Suru ja siitä selviytyminen

[Hippi]

Tuosta kartanon palamisesta vedet tuskin minulle silmiin tulisi, kyllähän Nallella kartanoita riittää tai sitten rahaa uuden rakentamiseen.

Mutta kyllä meillä tuli töissä useammallekin vedet silmiin, kun saimme tietää, että edellispäivän suurena uutisena olleen rivitalopalon vieneen yhden työkaverimme kodin kaikkine tavaroineen. Onneksi oli kissat ja lompakko (=tärkeimmät paperit ja kortit) saatu pelastettua. Oitis polkaistiin käyntiin keräys, jotta pulaan joutunut saa vaatteita hankittua yms. muita välttämättömyystarvikkeita.

Kun tuo pulaan joutunut henkilö noin viikon päästä tuli töihin saatuaan järjesteltyä joitain käytännön juttuja, hänen kohtaaminen tuntui vaikealta. Mitä siinä osaa sanoa? Tosin, hän oli jo surunsa surrut tai piilottanut ja pystyi kertomaan tapauksesta ilman suurempaa tunteilua. Hän jopa heitti läppää, että nyt vihdoin tuli konmaritettua kunnolla ja kunhan talo saadaan rakennettua uudelleen, sinne hankitaan vain todella tarpeellinen.

Tuollaisessa tielanteessa on merkitystä sillä, kenelle onnettomuus tapahtuu. Tutulle tapahtuneena se kyllä menee tunteisiin itsellenikin, mutta vieraalle tapahtuneena ei ainakaan samassa määrin.

[kertsi]

Mitä tulee soittoon ex-naapurille, sanoisin vierestä, että riippuu täysin väleistä, joissa olitte. Jos ne olivat hyvät, siitä voisi olla apua, mutta vain siinä tapauksessa, että soitto tavallaan kohdistuu yhteiseen suruunne, ei siihen, että ex ei kertonut sinulle. Nimittäin olettaisin, että menetyksen keskellä kun itsekin on, ei halua joutua selittelemään toisen tekoja, vaikka niistä jotain tietäisikin. Lisäksi hän voi kokea sinusta vähän enemmänkin kuin vähän mustasukkaisuutta, sillä vaikka exän kanssa hyvin toimeen tuleminen on hieno juttu, se ei aina semmoisena nyxälle näyttäydy. Mutta uskon, että tämänkin tiedät, siis miten on, sen perusteella, millaiset välinne naapureina olivat.

Toivottavasti en ole tapani mukaan norsu porsliinin keskellä tässä ajatuksineni, ne eivät ole tarkoitettu tietenkään neuvoiksi tehdä niin tai näin, vaan ainoastaan ovat ajatuksia, joita tämä minussa herättää.

T: Xante

Muoksis: ja onhan hän edelleenkin sinunkin rakkaasi, sellaisia ovat ihmiset, joita rakastamme. Tapoja on erilaisia, siis rakastaa, mutta ei se rakkautta poista tai vähennä.

Kiitti Xante ajatuksistasi.

Tosiaankin, enpä tuota tullut ajatelleeksi, että ex-naapurinikin voi olla mustasukkainen ihan yhtä lailla, ja ehkä isommastakin syystä. Ex-mieheni käytti eronkin jälkeen (lukuunottamatta ensimmäistä vuotta?) puheluissaan yhä edelleenkin niitä ihania hellittelysanoja, mitä käytti silloinkin kun olimme naimisissa, ja hän myös teki tiettäväksi, että rakastaa yhä, vaikkei niitä sanoja sanonutkaan.

Ex-anoppini kokee rasittavana, että ex-naapurini soittaa usein hänelle, tukea hakien surussaan. Minun kanssani ex-anoppi sanoo kommunikaation olevan helppoa ja ihanaa, ja että hänelle tuli todella hyvä mieli, kun soitin. Meillä on aina ollut hyvät välit. Minulla on sellainen tuntuma, että ex-naapurini on ihan hajallaan edelleenkin, yli vuoden jälkeen ex-mieheni kuolemasta.

[kertsi]

Tästä keskustelusta on se hyöty, että tajusin juuri, että itse asiassa ensimmäinen masennuskauteni taisi olla äitini kuoleman jälkeen, pari vuotta ennen avioeroa. Ex-mieheni sanoi jotenkin kummallisesti, että hänestä tuntui että syyttäisin häntä äitini kuolemasta, mikä on aivan absurdia. Asuimme kyllä niin kaukana vanhemmistani (ja olimme opiskeluaikana kovin köyhiä), että pystyin tapaamaan vain kerran, pari vuodessa äitiäni ennen kuin hän kuoli - tästä harvoin tapaamisesta oli minulla jatkuva huono omatunto, jota äitini kyllä ruokki. Ehkä avioliittoni jotenkin ehkäisi vanhempieni tapaamista, mutta se oli vain hyvä asia niin kauan kuin äitini eli: taisin tarkoituksella muuttaa kauas hänestä jo hyvin nuorena. Rakastin äitiäni, mutta koin hänet myös vähän rasittavana, manipuloivana.

Kun äitini kuoli, olin jotenkin helpottunut, että loppui se loputon vaatiminen, että tulisin käymään kotona. (Olin aina pitkään allapäin, kun olin käynyt vanhempieni kotona, sanoi ex-mieheni.) Ja sitten tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olin helpottunut. (Ihan kuin nytkin tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, että olen helpottunut, että vihdoin sain selville, miksi ex-mieheni ei enää soitakaan minulle, kun vihdoin sain soitettua hänelle?)

[Karikko]

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Uusi tieto.

Normit ja moraalikäsitykset ovat tietenkin erilaisia siellä ja tuolla.

Jos Björn Wahlroos suree palanutta kartanoaan, yleisön sympatiat tuskin ovat samaa luokkaa kuin jos joku surisi kuollutta äitiään. Silti Björnin suru voi olla suurempaa. Se ei vain ole hyväksyttävää surua.

Onko Björkan huusholli palanut, vai liekö tuo esimerkki?  Surua on monenlaista ja silti surut ovat samanlaisia, eli menetyksiä. No hänellä on aika paljon varaa menettää, joten se ei taida muissa ihmisissä kovin paljon sytyttää empatiantunteita.

Anteeksi vaan, mutta omakohtainen suru on aina parempi, kuin toisen suruun eläytyminen- se on jotenkin aidompaa, empatiakin lienee surua, joka koetaan omakohtaisesti, silloin se voi olla tilanteeseen enemmän sidoksissa.

Omaa surua usein myös ruokitaan muistelemalla sitä usein. Tunteesta luopuminen on vaikeaa, vaikka se tunne olisi epämiellyttävä.

[Xantippa]

Tästä keskustelusta on se hyöty, että tajusin juuri, että itse asiassa ensimmäinen masennuskauteni taisi olla äitini kuoleman jälkeen, pari vuotta ennen avioeroa. Ex-mieheni sanoi jotenkin kummallisesti, että hänestä tuntui että syyttäisin häntä äitini kuolemasta, mikä on aivan absurdia. Asuimme kyllä niin kaukana vanhemmistani (ja olimme opiskeluaikana kovin köyhiä), että pystyin tapaamaan vain kerran, pari vuodessa äitiäni ennen kuin hän kuoli - tästä harvoin tapaamisesta oli minulla jatkuva huono omatunto, jota äitini kyllä ruokki. Ehkä avioliittoni jotenkin ehkäisi vanhempieni tapaamista, mutta se oli vain hyvä asia niin kauan kuin äitini eli: taisin tarkoituksella muuttaa kauas hänestä jo hyvin nuorena. Rakastin äitiäni, mutta koin hänet myös vähän rasittavana, manipuloivana.

Kun äitini kuoli, olin jotenkin helpottunut, että loppui se loputon vaatiminen, että tulisin käymään kotona. (Olin aina pitkään allapäin, kun olin käynyt vanhempieni kotona, sanoi ex-mieheni.) Ja sitten tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olin helpottunut. (Ihan kuin nytkin tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, että olen helpottunut, että vihdoin sain selville, miksi ex-mieheni ei enää soitakaan minulle, kun vihdoin sain soitettua hänelle?)

Olen täällä nyt vain pikaisesti kesken kaiken, mutta tahdon sanoa, että ymmärrän. Ja oletpahan vain mielessä!

Olet kantanut toisten puolesta kaikenlaista. Nyt se taakka on pois, joten toivoisin, että et ottaisi syyllisyyttä siihen tilalle.

GOT on tavallaan niin Hollywood, mutta pidin sanoista, että pitkä yöni on nyt valvottu.

Halaus,
Xante

[kertsi]

Kiitti, Xante!

[kertsi]

Sain vihdoin aikaiseksi soittaa ex-naapurilleni (voin kirjoittaa suomeksi asiasta, sillä hän ei osaa suomea). Osoittautui, että hän olikin lopussa ex-mieheni avovaimo, ja jopa asui joitain vuosia entisessä kodissamme. Se kyllä vähän kirpaisi. Joka tapauksessa oli hyvä, että soitin. Sain tietää, että syöpä oli edennyt nopeasti, ja ex-mieheni ei välttämättä edes tiennyt synttärieni aikoihin vielä sairastuneensa. Kunto oli kyllä heikennyt pikkuhiljaa noin puolessa vuodessa, oli hengästymistä portaissa jne.. Mitään muuta syytä en saanut selville sille, ettei hän minulle kertonut syövästään. Ex-mieheni ei kuitenkaan tarvinnut kuolla yksin, vaan ex-naapurini oli läsnä kädestä pitämässä, mistä olen kiitollinen.

Luulen, että meille molemmille oli tärkeää puhua. Ei ole monta sellaista ihmistä, joiden kanssa voin puhua ex-miehestäni, ja jotka tunsivat hänet. Tämä ex-naapurini oli ajatellut minua, mutta erinäisten syiden takia ei voinut ottaa yhteyttä, joten hyvä, että soitin. Ehkä soitan uudestaan, tai ehkä hän soittaa.

Uskon, että tuen hakeminen omilta tukiverkostoilta on tärkeää surusta selviytymisen kannalta. Ja jostain syystä oli kummallisen tärkeää tietää enemmän.

Niin kummalliselta kuin sekin tuntuu, minulla on eilen ja tänään ollut ikävä entistä kotiamme. Olen ikään kuin vaeltanut siellä muistoissani. Harmi, ettei juurikaan ole valokuvia sieltä. Olen muistellut, miten opiskelijabudjetilla tein meille kivan kodin, mitkä asiat siellä tuottivat iloa.

On ollut myös ikävä nuoruutta, sitä nuorta itseäni.

[Xantippa]

Hyvä Kertsi, että sait soitettua!

Tavallaan ei liene ihme, että tämä uutinen nostattaa mieleen kaiken entisen ja myös muistot sekä ikävän tunteen.

Joku sanoi minulle joskus, että ikävä on ihana tunne, se kertoo rakkaudesta enemmän kuin mikään muu. Ikävyyksiä välttelevänä en silloin tajunnut, mutta mitä enemmän olen sitä ajatellut, sen viisaammalta lause tuntuu.

T: Xante

[Toope]

Vaatii rohkeutta tehdä jotain, jota olisi helpompaa katua myöhemmin.

[Socrates]

Ne surut ovat kai vielä rankempia, joihin on sekaantuneena muita tunteita kuten katkeruutta, vihaa, häpeää, katumusta, jne.. En tiedä, miten asia selitetään psykologiassa. Ehkä sekoittunut tunne on sen verran monitahoihinen, että sitä on vaikeampi kestää, kun siitä ei yhtä hyvin saa tolkkua kuin puhtaasta tunteesta?

Tämä. Tunteiden cocktail on jotain pirullista ja niitähän elämä usein lykkää.

Puhdasta surua on helpompi käsitellä, mutta on järjetöntä asettaa sillekään mitään aikarajoja. Suru voi tulla myöhässä ja useina aaltoina.

Nostalgikkona semmoinen pikkiriikkinen suru on tavallaan aina päällä, kun muistelee menneitä. Jossain paikassa ei enää voi käydä tai jotain ei voi kokea.