Parisuhdeketju

[ROOSTER]

... edustaa minulle tällaista tyyppiä jota suosin. Saanko itse koskaan moista ikiomaksi, onkin sitten tietysti eri juttu.

Ei toista voi, ei saa, eikä pidäkään omistaa. Jonkinlainen lyhytaikainen leasing voisi olla järkevä, jos molemmat siihen suostuu.

[Brutto]

Tällä hetkellä Babylon Berlin -tv-sarjan pääosan esittäjä edustaa minulle tällaista tyyppiä jota suosin.

Samoin. Tai pikemminkin Chalotte Ritterin fiktiivinen hahmo.

[Topi]

Naisten vakiosuosikki on "pitkä ja tumma" mies. Minun ei. Oikein tosi komeaksikin mieltyvät miehet saatan kokea mitäänsanomattoman tylsinä. Mutta en tiedä onko hoikka ja "hauskannäköinen" mies jommoisia itse tiirailen mielihyvällä välttämättä jotenkin persoonallisempi tai poikkeavampi yksilö. Tällä hetkellä Babylon Berlin -tv-sarjan pääosan esittäjä edustaa minulle tällaista tyyppiä jota suosin. Saanko itse koskaan moista ikiomaksi, onkin sitten tietysti eri juttu. Toki toka eksäni edusti tätä tyyppiä, ainakin jokusen vuoden ajan.

Hyvähän se on, tai on virkistävää kuulla, että jotakuta nimenomaan miellyttää muukin kuin sellainen raamikkuus ja karjumaisuus, jollaista maskuliinisuuden tai hypermaskuliinisuuden kuvasto muuten on.

Itse varmaan hapuilin lähinnä sitä, kun en edelleenkään osaa kiinnittää omaa naismakua noin selkeästi tiettyyn kehotyyppiin. Voi olla, että olenkin erityisesti viehättynyt jonkinlaiseen ruumiinrakenteeseen tai muuten tiettyihin ulkonäöllisiin juttuihin, mutta en vain itse sitä tiedosta tai näe

[safiiri]

Raamikkuus ja karjumaisuushan on täysi no-no. Saa olla vallan säkenöivä ajattelija ja keskustelija, että tuollaisen ulkonäöllisen "virheen" jaksaa ohittaa. Mutta usein nuo raamikkaat karjut rakastaa juuri sitä omaa raamikkuuttaan aivan liiaksi, joten keskustelutkin on ikäviä. Ihan kamalaa on se, kun ryhtyvät "suojelevaisiksi". AARGGH.

[TSS]

Tässä kohtaa muistuu mieleen sellainen teoria, jonka kuulin Alain de Bottonin kertovan jollakin videolla. Joskus hänen maalailunsa ärsyttävät, enkä aina oikein jaksa psykoterapiaakaan, tai sille ominaista loputonta asioiden kaivelua. Mutta de Botton esitti sellaisen ajatuksen, että opimme vanhemmiltamme tai varhaisessa lapsuudessa sen, mitä rakastaminen on. Näihin positiivisiin kokemuksiin liittyy aina tietty määrä negatiivista, jotakin kärsimystä tai jotain, missä emme ole saaneet mitä halusimme tai tarvitsimme. Nyt kun myöhemmällä iällä etsimme kumppania, etsimme tiedostamattamme jotakin, joka saa meidät kärsimään niin kuin meidän täytyy kärsiä, jotta rakkaus tuntuisi meistä todelliselta.
(Poimin idean joltain lyhyeltä videolta, mutta mikäli tämä kiinnostaa, tässä de Botton esittelee näkemyksiään aiheesta melko perusteellisesti:
Alain de Botton: On Love | Sydney Opera House 1h 12 min)

Pitääkin joskus katsoa tuo, jos tulee luppoaikaa. Muistuu mieleen taas siitä eräästä Bottomin kirjasta Schopenhauerin rakkauden teoria. Kun nyt on puhuttu siitä, mikä viehättää, niin sen teorian mukaan viehätymme siten, että naisellisuuden aste naisessa vastaa täydellisesti miesmäisyyden astetta miehessä, ja näin kummankin yksipuolisuus kumoutuu täydellisesti toisessa. Jotenkin minun on omien kokemusteni valossa helppo ostaa tämä schopiksen teoria.

Tuo rakkausodotusten määrittyminen varhaisella iällä kuulostaa myös jollain tapaa uskottavalta. Ehkä varhaiset kokemuksemme (äidin) rakkaudesta todella vaikuttavat paljon tulevaan elämäämme, kuten kiintymyssuhdeteoriakin esittää. Ja elämähän on lopulta paljon sitä, että haluamme olla rakastettuja. Elämä pyörii rakkauden ympärillä.

[Norma Bates]

Lapsena olen saattanut jotenkin tykästyä nuorimpaan enooni. Hän oli (on) varsin pienikokoinen ja sirorakenteinen, ja semmoinen miestyyppi minua on miellyttänyt sen koommin kun tajusin että minulla ylipäätään joku tyyppi on. Jopa enon horoskooppimerkki tuntuu tulevan toistuvasti vastaan niin että kun katson jotakuta staraa että onpas kivan näköinen, ja tsekkaan syntymätiedot netistä, niin sama merkki... Sitä merkkiä oli myös toka eksäni.

[Topi]

Muistuu mieleen taas siitä eräästä Bottomin kirjasta Schopenhauerin rakkauden teoria. Kun nyt on puhuttu siitä, mikä viehättää, niin sen teorian mukaan viehätymme siten, että naisellisuuden aste naisessa vastaa täydellisesti miesmäisyyden astetta miehessä, ja näin kummankin yksipuolisuus kumoutuu täydellisesti toisessa. Jotenkin minun on omien kokemusteni valossa helppo ostaa tämä schopiksen teoria.

Kuulostaa kiinnostavalta, mutta nyt kun aloin miettiä, en yhtäkkiä oikein saakaan otetta siihen, miten naisellisuuden tai miesmäisyyden aste määriteltäisiin. Mutta jos en ylimieti, niin kyllä se tuntuu uskottavalta, että siinä on koko lailla alitajuisia biologisia motiiveja taustalla.

[TSS]

Muistuu mieleen taas siitä eräästä Bottomin kirjasta Schopenhauerin rakkauden teoria. Kun nyt on puhuttu siitä, mikä viehättää, niin sen teorian mukaan viehätymme siten, että naisellisuuden aste naisessa vastaa täydellisesti miesmäisyyden astetta miehessä, ja näin kummankin yksipuolisuus kumoutuu täydellisesti toisessa. Jotenkin minun on omien kokemusteni valossa helppo ostaa tämä schopiksen teoria.

Kuulostaa kiinnostavalta, mutta nyt kun aloin miettiä, en yhtäkkiä oikein saakaan otetta siihen, miten naisellisuuden tai miesmäisyyden aste määriteltäisiin. Mutta jos en ylimieti, niin kyllä se tuntuu uskottavalta, että siinä on koko lailla alitajuisia biologisia motiiveja taustalla.

Samaa aloin miettiä. Mutta ehkä tässä ei ole kuitenkaan olennaista se, mikä piirre luokiteltaisiin feminiiniseksi ja mikä maskuliiniseksi, vaan se, että piirre "kumoutuu" toisessa.

[safiiri]

Muistuu mieleen taas siitä eräästä Bottomin kirjasta Schopenhauerin rakkauden teoria. Kun nyt on puhuttu siitä, mikä viehättää, niin sen teorian mukaan viehätymme siten, että naisellisuuden aste naisessa vastaa täydellisesti miesmäisyyden astetta miehessä, ja näin kummankin yksipuolisuus kumoutuu täydellisesti toisessa. Jotenkin minun on omien kokemusteni valossa helppo ostaa tämä schopiksen teoria.

Kuulostaa kiinnostavalta, mutta nyt kun aloin miettiä, en yhtäkkiä oikein saakaan otetta siihen, miten naisellisuuden tai miesmäisyyden aste määriteltäisiin. Mutta jos en ylimieti, niin kyllä se tuntuu uskottavalta, että siinä on koko lailla alitajuisia biologisia motiiveja taustalla.

Mä taas en ymmärrä, miksi jokin hämärä naiseus-mieheys-tasapaino tässä olisi olennainen. Ensimmäinen ongelma asiassa on määrittää se, mikä on naisellista ja mikä miehistä. Olen joskus nähnyt tällaisia ominaisuuslistoja, mutta ne ovat täysin naurettavia. Toisaalta on paljon muita kuin tälle akselille sijoittuvia piirteitä, joissa myös voisi ajatella vastaavin perustein olevan tarvetta tällaiseen "toistensa täydentämiseen". Ne taas tuskin menevät tasatahtia juuri naiseus-mieheys-pirteiden tasojen kanssa. Lisäksi - miten tätä nais-mies-tasoa laskettais, kun ihmiset saattaa olla jonkin piirteen suhteen hyvin naisellisia, mutta toisessa piirteessä taas päinvastoin jopa miehisiä. Luulisi, ettei jokin keskiarvo ole merkityksellinen, vaan kukin piirre suhteutuu kumppanin piirteisiin erillisenä ja tämän vastaaviin ominaisuuksiin sovittautuvana.

Eikä edes tällainen aina vastakohtaansa hakeva ihminenklään oikein vastaa arkikokemusta. Liian erilainen ei sekään tunnu natsaavan, vaan ennemminkin altistaa jatkuvalle riitelylle. Kun yksi haluaa koko ajan olla menossa, mutta toinen kaipaa hiljaisuutta, rauhaa ja paikallaanoloa, saattaa tuo ero lopulta muodostua raskaaksi yhteisyyttä haittaavaksi ongelmaksi. Ennemminkin siis toimivalta vaikuttaisi sopiva erilaisuuden ja samanlaisuuden kombo, jonka tarkkaa reseptiä on vaikeaa kirjoittaa auki.

[Xantippa]

Muistuu mieleen taas siitä eräästä Bottomin kirjasta Schopenhauerin rakkauden teoria. Kun nyt on puhuttu siitä, mikä viehättää, niin sen teorian mukaan viehätymme siten, että naisellisuuden aste naisessa vastaa täydellisesti miesmäisyyden astetta miehessä, ja näin kummankin yksipuolisuus kumoutuu täydellisesti toisessa. Jotenkin minun on omien kokemusteni valossa helppo ostaa tämä schopiksen teoria.

Kuulostaa kiinnostavalta, mutta nyt kun aloin miettiä, en yhtäkkiä oikein saakaan otetta siihen, miten naisellisuuden tai miesmäisyyden aste määriteltäisiin. Mutta jos en ylimieti, niin kyllä se tuntuu uskottavalta, että siinä on koko lailla alitajuisia biologisia motiiveja taustalla.

Samaa aloin miettiä. Mutta ehkä tässä ei ole kuitenkaan olennaista se, mikä piirre luokiteltaisiin feminiiniseksi ja mikä maskuliiniseksi, vaan se, että piirre "kumoutuu" toisessa.

Aivan, jos mutuilisin, niin sanoisin, että ei tässä varmaan haetakaan mitään yleismaailmallista nais/miesmäisyyttä, vaan olisiko tämä samalla tavalla varhaislapsuudessa ihmiseen "liimattu" asia, eli samalla tavalla kuin rakkauskokemukset, lähellä olevat aikuiset antavat nais/miesmallin = sen, mitä ko ihminen sillä myös ns. alitajunnan tasolla kokee olevan.

Mikä antaisi kyllä vinkkiä siitä, miksi ainakaan "täydellinen parisuhde" ei helppo rasti edes löytää. Siis kaksi ihmistä, joilla on samansuuntaiset rakkauskäsitys, nais/mieskäsitys ja sitten vielä eriparia oleva näissä

T: Xante

[Topi]

Samaa aloin miettiä. Mutta ehkä tässä ei ole kuitenkaan olennaista se, mikä piirre luokiteltaisiin feminiiniseksi ja mikä maskuliiniseksi, vaan se, että piirre "kumoutuu" toisessa.

Schopenhauerilla vissiin oli joku ajatus siitä, että pariutumiskäyttäytymistä ohjaa alitajuinen pyrkimys tuottaa (mahdollisimman hyviä) jälkeläisiä, ja tämä koko kuvio taas ilmentää "elämäntahtoa" vai mikä nyt onkaan.

Aluksi nousi hirveä nillitys siitä että mikä nyt on feminiinistä ja mikä maskuliinista, miten niin "kumoaa toisensa" ja niin edelleen, mutta sen voi nähdä niinkin, että Schopenhauer kirjoitti ennen Freudia ja Darwinia ja oli ensimmäisten joukossa ylipäätään esittämässä sen suuntaista, että rakkauden tai pariutumiskäyttäytymisen taustalla vaikuttavat biologiset tekijät, riippumatta siitä, onko ihminen niistä tietoinen ja tunnustaako niitä vai ei.

Schopenhauerilla oli kai sellainen vastakohtien puoleensavetävyyden ajatusmalli, että viehättävää on sellainen, joka tasapainottaa omia ominaisuuksia. Jos olen isonenäinen, pienet nenät ovat minusta kauniita, ja sama logiikka kaikissa piirteissä, pituudessa, jne jne. Jopa ihmisen luontainen ihonväri olisi ruskea, ja tämäkin sillä logiikalla, että se on niiden kaikkien olemassaolevien pigmenttien "keskiarvo".

Jos nämä sen ideat vastakohtien toistensa kumoamisesta ottaa täysin kirjaimellisesti, niin minusta ne eivät tietenkään pidä paikkaansa. Sehän on aivan absurdi idea ja todistettavasti väärässä, että pariutumisen kannalta olennaista olisi että kaikissa piirteissä toimii tällainen itselleen vastakkaisen ja yhtä suuren eli kumoavan hakemisen periaate. Silloin sen pitäisi päteä kautta linjan ja kaikkeen, ja eihän se päde.

Nyt sitten se ajatus, että se kuitenkin pätee tällaisten kokoavien määreiden kuten "maskuliinisuus" ja "feminiinisyys" suhteen  -- itse näen siinä jotakin, en niinkään jotain täsmällsesti totta vaan jotain haastavaa ja kiinnostavaa, ja pidän ylipäätään vaikuttavana sitä, miten hyvin hän suurin piirtein oli vainulla sellaisesta, joka genetiikankin mukaan olisi järkeenkäypää vaikkei geeneistä tai luonnonvalinnasta tiedetty yhtään mitään. Mutta siinä on sellainen laiskan ajattelun vaara, että kun jokin ei toimi yksityiskohtaisella tasolla tarkastellen, heittäydytään laiskaan tai sumeaan ajatteluun ja sanotaan, että se toimii akselilla feminiinisyys-maskuliinisuus, joita sitten ei sen tarkemmin tarvitse määritellä.

[Norma Bates]

Lähinnä itselleni tulee mieleen noissa prosenttijutuissa se että koen kauhean dominoivat miehet rasittavina, vastenmielisinä tai jopa naurettavina. En ikinä lämpene kun asenne on se että naisen pitäisi olla passiivinen kohde joka tullaan ottamaan, tai jolle tehdään kaikenlaista ja jonka sitten pitäisi olla aivan onnesta soikeana kun on kaikenlaisen askartelun ja uurastamisen kohde. Hyi helvetti. Tarvitsen 50/50 miehen jonka kanssa on tasavertaista toimintaa, tai sitten miehen joka on rippusen "passiivisempi" kuin minä olen. Ei kovin paljon kuitenkaan.

[Topi]

En ikinä lämpene kun asenne on se että naisen pitäisi olla passiivinen kohde joka tullaan ottamaan, tai jolle tehdään kaikenlaista ja jonka sitten pitäisi olla aivan onnesta soikeana kun on kaikenlaisen askartelun ja uurastamisen kohde.

Puhutko nyt seksistä?

Jos puhutaan käyttäytymisestä ja valta- ja voimasuhteista noin ylipäätään, itse näkisin, että näihin juttuihin kiinnittää huomiota vasta siinä vaiheessa, kun jokin ärsyttää tai ei toimi. Monesti miehen dominoiva käyttäytyminen tulee näkyviin siinä vaiheessa, kun tämä yrittää käskeä tai ottaa jotain roolia (ts. on tyytymätön rooliinsa). Silloin siis näkyy jotakin räksyttämistä tai uhoa tai muuta vastaavaa. Usein on niin, että jos jollakin on oikeasti vahva itsetunto ja on tyytyväinen, ei välttämättä ole tarvetta uhoon tai hirveän assertiiviseen käyttäytymiseen, vaikka sitten olisi kuinka aktiivinen, voimakastahtoinen ja niin edelleen. 

Silloin se ero ehkä näkyy niin, että toinen on kiinnostuneempi asioista, aktiivisempi ja elää ikään kuin "isomassa maailmassa". Tällaisen kanssa joku voi tuntea itsensä riittämättömäksi ja hirveän tylsäksi. Tosin tässäkin kyse voi olla myös elämänvaiheesta ja sellaisista asioista, joissa voi tapahtua muutosta.

[Xantippa]

Juutuin vähän tuohon mies/naiskäsitykseen, ajatelmani liippaa myös Norman huomautuksia. Todella olen taipuvainen ajattelemaan, että varmaan on olemassa jotain biologisia mieltymyksiä, jne. mutta toisaalta uskon lapsuuden ja vauva-ajan vaikutukseen myös. Siis, että ennen kaikkea vanhempien, mutta toki myös muiden läheisten aikuisten tapa ilmentää näitä asioita jää ikään kuin totuudeksi, itsestään selvyydeksi.

Suomessa ei liene mitenkään tavatonta sanoa esimerkiksi: meillä on suvussa vahvojen naisten perinne. Jokainen sanoja varmaan tarkoittaa tällä jotakin tiettyä, voidaan tarkoittaa myös erilaisia asioita, mutta siitä huolimatta tämä on se (ehkä!) se opittu tapa, millä sanojan mielestä ilmennetään naiseutta. Se, istuuko itse sitten sukunsa jatkumoon tai muuta, onkin toinen juttu.

Ja sekin, pitääkö naisten vahvuutta (esimerkiksi) hyvänä vai pahana ominaisuutena riippunee siitä, miten se on lapsuudessa itselle esiintynyt. Joten mieltymykset varmaan seuraavat myös tästä, pyrkiikö siis lapsuudenkokemuksiaan kohti vaiko niistä etäämmälle. Näin kai ihminen monissa muissakin jutuissa toimii.

T: Xante

[Norma Bates]

En ikinä lämpene kun asenne on se että naisen pitäisi olla passiivinen kohde joka tullaan ottamaan, tai jolle tehdään kaikenlaista ja jonka sitten pitäisi olla aivan onnesta soikeana kun on kaikenlaisen askartelun ja uurastamisen kohde.

Puhutko nyt seksistä?

Jos puhutaan käyttäytymisestä ja valta- ja voimasuhteista noin ylipäätään, itse näkisin, että näihin juttuihin kiinnittää huomiota vasta siinä vaiheessa, kun jokin ärsyttää tai ei toimi. Monesti miehen dominoiva käyttäytyminen tulee näkyviin siinä vaiheessa, kun tämä yrittää käskeä tai ottaa jotain roolia (ts. on tyytymätön rooliinsa). Silloin siis näkyy jotakin räksyttämistä tai uhoa tai muuta vastaavaa. Usein on niin, että jos jollakin on oikeasti vahva itsetunto ja on tyytyväinen, ei välttämättä ole tarvetta uhoon tai hirveän assertiiviseen käyttäytymiseen, vaikka sitten olisi kuinka aktiivinen, voimakastahtoinen ja niin edelleen. 

Silloin se ero ehkä näkyy niin, että toinen on kiinnostuneempi asioista, aktiivisempi ja elää ikään kuin "isomassa maailmassa". Tällaisen kanssa joku voi tuntea itsensä riittämättömäksi ja hirveän tylsäksi. Tosin tässäkin kyse voi olla myös elämänvaiheesta ja sellaisista asioista, joissa voi tapahtua muutosta.

Hyvin pitkälti, mutta harva mies tyytyy viuhuttamaan ruoskaa vain sängyssä; kyllä se päällepäsmäröivä asenne tulee ilmi monessa muussakin asiassa. Jotkut naiset kokevat sen kai jotenkin vapauttavana kun mies "ottaa ohjat" ja jakelee ohjeet kaikkeen mahdolliseen miten olla & elää. Minun kohdallani se aiheuttaisi vain päättymättömän sotatilan, koska haluan tuntea olevani tasarvertainen ja -arvoinen toisen aikuisen ihmisen kanssa. Toki asioissa joissa toisella on selkeästi enemmän tietämystä ja taitamusta luotan häneen enkä ala muodon vuoksi kiukuttelemaan. Mutta sängyssä ei vielä yksikään mies ole ollut minua itseäni pätevämpi sanomaan mistä ja miten minä nautin. Olen oman kehoni master, sensei ja mestari. Ei joku toinen ihminen. Eikä kannata edes yrittää...

Jos syntyy sellaiseksi mieheksi jonka pitää leikkiä johtajaa kaiken aikaa kaikkialla, niin kai sellaisillekin ihmisille tilausta on. Mutta minun kohdallani ei...

Sellainen passiivisuus taas toisaalta miehessä, että hän ei kiinnostu ikinä mistään asiasta mitenkään olisi tympeää, sekin. Ylipäätään ihmisessä on hyvä olla uteliaisuutta. Enkä tarkoita ylenmääräistä asioiden penkomista ja tonkimista jopa sadistisuuteen asti, vaan sitä että on valmis kuulemaan uusia juttuja ja kokee iloa siitä että maailmankaikkeudesta havaitaan kaikeanlaista jännää aina vaan lisää ja lisää.

Roolipelleilyt tosiaan saavat jäädä toisten murheeksi/iloksi.