rangaistuksiin.

Puna-armeijan tunnusten alla raakoja joukkomurhia tehneitä ei ole syytetty eikä tuomittu. Heitä on päinvastoin pidetty sankareina ja heille on myönnetty kunniamitaleita. He ovat istuneet helyt rintamuksissa kiiluen aitiopaikoilla Suuren Isänmaallisen sodan voitonpäivän paraateissa.

Suomalaistenko noista asioista pitää yksin syyllisyys kärsiä ja jakaa? Eli mitäs lähtivät veljeilemään natsien kanssa.

Viimeisten sotaa edeltävien eduskuntavaalien tulokset keväällä 1939 olivat seuraavat:

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue   39,77%   
Maalaisliitto 22,86%   
Kansallinen Kokoomuspuolue 13,58%   
Ruotsalainen kansanpuolue   9,61%
Isänmaallinen kansanliike 6,65%   
Kansallinen Edistyspuolue 4,81%   
Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolue 2,14%   
Ruotsalainen vasemmisto 0,46%
Muut 0,12%

Sosialidemokraatit ja Maalaisliitto (nykyinen Keskusta) saivat yhteensä 62,63 prosenttia äänistä. Presidentiksi oli pari vuotta aikaisemmin valittu Maalaisliiton Kyösti Kallio. Äärioikeistoksi laskettava IKL sai ainoastaan 6,65 prosenttia äänistä.

Hallituksessa olivat  Sosialidemokraattinen puolue, Maalaisliitto, Edistyspuolue sekä RKP. Vaikka äärioikeiston kannatus Suomessa oli vähäistä, hallitus halusi kitkeä sitä vähäistäkin kannatusta. Niinpä se pyrki lakkauttamaan Isänmaallisen Kansanliikkeen. Puolueen toiminta halvautui lakkauttamisprosessin aikana, mutta pysyvä lakkauttaminen kuitenkin epäonnistui lakiteknisten syiden takia Helsingin raastuvanoikeuden jätettyä lakkauttamistoimet vahvistamatta.

Miten tuollainen äärioikeistolaisuutta vastustava hallitus ja vasemmistopainotteinen eduskunta vain kaksi vuotta myöhemmin antoivat Suomen liukua julman natsivaltion - jonka juutalaisvainot ja pahuudet tiedettiin - liittolaiseksi? Minun mielestäni vastaus on ilmiselvä. Neuvostoliitto omilla toimillaan, mm. aloittamallaan talvisodalla ja sen jälkeisellä painostuksella, ajoi Suomen natsi-Saksan sateenvarjon alle. Tuskin sosialidemokraateilla ja maalaisliittolaisilla kauheata hinkua sinne olisi ollut ilman edellisen kahden vuoden tapahtumia ja maailmanpoliitisen tilanteen muuttumista.

Myöhemmin erityisesti vasemmiston puolella on yritetty vierittää syytä sodista Suomelle viittaamalla Suomen äärioikeistoon ja Suur-Suomi haaveiluihin ja Akateemiseen Karjala-Seuraan ja Neuvosto-Venäjän sisällissodan aikaisiin heimosotureihin. Syytökset ovat väkisin haettuja, koska heimosodat olivat 1930-luvun lopulla jo historiaa, ja edellä mainittujen ainesten ja aatteiden kannatus oli ylipäätään jo hyvin vähäistä. Ei Suomen viralliseen ulkopoliittiseen linjaan kuulunut aluelaajennusten hankkiminen hyökkäyssodan avulla idästä tai muualtakaan.

Vasemmistolaisia on ilmeisesti vaivannut kiusallinen ristiriita aatteen ja todellisuuden välillä. Neuvostoliiton kun ei olisi kuulunut hyökätä minnekään, koska se oli olevinaan rauhan ja rakkauden ja kansainvälisen solidaarisuuden valtio. Kun se ei tätä ihannetta täyttänyt, sen valloitushalut ja hyökkäyssota selitettiin puolustautumiseksi. Tämän teorian tueksi on pitänyt luoda mielikuva hyökkäystä valmistelleesta fasistisesta Suomesta, joka halusi valloittaa alueita Neuvostoliitosta ja uhkasi pelkällä olemassaolollaan rauhanomaisten neuvostokansalaisten onnea ja rauhaa. Tällainen uhkaaja ansaitsi Talvisotansa ja vielä uuden selkäsaunan myöhemmin jatkosodassa, sen osoitettua olevansa juuri sellainen uhkaaja, mikä sen olisi tiedettykin olevan. Eli suomalaisilta fasisteilta otettiin luulot pois.

Se, että suomalainen vasemmistokin on lähtenyt mukaan tuollaiseen illuusioon, kertoo aatteen palosta. Historiakin taipuu, kun aate niin vaatii.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 06, 2019, 15:38:45 kirjoittanut Kopek »