Parisuhdeketju

[Melodious Oaf]

^ Tollasen tekeminen on nimenomaan mulle siis vähän sama kuin sanois että voin kohdella sinua en sinuna ja sinut tuntien vaan eräänlaisena kopiona itsestäni jonka on pakko olla OK just kaiken sen kanssa, minkä itsekin olisin.

Jos omaa toimintaa ohjaavien arvioiden perusta on tollanen, niin...  eihän tollasia kumppanuuksia juuri ole, eikä ne ole edes niin antoisia sitten taas mun näkökulmasta, kun silloinhan se toinen on sulle täysin yllätyksetön.

Mutta ei tossa mun mielestä mitään draamaa ole, vaan siis...

Sehän on täysin normaalia että ihmiset tykkää erilaisista asioista tai joku kokee epämukavaksi jonkun mikä on toiselle OK tai jopa hyvä.

Esimerkiksi joku saattaa nauttia siitä että aika kovaakin kinataan ja se on tavallaan stimuloivaa ja hauskaa. Voi olla että ne on tosi hyviä siinä että sitten ne jutut myöskään ei vaivaa eikä jää mitään hampaankoloon kun asia on käsitelty loppuun. Vaan siis niille toi on iloinen ja kiva asia.

Joku muu saattaa kokea tollasen tosi kuormittavana ja epämukavana ja toivois enemmän sellasta rauhallista ja seesteistä.

Tollaset erot on mun mielestä ihan arkinen asia. Tavallista on se, että etsitään siihen jotain sopivia keinoja. Toinen voi esimerkiksi hakea sitä kovaa debattia muualta, mutta sitten pitäis suhtautua siihen niin, että se on ihan OK eikä olla siitä samalla katkeria.

Jossain määrin voi kokeilla ja haastaa toista vähän. Onhan se mahdollista että jollekin vähitellen aukeaa sellaisen hiljaisemman ilot jos muuten suhtautuu toiseen tosi positiivisesti tai että toiselle aukeaa jonkun ns. kovatempoisemman väittelyn ilo jos sitä tehdään tosi säästeliäästi ja pidetään se samalla kivahenkisenä ja kuitenkin ei niin vakavana tai hirmu kovana.

Mutta jos tossa vaan vaatii että sun pitää nyt hyväksyä tää tai tykätä tästä, niin ei se oikein.... toimi.

[Norma Bates]

Jos parisuhteessa itseen liittyvistä asioita puhumisen kokee kaatamisena ja kuormittamisena, niin parempi kun ei aloita parisuhdetta ollenkaan. Mutta eipä siinä, kyllähän minä kyllästyin totaalisesti ekan eksäni narinoihin, kun kaikki mahdollinen oli aina miehelle ongelma. Ovesta ulos astumista myöten. (Eromme jälkeen hän siirsi talostaan oven toiselle seinälle, etteivät ihmiset näe häntä.) Toka eksäni kyllästyi minun narinoihini ihan taatusti, mutta kyllästyi hän minusta riippumattomiinkin asioihin, ja ihastus toiseen naiseen toi potkua elämään.

Noin ylipäätään vähän ihmettelen miksi jotkut miehet netin keskusteluryhmissä alleviivaavat sitä että on ihan kamalaa kun parisuhteessa nainen puhuu ja häntä pitäisi jopa kuunnella. Kumpikin eksistäni oli puhelias mies. Olivatkohan se sitten epänormaaleita?

Minun lapsuudenkodissani oli jäätävää ja hiljaista, ja ahdistun mykkätautisista miehistä.
2 v sitten kokemassani tapailussa ei ehtinyt kyllästymistä tulla, mutta kun en ihastunut, ei ollut motiivia jatkaa.

[Melodious Oaf]

^ En ymmärrä tota sun logiikkaa ollenkaan.

Mulle kiinnostavia asioita on tosi monenlaisia, ja mulle taas parisuhteessa on saakelin hyvää tekevää se, ettei sitä toista erityisesti useimmat mun jutut kiinnosta.

Tärkeämpää on, että tykätään olla ja elää yhdessä, ja tietysti tossa on se, että kyllä mä sitä arvostan että toinen tarvittaessa ymmärtää mua ja voi ottaa juttuja vastaan.

Mutta jos mulla on vaikka jotain intohimoja jostain kielitieteen jutusta tai koodaamisesta tai musiikista tai filosofiasta tai.... ihan mistä vaan, niin en kai mä nyt oleta enkä halua, että mun kumppanin pitäis olla sellainen että se jaksaa tai haluaa jutella mun kanssa kaiken ton ja on siihen mulle paras mahdollinen kaikessa.

Toivon että toinen tekee omia juttujaan ja minä teen omia juttujani ja että...  semmosella syvätasolla ja arkisina ihmisinä pystytään olemaan yhdessä aika kokonaisina ja kokemaan toisiamme sellaisina.

Toi ei edellytä sitä että mun pitää koko ajan selostaa tai jauhaa sille toiselle jotain ihme juttua todistaakseni että osaan tai tajuan jostain jotain.
    Parempi ja monesti hiton hyvä jos toinen sanoo ajoissa ja pelkäämättä rehellisesti että ei jaksa kuunnella

Musta tuntuu Norma siltä että et hahmota tota mun kulmaa vaan yhtään tippaa, niin ehkä siitä on turha määrättömästi jauhaa. Eihän sun tarvitse sitä tajuta.

Mun mielestä siinä olennaista on myös epävarmuus.

Kuvittele sellainen tilanne että jollain on ollut hyvä päivä ja tosi hieno onnistuminen töissä. Tietyissä rajoissa siitä on tosi hieno ja kiva kuulla, ja voihan siitä kertoa jonkun hauskan tarinankin.

Jossain vaiheessa, jos toinen selittää ja selittää sitä omaa päiväänsä jonain hetki hetkeltä kuvauksena, se lakkaa olemasta kivaa ja alkaa tuntua siltä, että mitä toinen tällä nyt oikein hakee.

Absurdeimmillaan toi voi olla sellaista, että kumppani kertoo jonkun tollasen oman juttunsa sulle ja sitten kun teille tulee joku kylään, sama homma pitää kertoa sillekin.

Ei sillä edes ole niin väliä, onko se joku kremppajuttu vai kiva juttu vai mikä.

Siinä vaan siis... joskus voi puuttua ihmisiltä joku tilannetaju tai vaisto tai herkkyys, että onko tää nyt se yleisö ja hetki, jossa just tää asia on hyvä tuoda näin isosti esille.

Puutteet tossa saattaa olla myös autismipiirteisyyttä, mille ei aina voi mitään.

Jos sen sijaan keskittyis enemmän muihin ihmisiin tai muihin asioihin ja malttais olla lataamatta toisille omaa settiä tiskiin, siinä on aina se mahdollisuus että

a) välttämättä se sun juttu ei ole parasta mihin te voisitte aikaanne käyttää
b) välttämättä se ei tee edes sulle itselles hyvää luupata just sitä

Mutta tämä tästä mun osalta.

Ymmärrän ton mitä tarkoitat kai osittain, eikä meidän tarvi sitä samalla tavalla katsoa.

[Melodious Oaf]

Minun lapsuudenkodissani oli jäätävää ja hiljaista, ja ahdistun mykkätautisista miehistä.
2 v sitten kokemassani tapailussa ei ehtinyt kyllästymistä tulla, mutta kun en ihastunut, ei ollut motiivia jatkaa.

Toi voi ihan hyvin olla yksi taustatekijä, ja ton katsominen on vastuun ottamista tästä sulle itselle.

Ehkä sua saattaa vaan rassata se jos ei ole koko ajan puhetta ja tulla siitä sellainen vahva assosiaatio että nyt joku on varmaan tosi huonosti joten parempi puhua mistä vaan mitä on tullut vastaan tai on mielessä.

Mutta ei toi oo se mitä useimmat ihmiset mieltää hyväksi ja mukavaksi vaikka pyrkimys ois sulla se.

Ehkä tohon vois opetella suhtautumaan silleen pienen leikin kautta kevyemmin että eihän hiljaisuus oo välttämättä sulle uhka, eikä kaikki hiljaa oleminen ole sitä että joku ei tykkää susta tai mököttää tai joku on huonosti, vaan se voi olla sitä, että joku ottaa oman tilansa tai tekee jotain tai miettii omiaan tai ihan mitä vaan.

Erona se, onko joku hiljaa "sulle" vai onko se vaan hiljaa muuten vaan.

Yksinkertaisena juttuna mun mielestä mieluummin kuin selitä jostain mitä sulle tulee mieleen, kysy niiltä ihmisiltä, tarviiko mitään tai että onko niillä kaikki mukavasti.

[Melodious Oaf]

Evoluutiopsykologiassa nimittäin tuollaista on ihan tutkittukin, ja päädytty siihen, että tilastollisesti miehillä tapahtuu naisia useammin niin, että ensiseksin jälkeen kiinnostus kumppaniin lopahtaa. Naisilla tilastollisesti tapahtuu miehiä useammin niin, että ensiseksin jälkeen kiinnostus ja kiintymys ja ihastuminen syvenee. Sitä en tiedä, onko vastaavanlaisia tutkimuksia tehty seksuaalivähemmistöjen osalta.

Mielenkiintoista. En ollut tullut ajatelleeksi.

Mulle on kyllä käynyt niin, että tilanteissa joissa olen ollut vakuuttunut, että nainen ei ole erityisen viehättynyt tai silleen innoissaan, yhtäkkiä seksin jälkeen tapahtuu tosi selkeä ja iso muutos.

Omasta puolesta toi on mennyt milloin mitenkin. Mutta on se kyllä totta, että harvemmin seksi sinänsä aiheuttaa sellaisen, että sen jälkeen olis aivan myyty tai innoissaan jos muutoin ei ole tällaista jo siellä pohjalla itämässä.

Mutta en varsinaisesti tunnista kyllä sitä, että kiinnostus lopahtaisi seksiin. Kyllä ne melkein aina on tosi mukavia ja kivoja kokemuksia ja kuitenkin enemmän lähentäviä.

Tosi poikkeuksellisen hyvät kokemukset varmaan voi sillä tavalla vahvistaa tai nostaa esiinkin tunteita, että se oikeastaan rakentaa luottamusta ja hälventää pelkoja sun muuta.

Tosta että seksin jälkeen kiinnostus lopahtaa mulle tulee mieleen pari skenaariota:

a) kokemus on jollain lailla ikävä
b) on puskenut itseään haluamaan, tavallaan suodattanut omaa käsitystä toisesta positiiviseksi ja liioitellut innostusta koska haluaa nimenomaan seksiä, ja sitten kun sitä on, homma resetoituu, ja sitten ihmetellään ja otetaankin etäisyyttä

Ehkä pienessä mittakaavassa seksin jälkeen voi tulla joku uudelleenarviointi tai pieni askel taakse muutenkin, mutta vissiin mulla siinä kohtaa kiinnostuksen lopahtaminen aika pitkälle assosioituu siihen, ettei sieltä sitten kuitenkaan löydy varsinaista arvostusta tai iloa toisesta niin kovin paljoa

Onneksi noi on... aika vähissä.

Mutta kai se on tavallaan ymmärrettävää, että läheisyyden ja kosketuksen ja seksin sun muun tarpeet on nekin ihan todellisia tarpeita.

Oon joskus ajatellut tota silleen, että parempi se on kuitenkin ottaa siinä itse joku agenssi ja vastuu kuin että sivuuttais tollaset tarpeensa kokonaan, jolloin ne saattaa hallita ihmistä melkein enemmän ja purkautua melko hallitsemattomasti.

Tarkoitan että sitten yhtäkkiä on seksiä eikä nekään aina mitään parhaita valintoja ole.

[Norma Bates]

Seksuaalisvähemmistöketjusta:

Paremminkin niin että sisäisen mieheni vuoksi minua vituttaa että miehissä on kusipäitä, kun haluaisin että he kaikki (eikä vain osa) käyttäytyisivät hyvin ja oikeudenmukaisesti.

On tossa tällä tavalla tarkasteluna sellaista missä näen tosi paljon arvoa ja hyvää

Maailmahan ei ketään meistä sillä tavalla palvele, että naiset olisivat esimerkiksi minulle pelkästään sitä mitä toivoisin eivätkä koskaan mulkkuja tai satuttaisi tai jättäisi vajareihin tai tekisi jotain, mikä tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

Osa ihmisistä on sellaisia, että vaikka he tietyssä mielessä ovat arvokkaita ja hyvään kykeneviä, eivät he ehkä juuri minulle tai sinulle kokonaisuutena katsoen ole hyvää tekeviä.

Nekin jotka ovat hyvää tekeviä ovat silti rajallisia ja puutteellisia, ja se on vaan... pakko jotenkin luovia maailmassa ja yrittää löytää sellaista jonka kanssa pärjää ja voi suht hyvin noin keskimäärin välillä vaikeistakin hetkistä huolimatta.

Itse näen tossa ehkä suurimpana vaikeutena tai haasteena sen, että mistä tietää, varsinkaan vaikka joku nepsy-piirteinen ihminen, mitä sen oikeasti kannattaisi elämässä tehdä ja mikä on sille hyvää tekevää tai mikä rikkovaa tai liikaa.

Lopulta siinä täytyy vaan tehdä omia subjektiivisia arvoita siitä, että joku toinen ihminen todella arvostaa sua tai kohtelee hyvin tai vastaa samalla mitalla sun hänelle antamaan.

Esimerkiksi jonkun miehen ulkonäkö ja fyysinen olemus saattaa tehdä sut iloiseksi tai onnelliseksi sinänsä, ja se on ihan hieno ja hyvä asia. Se helpottaa tällaisen ihmisen kohtelemista arvostasti, kunnoittavasti ja hyvin.

Mutta sama homma saattaa kääntyä ongelmaksi, jos et itse saa tätä vastapalloon ja toi muuttuukin jonkinlaiseksi orjuudeksi tai luokuksi josta on vaikea irtautua.

Ei mulla ole tohon muuta vastausta kuin että kannattaa varmaan ottaa se ulkoinen olemus huomioon mutta lopulta perustaa päätöksiä enemmän siihen että teillä yhdessä asiat onnistuu ja tulee sellaisia onnenhetkiä jotka lähtee siitä että on hyvä ja turvallinen ja selkeä olo, kummatkin vastaatte toistenne tarpeisiin ja se on mahdollisimman vastavuoroista ylipäätään.

Ihastuksen huumassa tollaset asiat saattaa toimia hetkellisesti, ja paras olis nähdä, mitä se on ilman mitään ihastumista tai suuria tunteita ensin.

Mutta ei tollasessa ole mitään takuita siitä, etteikö hommat vois mennä vaikeaksi tai pieleen teit ihan mitä tahansa.

Mun mielestä sitä ei auta määräänsä enempää murehtia edes vaan tehdä vaan parhaansa ja yrittää kehittää jotain itsetuntemusta ja itseluottamusta ilman että menettää avoimuutta ja arvostavaa asennetta toisia kohtaan.

Siihenhän minun harvat tapailusuhteeni tässä 13 v sisällä ovat kaatuneet, että olen alkanut miettimään kykenenkö pitkässä juoksussa arvostamaan ja kunnioittamaan miestä. Niiden yksilöiden kanssa, joita tapailin, vastaus oli ei. Aina oli jotain mikä ei vaan toiminut, tai mies onnistui ärsyttämään minua. Olen edelleenkin sitä mieltä että yhden nuoren miehen pornoa työkseen tehneeltä isältään saama neuvo on käypä: "valitse kumppaniksi se joka ärsyttää vähiten". Kammoan ajatustakin suhteesta jossa kokoajan dissaan miestäni. Mitä järkeä sellaisessa on? En minä mitään taisteluparia halua.

Pelkästä kiitollisuudesta, siis sen takia että joku minut huolisi, en kykene miehen kanssa elämääni jakamaan. En kaveruutta enempää.

Minun on vaikea sanoa että haluanko parisuhteeseen haasteita. Pääasiassa ajattelen että en, hitto vieköön. Sillä tavalla en varsinkaan halua enää ikinä olla varpahillani, että mies voi saada raivikset mistä tahansa asiasta, taikka heittäytyy hysteeriseksi ja onnistuu pelottelemaan minutkin päästäni sekaisin. Tarvitsen vakaan miehen, mutta tämä ei sitten kumminkaan saisi olla tylsä... Että lähinnä mieluisa haaste kuitenkin on liikunnallinen.

2 v sitten duunasimme silloisen tuttavani kanssa kaikenlaista. Varmaan joku voi pitää perin erikoisena että minua kiinnosti että pystynkö toistamaan hänen kanssaan asioita mitä treeneissä on tullut vastaan, eli 5 x 3 min kevyen kontaktin sparrin varsinkin. Pystyin kyllä, kerran tömähti vähän turhan lujaa leukaan ja se ei niskassa tuntunut hyvältä. Kevyt kontakti voi olla vaikea hahmotella. (Meillä treeneissä kova kontakti ei tulisi kysymykseenkään, koska se vain säikyttäisi osan harrastajista salilta pois...)

Mutta kun ei sitä tiedä koska päätyy niin paskaan kuntoon että ei paljon hilluta, niin pitää muutakin yhteistä olla kuin vain joku sparri ynnä muu riehuminen. Kumppania ei voi valita yhden ainoan mielenkiinnon jakajaksi. Ja sehän tietysti tekee himppasen verran taas parinhausta vaikeampaa, koska ihmiset ovat melko spesialisoituneita joihinkin tiettyihin juttuihin. En sano ettenkö voisi innostua jostain semmoisesta jota en nyt osaa tulla ajatelleeksikaan. Ehkä paras skenaario olisikin että kumppanin kanssa löytää jotain mikä on kummallekin uutta. Sittenhän on kumpikin uuden edessä, eikä tule mitään semmoista että "toi on jo tossa noin hyvä, mua vaan nolottaa kokoajan, ei tästä mitään tule". Tai jos on tilanne missä toinen opettaa ja toinen oppii, niin yleensä kai se toimii paremmin niin että mies opettaa ja nainen oppii. Onhan se tylsän perinteistä, mutta toisinpäin voi tulla kaikenlaista komplikaatiota.

[Norma Bates]

^ En ymmärrä tota sun logiikkaa ollenkaan.

Mulle kiinnostavia asioita on tosi monenlaisia, ja mulle taas parisuhteessa on saakelin hyvää tekevää se, ettei sitä toista erityisesti useimmat mun jutut kiinnosta.

Tärkeämpää on, että tykätään olla ja elää yhdessä, ja tietysti tossa on se, että kyllä mä sitä arvostan että toinen tarvittaessa ymmärtää mua ja voi ottaa juttuja vastaan.

Mutta jos mulla on vaikka jotain intohimoja jostain kielitieteen jutusta tai koodaamisesta tai musiikista tai filosofiasta tai.... ihan mistä vaan, niin en kai mä nyt oleta enkä halua, että mun kumppanin pitäis olla sellainen että se jaksaa tai haluaa jutella mun kanssa kaiken ton ja on siihen mulle paras mahdollinen kaikessa.

Toivon että toinen tekee omia juttujaan ja minä teen omia juttujani ja että...  semmosella syvätasolla ja arkisina ihmisinä pystytään olemaan yhdessä aika kokonaisina ja kokemaan toisiamme sellaisina.

Toi ei edellytä sitä että mun pitää koko ajan selostaa tai jauhaa sille toiselle jotain ihme juttua todistaakseni että osaan tai tajuan jostain jotain.
    Parempi ja monesti hiton hyvä jos toinen sanoo ajoissa ja pelkäämättä rehellisesti että ei jaksa kuunnella

Musta tuntuu Norma siltä että et hahmota tota mun kulmaa vaan yhtään tippaa, niin ehkä siitä on turha määrättömästi jauhaa. Eihän sun tarvitse sitä tajuta.

Mun mielestä siinä olennaista on myös epävarmuus.

Kuvittele sellainen tilanne että jollain on ollut hyvä päivä ja tosi hieno onnistuminen töissä. Tietyissä rajoissa siitä on tosi hieno ja kiva kuulla, ja voihan siitä kertoa jonkun hauskan tarinankin.

Jossain vaiheessa, jos toinen selittää ja selittää sitä omaa päiväänsä jonain hetki hetkeltä kuvauksena, se lakkaa olemasta kivaa ja alkaa tuntua siltä, että mitä toinen tällä nyt oikein hakee.

Absurdeimmillaan toi voi olla sellaista, että kumppani kertoo jonkun tollasen oman juttunsa sulle ja sitten kun teille tulee joku kylään, sama homma pitää kertoa sillekin.

Ei sillä edes ole niin väliä, onko se joku kremppajuttu vai kiva juttu vai mikä.

Siinä vaan siis... joskus voi puuttua ihmisiltä joku tilannetaju tai vaisto tai herkkyys, että onko tää nyt se yleisö ja hetki, jossa just tää asia on hyvä tuoda näin isosti esille.

Puutteet tossa saattaa olla myös autismipiirteisyyttä, mille ei aina voi mitään.

Jos sen sijaan keskittyis enemmän muihin ihmisiin tai muihin asioihin ja malttais olla lataamatta toisille omaa settiä tiskiin, siinä on aina se mahdollisuus että

a) välttämättä se sun juttu ei ole parasta mihin te voisitte aikaanne käyttää
b) välttämättä se ei tee edes sulle itselles hyvää luupata just sitä

Mutta tämä tästä mun osalta.

Ymmärrän ton mitä tarkoitat kai osittain, eikä meidän tarvi sitä samalla tavalla katsoa.

No nyt kun on tämä autismi pöydällä, niin sehän se vasta autistista on ettei ikinä ota toista millään tavalla omiin juttuihinsa mukaan edes tutustumiskierrokselle, vaan ihan vaan touhuskelee niitä omiaan keskenään, tai on niistä asioista jopa jotenkin "mustasukkainen" että mitä se sulle kuuluu mun puuhat millään tavalla. Isäni oli kutakuinkin tuollainen. Jossain vaiheessa sentään onnistuin keskustelemaan hänen kanssaan avaruudesta. Ja äiti myöhemmin pahoitteli ettei hänen olisi pitänyt änkeä väliin pilaamaan sitä kun meillä kerrankin oli jotain yhteistä, mutta häntä vaan niin hirvitti ne mustat aukot.

Minusta oli ihan ok että yksi tuttuni esitteli minulle kuntosalia monine vehkeineen, vaikken minä niistä mitään ymmärrä, enkä paljon perustakaan. Hänelle ne olivat tärkeä juttu, ja minusta ihan normaalia että esittelee ylpeänä muillekin.

Voi tietty olla että kun olen kuin uskoon tulleen hurmoksella hölöttänyt Krav Magasta siellä ja täällä, on se joillekin jättänyt melko vieraannuttavan olon. Ainakin niille tyypeille (on näitä joku pari ollut) jotka ovat ihmetelleet että "miten voit lyödä toista ihmistä?" Itse en puolesta ole ollut kauhean lääpälläni silloin kun puolestaan muutama tyyppi, tai aika useakin, on alkanut lässyttämään että "sulle ei sitten parane vittuilla" (siis kuuluuko naiselle vittuilla? miksi?) Ja vielä enemmän on ärsyttänyt nämä jotka alkavat makeilemaan jotain että pitäisi päästä painimaan. Taidan kumminkin ottaa harrastukseni himppasen vakavammin, ja sen "erotisoiminen" nyppii. Paitsi ei tietenkään nyppisi jos toinen osapuoli olisi sitä tyyppiä jonka perään läähätän... Mutta eiväthän semmoiset miehet tule minulle mitään ehdottelemaan. Ainakaan kovin usein.

Mutta en todellakaan ole niitä tuulipukuihmisiä (tai mikä se nimike vaatteille nykyään lieneekään) jonka kanssa miehen on pakko harrastaa yhdessä, huvitti tai ei. Yhteinen harrastus on helppo mieltää lähtökohdaksi tutustumiselle, koska siinä ei tarvitse kokoajan vaan yrittää keksiä fiksua sanomista ja tuijotella toisiaan silmiin. Tämä ei ole minun oma ideani, edes.

Huomaan että olen vuosien varrella tuntenut tarvista toppuutella nettikeskusteluissa ihmisiä jotka alkavat epäilemään että olen kovin puhelias. Siitä tulee aina semmoinen olo että olen syytettynä suurestakin rikoksesta. En minä kykene tuntemaan itseäni liian puheliaaksi, kun minulla ON ollut puheliaita kumppaneita, ja pitkässä juoksussa osaan pitää turpani kiinnikin. (Ajatuksenihan notskin äärellä oleilusta ei ole sellainen että pidän luennon jostain mitä olen viimeaikoina tiedelehdestä lukenut, vaan että saa rauhoittua ja tuntea sitä turvallisuutta ja toisaalta mystiikkaa myös kun ilta pimenee.)

Mutta jokatapauksessa minulle omin ja olennaisin tapa tuntea läheisyyttä toiseen ihmiseen on kyllä kommunikaatio. Kumma kyllä en tosiaankaan muista mitä kaikkea me 2 v sitten silloisen miehen kanssa puhuttiin, mutta juttua riitti puolin JA toisin. Ei kuitenkaan rakastumiseen asti.

Ehkä tarvitsen useammankin kosketuspinnan toiseen ihmiseen kuin vain yhden. Kommunikaatio, fyysinen vetovoima, yhteiset asiat noin alkuunsa. Mutta ei todellakaan kaiken tarvitse olla yhteistä. Kummallakin voi olla oma maailmansa (ja luontevasti onkin senkin vuoksi, kun on omat asunnot omilla tahoillaan).

[Melodious Oaf]

Mulle soittaminen ja laulaminen on varmaan ajallisesti isoin vapaa-ajan ns. harrastus ja sitä tehdään tietysti paljon ihmisten kanssa ja vähän eri porukoissa.

Mutta ei mulla koskaan ole ollut sellaista pitemmän ajan juttua, jossa musiikkikaan olis ollut yhteinen harrastus tai intohimo.
    Osittain ehkä sen takia, että mua risoo sen kautta tutustua. Nyttemmin olen tätä alkanut hennosti kyseenalaistaa, ja voishan se ihan jees olla joskus vaikka asua yhdessä ihmisen kanssa, jolle laulaminen tai viulunsoitto tai joku tämmönen on tosi luontaista ja osa elämää.

Ongelma tossa on kai alun perin ollut, että ne jotka kiinnostuu ja sen takia viehättyy on joskus semmosia, että... ei se aina ihan tunnu siltä että edes tunnettais kunnolla ihmisinä. Tai se tuntuu semmoselta sekoilulta.

Toinen ongelma on, että sitten taas semmoset tosi lahjakkaat tyypit on keskimäärin omalla tavallaan vaikeita ja leväperäisiä ja se tuntuu... myös vähän siltä että tosi jees tavallaan mut ei tämmöstä oikeesti jaksa arjessa ja joka päivä.

Luulen että tohon on olemassa joku välimalli tai poikkeuksia

En tiedä, onko se kummallista, mutta en mä silleen yleisesti pidä kauhean houkuttelevana edes ajatusta että olis kumppanin kanssa yhteisiä harrastuksia.

Mun mielestä on kiva tehdä yhdessä semmosta mistä molemmat tykkää. Mutta mulle se on usein jotain sellaista että lomaillaan tai muuten on joku pieni reissu yhdessä tai käydään jossain tapahtumassa tai syömässä tai saunotaan tai keksitään jotain tai on jotain illanviettoa tai taidenäyttelyitä tai... vaikka että mennään metsään ja maataan kuusen alla tai poimitaan mustikoita.
     Mut hyvin usein myös että tuu meille ja katotaan mitä keksitään.

Mutta ei noi oo harrastuksia vaan semmosia asioita mitä tulee mieleen tehdä tai semmosta arkea tavallaan.

[Toope]

Olkoon kuka tahansa mitä erityisryhmää ikinä haluakaan, hänellä ei ole etuoikeuksia, eikä pidä olla valtionrahaa muita enemmän.
Tasa-arvo on sitä, ettei hevoseksi itseään kuvitteleva transu ole erilainen lain edessä kuin terve ihminen.
(anteeksi, ei hevonen vaan yksisarvinen).

[Melodious Oaf]

^ Toi tais lirahtaa sulta Toope väärään ketjuun.

Lopeta dokaaminen tai koita ainakin chillata siellä

[Norma Bates]

Mulle soittaminen ja laulaminen on varmaan ajallisesti isoin vapaa-ajan ns. harrastus ja sitä tehdään tietysti paljon ihmisten kanssa ja vähän eri porukoissa.

Mutta ei mulla koskaan ole ollut sellaista pitemmän ajan juttua, jossa musiikkikaan olis ollut yhteinen harrastus tai intohimo.
    Osittain ehkä sen takia, että mua risoo sen kautta tutustua. Nyttemmin olen tätä alkanut hennosti kyseenalaistaa, ja voishan se ihan jees olla joskus vaikka asua yhdessä ihmisen kanssa, jolle laulaminen tai viulunsoitto tai joku tämmönen on tosi luontaista ja osa elämää.

Ongelma tossa on kai alun perin ollut, että ne jotka kiinnostuu ja sen takia viehättyy on joskus semmosia, että... ei se aina ihan tunnu siltä että edes tunnettais kunnolla ihmisinä. Tai se tuntuu semmoselta sekoilulta.

Toinen ongelma on, että sitten taas semmoset tosi lahjakkaat tyypit on keskimäärin omalla tavallaan vaikeita ja leväperäisiä ja se tuntuu... myös vähän siltä että tosi jees tavallaan mut ei tämmöstä oikeesti jaksa arjessa ja joka päivä.

Luulen että tohon on olemassa joku välimalli tai poikkeuksia

En tiedä, onko se kummallista, mutta en mä silleen yleisesti pidä kauhean houkuttelevana edes ajatusta että olis kumppanin kanssa yhteisiä harrastuksia.

Mun mielestä on kiva tehdä yhdessä semmosta mistä molemmat tykkää. Mutta mulle se on usein jotain sellaista että lomaillaan tai muuten on joku pieni reissu yhdessä tai käydään jossain tapahtumassa tai syömässä tai saunotaan tai keksitään jotain tai on jotain illanviettoa tai taidenäyttelyitä tai... vaikka että mennään metsään ja maataan kuusen alla tai poimitaan mustikoita.
     Mut hyvin usein myös että tuu meille ja katotaan mitä keksitään.

Mutta ei noi oo harrastuksia vaan semmosia asioita mitä tulee mieleen tehdä tai semmosta arkea tavallaan.

Minun mielestäni nuo nimenomaan ovat harrastuksia. Äkkiseltään kaikki mitä tekee useita kertoja, on harrastus.

Sitten toisaalta on olemassa intohimoja, kuten minulle kirjoittaminen. En usko sopivani sellaisen miehen kanssa yhteen joka kirjoittaa työkseen, tai yhtä paljon kuin minä. Tästä asiasta olen mustasukkainen. Kumminkin välillä unelmoin että kiinnittäisin pariehdokkaan huomion netissä kirjoituksillani, mutta sen kerran kun luulin niin tehneeni, osoittautui että mies oli kiinnittänyt huomiota siihen että olin sanonut arvostavani hoikkia miehiä, ja hän on sellainen.

Ilmeisesti naisena ei kuulu päteä, vaan kiinnostua miehestä.

[Melodious Oaf]

Minun mielestäni nuo nimenomaan ovat harrastuksia. Äkkiseltään kaikki mitä tekee useita kertoja, on harrastus.

Mun mielestä krav maga ja tollaset on harrastuksia missä on jotkut treeniajat ja joku ohjaa sitä on ja joku rakenne ja seura ja sääntöjä ja muuta.

Mut se että käyn vaikka keskimäärin kerran viikossa kaverin kanssa kävelyllä ei ole harrastus eikä se että istun usein tietyllä puistonpenkillä. Tai mikään noista mitä listasin ei-harrastuksina.

Mutta kai sen saa itse määritellä, jos joku tuntuu harrastukselta.

Mulle musiikki on selkeämmin harrastus sen takia, että siihen liittyy joskus jotain tavoitteellistakin toimintaa tai on keikkoja tai bänditreenejä tms.

Harrastuksen siitä tekee osittain se, että on sitoutunut siihen sellaisella tavalla että joskus sitä tehdään vaikka ei varsinaisesti just silloin huvittais.

Mutta kai mullakin toi raja on joskus häilyvä, ja kyse on osin siitä, mitä haluaa sanoa harrastukseksi tai millä haluaa ns. "kuvata itseään".

[Toope]

^ Toi tais lirahtaa sulta Toope väärään ketjuun.

Lopeta dokaaminen tai koita ainakin chillata siellä

Arvosta ihmismäistä sivistystä tai ole arvostamatta sitä.
Sinun valintasi!

[Socrates]

Noin ylipäätään vähän ihmettelen miksi jotkut miehet netin keskusteluryhmissä alleviivaavat sitä että on ihan kamalaa kun parisuhteessa nainen puhuu ja häntä pitäisi jopa kuunnella.

Voi se aika kamalaa olla, jos toisen jutuissa ei mikään nappaa.

Joidenkin ihmisten tapa kertoa asioista on niin yksityiskohtainen ja pitkäveteinen, että omaa kyllästymistä on vaikea peittää. Just tänä aamuna saunassa oli pitkästä aikaa tuttu äijä, joka tarinoi niin puuduttavasti, että lopulta on pakko häipyä kesken tarinan pois.

Tyypillisesti parisuhteessa kyse on työasioista, mitkä eivät kuuntelijalle elävöidy, jos ja kun toisen työkavereita ei ole tavannut. Toki ne voi olla muitakin ihmisiä, joita ei ole nähnyt.

Juttujen uuvuttavuus saattaa myös tuoda esille hyvin erilaiset huumorintajut, jos toinen revittelee vartin sillä, että työkaverin kahvikuppi on kaatunut.

Kyllä tuollaiset asiat parisuhdetta ajan mittaan saattaa nakertaa kovastikin.

[Norma Bates]

Kieltämättä se käy rasittavaksi jos nauretaan eri asioille.

Yhtenevästä ideologiasta löytyy jutusteltavaa vaikka kuinka paljon. Mutta harvassa ovat miehet hörhökinkereillä, ja ne harvat yleensä kovin iällä. Nuoremmat hörhömiehet etsivät jotain Äiti Maa -naista tai hippimissiä.