Parisuhdeketju

[Xantippa]

Onnellisuuden tavoittelu on taitolaji ja liian usein siinä sorrutaan tavoittelemaan pikavoittoja. Varsinkin parisuhderintamalla lähdetään liian helposti hakemaan pelkkiä toistuvia ensihuuman kokemuksia. Niihin saatetaan jopa jäädä koukkuun. Joillekin se saattaa tuoda onnellisen elämän, mutta itse alan uskoa pitkiin suhteisiin, jotka tuottavat onnellisuutta muidenkin tekijöiden kuin pelkästään rakastumisen tunteen kautta.

Tästä olemme samaa mieltä. Rakastaminen on ainakin itselleni enemmän onnellisuutta tuottavaa kuin rakastuminen (joka onkin aika rasittavaa puuhaa), enkä halveksi pitkän suhteen tuomaa turvallisuudentunnettakaan.

T: Xante

[urogallus]

Oikeastaan herää kysymys, miksi ihmeessä se parisuhteen yleensä pitäisi olla elinikäinen? Ihmiset muuttuvat ajan kuluessa enemmän tai vähemmän ja sitä myöten kasvavat erilleen tai sitten tulee jotain muuta eripuraa, josta ei pääse yli. Miksi väen väkisin pitäisi siinä sitten roikkua?

Olen miettinyt tätä kysymystä paljon ja jotenkin päädyn puolustamaan elinikäistä liittoa. Jos lähtökohtana olisi aina elinikäinen liitto, puolisot tekisivät enemmän töitä liiton eteen ja huomioisivat toisiaan paremmin. Oman olonsa voi tehdä mukavammaksi panostamalla kumppanin hyvinvointiin ja luomalla uskoa tulevaisuuteen. Nyt trendinä tuntuu olevan että heti kun ensihuuma on ohi, aletaan etsimään uutta suhdetta. Harrastetaan surffausta ihastumisen aallonharjalla. Kuka sellaiseen liittoon haluaisi edes panostaa, jonka onnistumisennuste on vain ensihuuman mittainen.

Toinen pitkää liittoa puoltava tekijä on perheen merkitys. Perhe menetetään aina erossa. Perheellä ja puolison sukulaisilla saattaa olla monelle jopa suurempi merkitys kuin itse puolisolla.

Ja jätetyiksi tulleita saatettaisiin sympata hiukan nykyistä enemmän. Tällä hetkellä meno on aika raakaa.

[mikainen]

Olin jo kyseenalaistaa sen, että elämän päämäärä olisi onnellisuus, mutta tarkemmin ajateltuna sen voi kyllä niinkin ajatella.

Tuntuuhan se olevan yleismaailmallinen pyrkimys onnellisuutta kohti vaikka sen pyrkimyksen ilmenemismuodot näyttävät usein aivan päinvastaisilta. Mieli kun on rikki niin sitä onnea haetaan omituisista asioista, rahaa ja valtaa pitää aina olla enemmän kun uskotaan, että kyllä se seuraava miljoona vasta takaa onnellisuuden. Sadisti on onnellinen saadessaan rääkätä muita ja joku viiltelee itseään kun sekin tuntuu paremmalta kuin nykytilanne jne

[Norma Bates]

Yksi syistä miksi pitkä parisuhteeni kopsahti karille taitaa olla juuri se että kumppani arvostikin rakastumista enemmän kuin rakastamista. Minulla on kyllä päinvastoin. Tunnemyrskyt ovat rasittavia. Mieluummin sellainen vaikka vähän arkinenkin olo, hyväntuulinen kuitenkin, kuin jotain Tuulen viemää.

Treffeillä käydessä ei kenenkään kanssa vaan ole tullut sellaista tuttuuden tunnetta mistä on hyvä lähteä etenemään. Tulee vain vierauden tuntemuksia. Ei mitään kodikasta ja leppoisaa. Ja juuri sen vierauden tunteen ällöttävyyden takia treffeillä ei tulekaan käytyä kuin pari kertaa vuodessa, mikä matemaattisesti ajatellen ei ole hyvä hommeli. Mistäköhän luin että sadasta ihmisestä vain joku kolme on sellaisia joista voisi kiinnostua. En ole sataa miestä tavannut edes koko elämäni aikana.

[Hippi]

Itse taidan olla juuri tuollainen rakastumiseen rakastunut aallonharjalla surffaaja parisudejutuissa, mutta yksin ollessa (ja tietysti aikanaan lasten kanssa) osaan löytää onnellisuuden siitä ihan tavallisesta arkipäivän elämästä. Ehkä sen tulisimman rakastumisen mentyä ohi, tunnen menettäneeni jotain suurta, enkä osaa sen jälkeen tyytyä siihen normaaliin elämään tämän rakastumisen kohteen kanssa. Tosin useimmiten rakastumisen mentyä ohi vasta alkaa nähdä sen toisen osapuolen vikoja tai "vikoja", joita sitten en pystykään sietämään.

Ilmeisesti minulla ei riitä jaksaminen siihen, että joku aikuinen olisi jatkuvasti elämässäni läsnä. Kaksi lyhyttä avioliittoa kaukana takana ja kolmatta en halua edes yrittää. Suurimman osan elämästäni olen silti tuntenut olevani hyvin onnellinen, mutta parisuhdeonnea siinä on hyvin vähän.

[Xantippa]

Itselläni (huom nyt todellakin puhun vain itsestäni, tulkoon tähän heti disclamer) rakastumisen erottaa rakastamisesta se, että ensimmäinen on äärimmäisen itsekäs tila. Kaikkea, mitä toinen tekee, arvioi ja määrittää "minun" kautta. Miltä minusta tuntuu, kun toinen tekee tai sanoo noin, mitä se minulle tarkoittaa, että aikoo tuota...jotenkin siinä tilassa on läsnä niin...mikähän olisi sana...riippuvaisuus tai jotain sinne päin, on itse aivan kiinni toisessa ja elää toisen mielialoja (siten kuin ne omassa päässään itsekkäästi tulkitsee).

Rakastaminen antaa tilaa, kuunnella ja yrittää ymmärtää, tajuta, että ei tällä tai tuolla asialla ole mitään tekemistä minun kanssani, joten tästä on ihan turha draamaa vääntää.

T: Xante

[Norma Bates]

Rakastuminen parhaimmillaan on innostusta. Huonoimmillaan omien haavekuviensa kanssa vehtaamista jopa niin että voi lopulta kysyä että omaan itseesikö ihastuit - ethän tiedä oikeasti tuosta toisesta hittojakaan.

Rakastaminen mielestäni on sitä että tietää ketä ja millaista ihmistä kohtaan niitä tunteita on. On oikeaan, todelliseen ihmiseen kiintynyt. Ei omiin aivoituksiinsa.

[Aasilaulu]

Onnellisuuden tavoittelu on taitolaji ja liian usein siinä sorrutaan tavoittelemaan pikavoittoja. Varsinkin parisuhderintamalla lähdetään liian helposti hakemaan pelkkiä toistuvia ensihuuman kokemuksia. Niihin saatetaan jopa jäädä koukkuun. Joillekin se saattaa tuoda onnellisen elämän, mutta itse alan uskoa pitkiin suhteisiin, jotka tuottavat onnellisuutta muidenkin tekijöiden kuin pelkästään rakastumisen tunteen kautta.

Mikä määrä onnellisuutta sitten on riittävää? Ihmiset ovat kadottaneet kyvyn tunnistaa kohtuullisuuden rajat, joten ei ilmeisesti mikään.

Kyllähän rakastuessa saa aika voimakkaita hyvän olon kokemuksia. Ei se ihme ole, että ihminen joskus sellaisia huippuhetkiä tai todella voimakkaan hyvän olon fiiliksiä kaipaa.

Oisko siinä sitten vähän haastavaa se, että onnellisuuden tai onnen kokemukset tuntuu jopa tulevan vähän sattumanvaraisesti. Kivoja asioita voi tietty itselleen järjestää, se kannattaa ja siinä ei ole mitään väärää. Mutta loppujen lopulta ilo kuitenkin usein yllättää ja tuntuu semmoselta, että sitä ei ehkä ihan ansaita eikä järjestetä vaan se vain syntyy elämän kontrasteista spontaanisti.

Tässä mielessä onnellisuuden tavoittelu voi näyttäytyä aika vaativanakin pyrkimyksenä. Kun se voi näyttää siltä, että tekee asioita, joita ei ihan niin hirveästi ehkä hetkestä hetkeen edes halua tehdä. Hoitaa erilaisia velvollisuuksia, yrittää toimia hyvin, kärsii pieniä pettymyksiä ja kokee pieniä onnistumisia. Niin mistä sen edes tietää hetkestä käsin, onko joku nyt ns. hyvää elämää ja osa siihen kuuluvaa onnellisuutta vai pikemminkin jotain pikavoiton tavoittelua tai muuten kestämätöntä 

[Karikko]

Rakastuminen parhaimmillaan on innostusta. Huonoimmillaan omien haavekuviensa kanssa vehtaamista jopa niin että voi lopulta kysyä että omaan itseesikö ihastuit - ethän tiedä oikeasti tuosta toisesta hittojakaan.

Rakastaminen mielestäni on sitä että tietää ketä ja millaista ihmistä kohtaan niitä tunteita on. On oikeaan, todelliseen ihmiseen kiintynyt. Ei omiin aivoituksiinsa.

Rakkautta on kaikenlaista, pasas perttikin rakasti varmaan hurjasti mariaansa, kun otti hänet firmansa johtajaksi ja taisi lahjoittaa pari silloista miljoonaa kaupan päälle,, kaippa se hekuma sitten tuli korvattua jollain tavalla, mutta raahaan rakastuminen on varmaan yksi "hyvä ominaisuus"
Spede taisi silloin olla jo melko iällä ja maria 19 vuotias missi joka ilmeisesti osasi hinnoitella rakkautensa. Ikäero melkein viisikymmentä, onhan se dannyn ja erikan sokerisuhdekin samaa luokkaa, mutta liekö yhtä arvokas, tai kallis.

[TSS]

Rakastuminen ja rakastaminen ovat oikeastaan todella eri asioita, melkeinpä vastakohtia toisilleen. Koska sanat ovat niin samanlaisia, kai moni haksahtaa odottamaan rakkaudelta jotain samaa kuin mitä rakastumisessa on. Vai onko se haksahdus? Pitäisikö siinä säilyä jotain samaa, jos se on "oikeanlaista parisuhderakkautta", ja mitä se jokin sitten olisi?

En ihmettele, että rakastumiseen jää koukkuun, onhan se mielihyvähormoneineen euforinen tila. Laulujen sanoitustenkaan mukaan mikään ei ole tärkeämpää kuin huumava rakkaus.

[TSS]

Onnellisuuden tavoittelu on taitolaji ja liian usein siinä sorrutaan tavoittelemaan pikavoittoja. Varsinkin parisuhderintamalla lähdetään liian helposti hakemaan pelkkiä toistuvia ensihuuman kokemuksia. Niihin saatetaan jopa jäädä koukkuun. Joillekin se saattaa tuoda onnellisen elämän, mutta itse alan uskoa pitkiin suhteisiin, jotka tuottavat onnellisuutta muidenkin tekijöiden kuin pelkästään rakastumisen tunteen kautta.

Mikä määrä onnellisuutta sitten on riittävää? Ihmiset ovat kadottaneet kyvyn tunnistaa kohtuullisuuden rajat, joten ei ilmeisesti mikään.

Kyllähän rakastuessa saa aika voimakkaita hyvän olon kokemuksia. Ei se ihme ole, että ihminen joskus sellaisia huippuhetkiä tai todella voimakkaan hyvän olon fiiliksiä kaipaa.

Oisko siinä sitten vähän haastavaa se, että onnellisuuden tai onnen kokemukset tuntuu jopa tulevan vähän sattumanvaraisesti. Kivoja asioita voi tietty itselleen järjestää, se kannattaa ja siinä ei ole mitään väärää. Mutta loppujen lopulta ilo kuitenkin usein yllättää ja tuntuu semmoselta, että sitä ei ehkä ihan ansaita eikä järjestetä vaan se vain syntyy elämän kontrasteista spontaanisti.

Tässä mielessä onnellisuuden tavoittelu voi näyttäytyä aika vaativanakin pyrkimyksenä. Kun se voi näyttää siltä, että tekee asioita, joita ei ihan niin hirveästi ehkä hetkestä hetkeen edes halua tehdä. Hoitaa erilaisia velvollisuuksia, yrittää toimia hyvin, kärsii pieniä pettymyksiä ja kokee pieniä onnistumisia. Niin mistä sen edes tietää hetkestä käsin, onko joku nyt ns. hyvää elämää ja osa siihen kuuluvaa onnellisuutta vai pikemminkin jotain pikavoiton tavoittelua tai muuten kestämätöntä 

Kyllä se taitaa niin olla, että jos oikein tietoisesti onnea tavoittelee, se tavoitteluksi jää. Kun on oikein onnellinen, ei sitä kai edes kysy itseltään onko onnellinen. Hyvin sanottu, että onni tulee elämän kontrasteista ja vähän kuin epäansaittuna yllätyksenä. Jos kokee "ansaitsevansa" onnen, se taitaa jo ajaa onnen pois.

Ja paljonhan se onnellisuus on onnenkauppaa -millaisen temperementin on saanut positiivisuuden ja negatiivisuuden akselilla. Toisaalta negatiivisemman elämänasenteen omaavan onnen hetkeyt voivat olla jotenkin syvempiä, ken tietää.

[safiiri]

Rakastuminen ja rakastaminen ovat oikeastaan todella eri asioita, melkeinpä vastakohtia toisilleen. Koska sanat ovat niin samanlaisia, kai moni haksahtaa odottamaan rakkaudelta jotain samaa kuin mitä rakastumisessa on. Vai onko se haksahdus? Pitäisikö siinä säilyä jotain samaa, jos se on "oikeanlaista parisuhderakkautta", ja mitä se jokin sitten olisi?

En ihmettele, että rakastumiseen jää koukkuun, onhan se mielihyvähormoneineen euforinen tila. Laulujen sanoitustenkaan mukaan mikään ei ole tärkeämpää kuin huumava rakkaus.

Laulujen sanojen sanoman ottaminen elämänfilosofiakseen ei taida olla erityisen fiksu veto noin muutenkaan. Vaikka joissakin sanoituksissa onkin ihan hyviä juttuja, niin näissä lemmenkipeiden kissojen mankumisissa ei ehkä niinkään.

[TSS]

Rakastuminen ja rakastaminen ovat oikeastaan todella eri asioita, melkeinpä vastakohtia toisilleen. Koska sanat ovat niin samanlaisia, kai moni haksahtaa odottamaan rakkaudelta jotain samaa kuin mitä rakastumisessa on. Vai onko se haksahdus? Pitäisikö siinä säilyä jotain samaa, jos se on "oikeanlaista parisuhderakkautta", ja mitä se jokin sitten olisi?

En ihmettele, että rakastumiseen jää koukkuun, onhan se mielihyvähormoneineen euforinen tila. Laulujen sanoitustenkaan mukaan mikään ei ole tärkeämpää kuin huumava rakkaus.

Laulujen sanojen sanoman ottaminen elämänfilosofiakseen ei taida olla erityisen fiksu veto noin muutenkaan. Vaikka joissakin sanoituksissa onkin ihan hyviä juttuja, niin näissä lemmenkipeiden kissojen mankumisissa ei ehkä niinkään.

Joo, mutta suuri elämänvoima se tuntuu olevan, kuin melkeinpä se vain innoittaa ihmisiä luomaan lauluja ja sanoituksia. Ja sitähän se on, kaikkihan sen tietää. Taiteilija tarvitsee suuria tunteita.

[safiiri]

Onnellisuuden tavoittelu on taitolaji ja liian usein siinä sorrutaan tavoittelemaan pikavoittoja. Varsinkin parisuhderintamalla lähdetään liian helposti hakemaan pelkkiä toistuvia ensihuuman kokemuksia. Niihin saatetaan jopa jäädä koukkuun. Joillekin se saattaa tuoda onnellisen elämän, mutta itse alan uskoa pitkiin suhteisiin, jotka tuottavat onnellisuutta muidenkin tekijöiden kuin pelkästään rakastumisen tunteen kautta.

Mikä määrä onnellisuutta sitten on riittävää? Ihmiset ovat kadottaneet kyvyn tunnistaa kohtuullisuuden rajat, joten ei ilmeisesti mikään.

Kyllähän rakastuessa saa aika voimakkaita hyvän olon kokemuksia. Ei se ihme ole, että ihminen joskus sellaisia huippuhetkiä tai todella voimakkaan hyvän olon fiiliksiä kaipaa.

Oisko siinä sitten vähän haastavaa se, että onnellisuuden tai onnen kokemukset tuntuu jopa tulevan vähän sattumanvaraisesti. Kivoja asioita voi tietty itselleen järjestää, se kannattaa ja siinä ei ole mitään väärää. Mutta loppujen lopulta ilo kuitenkin usein yllättää ja tuntuu semmoselta, että sitä ei ehkä ihan ansaita eikä järjestetä vaan se vain syntyy elämän kontrasteista spontaanisti.

Tässä mielessä onnellisuuden tavoittelu voi näyttäytyä aika vaativanakin pyrkimyksenä. Kun se voi näyttää siltä, että tekee asioita, joita ei ihan niin hirveästi ehkä hetkestä hetkeen edes halua tehdä. Hoitaa erilaisia velvollisuuksia, yrittää toimia hyvin, kärsii pieniä pettymyksiä ja kokee pieniä onnistumisia. Niin mistä sen edes tietää hetkestä käsin, onko joku nyt ns. hyvää elämää ja osa siihen kuuluvaa onnellisuutta vai pikemminkin jotain pikavoiton tavoittelua tai muuten kestämätöntä 

Kyllä se taitaa niin olla, että jos oikein tietoisesti onnea tavoittelee, se tavoitteluksi jää. Kun on oikein onnellinen, ei sitä kai edes kysy itseltään onko onnellinen. Hyvin sanottu, että onni tulee elämän kontrasteista ja vähän kuin epäansaittuna yllätyksenä. Jos kokee "ansaitsevansa" onnen, se taitaa jo ajaa onnen pois.

Ja paljonhan se onnellisuus on onnenkauppaa -millaisen temperementin on saanut positiivisuuden ja negatiivisuuden akselilla. Toisaalta negatiivisemman elämänasenteen omaavan onnen hetkeyt voivat olla jotenkin syvempiä, ken tietää.

En usko että onnen syvyyttä voi oikeastaan tuolla tavalla vertailla muihin. Niille, joiden temperamentti on arkiseenkin onneen taipuvainen, eivät taida erityisen voimallisen tunnekokemukset olla mikään onnen täyttymys. Juuri siksi he eivät niiden perässä myöskään juokse. JOs olisi erityisen antoisaa heittelehtiä huipulta alhoon, olisivat kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat kaikkein onnellisimpia.

[safiiri]

Rakastuminen ja rakastaminen ovat oikeastaan todella eri asioita, melkeinpä vastakohtia toisilleen. Koska sanat ovat niin samanlaisia, kai moni haksahtaa odottamaan rakkaudelta jotain samaa kuin mitä rakastumisessa on. Vai onko se haksahdus? Pitäisikö siinä säilyä jotain samaa, jos se on "oikeanlaista parisuhderakkautta", ja mitä se jokin sitten olisi?

En ihmettele, että rakastumiseen jää koukkuun, onhan se mielihyvähormoneineen euforinen tila. Laulujen sanoitustenkaan mukaan mikään ei ole tärkeämpää kuin huumava rakkaus.

Laulujen sanojen sanoman ottaminen elämänfilosofiakseen ei taida olla erityisen fiksu veto noin muutenkaan. Vaikka joissakin sanoituksissa onkin ihan hyviä juttuja, niin näissä lemmenkipeiden kissojen mankumisissa ei ehkä niinkään.

Joo, mutta suuri elämänvoima se tuntuu olevan, kuin melkeinpä se vain innoittaa ihmisiä luomaan lauluja ja sanoituksia. Ja sitähän se on, kaikkihan sen tietää. Taiteilija tarvitsee suuria tunteita.

Pah, eikä tarvitse. Tuo on pelkkä urbaani legenda. Suuria tunteita ja kaikenlaisia tunteita on kaikilla. taiteilija tarvitsee lähinnä kyvyn käyttää niitä ja kaikkea muutakin taiteensa materiaalina ja kyvyn kuvata niitä siten, että taiteesta tulee yleisöä puhuttelevaa, kommunikoivaa. Kukaan siitä saa yleisönä kicksejä, että taiteilija keskenään tuntee. Herättää lähinnä myötähäpeää, jos ne taiteilijan tunnekokemukset on valtaisia, mutta yleisö jää ulkopuoliseksi, kun kommunikointi tökkii. Omasta laulustaan liikuttuva taiteilija on vain nolo.