Parisuhdeketju

[Topi]

Tuli yhtäällä taas määräyksiä että pitää ensin tulla onnelliseksi ja nauttia elämän pienistä asioista ennen kuin saa kaipailla parisuhdetta. Onko kukaan koskaan lasta haluavalle alkanut laatimaan minkäänlaista vaatimuslistaa siitä mitä hänen on oltava jo hokkuspokkus valmiiksi? Korkeintaan: ethän dokaa ja polta...

Joskus tehnyt jokusellekin ihmiselle mieli sanoa että et voi olla tosissasi, kun tyyppi on aivan mt-ongelmien riivaama ja alkaa silti hourailla omasta lapsesta.

Kumppania varten pitää olla täydellinen, mutta lapsen kanssa saa olla vaikka ihmisraunio. Ei mene järkeeni.

Hyvä rinnastus.

Ei noissa varmaan hirveästi eroa ole. Eihän ihminen koskaan "valmis" ole, ja minun mielestäni hyvään suhteeseen voi ihan hyvin mennä keskeneräisenä ja juuri sellaisena kuin on. Jos sitä rupeaa sillä tavalla ajattelemaan, että en voi seurustella, koska minulla on ylipainoa, huono kunto, joku trauma, epätyypillinen persoonallisuus ja niin edelleen, eihän se kuulosta ollenkaan järkevältä.

Sanoisin sen ehkä niin, että ei ne ongelmat tai keskeneräisyys tai tämmönen mitään estä, mutta parisuhteeseen mentäessä olisi hyvä se, että on jollain tavalla sinut itsensä ja asioidensa kanssa. Jos elämä on ihan vituillaan ja kieltäytyy itse myöntämästä tosiasioita tai ei edes kykene siihen, silloin mun mielestä ei oikein ole edellytyksiä ottaa toisia ihmisiäkään elämäänsä.

[safiiri]

Joko sitä kasvaa arisuhten / lapsen myötä - jolloin siihen ryhtyminen on hyvä juttu. Tai se oma keskeneräisyys ja omat ongelmat saa parisuhteen / vanhemmuuden toimimaan huonosti. Ehkä kuitenkin lapsi useimmat saa yrittämään todella tosissaan, koska siinä ei ole vaihtoehtoa vaihtaa.

[Kopek]

Itse voin anonyymeissä joukkokeskusteluissa puhua seksistä ummet ja lammet. Mutta jos yksityisesti pitäisi, tulee tunne että mies etsii vain panopuuta, tai yrittää pakottaa sellaiseksi naisen joka etsii kumppania.

(Varoitus Norma Batesille ja muillekin, joita asia voi koskea. Kerron seuraavassa kappaleessa ulkomuistista eräästä elokuvasta, jonka NB tosin on luultavasti katsonut. Selostus ei jatku enää kirjoituksen loppuosassa.)

Tulee mieleen elokuva Nymphomaniac, jossa vanha kiltti mies ottaa kadulta hoidettavakseen huonossa kunnossa olevan naisen, joka alkaa kertoa elämäntarinaansa nymfomaanina. Elokuvassa ei anneta minkäänlaista vihjettä siihen suuntaan, että vanhalla miehellä olisi mitään taka-ajatuksia naisen suhteen. Hänet esitetään pelkästään ystävällisenä hyväntekijänä ja kuuntelijana, josta ei voisi uskoa mitään pahaa. Elokuva on jo lähes loppunut, kun illuusio särkyy. Mies on sittenkin - mies. Hän lähestyy naista housut kintuissa pahoin aikein ja saa maksaa siitä hengellään. Nainen ampuu hänet. Elokuva saa yllättävän lopun.

Olemmeko me kaikki miessukupuoliset tuollaisia. Teeskentelemmekö, että emme ole kiinnostuneita, tai emmekö ole oikeasti kiinnostuneita alussa, mutta tilanteen muuttuminen (elokuvassa nymfomaanin loputtomia seksikertomuksia kuunnellessa) saakin meidät kiinnostumaan ja käyttäytymään viettiemme ohjaamalla tavalla? Vai onko olemassa alusta loppuun täysin "viattomia" suhteita miehen ja naisen välillä, jotka eivät missään olosuhteissa voi saada seksuaalisia sävyjä.

En pysty tietämään, miten toimisin tilanteissa, jollaisissa en ole koskaan ollut. Voin siis pelkästään arvailla, mitä tapahtuisi, jos huomaisin ihastuneeni johonkin naispuoliseen työtoveriini tai vastaavaan.

Minusta tuntuu (tämä on siis pelkkään kuvitelmaa), että pystyisin pitämään asian omana tietonani. Jos tilanne muuttuisi sietämättömäksi, yrittäisin vaihtaa työpaikkaa.

Vaikein tilanne olisi silloin, jos naispuolinen työntekijä ei olisi kuka tahansa nainen vaan sellainen, jota olen kaikkein eniten elämässäni yksipuolisesti rakastanut, mutta jäänyt kuitenkin kakkoseksi. Ja nyt vuosikymmeniä myöhemmin tämä ihminen alkaisi repiä auki vanhoja haavojani, ja aikoinaan pakkosammutettu rakkauteni häntä kohtaan leimahtaisi uudestaan liekkeihin. Nainen ei kuitenkaan edelleenkään rakastaisi minua. Kunhan kiduttaisi.

Seuraavasta tarinasta (josta annan linkin suoraan viimeiseen lukuun) on suunnitteilla todellisiin tapahtumiin ja päiväkirjamerkintöihin perustuva mielikuvituskertomus, josta tulisi saman tyyppinen kuin eräästä toisesta kertomuksestani, johon olen joskus antanut linkin. Paikka muutettaisiin joksikin amerikkalaiseksi kaupungiksi ja ihmisten nimet myös amerikkalaisiksi. Kirjoituksen seassa olisi otteita päiväkirjasta, mutta pääosin teksti olisi vapaamuotoista.

Varsinaiseen juttuun pääsee, kun poistaa nuo loppurimpsut blogspot.comin jälkeen, minkä kaikki tietysti tietävätkin. Ja onhan sivulla linkkejäkin. Juttu on vain niin surkean huono keksityistä suomalaisista nimistä alkaen, että en kannusta lukemaan. Joitakin välikommentteja lukuun ottamatta teksti on kopioitu päiväkirjasta. Kieliasu on huono osittain siksi, että käytin salakieltä. Osasin ja osaan edelleen kirjoittaa sitä sujuvasti, mutta lukeminen on hidasta. Näin ollen kirjoitin aikoinaan ikään kuin sokkona lukematta, mitä kirjoitan.

Päiväkirjoista ilmi käyvän tarinan perusidea on se, että olin rakastunut erääseen luokallani olleeseen tyttöön, josta sain tietää, että hän seurustelee erään pojan kanssa. Koin rakastumiseni tästä syystä vääräksi ja yritin taistella sitä vastaan. Kertomukselleni voisi antaa nimen "Taisteluni", ellei kyseinen nimi olisi jo pahamaineisesti käytössä. Kävisikö "Taisteluni rakastumista vastaan" paremmin. Oli miten oli, kokemani tunteet riepoivat sieluani. Jossakin vaiheessa sain tietää, että tyttö ei enää seurustele edellä mainitun pojan kanssa. Tilanteeni ei kuitenkaan siitä miksikään muuttunut. Epätoivon sävy vain muuttui.

Tämä viimeinen luku on oikeastaan tämän kirjoitukseni kannalta oleellisin. Eli vieläkin "kiusaus" on jossakin muodossa mieleni sopukoissa. Siitä kai tällaisten blogien tekeminen ja uusien kirjoitusten suunnitteleminenkin kertoo. En tietenkään enää tavoittele mitään, mutta jotenkin jossakin muodossa haluaisin tuon ihmisen saavat tietoonsa, että aikoinaan rakastin häntä enemmän kuin koskaan ketään muuta, ja hän - itse asiaa tietämättä - on yksi elämääni eniten vaikuttaneista henkilöistä. Jos en olisi rakastunut häneen, en nyt kirjoittaisi tätä. Miksikö ei? Siksi, että kirjoitan tätä tyttäreni asunnolla Helsingissä. Jos en olisi rakastunut tuohon ihmiseen, olisin ollut elinikäinen sinkku, eikä minulla olisi lapsia. Koko elämäni olisi ollut täysin erilainen. Tämä on tuon suunnittelemani kirjoituksen keskeinen idea. Tuohon ihmiseen ihastuminen ja rakastuminen muutti elämäni suunnan niin, että minusta tuli se, mikä nyt olen. Ja tämä vaikutus jatkuu tuleviin sukupolviin. Viime tiistaina syntynyttä sukumme nuorinta lastakaan ei olisi olemassa ilman tuota henkilöä ainakaan niillä geeneillä, mitkä hänellä nyt on. 

Kirjoituksessa on muutettu eräitä asioita. Mainittu "vene" esimerkiksi on vähän isompi vesikulkuneuvo kuin mitä sanalla monesti ymmärretään. Mutta ei siitä sen enempää.

http://olenhulluna.blogspot.com/2013/04/vuosikymmenien-paasta.html

[Jaska]

Olemmeko me kaikki miessukupuoliset tuollaisia. Teeskentelemmekö, että emme ole kiinnostuneita, tai emmekö ole oikeasti kiinnostuneita alussa, mutta tilanteen muuttuminen ...  saakin meidät kiinnostumaan ja käyttäytymään viettiemme ohjaamalla tavalla?

Emme me teeskentele kun annamme aikaa tilanteen kypsyä. Tietenkin olemme kiinnostuneita, melkein kaikki. Eikä ole syytä salata. Yleinen oletus lienee, että miehellä on kiire tarkistamaan  seksin onnistumista. Asenteella, että kyllä nainen antaa, jos äitiinsä tulee; jos isäänsä tulee, niin suorastaan hinkuu. Tässä jos missä on hyvä kulkea yhtä jalkaa eikä hosumalla tärvätä mahdollisuuksia. Nyrkkisääntönä antaisin miehelle, että anna naisen tehdä aloite varsinaisesta seksistä, jos tuntuu että tämän kanssa parisuhteesta olet kiinnostunut etkä vain keräile kokemuksia.

[ROOSTER]

Hyviä uutisia. Isoja uutisia. BREAKING NEWS!

Tulossa on veritesti jolla voidaan selvittää onko (nainen) oikeasti rakastunut vai feikkaako.

Tutkimuksesta selvisi, että rakastuminen käynnistää interferoni-proteiinin tuotannon kehossa. Kyseinen proteiini auttaa taistelemaan viruksia vastaan, sillä se käynnistää terveissä soluissa puolustusreaktioita. Siten virukset eivät pääse soluihin.

Tulevaisuudessa saattaa olla mahdollista, että rakastuminen voitaisiin todentaa verinäytteiden avulla.

Samalla tutkimuksella taisi selvitä miksi jotkut (naiset) haluavat rakastua aina vaan ja yhä uudelleen: Terveydellisistä syistä!

[Brutto]

Hyviä uutisia. Isoja uutisia. BREAKING NEWS!

Tulossa on veritesti jolla voidaan selvittää onko (nainen) oikeasti rakastunut vai feikkaako.

Tutkimuksesta selvisi, että rakastuminen käynnistää interferoni-proteiinin tuotannon kehossa. Kyseinen proteiini auttaa taistelemaan viruksia vastaan, sillä se käynnistää terveissä soluissa puolustusreaktioita. Siten virukset eivät pääse soluihin.

Tulevaisuudessa saattaa olla mahdollista, että rakastuminen voitaisiin todentaa verinäytteiden avulla.

Samalla tutkimuksella taisi selvitä miksi jotkut (naiset) haluavat rakastua aina vaan ja yhä uudelleen: Terveydellisistä syistä!

Verinäyte ei taida kuitenkaan kertoa kehen nainen on rakastunut...

Voisikohan tuota interferoni-proteiinia imeyttää vaikka sokeripalaan, joka sitten salaa livautetaan mielenkiintoisen naisen teekuppiin? Sitten vain pysytellään naisen lähettyvillä kunnes vaikutus alkaa.

[Xantippa]

Onko siis niin, että näin vain naisilla? Eikö rakastuminen tuo miehille vastaavia terveysvaikutuksia?

T: Xante

[Kopek]

Jos etsii kultaa, ei kannata kaivella tunkioita.

Tuollainen ajatus tuli jossakin vaiheessa mieleeni. Melko pian havahduin kuitenkin siihen, että ehkä sittenkin on todennäköisempää löytää kultaa tunkiolta kuin avomaastosta, koska onhan joltakin voinut pudota kultasormus tai muu esine jätteiden sekaan. No, on niitä pudonnut avomaastoonkin.

Mistä tuo ensimmäinen ajatus tuli mieleeni? Ehkä siitä, kun ajattelin, että jos etsii seuraa epämääräisiltä "saiteilta", saa todennäköisesti sellaista seuraa kuin mitä näillä saiteilla liikkuu, ja ketkä siellä saalistavat. Jos hakee pidempiaikaista luotettavaa elämänkumppania, ja toiset hakevat yhden yön seksiseuraa tai jotain vielä epämääräisempää, tarpeet ja tarjonta eivät kohtaa. Seuraa kyllä voi löytyä, mutta vääränlaista.

Itse en ole seuran tarpeessa, joten en tiedä nykyisestä seuranhakusysteemistä kovinkaan paljon. Jonkin verran tuli kuitenkin katseltua tyttäreni touhuja näissä asioissa, joista hän oma-aloitteisesti ja jopa hyvin yksityiskohtaisesti kertoi. Eli jonkinlainen idea on minullekin muodostunut. Tyttäreni seuranhaku loppui ainakin toistaiseksi siihen, kun löytyi lopulta isä tulevalle lapselle.

Nuoremman tyttäreni politiikka näissä asioissa on ollut aivan toisenlaista ja perinteisempää. Hän meni naimisiin ensimmäisen vakavamman seurustelukumppaninsa kanssa, eikä tällä toisellakaan puolisolla tainnut olla mitään merkittävää "historiaa" taustallaan. Kumpikin olivat seurustelun alkaessa alle 20-vuotiaita. Avioliitto on solmittu katolilaisin menoin sillä ajatuksella, että sitä ei ainakaan kovin herkästi päätetä. Olen tietyissä asioissa sen verran konservatiivi, että minun mielestäni tällainen on Ok. On minulla liberaali puolenikin, mutta se painottuu  muille elämänalueille.

Vanhemman tyttäreni lapsen tilanne on sikäli poikkeuksellinen, että vaikka hänen isänsä ja äitinsä asuvatkin ajoittain yhdessä (kuten juuri nyt), he eivät muodosta pariskuntaa sanan perinteisessä merkityksessä. Tyttäreni on sanonut lukuisia kertoja, että hän inhoaa tuota edellä mainittua mieshenkilöä, eikä voi sietää häntä, ja riitoja tulee vähän väliä. Minkäänlaista "intiimiä" puolta suhteeseen ei ole sen alun jälkeen enää kuulunut. Lapsen isällä kuitenkin on ollut koko ajan haaveena saada suhde muuttumaan perheen tyyppiseksi. Koska näin ei ole tapahtunut eikä tapahdu, hän on stressaantunut ja kireä. Odotamme pelolla, milloin hänen raivokohtauksensa muuttuvat väkivaltaisiksi. Olemme keskustelleet siitä, mitä silloin kannattaisi tehdä. Panna homma poikki ensimmäisestä kerrasta, vai antaa vielä tilaisuus. Yksiselitteistä vastausta ei taida olla, koska kaikki riippuu tilanteesta ja siitä, millaista tuo väkivalta on ollut. Hakkaaminen tohjoksi ja pieni tönäisy ovat sentään kaksi eri asiaa, vaikka kumpikin ovat väkivaltaa ja siten ei-hyväksyttäviä. Onneksi mitään tällaista ei siis ole tapahtunut, ja toivottavasti ei tapahdukaan.

Sisareni on ollut koko ikänsä sinkku. Hänellä olisi ollut mahdollisuus suhteeseen ja todennäköisesti jopa avioliittoon erään hyvätuloisen lakitieteen tohtorin kanssa, joka työskentelee valtion hallinnossa. Tyyppi ei ollut hassumman näköinenkään. Hän vaikutti hyvin sivistyneeltä ja fiksulta. Sisareni ja tämä henkilö tapailivat aikansa, mutta miksikään suhteeksi tapailu ei kehittynyt, koska sisareni ei uskaltanut ottaa askelia siihen suuntaan. Myös tuo mainittu nuori mies oli hyvin ujo.

Tätä minun ei kai kuuluisi tietää, mutta syyksi hän oli (tyttärelleni) paljastanut sen, että suhde ja avioliitto edellyttäisi, että hän suostuu tiettyihin "likaisiin yksityiskohtiin" millä hän tarkoitti seksiä.

Sisareni asenne kertonee siitä, millaisessa kotiympäristössä minäkin olen kasvanut. Perheemme arvot olivat äärimmäisen konservatiiviset ja tietyllä tavalla ahdasmieliset. Kaikki seksuaalisuuteen edes etäisesti liittyvä oli jollakin pahaa ja syntistä. Tanssiminen oli pahaa, iskelmämusiikki oli pahaa, suuteleminen oli pahaa, seurustelu oli pahaa, alastomuus oli pahaa, alkoholin nauttiminen oli pahaa, seksi oli.... niin pahaa, ettei tällaista asioista edes voitu puhua. Listaa pahoista asioista voisi jatkaa. Kaikki ne jollakin tavalla kiertyivät seksiin. Eli tanssiminen ja iskelmämusiikki ja alkoholi ja monet muut asiat olivat pahoja siksi, että ne voisivat vietellä ja johdatella seksiin. Ei asioita tietenkään näin suoraan sanottu, mutta jälkeen päin analysoimalla tuollaisen johtopäätöksen voi tehdä.

Erityisesti äitini asennemaailma oli hyvin seksuaalikielteinen. Vaikka suomalaiset ovat saunakansaa, en koskaan elämässäni nähnyt vanhempiani samaan aikaan alasti. Me lapset kävimme saunassa äidin kanssa tai isän kanssa, mutta emme koskaan yhteisesti äidin ja isän kanssa. Mökillä äiti ja isä saattoivat uida saunasta käsin alasti, mutta eri aikaan eikä koskaan niin, että me lapset olisimme nähneet heidät alastomina samaan aikaan. En myöskään koskaan nähnyt vanhempieni osoittavan minkäänlaisia aviosuhteeseen viittaavia "hellyyden" tunteita toisiaan kohtaan, ei edes vihjailevaa hymyä. He olivat meidän lasten nähden täydellisiä absolutisteja kaikissa tällaisissa asioissa. 

Me perheen pojat jotenkin riistäydyimme irti tuosta ilmapiiristä, mutta sisaremme, joka oli nuorin lapsista, jäi kiltiksi kotitytöksi. Hänestä ikään kuin kasvatettiin naimaton kotipiika ja vanhempieni tuleva omaishoitaja, kun se aika koittaisi. Jos hän olisi alkanut seurustella miehen kanssa, hän olisi kokenut, että hän pettää vanhempansa ja loukkaa heitä.

Onhan se aika mielenkiintoista, että joku pyrkii parisuhteeseen saadakseen seksiä, ja joku toinen välttelee parisuhteita, ettei vain joutuisi harrastamaan seksiä.

[Brutto]

Onhan se aika mielenkiintoista, että joku pyrkii parisuhteeseen saadakseen seksiä, ja joku toinen välttelee parisuhteita, ettei vain joutuisi harrastamaan seksiä.

Aidosti parisuhteeseen pyrkiviä on kahdenlaisia:

1) Nuoria, joilla ei ole selvää käsitystä mitä parisuhde oikeasti on

2) Vastikään parisuhteen päättäneitä, joilla on vielä parisuhdemoodi päällä ja jotka eivät ole vielä oppineet olemaan yksin.

Valtaosa muista on, ja pysyy sinkkuina, mutta hekin ovat kuitenkin etsivinään parisuhdetta. Mitä pitempi sinkkujakso on takana, sitä korkeammalle asetetaan vaatimustaso kumppanin suhteen, kunnes tuo taso on lopulta ylittänyt inhimillisyyden rajat. Sen jälkeen metsästetään pelkkää unelmaa ja sitäkin vain siksi, ettei uskalleta avoimesti myöntää ettei itsestä ole enää parisuhteeseen.

[Socrates]

Onhan se aika mielenkiintoista, että joku pyrkii parisuhteeseen saadakseen seksiä, ja joku toinen välttelee parisuhteita, ettei vain joutuisi harrastamaan seksiä.

Aidosti parisuhteeseen pyrkiviä on kahdenlaisia:

1) Nuoria, joilla ei ole selvää käsitystä mitä parisuhde oikeasti on

2) Vastikään parisuhteen päättäneitä, joilla on vielä parisuhdemoodi päällä ja jotka eivät ole vielä oppineet olemaan yksin.

Valtaosa muista on, ja pysyy sinkkuina, mutta hekin ovat kuitenkin etsivinään parisuhdetta. Mitä pitempi sinkkujakso on takana, sitä korkeammalle asetetaan vaatimustaso kumppanin suhteen, kunnes tuo taso on lopulta ylittänyt inhimillisyyden rajat. Sen jälkeen metsästetään pelkkää unelmaa ja sitäkin vain siksi, ettei uskalleta avoimesti myöntää ettei itsestä ole enää parisuhteeseen.

Tämä on totta ja selittää sen, miksi kanssakäyminen keski-ikäisten deittisaiteilla on valtaosaltaan täysin järjetöntä.

[hibiscus]

Onhan se aika mielenkiintoista, että joku pyrkii parisuhteeseen saadakseen seksiä, ja joku toinen välttelee parisuhteita, ettei vain joutuisi harrastamaan seksiä.

Aidosti parisuhteeseen pyrkiviä on kahdenlaisia:

1) Nuoria, joilla ei ole selvää käsitystä mitä parisuhde oikeasti on

2) Vastikään parisuhteen päättäneitä, joilla on vielä parisuhdemoodi päällä ja jotka eivät ole vielä oppineet olemaan yksin.

Valtaosa muista on, ja pysyy sinkkuina, mutta hekin ovat kuitenkin etsivinään parisuhdetta. Mitä pitempi sinkkujakso on takana, sitä korkeammalle asetetaan vaatimustaso kumppanin suhteen, kunnes tuo taso on lopulta ylittänyt inhimillisyyden rajat. Sen jälkeen metsästetään pelkkää unelmaa ja sitäkin vain siksi, ettei uskalleta avoimesti myöntää ettei itsestä ole enää parisuhteeseen.

Tämä on totta ja selittää sen, miksi kanssakäyminen keski-ikäisten deittisaiteilla on valtaosaltaan täysin järjetöntä.

En tiedä nettisaiteista mitään, sillä en ole koskaan lukenut niitä. Mutta olen muutaman muun kanssa samaa mieltä, että koko touhu on turhaa. Jos en muuten päätyisi parisuhteeseen, niin netistä en kyllä itselleni suraa etsisi, enkä ostaisi vaimoa Thaimaasta, Filippiineiltä tai mistään muualtakaan. Vaikka olenkin elänyt suurimman osan elämästäni parisuhteessa, niin olen hyvin viihtynyt yksinkin. Jos ei sopivaa kumppania sattumoisin löydy, niin ei sitä löydy muutenkaan. Eivätköhän nuo harvat nettiparit eroa vielä useammin kuin tavalliseen tapaankin pariutuneet.

[A.V. Vatanen]

Aidosti parisuhteeseen pyrkiviä on kahdenlaisia:.....

Tämä on totta ja selittää sen, miksi kanssakäyminen keski-ikäisten deittisaiteilla on valtaosaltaan täysin järjetöntä.

Jos en muuten päätyisi parisuhteeseen, niin netistä en kyllä itselleni suraa etsisi, enkä ostaisi vaimoa Thaimaasta, Filippiineiltä tai mistään muualtakaan.

Mistähän tämä ulkomaalaisten naisten halveksunta kumpuaa....? Mitäs tykkäät, jos lastenlapset ovat mulatteja? Todennäköistä....

AV.

[Norma Bates]

Toisesta ketjusta tänne.

Itse tykkään hyvännäköisistä miehistä ja on herttaisen yhdentekevää ovatko minun silmääni hyvännäköiset hyvännäköisiä joidenkin muiden mielestä. En tajua sellaista että pitäisi jotenkin alistua joukkovoiman edessä silloin kun on kysymys omista mieltymyksistä.

Jos olet onnellinen noin, niin ei siinä mitään. Parisuhteessa olevat eivät laita kaikkea painoa kumppanin ulkonäköön - alkavat nähdä jopa kulahtaneissa särmää, kun tutustuvat pintaa syvemmälle.

Lähinnä tuossa oli kysymys omalta osaltani ns. silmäkarkeista, eli miehistä joita ei välttämättä itse edes tavoittelekaan. Mutta mitä tulee parisuhteeseen, niin ammoinhan aloitin niin että treffeille tuli kuka tuli ja sitten alettiin seurustelemaan tai ei, mutta ulkonäköä en miettinyt yhtään siltä kantilta että mikä minua itseäni viehättäisi. Oltuani jokusen vuoden parisuhteessa ja kyllästyttyäni täysin miehen loputtomiin ongelmiin (sosiaalisiin ja seksuaalisiin), minulle tuli yhtäkkiä sellainen oivallus että "enhän minä pidä edes hänen ulkonäöstään". Erosimme ja ihastuin muutamaan mieheen joiden olemus oli nyt sitten ns. tyyppiäni, eli löysin itsestäni mieltymyksen tietynlaista tai tietynlaisia miehiä kohtaan. Hoikkuus on yksi komponentti tuossa asiassa. Yksi hoikka mies ei halunnut oikeaa suhdetta, toinen ei halunnut minua, koska minä puolestaan en ollut hänen tyyppiään. Ilmeisesti rintavarustuksessa oli vajetta. Mutta saattoi siinä luonnekin vaikuttaa jokaisen kohdalla. Toisessa pitkässä ja sittemmin pisimmässä parisuhteessani ajattelin heti miehen nähtyäni että "kerrankin hyvännäköinen". Hän sitten suhteen edetessä lihoi, kuten minäkin. Mutta ulkonäön muuttuminen ei minussa aiheuttanut mitään inhoreaktiota, eikä kai hänessäkään. Olemus ei vaikuttanut siihen millään tavalla enää olemmeko yhdessä. Eli jos toista rakastaa, silloin ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä.

Mutta sitten kun on sinkku, niin ainakaan minä en ole kauhean kiinnostunut tapailemaan nimenomaan niitä miehiä joiden kuva nettideittisaiteilla ei sykähdytä missäänmäärin. Jos mies ei miellytä minua ja/tai minä häntä, niin eihän siinä tietenkään sitten väkisin aleta jutustelemaan. Täten homma ei jatku sellaiseen pisteeseen että tulisi toteamus että vaikkei se olemus olekaan just presis niin mielenkiintoinen ihminen kuitenkin.

Live-elämässä minulla ei ole sellaista ympäristöä tai ihmisjoukkoa jossa tulisi hitaasti tutuksi yhtään kenenkään kanssa. Krav Magassa kohtaan tietysti miehiä, mutta yhdenkään kanssa ei ole puhuttu mistään, paitsi meneillään olevasta harjoitteesta. Siellä tuntuu melkein kuin ihmisen seksuaalisuus olisi tungettu pulloon ja isketty tiivis korkki päälle, kaikki tekevät kaikkensa ollakseen niin professionaaleja että. Plus valikoima ei ole huiman laaja. Ihastu siellä sitten, sen paremmin luonteeseen kuin ulkonäköönkään (jälkimmäisen osalta tosin olin silmäni iskenyt yhteen poitsuun).

Viime vuonna kävin treffeillä seitsemän kertaa ja jokaikinen kerta mies oli pettymys. Olin etukähteen nähnyt kuvan jossa näytettiin paremmalta, koska kuva oli otettu jostain ihan ihme kulmasta, oli 10 - 20 v vanha taikka kokonaan jonkun toisen miehen kuva (tätä epäilen yhden treffatun kohdalla). Jos en olisi nähnyt kenenkään kuvaa etukäteen, en tiedä olisiko jokainen heistä ollut pettymys. Ehkä olisi ollut, koska ns. tyyppistäni miestä ei siinä joukossa ollut. Ja en tiedä miten muiden naisten elämässä tapahtuu, mutta minulle tosiaankaan ei näytä tapahtuvan sellaista että joku ns. ruma mies olisi yhtäkkiä jumalattoman mielenkiintoinen. Joko sen takia että en ole kohdannut tarpeeksi älykkäitä ja kiinnostavia miehiä, tai sitten sen takia että en koe miehiä noin ylipäätään kauhean kiinnostavina. No, ehkä joidenkin kanssa saa jutunjuurta aikaiseksi, mutta ei se automaattisesti tarkoita seksiä ja/tai suhdetta. Ja miksipä toisaalta sen täytyisikään tarkoittaa. Kyllähän keskustella voi ilman että tulee joku henk.koht. suhde.

[Topi]

Erosimme ja ihastuin muutamaan mieheen joiden olemus oli nyt sitten ns. tyyppiäni, eli löysin itsestäni mieltymyksen tietynlaista tai tietynlaisia miehiä kohtaan. Hoikkuus on yksi komponentti tuossa asiassa.

En varmaankaan ole koskaan löytänyt itsestäni mitään noin selkeää mieltymystä juuri tietynoloisia naisia kohtaan. On aika vähän sellaisia juttuja, jotka olisivat teoriassa ihan täysi turn off. Ei haittaa jos on vähän isompi, ei ole loppujen lopulta niin väliä, onko tumma vai vaalea, ja niin pois päin.

Ennemmin se on itselläni niin päin, että jos joku on mielestäni ihan tajuttoman hyvännäköinen ja koen sen niin, että tämän täytyy olla ilmeistä kaikille muillekin, se vaikeuttaa tähän ihmiseen tutustumista ja minun on... ehkä vaikeampi ystävystyä ja alkaa nähdä toinen kokonaisvaltaisesti ihmisenä. Periaatteessa voi tapahtua niin, että sitten kuitenkin ystävystymme ja ikään kuin 'unohdan' ajatella jatkuvasti sitä, miten kertakaikkisen geneettisesti lahjakas toinen on.

Esimerkkinä tällaisesta päällekäyvästä kauneudesta voisi olla vaikka romanialainen tyttö, johon tutustuin viime vuonna. No, hän on todella nuori, varmaan 20 tai sitä luokkaa, klassisen kaunis ja tumma. Muistuttaa jotain filmitähteä. Pukeutuu tyylikkäästi, sellainen hyvin solakka mutta naisellinen vartalo. On hyväsydäminen, terävä päästään, käyttäytyy kauniisti ja laulaa hämmentävän hyvin. Nämä kaikki ovat asioita, joista ns heti näen että ne ovat erittäin arvostettavia ominaisuuksia.

Mutta sitten jollain tavalla siitä ei saa mitään otetta tai se tuntuu epätodelliselta.

Suuri osa naiskauneuteen liittyvistä jutuista ovat sellaisia, jotka liittyvät esillepanoon. Miten pukeutuu, miten meikkaa ja niin pois päin. Jopa siihen, millä tavalla käyttäytyy tai tuo itseään esiin. Tässä mielessä kauneus tai hyvännäköisyys on osittain tilannekohtaista ja riippuu siitäkin, miten toista katsoo.

Jostain syystä itse miellän ehkä tuntevani voimakkaammin vetoa sellaisiin naisiin, joissa näen jotain hyvin kaunista ja persoonallista mutta jotka ovat englannin termejä lainaten enemmän plain kuin flashy. Joku sellainen että on ehkä vähän nörtihtävä tai että ei välttämättä tuo itseään etupäässä esiin kauniina naisena.

Sitä on vähän vaikea eritellä, mistä se johtuu ja mistä siinä on kyse. Osittain sitä saattaa kokea erittäin itsevarman ja kauniina itseään pitävän naisen jotenkin uhkana tai että naiskauneus jollain lailla sitten kuitenkin myös pelottaa. Mutta on siinä sekin, että on jollain tavalla hieno tunne, jos kokee, että joku ei yhtään tajua kuinka viehättävä oikeasti on, ikään kuin tällaisen kokeminen olisi jotenkin henkilökohtaisempaa, tai että siinä reagoi juuri siihen tiettyyn ihmiseen kaikkine virheineen ja omituisuuksineen ennemmin kuin johonkin geneeriseen kauneuskäsitykseen.

Tietty siihen viehättävyyden kokemukseen liittyy myös ihan vain sellainen, että toisen seurassa on hyvä olla. Jos lähentyy sillä tavalla, että kumpikin voi olla oma itsensä ja ilmentää sitä sillä tavalla, että se jossain yleisessä katsannossa voisi olla noloa tai lapsellista tai jotakin tällaista, mutta huomataankin että kumpikin nauttii toisen seurasta ja saa kiksejä siitä, millaiselta tällainen välittömyys tuntuu.

Mutta palatakseni vielä tähän romanialaiseen tyttöön ja siihen, miten se tuntuu "ei miltään" tai siitä ei saa otetta. En usko, että se oikeasti liittyy mihinkään ulkonäköön vaan ennemmin siihen, että koko persoonallisuus ja olemus tuntuu liian tasapainoiselta, virheettömältä ja särmättömältä. Tietyssä mielessä tuollainen on kyllä minulle nimenomaan eräänlaista karkkia, se ilahduttaa, ylevöittää, piristää ja raikastaa mieltä.

Tässä kohtaa muistuu mieleen sellainen teoria, jonka kuulin Alain de Bottonin kertovan jollakin videolla. Joskus hänen maalailunsa ärsyttävät, enkä aina oikein jaksa psykoterapiaakaan, tai sille ominaista loputonta asioiden kaivelua. Mutta de Botton esitti sellaisen ajatuksen, että opimme vanhemmiltamme tai varhaisessa lapsuudessa sen, mitä rakastaminen on. Näihin positiivisiin kokemuksiin liittyy aina tietty määrä negatiivista, jotakin kärsimystä tai jotain, missä emme ole saaneet mitä halusimme tai tarvitsimme. Nyt kun myöhemmällä iällä etsimme kumppania, etsimme tiedostamattamme jotakin, joka saa meidät kärsimään niin kuin meidän täytyy kärsiä, jotta rakkaus tuntuisi meistä todelliselta.
(Poimin idean joltain lyhyeltä videolta, mutta mikäli tämä kiinnostaa, tässä de Botton esittelee näkemyksiään aiheesta melko perusteellisesti:
Alain de Botton: On Love | Sydney Opera House 1h 12 min)

[Norma Bates]

Naisten vakiosuosikki on "pitkä ja tumma" mies. Minun ei. Oikein tosi komeaksikin mieltyvät miehet saatan kokea mitäänsanomattoman tylsinä. Mutta en tiedä onko hoikka ja "hauskannäköinen" mies jommoisia itse tiirailen mielihyvällä välttämättä jotenkin persoonallisempi tai poikkeavampi yksilö. Tällä hetkellä Babylon Berlin -tv-sarjan pääosan esittäjä edustaa minulle tällaista tyyppiä jota suosin. Saanko itse koskaan moista ikiomaksi, onkin sitten tietysti eri juttu. Toki toka eksäni edusti tätä tyyppiä, ainakin jokusen vuoden ajan.