Parisuhdeketju

[Xantippa]

Tottakai epämukavuusalueelle joutuvat niin sinkut, runkut kuin eläkeläisetkin, mutta viimeksi mainitut voivat usein valita siihen haluamansa ajankohdan ja enemmän vaikuttaa epämukavuusalueensa luonteeseen. Jos jo pomo hengittää niskaan, ei ehkä ole kovin suurta halua olla vapaa-ajalla paljon epämukavuusalueella. Toisaalta toleranssi epämukavuusalueelle laskee, jos sinne harvoin joutuu menemään.

Tuskin kerran huonolla salilla käyminen tai toisen sukulaisen näkeminen kaataa kupin, mutta ei tässä nyt siitä ollut kyse, vaan jostain toistuvasta toiminnasta.

Menen epämukavuusalueelle,  lähden parturiin.

Niin, juuri tuota olen yrittänyt sanoa, että etenkin pitkissä parisuhteissa on aika tavallista, että ne epämukavuusalueiden luonteet ja ajankohdat on yleensä enempi vähempi soviteltu jo jossain alkumatkan vaiheissa. Muutoinkin tämä lienee enemmän persoona- kuin siviilisäätykysymys.

Esimerkiksi sinkku, joka on seurallinen, voi joutua useinkin epämukavuusalueelle ihan vain sen vuoksi, että haluaa seuraa. Eli siis tekemään sitä, mihin ystävät mukaan pyytävät, silloin, kun pyytävät. Eläkeläiset ottavat palveluaikansa silloin kuin saavat, eivät silloin, kun sitä tahtovat, usein.

Taidan olla Norman linjoilla siinäkin (?), että nimenomaan toistuva tekeminen parisuhteessa, joka on niin epämukavaa, että sen luokittelee epämukavuusalueeksi, on ainakin itselleni jonkun sortin deal breaker. En minäkään voisi kuvitella, että toistuvasti neuvottelisin tai suostuisin tekemään jotain, joka ei yhtään huvita ja on riesa arjessa ja elämässä.

T: Xante

[Melodious Oaf]

Radikaalina ajatuksena voisi heittää sellaisenkin, että jos suhde on muuten antoisa ja hyvä, eihän se välttämättä ole epäonnistunut vaikka tiet jossain vaiheessa erkanisivatkin.

Varmasti monesti vähän turhan kevyesti heivataan kumppani sivuun, mutta yhtälailla on niinkin, että ei se perusta kaikissa suhteissa ole niin vankka eikä ne aina kestä sitä, että olosuhteet muuttuvat.

Siinä on vähän sellainen paradoksi että jos suhde on vahvalla pohjalla ja syvä, silloin se kestää vastoinkäymisiä ja muita muutoksia ehkä paremmin, mutta toisaalta silloin voi olla myös niin, että jos näkee että jokin todella on toiselle tarpeellista tai parempi tai että toinen tosissaan haluaa jotakin johon ei itse ole valmis tai jota ei itsestä irtoa, silloin ehkä...  joskus voi helpommin antaa myös toisen mennä eteenpäin.

[Karikko]

Jotenkin sitä kuvittelisi että jos toisesta oikeasti tykkää, ei ihan joka asiaan juttu kopsahda. Sekin joskus ihmetyttää että jos lapsi kuolee tai jopa jos tulee syöpä, liitto hajoaa. Tai jos mies menettää työnsä, hänet on muka pakko jättää. Toisaalta näyttää siltä kuin miehelle tulisi muka pakko ryhtyä juomaan. Ja sitten tulee jätetyksi.

Noh, tulihan minullekin ehkä ero edes himppasen sen vuoksi että mies ei taaskaan päässyt sisään yliopistoon, ja elämää piti sitten muuttaa toisella tapaa, eli vaihtaa akkaa.

Erilaiset kriisit voivat lujittaa liittoa, tai repiä ne hajalle. Ehkä silloin on tilaisuus uudistua- mutta se vaatii varmaan molemmilta osapuolilta ymmärrystä. Monilla liitot kestävät kaikesta huolimatta.

Useimmiten ehkä syytetään vain toista ja kiukutellaan.

[Norma Bates]

Radikaalina ajatuksena voisi heittää sellaisenkin, että jos suhde on muuten antoisa ja hyvä, eihän se välttämättä ole epäonnistunut vaikka tiet jossain vaiheessa erkanisivatkin.

Varmasti monesti vähän turhan kevyesti heivataan kumppani sivuun, mutta yhtälailla on niinkin, että ei se perusta kaikissa suhteissa ole niin vankka eikä ne aina kestä sitä, että olosuhteet muuttuvat.

Siinä on vähän sellainen paradoksi että jos suhde on vahvalla pohjalla ja syvä, silloin se kestää vastoinkäymisiä ja muita muutoksia ehkä paremmin, mutta toisaalta silloin voi olla myös niin, että jos näkee että jokin todella on toiselle tarpeellista tai parempi tai että toinen tosissaan haluaa jotakin johon ei itse ole valmis tai jota ei itsestä irtoa, silloin ehkä...  joskus voi helpommin antaa myös toisen mennä eteenpäin.

Varmasti olen tämänkin vaiheen pisintä parisuhdettani käsitellyt joskus, joten jos ei kiinnosta mitkään "Norman iänikuiset eksät", niin herrasväki on hyvä ja skippaa, ettei tarvitse alkaa rutkuttamaan minun rutkutuksistani.

Mutta olen katkera siitä ettei minulta edes kysytty että haluaisinko minä suhteessa muutosta. Mennessämme yhteen eksä kehui kuinka rauhallista minun luonani on, aiemman naisen kanssa kun oli ollut sitä "rikkonaista" elämää (muija ryyppäsi ja petti). On käynyt harvinaisen selväksi se lauseke jonka mukaan sitä kyllästyy siihen mihin ensimmäiseksi ihmisessä ihastuu. Uskon että eksä kyllästyi siihen rauhaan (jota hän tosin toistuvasti omilla riehumisillaan järkytti). Minussa oli ollut kivaa ja virkistävää se että olin erilainen kuin aiempi nainen, mutta loppujenlopuksi veri alkoikin sitten vetää siihen että olisi hulinaa ja hälinää...?

Minun kanssani mies ei ollut suostunut lähtemään minnekään eikä käymään missään. Henkisillä luennoilla käytiin pari kertaa ja sitten se oli siinä, koska hän koki että se on pullakahvittelua. Oli ylimielinen niitä naisia kohtaan, jotka sitä hommaa pyörittivät. Sen verran on pakko sanoa että kun yhdessä tilaisuudessa juttelin itse jotain, mies sanoi suoraan että oli jännittänyt mitä sanoisin, mutta "ihan fiksujahan sieltä tuli". Eli siitä se ei ollut kiinni ettei minun kanssani olisi muka kehdannut käydä missään (muita ihmisiä tapaamassa). Hän ei vaan halunnut.

Ihastuttuaan opintojensa lomassa toiseen naiseen hänen välitön tuomionsa oli minulle "kun et sinä kumminkaan muutu". Eli minun olisi hokkuspokkus pitänyt itse tajua alkaa pakottamaan häntä että mennään sinne ja tonne ja tänne, vaikka olin kiltisti tyytynyt siihen että ei mennä minnekään, kun niinhän hän halusi. Sitten se halu muuttui ja olikin yhtäkkiä minun syyni että ei käydä missään eikä tavata muita.

Vittu saatana perkele, pakko sanoa. 

Eli minun on ihan helvetin vaikea suhtautua siihen tai hyväksyä sellaista että minua syyllistetään, kun toinen osapuoli itse yhtäkkiä ominpäin kirjoittaa sopimukset uusiksi. Olen sikäli introvertti ja omissa oloissa viihtyvä, että jos ei vartavasten toinen sano että nyt on pakko saada jotain muuta tai tämä oli tässä, niin en minä oivalla että tämä rauha onkin nyt yhtäkkiä jotenkin väärin, kun sitä on alussa kehuttu.

Ihmiset tosiaan muuttuvat. Jotkut kai kokevat että jokaista eri elämänvaihetta varten pitää olla uusi kumppani? Ihan miten vaan, mutta sehän se tietty mättää kun en minä sitä uutta ole sitten saanut mistään pieraistua. 2 v sitten oli periaatteessa jotkut seikat ok, mutta sitten taas... tunne puuttui.  Olisihan siinä voinut kavereinakin jatkaa, mutta ei ilmeisesti miestä sitten kiinnostanut. Minä en toisaalta itse viitsinyt perään tekstailla, ettei hän luule että olen muuttanut mieleni. Miesasioissa mieleni ei oikein tapaa muuttua. Voi tietty olla että hän hetimiten löysi jonkun. Vaikkakin oli ollut 15 v yksin ennen tapaamistamme. Kuulemma.

[Melodious Oaf]

Mun tuttavapiirissä erojen taustalla on usein sellaista, että on pitempään ollut tosi vaikeaa ja yritetty ja hakattu päätä seinään. Esimerkiksi niin että on jatkuvasti tosi isoja riitoja ja kummatkin voi siitä aika huonosti.

Tai muuten joku sellainen kuvio että ei siitä vaan tule mitään.

Luin Norman tarinan aika keveysti, mutta ehkä voi olla tosta poiketen sellaisiakin eroja, ettei itse koe suhteessa olevan mitään kovin suurta ongelmaa. Voi olla ettei mitään suurta ongelmaa olekaan ollut, tai voi olla että siinä kanavoituu kumppaniin ja suhteeseen jotain tyytymättömyyttä omasta elämästä ja elämäntilanteesta ja miettii sitä niin, että en mä kyllä tälleen halua loputtomasti elää.

[Norma Bates]

Nimenomaan noin. Eli eksä kyllästyi ihan totaalisesti kaikkeen, ja minä olin vain osanen kaikkea. Väitti vielä että "vaikeahan susta on erota, kun ei sussa ole mitään tosi (vai oliko se: oikeasti?) vastenmielistä".

Mutta ei ollut mitään ylitsekäymättömän rakastettavaakaan. Ja sittemmin siitä on tullut kuin joku Luojan laki. Kohtaan miehen ja minulle on hälläväli ollaanko yhdessä vai ei, ja sama juttu miehille. Kenenkään kanssa ei tapailu etene seurusteluksi, saati että seurustelu syvenisi parisuhteeksi.

Osin syytän ikää. Tässä iässä ei enää lähde suin päin suhteeseen. Puuttuu sen sortin nuoruuden hulluus. Mutta ihastumisen hulluudesta en ole päässyt. Harmi etten ihastu sellaiseen joka olisi saatavilla ja tunteen väärti.

[Socrates]

Mun tuttavapiirissä erojen taustalla on usein sellaista, että on pitempään ollut tosi vaikeaa ja yritetty ja hakattu päätä seinään. Esimerkiksi niin että on jatkuvasti tosi isoja riitoja ja kummatkin voi siitä aika huonosti.

Tai muuten joku sellainen kuvio että ei siitä vaan tule mitään.

Luin Norman tarinan aika keveysti, mutta ehkä voi olla tosta poiketen sellaisiakin eroja, ettei itse koe suhteessa olevan mitään kovin suurta ongelmaa. Voi olla ettei mitään suurta ongelmaa olekaan ollut, tai voi olla että siinä kanavoituu kumppaniin ja suhteeseen jotain tyytymättömyyttä omasta elämästä ja elämäntilanteesta ja miettii sitä niin, että en mä kyllä tälleen halua loputtomasti elää.

Parisuhteen syyksi kasataan usein omaan ikääntymiseen liittyviä ongelmia.

Ben Furman sanoi joskus, että eroihin ei aina liity mitään draamaa, vaan ihmiset vain kyllästyvät toisiinsa.

[Socrates]

Nimenomaan noin. Eli eksä kyllästyi ihan totaalisesti kaikkeen, ja minä olin vain osanen kaikkea. Väitti vielä että "vaikeahan susta on erota, kun ei sussa ole mitään tosi (vai oliko se: oikeasti?) vastenmielistä".

Mutta ei ollut mitään ylitsekäymättömän rakastettavaakaan. Ja sittemmin siitä on tullut kuin joku Luojan laki. Kohtaan miehen ja minulle on hälläväli ollaanko yhdessä vai ei, ja sama juttu miehille. Kenenkään kanssa ei tapailu etene seurusteluksi, saati että seurustelu syvenisi parisuhteeksi.

Osin syytän ikää. Tässä iässä ei enää lähde suin päin suhteeseen. Puuttuu sen sortin nuoruuden hulluus. Mutta ihastumisen hulluudesta en ole päässyt. Harmi etten ihastu sellaiseen joka olisi saatavilla ja tunteen väärti.

Taidat kuitenkin viihtyä vähän liian hyvin sinkkuna nähdäksesi riittävästi vaivaa parisuhteen hankkimisen ja säilyttämisen eteen.

[Melodious Oaf]

Parisuhteen syyksi kasataan usein omaan ikääntymiseen liittyviä ongelmia.

Ben Furman sanoi joskus, että eroihin ei aina liity mitään draamaa, vaan ihmiset vain kyllästyvät toisiinsa.

Varmasti näinkin.

Mutta ne tilanteet on hyvin moninaisia.

Ja Normallakin omanlaisensa kun suhdetta muodostetaan varttuneemmalla iällä, sillä ajatuksella että ei lapsia mutta se olisi pysyvä kumppanuus, on kremppoja ja mahdollisesti nepsy-piirteitä, huonojakin suhdekokemuksia jne.

En tarkoita että se olisi mitenkään erityisen hankala tai ikävä tilanne tai että itselläni olisi aina ruusuista tai jotenkin helpompaa. Tarkoitin vain sitä että ne tilanteet kuitenkin on aika erilaisia ja joskus niitä voi olla vaikea edes verrata keskenään.

Jos vaikka jotkut on olleet lukiosta asti yhdessä ja sitten ollaan jotain 35 tai niillä main, onhan se aika erilainen tilanne kuin mitä kenties vaikka Norma ensimmäisenä miettii.

[Norma Bates]

Nimenomaan noin. Eli eksä kyllästyi ihan totaalisesti kaikkeen, ja minä olin vain osanen kaikkea. Väitti vielä että "vaikeahan susta on erota, kun ei sussa ole mitään tosi (vai oliko se: oikeasti?) vastenmielistä".

Mutta ei ollut mitään ylitsekäymättömän rakastettavaakaan. Ja sittemmin siitä on tullut kuin joku Luojan laki. Kohtaan miehen ja minulle on hälläväli ollaanko yhdessä vai ei, ja sama juttu miehille. Kenenkään kanssa ei tapailu etene seurusteluksi, saati että seurustelu syvenisi parisuhteeksi.

Osin syytän ikää. Tässä iässä ei enää lähde suin päin suhteeseen. Puuttuu sen sortin nuoruuden hulluus. Mutta ihastumisen hulluudesta en ole päässyt. Harmi etten ihastu sellaiseen joka olisi saatavilla ja tunteen väärti.

Taidat kuitenkin viihtyä vähän liian hyvin sinkkuna nähdäksesi riittävästi vaivaa parisuhteen hankkimisen ja säilyttämisen eteen.

Rakastuneena mikään mitä tekee toisen eteen tai yhdessä, ei ole vaiva. Ihmiset menevät minun vinkkelistäni perse edellä puuhun, kun he jäävät kimppaan jonkun taskulämpimän eli haalean tunteen pohjalta, ja sitten hampaat irvessä pyöritetään sitä suhdetta kuin olisi duunista kyse.

Olen monta kertaa kuullut eli lukenut ihmisten sanovan että deittailu oli jumalattoman takkuista, mutta kun se mielitietty tuli vastaan, oli kaikki mutkatonta ja helppoa. Siksi pidän kiinni omasta visiostani että sen sopivan kanssa olisi oikeasti kivaa ja aivoaallot samalla taajuudella.

Kammoan vierauden tunnetta. Sitä en joutunut kokemaan eksieni kanssa. Ekan eksän kanssa koska olin nuori ja tietyllä tavalla avoin, tokan kanssa koska oli samat näkemykset asioista. Ja kummankin kanssa yhtenevä huumorintaju.

Jotkut ihmiset syyttävät pitkään sinkkuna pyöriviä nirppanokkaisuudesta, koska he ottavat jotenkin henkilökohtaisesti sen että jollekulle ei näytä "kelpaavan" kukaan. Erityisesti miehet korostavat netissä kunnollisuuttaan ja kiltteyttään, ihan kuin nuo ominaisuudet automaattisesti kytkisivät ihmisiä yhteen. Kiltti ja kunnollinen se minäkin olen, joten voisin nyreksiä siitä että miehet haluavat primadonnia. Ja juoppoja.

[Socrates]

^ Tuosta olen täysin päinvastainen. En pystyisi olemaan parisuhteessa naisen kanssa, johon olen hullun lailla rakastunut. Aivan mahdotonta senkin takia, että ne on olleet jotain, minkä kanssa arki ei sujuisi mitenkään.

Parisuhteen pitää olla taskulämmin. Tolla asenteelle et pitkälle pötki.....kuka nyt edes keski-iässä on pahki rakastunut.

[Melodious Oaf]

^

Hauskoja ja mielenkiintoisia kommentteja rakastumisesta.

Omasta mielestä siihen että on valmis toisen puolesta tekemään paljonkin ei vaadita sinänsä rakastumista siinä merkityksessä että hormonit pauhaa ja on ihan sekaisin, vaan kyllä se onnistuu sellaisella toisen tietynasteisella arvostuksella ja tykkäämisellä ja muulla positiivisella.

Parempi mun mielestä niin päin, että aivan alkuvaiheessa ei ole mitään hirveän isoja tunteita mistä olisi niin tietoinen ja että on valmis tekemään toisen eteen ja yhteisen eteen ilmankin sitä, että pitää olla hormoneista tai jostain dopamiinista ja muusta aivan pää sekaisin.

Jos se perustuis tollaselle, miten se ikinä kestäis sitä, että tuleekin arki vastaan tai ei ole niin ruusunpunaiset lasit päässä kun jotakin arvioi

[Norma Bates]

Tokan eksäni kohdalla en ihastunut päätäpahkaa, mutta tultiin hyvin juttuun ja seksissä sovittiin hyvin yhteen. Parhaiten tähän mennessä kaikista partnereistani. Mutta ei se mitään haaleaa ollut, sellaista että voit tuosta noin vaan lempata ja ei tule ikävä. Kokoajan minusta tuntui nimenomaan siltä että en saa hänestä tarpeekseni, eli en siis KYLLÄSTY. Siinä vaiheessa kun loppu tuli, en ollut osannut ajatellakaan että voisi sitä jonkun muunkin kanssa olla.

Katsoisin että rakastin häntä. Olin tyytyväinen suhteeseen. Vasta jälkikäteen olen keuhkonnut hänen raivokohtauksistaan, koska koen että siedin niitä ja siinä on sitten kiitos, että tulee jätetyksi. Ylpeyttään ajattelee että olisinpa hoksannut itse jättää.

Tuskinpa kaistapäisestä ihastumisesta mitään kehkeytyy, kun ei minulle ole koskaan niin käynyt että ihastus johtaisi suhteeseen. Mutta pitää olla se tunne että haluaa olla tämän ihmisen kanssa, ei kyllästy, ei ärry liikaa, ja harmittaisi jos ei enää tavata.

Ei parisuhde ala minulla sillä tavalla että mies on melko yhdentekevä ja on ihan sama vaikka naapurille juttelisi, kun hänen kanssaan keskustelee. Toisen pitää olla sen verran spesiaali, ettei hän ole mikään "kuhan joku o". Semmoiset kuhat minulla kestävät muutaman kuukauden ja sitten olen täysin kypsä koko touhuun.

[Melodious Oaf]

Vaikea sanoa noihin sun kokemuksiin yhtään mitään.

Kuulostaa että mietit tosi paljon sun omalta kannalta ja omia tarpeita ja toiveita mutta aika vähän sitä mitä ne muut on kokeneet.

Ei kai siinä periaatteessa mitään vikaa ole että oot niin tyytyväinen seksiin tai siedät jonkun kilareita koska pidät niitä kiinnostavana ja tykkäät niin paljon. Mutta ton suhteen tapauksessa se ei riittänyt siihen että se olis kestänyt, enkä tiedä yhtään, minkä takia. En osaa sanoa, kokiko se toinen sen jollain tapaa tylsänä tai pitikö sua jotenkin itsestäänselvyytenä vai oliko siinä joku muu juttu mikä hiersi.

Aika hankala tollasia on enää näin pitkän ajan jälkeen tavoittaa, varsinkin jos omat muistelut ja tuhannet tarinat ovat värittäneet koko jutun moneen kertaan.

Mutta en oleta että ne eksistä kertomiset sulla vähenis tai lakkais vaan sanon muuten vaan.

[Xantippa]

Tämäkin lienee määrittelykysymys, että mitä nyt tarkoittaa hullun lailla tai päätä pahkaa.

Itse en taida olla ihminen, joka kykenee edes rakastumaan siten, että ihan kaikki ja oma itse ympäriltä häviää ja nyt mennään tuli mitä tuli, vaan tietty kriittisyys toista ja kaikkea kohtaan säilyy. Näin kaikissa ihmissuhteissani, myös muissa kuin parisuhteissa. Kyllähän jotkut onnistuu myös "hullun lailla" ihastumaan ystävyyssuhteissa, eli kertovat heti kaiken itsestään ja alkavat järjestää ihanalle kaveripariskunnalle viereistä rivitaloasuntoa, tyyliin.

Sen sijaan kyllä joukosta täytyy parisuhteeni toisen osapuolen erottua. Kyllä hänessä on oltava - ja tunteen pysyttävä - sitä jotain, jota ei kerta kaikkiaan kenessäkään muussa ole. Häntä täytyy kaivata hieman enemmän kuin muita, hänen kanssaan on vaan oltava parempi olla kuin kenenkään muun.

T: Xante