Parisuhdeketju

[Xantippa]

Oikeastaan herää kysymys, miksi ihmeessä se parisuhteen yleensä pitäisi olla elinikäinen? Ihmiset muuttuvat ajan kuluessa enemmän tai vähemmän ja sitä myöten kasvavat erilleen tai sitten tulee jotain muuta eripuraa, josta ei pääse yli. Miksi väen väkisin pitäisi siinä sitten roikkua?

Olen miettinyt tätä kysymystä paljon ja jotenkin päädyn puolustamaan elinikäistä liittoa. Jos lähtökohtana olisi aina elinikäinen liitto, puolisot tekisivät enemmän töitä liiton eteen ja huomioisivat toisiaan paremmin. Oman olonsa voi tehdä mukavammaksi panostamalla kumppanin hyvinvointiin ja luomalla uskoa tulevaisuuteen. Nyt trendinä tuntuu olevan että heti kun ensihuuma on ohi, aletaan etsimään uutta suhdetta. Harrastetaan surffausta ihastumisen aallonharjalla. Kuka sellaiseen liittoon haluaisi edes panostaa, jonka onnistumisennuste on vain ensihuuman mittainen.

Toinen pitkää liittoa puoltava tekijä on perheen merkitys. Perhe menetetään aina erossa. Perheellä ja puolison sukulaisilla saattaa olla monelle jopa suurempi merkitys kuin itse puolisolla.

En taida jälleen kerran ostaa logiikkaa. Jos siis ihminen tietää olevansa pakotettu (millä muulla tavalla elinikäinen liitto taataan?) elinikäiseen liittoon, hänessa herää huomaivaisuus ja halu tehdä töitä liiton eteen, vaikka hänessä ei muuten näitä ominaisuuksia ole?

Pitkää liittoa puoltavat minun mielestäni (sattumalta...) monetkin tekijät, ei siinä mitään. Mutta itse en osaa ottaa lähtökohdaksi mitään muuta kuin pariskunnan molempien halun liitossa olla ja kohdella toista siten, että tämä halu toisessa säilyy.

T: Xante

[Brutto]

Oikeastaan herää kysymys, miksi ihmeessä se parisuhteen yleensä pitäisi olla elinikäinen? Ihmiset muuttuvat ajan kuluessa enemmän tai vähemmän ja sitä myöten kasvavat erilleen tai sitten tulee jotain muuta eripuraa, josta ei pääse yli. Miksi väen väkisin pitäisi siinä sitten roikkua?

Olen miettinyt tätä kysymystä paljon ja jotenkin päädyn puolustamaan elinikäistä liittoa. Jos lähtökohtana olisi aina elinikäinen liitto, puolisot tekisivät enemmän töitä liiton eteen ja huomioisivat toisiaan paremmin. Oman olonsa voi tehdä mukavammaksi panostamalla kumppanin hyvinvointiin ja luomalla uskoa tulevaisuuteen. Nyt trendinä tuntuu olevan että heti kun ensihuuma on ohi, aletaan etsimään uutta suhdetta. Harrastetaan surffausta ihastumisen aallonharjalla. Kuka sellaiseen liittoon haluaisi edes panostaa, jonka onnistumisennuste on vain ensihuuman mittainen.

Toinen pitkää liittoa puoltava tekijä on perheen merkitys. Perhe menetetään aina erossa. Perheellä ja puolison sukulaisilla saattaa olla monelle jopa suurempi merkitys kuin itse puolisolla.

En taida jälleen kerran ostaa logiikkaa. Jos siis ihminen tietää olevansa pakotettu (millä muulla tavalla elinikäinen liitto taataan?) elinikäiseen liittoon, hänessa herää huomaivaisuus ja halu tehdä töitä liiton eteen, vaikka hänessä ei muuten näitä ominaisuuksia ole?


T: Xante

"Pakotettu" on väärä sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitin. Asenteen tulisi heti suhteen alussa olla sellainen,  että nyt sitten vanhennutaan yhdessä vaikka vastoinkäymisiä tulisikin. Tyyliin "kunnes kuolema meidät erottaa". Peräänkuulutan siis tiukkaa asennetta.

[Xantippa]

"Pakotettu" on väärä sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitin. Asenteen tulisi heti suhteen alussa olla sellainen,  että nyt sitten vanhennutaan yhdessä vaikka vastoinkäymisiä tulisikin. Tyyliin "kunnes kuolema meidät erottaa". Peräänkuulutan siis tiukkaa asennetta.

Nojuu, mutta samalla kannattaa ehkä peräänkuuluttaa anteeksiantamista, huumorintajua ja ymmärrystä siitä, että tiukkuus vie meidät (ei siis minua tai sinua) vain niin pitkälle. Loput lähtee ihan muista asenteista.

T: Xante

Muoksis: ei oma (kai poikkeuksellisen pitkä) parisuhteeni ole päivääkään perustunut sille, että olemme tiukasti päättäneet pysyä yhdessä. Päinvastoin, se on perustunut sille, että voimme lopettaa heti sinä päivänä ja hetkenä, kun emme enää halua.

[Brutto]

Muoksis: ei oma (kai poikkeuksellisen pitkä) parisuhteeni ole päivääkään perustunut sille, että olemme tiukasti päättäneet pysyä yhdessä. Päinvastoin, se on perustunut sille, että voimme lopettaa heti sinä päivänä ja hetkenä, kun emme enää halua.

Tästä tulee mieleen lähinnä tupakkalakko, johon lähdetään sillä asenteella että voin taas aloittaa polttamisen kun ei enää huvita olla lakossa...

[Xantippa]

Muoksis: ei oma (kai poikkeuksellisen pitkä) parisuhteeni ole päivääkään perustunut sille, että olemme tiukasti päättäneet pysyä yhdessä. Päinvastoin, se on perustunut sille, että voimme lopettaa heti sinä päivänä ja hetkenä, kun emme enää halua.

Tästä tulee mieleen lähinnä tupakkalakko, johon lähdetään sillä asenteella että voin taas aloittaa polttamisen kun ei enää huvita olla lakossa...

Uskon, sen perusteella, mitä olet historiaasi avannut. Että tulee mieleen kielletyt hedelmät ja miten ei saisi, mutta tekee mieli, pitäisi, mutta ei aio tehdä.

Itse en tee päätöksiä ja sitä kautta lupauksia, joista en ole varma, voinko niitä pitää, en näe syytä kusetelella osapuolia mielihalujeni mukaan enkä myöskään pelätä toisen tätä tekevän. Some keep it simple.

T: Xante

Muoksis: ja oikeampi analogia olisi, että on päättänyt, että ei ala polttamaan, mutta sitten kuitenkin yhtenä päivänä alkaa polttamaan. Vinkiksi, parempaan argumentointiin.

Muoksis 2: korjaan omaakin argumentointiani: siis ei haluaisi alkaa polttamaan, mutta alkaisi kuitenkin.
Kuten sanottua: en usko näissä asioissa päätöksiin, vaan haluun tehdä jotain tai olla tekemättä.

[Aasilaulu]

Mulle tulee mieleen, että onko Brutto ja Xantippa ihan niin eri linjoilla kuin päällisin puolin näyttää. Jos haluaa ajatella sitä motivaation kannalta tai sen kannalta, että on valmis näkemään vaivaa suhteen eteen... niin eihän se välttämättä sodi tätä ajatusta vastaan, että ei siinä ole pakko olla, jos ei halua.

Mulle tulee mieleen analogia työpaikasta, jossa joku pitää duunistaan kiinni vähän passiivisaggressiivisesti. Se on koko ajan sitä mieltä, että sitä kustaan linssiin ja että sen ei pitäis joutua kestämään tämmöstä – ja sitten se rutisee ja sen elämä on kurjaa. Versus joku joka on liikkeellä vähän vahvemmalla itsetunnolla ja ajattelee sitä niin, että ei sen tarvitse jäädä sellaiseen duuniin, joka tekee sille hallaa ja on nettona negatiivinen asia elämässä.

Jos omaan työelämäänsä suhtautuu niin, että ei koe lähtökohtaisesti olevansa altavastaajan asemassa, ehkä se vaikuttaa jotenkin siihen, millaiseen rooliin siinä päätyy. Ja tästä siis Aasinsilta takaisin parisuhteeseen.

[Norma Bates]

"Rakkaus ei tule kohdalle" -tyyppiset epätoivoa huokuvat kirjoitukset ovat herättäneet mielessäni ajatuksen siitä, tarvitseeko sen tullakaan. Mieleeni on tullut vanha perinteinen avioliitto, johon mentiin ja jossa pysyttiin. Lähinnä tulevat mieleen elokuvien ja kirjojen tarinat englantilaisista hienostosuvuista menneinä aikoina, mutta niissä vallinnut käytäntö taitaa olla olemassa tietyissä osissa maapalloa vieläkin.

Idea on se, että pysyvää parisuhdetta eli käytännössä entisinä aikoina avioliittoa, ei solmita niinkään rakkaudesta vaan muista syistä, joista yksi merkittävä on sukujen rooli, mihin liittyvät taloudelliset seikat. Avioliitossa voi olla kyse suvun pysymisestä yhteiskuntaluokassaan tai sieltä putoamisessa. Titanic -elokuvassahan tämä tuotiin osuvasti esille. Nuoren naisen kuului naida rikas mies, koska naimakauppa oli köyhtyneen suvun viimeinen pelastus. Nuori nainen ei tätä halunnut.

Avioliittoon siis mentiin ja siinä pysyttiin sukujen etujen ja yhteiskunnan normien puitteissa. Nainen saattoi joutua sietämään itseään vanhempaa vastenmielistä miestä, joka kaiken lisäksi petti häntä, jos sillä nyt oli muuta merkitystä kuin vaara saada mieheltä sukupuolitauti. Nainen keskittyi lapsiin ja kartanon ylläpitoon. Kun tuli aika hänen lastensa "valita" puoliso, nainen oli jo sopeutunut ajatukseen, ettei romanttisella rakkaudella ole väliä eikä sen varaan voi laskea tulevaisuuttaan. Niinpä hän päätti omien lastensa avioliitoista samalla tavalla kuin hänen vanhempansa olivat päättäneet hänen avioliitostaan.

Onko järjestetty avioliitto huono asia?

Luin jostakin, että järjestetyt avioliitot ovat osoittautuneet onnellisimmiksi kuin vapaasti rakkaudesta solmitut. Rakkaus nimittäin väljähtyy, mutta taloudelliset realiteetit eivät muutu.

Juuri nyt (kuvitellaan, että eletään 1800-lukua) nuoren naisen voi olla houkuttelevampaa mennä naimisiin komean tallinrengin kanssa mieluummin kuin pönäkän kartanonherran, mutta kahdenkymmenen vuoden päästä tilanne on toinen. Tallinrenki on parhaat päivänsä nähnyt köyhä kurja sivistymätön juoppo ja moukka. Lapset ja heidän äitinsä elävät köyhyydessä. Nuoruuden romanttisesta rakkaudesta haaveineen ei ole enää mitään jäljellä. Pönäkän kartanonherran kanssa naimisiin mennyt nainen sen sijaan elää yltäkylläistä kartanonrouvan elämää ja lapset käyvät ylhäisökoulua päätyäkseen merkittäviin asemiin yhteiskunnassa. Avioliitto on mikä on, mutta kaikkea ei voi saada. Ja kun kartanonherra kuolee, vaimo saa elää loppuelämänsä varakkaana leskenä. Kenties löytyy vielä uusi rakkauskin. Tallirengin puoliso sen sijaan viettää viimeiset päivänsä jossakin kurjassa köyhäintalossa.

Minusta on alkanut tuntua, että parisuhdeshoppailua vuosikausia harrastaneet eivät koskaan löydä sitä tosirakkautta, jota he epätoivoisesti ja kiihkeästi etsivät. Mitä useampia kokeiluja ja epäonnistumisia on takana, sitä toivottomampaa uuden onnellisen pitkään kestävän suhteen solmiminen on. "Kun mikään ei riitä" alkaa olla pelin henki. Tästäkin säännöstä, niin kuin kaikista, on tietysti poikkeuksia, mutta tuollaisen käsityksen saa. Jos suhteita ylipäätään lopulta enää on, ne ovat yhden yön juttuja. Shoppailijat eivät lopulta enää kelpaa edes toisilleen. Ja kuka vähemmän kokenut haluaa lähteä tuollaiseen hommaan katsomaan, kelpaisiko hän, ja kuinka monen päivän tai viikon päästä tulee potkut.

Vanhanaikaisessa 1800-luvun avioliitossa oli miehen kannalta se hyvä puoli, että mies sai sikailla ja tehdä mitä halusi, mutta kadulle häntä ei heitetty kuin korkeintaan selviämään. Tämä antoi turvallisuuden ja varmuuden tunteen. En tiedä, oliko järjestelyssä naisen kannalta hyviä puolia. Ehkä niitä oli. Hän sai lihoa ja muuttua vastenmieliseksi, mutta häntäkään ei jätetty. Vaikka avioliitto olisi ollut enää pelkkä kulissi, se antoi kuitenkin eräänlaisen turvan.

Sarjakuva- ja elokuvahahmojen Vihtorin ja Klaaran suhde taitaa olla tällainen, samoin Pekan ja Justiinan suhde. Näkyykö niissä paljon rakkautta ja hellyyttä. On vaikea edes kuvitella Vihtori ja Klaara tai Pekka ja Justiina mihinkään intiimeihin rakkauden hetkiin. Omalla tavallaan nämä suhteet kuitenkin olivat kai onnellisia?

https://pictures.abebooks.com/DTACOLLECTIBLES/22381698984.jpg

http://3.bp.blogspot.com/-uZ1qZSB3owg/UXmitiF_K0I/AAAAAAAAAFs/LXDN6zw913Q/s1600/Jiggs+001.jpg

https://i.pinimg.com/originals/17/21/be/1721be96793800f2804f2e065a36ff09.jpg

Jatkan vielä tämän pohdiskelua. Tarkoittaako onnellisuus sitä että on millä mällätä, eli taloudellista hyvinvointia? Myöskin kun vanhukset eivät tykkää olla yksin, niin sitten kun seksi ei enää kiinnosta (jos sellainen piste ehditään saavuttaa, ja kaippa sen avioliitossa saavuttaa), toimii se vanha kumppani tietysti seurana. Tulee mieleen vähän kuin kaksi vankia olisi ollut suorittamassa vuosikymmeniä vankeustuomiotaan samassa sellissä, väkisinkin toiseen kai jotenkin kiintyy, vaikkei se rakkautta olisikaan.

Suurin syy miksi vastustan järjestettyä avioliittoa on se että se vähän liian usein maailmalla kulkee käsi kädessä silvontojen ja lapsimorsiamien kanssa. Kaksi täysi-ikäistä aikuista sentään voi sanoa tarjotusta ehdokkaasta että en halua tuota, kunnes perhe tai joku parittajaeukko osaa tarjota mieluisempaa. Mutta kun morsmaikku on vasta lapsi, niin eipä inise ja intä vastaan vaikka millaiselle harvahampaiselle ukolle paiskattaisiin. Ja jotta paketti on varmasti ehjä eli muija neitsyt, niin genitaalit veks ja kursitaan aukko umpeen.

Onko yhtäkään kansaa joka silpoo tyttäriään mutta ei harjoita järjestettyä avioliittoa? Tuskin.

***

Länsimainen järjestetty avioliitto voisi olla sellainen että tietokone raksuttelee parhaan mahdollisen parin. Jos jotakuta kiinnostaa, voi viedä tätä ajatusta eteenpäin.

[Aasilaulu]

Suurin syy miksi vastustan järjestettyä avioliittoa on se että se vähän liian usein maailmalla kulkee käsi kädessä silvontojen ja lapsimorsiamien kanssa. Kaksi täysi-ikäistä aikuista sentään voi sanoa tarjotusta ehdokkaasta että en halua tuota, kunnes perhe tai joku parittajaeukko osaa tarjota mieluisempaa. Mutta kun morsmaikku on vasta lapsi, niin eipä inise ja intä vastaan vaikka millaiselle harvahampaiselle ukolle paiskattaisiin. Ja jotta paketti on varmasti ehjä eli muija neitsyt, niin genitaalit veks ja kursitaan aukko umpeen.

Avioliittojen järjestämisen perinne Intiassa on oma kiinnostava lukunsa. Siellähän Bollywood hehkuttaa täysillä romanttisen rakkauden ihannetta, ja sitä kai myös yleisesti pidetään arvossa ihan niin kuin länsimaissakin, mutta silti suurin osa avioliitoista on yhä järjestettyjä. Se siinä on hyvää nimenomaan Intiassa, että vanhemmat yleensä etsivät aika laajalta sopivaa kumppania, eikä se siis tyypillisesti ole mikään serkkuavioliitto niin kuin usein on tietyillä seuduilla Pakistanissa tai Afganistanissa. Intiassa siihen liittyy myös yleisesti tunnustettu kieltätymisoikeus, eli että vaikka vanhemmat etsivät sopivaa kumppania, siitä on mahdollista kieltäytyä, ja lisäksi nämä osapuolet ovat aikuisia.

Ehkä siis kannattaisi asiaa miettiessä erottaa järjestetty avioliitto ja pakkoavioliitto toisistaan. Sittenhän on vielä sellainenkin käsitepari kuin järkiavioliitto ja rakkausavioliitto.

[Xantippa]

^

Hyviä verrokkeja.

Samalla toteaisin, että eiköpähän juuri kulttuurilla ole tässä iso merkitys. Tarkoitan, että Intiassa on kai (en tosin sitäkään kulttuuria syvällisesti tunne) vallalla ajatus, että järjestetty avioliitto on hyvä, koska vanhemmat tuntevat lapsensa, osaavat valita oikein = on suuri todennäköisyys, että valinta on onnistunut ja rakkaus ilmaantuu avioliiton myötä. Eli kysymyksessä ei ole koko elämän auttamattomasti pilaava pakko.

T: Xante

[TSS]

Oikeastaan herää kysymys, miksi ihmeessä se parisuhteen yleensä pitäisi olla elinikäinen? Ihmiset muuttuvat ajan kuluessa enemmän tai vähemmän ja sitä myöten kasvavat erilleen tai sitten tulee jotain muuta eripuraa, josta ei pääse yli. Miksi väen väkisin pitäisi siinä sitten roikkua?

Olen miettinyt tätä kysymystä paljon ja jotenkin päädyn puolustamaan elinikäistä liittoa. Jos lähtökohtana olisi aina elinikäinen liitto, puolisot tekisivät enemmän töitä liiton eteen ja huomioisivat toisiaan paremmin. Oman olonsa voi tehdä mukavammaksi panostamalla kumppanin hyvinvointiin ja luomalla uskoa tulevaisuuteen. Nyt trendinä tuntuu olevan että heti kun ensihuuma on ohi, aletaan etsimään uutta suhdetta. Harrastetaan surffausta ihastumisen aallonharjalla. Kuka sellaiseen liittoon haluaisi edes panostaa, jonka onnistumisennuste on vain ensihuuman mittainen.

Toinen pitkää liittoa puoltava tekijä on perheen merkitys. Perhe menetetään aina erossa. Perheellä ja puolison sukulaisilla saattaa olla monelle jopa suurempi merkitys kuin itse puolisolla.

En taida jälleen kerran ostaa logiikkaa. Jos siis ihminen tietää olevansa pakotettu (millä muulla tavalla elinikäinen liitto taataan?) elinikäiseen liittoon, hänessa herää huomaivaisuus ja halu tehdä töitä liiton eteen, vaikka hänessä ei muuten näitä ominaisuuksia ole?


T: Xante

"Pakotettu" on väärä sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitin. Asenteen tulisi heti suhteen alussa olla sellainen,  että nyt sitten vanhennutaan yhdessä vaikka vastoinkäymisiä tulisikin. Tyyliin "kunnes kuolema meidät erottaa". Peräänkuulutan siis tiukkaa asennetta.

Itsekin olen mietiskellyt tätä mistä puhutte. Elämän päämäärä on kai olla onnellinen, ja parisuhde on osa tätä hanketta. Kumpi ympäristö lopulta tukee enemmän tätä päämäärää, muinainen eroja paheksuva ilmapiiri vai nykyaikainen yksilön omaa onnea korostava ilmapiiri. Erot ovat ainakin lisääntyneet, mutta onko ihmisten henkilökohtainen onnellisuus lisääntynyt? Näiden välille voitaneen vetää ainakin jonkilaista korrelaatiota (joko suoraa tai käänteistä), koska läheiset ihmissuhteet, joka parisuhde etunenässä on, on melko merkittävä tekijä ihmisen onnellisuudessa.

Toisaalta on hyvä, että huonosta liitosta voi lähteä nykyään helpommin, mutta onko tämä johtanut siihen, että ns. hyvistäkin liitoista lähdetään helpommin? Erot ovat tutkitusti tarttuvia, eli lähipiirin erot saanevat ihmiset tarkastelemaan sitä omaakin kumppania kriittisemmin. Kun eronnut elää uutta huumaa uuden ihanan kumppanin kanssa, voi tämä uusi kierros alkaa houkuttamaan oman nukkavierun kumppanin sijaan, vaikka kaikki olisikin ihan ok.

Enpä tiedä. Tuntuu, että ihmiset eivät ehkä nykyään enää tiedä, mikä määrä onnellisuutta on riittävää. Millainen elämä on riittävää. Minkä painoarvon antaa romanttiselle rakkaudelle, joka on polttoaineista parhaita, mutta pitkässä liitossa usein hiipunutta, ja minkä painoarvon muille arvoille? Mikä elämässä on tärkeintä?

[Karikko]

^
Parisuhteessa nykyään vaihtaminen uuteen on melko yleistä. Ehkä se joskus on hyväkin juttu, mutta usein ongelma saattaa olla myös siinä vaihtajassa, eli samat ongelmat viedään uuteen suhteeseen.
Odotukset ja toiveet eivät välttämättä täyty ja uuden veihätys on ohimenevää.
Haastavaahan parisuhde on yleensäkin- kaksi erilaista ihmistä joutuu sopeutumaan toisiinsa. Silloin on hyvä olla huomioimatta pikkua asioita jotka toisessa saattavat ärsyttää ja lakata pyrkimystä muokata toisesta itselleen mieleinen ihminen.

Joskus on vain pakko erota sekin on vaihtoehto. Loputtomasti ei pidä yrittää sopeutua, jokainen tarvitsee myös omaa tilaa.

[Xantippa]

Oma arvioni on, että ihminen, jolla hyvä itsetuntemus, on onnellinen yksinään ja toisen kanssa helpoiten.

Siihenkin kliseeseen uskon, että ellei ole onnellinen itsekseen, ei sitä kyllä ole toisenkaan kanssa. En usko, että omaan elämään tai itseen toinen voi ikinä tuoda mitään ratkaisevaa, että ns. perustyytymättömyys muuttuisi onneksi.

Jos näkee itsessään ja omassa elämässä paljon tyytymättömyyden aiheita, niitä on helppo nähdä myös toisessa. Ja toisaalta, jos toista alkaa vaatimaan muuttamaan omia tyytymättömyyksiä, parantamaan niitä, jne. se aika harvoin onnistuu.

T: Xante

[-:)lauri]

^ Olisin taipuvainen ajattelemaan samoin. Jos yksinäisyys täytetään pyörittelemällä päässä epäsosiaalisia asioita, niin ei ole ehkä niin helppoa sitten kun sitä seuraa olisi, muuttua sosiaaliseksi.

[safiiri]

Mulle tulee mieleen, että onko Brutto ja Xantippa ihan niin eri linjoilla kuin päällisin puolin näyttää. Jos haluaa ajatella sitä motivaation kannalta tai sen kannalta, että on valmis näkemään vaivaa suhteen eteen... niin eihän se välttämättä sodi tätä ajatusta vastaan, että ei siinä ole pakko olla, jos ei halua.

Mulle tulee mieleen analogia työpaikasta, jossa joku pitää duunistaan kiinni vähän passiivisaggressiivisesti. Se on koko ajan sitä mieltä, että sitä kustaan linssiin ja että sen ei pitäis joutua kestämään tämmöstä – ja sitten se rutisee ja sen elämä on kurjaa. Versus joku joka on liikkeellä vähän vahvemmalla itsetunnolla ja ajattelee sitä niin, että ei sen tarvitse jäädä sellaiseen duuniin, joka tekee sille hallaa ja on nettona negatiivinen asia elämässä.

Jos omaan työelämäänsä suhtautuu niin, että ei koe lähtökohtaisesti olevansa altavastaajan asemassa, ehkä se vaikuttaa jotenkin siihen, millaiseen rooliin siinä päätyy. Ja tästä siis Aasinsilta takaisin parisuhteeseen.

Tässä lienee kaikkien syytä tunnistaa oma tapansa toimia. Siinä missä yhdelle ajatuskin ikuisesta lupautumisesta toimii lähinnä erilleen sysääjänä ja koko suhteen pilaavana ahdistavana pakkona, se on toiselle juuri tapa saada homma toimimaan. Me ollaan kaikki hirveän erilaisia siinä, mikä meitä motivoi ja auttaa pyrkiessä kohti jotakin tavoitetta. Siinä missä yksi tarvitsee vaikkapa kuntoiluunsa personal trainerin tai maratontavoitteen, on tällainen toiselle juuri tekijä, joka inhottaa kaikkein eniten ja saa heti lopettamaan koko jutun. Lienee tärkeintä tunnistaa oma toimintatapa ja sitten pyrkiä järjestämään olosuhteet sellaisiksi, ettei ole liiaksi niitä häiritseviä ja motivaatiota vähentäviä tekijöitä haittaamassa. Nämä tekijät vain eivät ole kaikille samoja.

Itse tuppaan esim. kasvattamaan aina itselleni pienet pirunsarvet, kun joku asettelee erilaisia pakkoja, jotta varmasti "saisin aikaiseksi". Tyypillisesti en koskaan silloin tee siten kuin olisi ollut tarkoituksena, vaan joko en tee ollenkaan, teen vain minimin vaikka pystyisin enempäänkin helposti tai sitten tottelen "ylihyvin" siten, että homma muuttuu täysin älyttömäksi ja mielellään häiritsee jollain tapaa pakon asettajaa. Kaikissa tapauksissa siis asetettu pakko aiheuttaa sen, etten tee parastani, vaan vain jotakin suhteessa pakkoon ilmaistakseni mielipiteeni sen typeryydestä. Sen sijaan jos saan itse olla oma "piiskurini", saan tyypillisesti asiat tehtyä ja tavoitteet saavutettua. Minusta on loukkaavaa olettaa, että tarvitsen jonkun ulkoisen pakon tai piiskaajan. Se aliarvioi mielestäni minua ihmisenä sekä muuttaa toiminnan luonteen ikäväksi toisen miellyttämisen ja vain ulkoisen palkkion vuoksi tapahtuvaksi suosion kalasteluksi. Ei kukkokaan käskien laula.

Jos haluan toimia pitkäjänteisesti jossakin asiassa, on paras motivaattori löytää innostus siihen toimintaan, jota tavoitteen saavuttaminen vaatii. Siis - vaikkapa siis nauttia parisuhteestaan juuri nyt ja tänään ja silloinkin, kun joutuu siinä jotakin hankausta työstämään. Ei minua ainakaan saa panostamaan suhteeseen jokin päätös siitä, että kestän, vaikka pahalta tuntuisi. Ennemminkin päinvastoin se, että voin milloin tahansa myös todeta, että se oli sitten tässä, saa valitsemaan, ettei noin totea.

JOtenkin itselleni ajatus ikuisuuslupaus pitää liiaksi sisällään ääneen lausumattoman lupauksen pysyä myös muuttumattomana. Se taas on ajatuksena täysin mahdoton ja jopa haitallinen. En myöskään haluaisi kumppania, joka lupaa pysyä samanlaisena vuosikymmenten ajan. Mutta miten voisi luvata rakastavansa aina, jos oletuksena on, että tietenkin molemmat muuttuvat? Mitä ja millaista edes on se rakkaus, jonka tämän muuttuneen itsensä puolesta on lupaamassa? Mutta varmaankin joillekin tällainen lupaus on luonteva ja myös tapa kannatella parisuhdetta. Itse en vain koe sitä toimivana - enkä oikein mahdollisenakaan. Kyse lienee kuitenkin myös siitä, miten sen sisällöllisesti ymmärrän.

[Brutto]

Oikeastaan herää kysymys, miksi ihmeessä se parisuhteen yleensä pitäisi olla elinikäinen? Ihmiset muuttuvat ajan kuluessa enemmän tai vähemmän ja sitä myöten kasvavat erilleen tai sitten tulee jotain muuta eripuraa, josta ei pääse yli. Miksi väen väkisin pitäisi siinä sitten roikkua?

Olen miettinyt tätä kysymystä paljon ja jotenkin päädyn puolustamaan elinikäistä liittoa. Jos lähtökohtana olisi aina elinikäinen liitto, puolisot tekisivät enemmän töitä liiton eteen ja huomioisivat toisiaan paremmin. Oman olonsa voi tehdä mukavammaksi panostamalla kumppanin hyvinvointiin ja luomalla uskoa tulevaisuuteen. Nyt trendinä tuntuu olevan että heti kun ensihuuma on ohi, aletaan etsimään uutta suhdetta. Harrastetaan surffausta ihastumisen aallonharjalla. Kuka sellaiseen liittoon haluaisi edes panostaa, jonka onnistumisennuste on vain ensihuuman mittainen.

Toinen pitkää liittoa puoltava tekijä on perheen merkitys. Perhe menetetään aina erossa. Perheellä ja puolison sukulaisilla saattaa olla monelle jopa suurempi merkitys kuin itse puolisolla.

En taida jälleen kerran ostaa logiikkaa. Jos siis ihminen tietää olevansa pakotettu (millä muulla tavalla elinikäinen liitto taataan?) elinikäiseen liittoon, hänessa herää huomaivaisuus ja halu tehdä töitä liiton eteen, vaikka hänessä ei muuten näitä ominaisuuksia ole?


T: Xante

"Pakotettu" on väärä sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitin. Asenteen tulisi heti suhteen alussa olla sellainen,  että nyt sitten vanhennutaan yhdessä vaikka vastoinkäymisiä tulisikin. Tyyliin "kunnes kuolema meidät erottaa". Peräänkuulutan siis tiukkaa asennetta.

Itsekin olen mietiskellyt tätä mistä puhutte. Elämän päämäärä on kai olla onnellinen, ja parisuhde on osa tätä hanketta.

Onnellisuuden tavoittelu on taitolaji ja liian usein siinä sorrutaan tavoittelemaan pikavoittoja. Varsinkin parisuhderintamalla lähdetään liian helposti hakemaan pelkkiä toistuvia ensihuuman kokemuksia. Niihin saatetaan jopa jäädä koukkuun. Joillekin se saattaa tuoda onnellisen elämän, mutta itse alan uskoa pitkiin suhteisiin, jotka tuottavat onnellisuutta muidenkin tekijöiden kuin pelkästään rakastumisen tunteen kautta.

Mikä määrä onnellisuutta sitten on riittävää? Ihmiset ovat kadottaneet kyvyn tunnistaa kohtuullisuuden rajat, joten ei ilmeisesti mikään.

"You know feeling good was good enough for me" sanoisi Janis Joplin.