Kun osion alustuksessa on mainittu ystävät, mutta yhtään avausta ei aiheesta ymmärtääkseni ole tehty, joten tässä se nyt on. Aihe vapaa keskustelulle ystävyydestä ihan mistä tahansa näkökulmasta. Minkälaista ystävyyttä sinä olet saanut kokea ja minkälainen ystävä sinä olet.
Omat kokemukseni kerron jos ketju saa tuulta siipien alle.
Lainaus käyttäjältä: Unforgiven - maaliskuu 01, 2019, 20:58:32
Kun osion alustuksessa on mainittu ystävät, mutta yhtään avausta ei aiheesta ymmärtääkseni ole tehty, joten tässä se nyt on. Aihe vapaa keskustelulle ystävyydestä ihan mistä tahansa näkökulmasta. Minkälaista ystävyyttä sinä olet saanut kokea ja minkälainen ystävä sinä olet.
Omat kokemukseni kerron jos ketju saa tuulta siipien alle.
Ystäviä on ollut paljon jo tämänkin matkan varrella.
Useimmat ovat jääneet matkasta, muuttojen, työpaikanvaihdosten ja kuolemantapausten johdosta. Toiset ovat tulleet kateellisiksi ja toiset menestyneet niin hyvin etteivät enää liiku samoissa piireissä.
Siinä 10-16 vuotiaina solmitut ystävyydet tuntuvat kestävimmiltä maailman myrskyissä.
En tiedä voiko omia lapsia ja heidän puolisoitaan sanoa ystäviksi. Jos ei, niin eipä minulla sitten taida olla ystäviä. Kouluaikaiset ja nuoruuden kaverit ovat aikoja sitten jääneet taakse eikä niistä mikään syventynyt ystävyydeksi asti. Ja kuten monelle yksinhuoltajalle käy, niin eipä minullakaan paljon ole ollut aikaa eikä haluakaan yhteisiin rientoihin työkavereiden kanssa taikka harrastuksiin, joten ei niitä ystävyyssuhteita juurikaan ole tullut solmittua.
Joku Näkkärillä lanseerasi sanan "vahän sosiaalinen" tarkoittaen sitä, että hyvin vähäinen määrä sosiaalisuutta riittää ja vähän enempi olisi jo tuskastuttavaa. Tuo kuvaa minua aika hyvin.
Milainen ystävä olen sitten muille? Pari työkaveria on sanonut minua ystäväkseen, vaikka siis vapaa-aikana ei mitenkään olla pidetty yhteyttä. Lähinnä kai ystävyytemme tulee esiin silloin, kun toisella on jotain kerrottavaa. Olen aika kömpelö noissa tilanteissa enkä osaa oikein mitään sanoa ja surkeita juttuja itken sitten mukana. Ehkä he sitten eivät ole neuvoa hakemassakaan, vaan riittää että saavat purkaa ääneen huoltaan.
Lainaus käyttäjältä: Hippi - maaliskuu 01, 2019, 21:39:21
En tiedä voiko omia lapsia ja heidän puolisoitaan sanoa ystäviksi. Jos ei, niin eipä minulla sitten taida olla ystäviä. Kouluaikaiset ja nuoruuden kaverit ovat aikoja sitten jääneet taakse eikä niistä mikään syventynyt ystävyydeksi asti.
"Ystävä" on sana, jota en koe tarpeelliseksi käyttää. Se on jotenkin hempeä ja naismainen, ja siihen sisältyy ajatus, että henkilöt pitäisivät toisistaan. Eli kaksi naista voi olla keskenään "ystävykset" mutta ei kaksi miestä eikä myöskään mies ja nainen. Ei minulla ole ketään tällaisia.
Joistakin ihmisistä voin ehkä käyttää nimitystä tuttava, mutta sitäkin käytän vain kolmannelle osapuolelle asian kirjallisesti esittäessäni eli lähinnä foorumikirjoituksissa. Se on aika jännä, että foorumilla tulee käyttäneeksi täysin erilaista kieltä kuin mitä käyttää puheessaan. On paljon sanoja, joita kirjoitan, mutta en sano. Tuttava esimerkiksi on sellainen. Puhuessani jonkun kanssa en sano, että joku (toinen) ihminen on tuttavani (ystävästä puhumattakaan) vaan käytän pidempää muotoa "tyyppi, jonka tunnen" tai "henkilö, jonka tunnen" tai "ihminen, jonka tunnen" tai "opettaja, jonka tunnen" (opettajan tilalla voi olla jokin muu ammatti).
Ns. vanhojen kavereiden kanssa keskustellessani voin käyttää epävirallisempia sanontoja kuten "tyyppi, jonka tunnen", mutta vähemmän läheisten ihmisten kanssa käytän virallisempia ilmaisuja kuten "ihminen, jonka tunnen". Puhekieli muuttuu sen mukaan kenen kanssa keskustelee.
Käytin edellä sanoja "vanhojen kavereiden", vaikka en varsinaisesti tarkoita, että nuo ihmiset olisivat kavereitani. Tarkoitan lähinnä ihmisiä, jotka olen tuntenut aina eli aivan lapsuudesta saakka. Tuollaisten ihmisten kanssa jutellessa on aidoimmillaan, koska heille ei tarvitse esittää mitään roolia. He tietävät kuka olen ja millainen olen, samoin kuin minä tiedän, mitä he ovat. Toisin sanoen tunnemme aika hyvin toisemme.
Norma Batesin kirjoitukset "Batesin kellarissa" saivat minut ajattelemaan, onko minkäänlainen neutraali "ystävyys" miesten ja naisten välillä ylipäätään mahdollinen ilman, että siihen liittyisi jonkinlainen piilevä tai avoin seksuaalinen ulottuvuus. Ei minulla ainakaan ole koskaan ollut naispuolista ystävää tai kaveria tai edes kunnolla läheistä tuttavaa. Ainoa paikka, jossa vaihdan mielipiteitä naisten kanssa, on tämä foorumi. Ja täälläkään en tiedä toisista juuri mitään, en edes sitä, miltä he näyttävät. No, pieniä vinkkejä itsestään muutama kirjoittaja antoi kuvien muodossa entisellä Jatkumo-foorumilla, ja annoinhan minäkin. Olen nähnyt kasvokuvan vain kahdesta tällä foorumilla kirjoittavasta eli Juhasta, joka on aivan avoimesti kuviaan esittänyt, sekä sattuman kautta eräästä toisesta. Mitään urkintaa en ole harrastanut. Joskus asioita vain yllättäen ilmestyy silmien eteen, kun netissä surffailee.
Tietyllä tavalla kammottavin tilanne on se, kun jonkinlaista tuttavuuden aktivoitumista ilmenee suhteessa sellaiseen naispuoliseen henkilöön, johon on kauan sitten ollut silmittömästi rakastunut. Ehkä ne tunteet häntä kohtaan eivät ole koskaan täysin poistuneet. Ne ovat vain koteloituneet "ikuiseen" surulliseen horrokseen. Kun tuollaisen naisen kanssa hänen aloitteestaan alkaa käydä Facebook- keskustelua ja WhatsApp -keskustelua, ja kun hän kirjoittaa hyvin tuttavallisesti ja lähettää hymynaamasymboleita ja sydänsymboleita ja muita tällaisia, niin tilanne alkaa olla kuin puukon kääntelemistä vanhassa haavassa. Joutuu olemaan tiukkana itselleen, etteivät vanhat tunteet herää uudelleen. Eihän tuollaisen ihmisen kanssa voi olla "ystävä". Ajatus on täysin mahdoton. Tulee vain surullisen haikea olo. Aivan niin kuin hän härnäisi ja naureskelisi ja kiusaisi, että hah, hah, haa, etpäs saanut. Virallisesti hän ei tietenkään tiedä, että olen ollut häneen rakastunut. Mutta aavistaako hän edes, se vaivaa minua.
En haluaisi lopettaa kirjoitusta tällä tavalla, mutta en nyt keksi tähän mitään järkevää jatkoakaan.
Lainaus käyttäjältä: Kopek - maaliskuu 02, 2019, 08:23:54
"Ystävä" on sana, jota en koe tarpeelliseksi käyttää. Se on jotenkin hempeä naismainen, ja siihen sisältyy ajatus, että henkilöt pitäisivät toisistaan. Eli kaksi naista voi olla keskenään "ystävykset" mutta ei kaksi miestä eikä myöskään mies ja nainen. Ei minulla ole ketään tällaisia.
Kun eilen kirjoitin oman juttuni, niin pitkään mietin, miten osaisin tämän yhden työkaverin kanssa olevan suhteen kuvata, silä se poikkeaa melkoisesti noista parista, joista kerroin ja joissa olen enemmänkin kuuntelija. Jätin sen sitten kokonaan pois.
Olen tuntenut tämän kolmannen ystävän yli parikymmentä vuotta ja olemme olleet "samassa projektissa" koko tuon ajan. Ei se varsinaisesti projekti ole, mutta tuo nyt lienee yleisesti ymmärrettävä kuvaus työsuhteestamme. Työaisioiden ohessa olemme panneet maailman asioita järjestykseen, kertoilleet omia juttujamme ja mananneet muiden osaamattomuutta ja pomojen typeryyttä ja niin edelleen. Olemme hyvin samanhenkisiä ja mielipiteet monista asioista käy yksiin, jopa musiikista.
Olimme jopa yli viisi vuotta samassa työhuoneessa ihan omasta ehdotuksestamme. Muutimme uusiin toimitiloihin ja siellä oli meidän yksikölle yhden hengen huoneiden lisksi muutama kahden hengen huone, joihin kukaan ei halunnut. Tämä mies sitten ehdotti, että tehdään päänavaus ja valitaan paras kahden hengen huone, niin muut jäävät nuolemaan näppejään. Samalla vältimme myös sen, että meidän olisi sitten määrätty jonkun satunnaisen kämppäkaveriksi. Näin teimme ja viihdyimme kämppiksinä oikein hyvin.
Tunnen myös miehen vaimon, joka on töissä siinä palveluyrityksessä, joka meille on tuottanut sovellustyötä. Hänen kanssaan olen tehnyt yhteistyötä virheselvittelyssä ja tulemme juttuun oikein hyvin.
Työkavereina olemme monesti ottaneet toisistamme tukea ja testanneet ajatuksiemme toimivuutta toisillamme ennen kuin olemme vieneet ideat eteenpäin. Meillä ei ole ollut mitään kilpailutilannetta eikä olisi tullut mieleen kampittaa toista vaan auttaa, jos toinen on kompuroimassa.
En näe mitään syytä, miksi mies ja nainen eivät voisi olla ihan vain ystäviä ilman mitään muita virityksiä. Itse asiassa nyt kun tätä kirjoittaessa olen pohtinut tuota suhdetta, niin huomaan, että taitaa minulla sittenkin olla ystävä myös perheen ulkopuolelta. :)
Itselläni on tällä hetkellä joitakin miespuolisia ystäviä (ja useita naispuolisia). Aiemmin oli useampikin, mutta yhteydenpito on vähentynyt mm. kauaksi muuton, työpaikkavaihdostan tms. takia. Näissä miehissä ehkä on jokin piirre, jota en oikein saa kuvata sanoin, jokin piirre, jonka ansiosta nimenomaan heidän kanssaan pystyy olemaan ystävä.
Sitten on olemassa miehiä, joiden kanssa ystävyyssuhde ei onnistuisi. Sellaisiin miehiin kuuluu mm. miehiä, jotka eivät arvosta naisia, tai jotka eivät pidä naisia tasa-arvoisina ja yhtä arvokkaina kuin miehiä, tai miehiä, joilla on vanhanaikaiset mielipiteet sukupuolista, tai pullistelevia machomiehiä, naistenvihaajia jne.. Eli yhteenvetona, sellaisten miesten kanssa ei nainen voi olla ystävä, jotka eivät voi olla naisen kanssa ystävä.
Minulle ystävyys on yksinkertaisesti pyhä. Kuulun ikäluokkaan, jossa vanhemmat eivät todellakaan ollut lastensa kavereita, hyvä, että muistivat, että heillä kääpiöitä kotona asuu. Se tarkoitti, että me lapset pidimme yhtä, pelastimme toisemme toistuvasti.
Sukupuolella ei ole itselleni tai ystävilleni ikinä ollut merkitystä. Miehestäni on tullut minun ystävilleni ystävä, ja olen saanut ystäviä mieheni kautta. Vietämme aikaa vaihtelevasti yhdessä, jotkut asiat ovat muodostuneet traditioiksi vähän vahingossa, pakkoa ei ole mihinkään.
En yksinkertaisesti tiedä, missä olisin ilman ystäviäni. Siksi ne meistä (en minä), jotka osaavat soittaa ja laulaa, laulavat: without love, where I would be right now.
T: Xante
Lainaus käyttäjältä: kertsi - maaliskuu 02, 2019, 10:21:36
Sitten on olemassa miehiä, joiden kanssa ystävyyssuhde ei onnistuisi. Sellaisiin miehiin kuuluu mm. miehiä, jotka eivät arvosta naisia, tai jotka eivät pidä naisia tasa-arvoisina ja yhtä arvokkaina kuin miehiä, tai miehiä, joilla on vanhanaikaiset mielipiteet sukupuolista, tai pullistelevia machomiehiä, naistenvihaajia jne.. Eli yhteenvetona, sellaisten miesten kanssa ei nainen voi olla ystävä, jotka eivät voi olla naisen kanssa ystävä.
Jos nyt itse ajattelen taaksepäin, niin ystävyys naisen kanssa ilman mitään latentteja toiveita tai muita virityksiä on ehkä helpompaa, jos kummallakin on jo parisuhde ja kumpikin kunnoittaa toisen ihmissuhdetta ja kaikkea siihen liittyvää riittävästi, että ei tulisi mieleenkään ruveta sellaisen kanssa leikkimään. Toki se muutoinkin on mahdollista, mutta joku sellainen tekijä siinä kai silloinkin on, että mitään romanttista ei vain tosissaan ajatella tai sinne ei mennä, ja se jostain syystä tuntuu niin turvalliselta, ettei se nyt edes pelota tai vaivaa mitenkään.
Mitä eroa on ystävällä ja kaverilla?
Minulla on Facebookissa toista tuhatta kaveria, mutta en uskoakseni voi kaikkia sanoa kaveriksikaan.
Jos 'ystävä sana' oli painotettuna, katsoisin vaimoani sydänystäväksi.
Lapsemme elävät omissa talouksissaan itsenäistä elämää ja heidän maailmankuvansa vain sivuaa meidän, vaimoni ja minun ystävyytä.
Muista keijo Kullervo
PS. Ystävä on jotain sellaista jolle voi sanoa itselleen hyvin tärkeitä asioita eikä saa kylmää 'ei' retorikkaa, ainakaan usein harteilleen. Toki joskus ja sitten on asian syventämisen paikka paikallaan.
Olisin mielelläni ollut ystävä kummankin eksäni kanssa. Eka kuoli ja toinen häipyi elämästäni ja lopulta s-postistanikin. En toki ollut ratkiriemuissani kun toka eksä ilmoitti eron halutessaan että olemme kavereita, ja asenne oli sen oloinen kuin olisimme takautuvastikin olleet. Eli jonkin aikaa olin itse kuvitellut olevani edelleenkin parisuhteessa kun hänen mielestään sitten olimmekin olleet pelkkiä kavereita. Näin lähes 13 v kestänyt suhde oli lopulta alennettu jonkinlaisen panokaveruuden asteelle, kunnes sitten loppui seksikin, koska sitä piti saada jatkossa toiselta naiselta. Kun suhde siihen toiseen naiseen ei kauaa kestänyt, valitti mies että olisi pitänyt olla pelkkä kaveri sen naisen kanssa. Sitähän minä olin erotessa nimenomaan itkeskellyt että miksi te ette voi olla pelkkiä kavereita.
Lopulta ei sitten kukaan ollut kenenkään kanssa. Jos eksä olisi muuten vaan hävinnyt ajan myötä kuvioista, niin ei se kai niin jurppisi, jos elämä olisi jatkunut kuten ennenkin. Mutta se häviäminen tapahtui niin että kerroin äidilläni olevan syövän ja miehestä ei kuulunut 8 kuukauteen. Sitten hän kirjoittaa jouluna että anteeksi ettei ole kirjoittanut. Minä kerron että äiti kuoli, mies esittää surunvalittelunsa ja vaikenee lopullisesti. En toki odottanut että häneltä olisi jotain lohtua lirahtanut, kun eihän sitä oikeastaan ollut edes silloinkaan tarjolla kun ainoa ystäväni eli eka eksäni kuoli 2001 ja oltiin tokan eksän kanssa kimpassa. Mutta olen sellainen että ihmiset jotka ovat elämässäni olleet hitusenkaan pidempään pysyvät aina mielessäni, ja haluaisin heistä kuitenkin kuulla. Edes harvoin. Joskus tuntuu että tuo vaikeneminen äitini kuolemasta kuultuaan jurppii enempi kuin koko helvetin ero. Sitä jotenkin niin kuin kai tajuaa millaiseen ihmiseen uhrasi niin monta vuotta. Kusipäähän. Pelkuriin?
En tiedä voinko olla niin rohkea että kutsuisin nykyisin tuntemiani ihmisiä ystäviksi. Tuttavia, kavereita? Jokainen heistä on öpauttia vuoden 2015 jälkeen elämääni ilmestynyt. Joidenkin kanssa viestitellään lähes päivittäin, joistakin en kuule tai ole kuullut pitkään aikaan. Jaa, yksi tuntemani ihminen onkin itseasiassa vallan 90-luvulta asti tuttu, oli vuosikausien väli ettei ollut mitään tietoa toistensa tekemisistä. Facebook-tuttavuus siihen suuntaan nykyään.
Ainoa naispuolinen tuttavuuteni asuu naapurustossa ja saattaa mennä tosi pitkiäkin aikoja ennen kuin kohdataan, mutta ihan mukava jutustella sitten kun tavataan sattumalta. Olemme me kerran vierailleet toistemme tykönä, mutta minä nyt en vaan oikein ole mikään vierailuihminen että olisin sitä alkanut alvariinsa harrastaa puolin ja toisin vieraissa käyden.
Liikuntaharrastuksessani on muutama mukavan oloinen nainen, mutta kuten aina, heillä on keskinäiset yhteytensä jo valmiina ja lisää ei tunnuta kaipaavan. Olen hyvin herkkä aistimaan "kaveripiirimuurin" ja siihen en halua päätäni hakata. Viime vuoden puolella mukana oli yksi vähän erikoisempi nainen joka ilmeisesti oli ottanut sen asenteen että hän juttelee kaikkien kanssa vaikka väkisin. Minä en siihen kykene. Jos tuntuu että muilla on asiaa vain toisilleen, niin minä vain oleksin vaiti omissa oloissani. Joskus se kyllä vähän tympäisee olla aina se erillinen muiden joukossa.
Lainaus käyttäjältä: Topi - maaliskuu 02, 2019, 10:32:22
Lainaus käyttäjältä: kertsi - maaliskuu 02, 2019, 10:21:36
Sitten on olemassa miehiä, joiden kanssa ystävyyssuhde ei onnistuisi. Sellaisiin miehiin kuuluu mm. miehiä, jotka eivät arvosta naisia, tai jotka eivät pidä naisia tasa-arvoisina ja yhtä arvokkaina kuin miehiä, tai miehiä, joilla on vanhanaikaiset mielipiteet sukupuolista, tai pullistelevia machomiehiä, naistenvihaajia jne.. Eli yhteenvetona, sellaisten miesten kanssa ei nainen voi olla ystävä, jotka eivät voi olla naisen kanssa ystävä.
Jos nyt itse ajattelen taaksepäin, niin ystävyys naisen kanssa ilman mitään latentteja toiveita tai muita virityksiä on ehkä helpompaa, jos kummallakin on jo parisuhde ja kumpikin kunnoittaa toisen ihmissuhdetta ja kaikkea siihen liittyvää riittävästi, että ei tulisi mieleenkään ruveta sellaisen kanssa leikkimään. Toki se muutoinkin on mahdollista, mutta joku sellainen tekijä siinä kai silloinkin on, että mitään romanttista ei vain tosissaan ajatella tai sinne ei mennä, ja se jostain syystä tuntuu niin turvalliselta, ettei se nyt edes pelota tai vaivaa mitenkään.
On hivenen vaikeaa jos torjuu miehen seksuaalisella ja/tai romanttisella tasolla koska ei vaan viehäty hänestä, mutta silti olisi mielellään kaveri, jos mies vähänkin jää arpomaan keskenään että olisiko kumminkin jotain saumaa. Yhden kaverini kanssa tuntui että kerta toisensa jälkeen jutellessa hän otti sen esille että kun ei hän sitten minulle kelvannut taikka että minä olen ronkeli. No kun en minä nyt vaan pysty kuin tuubista puristamaan itsestäni kiinnostusta miestä kohtaan. En ole sitä tyyppiä joka on iät ajat kaveri ja sitten vaan loikkaa sänkyyn kun ei parempaakaan tekemistä keksi, taikka yhtäkkiä saa muka jonkun oivalluksen että kaveruus on muuttunut joksikin eroottisemmaksi tai romanttisemmaksi. Ei. Minulla on välittömästi miestä kohtaan himo ja hinku, tai sitten ei ole. Jos on, niin sitähän voi pitää sormet ristissä että siitä jotain vakavampaakin kehittyisi.
Minulle ystävyys on
sillä tavalla pyhää että siihen ei pidä sotkea mitään seksiä. En siis tajua seksiystävyyksiä. Ystävyys tarkoittaa sitä että toisesta pitää ja välittää, ja jos suhde on kuitenkin pelkkä seksisuhde, niin mitä välittämistä se muka on?
Lainaus käyttäjältä: Muisto Keijo Kullervo - maaliskuu 02, 2019, 10:32:40
Mitä eroa on ystävällä ja kaverilla?
Raja on häilyvä mutta sanoisin, että kaveri on sellainen joka viihtyy kanssasi koska kokee saavansa sinulta jotain - rahaa, palvelua, seuraa tai vastaavaa. Ystävä on sellainen joka seuraa mukana, vaikka olisi hankalaa ja vaikeaakin, eikä mitään hyötyjä odotettavissa, vain vanhat muistot.
Mistä tunnet sä ystävän: https://www.youtube.com/watch?v=WnK42s_pf2E
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - maaliskuu 02, 2019, 10:43:33
Minulla on välittömästi miestä kohtaan himo ja hinku, tai sitten ei ole.
Monella tämä ei mene ihan näin yksioikoisesti. Esimerkiksi itselläni on niin, että joku saattaa välittömästi näyttää minusta ulkoisesti tosi kauniilta, mutta en jostain syystä saa kunnollista kosketusta häneen ihmisenä. Joskus voi olla niin, että en ensin kiinnitä erityistä huomiota toisen ulkonäköön. Voi olla että hän on "tavallisen näköinen" tai "ihan kivan näköinen" tai jotenkin himmailee ja tuo itseään esiin todella niukalti. Sitten jos tällaisen ihmisen kanssa kontakti yhtäkkiä syvenee, aletaankin puhua suoremmin ja tulee sellainen olo että kumpikin antaa itsestään teeskentelemättä ulos asioita ja se on nautinnollista, silloin saattaa käydä niin, että alkaakin katsoa toista tarkemmin. Kokemus on ikään kuin "näkisi" toisen kunnolla vasta silloin.
Minulle tämä liittyy siihenkin, että ihmisten ulkonäkö on minusta tosi vaihteleva. Jotkut kyllä näyttävät aina aika "samalta", mutta melkeinpä useimpien kohdalla on niin, että sama ihminen voi näyttää pliisulta ja hissukalta tai jopa rumalta, ja sitten se voi näyttää kauniilta ja elinvoimaiselta ja uniikilta ja ihanalta ja kaikkea tällaista. Se riippuu osin siitä, mihin kiinnittää huomiota, mutta uskoakseni siihen vaikuttaa myös se, että monien ihmisten kohdalla ulkoinen habitus ja se miltä koko olemus ja kasvot ja kaikki muu näyttävät elää niin paljon ilmeiden ja tunnetilojen ja pukeutumisen ja kaiken muun tällaisen mukana.
Ehkä sinulla on (minun silmissäni poikkeuksellinen) kyky ohittaa kaikenlaiset häiriötekijät ja nähdä melko suoraan, onko joku ihminen sinusta fyysisesti viehättävä vai ei.
Vaikea sanoa. Ainakaan en himoitse kaikkia. KM:n peruskurssilla oli yksi nuori mies joka oli kuin joku kreikkalainen patsas tai jumala. Oikeastaan komein koko lössistä. Lisäksi hänellä oli rento asenne ja hän oli ensimmäinen jonka kanssa hymyilimme ja nauroimme kumpikin harjoituksen aikana. Oikein kivan oloinen tyyppi, mutta silti en tuntenut häneen mitään vetoa.
Mutta ne harvat joihin oikein kunnolla silmäni isken ovatkin sitten lähes itkettävän himottavia. Toisaalta en ole varma kannattaako jokaista haluaan viedä prosessina eteenpäin fyysiseen lopputulokseen asti. Ehkä joskus on parempi vain unelmoida.
Minun tunteeni ovat ehkä lapsenomaisen simppeleitä. Joko pidän tai en. Jos tulee tilanne että jää siihen välille, oli sitten ystävyys tai erotiikka kyseessä, menee aivot jumiin. Vihaan epäselviä tilanteita.
Itselläni on lapsesta asti ollut hyvin kaverillinen suhtautuminen poikiin. Aikanaan tuli "pihan poikien" hoitamaksi, kun veljeni piti kuljettaa minua mukanaan, jos itse mieli ulos kavereiden kanssa. Myöhemmin koulussa, etenkin oppikoulun aikoina, välitunnit olin enimmäkseen hikipinkopoikien kanssa, joiden seuraan kelpasin. Ei niiden kanssa mitään flirttiä tai muutakaan ollut. Paljon puhuttiin ihan läksyistä tai jostain aivan muista kuin mihinkään suhteiluihin liittyvistä jutuista. Sama sitten jatkui töissä, kun kahvitunnilla mieluummin hakeuduin miesten seuraan, sillä puheenaiheet kolahtivat paljon paremmin kuin naisvaltaisessa joukkiossa.
Pariinkin kertaan siitä työkaveri-kämppiksestäni kyllä pohdin, että voisinko olla hänestä muussakin mielessä kiinnostunut kuin kaverina. Aina oli vastaus: en. Ulkoisesti ihan ok, juttuun tultu vuosikaudet hyvin, mutta sehän on kaveri eikä kaverin kanssa olla "silleen" :)
Yhden kerran meillä oli hyvin läheinen ja fyysisen kosketuksen hetki. Olin työmatkalla kaatunut ja murtannut ranteeni. Pääsin kuitenkin kunnialla töihin, sillä tapaturma sattui lähellä työpaikkaa, joten se oli järkevin paikka paeta ensin rauhoittumaan. Pääsin työhuoneeseen asti, kun minulta tuli oikein kunnon itku. Kämppis nousi ja otti minut karhumaiseen halaukseen ja rauhoitteli siinä minua hyvän hetken. Sen jälkeen, kun hän oli nähnyt käteni, mitään puhumatta laittoi kengät jalkaan ja sanoi, että nyt lähdetään ensiapuun. Mutta sekin oli puhdasta kaveruutta molemmin puolin.
Ei ole järin pitkäaikaisia ystäviä. Ne vaihtuvat, jostain syystä.
En käytä sanaa "ystävä", joten en pysty sanomaan, onko niitä. Joitakin tuttavuuksia on, jotkut läheisempiä, jotkut kaukaisempia. Tänä kesänä tulee kuluneeksi käsittämättömät 30 vuotta siitä, kun muutin kirjani tälle paikkakunnalle, missä nyt kirjoitan tätä. Tuntuu, ettei noista ajoista olisi kuin hetki. Kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana en ole saanut yhtään ainoaa tuttavaksi luokiteltavaa ihmistä. Enkä ole välittänyt saadakaan. Naapurit nyökkäävät tervehdyksen niin kuin tapana on, mutta yhtään sellaista ihmistä ei ole, jonka kanssa pysähtyisin juttelemaan, jos jossakin tapaamme.
Tunnen joitakin tyyppejä, joihin olen aikoinaan tutustunut työn tai jonkin muun asian merkeissä, mutta eivät ihmisetkään ole keskustelutason tuttavia, korkeintaan tervehtivät, jos vielä muistavat.
Kaikki varsinaiset tuttavani ovat "paikkakunnalta B", joka on entinen asuinpaikkakuntani, ja jossa itsekin todennäköisesti olen jo parin tunnin päästä, kunhan tästä lähden ajelemaan. Siellä ovat pääosin harrastukseni. Sitten on vielä "paikkakunta C", jossa pitäisi ehtiä touhuta, koska sielläkin on ainakin tilapäisesti harrastuksiani. Ja tällä "C-paikkakunnallakin", jossa en ole koskaan asunut, on jo joitakin juttelutason tuttavia, jotka kyselevät kuulumisia, kun kaupassa tai muualla tapaamme. En edes tiedä useimpien nimiä.
En kerta kaikkiaan ole juurtunut tähän viralliseen asuinkuntaani. En henkisesti eikä muutenkaan. Okei, fyysisesti jossakin määrin, koska sotkuinen asuintalomme on täällä.
Ja lisäksi ovat ympäri Suomea asuvat tuttavuudet, joita on tullut erään harrastuksen merkeissä. Joukossa on aika varakastakin porukkaa, jonka seurassa tunnen oloni vähän kiusaantuneeksi. Yksi harrastuksen kautta tuttu henkilö - teollisuusneuvos peräti - oli aikoinaan listalla Suomen seitsemänneksi rikkain henkilö. Hän on jo kuollut. Kun hän aikoinaan soitti minulle kotiini, ja toimistotyöntekijämme vastasi puhelimeen, se oli hienoinen yllätys tälle työntekijälle. Eli että tuon tason tuttaviako minulla onkin. No, harrastukset yhdistävät hyvin erilaisia ihmisiä. Nykyisin tunnen hänen poikansa. Kun saavumme jonnekin tapahtumaan, minä tulen sinne muutaman sadan euron arvoisella 23 vuotta vanhalla Peugeotilla ja hän tulee sadan tonnin Lexus katumaasturilla. Harrastukseenkin meillä on tietysti vähän erilaiset rahat käytettävissä.
Ja sitten on Facebook. Voidaanko siellä mainitut "kaverit" katsoa ystäviksi, vai mitä he ovat? En minä nyt heitä varsinaisina ystävinä pidä, kaikkia tuskin tunnenkaan. Äsken tuli eräältä elokuvaohjaajalta viesti, jossa pyydettiin tykkäämään hänen sivustaan. Viesti ei auennut kuin puoliksi, joten en oikein tiennyt, mistä on kyse. Painoin "tykkää" nappia, että pääsin asiasta eroon. Kai oli kyse jostakin elokuvasta. Tämän ihmisen kanssa olen tullut tutuksi joskus kauan sitten, kun hän aloitteli elokuvauraansa. Olin mukana joissakin hänen projekteissaan.
Elokuvat ovat kiinnostaneet itseäni niin kauan kuin muistan. No tottahan ne kiinnostavat useimpia ihmisiä, eli ei tässä ole mitään poikkeavaa. Minua kiinnostaisi kuitenkin tehdä niitä eikä pelkästään katsoa. Tätä tekoviettiä olen purkanut Youtuben kautta, mutta haluaisin tehdä oikean elokuvan oikeilla näyttelijöillä, mikä on mahdotonta, koska ei ole näyttelijöitä. Mielessäni on mm. kauhufilmi, jossa yksinäinen nainen menee pienellä saarella olevalle kesämökille ja illalla nukkumaan mennessään huomaa ikkunasta vilkaistessaan, että saaren rantaan on ilmestynyt tuntematon vene. Ja tästä alkaa kauhuseikkailu. Veneellä tullut murhaaja kiertelee taloa ja tunkee sisälle, jossa taistelua käydään huone huoneelta ja ovi ovelta. Ensimmäinen vilaus murhaajasta näytetään jo saaren ulkopuolelta. Hän seisoo toisen saaren rantakivellä ja katselee ahneesti mökkisaarta, jonka laiturilla yksinäinen nainen kävelee, ehkä nousee uimasta. Ainoastaan murhaajan housunlahkeita ja kumisaappaat näytetään takaapäin. Hän pudottaa tupakan kivelle ja polkee sen saappaallaan. Tässä vaiheessa katsoja jo tietää, mitä on odotettavissa.
Yksi ainoa nainen pystyisi periaatteessa tekemään tuollaisen filmin. Hän näyttelisi naisen roolin ja miehen roolin (koska miestä ei näytettäisi kokonaan) ja kuvaisi itse koko homman jalustoja käyttäen. Taistelukohtaukset olivat hankalia, koska kahden henkilön taistelua on vaikea kuvata, jos henkilöitä on vain yksi. Jollakin illuusiolla se onnistuisi.
^
Miksi haluat tehdä nimenomaan tuollaisen elokuvan, Kopek?
(Itse luen tuosta elokuvahaaveesta naisvihaa. Ja ehkä kostonhalua kokemistasi torjutuksi tulemisista?
Toivottavasti tulkitsen väärin. Liitän sen myös siihen, että sellaisen elokuvan teosta haaveileva mies ei varmaankaan pysty olemaan ystävä naisen kanssa.)
Lainaus käyttäjältä: kertsi - kesäkuu 13, 2019, 11:54:29
^
Miksi haluat tehdä nimenomaan tuollaisen elokuvan, Kopek?
(Itse luen tuosta elokuvahaaveesta naisvihaa. Ja ehkä kostonhalua kokemistasi torjutuksi tulemisista?
Toivottavasti tulkitsen väärin. Liitän sen myös siihen, että sellaisen elokuvan teosta haaveileva mies ei varmaankaan pysty olemaan ystävä naisen kanssa.)
Siksi, että on sopiva rähjäinen mökki, jossa tuollaisen voisi helpolla tehdä. Tämä on oikeastaan ainoa syy. Eli se olisi helppoa ja halpaa, eikä tarvittaisi paljon ihmisiä. Lopputulos voisi tietenkin olla täyttä roskaa, mutta se on toinen asia. Ei minua edes erityisemmin kiinnosta kauhuelokuva.
Olen miettinyt juonta tyttäreni kanssa ja hänkin on kiinnostunut. Ei tässä mitään naisvihaa ole taustalla. Tuohan on vain yksi yleinen kauhuelokuvien formaatti eli yksinäinen nainen, jota paha mies vainoaa. Näitähän on tehty vaikka kuinka paljon.
En voi mitään pankkiryöstöelokuvaa tai sotaelokuvaa tai Kennedyn murha -aiheista elokuvaa tehdä. Ne ovat isomman budjetin juttuja.
Okei, tietysti voisi tehdä jonkun umpitylsän "Vanhus ja meri" -tyyppisen "vanha ukko onkii" -version, jossa ei tapahtuisi mitään, mutta kuka sellaista jaksaa katsoa. Se olisi helppo tehdä. Joku vanha tai vanhaksi naamioitu vain veneeseen istumaan ja "taistelemaan" kaksimetrisen hauen kanssa. Se voisi olla muovihauki. Siiman nykimisen saisi aikaan upottamalla järven pohjaan rissan, josta siima kiertäisi avustajalle, joka nykisi siitä. Välillä vilautettaisiin muovihauen evää ja kylkeä.
Olen tainnut nähdä tuollaisen elokuvan. En muista aivan varmasti, oliko kyseessä saari, mutta luulen että oli. Luultavasti suomalainen elokuva. Siitä jäi mieleen ikkunaan ilmestyneet miehen kasvot (valo alhaalta päin), ja tuvan oven kahva, joka hitaasti kääntyy. Hitsin vitsi, kohta en uskallakaan mennä yksin mökille.
Hieman tuoreempi näkökulma olisi, jossa "murhaaja" olisikin nainen, ja se mökissä yksin pelkäävä ja säpsähtelevä olisikin joku parimetrinen Kopek, jolla vilkas mielikuvitus. Tyttärestä voisi näyttää sellaisia pätkiä, jotka voi tulkita "hullunkiilto silmissä"-murhanhimoksi, isoja varjoja seinällä jotain asetta pitävästä kädestä yms., mutta lopussa "murhaaja" voisi paljastua Kopekin rakastavaksi tyttäreksi, ja koko kamala tilanne mielikuvituksen tuotokseksi.
Olet muuten joskus kirjoittanut kivasti (jommasta kummasta?) tyttärestäsi, vähän siihen tyyliin, että hän/he olisi melkein ystäväsi. Itselläni oli hyvä suhde isääni, hän oli aina tuki ja turva, ja aikuisena ollessani hyvä ystäväni, ja samoin minä hänelle. Varsinkin kun hän vanhemmiten kävi yhä sairaammaksi roolit kääntyivät niin, että minä olin hänelle tuki ja turva.
Kun ystävä kuolee, tai jos tulee (avio-, avo- tms.)ero sellaisesta henkilöstä, joka on myös hyvä ystävä, on tilanne vähän skitso. Hänelle, jolle normaalisti soittaisi kaikista tärkeistä ja isoista asioista ja uutisista, hyvistä ja pahoista, ei sattuneesta syystä yhtäkkiä voikaan soittaa, eikä häneltä voi enää hakea tukea, lohdutusta, myötätuntoa niin kuin aina ennen.