Parisuhdeketju

[Norma Bates]

Sen sijaan kyllä joukosta täytyy parisuhteeni toisen osapuolen erottua. Kyllä hänessä on oltava - ja tunteen pysyttävä - sitä jotain, jota ei kerta kaikkiaan kenessäkään muussa ole. Häntä täytyy kaivata hieman enemmän kuin muita, hänen kanssaan on vaan oltava parempi olla kuin kenenkään muun.

Nimenomaan noin.

Kun ihastuin 2019, pidin jo valmiiksi miehestä, mutta kun hän alkoi käyttäytyä siten kuin olisi ollut kiinnostunut minusta, se sitten oli se fataali sekoamispiste. Tuntui uskomattomalta että kolmikymppinen esiintyisi mm. mustasukkaisen oloisesti reippaasti vanhemman naisen takia. Ja koska se oli niin uskomatonta, aloin uskoa siihen. Vain entistäkin enemmän miellän että uskoontulo ja ihastuminen ovat kutakuinkin synonyymejä. Tapahtuu joku ihmeellinen "uskon loikka", jossa ei ole mitään järkeä. Uskovaisella on sikäli helppoa että ei se Jeesus tai muu guru koskaan tule häntä hylkäämään, ainoastaan omassa itsessään voi päätyä siihen että eipäs tässä olekaan mitään pointtia. Mutta jos alkaa näkemään jonkun todellisen ihmisen liiankin spesiaalina, niin siinä ei hyvä heilu.

En tosiaan usko että järjetön ihastuminen johtaa parisuhteeseen. Kyllä varmaankin oikeaan suhteeseen päätyy vähän sanotaan nyt vaikka rauhallisempaa reittiä. Kun en nyt muutakaan keksi.

[Kopek]

Sen sijaan kyllä joukosta täytyy parisuhteeni toisen osapuolen erottua. Kyllä hänessä on oltava - ja tunteen pysyttävä - sitä jotain, jota ei kerta kaikkiaan kenessäkään muussa ole. Häntä täytyy kaivata hieman enemmän kuin muita, hänen kanssaan on vaan oltava parempi olla kuin kenenkään muun.

T: Xante

Riittääkö erottumiseksi se, että kyseinen henkilö on ainoa, jonka kanssa parisuhde ylipäätään voi syntyä, jos se on syntyäkseen. Valittavana on siis parisuhde tai ei parisuhdetta. 

Ihmiset, jotka kirjoittavat ja puhuvat kumppanin tai puolison valinnasta, ovat ilmeisesti itse niin suosittuja, että tarjokkaita on pois hätisteltäväksi asti. Lukuisista kandidaateista valitaan jokin sopiva niin kuin oltaisiin kaupassa valitsemassa paras mahdollinen tuote.

Luulen, että on olemassa ihmisiä, joille kyse ei ole valitsemisesta siinä mielessä, että valittaisiin useasta eri vaihtoehdosta. Kyse on pikemminkin siitä, valitaanko se ainoa saatavissa oleva, vai eikö valita. Tilaisuuskin voi olla vain kerran elämässä. Eli nyt ratkaistaan, oletko loppuikäsi poiskamies/vanhapiika, vai lähdetkö kulkemaan toista tietä.

Sekin on mahdollista, että valitsija on niin vaativa, että mikään ei kelpaa. Kun aikaa kuluu, ei itse enää kelpaa.

[Norma Bates]

Koen että kun Se Sopiva osuu kohdalle (kyllähän näitä olettaisi useampiakin olevan), niin ei tarvitse miettiä mitään valintaa. Ainakin itse olen pisimmässä suhteessani kokenut niin itsestäänselvästi että ollaan yhdessä, etten miettinyt mitään että ollako vaiko eikö olla. Mies ehkä mietti. Noh, totuuden nimissä sanottava että en minä miettinyt kahdessa ensimmäisessä suhteessanikaan, ekan ollen pelkkä seurustelusuhde ja tokan se ekan eksän kanssa vietetty aika. Mutta noiden kahden suhteen jälkeen minusta tuli krantumpi ja en rynnännyt suhteeseen enää ihan kenen kanssa tahansa. Ensiksi piti olla se että viehtyy toisen ulkonäköön. Tokasta eksästä eka ajatus: kerrankin hyvännäköinen. Sitten pitää tulla juttuun siinä ekalla tapaamisella, kunhan alkutönkköys jotenkin hellittää. Sitten mennään sänkyyn, ja jos se toimii, niin kaikki on mahdollista. Tietysti luonnetta tarkkailee siinä pitkään, ja kyllähän se voisi se kynnyskysymys olla.

Tietysti pisimmässä suhteessani merkkasi paljon sekin että itsetuntoni oli niin paska, että kaiken pahankin koin ansainneeni, tai ehkä paremminkin niin että en ole ansainnut parempaakaan.

Minä en ymmärrä sellaista tilannetta että sovittaisiin yhteen ja oikeasti tykätään toisistaan, ja sitten aletaan muka arpomaan että viitsiikö vaivautua suhteeseen vai ei. En kertakaikkiaan ymmärrä. En ole todellakaan niin monimutkainen naisena että alkaisin tuollaista vatvomaan. En niin kopea. Enkä edes niin pessimistinen, tai varovaiseksi tullut. Paskanmarjat, olen edelleenkin  naivi höhlä, jos napsahtaa ja kopsahtaa.

Luulenpa että se valinta tehdään vain silloin kun on kertakaikkisen epävarma voiko pidemmänpäälle sopia yhteen ja tykätä toisesta. Arvostaa ja kunnioittaa. Ehkäpä siinä mielessä olen kaikkien muiden miesten kohdalla tehnyt valinnan, että yritetäänkö, vai ei. Joku mies sanoi kerran että häneltä kestää puoli vuotta ennen kuin hän ihastuu. Itse en jää niin pitkää aikaa odottamaan. Jos ei aiemmin jo tule fiiliksiä, niin minulta niitä ei tipu eikä lirahda myöhemminkään.

Mutta toki harrastuksessani olen havainnut että kiintyminen saattaa ottaa aikansa, silloin kun se on kaverityyppistä. Niin, ja tietysti jos ei nyt joka päivä tapaa, vaan harvemmin, niin johan aikajanakin merkkaa. En ole todellakaan tuosta noin vaan kaveri-lääpällään kaikkiin mahdollisiin ihmisiin, vaan olen varautuneempaa tyyppiä ja jos olisin kopea ihminen, sanoisin kai että kaveruuteni täytyy ansaita. Sitten taas toisaalta jos pidän jostakusta, olen häntä kohtaan vaikka loputtomiin asti lojaali. (Hyvin assimainen piirre.)

Voi olla että joskus menee vähän liian pitkälle tykkäämisessä ja sitten joutuu pettymään. Mutta olisihan se tylsää jos kaikkiin osaisi aina suhtautua niin julmetun "korrektisti" että vähät välittää yhtään kenestäkään, platonisestikaan.

[Hippi]

^^
Sinkkuus on kyllä paljon parempi kuin huono parisuhde. Huonolla nyt tarkoitan sellaista, jossa ei edes viihdytä yhdessä, vaan ollaan kun kerran niin on tapana olla eikä mitään yhteenkuuluvaisuuden tunnetta tule edes ajan kanssa. Vakka ei ole kanttaan löytänyt vaan kaksi kantta on joutunut yhteen.

[TSS]

Mielenkiintoisia näkökulmia esitetty. Socrulla ei suhde onnistu, jos on liian rakastunut, Xantella ja Normalla taas ei onnistu, jos ei ole riittävän rakastunut (toinen ei ole riittävän erityinen?), MO tuumii, että jos on liian hullaantunut, ei suhde kestä arjen saapumista.

Jäin ensin miettimää socrun ja MO:n kommentteja, että olisiko niissä jotain samantyylistä taustatekijää. Ehkä jos rakkaus on liian suurta, ja silloin sen on ehkä oltava osaltaan myös sokeaa, juttu ei pidemmän päälle onnistu. Mulle itselle tulee näistä hulluista rakkauksista aina mieleen sellainen, että kun sellaista kokee, ollaan jotenkin kosketuksissa joidenkin oman itsen mustien aukkojen kanssa. Toinen onnistuu koskettamaan jotain pimeää kohtaa itsessä, ja toinen tuntuu olevan juuri siihen asiaan se aina puuttunut lääke. Toinen saa suhteen tuntumaan kipeän hyvältä, koska hän hyväilee persoonallisuutemme pimeää kohtaa. Suhde ei kuitenkaan todennäköisesti tule olemaan tasapainoinen eikä kestä kunnolla arkea, koska se perustuu ihmisen varjopuolien hoitamiseen todennäköisesti epäoptimaalisella tavalla.

Toinen asia, miksi hullu rakkaus ei voisi onnistua on se, että ihminen ajattelee toisen olevan yli oman tason. Eli jos kokee koko ajan olevansa hullun rakastunut, koska ei koe oikein olevansa toisen arvoinen, on suhteessä läsnä koko ajan epätasa-arvo ja epävarmuus, joka kuluttaa kumpaakin osapuolta. Voi olla, että tämä on itseasiassa vain konkreettinen esimerkki yllä olevasta hämärästä kuvauksesta.

Xante ja Norma kaipaa kumppanilta jotain suurta, jota kukaan muu ei voi tarjota. Toinen heistä lienee löytänyt sen ja toinen ei. Koska sellainen tuntuu olevan mahdollista, ei voi sanoa, etteikö sellaista olisi siis olemassa, tai että se olisi liikaa pyydetty.

Kaikki tuntuivat olevan sitä mieltä, että hullu rakkaus ei johda onnistuneeseen parisuhteeseen. Taidan olla samoilla linjoilla yllä olevin perusteluin ja havaintojeni valossa. Pitääkö kumppanin sitten erota kaikista muista merkittävällä tavalla? Sanoisin, että pitää, mutta uskon silti, että ihmisille olisi olemassa erittäin paljon sopivia kumppanivaihtoehtoja. Toisen merkittävyys suhteessa muihin syntyy siitä, että on kasvettu yhteen ja jaettu kokemuksia. Se sama voisi kuitenkin onnistua monen kanssa.

[Norma Bates]

Jos saa olla hivenen ilkeä, niin joskus kun olen nähnyt esim. lehtihaastatteluja joissa pari on ollut vähän tai pitkän aikaa yhdessä (ollaan jokatapauksessa keski-ikäisiä) ja on niin ihanaa että, niin kun katson sitä miehenpuolta, ihmettelen että mikä tuossa niin ihmeellistä on. Tavallaan toivoisin että jos minäkin löytäisin rakkaan, hänestä joku toinen voisi ajatella että mikä tuossa niin ihmeellistä on, mutta minulle hän olisi sopiva.

Meinaan jos mies on sellainen että kaikki ajattelevat hänestä että ooh aah vautsi vau, niin johan on ihme jos minä juuri hänet saisin pitää... Ja eihän tämän touhun mikään missikisa pitäisi olla, kummallekaan sukupuolelle.

Monet nuorena rakkaan löytäneet kuvailevat että "oli tumma pitkä mies joka kiinnitti katseen", eli se alkusysäys tutustumiselle tai tutustumisen toivomiselle on kumminkin ollut varsin "pinnallinen". Mutta onko se lopultakaan pinnallista että ihmiseläin toteuttaa sille ominaista pariutumistapaa, näköaistiin perustuvaa?

Spesiaaliutta kun korostaa, moni erehtyy luulemaan että tarkoittaa että hakee supermiestä. Se spesiaalius on kuitenkin siellä omien korvien välissä. Sanotaan nyt vaikka että on omena ja appelsiini, eihän niistä kumpikaan ole toistansa spesiaalimpi, mutta kun itse sattuu tykkäämään vaikkapa omenasta, niin sen omenan sitä sitten haluaa. Eikä appelsiinia. Eikä mitään muutakaan.

[Socrates]

^^
Sinkkuus on kyllä paljon parempi kuin huono parisuhde. Huonolla nyt tarkoitan sellaista, jossa ei edes viihdytä yhdessä, vaan ollaan kun kerran niin on tapana olla eikä mitään yhteenkuuluvaisuuden tunnetta tule edes ajan kanssa. Vakka ei ole kanttaan löytänyt vaan kaksi kantta on joutunut yhteen.

Riippuu tietenkin siitä miten sinkkuelämä sujuu, mitä siihen kuuluu. Käykö töissä, onko miten paljon sosiaalista elämää ja harrastuksia.

Molemmat kokeneena sanoisin, että niitä ei voi verrata. Sinkkuelämä voi olla huomattavasti parempaa tai sitten ahdistavampaa, kun ei ole edes sitä huonoa parisuhdetta antamassa jotain rutiineja ja elämänhallintaa.

Ei ihmiset olisi huonoissa parisuhteissa, jos yksineläminen olisi niin helppoa kaikille ja siitä olisi hyviä kokemuksia. Huonon parisuhteen päättäminen ei suinkaan aina johda voimaantumiseen ja erohehkuun. Lähi-ja tuttavapiiristäkin löytyy sekä naisia että miehiä, joilla se on johtanut toivottamaan syöksykierteeseen.

[Socrates]

Norman useamman kerran toistama lause, että on väärin olla suhteessa ihmisen kanssa, johon ei synny "sitä oikeaa tunnetta" (palavasti ihastunut, toinen on erityinen tms?) on minulle täysin käsittämätön. Ketä kohtaan se on väärin?

[Socrates]

Mulle itselle tulee näistä hulluista rakkauksista aina mieleen sellainen, että kun sellaista kokee, ollaan jotenkin kosketuksissa joidenkin oman itsen mustien aukkojen kanssa. Toinen onnistuu koskettamaan jotain pimeää kohtaa itsessä, ja toinen tuntuu olevan juuri siihen asiaan se aina puuttunut lääke. Toinen saa suhteen tuntumaan kipeän hyvältä, koska hän hyväilee persoonallisuutemme pimeää kohtaa. Suhde ei kuitenkaan todennäköisesti tule olemaan tasapainoinen eikä kestä kunnolla arkea, koska se perustuu ihmisen varjopuolien hoitamiseen todennäköisesti epäoptimaalisella tavalla.

Toinen asia, miksi hullu rakkaus ei voisi onnistua on se, että ihminen ajattelee toisen olevan yli oman tason. Eli jos kokee koko ajan olevansa hullun rakastunut, koska ei koe oikein olevansa toisen arvoinen, on suhteessä läsnä koko ajan epätasa-arvo ja epävarmuus, joka kuluttaa kumpaakin osapuolta. Voi olla, että tämä on itseasiassa vain konkreettinen esimerkki yllä olevasta hämärästä kuvauksesta.

Tämä. Ihminen usein pihkaantuu toiseen, jossa ei näy ne inhat omat heikkoudet. Esimerkiksi itseäni kiinnostaa energiset ja uusia asioita kokeilevat naiset, kun olen urautunut ja lässähtänyt sohvannurkkaan.

Eihän tommosesta suhteesta voi tulla mitään juurikin sen epätasa-arvon takia.

[Xantippa]

Kaikki tuntuivat olevan sitä mieltä, että hullu rakkaus ei johda onnistuneeseen parisuhteeseen. Taidan olla samoilla linjoilla yllä olevin perusteluin ja havaintojeni valossa. Pitääkö kumppanin sitten erota kaikista muista merkittävällä tavalla? Sanoisin, että pitää, mutta uskon silti, että ihmisille olisi olemassa erittäin paljon sopivia kumppanivaihtoehtoja. Toisen merkittävyys suhteessa muihin syntyy siitä, että on kasvettu yhteen ja jaettu kokemuksia. Se sama voisi kuitenkin onnistua monen kanssa.

Tästä olen samaa mieltä. En kuvittele, että olen löytänyt jonkun maailman ainoan sielunkumppanin, vaan kyllähän niitä ihania ihmisiä, joiden kanssa parisuhde oikeissa oloissa olisi varmaankin onnistunut, on useita. Olen kohdannutkin sellaisia, joista on jäänyt miettimään, että olipas namu kaikin puolin.

Tämä lienee asia myös, jota ihmiset käsittelevät monella eri tavalla luonteensa ja kehityskaarensa mukaisesti. Itse ajattelen, että ei minun (meidän) elämästä tämä vie mitään pois sinällään, sillä se nyt on joka tapauksessa siten, että kaikkea ihanaa ei voi koskaan saada ja jos tavoittelee jotain ihanaa, siinä usein joutuu luopumaan jostakin nyt olemassa olevasta. Onhan se pohdinta ja punninta aikoinaan ollut vähän riipivääkin, mutta tähän kyllä auttaa ikä ja hommasta on tullut rutiinia

Mutta mistäs sitä tietää, minkä kuuden- tai seitsemän- tai kahdeksankympin villityksen sitä saa, elämähän on vasta nuori!

T: Xante

[TSS]

Norman useamman kerran toistama lause, että on väärin olla suhteessa ihmisen kanssa, johon ei synny "sitä oikeaa tunnetta" (palavasti ihastunut, toinen on erityinen tms?) on minulle täysin käsittämätön. Ketä kohtaan se on väärin?

Olen vähän samoilla linjoilla. Minulle parisuhde tarjoaa ennen kaikkea läheistä ihmissuhdetta. En oleta, että olen palavasti rakastunut vuodesta toiseen hamaan tappiin asti. Parisuhde edustaa osaltaan samaa kuin muutkin läheiset suhteet, vaikkapa perhesuhteet. Se muodostuu tärkeäksi ja läheiseksi siksi, että yhteistä on niin paljon, kuten perheen kesken on. Tietysti parisuhteen alkamiseksi tarvitaan niitä suuria tunteita, mutta ei se parisuhde ole muita ihmissuhteita sen kummempi lopulta. Samat elementit ovat siinä läsnä kuin muissakin läheisissä suhteissa, joskin se parhaimmillaan on se kaikista lähin suhde plus siinä harrastetaan seksiä.

[ROOSTER]

Parisuhde on kuin syöminen. Jos on mahdollisuus valita tarkkaan mitä syö niin silloin ollaan nirppanokkia, mutta jos ei ole edellytyksiä, melkein kaikki kelpaa. Jos on tottunut aina tilaamaan saman, hyväksi osoittautuneen annoksen, niin kynnys kokeilla jotakin uutta kasvaa. Sen pitäisi kuitenkin olla selvästi vanhaa suosikkia parempaa mutta sitähän ei tiedä, ennenkuin on kokeillut.

Ihmisen on hyvä syödä ja lähes kaikki kaipaavat ainakin jonain hetkenä parisuhdetta. Ainakin puolet valinnoista menee todistettavasti pieleen, mutta varmaan niistäkin suhteista jää jotain positiivisia muistoja. Jos ei viihdy yksinään, 40%-sestikin toimiva suhde on siihen verrattuna ihan OK.

[Xantippa]

Norman useamman kerran toistama lause, että on väärin olla suhteessa ihmisen kanssa, johon ei synny "sitä oikeaa tunnetta" (palavasti ihastunut, toinen on erityinen tms?) on minulle täysin käsittämätön. Ketä kohtaan se on väärin?

Ei kai se väärin ketään kohtaan ole, jos peli on selvä. Eli toinen tietää, että tässä sitä ollaan, vaikka en minä nyt mitään ihmeitä tunteita sua kohtaan tunne, tai ajattele, että olisit mitenkään erityinen siinä.

Se vaan, että jos palava hullaantuminen ei tuota jatkuvia suhteita, niin vaikeahan se on kuvitella, että tuokaan asetelma semmoisen toisi. Kai tuossa molemmat kattelee koko ajan toisen olan yli, että olisko sitä vihreämpää tulossa ja se tuonee omat rasitteensa suhteeseen. Pahaksi homma meinaa mennä, jos toinen kuitenkin kokee, että on ihastusta, pahempi jos palavaa ja että olet aivan erityinen minulle.

Siinä on taas se epätasapainon vaara, jota pyritään estämällä sillä, että ei mennä yhteen palavien ihastuksien kanssa. Toisin sanoen, sama homma, mutta toisin päin.

T: Xante

[Xantippa]

Olen vähän samoilla linjoilla. Minulle parisuhde tarjoaa ennen kaikkea läheistä ihmissuhdetta. En oleta, että olen palavasti rakastunut vuodesta toiseen hamaan tappiin asti. Parisuhde edustaa osaltaan samaa kuin muutkin läheiset suhteet, vaikkapa perhesuhteet. Se muodostuu tärkeäksi ja läheiseksi siksi, että yhteistä on niin paljon, kuten perheen kesken on. Tietysti parisuhteen alkamiseksi tarvitaan niitä suuria tunteita, mutta ei se parisuhde ole muita ihmissuhteita sen kummempi lopulta. Samat elementit ovat siinä läsnä kuin muissakin läheisissä suhteissa, joskin se parhaimmillaan on se kaikista lähin suhde plus siinä harrastetaan seksiä.

Sanoisin, että mjoo, mutta tosiaan parisuhde vain on vähän enemmän. Puolisoa ikävöi vähän enemmän kuin sisarta, jos on kuukauden ulkomailla, vaikka molempia ikävöi. Puolisolle kerrotaan joku nolo juttu, joka ei edes parhaalle kaverille.

Ja kyllähän seksi aika iso plussa on ihan läheisyyden tunteen suhteenkin.

T: Xante

[TSS]

Olen vähän samoilla linjoilla. Minulle parisuhde tarjoaa ennen kaikkea läheistä ihmissuhdetta. En oleta, että olen palavasti rakastunut vuodesta toiseen hamaan tappiin asti. Parisuhde edustaa osaltaan samaa kuin muutkin läheiset suhteet, vaikkapa perhesuhteet. Se muodostuu tärkeäksi ja läheiseksi siksi, että yhteistä on niin paljon, kuten perheen kesken on. Tietysti parisuhteen alkamiseksi tarvitaan niitä suuria tunteita, mutta ei se parisuhde ole muita ihmissuhteita sen kummempi lopulta. Samat elementit ovat siinä läsnä kuin muissakin läheisissä suhteissa, joskin se parhaimmillaan on se kaikista lähin suhde plus siinä harrastetaan seksiä.

Sanoisin, että mjoo, mutta tosiaan parisuhde vain on vähän enemmän. Puolisoa ikävöi vähän enemmän kuin sisarta, jos on kuukauden ulkomailla, vaikka molempia ikävöi. Puolisolle kerrotaan joku nolo juttu, joka ei edes parhaalle kaverille.

Ja kyllähän seksi aika iso plussa on ihan läheisyyden tunteen suhteenkin.

T: Xante

Ikävän määräkin voi johtua siitä, että koska puolison kanssa viettää enemmän aikaa, puolisoa ikävoi enemmän kuin siskoaan, joka kanssa taas on tottunut olemaan erossa. Eli tavallaan juuri se yhdessä vietetty runsas aika on se tekijä, joka hitsaa suhteen lopulta läheisimmäksi. Puolisossa ei sinällään ole mitään sen ihmeellisempää kuin siskossakaan. Eli se mikä erottaa parisuhteen muista suhteista on yhteisen ajan määrä ja seksi. Nuo kaksi parhaimillaan nostavat parisuhteen ihmisen kaikista läheisimmäksi suhteeksi. Toki nuo kaksi voivat myös ajaa ihmiset kauemmaksi toisitaan. Mutta lähtökohtaisesti puolisossa ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää kuin kenessäkään muussakaan, kenen kanssa viihtyy. (Suhteen alussa tietysti täytyy olla sitä jokseenkin poikkeuksellista "kemiaa", että suhde pääsee alkamaan.)