kantapaikka.net

Xxx...

Edit.
Olipas ankean tyypin kirjoittama juttu, täytyy poistaa.

Minä ilmeisesti olen ainakin tylsä. Varmaan ankeakin. Tässä on muutaman kuukauden sisään muutamakin mies ottanut yhteyttä haluten minut... no, panopuukseen. Ei sitä sen nätimminkään voi sanoa. Miehet ovat juuri eronneet eivätkä halua vakisuhdetta, taikka ongelmoivat tässä ja nyt jonkun naisen kanssa joka ei halua suhdetta, ja miehellä on sitten pelko että jää täysin yksin. Olen kokolailla ottanut nokkiini siitä että minun pitäisi mukamas olla imarreltu siitä että kelpaisin joksikin väliaikanaiseksi, taikka korvikkeeksi. Siihen asti että löytyy sitten se oikeasti kiinnostava nainen. Taikka se jonka kanssa vehdataan juuri nyt tulee mustasukkaiseksi ja haluaakin miehen ihan oikeasti itselleen.

Jonkin verran juntteja piirteitä noista miehistä löytyy jotka ovat ehdotelleet minulle tätä väliaikaisroolia elämässään. Turha heille kai on alkaa sitä selvittämään miten loukkaavaksi minä koen etten kelpaa ykkösnaiseksi. Ainoaksi oikeaksi. Tietysti sitä miettii että mitähän vikaa minussa sitten on kun en kelpaa, mutta tässä tietysti on kyse virtuaalielämästä, eli ei olla varsinaisesti tavattu livessä ja näin ollen eivät ns. oikeasti tunne minua. Edes.

Nettideitti-ilmoituksissani joudun lurittelemaan täsmälleen samat mielenkiinnonkohteet kuin niin monella naiselle lienee muutenkin. Luonto, retkeily, leffat, se-ja-se musa, liikunta blaa blaa. Erotu siinä sitten. Mutta jos liian erikoisia juttuja laittaa esille, niin ei sekään sitten hyvä ole. Yhtäällä kun olen hihhuloinut itsepuolustuslajista jota harrastan, on jo kolme miestä ilmoittanut (toki huumorilla, mutta...) ettei uskalla minua tavata, kun saatan vaikka tappaa heidät.

Että kaippa tämä tylsyyden puolelta sinne ankeuden osastolle jo menee.  ;D

Minun pitäisi varmaan opetella kiitollisuutta. Mutta sitä varten pitäisi varmaan innostua lukemaan joku kirja.

En osaa vastata avausviestin kysymyksiin.
Mutta arvelen olevani ketjuun jo vastanneita ankeampi, tylsempi ja ainakin rumempi.
Iän myötä olen huomannut olevani kaikkitietävän maailmanomistajan sijasta lähinnä kauhea ihminen. Kasvavasti.
Lisäksi huomaan päivä päivältä tietäväni, ymmärtäväni ja muistavani yhä vähemmän. Kauhukerrointa arkeen.
Toisaalta myös itsenäisempi eli itsekkäämpi, tyynempi eli väsyneempi ja oppineempi eli raihnaisempi.
Valaistuneempi eli toivonsa menettänyt ja itsensä kadottanut.

Hiljattain löysin sentään sielunkumppanin televisiosta:

(https://img.ilcdn.fi/le_zt_A2K8-thuWbOETyoicp2K4=/full-fit-in/612x/img-s3.ilcdn.fi/9ecf986963aa8c0e748425ce45cb4501b355857e68142a7954e1d576546bf1fb.jpg)

– Mie en oo mittään!

^ Ainiin, minäkin olen lisäksi kauhea ihminen, kiltteys on vain näennäistä. Ja ennen kaikkea itsensä kadottanut. No "kiva", että on muitakin.

Testimaan tylsyystestissä sain maximipinnat, mutta arvelen, että se antoi vähän väärän kuvan ja tylsyydessäni on vielä aukkoja, jotka ikääntyminen toivottavasti täyttää.

Jotain samaa löydä itsestäni kuin Lumi avausviestissään kirjoitti. Tuskin on mikään yllätys niille, jotka ovat samoilla foorumeilla roikkuneet vuosikaudet :)

Tuota intohimon puuttumista olen monesti pohtinut. Joitakin pitäkaikaisia mielenkiinnon kohteita kyllä on, esimerkiksi viherpeukalointi, mutta sekin on vain osa tasaista arkipaivää ilman sen kummempia "elämää suurempia tunteita".

En osaa innostua niin, että vaikkapa jonkin lahjan saatuani puhkeaisin ylitsevuotaviin kiitoksiin ja pomppisin innosta. Joskus olen noissa "hauskoissa kotivideoissa" ihmetellyt, miten ihmiset niissä saadessaan toivotun lahjan tai yllättävän tiedon (yl. tytär paljastaa äidilleen olevansa raskaana) alkavat kirkua kuin sydäntä revittäisi rinnasta. Minusta riittää "ai ku kiva, kiitos", vaikka se lahjan antajalle tietysti on pettymys. Onneksi lapseni tuntevat minut eivätkä loukkaannu.

Ehkäpä tuo intohimon, tai suurien tunteiden yleensä, puuttuminen suojaa hyvin myös vastoinkäymisten kohtaamisessa. Läheisten kuolemat, avioerot ... mikä vaan, niin aina olen pudonnut jaloilleni ja jatkanut elämääni jäämättä kierimään surussa. Elämäähän se van on, että kaikenlaista tapahtuu. Enkä suuremmin pohdi elämän suuria kysymyksiä. Ehkä elämän tarkoitus paljastuu sen päätyttyä tai siten ei. Mitäpä tuota arvailemaan.


Välillä tulee pieniä innostuksen puuskia. Jokunen aika sitten päätin, että nyt on sopiva hetki alkaa taas ommella itselleen vaatteita (vrt. Lumin kitara) ja hankin saumurin. Kun näin sen langoitussysteemin, niin lykkäsin harrastuksen aloittamista vähän parempaan päivään. Yksi tyttäristäni sitten halusi kokeilla saumuria ja se oli menoa, hänelle. Syttyi kipinä, jota voin vain vierestä ihmetellä. Nyt hän on erilaisissa FB-ryhmissä aiheen tiimoilta ja on kehittynyt nollasta sataan taidoissaan niin, että nyt saa jo kangassuunnittelijoilta kankaita, jos sitten julkaisee kuvia ompeluksista netissä. Kaikki tämä parin vuoden sisällä. Saumuri sai uuden kodin ja sai vielä kunnollisen ompelukoneen sen kaveriksi.

Mietin juuri millä saisi piiskattua itsensä sinne kuntosalille, johon olen tehnyt nyt lähtöä muutaman vuoden, kun muutin nykyiseen kotiini. Kilomertin säteellä on kolme kuntosalia, joista valita. Tulee vain fiilis, että miksi lähteä ollenkaan, kun on helppo ennustaa senkin lopahtavan ensimäiseen "hyvään syyhyn" ja lähteminen salille tulee olemaan joka kerta yhtä työlästä siitäkin huolimatta, että treenin jälkeen kieltämättä tuntuu hyvältä. Mutta ei siitä mitään euforisia kokemuksia tule. Kunpa tulisikin!

En nyt ole varma kuvaisinko itseäni kuitenkaan ankeaksi tyypiksi. Ehkä mieluummin arkiseksi ja tasaiseksi.

Lainaus käyttäjältä: a4 - tammikuu 05, 2019, 10:31:40
Iän myötä olen huomannut olevani kaikkitietävän maailmanomistajan sijasta lähinnä kauhea ihminen.

Etkä ole kauhea ihminen, tai ainakaan en ole sellaista kirjoituksistasi lukenut.

Lumi,


kuulostat masentuneelta tai ainakin dystymiseltä (pitkäaikainen, mutta lievempi alakulo). Onko sinulle teetetty terveydenhuollossa masennus- ja ahdistuskyselyt? Onko niin, että et oikein nauti mistään? Eli kärsitkö ns. anhedoniasta (https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/tietoa_oireista/Pages/kyvyttomyys_nauttia-anhedonia.aspx)?

Osaatko analysoida, mikä laukaisi tai aikaansai nykyisen olotilasi? Ylivoimainen stressi? Suru? Laihtuminen/anoreksia? Sydänleikkaus? (Ei tietty tarvitse vastata, jos ei halua. Voi vain pohtia itsekseenkin, jäsennelläkseen oman huonon voinnin syitä.)

Suru ainakin on useilla ihmisillä enemmän tai vähemmän joskus aikanaan ohimenevä tila, eikä se jää pysyväksi olotilaksi. Ylivoimainen stressi, burnout jne. sen sijaan voivat pahimmassa tapauksessa kroonistua. Ja hoitamaton masennuskin.

Kirjoitat, että "Elämän sisältö tuntuu melko tyhjältä, koska olen niin ankea.".

Voisiko asia olla myös toisinpäin, eli että ihmisestä tulee ankea, jos elämällä ei ole sisältöä? Voisin kuvitella, että voi. Ja siinä tapauksessa ehkä auttaisi asiaa, jos ottaisi oikein asiakseen tuoda sitä sisältöä elämäänsä, vaikka vähän keinotekoisestikin aluksi. Kokeilisi esimerkiksi uusia harrastuksia, liikuntalajeja, asuinpaikkoja, sosiaalisia piirejä. Hankkisi uusia kavereita, tutustuisi kaukaisempiin sukulaisiinsa, hankkisi ylipäätänsä ihmisiä elämäänsä. Kokeilisi vaikka uusia pukeutumis-, kommunikaatio-, ja muita olemisen tyylejä ja "identiteettejä" eli tekeytyisi toviksi jonkinlaiseksi, jollainen haluaa olla - fake it till you make it, tai löytäisi sen, millaiseksi haluaa tulla. (Esimerkiksi esimies, hippi, taiteilija, urheilija, kirjailija, körtti, sosiaalitäti, missi, kokoomusjuppi, new age -hörhö, skeptikko (Skepsis ry), luonnontieteilijä, ihmistieteilijä, filosofi, esiintyvä taiteilija, mikä vaan).

Uusien asioiden opiskelu - ei siis pelkkä huvikseen lueskelu - voi tuoda hurjasti sisältöä elämään. Vaikka työn ohessa, tai lyhyempää työviikkoa tehden. Itse luin nuorena aikuisena yliopistotutkinnon alalta, joka ei pahemmin kiinnostanut. Vasta paljon myöhemmin aloin lukemaan sellaista, mikä todella kiinnosti. Ikävä kyllä ne opinnot keskeytti vakava sairastuminen. Mutta ne vuodet, jolloin opiskelin työn ohessa intensiivisesti, olivat elämäni antoisinta aikaa. Jostain syystä asiaan heittäytyy aivan toisella intensiteetillä, kun opiskelee tutkintoa varten, tai ainakin kerää opintovihkoonsa opintoviikkoja ja opintokokonaisuuksia nimenomaan sellaisissa aineissa, joita pitää mielenkiintoisena. Voi olla, että jotkut poikkeusyksilöt pystyvät perehtymään itsenäisesti ja tehokkaasti kokonaisiin tieteenaloihin yliopistolaitoksen ulkopuolellakin, mutta veikkaan, ettei se kovin tavallista ole. Tarkoitan tässä siis perehtymisellä sitä, että esimerkiksi ihmistieteissä lukee ainakin repullisen oppimateriaalia kustakin tieteenalasta niin hyvin, että pystyy tenttimään kiitettävin arvosanoin ainakin perusopinnot, ja että näitä tieteenaloja on lisäksi useita. (Luonnontieteissä ja esim. matematiikassa oppimateriaali on tuota paljon tiiviimmässä muodossa.)

Taiteen harrastaminen, ja todella taitavaksi tuleminen vaatii paljon työtä. Ei kukaan synny valmiina taiteilijana. Sanotaan että taide on 1% inspiraatiota ja 99% perspiraatiota (eli hikoilua eli raakaa duunia). Itse nautin taiteenteosta, mutta sitä vaan tulee harvoin tehtyä. Varmaan siitä syystä olen käynyt niin monilla taidekursseilla, tuleepahan ainakin tehtyä silloin kurssin aikana. Nykyään taideharrastukseni rajoittuu erilaisten onnittelu- yms. korttien tekoon, ja mainittuihin kursseihin, ja vain satunnaiseksi lahjaksi tekemiini tauluihin (tai minulta tilattuihin mutta se on harvinaista).

Kitarasta. Voisin kuvitella (vaan en tiedä varmasti), että harva ihminen oppii soittamaan yksikseen, ilman opettajaa, ilman jonkinlaista runkoa, oppimissuunnitelmaa, palautetta jne.. Sun ehkä kannattaisi mennä joko jollekin kurssille tai hankkia yksityisopettaja, jos haluat oppia soittamaan. (Youtubestakin ja muualtakin netistä voi löytyä opetusmateriaalia.) Tai vaihtoehtoisesti myydä kitara pois, sillä nythän se on eräänlainen mykkä moite tai muka-todiste sinulle "aikaansaamattomuudestasi", ja tuo ilmeisesti vain negatiivisia viboja olemiseesi. Kitara saattaa syödä energiaasi, tai ainakin kerätä turhaan pölyä.

Oman navan ympärillä pyöriminen on tyypillistä masentuneille, mutta ehkä muunkinlaisille ihmisille. Olen lukenut, että joitakin (masentuneita) ihmisiä sen kaltaisessa tilanteessa kuin missä sinä olet, on auttanut se, että keskittyykin auttamaan muita ihmisiä jollain tavalla, oli se sitten vapaaehtoistyö, punaisen ristin feissarina, tai mikä vaan. Eli auttamalla muita voi auttaa itseään.

Ja toisekseen, jos sinulla on kyky solmia ja ylläpitää ystävyyssuhteita, ehkä et ole niin ankea kuin itse kuvittelet. Sinulla on myös kyky muotoilla ajatuksesi kirkkaasti.

Yksi konkreettinen asia, mitä voisit tehdä, on esim. 14 päivän ajan (tai kunnes tuoretta sanottavaa ei enää löydy) joka aamu (tai päivä) kirjoittaa vihkoon 20 minuuttia aiheesta "Missä olet viiden vuoden kuluttua?", "Mitä toivot, että elämässäsi olisi 5 vuoden päästä, millaisen elämän haluaisit, ja mitä konkreettista voisit asian hyväksi tehdä?"

Toinen asia, joka ehkä auttaisi, on kiitollisuuspäiväkirja. En siitä sen tarkemmin tiedä, mutta netistä varmaan löytyy ohjeet.

Onko Lumi TSS?

Lainaus käyttäjältä: a4 - tammikuu 05, 2019, 10:31:40
En osaa vastata avausviestin kysymyksiin.
Mutta arvelen olevani ketjuun jo vastanneita ankeampi, tylsempi ja ainakin rumempi.

Olet oikeassa! Mutta sinulla on kyllä mahtavan hyvä itsetuntemus. ;D

Lainaus käyttäjältä: Lumi - tammikuu 05, 2019, 10:00:53
Olen tajunnut, että olen todella ankea tyyppi. Kun vertaan itseäni muihin, huomaan, ettei minulla ole juurikaan suuria mielenkiinnonkohteita. Useimmilla ystävistäni tai muista ihmisistä on jotain suuria kiinnostuksen kohteita, kuten vaikkapa koirat, maailman tapahtumat, urheilu, joku harrastus tai muu sellainen. Nämä intohimot vievät heitä eteenpäin ja tuovat elämään merkitystä.

Minä taas olen aivan intohimoton tyyppi...En jaksa seurata politiikkaa tai sen suuremmin edes maailman tapahtumia. En ole erityisen kiinnostunut mistään. Ammatilliset jutut kiinnostavat aavistuksen, mutta siihen sekin jää...

Minä puolestani olen varsin intohimoinen tyyppi, jota "kiinnostaa kaikki", tai siis erittäin monet asiat, ja silloin kun kiinnostaa, niin voimakkaasti.

Mutta olen huomannut olevani ankea monien muiden mielestä, kenties jopa enemmistön, mainstreamin tai miksi sitä nyt kutsuisikaan. Kohtaan melko usein tilanteita, joissa avaamani puheenaiheet eivät herätä mitään vastakaikua, vaikka avaukseni eivät ole mitään syvällisesti aiheeseen x perehtyneen henkilön (outoja/hämmentäviä tms.) spesialiteetteja. Tästä on seurauksena, että jos pari, kolme, keskustelunavausta ei käynnistä mitään juttua, niin vaikenen. Ja pysyn sitten vaiti. Himmaan itseäni usein. En halua olla keskushenkilö ellen jostain syystä koe, että tietyssä tilanteessa keskushenkilön rooli aivan faktuaalisestikin sopii minulle.

Minäkään en ole eläissäni onnesta kirkunut. Emmä vaan tajua semmoista, ei irtoa. Toinen mikä ei minulta oikein lähde eikä irtoa on flirttailu netin kautta jonkun tuikituntemattoman miehen kanssa. Minusta se on hemmetin teennäistä ja tuntuu kuin mentäisiin perse edellä puuhun, kun demonstroidaan "ihastuneisuuden" tuntemuksia vaikka ei tunnu yhtään miltään, kun ei tiedä toisesta mitään eikä tunne häntä lainkaan. Enkä uskalla enää innostua edes valokuvan takia, koska viime vuonna kokonaiset seitsemän miestä laittoi minulle kuvan joka ei vastannut ollenkaan sitä todellisuutta joka pamahti päin näköä treffeillä!

Kiitos kertsi. Tiedän ankeudelleni tasan tarkkaan alkukupisteen ja syyn. Sen takia minulla on ehkä vielä toivoa. Ilman sitäkin olisin tosin tietyllä tapaa ankea, mutta en sillä tavalla, että se haittaisi itseäni.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 05, 2019, 18:18:25
Onko Lumi TSS?

Minähän se. Arvasinkin, että herkkävaistoinen socru jos kuka sen arvaa.

.

Lainaus käyttäjältä: Lumi - tammikuu 05, 2019, 10:00:53
Opiskelemaankin lähdin ihan väärää alaa, vaikka tällöin minulla ihme kumma olikin eräs kiinnostuksen kohde, joka kuitenkin jotenkin lytättiin, ja se jäi siihen.

Ehkä sinusta tuntuu, että intohimoistasi tai kiinnostuksen kohteista ei ole jäänyt juuri mitään käteen. Ehkä niitä on lytätty tai on käynyt joissain kohdissa niin sanotusti paska mäihä.

Samaistun jonkin verran siihen tuntemukseen (jonka kuvittelin viestisi rinnalle itse) että kokee olevansa jotenkin sisältä melko tyhjä ja tässä mielessä tylsä. Siinä ehkä on itse itselleen huonohko tuomari, tai sitä mikä omassa ajattelussa, toiminnassa ja tähän asti omaksutussa voi jonkun mielestä olla ihailtavaa, innostavaa tai värikästä, ei joskus itse näe kovinkaan helposti.

Se joku "oma juttu" mikä on itsestä kiinnostavaa tai innostavaa voi löytyä jostain ihan pienestä. Joskus vuosia sitten kävin jonkun suosituksesta äänenkäyttökurssilla, jossa puhuttiin aika yleisellä tasolla äänenmuodostuksesta ja sitä harjoiteltiin. Siinä sitten tajusin, että tämäntyyppisiä asioita olen oikeastaan jollain tapaa aina kelannut, ja se on johtanut sittemmin keskenjääneisiin kuoro- ja teatteriharrastuksiin.

Jos päällä on sellainen vaihe, että kokee jotenkin oman olonsa tyhjänpäiväiseksi, että ei osaa oikein mitään ja että ei ole jäänyt juuri mitään käteen, silloin voi olla hankala huomata tällaisia mahdollisuuksia tehdä jotain omasta mielestä kiinnostavaa. Periaatteessa joku muu läheinen voisi hyvinkin osata paremmin sanoa, että tästähän sinä olet aina ollut kiinnostunut tai että tämä ja tuo voisi sopia sinulle.

Kitaransoitto on väkisinkin aluksi ikävää ja tuntuu että ei osaa. Siinä oikeastaan paras juttu on, jos pääsee kohtuullisen nopeasti parilla soinnulla siihen että voi laulaa jotakin tai alkaa tuntua, että tämähän on laulu tai tässä on jotain ideaa. Sillä pohjalla sitä sitten jaksaa tahkota, ja vähitellen taidot kehittyy.

Vastaus siihen varsinaiseen kysymykseen on, että kuulostele muilta sinua tuntevilta, mistä voisit olla kiinnostunut ja missä kenties jopa hyvä, jos itse olet kadottanut siihen otteesi.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 05, 2019, 11:00:59
Testimaan tylsyystestissä sain maximipinnat, mutta arvelen, että se antoi vähän väärän kuvan ja tylsyydessäni on vielä aukkoja, jotka ikääntyminen toivottavasti täyttää.

Tylsyydellehän voisi foorumille rakentaa luultavasti aivan oikean teknisen mittarin, joka laskisi kuinka paljon kirjoittajan kommentteja on lainattu. Tiedemaailmassahan tällainen citations-indikaattori aika lailla määrittää tutkijan merkittävyyden kentällä. Siitä vain kipin kapin Lennylle ehdottelemaan, niin selviää tuossa tuokiossa aivan objektiivisesti, kuka on tylsä.

Lainaus käyttäjältä: Amore - tammikuu 06, 2019, 00:33:01

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 05, 2019, 11:00:59
Testimaan tylsyystestissä sain maximipinnat, mutta arvelen, että se antoi vähän väärän kuvan ja tylsyydessäni on vielä aukkoja, jotka ikääntyminen toivottavasti täyttää.

Tylsyydellehän voisi foorumille rakentaa luultavasti aivan oikean teknisen mittarin, joka laskisi kuinka paljon kirjoittajan kommentteja on lainattu. Tiedemaailmassahan tällainen citations-indikaattori aika lailla määrittää tutkijan merkittävyyden kentällä. Siitä vain kipin kapin Lennylle ehdottelemaan, niin selviää tuossa tuokiossa aivan objektiivisesti, kuka on tylsä.

Toinen voisi olla ehkä se Karma-toiminto. Mutta sitten taas toisaalta joku voi olla kovinkin jännittävä tyyppi, mutta suhteellisen epäsuosittu (saa myös paljon peukkuja alas). Viittausten määrä on varmaan aika hyvä mittari, koska se laskee mukaan kaiken huomion, myös negatiivisen.

En lähde rakentelemaan mitään, jääköön kirjoittajien tylsyys tai jännittävyys toistaiseksi subjektiiviseksi ja epätieteelliseksi ;)

Lainaus käyttäjältä: Amore - tammikuu 05, 2019, 18:29:44

Lainaus käyttäjältä: a4 - tammikuu 05, 2019, 10:31:40
En osaa vastata avausviestin kysymyksiin.
Mutta arvelen olevani ketjuun jo vastanneita ankeampi, tylsempi ja ainakin rumempi.

Olet oikeassa! Mutta sinulla on kyllä mahtavan hyvä itsetuntemus. ;D

Monivuotinen foorumielämä on hyvän itsetuntemukseni salaisuus. Nautin sitä päivittäin. :)

Lainaus käyttäjältä: Amore - tammikuu 06, 2019, 00:33:01
Tylsyydellehän voisi foorumille rakentaa luultavasti aivan oikean teknisen mittarin, joka laskisi kuinka paljon kirjoittajan kommentteja on lainattu. Tiedemaailmassahan tällainen citations-indikaattori aika lailla määrittää tutkijan merkittävyyden kentällä. Siitä vain kipin kapin Lennylle ehdottelemaan, niin selviää tuossa tuokiossa aivan objektiivisesti, kuka on tylsä.

Tai  kuinka paljon kirjoittajan kommentteja on luettu.
Niistä löytyvät helmet voin sitten esittää omina ajatuksinani, etten vaikuta niin tylsältä. :)

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 05, 2019, 12:22:07

Lainaus käyttäjältä: a4 - tammikuu 05, 2019, 10:31:40
Iän myötä olen huomannut olevani kaikkitietävän maailmanomistajan sijasta lähinnä kauhea ihminen.

Etkä ole kauhea ihminen, tai ainakaan en ole sellaista kirjoituksistasi lukenut.

Kiitos. :)
Ajatuksen tasolla (http://timo-vihavainen.blogspot.com/2013/11/varssy.html) olen ainakin yrittänyt kehittyä.
Kaiken järjen mukaan parempi ajattelu pitäisi alkaa näkyä parempana käyttäytymisenä.
Toisaalta jos jo antiikin aikaan kuuluisan ajattelijan, Socrateen tietämystä, aviollista tai yhteiskunnallista ja lopullista kohtaloaan muistelee, niin ankeaksi vetää ajatukset omastakin kehityksestä.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 05, 2019, 10:07:58
Minä ilmeisesti olen ainakin tylsä. Varmaan ankeakin.

Tylsyys ja ankeus (aloituksen tarkoittamassa mielessä) kannattaa tosiaan erottaa toisistaan.

Minä olen todella tylsä tyyppi, siis ulos päin. Sisäisesti olen tietysti tosi värikäs ja hauska persoona (kuten me kaikki ;)).

Mutta jos luen oikein tuon avauksen määritelmän, olen kaikkea muuta kuin ankea. Olen enemmänkin taipuvainen jopa maanisuuteen asti innostumaan jutuista, eikä se ole useinkaan mikään siunaus.

Ei se varmaan ketään lohduta, mutta vakaa uskomukseni on, että ihmisen elämä on vakiomääräisesti perseestä. Toisaalta myös se on vakiomääräisesti hienoa.

Arvasin, että Lumi olisit TSS, mutta ajattelin, että halusit vaan muuttaa nimeäsi tai peräti aloittaa puhtaalta pöydältä (syytä en tähän jälkimmäiseen kyllä keksi, kun et kai ole kenenkään kanssa vihoissa).

Mutta nyt kun tuli tuo samuus ilmi, niin hakematta tulee mieleen, että nilkkasi ei ehkä ole parantunut vielä, ja olet joutunut jättämään juoksuharrastuksesi toistaiseksi, ja sen tuomat aerobisen liikunnan tuomat hyvänolon tunteet (runner's high, endorfiinitujaukset, flow-kokemukset). Sellainen voi hyvinkin laukaista masiksen. Olen lukenut useistakin ihmisistä, joille on käynyt niin. Voisikohan asia liittyä siihen, että ei yhtäkkiä ole keinoja "polttaa" stressihormoneja treenin avulla, ja stressihormonit alkavat tehdä liiallisessa määrin kasautuessaan tuhojaan. Ylenmääräisen stressin kun tiedetään sairastuttavan ihmisen esimerkiksi juurikin burnoutiin, masikseen yms..

(Ja toisaalta, jos aerobisen treenin äkillisen loppumisen seurauksena lihoo, sekin voi aiheuttaa masennusta. Mekanismi taitaa jotenkin liittyä siihen, että rasvakudoksessa raivoaa tulehdus, ja toisalta masennukseenkin kai liitetään jonkinlainen matala-asteinen tulehdus. Ja voi vaikutus tietty olla psykologinenkin, liittyä itsetuntoon, omakuvaan (naisena), itsearvostukseen, ympäristön tuomitseviin asenteihin, tai ties mihinkä. Mutta en usko, että sinun kohdallasi on kyse tästä.)

Jos tämä (tilapäinen) liikuntakyvyttömyys on ankeutesi taustalla, silloin voimme alkaa pohtimaan korvaavia urheilumuotoja vaikka krempat-ketjussa.

Edellä on mielenkiintoisia kirjoituksia, jotka herättävät ajatuksia. Viiden minuutin satunnaiset pakohetket "apulaislastenhoitajan etc." virasta eivät riitä kommentoimiseen. Sen verran ehdin vastata, että itselläni on kiinnostuksen kohteita, mutta ei aikaa eikä mahdollisuuksia tehdä niitä. Kumpi on stressaavampaa? Sekö, että ei keksi tekemistä? Vai se, että on tekemistä, mutta ei saa asioita tehdyksi joko omaa laiskuuttaan ja saamattomuuttaan tai muista syistä? Kumpi tuntuu pahemmalta, omat syyt vai ulkoiset esteet?

^ Veikkaan, että omat syyt tuntuvat pahemmalta, jos oma aikaansaamattomuus aiheuttaa kaiken lisäksi vielä itsesyytöksiä tai alhaista itsetuntoa. (Kaikki uhka, mikä ihmisen minuuteen kohdistuu, koetaan kaiketi pahempana kuin mikään muu uhka.) Esimerkiksi masis voi olla yhtä halvaannuttava tai lamaannuttava kuin sanotaan nyt vaikka alaraajan menetys, mutta masiksen aiheuttamasta toimintakyvyttömyydestä ihminen syyllistää itseään herkemmin kuin esim. toisen alaraajan menetyksen aiheuttamasta konkreettisemmasta toimintakyvyn menetyksestä.

Ankea tyyppikin voi olla tietämättään myös hauska tyyppi.
Se tunne kun viikon käytön jälkeen löytää uuden takkinsa kainalosta roikkumassa törkeän ison ja täysin turhan mainoslappusen takin valmistajalta.
Sellainen hintalapun kokoinen tuulenhalkoja, ilman hintatietoja.

Ankean tyypin pään sisällä voi myös kukkia vaikka kuinka uskomattomia muistikuvia ja tapahtumaketjuja esim. netin pahamaineisen legendaarisilta ja eeppisen myyttisiltä keskustelupalstoilta. Tai hän voi olla jopa kirjailija!
Vähintäänkin kirjanpitäjä. Muinoin myös munkit käsin kopioivat toisten kirjoja kammioissaan.

Nyt kun tarkkaan katsoo niin ankeutta alkaa löytymään vähän kaikkialta. Tähän tarvitaan jo self-help kirjallisuutta!:
https://www.ntamo.net/product/873/sami-pihlstrom-ota-elama-vakavasti-2018

Ankeasti tulee mieleen että taidankin olla ennenkaikkea ankea. Sen verran monta kertaa kuitenkin tullut se tunne että pitäisi kyetä kertomaan vaihteeksi jotain hyviäkin asioita ihmisille joita kohtaa. Mutta miten kerrot jos ei niitä koskaan tapahdu? Yhden uuden harrastuksen löytää ja siitä saa sitten hölöttää sekopäisenä kuin Jehovan todistaja, mutta ei kai sekään innostus iän kaiken jatku. Varsinkaan nyt kun en tunnu millään pääsevän harrastusta haittaavista nivelvaivoista eroon, ja päinvastoin telon itseäni treeneissä niin että vielä kolmenkin päivän päästä on vaivoja. Kai se vähän innostusta syö...

Jotkut älykkäämmät(?) ihmiset ovat sentään tajunneet elämäni käänteistä kuullessaan että hiukkapiukka vaikea se on tuon kaiken jäljiltä onnesta sirkuttaa. Jotkut ovat jopa arvostaneet sitä että on kehittynyt jonkinlainen musta huumori (kun ei kaikkea paskaa muutenkaan jaksa). Mutta jotkut sitten vaan räksyttävät negatiivisuudesta.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 05, 2019, 12:27:10
Yksi konkreettinen asia, mitä voisit tehdä, on esim. 14 päivän ajan (tai kunnes tuoretta sanottavaa ei enää löydy) joka aamu (tai päivä) kirjoittaa vihkoon 20 minuuttia aiheesta "Missä olet viiden vuoden kuluttua?", "Mitä toivot, että elämässäsi olisi 5 vuoden päästä, millaisen elämän haluaisit, ja mitä konkreettista voisit asian hyväksi tehdä?"

Tarkennus tuohon. Löysin vanhan muistikirjani, jossa seuraava "resepti", jota tuossa edellä ilmeisesti hapuilevasti muistelin:

Optimismia lisäävä harjoittelu, tehokkain
Mustonen & Mattila, Duodecim-lehti

"Kuvittele itsesi tulevaisuudessa, esim. 5 vuoden päästä, tilanteeseen, jossa kaikki elämässäsi on sujunut niin hyvin kuin mahdollista. Olet tehnyt paljon töitä ja saavuttanut kaikki tavoitteesi elämässä. Kirjoita tästä aiheesta 20 minuuttia päivittäin (esim. 10 päivän ajan)."

Näköjään olen kirjoittanut yllättävän paljon tekstiä, vaikka etukäteen muistaakseni epäilin, tokkopa niitä unelmia oikeastaan ole ollenkaan. Sen kirjoittamastani aistii, että kivaa on ollut, kun pistää oikein haisemaan kun unelmoi parhaasta mahdollisesta tilanteesta elämässä "viiden vuoden päästä".


ps. Itseäni tuo harjoitus auttoi. Kirjoitin tätä tekstiäni jo ennen kuin Norma ennätti kirjoittamaan edellisen kommenttinsa tuossa tätä edellisessä viestissä, eikä tämä ole millään lailla kommentti Norman tekstiin.

^  Minulle ei tarvitse sanoa kuin että "viisi vuotta" niin sekin jo masentaa. Sitä kun ajattelee välittömästi vanhenemista ja rupsahtamista. Pitäisi jotenkin tulla sinuiksi kurppaantumisen kanssa ensin että vuosimäärät eivät aiheuttaisi ahdistuskohtausta.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 06, 2019, 09:10:04
^ Veikkaan, että omat syyt tuntuvat pahemmalta, jos oma aikaansaamattomuus aiheuttaa kaiken lisäksi vielä itsesyytöksiä tai alhaista itsetuntoa. (Kaikki uhka, mikä ihmisen minuuteen kohdistuu, koetaan kaiketi pahempana kuin mikään muu uhka.) Esimerkiksi masis voi olla yhtä halvaannuttava tai lamaannuttava kuin sanotaan nyt vaikka alaraajan menetys, mutta masiksen aiheuttamasta toimintakyvyttömyydestä ihminen syyllistää itseään herkemmin kuin esim. toisen alaraajan menetyksen aiheuttamasta konkreettisemmasta toimintakyvyn menetyksestä.

Tässä oli todella tärkeää asiaa. Ympäristö ja ihminen itse arvottaa kärsimyksiä niin, että liiallisesta toiminnasta ja virikkeistä syntyvä on arvokasta kärsimystä ja passiivisuudesta johtuva kärsimys aiheuttaa (itse)syytöksiä.
Todellisuudessahan molempia pitäisi arvioida samalla mittarilla.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 09:30:02
^  Minulle ei tarvitse sanoa kuin että "viisi vuotta" niin sekin jo masentaa. Sitä kun ajattelee välittömästi vanhenemista ja rupsahtamista. Pitäisi jotenkin tulla sinuiksi kurppaantumisen kanssa ensin että vuosimäärät eivät aiheuttaisi ahdistuskohtausta.

Kurppaantuminen ahistaa paljon pahemmin ja useampaa ihmistä kuin yleensä luullaan. Ihmiset vain eivät kehtaa valittaa asiasta, josta ei voi syyttää mitään tahoa ja jolle ei voi mitään.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 09:35:40

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 09:30:02
^  Minulle ei tarvitse sanoa kuin että "viisi vuotta" niin sekin jo masentaa. Sitä kun ajattelee välittömästi vanhenemista ja rupsahtamista. Pitäisi jotenkin tulla sinuiksi kurppaantumisen kanssa ensin että vuosimäärät eivät aiheuttaisi ahdistuskohtausta.

Kurppaantuminen ahistaa paljon pahemmin ja useampaa ihmistä kuin yleensä luullaan. Ihmiset vain eivät kehtaa valittaa asiasta, josta ei voi syyttää mitään tahoa ja jolle ei voi mitään.

Indeed. Nykyään varsinkin kun on trendinä ja erityisesti naisten taholla että pitää olla positiivinen ja ennenkaikkea voimaantunut. Alan olemaan kurkkuani myöten täynnä somessa leviävää matskua jossa keskeisenä ideana on että pitää olla lääpällään roikkuvaan perseeseen, ylipainoon, ryppyihin ja kaikkeen tämmöiseen mikä johtuu siitä että kehossa alkaa kudos väsymään vuosien varrella, taikka ihminen on ahtanut itseensä kaiken mahdollisen mikä vaan suusta on alas mennyt.

En minä toki mitään nukkemaista nuoruuttakaan silleen kyllä haikaile. Mutta en pidä siitä että iho veltostuu. Kun en ole ylipainoinen eikä ole edes selluliittia, niin jostain sitä sitten kumminkin kiukustuu, ja minulle se on tuo ihon veltostuminen. Ei se vielä pahasti päälle näy, mutta huomaa että prosessi on menossa. Tästä kun iho lisää kuivuu, niin sitten alkaa nahka roikkumaan luiden päällä.

OFF TOPIC. En jaksa väsätä tästä uutta aloitusta.

Olet aina Norma puhunut rumasti lihavista, syyllistävästi, halveksivasti. Miksi? Nostaako se ehkä omaa itsetuntoasi jotenkin?

Muistelen itse, kun teini-ikäisenä ihmettelin mummoani, miten hän (vaihdevuosien jälkeen?) lihoi niin valtavasti. Kuvittelin myös ehkä, että oli jotenkin omaa ansiotani, että pystyin tuolloin teini-ikäisenä hölkkäämään ja urheilemaan, ja pystyin syömään mitä tahansa lihomatta. Ehkä ajattelin, että mummoni kohdalla oli kyse pelkästä nautinnonhalusta, laiskuudesta, luonteen heikkoudesta, tai ties mistä omasta syystä tai valinnasta. Ihan kuin luonteenpiirteet tai edes itsekuri olisivat muka omia valintoja, tai syömishäiriötkään, tai vaihdevuosien hormonimyrskyt, tai kylläisyyshormonien määrä aivoissa. Hän kuoli sittemmin diabeteksestä aiheutuviin komplikaatioihin.

Minkäänlainen syyllistäminen tai tuomitseminen ei ainakaan auta ylipainoisia (jos nyt mollamisella sellaisia päämääriä edes on?). Päinvastoin, syyllistämisellä ja tuomitsemisella on täysin päinvastaiset seuraukset, ne lihottavat lihavia entisestään.

Obesity Stigma: Important Considerations for Public Health (https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2866597/)
Stigma and discrimination toward obese persons are pervasive and pose numerous consequences for their psychological and physical health. Despite decades of science documenting weight stigma, its public health implications are widely ignored. Instead, obese persons are blamed for their weight, with common perceptions that weight stigmatization is justifiable and may motivate individuals to adopt healthier behaviors. We examine evidence to address these assumptions and discuss their public health implications. On the basis of current findings, we propose that weight stigma is not a beneficial public health tool for reducing obesity. Rather, stigmatization of obese individuals threatens health, generates health disparities, and interferes with effective obesity intervention efforts.


ps. How obese people are responsible for everything bad  (https://www.nytimes.com/2006/10/29/weekinreview/29kolata.html)(NY Times pilapiirros)

Luonnostaan hoikalle ihmiselle kuten minulle läskiintyminen on käsittämätön ongelma ja varmaan siksi herättää niukasti empatiaa.

En osaa millään samaistua lihaviin ihmisiin, joiden elämä pyörii (tuloksettoman) laihduttamisen ympärillä, kun itselleni vaikkapa vain viiden kilon lihottaminen olisi mahdoton haaste.

Ottaa oman aikansa, että pääsee sen ristiriidan yli, että peili ei näytä sitä, millaiseksi päänsä sisällä itsensä tuntee. Tuohon ristiriitaan ja sen ruokkimiseen perustuu kaiketi se, miten ihmiset ovat valmiita käyttämään suuria summia ulkonäkönsä kohentamiseen.

Itselläni paino nousi sen jälkeen kun vuosia sitten lopetin tupakoinnin, vaikka en mitään lohtuherkkuja tarvinnut. Ilmeisesti hiukan aineenvaihdunta hidastui ja varmaan ihan tavallinen ruoka alkoi vaan maistua paremmalle, niin annoskoko luultavasti vähän kasvoi. Lisätaakkana ilmeisesti vielä geenit, jotka aiheuttavat sen, että "pullan tuoksukin jo lihottaa". Koko ikäni olen muutenkin tasapainoillut painon kanssa välttyäkseni liikapainolta, välttyäkseni tietyiltä sairauksilta joihin on sukurasitteita.

Tässä iässä iho ei niin kimmoisa ole luonnostaan eikä millään taikavoiteillakaan, joten painon pudotus jättää väistämättä jälkensä. Se vaan on pakko hyväksyä, ellei sitten ole rahaa ja halua käyttää sitä iki-ilmeettömyyteen á la Cher. Hoikalle tyypille pieni painon lisäys on aika hyvä ulkonäön kohennuskeino.

Iän näkyminen kasvoissa on paljolti myös ihotyypistä kiinni ja miten on ihostaan pitänyt huolta elonsa aikana. Aurinkoa vältelleenä kruttuja ei ole pahemmin tullut vieläkään, vaikka ikävuositovereillani niitä monilla on jo melkoisesti. En silti näytä miltään kaksikymppiseltä, vaan kyllä se ikä näkyy hyvistä ihogeeneistä huolimatta.

Maailma vain on mennyt niin ulkonäkökeskeiseksi, että ongelmia tuntuu tulevan niillekin, joilla niitä ei todellisuudessa ole tai ei pitäisi olla ollenkaan.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 06, 2019, 10:31:10
Olet aina Norma puhunut rumasti lihavista, syyllistävästi, halveksivasti. Miksi? Nostaako se ehkä omaa itsetuntoasi jotenkin?

Kröhöm. Käytinkö yhtään pilkallista nimikettä tuossa taaempana, kun käsittääkseni en itse käyttänyt? Pyrin välttämään sanoja läski, plösö jne. Silloin kun olen todella vihamielisesti käyttänyt jotain rumaa nimikettä ylipainoisista henkilöistä, kyseessä ovat olleet miehet jotka ovat kiusanneet minua elämässäni jollain tavalla. Ne kaksi ahdistavaa tyyppiä jotka olivat kimpussani 90-luvulla olivat kumpikin reilusti ylipainoisia. Voi olla että jäi jotain sala- ja ikivihoja ylipainoisia ihmisiä kohtaan noiden takia, koska otin todella raskaasti sen että ensin yksi melkein raiskaa, ja sitten ei sekään riitä, kun vainoamista riittää vuodesta toiseen toisen taholta kun yhdestä on päässyt eroon. Ja nettideiteissä alkuvuosina tilanne oli se että toistuvasti isokokoiset miehet ottivat yhteyttä, kerroin ihan asiallisesti että haen toisentyyppistä miestä. Ja yritin jopa vähän "mitätöidä" sitä miestyyppiä mistä pidän että nämä isot ihmiset eivät suuttuisi, eli saatoin sanoa että pidän rääpäleistä, hippiäisistä tms. Mutta silti aina joku isompi mies otti ja suuttui. Varsinkin bodarit suuttuivat lähes kaikki, siitä että en ollut kiinnostunut heistä.

Bodaritkin syövät paljon.

En tiedä, periaatteessa minusta jokainen saa painaa niin paljon kuin huvittaa tai sen verran kuin hänen on väistämättä pakko painaa, mutta toisaalta taas kun avaa telkan random-kanavalta keskellä yötä ja siellä on taas kerran joku lähemmä 200-kiloinen ihminen juttelemassa siitä miten monta (kymmentä) kiloa hänen pitäisi kyetä laihtumaan, tai miten hänelle on vatsalaukunohitusleikkaus(?) tulossa tms. niin jotenkin se vaan alkaa... kyllästyttää. Ja kaippa minua pännii ennenkaikkea se että haluan hoikan miehen ja niitähän on sitäkin vaikeampi löytää mitä enemmän miehet syövät ja sallivat itsensä olla ihan reilusti ylipainoisia.  :'(

Kun vain ajattelenkin sitä arkistofilmiä jonka olen nähnyt, jossa on suomalaisia miehiä 1960-luvulta jossain maatalousnäyttelyssä, meinaa itku päästä. Minä niin tavattomasti pidän siitä jäntevästä mieskehosta mitä siinä filmissä on mielin määrin tarjolla. Nyt jos haluan jäntevän miehen likisteltäväksi, niin sitten se on väistämättä joku 25-vuotias poitsu ja minua pidetään ällöttävänä ämmänä jos sekaannun niin nuoreen.

Eihän siinä ymmärtämystä saa jos itkee ja parkuu sitä että miten vähän on tarjolla sitä miestyyppiä josta itse tykkää kuin hullu kaurapuurosta.

Toisaalta, jos sanon että on ahtanut itseensä kaiken mikä on alas mennyt, niin miten se sitten pitäisi sanoa sama asia, mitä oikeasti on tapahtunut? Jossain määrin tein itse samaa kolmikymppisenä, ja kyllähän se äkkiä näkyi olemuksessa. Ei siihen muuta selitystä ollut kuin se että parisuhdetta piti tuon tuostakin juhlistaa herkuin. Ja liikuntaa oli liian vähän. En minä varsinaisesti kuvittele olevani joten "parempi" kuin joku ylipainoinen ihminen, mutta siitä en pääse yli enkä ympäri että himoitsen hoikkia miehiä. Tilannetta voisi verrata vaikka siihen että olisin mies joka tykkää naisista joilla on luomurinnat, ja sitten alkaisi joku villitys että kaikkien pitää ottaa silikonit. Kyllä se alkaisi vituttamaan että ympärillä näkisi vain semmoisia naisia joiden keho ei nappaa millään tavalla. Ja jos ei sairaudesta ole kyse, niin hyvin pitkältihän se on luonnotonta että miehellä on ns. maha pystyssä. Naisillehan on oikeastaan luonnollisempaa olla pyöreitä.

***

Edit. Itseasiassa on todella mielenkiintoinen dilemma että miksiköhän minusta aina tuntuu siltä että muut vaativat minua hyväksymään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta sitten minussa itsessäni ei hyväksytä yhtään mitään. Yleensä negatiivisuutta. Eli jos olen pessimistinen, kyyninen, väsynyt, masentunut, ahdistunut yms. niin se nyt ei vaan käy laatuunsa. Mutta sitten joku saa olla ylipainoinen ja häntä pitää jopa kannustaa ellei peräti kehuakin siinä asiassa. Välttämättähän ylipainoiseksi päätyminen ei ole ihmisen "oma valinta" yhtään sen enempää kuin on tämä masentuminenkaan. Mutta ei kai fyysisen terveytensä tuhoamisesta voi mitään sen myönteisempää löytää kuin henkisellä retuperällä olemisestakaan?

Se tietty on eri juttu että tulee väistämättä fyysisiä muutoksia. Koin vuosia sitten erittäin ahdistavana sen että jollain tietosivulla sanottiin vaihdevuosista että "vyötärö katoaa". Tuntuu vaan niin helvetin pahalta että pitää olla kumppanitta ja sitten viedään kaikki mahdolliset viimeisetkin tsänssit löytää yhtään ketään, koska miehet katsovat karsaasti nenäänsä pitkin kaikkia menopaussanneita naisia ja jokainen siihen viittaava seikka on miinusta. Mutta vieläkin enempi vituttaa se ettei muka ole mitään kontrollia mihinkään. Elämä tulee ja raiskaa sinut kakkoseen, halusit tai et?

Toisaalta yli-ihmisideologiakin kammottaa. Vaatimus että pitää kyetä vaikka mihinkä. Toka eksäni väitti että naamankin rupsahtamisen pystyy estämään. Ei tosin sanonut että miten. Ja tuskinpa onnistui siinä edes itsekään.

Ja sitten taas toisaalta, eipä se äitinikään vyötärö mihinkään kadonnut vaikka laittoi lapsiakin kaksi...!

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 06, 2019, 11:06:48
Hoikalle tyypille pieni painon lisäys on aika hyvä ulkonäön kohennuskeino.

Minusta tämä riippuu yksilöstä. Minulla kasvot ovat semmoista "turpeaa" tyyppiä että eivät ne heti rusinaksi muutu vaikka paino laskeekin. Kevättalvella painoin yli 65 kg ja nyt painan 59 kg, eikä naamani ole siitä mitenkään rupsahtanut. Mutta en tiedä sitten että kun mennään siihen että alkaa tosissaan kudos katoamaan sieltä sun täältä, että miten sitten lienee. Nytkin jos teen sormillani "kotkankynnet" tulee semmoiset rypyt käsiin jotka minulla varmaan on pysyvästi vanhempina. Rintakehään ilmestyi tietynlaisia "valumajälkiä" jo useampia vuosia sitten, ja selässäkin alkaa "valumaan". Vähän vaikea kuvailla sitä mitä tarkoitan.

Uskon melko vakaasti että ei se vanheneminen niin vituta jos rinnalla on joku joka rakastaa, mutta jos ei ole ketään niin tärkeää ihmistä, niin sitten vituttaa kaikki ja varsinkin vanheneminen. Jokainen vuosi lisää on merkintä johonkin pöytäkirjaan jossa on ranskalaisin viivoin luetteloituna että miksi et kelpaa etkä kiinnosta ketään.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 11:00:51
Luonnostaan hoikalle ihmiselle kuten minulle läskiintyminen on käsittämätön ongelma ja varmaan siksi herättää niukasti empatiaa.

En osaa millään samaistua lihaviin ihmisiin, joiden elämä pyörii (tuloksettoman) laihduttamisen ympärillä, kun itselleni vaikkapa vain viiden kilon lihottaminen olisi mahdoton haaste.

Luulenpa, että samastumista häiritsee eniten se, että on luonut jo valmiiksi hyvin monia oletuksia "niistä lihavista" itselleen, joiden kautta yrittää mukaymmärtää asiaa. Kuten tuo "joiden elämä pyörii laihduttamisen ympärillä".

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 06, 2019, 11:41:33

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 11:00:51
Luonnostaan hoikalle ihmiselle kuten minulle läskiintyminen on käsittämätön ongelma ja varmaan siksi herättää niukasti empatiaa.

En osaa millään samaistua lihaviin ihmisiin, joiden elämä pyörii (tuloksettoman) laihduttamisen ympärillä, kun itselleni vaikkapa vain viiden kilon lihottaminen olisi mahdoton haaste.

Luulenpa, että samastumista häiritsee eniten se, että on luonut jo valmiiksi hyvin monia oletuksia "niistä lihavista" itselleen, joiden kautta yrittää mukaymmärtää asiaa. Kuten tuo "joiden elämä pyörii laihduttamisen ympärillä".

Monet lihavat puhuvat puolitutuillekin ylipainostaan, ruokien kalorimääristä ja laihdutusyrityksistään.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 11:07:27
Edit. Itseasiassa on todella mielenkiintoinen dilemma että miksiköhän minusta aina tuntuu siltä että muut vaativat minua hyväksymään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta sitten minussa itsessäni ei hyväksytä yhtään mitään. Yleensä negatiivisuutta. Eli jos olen pessimistinen, kyyninen, väsynyt, masentunut, ahdistunut yms. niin se nyt ei vaan käy laatuunsa. Mutta sitten joku saa olla ylipainoinen ja häntä pitää jopa kannustaa ellei peräti kehuakin siinä asiassa. Välttämättähän ylipainoiseksi päätyminen ei ole ihmisen "oma valinta" yhtään sen enempää kuin on tämä masentuminenkaan. Mutta ei kai fyysisen terveytensä tuhoamisesta voi mitään sen myönteisempää löytää kuin henkisellä retuperällä olemisestakaan?

Se tietty on eri juttu että tulee väistämättä fyysisiä muutoksia. Koin vuosia sitten erittäin ahdistavana sen että jollain tietosivulla sanottiin vaihdevuosista että "vyötärö katoaa". Tuntuu vaan niin helvetin pahalta että pitää olla kumppanitta ja sitten viedään kaikki mahdolliset viimeisetkin tsänssit löytää yhtään ketään, koska miehet katsovat karsaasti nenäänsä pitkin kaikkia menopaussanneita naisia ja jokainen siihen viittaava seikka on miinusta. Mutta vieläkin enempi vituttaa se ettei muka ole mitään kontrollia mihinkään. Elämä tulee ja raiskaa sinut kakkoseen, halusit tai et?

Mun mielestä sulta vaan puuttuu sellaisia suodattimia. Miten puhutaan niin että tavallaan sanotaan mitä oikeasti ajatellaan mutta ei kuitenkaan loukata toisia tai pahoiteta toisten mieltä jollei ole aivan pakko tai oikeasti halua.

Sitten kun tällainen suodatus on aika huonoa, voi olla että vastavuoroisesti ihmiset sanovat tähän tympääntyessään myös sinulle asioista varsin suoraan ja itse asiassa ilkeästi, mitä et ehkä itse miellä olevasi tai että... ne sinun näkemyksesi eivät ole ilkeitä vaan vain sinun tunteitasi ja näkemyksiäsi. Kyse on pikemminkin siitä, miten niistä sanoo ja mitä sanoo - eli filtteröinnistä.

Mun  mielestä sulla on täysi oikeus siihen, että tunnet tai ajattelet jostakin negatiivisesti. Haaste tässä ei ole se, miten lakata ajattelemasta tai tuntemasta mitään negatiivista, vaan enemmän se, onko jotenkin mahdollista kommunikoida näistä omista negatiivisista näkemyksistä sillä tavalla että se ei tunnu sinusta vääristelyltä tai peittelyltä mutta että et kuitenkaan toisten mielestä vaikuttaisi omituisen ilkeämieliseltä, kylmältä, ehdottomalta, joustamattomalta jne, kun et nyt kumminkaan varmaan tätä ole.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 06, 2019, 11:06:48
Itselläni paino nousi sen jälkeen kun vuosia sitten lopetin tupakoinnin, vaikka en mitään lohtuherkkuja tarvinnut.

Miten ja missä iässä tupakoinnin aloittaminen tapahtuu (tai on aikoinaan tapahtunut) ns. normaalilla hyvämaineisella ja menestyvällä tytöllä/naisella?

Niissä piireissä ja ympäristöissä, joissa olen kasvanut ja elänyt, tupakointia on pidetty paheena, joka on ydistynyt usein huonoon koulumenestykseen, kiroiluun, juopotteluun, alhaiseen "sivistykseen", alhaiseen yhteiskuntaluokkaan, nuorisorikollisuuteen, löysään sukupuolimoraaliin ja jossakin määrin jopa väkivaltaan. Tupakointi on siis ollut ns. huonon elämän yksi tuntomerkeistä tai osista. "Syntisen elämän", jos uskonnollisia termejä käytetään. Edellä mainittu ei ole ollut ehdotonta, joten ns. hyvän kodinkin lapsi on saattanut tupakoida, mutta hänen ennusteensa onkin tällöin usein ollut huono.

Tuota taustaa vasten kysymykseni, miten ns. normaali menestyvä nuori tyttö tai nainen on alkanut tupakoida, on ehkä ymmärrettävämpi.

Voi olla, että tupakoinnin luokkaluonne on entisestään vahvistunut alimpiin sosiaaliliuokkiin painottuvaksi. Aikaisemminhan kaikissa yhteiskuntaluokissa poltettiin paljon.

Katselin kerran amiksen pihassa autossa odottaessani (tyttäreni piti kielikurssia samassa rakennuksessa), kun opiskelijoita tuli ulos ovesta. Lähes kaikki heistä sytyttivät tupakan heti portailta pihaan kävellessään. Niitä, jotka eivät sytyttäneet, ei ollut kuin muutama kymmenien joukossa. Ja ovathan nämä muutamatkin voineet sytyttää tupakkansa myöhemmin.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 11:59:53

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 06, 2019, 11:41:33

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 11:00:51
Luonnostaan hoikalle ihmiselle kuten minulle läskiintyminen on käsittämätön ongelma ja varmaan siksi herättää niukasti empatiaa.

En osaa millään samaistua lihaviin ihmisiin, joiden elämä pyörii (tuloksettoman) laihduttamisen ympärillä, kun itselleni vaikkapa vain viiden kilon lihottaminen olisi mahdoton haaste.

Luulenpa, että samastumista häiritsee eniten se, että on luonut jo valmiiksi hyvin monia oletuksia "niistä lihavista" itselleen, joiden kautta yrittää mukaymmärtää asiaa. Kuten tuo "joiden elämä pyörii laihduttamisen ympärillä".

Monet lihavat puhuvat puolitutuillekin ylipainostaan, ruokien kalorimääristä ja laihdutusyrityksistään.

Monet kirjoittelee toisten hakkaamisista ihan puolitutuille, mutta en mä silti ajattele, että heidän elämänsä hakkaamisen ympärillä pyörii.

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 06, 2019, 12:30:39

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 11:07:27
Edit. Itseasiassa on todella mielenkiintoinen dilemma että miksiköhän minusta aina tuntuu siltä että muut vaativat minua hyväksymään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta sitten minussa itsessäni ei hyväksytä yhtään mitään. Yleensä negatiivisuutta. Eli jos olen pessimistinen, kyyninen, väsynyt, masentunut, ahdistunut yms. niin se nyt ei vaan käy laatuunsa. Mutta sitten joku saa olla ylipainoinen ja häntä pitää jopa kannustaa ellei peräti kehuakin siinä asiassa. Välttämättähän ylipainoiseksi päätyminen ei ole ihmisen "oma valinta" yhtään sen enempää kuin on tämä masentuminenkaan. Mutta ei kai fyysisen terveytensä tuhoamisesta voi mitään sen myönteisempää löytää kuin henkisellä retuperällä olemisestakaan?

Se tietty on eri juttu että tulee väistämättä fyysisiä muutoksia. Koin vuosia sitten erittäin ahdistavana sen että jollain tietosivulla sanottiin vaihdevuosista että "vyötärö katoaa". Tuntuu vaan niin helvetin pahalta että pitää olla kumppanitta ja sitten viedään kaikki mahdolliset viimeisetkin tsänssit löytää yhtään ketään, koska miehet katsovat karsaasti nenäänsä pitkin kaikkia menopaussanneita naisia ja jokainen siihen viittaava seikka on miinusta. Mutta vieläkin enempi vituttaa se ettei muka ole mitään kontrollia mihinkään. Elämä tulee ja raiskaa sinut kakkoseen, halusit tai et?

Mun mielestä sulta vaan puuttuu sellaisia suodattimia. Miten puhutaan niin että tavallaan sanotaan mitä oikeasti ajatellaan mutta ei kuitenkaan loukata toisia tai pahoiteta toisten mieltä jollei ole aivan pakko tai oikeasti halua.

Sitten kun tällainen suodatus on aika huonoa, voi olla että vastavuoroisesti ihmiset sanovat tähän tympääntyessään myös sinulle asioista varsin suoraan ja itse asiassa ilkeästi, mitä et ehkä itse miellä olevasi tai että... ne sinun näkemyksesi eivät ole ilkeitä vaan vain sinun tunteitasi ja näkemyksiäsi. Kyse on pikemminkin siitä, miten niistä sanoo ja mitä sanoo - eli filtteröinnistä.

Mun  mielestä sulla on täysi oikeus siihen, että tunnet tai ajattelet jostakin negatiivisesti. Haaste tässä ei ole se, miten lakata ajattelemasta tai tuntemasta mitään negatiivista, vaan enemmän se, onko jotenkin mahdollista kommunikoida näistä omista negatiivisista näkemyksistä sillä tavalla että se ei tunnu sinusta vääristelyltä tai peittelyltä mutta että et kuitenkaan toisten mielestä vaikuttaisi omituisen ilkeämieliseltä, kylmältä, ehdottomalta, joustamattomalta jne, kun et nyt kumminkaan varmaan tätä ole.

Luulisin, että Norma kokee ihmiset ristiriitaiseksi osin sen takia, että on pyörinyt paljon netissä. Varsinkin nettideittipalstoilla vallitsee jonkinlainen pakkopositiivisuus, jonka takana piilee ääretön vittumaisuus toisia kohtaan. Eikä Facebookin ja Instagramin antama maailmankuva ole sekään terve.

Eli siis jos jotain tarvitaan, niin jonkinlainen suodatin, jotta tunnistaa kaikenlaisen feikkaamisen netissä.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 06, 2019, 12:39:37
Miten ja missä iässä tupakoinnin aloittaminen tapahtuu (tai on aikoinaan tapahtunut) ns. normaalilla hyvämaineisella ja menestyvällä tytöllä/naisella?

Yleistäähän ei voi, mutta tässä oma tarinani.

Aikaa tästä on jo niin pitkään, että siihen aikaan melkein kaikki tupakoivat. Meilläkin kotona molemmat vanhemmat polttivat niin, että koti oli sakeanaan savusta ja sieltä savun seasta muistettiin aina neuvoa, että "Hippi, älä vaan koskaan aloita polttamaan". Se siitä esimerkin voimasta.

Mutta vanhempieni tupakointi ei minua innostanut aloittamaankaan, mutta ensimmäinen pidempiaikainen poikaystäväni poltti. Olin tuolloin 15 vuotias ja edelleen pentuajan yksittäistä kokeilua lukuunottamatta tupakoimaton. Moitin poikaa siitä, että hän haisee pahalle ja maistuukin pakalle pussatessa.

Sen sijaan, että poika olisi ollut polttamatta seurassani, hän tarjosi minullekin tupakkaa. Ensin haikuja omastaan ja kun pystyin yökkimättä vetämään savua henkeen, tarjosi sitten ihan askista. Aloittaminen oli siis kovan työn ja harjoittelun tulosta, kun se tosiaan on niin vastenmmielistä. Poika oli varakkaammasta kauppiasperheestä ja hänellä oli rahaa käytettävissä aivan toisella tavalla kuin mihin itse olin tottunut, joten hän sitten rahoitti minunkin polttamiset tarjoamalla aina omistaan ja iltasella erotessamme antoi aina muutaman tupakan mukaan.

Tuo romanssi kesti toista vuotta, mutta kun se päättyi, niin tupakointini väheni siihen, mitä pienellä viikkorahallani ja kesätyösäästöilläni sain ostettua. Loput sitten nyysin äidin askista, joka lojui aina jossain näkösällä. Järki-ihminen olisi lopettanut tuossa vaiheessa, mutta olin jo nin addiktoitunut, että se ei onnistunut enkä ehkä sitä edes vakavasti harkinnutkaan.

Ei kulunut kauaa, kun isäni kuoli ja silloin sitten kerroin äidilleni, että poltan ja hän sitten osti minunkin tupakat. Isälle en olisi voinut kertoa polttavani. Se olisi särkenyt hänen sydämensä.

En kyllä koskaan pitänyt tupakointia minään hyvänä asiana. Aikuisiällä siitä huolimatta, että poltin paljon ja todella kauan, inhosin tapaani. Olin siinä virheellisessä uskossa, että en siitä pääse eroon. En tiennyt miten väärässä olin, mutta se on sitten toinen juttu.

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 06, 2019, 12:30:39

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 11:07:27
Edit. Itseasiassa on todella mielenkiintoinen dilemma että miksiköhän minusta aina tuntuu siltä että muut vaativat minua hyväksymään kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta sitten minussa itsessäni ei hyväksytä yhtään mitään. Yleensä negatiivisuutta. Eli jos olen pessimistinen, kyyninen, väsynyt, masentunut, ahdistunut yms. niin se nyt ei vaan käy laatuunsa. Mutta sitten joku saa olla ylipainoinen ja häntä pitää jopa kannustaa ellei peräti kehuakin siinä asiassa. Välttämättähän ylipainoiseksi päätyminen ei ole ihmisen "oma valinta" yhtään sen enempää kuin on tämä masentuminenkaan. Mutta ei kai fyysisen terveytensä tuhoamisesta voi mitään sen myönteisempää löytää kuin henkisellä retuperällä olemisestakaan?

Se tietty on eri juttu että tulee väistämättä fyysisiä muutoksia. Koin vuosia sitten erittäin ahdistavana sen että jollain tietosivulla sanottiin vaihdevuosista että "vyötärö katoaa". Tuntuu vaan niin helvetin pahalta että pitää olla kumppanitta ja sitten viedään kaikki mahdolliset viimeisetkin tsänssit löytää yhtään ketään, koska miehet katsovat karsaasti nenäänsä pitkin kaikkia menopaussanneita naisia ja jokainen siihen viittaava seikka on miinusta. Mutta vieläkin enempi vituttaa se ettei muka ole mitään kontrollia mihinkään. Elämä tulee ja raiskaa sinut kakkoseen, halusit tai et?

Mun mielestä sulta vaan puuttuu sellaisia suodattimia. Miten puhutaan niin että tavallaan sanotaan mitä oikeasti ajatellaan mutta ei kuitenkaan loukata toisia tai pahoiteta toisten mieltä jollei ole aivan pakko tai oikeasti halua.

Sitten kun tällainen suodatus on aika huonoa, voi olla että vastavuoroisesti ihmiset sanovat tähän tympääntyessään myös sinulle asioista varsin suoraan ja itse asiassa ilkeästi, mitä et ehkä itse miellä olevasi tai että... ne sinun näkemyksesi eivät ole ilkeitä vaan vain sinun tunteitasi ja näkemyksiäsi. Kyse on pikemminkin siitä, miten niistä sanoo ja mitä sanoo - eli filtteröinnistä.

Mun  mielestä sulla on täysi oikeus siihen, että tunnet tai ajattelet jostakin negatiivisesti. Haaste tässä ei ole se, miten lakata ajattelemasta tai tuntemasta mitään negatiivista, vaan enemmän se, onko jotenkin mahdollista kommunikoida näistä omista negatiivisista näkemyksistä sillä tavalla että se ei tunnu sinusta vääristelyltä tai peittelyltä mutta että et kuitenkaan toisten mielestä vaikuttaisi omituisen ilkeämieliseltä, kylmältä, ehdottomalta, joustamattomalta jne, kun et nyt kumminkaan varmaan tätä ole.

Helkkarin hyvin sanottu. Mietiskelin sitä tänään oikein tosissani että mikä kumma menee pieleen kun olen aina yrittänyt olla mahdollisimman tarkkana siitä etten en mene ylipainoisuudesta ylenmäärin räksyttämään, kun minusta on ikävää että ihmisiä nimitellään ulkonäkönsä vuoksi. Minuahan koulussa ilkuttiin, lähinnä vaatteitani, mutta myös hiuksiani jotka olivat hassusti. Alimmat hiukseni kihartuivat murrosiässä, mutta päällimmäiset hiukset jäivät suoriksi. (Isällä oli kiharat, äidillä suorat hiukset.) Masentuneena en ajatellut että tilanteelle tekisi jotain, esim. pitäisi häntää, joten tukkani sojotti vähän miten sattuu ja sain sen johdosta pilkkanimenkin (jota en kerro tässä). Sittemmin olen eräällä staralla nähnyt samanlaiset hiukset, ja ärsyttää että joku "saa" pitää samanlaista tukkaa mistä minua nälvittiin, ilman että kukaan sanoo mitään... Rilleistäkin vittuiltiin, vaikka meidän luokalla oli melkein kaikilla tytöillä lasit. Jälleen kerran: minkä ihmeen takia juuri minut piti kaivaa sieltä muiden seasta esiin pilkattavaksi? Tuommoisista kokemuksista jää semmoinen vitutus että mikä saatana minussa on niin erikoista ja väärin että juuri minua pitää rääpiä?

Lisäksi äitini tapasi haukkua ihmisiä juurikin heidän ulkonäkönsä vuoksi, vaikka (tai ehkä juuri siksi että) hän inhosi itseään ja omaa olemustaan. Jossa ei kyllä ollut mitään vikaa...!

Mutta tietenkin koska minulla on tunteisiin käyviä kokemuksia ylipainoisten miesten takia, ja koska pelkään että jään loppuelämäkseni yksin ja sitäkin varmemmin jos yhtään sattuisin "pyöristymään", ja ennenkaikkea koska pelkään muutosta, pilaantumista, huonontumista, kuolemaa ja muuta kaikkea tämmöistä, niin kaippa se sitten lipsahtelee esille että ylipaino ei minua miellytä. Se ei miellytä minua itsessäni, eikä miehissä. Naisten suhteen on yksi lysti.

On varmasti muitakin asioita joissa joudun ymmälleni koska muut ihmiset eivät tee eroa tai erota koska puhun "tunnepitoisesti" ja koska en. Oikeastaan omista mieltymyksistään ja tunteistaan jankuttamista voisi kyllä vähentää. Lienee tietysti helpommin sanottu kuin tehty, jos on ns. subjektiivinen ihminen.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 13:01:00
Luulisin, että Norma kokee ihmiset ristiriitaiseksi osin sen takia, että on pyörinyt paljon netissä. Varsinkin nettideittipalstoilla vallitsee jonkinlainen pakkopositiivisuus, jonka takana piilee ääretön vittumaisuus toisia kohtaan. Eikä Facebookin ja Instagramin antama maailmankuva ole sekään terve.

Eli siis jos jotain tarvitaan, niin jonkinlainen suodatin, jotta tunnistaa kaikenlaisen feikkaamisen netissä.

Ymmärrän tässä sen, että se vaikuttaa arvioihin, jos maailmankuva perustuu tosi pitkälle netissä tapahtuviin asioihin.

En ymmärrä, mitä tarkoitat tässä netin pakkopositiivisuudella, jonka taakse kätkeytyy ihmisviha tai vittumaisuus toisia kohtaan. Eihän se vittumaisuus suinkaan netissä ole piilossa :D tai no, 4chan, kaikki kommenttikentät ikinä, erinäiset foorumit. Ymmärrän kyllä että sosiaaliseen mediaan liittyy tietty "pakkopositiivisuus", nimenomaan instaan ja FB:hen ja tällaisiin. Mutta yritätkö tässä sanoa, että sosiaalisella medialla ja sen pakkopositiivisuudella tai netiketillä ylipäätään on suora yhteys siihen ihmisvihaan, että se jotenkin tuottaa sitä?

Jos mietin tässä itse "netin pakkopositiivisuutta", minulle tulee mieleen oikeastaan ainoastaan se, miten ihmisille tarjotaan erilaisia algoritmein rakennettuja syötteitä, joiden on tarkoitus olla addiktoivia ja maksimoida käyttäjän sivustolla viettämä aika, ostokset yms yms

Tähän perustuu Facebook ja moni muu alusta netissä, mutta ei se mikään netin itsensä ominaisuus ole. Se syntyy minusta siitä, että netin alkuperäinen idea oli olla ilmainen ja vapaa alusta kaikenlaiselle toiminnalle. Sitten kun homma kasvoi, tarvittiin rahoitusta. Herää kysymys, miten pitää homma ilmaisena ja siinä sitten tulee se Googlen Facebookin malli, missä homma pyörii mainostuloilla.

Siinä että ihmistä kohdellaan ikään kuin jonain... sylkykuppina tai puhtaasti eläimenä jota voidaan manipuloida... sille syötetään jotakin ihan mitä tahansa joka saa sen viettämään enemmän aikaa netissä. Minusta tämä voi olla jotakin sellaista, mikä ehkä generoi ihmisissä vihaa, kun lypsetään niiden hedonismia ja nautinnonhalua loputtomiin.

Mutta siis, se mistä olen eri mieltä on, että netiketti tai se että on ystävällinen netissä jotenkin automaattisesti kätkisi taakseen hirvittävän vihan. Ei se minusta niin mene.

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 06, 2019, 13:14:55

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 13:01:00
Luulisin, että Norma kokee ihmiset ristiriitaiseksi osin sen takia, että on pyörinyt paljon netissä. Varsinkin nettideittipalstoilla vallitsee jonkinlainen pakkopositiivisuus, jonka takana piilee ääretön vittumaisuus toisia kohtaan. Eikä Facebookin ja Instagramin antama maailmankuva ole sekään terve.

Eli siis jos jotain tarvitaan, niin jonkinlainen suodatin, jotta tunnistaa kaikenlaisen feikkaamisen netissä.

Ymmärrän tässä sen, että se vaikuttaa arvioihin, jos maailmankuva perustuu tosi pitkälle netissä tapahtuviin asioihin.

En ymmärrä, mitä tarkoitat tässä netin pakkopositiivisuudella, jonka taakse kätkeytyy ihmisviha tai vittumaisuus toisia kohtaan. Eihän se vittumaisuus suinkaan netissä ole piilossa :D tai no, 4chan, kaikki kommenttikentät ikinä, erinäiset foorumit. Ymmärrän kyllä että sosiaaliseen mediaan liittyy tietty "pakkopositiivisuus", nimenomaan instaan ja FB:hen ja tällaisiin. Mutta yritätkö tässä sanoa, että sosiaalisella medialla ja sen pakkopositiivisuudella tai netiketillä ylipäätään on suora yhteys siihen ihmisvihaan, että se jotenkin tuottaa sitä?

Jos mietin tässä itse "netin pakkopositiivisuutta", minulle tulee mieleen oikeastaan ainoastaan se, miten ihmisille tarjotaan erilaisia algoritmein rakennettuja syötteitä, joiden on tarkoitus olla addiktoivia ja maksimoida käyttäjän sivustolla viettämä aika, ostokset yms yms

Tähän perustuu Facebook ja moni muu alusta netissä, mutta ei se mikään netin itsensä ominaisuus ole. Se syntyy minusta siitä, että netin alkuperäinen idea oli olla ilmainen ja vapaa alusta kaikenlaiselle toiminnalle. Sitten kun homma kasvoi, tarvittiin rahoitusta. Herää kysymys, miten pitää homma ilmaisena ja siinä sitten tulee se Googlen Facebookin malli, missä homma pyörii mainostuloilla.

Siinä että ihmistä kohdellaan ikään kuin jonain... sylkykuppina tai puhtaasti eläimenä jota voidaan manipuloida... sille syötetään jotakin ihan mitä tahansa joka saa sen viettämään enemmän aikaa netissä. Minusta tämä voi olla jotakin sellaista, mikä ehkä generoi ihmisissä vihaa, kun lypsetään niiden hedonismia ja nautinnonhalua loputtomiin.

Mutta siis, se mistä olen eri mieltä on, että netiketti tai se että on ystävällinen netissä jotenkin automaattisesti kätkisi taakseen hirvittävän vihan. Ei se minusta niin mene.

Noh, tarkoitin kahta hiukan erilaista asiaa eli yksi on Facebookin ja Instagramin kautta välittyvä ihanne-elämä, jossa ei pahemmin rosoa näy. Toki riippuu vähän mimmoisia seuraa, mutta pääpiirteissään näin.

Ja nettideittiprofiilit puhkuvat pirteyttä, iloisuutta ja onnellisuutta ainakin naisten kohdalla. Eli jos Norma pistää rehellisen profiilin, niin voi aika lailla erottua joukosta. Ja sitten siellä kuitenkin tuossa ikäluokassa todellisuudessa pyörii epäonnistuneista ihmissuhteista katkeroituneita ihmisiä, jotka kierrättävät pahaa. Toki aina joku poikkeuskin on.

Mitä "pakkopositiivisuuteen" tulee, niin livessä kyllä sama homma. Johtuu varmaan siitä että pyörin hörhöjen kanssa... Ns. henkisestä kehityksestä kiinnostuneet eivät voi sietää minkäänlaista negatiivisuutta. Ihan ekaa kertaa tämä napsahti kohdalle kun 90-luvulla kun oli se suma että oli nämä kaksi ukkoa kimpussa ja akka duunissa, isäni kuoli, eka eksäni sekoili, burn out, masennus, ahdistus, kaksi asuntolainaa ja autokoulukin meni päin helvettiä (meinasin ajaa kolarin ja sain pahan kuolemanpelkokohtauksen). Noin kaikenkaikkiaan elämäni oli vuosien ajan täysin perseestä, ja sitten erinäisten kiekuroiden jälkeen ihastuin yhteen hippimäiseen hörhömieheen. Hän ilmoitti heti alkuunsa että ei ala kanssani seurustelemaan koska olen niin negatiivinen ihminen. Hän joka oli kuulema murjonut naistaan turpaan (luulin ensialkuun että muija lähti jo ekasta lyönnistä, mutta ilmeisesti väkivaltaa olikin ollut enemmänkin) sekä vetänyt viinaa ja kaikkia mahdollisia huumeita.

Kaippa se että kaiken paskan jälkeen yrittää löytää jotain myönteistä elämässään ja heti tulee tuomio "negatiivisuudesta" jotenkin nostaa karvat pystyyn. Lukkiutuu tietynlaiseen puolustusasemaan.

Nyt kun olen vuosien päästä tämän saman miehen kanssa jutellut, niin ihan sama lauluhan sieltä tavallaan taas alkoi, kun tuli puhetta siitä miten vaikea on löytää kumppania. Minulla kun on näitä ikäviä kokemuksia kertynyt miesten kanssa, niin ne sivuutettiin täysin ja alkoi ripitys. Siinä saa sitten taas käydä kohta kohdalta läpi minkä takia kumppania on niin vaikea löytää. Ei jaksaisi enää kertaakaan selittää ja selitellä miksi niin, kun niin moni ikäiseni nainen kuitenkin valittaa sitä samaa että vaikeaa on.

Tässä välissä mies jonka kanssa yritin jopa seurustella muistutti oikeastaan vähän tuota em. miestä. Jälleen tätä samaa että tuntuu että kaikkia sanomisiani kytätään sillä silmällä että negatiivinenhan minä olen. Kuitenkin tämä ihminen itse osaa heittäytyä hyvinkin apaattiseksi itsekin, eikä mikään tunnu kelpaava hänelle(kään?) Ihastui johonkuhun naiseen ja kuukausia vatvoi sen asian kanssa kunnes kehtasi tehdä liikkeen, ja sitten jonkin ajan päästä sain kuulla ettei hän oikeastaan olekaan siitä naisesta kiinnostunut ja onhan se niin vanhakin...

Tämä minua raivostuttaa negatiivisuudesta saarnaavissa ihmisissä. He saavat itse käyttäytyä ihan miten vaan, eivätkä näe siinä mitään kritisoitavaa. Tuo erityisesti minusta on aina tuntunut omituiselta että on mukamas kauhean lääpällään johonkuhun ja sitten kun hänet saisi, niin eipä kelpaakaan.

Sitten on tietysti hörhöseurojen naisväki joka oli mm. tuputtamassa minulle vierailua useiden satojen turvisten vokkiin. Kuinka vaaleanpunaisiksi ne linssinsä oikein voi hinkata?

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 13:25:19

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 06, 2019, 13:14:55

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 13:01:00
Luulisin, että Norma kokee ihmiset ristiriitaiseksi osin sen takia, että on pyörinyt paljon netissä. Varsinkin nettideittipalstoilla vallitsee jonkinlainen pakkopositiivisuus, jonka takana piilee ääretön vittumaisuus toisia kohtaan. Eikä Facebookin ja Instagramin antama maailmankuva ole sekään terve.

Eli siis jos jotain tarvitaan, niin jonkinlainen suodatin, jotta tunnistaa kaikenlaisen feikkaamisen netissä.

Ymmärrän tässä sen, että se vaikuttaa arvioihin, jos maailmankuva perustuu tosi pitkälle netissä tapahtuviin asioihin.

En ymmärrä, mitä tarkoitat tässä netin pakkopositiivisuudella, jonka taakse kätkeytyy ihmisviha tai vittumaisuus toisia kohtaan. Eihän se vittumaisuus suinkaan netissä ole piilossa :D tai no, 4chan, kaikki kommenttikentät ikinä, erinäiset foorumit. Ymmärrän kyllä että sosiaaliseen mediaan liittyy tietty "pakkopositiivisuus", nimenomaan instaan ja FB:hen ja tällaisiin. Mutta yritätkö tässä sanoa, että sosiaalisella medialla ja sen pakkopositiivisuudella tai netiketillä ylipäätään on suora yhteys siihen ihmisvihaan, että se jotenkin tuottaa sitä?

Jos mietin tässä itse "netin pakkopositiivisuutta", minulle tulee mieleen oikeastaan ainoastaan se, miten ihmisille tarjotaan erilaisia algoritmein rakennettuja syötteitä, joiden on tarkoitus olla addiktoivia ja maksimoida käyttäjän sivustolla viettämä aika, ostokset yms yms

Tähän perustuu Facebook ja moni muu alusta netissä, mutta ei se mikään netin itsensä ominaisuus ole. Se syntyy minusta siitä, että netin alkuperäinen idea oli olla ilmainen ja vapaa alusta kaikenlaiselle toiminnalle. Sitten kun homma kasvoi, tarvittiin rahoitusta. Herää kysymys, miten pitää homma ilmaisena ja siinä sitten tulee se Googlen Facebookin malli, missä homma pyörii mainostuloilla.

Siinä että ihmistä kohdellaan ikään kuin jonain... sylkykuppina tai puhtaasti eläimenä jota voidaan manipuloida... sille syötetään jotakin ihan mitä tahansa joka saa sen viettämään enemmän aikaa netissä. Minusta tämä voi olla jotakin sellaista, mikä ehkä generoi ihmisissä vihaa, kun lypsetään niiden hedonismia ja nautinnonhalua loputtomiin.

Mutta siis, se mistä olen eri mieltä on, että netiketti tai se että on ystävällinen netissä jotenkin automaattisesti kätkisi taakseen hirvittävän vihan. Ei se minusta niin mene.

Noh, tarkoitin kahta hiukan erilaista asiaa eli yksi on Facebookin ja Instagramin kautta välittyvä ihanne-elämä, jossa ei pahemmin rosoa näy. Toki riippuu vähän mimmoisia seuraa, mutta pääpiirteissään näin.

Ja nettideittiprofiilit puhkuvat pirteyttä, iloisuutta ja onnellisuutta ainakin naisten kohdalla. Eli jos Norma pistää rehellisen profiilin, niin voi aika lailla erottua joukosta. Ja sitten siellä kuitenkin tuossa ikäluokassa todellisuudessa pyörii epäonnistuneista ihmissuhteista katkeroituneita ihmisiä, jotka kierrättävät pahaa. Toki aina joku poikkeuskin on.

Meitsin profiilit kaikkialla ovat olleet aina neutraaleja. En juurikaan kuvaa luonnettani, enkä tasan taatusti ala käymään läpi elettyä elämääni. Luettelen asiat joista olen kiinnostunut ja joita harrastan... Facebookissa en aikoinaan edes omana itsenäni kirjoittanut yhtään mitään. Sitten ensin kiinnostuin politiikasta ja aloin länkyttämään siitä, sitten jossain vaiheessa aloin käyttämään Facea ihan kuten muutkin. Kun se mies jonka kanssa yritin seurustella tuntui alkavan tosissaan kyllästyä minuun (kirjoitan näet liikaa...) aloin laittamaan painopistettä Face-seinälle kirjoittamiseen. Siellä on sitten tullut vaivojakin käsiteltyä. Yksi nainen urheasti käy peukuttamassa. Muuten ei ehkä kauheasti kommentoida jos juttelen sairausasioista. Eikä ehkä kai niin muutenkaan, mikä joskus kieltämättä vähän ahdistaa, ja siksihän tietenkin tulee jatkettua foorumille kirjoittamista.

Vaikea kuitenkaan mieltää että Face olisi pelkästään myönteisiä juttuja varten. Minulla on Facessa yksi mt-ongelmainen ihminen kaverina ja jokaikinen päivä hän valittaa jostain asiasta ja kaverinsa vastaavat. Minä ehkä harvemmin. Kai se on ihan siitä kiinni millaisia kavereita on haalinut että mikä on vastaanotto ja kuinka aktiivisia ovat.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 13:30:07

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 13:25:19

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 06, 2019, 13:14:55

Lainaus käyttäjältä: Socrates - tammikuu 06, 2019, 13:01:00
Luulisin, että Norma kokee ihmiset ristiriitaiseksi osin sen takia, että on pyörinyt paljon netissä. Varsinkin nettideittipalstoilla vallitsee jonkinlainen pakkopositiivisuus, jonka takana piilee ääretön vittumaisuus toisia kohtaan. Eikä Facebookin ja Instagramin antama maailmankuva ole sekään terve.

Eli siis jos jotain tarvitaan, niin jonkinlainen suodatin, jotta tunnistaa kaikenlaisen feikkaamisen netissä.

Ymmärrän tässä sen, että se vaikuttaa arvioihin, jos maailmankuva perustuu tosi pitkälle netissä tapahtuviin asioihin.

En ymmärrä, mitä tarkoitat tässä netin pakkopositiivisuudella, jonka taakse kätkeytyy ihmisviha tai vittumaisuus toisia kohtaan. Eihän se vittumaisuus suinkaan netissä ole piilossa :D tai no, 4chan, kaikki kommenttikentät ikinä, erinäiset foorumit. Ymmärrän kyllä että sosiaaliseen mediaan liittyy tietty "pakkopositiivisuus", nimenomaan instaan ja FB:hen ja tällaisiin. Mutta yritätkö tässä sanoa, että sosiaalisella medialla ja sen pakkopositiivisuudella tai netiketillä ylipäätään on suora yhteys siihen ihmisvihaan, että se jotenkin tuottaa sitä?

Jos mietin tässä itse "netin pakkopositiivisuutta", minulle tulee mieleen oikeastaan ainoastaan se, miten ihmisille tarjotaan erilaisia algoritmein rakennettuja syötteitä, joiden on tarkoitus olla addiktoivia ja maksimoida käyttäjän sivustolla viettämä aika, ostokset yms yms

Tähän perustuu Facebook ja moni muu alusta netissä, mutta ei se mikään netin itsensä ominaisuus ole. Se syntyy minusta siitä, että netin alkuperäinen idea oli olla ilmainen ja vapaa alusta kaikenlaiselle toiminnalle. Sitten kun homma kasvoi, tarvittiin rahoitusta. Herää kysymys, miten pitää homma ilmaisena ja siinä sitten tulee se Googlen Facebookin malli, missä homma pyörii mainostuloilla.

Siinä että ihmistä kohdellaan ikään kuin jonain... sylkykuppina tai puhtaasti eläimenä jota voidaan manipuloida... sille syötetään jotakin ihan mitä tahansa joka saa sen viettämään enemmän aikaa netissä. Minusta tämä voi olla jotakin sellaista, mikä ehkä generoi ihmisissä vihaa, kun lypsetään niiden hedonismia ja nautinnonhalua loputtomiin.

Mutta siis, se mistä olen eri mieltä on, että netiketti tai se että on ystävällinen netissä jotenkin automaattisesti kätkisi taakseen hirvittävän vihan. Ei se minusta niin mene.

Noh, tarkoitin kahta hiukan erilaista asiaa eli yksi on Facebookin ja Instagramin kautta välittyvä ihanne-elämä, jossa ei pahemmin rosoa näy. Toki riippuu vähän mimmoisia seuraa, mutta pääpiirteissään näin.

Ja nettideittiprofiilit puhkuvat pirteyttä, iloisuutta ja onnellisuutta ainakin naisten kohdalla. Eli jos Norma pistää rehellisen profiilin, niin voi aika lailla erottua joukosta. Ja sitten siellä kuitenkin tuossa ikäluokassa todellisuudessa pyörii epäonnistuneista ihmissuhteista katkeroituneita ihmisiä, jotka kierrättävät pahaa. Toki aina joku poikkeuskin on.

Meitsin profiilit kaikkialla ovat olleet aina neutraaleja. En juurikaan kuvaa luonnettani, enkä tasan taatusti ala käymään läpi elettyä elämääni. Luettelen asiat joista olen kiinnostunut ja joita harrastan... Facebookissa en aikoinaan edes omana itsenäni kirjoittanut yhtään mitään. Sitten ensin kiinnostuin politiikasta ja aloin länkyttämään siitä, sitten jossain vaiheessa aloin käyttämään Facea ihan kuten muutkin. Kun se mies jonka kanssa yritin seurustella tuntui alkavan tosissaan kyllästyä minuun (kirjoitan näet liikaa...) aloin laittamaan painopistettä Face-seinälle kirjoittamiseen. Siellä on sitten tullut vaivojakin käsiteltyä. Yksi nainen urheasti käy peukuttamassa. Muuten ei ehkä kauheasti kommentoida jos juttelen sairausasioista. Eikä ehkä kai niin muutenkaan, mikä joskus kieltämättä vähän ahdistaa, ja siksihän tietenkin tulee jatkettua foorumille kirjoittamista.

Vaikea kuitenkaan mieltää että Face olisi pelkästään myönteisiä juttuja varten. Minulla on Facessa yksi mt-ongelmainen ihminen kaverina ja jokaikinen päivä hän valittaa jostain asiasta ja kaverinsa vastaavat. Minä ehkä harvemmin. Kai se on ihan siitä kiinni millaisia kavereita on haalinut että mikä on vastaanotto ja kuinka aktiivisia ovat.

Onhan tullut seurattua tutun taistelua syöpää vastaan facen välityksellä. Huonosti päättyi. Osalle oli tosin jo liikaa edes kuulla jonkun sairastavan syöpää.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 06, 2019, 13:30:07


Meitsin profiilit kaikkialla ovat olleet aina neutraaleja. En juurikaan kuvaa luonnettani, enkä tasan taatusti ala käymään läpi elettyä elämääni. Luettelen asiat joista olen kiinnostunut ja joita harrastan... Facebookissa en aikoinaan edes omana itsenäni kirjoittanut yhtään mitään. Sitten ensin kiinnostuin politiikasta ja aloin länkyttämään siitä, sitten jossain vaiheessa aloin käyttämään Facea ihan kuten muutkin. Kun se mies jonka kanssa yritin seurustella tuntui alkavan tosissaan kyllästyä minuun (kirjoitan näet liikaa...) aloin laittamaan painopistettä Face-seinälle kirjoittamiseen. Siellä on sitten tullut vaivojakin käsiteltyä. Yksi nainen urheasti käy peukuttamassa. Muuten ei ehkä kauheasti kommentoida jos juttelen sairausasioista. Eikä ehkä kai niin muutenkaan, mikä joskus kieltämättä vähän ahdistaa, ja siksihän tietenkin tulee jatkettua foorumille kirjoittamista.

Vaikea kuitenkaan mieltää että Face olisi pelkästään myönteisiä juttuja varten. Minulla on Facessa yksi mt-ongelmainen ihminen kaverina ja jokaikinen päivä hän valittaa jostain asiasta ja kaverinsa vastaavat. Minä ehkä harvemmin. Kai se on ihan siitä kiinni millaisia kavereita on haalinut että mikä on vastaanotto ja kuinka aktiivisia ovat.

Tuo sinun profiiliesi neutraalius on oma ruusuinen kuvitelma itsestäsi. Luultavasti kaikkien oma asenne ja arvot näkyvät jäsenten kirjoituksissa, eikä Norma ole poikkeus. Pikemminkin päinvastoin. En tiedä mitään noista facebookiin tai muihin keskustelupalstoihin tai ryhmiin Norman kirjoittamista viesteistä, mutta ei kai neutraaleja kirjoittavia heitellä ulos ryhmistä, joista Norma on omien sanojensa mukaan poistettu.

Omat arvomme ja asenteemme välittyvät ilman sarvia ja hampaita kirjoituksistamme. Sille nyt vaan ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida, ellei kirjoita sellaista, mitä sisimmässään ei ajattele. Syyllistyn itsekin provosointiin ja feikkaukseen tarkoitksena, että kirjoitus kirvoittaisi keskustelua. Yleensä negatiivista vastakaikua tulee huomattavasti enemmän kuin myönteistä kommentointia. Olen usein kertonut, että olen lähes täysin erilainen oikeassa elämässä kuin netissä. Hyvin tämä netttirooli tuntuu menevän foorumeilla läpi. Toki kirjoitan aika usein vakavissanikin. Omasta elämästäni en kuitenkaan valehtele sen harvan kerran kuin siitä kirjoitan. Äärioikeistolainen konservatismi, änkyräateismi, mihinkään tosiasioihin perustuva russofobia, itsekehu ja valehtelu muista jäsenistä on mielestäni vastenmielestä luettavaa. Moni näkee toisissa itsessään olevia negatiivisia ominaisuuksia, vaikkeivat itse sitä huomaa.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 06, 2019, 08:33:29

Mutta nyt kun tuli tuo samuus ilmi, niin hakematta tulee mieleen, että nilkkasi ei ehkä ole parantunut vielä, ja olet joutunut jättämään juoksuharrastuksesi toistaiseksi, ja sen tuomat aerobisen liikunnan tuomat hyvänolon tunteet (runner's high, endorfiinitujaukset, flow-kokemukset). Sellainen voi hyvinkin laukaista masiksen. Olen lukenut useistakin ihmisistä, joille on käynyt niin. Voisikohan asia liittyä siihen, että ei yhtäkkiä ole keinoja "polttaa" stressihormoneja treenin avulla, ja stressihormonit alkavat tehdä liiallisessa määrin kasautuessaan tuhojaan. Ylenmääräisen stressin kun tiedetään sairastuttavan ihmisen esimerkiksi juurikin burnoutiin, masikseen yms..

(Ja toisaalta, jos aerobisen treenin äkillisen loppumisen seurauksena lihoo, sekin voi aiheuttaa masennusta. Mekanismi taitaa jotenkin liittyä siihen, että rasvakudoksessa raivoaa tulehdus, ja toisalta masennukseenkin kai liitetään jonkinlainen matala-asteinen tulehdus. Ja voi vaikutus tietty olla psykologinenkin, liittyä itsetuntoon, omakuvaan (naisena), itsearvostukseen, ympäristön tuomitseviin asenteihin, tai ties mihinkä. Mutta en usko, että sinun kohdallasi on kyse tästä.)

Jos tämä (tilapäinen) liikuntakyvyttömyys on ankeutesi taustalla, silloin voimme alkaa pohtimaan korvaavia urheilumuotoja vaikka krempat-ketjussa.

Kiitos kertsi, sinä olet kyllä niin ystävällinen! Nilkka on muuten jo siinä kunnossa, että pystyn juoksemaan, mikä onkin tosi hyvä juttu ja auttaa ankeusongelmassa. Painoakaan ei tullut yhtään lisää koko tauon aikana, koska ankeudessani ei ole ollut oikein ruokahalua, vaikka ei minua joku lisäkilo kyllä masentaisikaan, varsinkaan kun olen aika kuikelossa kunnossa. Oikeastaan, koska tiedän todellisen syyn ankeuteeni, enkä pysty siitä puhumaan, ei minun pitäisi edes vatvoa koko asiaa keskustelupalstalla. En ehkä lopulta ole kuitenkaan ankea persoonaltani, vaan on asia, jonka takia en nyt jaksa innostua mistään. Kun sen saan käsiteltyä, niin sitten olen taas entiselläni.

Topi ounasteli, että tuntisin olevani tyhjä sisältä, mutta koen oikeastaan ihan toisin päin.

Minä olen pitänyt itseäni tylsänä tiedenörttinä (jota useimmat ei ole), mutta kun opin aukomaan suutani niin olen huomannut että ehken ole aivan tylsä ja että osa tylsyydestä johtui tuppisuisuudesta. Mutta jengin pitää olla edes vähän kiinnostunut samasta mitä minä.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 06, 2019, 12:39:37
Voi olla, että tupakoinnin luokkaluonne on entisestään vahvistunut alimpiin sosiaaliliuokkiin painottuvaksi. Aikaisemminhan kaikissa yhteiskuntaluokissa poltettiin paljon.

Katselin kerran amiksen pihassa autossa odottaessani (tyttäreni piti kielikurssia samassa rakennuksessa), kun opiskelijoita tuli ulos ovesta. Lähes kaikki heistä sytyttivät tupakan heti portailta pihaan kävellessään. Niitä, jotka eivät sytyttäneet, ei ollut kuin muutama kymmenien joukossa. Ja ovathan nämä muutamatkin voineet sytyttää tupakkansa myöhemmin.

Tästä oudosta nikotiini ym päihdekäytön erosta amikset vs lukio/yliopistojengi juteltiin/debatoitiin jatkumolla Laikan kanssa ja A-studiossakin on ihmetelty. Kulttuuri vaiko geenit?

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - tammikuu 06, 2019, 15:52:52

Tästä oudosta nikotiini ym päihdekäytön erosta amikset vs lukio/yliopistojengi juteltiin/debatoitiin jatkumolla Laikan kanssa ja A-studiossakin on ihmetelty. Kulttuuri vaiko geenit?

Kummatkin, mutta tuossa nimenomaisessa asiassa enemmän varmaan ympäristö.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 06, 2019, 12:39:37

Katselin kerran amiksen pihassa autossa odottaessani (tyttäreni piti kielikurssia samassa rakennuksessa), kun opiskelijoita tuli ulos ovesta. Lähes kaikki heistä sytyttivät tupakan heti portailta pihaan kävellessään. Niitä, jotka eivät sytyttäneet, ei ollut kuin muutama kymmenien joukossa. Ja ovathan nämä muutamatkin voineet sytyttää tupakkansa myöhemmin.

Ne muutamatkin noudattivat vain lakia. Laki kieltää tupakan sytyttämisen ammatillisen oppilaitoksen tontilla. Jostakin syystä tämän lain noudattamista valvotaan tehokkaammin kuin lakia siitä, että opiskelijan pitää saada opetusta.

Lainaus käyttäjältä: Lumi - tammikuu 06, 2019, 15:59:06

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - tammikuu 06, 2019, 15:52:52
Tästä oudosta nikotiini ym päihdekäytön erosta amikset vs lukio/yliopistojengi juteltiin/debatoitiin jatkumolla Laikan kanssa ja A-studiossakin on ihmetelty. Kulttuuri vaiko geenit?

Kummatkin, mutta tuossa nimenomaisessa asiassa enemmän varmaan ympäristö.

Sen kouluympäristövaikutukset näkisi 1. vuoden ja 2/3. vuoden eroissa amikset vs lukiot. Mutta luulen että tupakoitsijat jo seuloutuu sinne amikseen eli ne jo poltteli?

Lainaus käyttäjältä: Brutto - tammikuu 06, 2019, 16:19:38
Ne muutamatkin noudattivat vain lakia. Laki kieltää tupakan sytyttämisen ammatillisen oppilaitoksen tontilla. Jostakin syystä tämän lain noudattamista valvotaan tehokkaammin kuin lakia siitä, että opiskelijan pitää saada opetusta.

Tupakka myrkyttää ja tappaa sivullisiakin, opettamattomuustunnit ei (ole todisteita).

Tästä Bruton jutusta tuli hypoteesi-idis: Jospa amikseen menee luonteeltaan kapinalliset. Kapinalliset ei tottele aikuisia live- eikä kirja-auktoriteetteja. Lukioon seuloutuu auktoriteetteja kuuntelevat. Siitä rajummat päihde-erot.
JK. Heti tuli vaikeuksia tähän hypoteesiin: Vallankumoukselliset ovat useimmiten lukion käyneitä yliopisto-opiskelijoita..

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - tammikuu 06, 2019, 16:25:34
Tästä Bruton jutusta tuli hypoteesi-idis: Jospa amikseen menee luonteeltaan kapinalliset. Kapinalliset ei tottele aikuisia live- eikä kirja-auktoriteetteja. Lukioon seuloutuu auktoriteetteja kuuntelevat. Siitä rajummat päihde-erot.
JK. Heti tuli vaikeuksia tähän hypoteesiin: Vallankumoukselliet ovat useimmite lukion käyneitä yliopisto-opiskelijoita..

En oikein ymmärrä tätä ammttikoulun valinneiden mollaamista ja aliarvostamista ikään kuin he olisivat jotain luusereita. Tällaisen asenteen olen monesti huomannut paistavan henkilöistä, jotka itse ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita tai muuten helposti jakavat ihmisiä stereotyyppisiin yhteiskuntaluokkiin - hyvät perheet ja rupusakki.

Tunnen hyvän joukon ammattikoulun hyvin arvosanoin suorittaneita nuoria aikuisia, jotka ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnssa ja he ovat kaukana luusereista.

En sitten tiedä, mitä tuo väkisellään ajettu keskiasteen uudistus tuo tullessaan, kun ammttikoulutusta ajetaan alas rytinällä.


Sanottakoon nyt varmuudeksi, että en ole ammattikoulun tuotos, joten kommenttini ei johdu pihlajanmarjojen happamuudesta.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 06, 2019, 16:40:57

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - tammikuu 06, 2019, 16:25:34
Tästä Bruton jutusta tuli hypoteesi-idis: Jospa amikseen menee luonteeltaan kapinalliset. Kapinalliset ei tottele aikuisia live- eikä kirja-auktoriteetteja. Lukioon seuloutuu auktoriteetteja kuuntelevat. Siitä rajummat päihde-erot.
JK. Heti tuli vaikeuksia tähän hypoteesiin: Vallankumoukselliet ovat useimmite lukion käyneitä yliopisto-opiskelijoita..

En oikein ymmärrä tätä ammttikoulun valinneiden mollaamista ja aliarvostamista ikään kuin he olisivat jotain luusereita. Tällaisen asenteen olen monesti huomannut paistavan henkilöistä, jotka itse ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita tai muuten helposti jakavat ihmisiä stereotyyppisiin yhteiskuntaluokkiin - hyvät perheet ja rupusakki.

Tunnen hyvän joukon ammattikoulun hyvin arvosanoin suorittaneita nuoria aikuisia, jotka ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnssa ja he ovat kaukana luusereista.

En sitten tiedä, mitä tuo väkisellään ajettu keskiasteen uudistus tuo tullessaan, kun ammttikoulutusta ajetaan alas rytinällä.


Sanottakoon nyt varmuudeksi, että en ole ammattikoulun tuotos, joten kommenttini ei johdu pihlajanmarjojen happamuudesta.

Itse voisin katsoa olleeni luuseri kun menin lukioon koska en tiennyt mitä muutakaan tekisin.

Mulla on luulo, että sellainen kodin perintö on yksi suurimpia vaikuttajia siihen, meneekö lukioon vai amikseen. Jos vanhemmat ovat ylioppilaita, niin tulee heidän lapsestaankin ja sama juttu ammattikoulutuksen kanssa. Vaaditaan jo paljon itsenäisyyttä, että lapsi tekee toisin kuin vanhempansa - vaikkei tämä toki ollenkaan tavatonta ole.

Samoin se kodin perintö vaikuttaa osaltaan asenteeseen tupakanpolttoa kohtaan.

Lainaus käyttäjältä: Lumi - tammikuu 06, 2019, 16:58:06
Mulla on luulo, että sellainen kodin perintö on yksi suurimpia vaikuttajia siihen, meneekö lukioon vai amikseen. Jos vanhemmat ovat ylioppilaita, niin tulee heidän lapsestaankin ja sama juttu ammattikoulutuksen kanssa. Vaaditaan jo paljon itsenäisyyttä, että lapsi tekee toisin kuin vanhempansa - vaikkei tämä toki ollenkaan tavatonta ole.

Tai kuten omassa perheessä, ajatus oli, että lapset menisivät pidemmälle kuin vanhempansa.

Lainaus käyttäjältä: Lumi - tammikuu 06, 2019, 15:45:44
Oikeastaan, koska tiedän todellisen syyn ankeuteeni, enkä pysty siitä puhumaan, ei minun pitäisi edes vatvoa koko asiaa keskustelupalstalla. En ehkä lopulta ole kuitenkaan ankea persoonaltani, vaan on asia, jonka takia en nyt jaksa innostua mistään. Kun sen saan käsiteltyä, niin sitten olen taas entiselläni.

Hyvä kuulla, että nilkkasi on paremmassa kunnossa.
Ja hyvä kuulla, että näköpiirissä häämöttää ankeuden väistyminen.

Aika usein elämässä on energiasyöppöjä asioita, jotka peittävät alleen kaiken muun. Esimerkiksi isot vaikeat päätökset voivat olla sellaisia. Ja kun päätöksen saa tehtyä, oli se päätös melkein millainen vaan, jää energiaa muuhunkin elämään.

Lainaus käyttäjältä: mikainen - tammikuu 06, 2019, 17:03:46
Tai kuten omassa perheessä, ajatus oli, että lapset menisivät pidemmälle kuin vanhempansa.

Sama täällä. Duunariperheestä pukattiin oppikouluun, jotta ei tarvisi työn raskaan raatajaksi.

Kolmesta tyttärestäni jokainen teki erilaisen valinnan, vaikka kaikille tein saman tarjouksen, että täysi ylöspito on niin pitkään kuin koulut maistuu. Mutta pääasia on, että valitsee itseään kiinnostavan alan.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 06, 2019, 16:40:57

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - tammikuu 06, 2019, 16:25:34
Tästä Bruton jutusta tuli hypoteesi-idis: Jospa amikseen menee luonteeltaan kapinalliset. Kapinalliset ei tottele aikuisia live- eikä kirja-auktoriteetteja. Lukioon seuloutuu auktoriteetteja kuuntelevat. Siitä rajummat päihde-erot.
JK. Heti tuli vaikeuksia tähän hypoteesiin: Vallankumoukselliet ovat useimmite lukion käyneitä yliopisto-opiskelijoita..

En oikein ymmärrä tätä ammttikoulun valinneiden mollaamista ja aliarvostamista ikään kuin he olisivat jotain luusereita. Tällaisen asenteen olen monesti huomannut paistavan henkilöistä, jotka itse ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita tai muuten helposti jakavat ihmisiä stereotyyppisiin yhteiskuntaluokkiin - hyvät perheet ja rupusakki.

Koitin olla neutraali enkä mollaava. Yritin keksiä mistä erot johtuu. Päihde-erot on todettu tilastollinen fakta. Kapinallisethan tuppaa olemaan usein sankareita ja menestyjiä, luovia rajojen rikkojia ym. vaikka onhan se riskipeliä, kun monelle käy myös köpösti.

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - tammikuu 06, 2019, 16:25:34

Tupakka myrkyttää ja tappaa sivullisiakin, opettamattomuustunnit ei (ole todisteita).

Aikaisemmin ammatillisten oppilaitosten pihalla oli tupakkakatokset, joissa ei juuri sivullisia näkynyt. Nyt tupakoitsijat poistuvat koulujen tonteilta vilkasliikenteisten katujen yli vastapäiselle bussipysäkille tupakoimaan. Kyseessä on aivan järkyttävän huono laki.

Mielenkiintoinen kertomus tuo Hipin tupakkajuttu. Aika paljonhan kotiympäristö vaikuttaa. Jos kotona ei polteta, lapsi tai nuori hyvin todennäköisesti kiinni, koska tupakoimattomat haistavat tupakan jälkihajun.

Ainakin minä jäin yhtä ainoaa kertaa lukuun ottamatta kiinni. Kokeilut tapahtuivat 8-10 -vuotiaana, kun naapurin poikien kesävieraaksi tuli heidän kaupunkilaisserkkunsa, joka oli jonkin verran vanhempi, ja jolla oli kaikki kaupunkilaispojan paheet. Ja tätä kautta niihin kokeiluihin ajauduin ja jäin niistä yleensä saman tien kiinni.

Meillä ei poltettu kotona, mutta isäni oli opiskeluaikana jonkin verran poltellut. En tiedä kuinka paljon ja kuinka kauan. Tuohon aikaanhan - ainakin mikäli vanhoista suomalaisista elokuvista voi jotain päätellä - tupakointi oli hyvin yleistä. Varhaislapsuudessani näin isäni vielä kerran tai pari polttavan tupakkaa, ja hän antoi jopa minun "maistaa". Tuo oli ensimmäinen kertani ja ainoa, jolloin olen vetänyt savua henkeen. Arvattavvin seurauksin. Myöhemmissä kokeiluissa, siis niissä joista jäin kiinni, savua vedettiin vain suuhun ja puhallettiin ulos.

Koskaan en alkanut varsinaiseksi tupakoitsijaksi. Harrastus jäi muutamiin lapsuudenaikaisiin kokeiluihin, mutta ei kuitenkaan aivan täysin loppunut niihin, sillä kokeilin myöhemmin joskus harvoin vielä sikaria, josta poltin sentin verran alusta, jolloin savu on vielä mietoa. Loput heitin pois. Tein tämän homman salaa jossakin iltakävelyllä kenenkään näkemättä ja tietämättä. Ulkoilman takia savu ei tarttunut edes vaatteisiin. En tiedä, mikä oli motiivini. Ehkä jonkinlainen seikkailu eli kokea jotain hämäräperäistä ja kiellettyä. Yli kahteenkymmeneen vuoteen en ole kuitenkaan minkään tupakkatuotetta kokeilut eikä ole aikomus enää kokeillakaan. Jo pelkästään tuotteissa olevat varoitustekstit ovat sen verran kammottavia, että ei huvita edes potkaista tuollaista askia, jos sellaisen näkee tyhjänä kadulla. Nuo mainitsemani sikarit olivat vanhaa varastoa, eikä niissä ollut mitään varoituksia.

Joidenkin mielestä olen ankea koska on niin vähän paheita. Ainuttakaan tupakkaa en ole eläissäni polttanut. Humalassa olen ollut kerran, pari. Sammunut en ole koskaan. Ja nykyään en juo sitten edes senkään vertaa, eli harvon ja olemattomasti, kuin aiemmin. Kahvia olen juonut tasan kaksi kertaa elämässäni ja meinannut oksentaa jälkimmäisellä kerralla. Tätä en itse osaa pitää mitenkään omituisena että en juo, mutta joillekin ihmisille on näemmä kammotus että asunnostani ei löydy kahvinkeitintä.

Jonkinlainen ostelu toisinaan menee vähän höhlän hommaksi, kuten nyt vaikka barbien keräily 10 v sitten. Mutta ennemmin tai myöhemmin aina kyllästyn kaikkeen keräämiseen. Liekö sitten hölöttäminen pahe? Mutta se ei teekään minusta "miellyttävän inhimillistä", vaan riesan. Eli ankean.

Vielä tuohon väärälle alalle kouluttautumisesta. Itselläni opintoja varten lyhennetyn työviikon saamisessa auttoi kyllä se, että uusi koulutusala liippasi niin läheltä ammattiani (jolla ei ollut mitään tekemistä aiemman tutkintoni kanssa), ja sitä uutta suuntaa, mihin päin olin tuolloin ammatillisesti menossa. Eli pystyin motivoimaan työnantajalleni, että työnantajakin hyötyi siitä, että saisin opiskella. Näin jälkikäteen luulen kyllä, että sekä mainittu uusi suunta että opiskelun aloittaminenkin liittyivät jotenkin alkavaan burnoutiin. Olin sitä ennen tehnyt aivan liikaa töitä, ja jos sitä olisi jatkunut vielä pidempään, en uskalla edes ajatella seurauksia. Luulen, että aloin tuolloin ennen uuteen tutkintoon liittyvien opintojen alkamista ja perin ylirasittuneena olemaan aika ankea tyyppi siitä syystä, että elämään ei oikein mahtunut muuta kuin työnteko. Opiskelun aloittaminen oli ihanaa siksikin, että se oli kuin lepoa ja leikkimistä ja toipumista. Ja täysin uusia maailmoja avautui sen ansiosta.

Lainaus käyttäjältä: Lumi - tammikuu 06, 2019, 15:45:44

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 06, 2019, 08:33:29

Mutta nyt kun tuli tuo samuus ilmi, niin hakematta tulee mieleen, että nilkkasi ei ehkä ole parantunut vielä, ja olet joutunut jättämään juoksuharrastuksesi toistaiseksi, ja sen tuomat aerobisen liikunnan tuomat hyvänolon tunteet (runner's high, endorfiinitujaukset, flow-kokemukset). Sellainen voi hyvinkin laukaista masiksen. Olen lukenut useistakin ihmisistä, joille on käynyt niin. Voisikohan asia liittyä siihen, että ei yhtäkkiä ole keinoja "polttaa" stressihormoneja treenin avulla, ja stressihormonit alkavat tehdä liiallisessa määrin kasautuessaan tuhojaan. Ylenmääräisen stressin kun tiedetään sairastuttavan ihmisen esimerkiksi juurikin burnoutiin, masikseen yms..

(Ja toisaalta, jos aerobisen treenin äkillisen loppumisen seurauksena lihoo, sekin voi aiheuttaa masennusta. Mekanismi taitaa jotenkin liittyä siihen, että rasvakudoksessa raivoaa tulehdus, ja toisalta masennukseenkin kai liitetään jonkinlainen matala-asteinen tulehdus. Ja voi vaikutus tietty olla psykologinenkin, liittyä itsetuntoon, omakuvaan (naisena), itsearvostukseen, ympäristön tuomitseviin asenteihin, tai ties mihinkä. Mutta en usko, että sinun kohdallasi on kyse tästä.)

Jos tämä (tilapäinen) liikuntakyvyttömyys on ankeutesi taustalla, silloin voimme alkaa pohtimaan korvaavia urheilumuotoja vaikka krempat-ketjussa.

Kiitos kertsi, sinä olet kyllä niin ystävällinen! Nilkka on muuten jo siinä kunnossa, että pystyn juoksemaan, mikä onkin tosi hyvä juttu ja auttaa ankeusongelmassa. Painoakaan ei tullut yhtään lisää koko tauon aikana, koska ankeudessani ei ole ollut oikein ruokahalua, vaikka ei minua joku lisäkilo kyllä masentaisikaan, varsinkaan kun olen aika kuikelossa kunnossa. Oikeastaan, koska tiedän todellisen syyn ankeuteeni, enkä pysty siitä puhumaan, ei minun pitäisi edes vatvoa koko asiaa keskustelupalstalla. En ehkä lopulta ole kuitenkaan ankea persoonaltani, vaan on asia, jonka takia en nyt jaksa innostua mistään. Kun sen saan käsiteltyä, niin sitten olen taas entiselläni.

Topi ounasteli, että tuntisin olevani tyhjä sisältä, mutta koen oikeastaan ihan toisin päin.

Sanoisin omasta kokemuksesta niin, että kannattaa yrittää analysoida, johtuuko innottomuus mihinkään siitä että taustalla on joku melko selkeä ongelma, vai luoko innottomuus ainakin osaltaan sitä ongelmaa mikä se sitten onkin. Näitten välistä syy-seuraussuhdetta ja mahdollisesti toisiaan ruokkivaa kierrettä ei ole helppo havaita. Samalla aukeaa ehkä sekin, onko itse pohjimmiltaan helposti innostuva/motivoituva ihminen vai jotain muuta.

Joissakin tapauksissa syntyjen syvien pohdinnasta voi jopa olla haittaa: esimerkiksi masennus ei välttämättä johdu mistään yksittäisestä elämäntapahtumasta tai asiasta, ja miksi-kysymykset voivat vaan polkea ihmisen syvemmälle suohon, masentaa entisestään. (En tiedä mikä se mekanismi voisi olla, mutta ihan arvauksena, että ehkä siinä alkaa syyllistämään itse itseään, tai alkaa lietsomaan itsessään epäoikeudenmukaisen kohtelun aikaansaamaa katkeruutta tai jotain.)

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 07, 2019, 12:12:34
Joissakin tapauksissa syntyjen syvien pohdinnasta voi jopa olla haittaa: esimerkiksi masennus ei välttämättä johdu mistään yksittäisestä elämäntapahtumasta tai asiasta, ja miksi-kysymykset voivat vaan polkea ihmisen syvemmälle suohon, masentaa entisestään. (En tiedä mikä se mekanismi voisi olla, mutta ihan arvauksena, että ehkä siinä alkaa syyllistämään itse itseään, tai alkaa lietsomaan itsessään epäoikeudenmukaisen kohtelun aikaansaamaa katkeruutta tai jotain.)

Välillä se voi olla tarpeellista, ettei lähde tekemään hätiköityjä ratkaisuja väärällä elämänalueella.

Jos ankeuden ja tyhjyyden tunne johtuu toisen maailmansodan loppumisesta, työtehtävien yksipuolistumisesta, eläkkeelle jäämisestä, lasten lähtemisestä kotoa tai urheiluharrastusksen loppumisesta vammaan, siitä on turha syyttää läheisiä tai muita asiaan liittymättömiä tahoja tai olosuhteita.

Ihmisellä voi myös olla väärä käsitys kyvystään saada itsensä innostumaan ilman pakkoa tai ainakin ulkopuolista patistusta ja se kykykin toki vaihtelee eri ikäkausina.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 07, 2019, 12:12:34
Joissakin tapauksissa syntyjen syvien pohdinnasta voi jopa olla haittaa: esimerkiksi masennus ei välttämättä johdu mistään yksittäisestä elämäntapahtumasta tai asiasta, ja miksi-kysymykset voivat vaan polkea ihmisen syvemmälle suohon, masentaa entisestään. (En tiedä mikä se mekanismi voisi olla, mutta ihan arvauksena, että ehkä siinä alkaa syyllistämään itse itseään, tai alkaa lietsomaan itsessään epäoikeudenmukaisen kohtelun aikaansaamaa katkeruutta tai jotain.)

Omalla kohdallani masennus on tainnut olla katkeruutta ja kyllästymistä. Jos järjestelmällisesti kaikki elämässä menee aina päin persettä ja yrittäminenkään ei hyödytä mitään, niin. Syyllisyydentunteita on tullut silkasta olemassa olemisesta ja sehän on täysin naurettavaa.

Ei se tee vielä ankeaa tyyppiä, jos ei ole elämässä mielettömiä intohimon kohteita tai on kiltti. Ankeaks tyypiks voi tulla, jos ei ole mitään mielenkiinnon kohteita. Toki elämässä on tilanteita, että ei vaan nappaa. Yleisesti ottaen elämä on kuitenkin soljuvampaa, jos on mielenkiinnon kohteita.

Itse en kyllä koe olevani ankea tyyppi. Yleisesti ottaen koen olevani hyvällä tuulella ja pääsääntöisesti mulla on hauskaa siellä missä olen. Tämän ei ole tarkoitus olla itsekehu tai -korostus, koska en koe tätä millään tavalla omaksi ansiokseni. Näin se vaan on.

Osaan myös ankeilla ja joskus elämä on ankeaa. Yleensä ankeus alkaa, kun huumori loppuu.

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 06, 2019, 12:30:39Mun mielestä sulta vaan puuttuu sellaisia suodattimia. Miten puhutaan niin että tavallaan sanotaan mitä oikeasti ajatellaan mutta ei kuitenkaan loukata toisia tai pahoiteta toisten mieltä jollei ole aivan pakko tai oikeasti halua.

Sitten kun tällainen suodatus on aika huonoa, voi olla että vastavuoroisesti ihmiset sanovat tähän tympääntyessään myös sinulle asioista varsin suoraan ja itse asiassa ilkeästi, mitä et ehkä itse miellä olevasi tai että... ne sinun näkemyksesi eivät ole ilkeitä vaan vain sinun tunteitasi ja näkemyksiäsi. Kyse on pikemminkin siitä, miten niistä sanoo ja mitä sanoo - eli filtteröinnistä.

Mun  mielestä sulla on täysi oikeus siihen, että tunnet tai ajattelet jostakin negatiivisesti. Haaste tässä ei ole se, miten lakata ajattelemasta tai tuntemasta mitään negatiivista, vaan enemmän se, onko jotenkin mahdollista kommunikoida näistä omista negatiivisista näkemyksistä sillä tavalla että se ei tunnu sinusta vääristelyltä tai peittelyltä mutta että et kuitenkaan toisten mielestä vaikuttaisi omituisen ilkeämieliseltä, kylmältä, ehdottomalta, joustamattomalta jne, kun et nyt kumminkaan varmaan tätä ole.

Hyvin sanottu, jopa yleismaailmallisella mittapuulla mitaten, sovellettavuutta siis.

Eräs tarkennettava asia tuossa voi olla kokonaisuus, johon tilanteet aina kuuluvat, tai johon tilanteet yleensä ovat liittyneet, jolloin suurimpana senmukaisuun on muun kanssa yhteneväisintä.

Kaposoveltaminen on se, missä ihminen on hyvä. Muu on kiistanalaista, ja joskus muusta pyydetään vaikenemaan. Mikä ei ole selvää, mutta mahdoton juteltavaksi, sen on oltava selvää, ilman juttelua, tai pohdintoja, ellei poikkeusta tästä, joita on kyllä, yleisesti, jonkinlaisena.

Asiat voivat olla yleisiä, ja erittäin merkityksellisiä, ja tilanteet voivat olla aina käytännössä sidottuja yleiseen, jopa konkretian kautta. Siitä huolimatta voi olla ihan ok, ettei tällaisia mieti, vaikka seuraukset ovat selkeän todennattavat, ja ellei, niin todennus tuodaan mukaan, siis halutusti.

Ihan, edellinen. Joskus voi olla hyvä, ettei tilanteenmukaisesti eletä, vaikka menisi fifty-fifty. Milloin tätä reiluustilannetta ei ehkä ole hyvä lähteä jatkamaan, ja milloin voi jatkaa tilannetta, joka on itselle ten-ninety, tai vaikka sixty-fourty, tai muuta?

Asian voi nähdä saivarteluna, tosin jos niin tekee, niin moni asianpyöritys voidaan todeta paitsi saivarteluksi, niin myös siinä elämiseksi. Erikoisinta tietysti, että voi olla jus parasta, ja kaukotarkastelut peestä. Joten vetäisen tämän nyt takaisin.

Hörpsän, lötskän, ja törpsän.

Hassuttelua, mutta tuollastahan se on, todetaan asia kaunokirjallisen kevyesti tai miten näistä jaksaakin. Aika vähän kiinnostaa, mutta tulipa kerrottua.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - tammikuu 07, 2019, 12:12:34
Joissakin tapauksissa syntyjen syvien pohdinnasta voi jopa olla haittaa: esimerkiksi masennus ei välttämättä johdu mistään yksittäisestä elämäntapahtumasta tai asiasta, ja miksi-kysymykset voivat vaan polkea ihmisen syvemmälle suohon, masentaa entisestään. (En tiedä mikä se mekanismi voisi olla, mutta ihan arvauksena, että ehkä siinä alkaa syyllistämään itse itseään, tai alkaa lietsomaan itsessään epäoikeudenmukaisen kohtelun aikaansaamaa katkeruutta tai jotain.)

Syy voi olla pienikin, mutta jotkut ihmiset purkavat pahan olonsa oman päänsä sisään, eivätkä päästä sitä ulos. Siellä se paisuu.
Joskus pitää oppia ärähtämään ja päästämään ne ajatukset ulos, eikä vain niellä niitä.

         ^
Enpä tiedä. Voiko ärähtelemällä saada aikaiseksi mitään hyödyllistä, paitsi ehkä sellaisissa tilanteissa, joissa on ilmiselvästi aihettakin ärähtelyyn? Eli jos ärähtely kohdistuu oikeisiin henkilöihin, eikä syyttömiin sivullisiin. Ja vieläpä oikea-aikaisesti. Jos ärähtely tulee viiveellä, ei sen kohde välttämättä tajua syy-yhteyttä ärähtelyn ja sen alkusyyn välillä. Ja on niitä sellaisiakin ihmisiä, jotka ärähtelystä menevät aivan lukkoon.

Se on sitten eri asia, jos rauhallisesti puhumalla kommunikoi ihmisten kanssa, ja sillä tavalla saa helpotusta pahaan oloonsa, saa sosiaalista tukea.

Harvemmin mitään hyvää seuraa suoran aggression kohdistamisesta johonkuhun.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 07, 2019, 15:44:28
Omalla kohdallani masennus on tainnut olla katkeruutta ja kyllästymistä. Jos järjestelmällisesti kaikki elämässä menee aina päin persettä ja yrittäminenkään ei hyödytä mitään, niin. Syyllisyydentunteita on tullut silkasta olemassa olemisesta ja sehän on täysin naurettavaa.

Kaikki epäonnistuvat, jos tavoitteet asetetaan niin korkeiksi, ettei niitä voi millään saavuttaa.

Jos pelaa varman päälle, ei aseta itselleen tavoitteita. Silloin ei voi epäonnistuakaan. Tällainen asenne johtaa ehkä apaattisuuteen, mutta mitä sitten.

Omassa elämässäni olen huomannut sen, että jos asetan itselleni tavoitteen, en saavuta edes kymmentä prosenttia siitä. Jos otan tämän rajoitukseni huomioon ja asetan tavoiteeksi vain kymmenen prosenttia siitä, mitä se voisi olla, en saavuta tästä kymmenen prosentin tavoitteestakaan kuin kymmenen prosenttia. Hommat eivät vain millään onnistu, olivatpa ne isoja tai pieniä.

Olen ottanut sen kannan, että vältän ehdottomia tavoitteita. Ajalehdin hommasta toiseen, ja jos jotain vahingossa tulee valmiiksi, se on hyvä. Jos ei tule, niin ei tule. Tässä periaatteessa on julkisuuden kannalta se ongelma, että joskus minulta kysytään suunnitelmia, ja tällöin pitäää yrittää selvitä ahdistavasta tilanteesta jotenkin. En jaksaisi lässyttää suunnitelmistani, joista tiedän, etteivät ne kuitenkaan tule toteutumaan, mutta jotain pitää yrittää keksiä vastaukseksi. Tuntuisi epäkohteliaalta vastata, että en halua stressata itseäni miettimällä näitä asioita, vaikka se olisi totuus.

Lainaus käyttäjältä: Einsten - helmikuu 21, 2019, 13:50:36
Ei se tee vielä ankeaa tyyppiä, jos ei ole elämässä mielettömiä intohimon kohteita tai on kiltti. Ankeaks tyypiks voi tulla, jos ei ole mitään mielenkiinnon kohteita. Toki elämässä on tilanteita, että ei vaan nappaa. Yleisesti ottaen elämä on kuitenkin soljuvampaa, jos on mielenkiinnon kohteita.

Itse en kyllä koe olevani ankea tyyppi. Yleisesti ottaen koen olevani hyvällä tuulella ja pääsääntöisesti mulla on hauskaa siellä missä olen. Tämän ei ole tarkoitus olla itsekehu tai -korostus, koska en koe tätä millään tavalla omaksi ansiokseni. Näin se vaan on.

Osaan myös ankeilla ja joskus elämä on ankeaa. Yleensä ankeus alkaa, kun huumori loppuu.

Hyväntuulisena ja peruspositiivisena olen minäkin itseäni aina pitänyt. En ole ollut taipuvainen mihinkään masenteluun, enkä uskoakseni nytkään sitä kliinisesti ole, mutta alakuloinen kyllä tavallaan ulkoisista syistä.

Kilttikään en kai todennäköisesti oikeasti ole. Ehkä se on lopulta vaikeutta kestää huonoja tunteita siitä, että aiheuttaa toisille huonoa tekemällä jotain "itsekästä".

En ole koskaan ennen ajatellut olevani ankea tyyppi, mutta nyt ei kai riitä sisäisiä resursseja innostumaan siitä, mistä ennen.

Sillä tavalla kyllä olen kai intohimoton tyyppi, etten ole koskaan osannut "fanittaa" mitään niin henkeen ja vereen, kuin monilla ainakin nuorempana on tapana. Tavallaan olen hieman kateellinenkin kyvystä "höyrähtää". Toisaalta olen kyllä höyrähtänyt joistain muista asioista, joten kai sekin riittää... tunnepuoli on aika syvä. Olen myös nolostuttavan vähän kiinnostunut politiikasta, mutta what can u do. Olen sentään jostain kiinnostunut, kuten elämänperuskysymyksistä eli filosofiasta ja ihmisyyden ilmiöistä eli psykologiasta ja muusta siihen liittyvästä romppeesta.


No, näillä mennään.

Mun vokabuläärissä ankea tyyppi on sellainen, joka pystyy ankeudellaan saamaan muidenkin mielialan matalaksi eli levittää oman ankeutensa muillekin. Sellainen henkilökohtaiseksi jäävä alakulo ei haittaa, mutta tuollainen kaikkien ilonpilaajana ansioituminen on raskasta seuraa. Joillekin se tuntuu olevan jopa tavoitteena, josta kicksinsä saavat.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - helmikuu 24, 2019, 10:43:05
Mun vokabuläärissä ankea tyyppi on sellainen, joka pystyy ankeudellaan saamaan muidenkin mielialan matalaksi eli levittää oman ankeutensa muillekin. Sellainen henkilökohtaiseksi jäävä alakulo ei haittaa, mutta tuollainen kaikkien ilonpilaajana ansioituminen on raskasta seuraa. Joillekin se tuntuu olevan jopa tavoitteena, josta kicksinsä saavat.

Olen luullakseni samaa mieltä. Tuon määritelmän mukaan Lumi ei suinkaan ole ankea tyyppi. Saatikka ankeuttaja, tiedättehän ne Harry Potter -elokuvien lentelevät pelottavat aaveentapaiset, jotka imivät ihmisten elinvoiman itseensä. Niitä taidettiin kutsua englanniksi nimellä dementors.

Topin vastaus Normalle saattoi vaikuttaa aika sujuvalta, useimmille, luulisin. Itse käsittelin sitä vähän. Tein sitä enemmän kokonaisuuteen liittyen.

Topin perustelussa menee vähän asioita pieleen, ja ehkä erittäin paljonkin. Se voi olla osa sitä perustelutapaa, jossa perustellaan samalla mitalla täysin eri asioita. Näin yleisesti tehdään paljon, ja tätä myös odotetaan. Miten tällainen tapa voi toimia, ja mitä tässä tulee ottaa huomioon. Aika iso teema.

Norma voi ehkä laukoa surutta. Toisaalta kuulija ei missään tapauksessa ole oikeutettu samaan. Muuhun ehkä, johon taas Normalla itsellä ei ehkä ole mitään asiaa. Näin paremminkin, ja ehkä näin juuri tässä kohtaa. Muussa voi mennä jotain outoa.

Jos Norman kaltainen voi olla vakuuttunut siitä pohjasta, josta vastadebatti tulee, samanlaisena kuin hän sitä näyttää kerjäävän, kuten joku outsaideri asian imaisisi, niin voi olla, että jos käsityslinja on selkeä, niin tosiaan eletään sitä maailmaa, jossa tyyli on soljuvaa. Jotta olet tuossa mukana samalla tavalla, niin jotain edellytyksiä on oltava mukana. Muuten menee jotain hullusti.

Lainaus käyttäjältä: Lumi - helmikuu 24, 2019, 09:02:30

Hyväntuulisena ja peruspositiivisena olen minäkin itseäni aina pitänyt. En ole ollut taipuvainen mihinkään masenteluun, enkä uskoakseni nytkään sitä kliinisesti ole, mutta alakuloinen kyllä tavallaan ulkoisista syistä.

Kilttikään en kai todennäköisesti oikeasti ole. Ehkä se on lopulta vaikeutta kestää huonoja tunteita siitä, että aiheuttaa toisille huonoa tekemällä jotain "itsekästä".

En ole koskaan ennen ajatellut olevani ankea tyyppi, mutta nyt ei kai riitä sisäisiä resursseja innostumaan siitä, mistä ennen.

Sillä tavalla kyllä olen kai intohimoton tyyppi, etten ole koskaan osannut "fanittaa" mitään niin henkeen ja vereen, kuin monilla ainakin nuorempana on tapana. Tavallaan olen hieman kateellinenkin kyvystä "höyrähtää". Toisaalta olen kyllä höyrähtänyt joistain muista asioista, joten kai sekin riittää... tunnepuoli on aika syvä. Olen myös nolostuttavan vähän kiinnostunut politiikasta, mutta what can u do. Olen sentään jostain kiinnostunut, kuten elämänperuskysymyksistä eli filosofiasta ja ihmisyyden ilmiöistä eli psykologiasta ja muusta siihen liittyvästä romppeesta.


No, näillä mennään.

Ymmärrän.

Kyllä mä huomaan, että olen jonkun verran kyynistynyt tiettyjen asioiden suhteen ja se on tavallaan ankeaa ja ehkä luo sitä ankeutta ympärille. Etenkin duunien suhteen on vähän tällainen asenne. Vähintään osa siitä on kyllä perusteltua, mutta en mene siihen tässä. Tämä myös liittyy ikään jollain tavalla.

Usko determinismiin yhdessä sen kanssa, että en koe mitään mieletöntä intohimoa mitään ideologiaa tai ajatusoppia kohtaan voivat tietysti yhdessä muodostaa pahanmakuisen yhtälön.

Ylipäätään intohimoinen suhtautuminen, joka asiaan on aivan banaalia ja rasittavaa. Jotain omia ja parisuhteessa yhteisiä mielenkiinnon kohteita on oltava. Tai näin ainakin uskon, jotta homma ei mene liian ankeaksi.

Intohimoinen, mutta samalla kevyt suhtautuminen joihinkin (mutta ei kaikkiin) asioihin on hyvä.

Lainaus käyttäjältä: Lumi - tammikuu 05, 2019, 10:00:53
Koko ongelmani oikeastaan tiivistyy tässä, että tännekin kirjoitan vain itsestäni. Valotan asiaa hieman. Olen tajunnut, että olen todella ankea tyyppi. Kun vertaan itseäni muihin, huomaan, ettei minulla ole juurikaan suuria mielenkiinnonkohteita. Useimmilla ystävistäni tai muista ihmisistä on jotain suuria kiinnostuksen kohteita, kuten vaikkapa koirat, maailman tapahtumat, urheilu, joku harrastus tai muu sellainen. Nämä intohimot vievät heitä eteenpäin ja tuovat elämään merkitystä.

Minä taas olen aivan intohimoton tyyppi. Ostin esimerkiksi kitaran vuosi sitten, mutta tuolla se lojuu nurkassa, enkä ole opetellut kuin pari sointua. En jaksa seurata politiikkaa tai sen suuremmin edes maailman tapahtumia. En ole erityisen kiinnostunut mistään. Ammatilliset jutut kiinnostavat aavistuksen, mutta siihen sekin jää. Yhteen aikaan tein jotain typerää taidetta, mutta nyt ei innosta sekään, koska en ole taitava ja mitä niillä tekee. Turhaa materiaa nurkkiin.

En ole missään erityisen lahjakas. Koulussa ja opinnoissa sain kyllä kiitettäviä, mutta koska en ole erityisen kiinnostunut mistään, en ole tullut sen jälkeen hyväksi juuri missään. Opiskelemaankin lähdin ihan väärää alaa, vaikka tällöin minulla ihme kumma olikin eräs kiinnostuksen kohde, joka kuitenkin jotenkin lytättiin, ja se jäi siihen.

Ennen ajattelin olevani syvällinen tyyppi, mutta nyt tajuan, että sekin on vain loputonta itsessäni rämpimistä, sillä ilman riittävää tietoa ei ole aitoa syvällisyyttä. Ja koska ei ole riittävää mielenkiintoa selvittää asioita, jää vain oma typeryys ja siinä vellominen. Ilman tietoa ei älykkyydelläkään tee mitään, jos sitä edes on.

Elämän sisältö tuntuu melko tyhjältä, koska olen niin ankea. En ole ehkä aina ollut näin ankea, mutta nyt olen. Kaiken lisäksi olen niin kiltti, että se tekee minusta entistä värittömämmän. Ainoa asia, joka tuo elämääni jotain draamaa on se, että olen ulkonäöltäni melko suloinen, ja miehet ihastuvat minuun helposti. Mutta tästäkin koituu vain ongelmia ja harhainen miete, että jos joku ihminen täyttäisikin tämän ankeuden. Mutta minullahan on perhe, joten tämäkin on vain yksi ankea ongelma lisää. Ja ratkaisu ankeuden ongelmaan ei tule ulkoa, vaan sisältä.

Miten onnistuisin tuomaan elämääni jotain aitoja mielenkiinnon kohteita? Vai olenko tuomittu olemaan loputtomasti ankea? Mikä on sinun intohimosi? Onko kukaan muu yhtä ankea kuin minä?

Tiettyyn pisteeseen saakka tutunkuuloista tekstiä omallakin kohdallani. Kirjoitinkin asiasta edesmenneellä Jatkumolla.

Jaan tuntemuksesi intohimottomuudesta, olen oikeastaan suurimman osan elämääni ollut melko sisäisesti tasainen ihminen (epäilemättä osin temperamentiltani, osin elämänhistoriani tuottamana). Yleisesti ottaen olen erittäin utelias, mutta en onnistu fakkiutumaan mihinkään aiheeseen siten, että syventyisin siihen ja omistautuisin sille - ja tosiaan, mikäli tahtoo olla todella hyvä jossakin, se vaatii uppoutumista. Ennemmin asia on niin, että juuri löytämäni mielenkiintoinen asia on täysin tasa-arvoinen jollekin seuraavana päivänä vastaan tulevalle mielenkiintoiselle asialle.

Samaten en onnistu raivaamaan tilaa intohimoiselle paneutumiselle arjessani. On myös fakta että intohimo vaatii uhrauksia. On hyvin hankala olla saman aikaisesti todella läsnäoleva perheenjäsen, ystävyyssuhteitaan vaaliva ihminen ja vielä intohimoisesti johonkin intressiinsä syventynyt ekspertti. Omistautuminen vaatii uhrauksia sekä taitoa rajojen vetämisessä. Itselläni ei ole juurikaan kykyä rajojen vetämiseen vaan arki puuroutuu helposti: todellinen uppoutuminen vaatisi sen, että muut elämänsisällöt suljettaisiin kokonaan pois.

Se, missä koen eroavaisuutta tekstiisi nähden on ensiksi se, etten ole erityisen suloinen :D olen saanut osani naisten huomiosta, mutta kyse ei missään nimessä ole siitä, että ulkonäköni/suloisuuteni aiheuttaisi elämässäni sen kummempaa ylimääräistä draamaa. Toinen eroavaisuus on intohimon puutteesta, lahjakkuuden puutteesta, tehtävä johtopäätös siitä, että niistä seuraisi ankeus. Olen kyllä tuntenut haikeutta kokiessani jonkin potentiaalini pakenevan; olen ihaillut henkilöitä, kuten David Lynch, joilla on uniikki visio ja intohimoa toteuttaa itseään käytännössä päivittäin (tästä ideoiden ja käytännön toteutuksen yhdistelmästähän kaikessa on kyse). Mutta syystä tai toisesta olen säilyttänyt melko sallivan kuvan itsestäni.

Taidatkin, Lumi, tuoda ketjussa esiin sen, että ankeudellesi lienee löydettävissä ulkoinen syy, josta et välttämättä halua keskustella. Eli ankeus ei välttättä sinullakaan seuraa intohimottomuudesta tai erityislahjakkuuden puutteesta.

Sillä, etten päättele omasta intohimon puutteestani ikäviä asioita on toki sellainen huono seuraus, etten ehkä koskaan saa tietää olisiko minusta toteuttamaan mahdollista potentiaaliani jollain elämän osa-alueella. Saattaa olla, että mikäli kokisin intohimon puutteeni voimakkaammin merkkinä vaillinaisuudesta elämässäni, kokisin tarvetta radikaaliin muutokseen. Tai saattaa olla, että näin ei silti kävisi.

Yksi selitys sille, etten johda intohimon puutteestani erityisen negatiivisia johtopäätöksiä, saattaa olla yleisluontoinen ihailuni ja/tai kunnioitukseni paikallaan pysyviä ihmisiä kohtaan. Olen peräisin duunarisuvusta, jossa kunnianhimolle, intohimolle, oppimiselle, jne. ei annettu paljoa painoa. Parhaimmillaan ihmisillä on ollut sama tehdastyö vuosikymmeniä, eikä puhettakaan seuraavasta askelesta uralla. Työn ulkopuolella tehdään arkisia asioita, ei kulttuuria, ei poliittisia intohimoja, ei itsensä etsimistä elämyksistä. En ole koskaan kokenut että näin elämä olisi parempaa tai arvokkaampaa kuin jokin muu - mutta olen ehdottomasti kokenut ettei tällainen elämä ole mikään ongelma. En muista koskaan, en edes nuoruuden "kiihkossani", varsinaisesti ihmetelleeni, kuinka nämä ihmiset jaksavat "ahtaita" ja "näköalattomia" elämiään.

Samaten katson lempeästi eläkeläisiä, jotka istuvat kahvikuppi kourassaan seuraamassa hektisen elämän lipumista editseen. Tai vähäosaisia ihmisiä, joilla ei varallisuuden puutteen vuoksi ole varaa/voimavaroja kehittää itseään ja asemaansa.

En ajattele että romantisoisin tällaista staattisuutta, ymmärrän toki että pinnan alla voi kyteä monenlaista huolta, ahdistusta ja pelkoa. Ihailuni ja kunnioitukseni ei oleta että elämä olisi helppoa. Saatan myös ajatella, että tietyin muutoksin elämä voisi olla parempaa. Mutta samalla en näe sitä sen vähemmän arvokkaana kuin intohimon ja edistyksen täyttämää dynaamista elinikäistä oppimista. Kyse ei ole niinkään eettisestä kannasta, vaan melko käytännöllisestä asennoitumisesta elämää kohtaan, johon koen ennemmin kasvaneeni kuin että olisin päätynyt kantaani pohdiskeltuani. Toki olen myös pohtinut usein mitään saavuttamattoman elämän arvokkuutta.

2000 vuotta sitten ihmiset olivat vielä nykyisiäkin ankeampia, ja he ratkaisivat kysymyksen kehittelemällä koko joukon apokalypsejä. Meillä kevytversio siitä ovat zombie-elokuvat, vaikka koskaan ei ihmiskunnan kirjoitetun historian aikana ole saatavilla ollut yhtä paljon todellisia apokalypsin aiheita keksittyjen sijaan.

Miksi apokalypsit sitten auttavat torjumaan ankeutta: koska tällöin ihmisten todellinen moraalinen luonto välttämättä paljastuu, ja kustakin tulee joko kollaboraattori julmuuteen tai järjestelmän sabotööri. Tilaisuuden paljastua enkeliksi tai perkeleeksi kuvittelisi piristävän indifferenssinsä kanssa vellovaa ankeaa tyyppiä.

Lainaus käyttäjältä: wade - huhtikuu 01, 2019, 21:46:02

Taidatkin, Lumi, tuoda ketjussa esiin sen, että ankeudellesi lienee löydettävissä ulkoinen syy, josta et välttämättä halua keskustella. Eli ankeus ei välttättä sinullakaan seuraa intohimottomuudesta tai erityislahjakkuuden puutteesta.

Keskusteleehan lumi, koko ajan myös ankeutensa syystä.

Ei välttämättä sen tunteen aiheuttajasta.  Sitä tunnetta nyt lähinnä kommentoin, mitä ankeus on, ehkä näköalattomuutta, tunnetta, ettei voi tai kykene muuttamaan mitään tämänhetkistä olosuhdettaan vastuitaan ja velvollisuuksiaan ja tunnetta myös halusta saada muutosta asiaan.

Muutoksen halu ja tarve  mahdollisuus>ei aina kohtaa ja se saa aikaan ankeudeksikin sanotun mielialan, jos oikein ymmärsin.

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 02, 2019, 13:20:03Miksi apokalypsit sitten auttavat torjumaan ankeutta: koska tällöin ihmisten todellinen moraalinen luonto välttämättä paljastuu, ja kustakin tulee joko kollaboraattori julmuuteen tai järjestelmän sabotööri. Tilaisuuden paljastua enkeliksi tai perkeleeksi kuvittelisi piristävän indifferenssinsä kanssa vellovaa ankeaa tyyppiä.

Miten jälkimmäinen lause liittyy ensimmäiseen?


Apokalypsien pohjaa en tiedä. Voit olla oikeassa, osin. Jos noin joskus on.

Itselleni tullut ennusteista, ja katastrofitunnelmista se selitys, että paljon käydään läpi kivoja haaveita, ja toisaalta kauhuskenaarioita. Ihmiset eroavat toisistaan näissä siinä, millainen on kuvitteellisen osuus.

Unet yleensä muistettuina ovat harvemmin tosi kivoja. Painajaisten, ja muiden koettelemusten osuus on suurempi. Kun ihmistä ei unissa sido suora maailma paljoa, mieli vaeltaa helposti uhkakuviin. Saman mekanismin voi nähdä kuvittelussa, joka on luonteeltaan vähän kaukaisempaa, vallitsevasta hetkestä, vaikka vallitsevuus voi tuoda kuvittelijalle siltöä, kuvitelmiinsa, jollain tapaa.

Toistuvaluontoinen kuvittelu, jota on toisaalta vaikka fantasiat, ja pakkofantasiat, sekä pakkopositiivisuus, joka syrjäyttää näkemästä todellisuutta enemmän kuin se on, niin on urautumaa, joka ilmenee vähän eri tavoin, kuin tavallisten toimintojen toisto, vailla luontevan oloista siirtymää vaihtoehteiseen.

Kielteinen herättä huomioarvoa. Huomiota ja mm myyntiä voi tehdä paremmin. Koskee myös uutisointia, joka ajatellaan jonkin verran faktuaaliseksi. Kaikki faktat eivät ole yhtä koukuttavia. Faktoihin kohdistuu paljon valintaa.

Kaukaisempiin liittyy samalla tapaa vähemmän omaa suoraa hallintaa. Kaukaisemmissa näkyy ihmisten painotus tulkinnoissa, ja huomioarvoisuuksiin liittyvä.

Oikeastaan kirjoitin virheellisesti unista äskettäin. Painajaisia ei välttämättä nähdä enempää kuin positiivisia, tai neutraaleja unia. Painajaisten huomioarvo on suurempi. Näin ne jäävät mieleen helpommin.

Sama muissakin mielenkuluissa, joihin meitä viedään, yleisemmin, vaikka omatkin unet eivät ole muihin täysin liittymättömiä.

Foorumeillakin voi suurin osa olla ihan fiksuja. Kärjekkäimmät näkyvät, ja luovat väärää kuvaa foorumitodellisuudesta. Tähän halpaan menee väkeä, kun pitäisi olla muka ne ongelmatapaukset kitketympänä, jotta olisi arvollista jutella. Ignoren paras pohja on todellisuudenmukaisuudessa.

Maailma muuten voi olla hankala, yleisesti, vaikka hankaluus tuleekin harhasta, eli tulkintojen tulkinnoista. Se on höttöjuttu, jotain uskonnolliskaukaista, jota vieläpä eletään vakavasti, monella tapaa, vaikka fiksuus olisi se selkein mielikuva.

Lainaus käyttäjältä: Juha - huhtikuu 04, 2019, 14:22:57

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 02, 2019, 13:20:03Miksi apokalypsit sitten auttavat torjumaan ankeutta: koska tällöin ihmisten todellinen moraalinen luonto välttämättä paljastuu, ja kustakin tulee joko kollaboraattori julmuuteen tai järjestelmän sabotööri. Tilaisuuden paljastua enkeliksi tai perkeleeksi kuvittelisi piristävän indifferenssinsä kanssa vellovaa ankeaa tyyppiä.

Miten jälkimmäinen lause liittyy ensimmäiseen?

Mielsin jälkimmäisen itsensä selittäväksi. Oletin myös edellä, että ankeilla tyypeillä viitataan turtumukseen ennemmin kuin todelliseen nihilismiin. Kauheuksien keskellä ankea tyyppi pääsee viimein tekemään merkityksellisiä valintoja. Arendtiin viitannut Wadekin taisi mainita, miten Arendtin käsityksen mukaan Eichmann suri juutalaisten kansanmurhan keskellä puolitiehen jäänyttä uraansa natsiupseerina. Eichmann siis oli eräänlainen banalismin ruumiillistuma, mutta antoi apokalypsin ansiosta kasvot puhtaalle pahuudelle. Ilman apokalypsiä kukaan ei muistaisi Eichmannia toimistoltaan tai sen ulkopuolelta. Hän olisi voinut ryhtyä myös sankariksi ja sabotoida koneistoa, tai olla edes pelkuri, joka olisi tunnistanut moraalittomuuden ja mädännäisyyden kanssaihmisissään.

Ilman apokalypsiä ankea tyyppi ei pääse näiden valintojen eteen, aivan kuten puberteetin pauloissa vellova teini ei kasva aikuiseksi. Hän jää toukka-asteelle. Ankean tyypin angsti on kuitenkin verrattavissa puberteetti-ikäisen tuskaisuuteen, kun se asetetaan vierekkäin apokalypsin uhrien aikuisuuteen kasvaneen kärsimyksen kanssa. Näin ollen apokalypsi on suuri moraalinen mahdollisuus. Eichmannin tapaus osoittaa moraalin olevan sosiaalinen ilmiö, kun se ei enää jää hänen toimistonsa sisään. Urahaaveet ja kansanmurha asetetaan keskenään lajimme punnittavaksi, jolloin ankea tyyppikään ei voi jäädä vellomaan moraalisen puberteettinsa kanssa muun maailman ponnistellessa ei-triviaalien kohtalokysymysten parissa.

Kumma kyllä vasta jälkikäteen oli Eichmannin moraalittomuus kaikille itsestäänselvää -ei se, ettei hän uskaltanut tehdä mitään (mistä ei ainakaan Eichmannin itsensä mukaan kai ollut kyse), vaan ettei se vastuullisena natsivirkailijana juolahtanut edes hänen mieleensä.

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 04, 2019, 15:09:24Kumma kyllä vasta jälkikäteen oli Eichmannin moraalittomuus kaikille itsestäänselvää -ei se, ettei hän uskaltanut tehdä mitään (mistä ei ainakaan Eichmannin itsensä mukaan kai ollut kyse), vaan ettei se vastuullisena natsivirkailijana juolahtanut edes hänen mieleensä.

Tavallisuus on kyllä tätä, hyvässä ja pahassa. Olipa yksilön tavallisuutta, tai isomman porukan. Jälkimmäinen tosin herää tavallisuudestaan harvemmin. Ehkä ei oikein koskaan. Eichmanniin tiivistyi juttu, vaikuttavinta osaa tavallisuuudesta kun kantoi. Eikös muiden tule kunnioittaa heitä, jotka määräävät joka tapauksessa?

Enemmän näen apokalyptisyyden sivustaseuraajan vahvuuteen. Kun on mukana jossain, ei siitä käsin tule arvelutua kyseenalaista itsessä, eikä kanssakulkijoissa, sen kyseenalaisen ollessa samaa, tietyllä joukolla.

Apokalyptisyys lähee mielestäni enemmän altavastaajan peloista, ja arveluista. Masentuneet esim saattavat olla linjoilla sen kanssa, josta positiivinen ei ole niin kiinnostunut.

On olemassa paljon eri tavoin tunnustettuja ihmisryhmiä, samoin lainsuojattomia. Lainsuojattomuus on hyvä käsite, vaikka laki olisi aika sama kaikille, vaikka lakia voidaan lukea puolueellisestikin. Lain suoja ei oikein vastaa tunnetason olotiloihin. Tuntella voi tässä olla oikeasti jotain sijaa, ja sen dissaamisella ei ehkä.

Päinvastaisissa positioissa ei ole aina tarvetta apokalyptisen kaltaisiin. Enemmän menee lähinnä hyvin, ja sitä odotetaan, ja tuskin turhaan, ellei olla liian pitkällä, jolloin toisaalta arveltu överimeno voi olla totta.

Kyseessä on lähinnä överijutut. Näin ilmaistuna ilmiöt eivät ole taivaallisia, eikä tähtimerkkeihin tarvitse viitata, vaikka ennustuksellisuus olisi yhtä, toimintamuotona, ja heikot signaalit, tai jokin synkronia etenevisä trendeistä.

Apokalyptisyys dominoijan taholta on Stalin-tyylistä. Tätä esiintyy paljon vallassapitäjillä, ja pelottelu on tavallista, vaikka se voi olla naamioituna paremmin. Pelottelu ei ole tuulesta temmattua, sillä tiettyyn tyyliin liittyy ongelmansa, jotka voidaan vaistota, vaikka tarkemmissa ennustamisissa voi olla eroa, tai siis niiden skenaarioitten arvelemisessa mahdolliseksi, jotka saattaisivat toteutua.

Ennustus sanana on poppajuttua. Korrektimpaa on käsitellä mahdollisia kulkuja, ja yrittää arvoioida jotenkin niiden mahdollisuutta, jollain aikavälillä.

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 04, 2019, 15:09:24
Kumma kyllä vasta jälkikäteen oli Eichmannin moraalittomuus kaikille itsestäänselvää -ei se, ettei hän uskaltanut tehdä mitään (mistä ei ainakaan Eichmannin itsensä mukaan kai ollut kyse), vaan ettei se vastuullisena natsivirkailijana juolahtanut edes hänen mieleensä.

Määritelmällisesti kyse lienee juuri moraalin sosiaalisesta luonteesta.
Eikka lienee tuntenut itsensä moraalisesti kelvoksi tolkun mieheksi.
Ympärillä vain maailma ja toimistonsa moraali muuttui ja Eikka löysi itsensä syytettyjen penkiltä.

Moderni mies (https://www.youtube.com/watch?v=BhPzquGQshk)

Lainaus käyttäjältä: a4 - huhtikuu 04, 2019, 21:22:17

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 04, 2019, 15:09:24
Kumma kyllä vasta jälkikäteen oli Eichmannin moraalittomuus kaikille itsestäänselvää -ei se, ettei hän uskaltanut tehdä mitään (mistä ei ainakaan Eichmannin itsensä mukaan kai ollut kyse), vaan ettei se vastuullisena natsivirkailijana juolahtanut edes hänen mieleensä.

Määritelmällisesti kyse lienee juuri moraalin sosiaalisesta luonteesta.

Niin on, Westermarck ei puhunut pöpejä kytkiessään moraalin synnyn eläinten sosiaaliseen käytökseen. Vaikka etiikassa perinteisesti pitämisen ehdot katsotaan erillisiksi objektiivisista olemisen ehdoista -eli tavataan sanoa, että siitä mitä on, ei voida johtaa, miten asioiden  pitäisi olla- johtuu moraalin sosiaalisesta, evolutiivisesta luonteesta, että sillä on silti tietynlainen objektiivisia totuuksia muistuttava kehikkonsa. Moraali ei ole puhtaasti arbitraarinen ilmiö. Siksi huolimatta vanhojen sukupolvien alituisista peloista, nykysukupolvien moraali ei rappeudu.

Tästä kaikesta seuraa ankealle tyypille se ilo, että hän saa olla mukana apokalypsissä. Eittämättä se nakertaa erityisesti länsimaisen kyllästyneisyyden ja pysähtyneisyyden tuntoja rikki perustastaan.

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 05, 2019, 15:09:37Tästä kaikesta seuraa ankealle tyypille se ilo, että hän saa olla mukana apokalypsissä.

Minusta ihmisen suhde ja asenne apokalyptisiin, voi olla merkittävä. Osa pitää joitain asioita toteutuvina, fatalistisuuteen asti.

Osa korostaa riskejä ja epätoivottuja skenaarioita, koska haluaa, että ne tulevat esiin, tosin siitä syystä, ettei ne toteudu.

Ensimmäinen osa voi ajatella esim, että kun on tätä, niin sitten mitä kukaan mahtaa. Aiemminkaan ei olla voitu tietyille isoille asioille mitään.

Kolmas ryhmä ei mieti kuin kivoja asioita, ja jos jotain ikävää, niin sitä ihmetellään, ja kauhistellan, ja laitetaan omaan maailmaansa.

On ryhmä, joka tarvitsee apokalyptisille ajatuksille kärjen. Tälle on tilausta, kuten kaikelle, tarvitulle. Erityispainotettuna ryhmä saa mitä tilaa. On kuitenkin osana kokonaisuutta, siten itseriittoisuuden odote on irtisanoutumista siitä, mikä kuitenkin elää ihmisillä, ja varmaan syytä.

Lainaus käyttäjältä: Juha - huhtikuu 05, 2019, 15:34:51

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 05, 2019, 15:09:37Tästä kaikesta seuraa ankealle tyypille se ilo, että hän saa olla mukana apokalypsissä.

Minusta ihmisen suhde ja asenne apokalyptisiin, voi olla merkittävä. Osa pitää joitain asioita toteutuvina, fatalistisuuteen asti.

Mikäli jäi epäselväksi, mihin viittaan apokalypsillä, niin otetaan poiminta:

"Exploding human consumption" has caused a massive drop in global wildlife populations in recent decades, the WWF conservation group says.

In a report, the charity says losses in vertebrate species - mammals, fish, birds, amphibians and reptiles - averaged 60% between 1970 and 2014.

"Earth is losing biodiversity at a rate seen only during mass extinctions," the WWF's Living Planet Report adds.

https://www.bbc.com/news/science-environment-46028862

Vaikeus ei ole löytää artikkelia, jossa aiheesta kirjoitettaisiin -vaikeus on valita artikkelien paljouden seasta yksi, johon koko ongelma tiivistyisi riittävästi. Yksi kuva kyllä kertoo paljon:

(http://www.kalaharilionresearch.org/wp-content/uploads/2015/01/TerrestrialBiomassRatios.jpg)

Siitä saa karkean käsityksen, miksi apokalypsistä puhuminen on perusteltua. Mutta meilläkin on silti omat Eichmannimme ja heidän pelkonsa urakehityksestään -'susi tuijotti Penaa silmiin metsäautotiellä' (https://yle.fi/uutiset/3-10692874). Niin varmaan tuijotti! Jos olisi yhtäkään erämaata jäljellä, elisi se siellä metsäautoteiden sijaan. Näiden Penaa tukevien näkemysten mukaan Suomen 200 sutta uhkaa viiden miljoonan ihmisen kansallista reviiriämme. Moraaliselta tasoltaan tällainen huoli menee Eichmannin kastiin heittämällä. Apokalypsin tasolla taas yhden lajin kuolema on vasta pieni merkki tulevasta. Koko hävityksen laajuutta emme osaa vielä edes kuvitella, ja suden kohtalo on siinä vain symboli, yksi juutalaiskansa tuhansien ja tuhansien juutalaiskansojen joukossa.

Kiinnostavaksi meno yltyy siinä vaiheessa, jos pölyttäjät kuolevat sukupuuttoon. Edes natsit eivät onnistuneet ottamaan agendalleen kaiken elämän hävittämistä niin kuin me olemme onnistuneet tekemään. Siinä suhteessa kansallissosialistit olivat vasta harrastelijoita.

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 05, 2019, 17:44:12[...]

Siitä saa karkean käsityksen, miksi apokalypsistä puhuminen on perusteltua.

Samoilla linjoilla. Kirjoitin aiheesta, politiikan yhteydessä, vaaliketjuun:

Lainaus käyttäjältä: Juha - huhtikuu 05, 2019, 16:56:02[...]

Vapaus ja sen sössiminen viittaa mielenhäiriöön. En osaa ajatella muuta. Tuo voi saada aikaan tilan, jossa ei ole ihan takeita kestävälle runsaudelle ja vapaudelle, vaikka menisi Marsiin.

Ihminen on siitä etevä, että hän käyttää välineistöä kuten muutkin eläimet, tosin ihmisen tapauksessa, ne välineet ovat tehokkaampia, ja tehokkuuden suurin noja on ihmisissä, ja heidän kaltaisissaan, siis myös välineeksi käyvinä.

Ihmisjärjestelmiin kuuluu erilaista välineistöä, ja näitä välinerooleja odotetaan ristiin. Eletään välinerooliverkostossa. Ongelma tässä on painotukset, eikä tasapäisyyteen olla kasvettu.

Sellainen arvelu, että yksi yhtenäinen yhteisö, voi olla hyvin painottunut ja silti yhtenäinen. Painottuman luontevana ja kestävyyttä merkitsevä pohja syntyy ympäristön tietystä reviirityypistä, oli reviiri tilaa alueena, tai muuna resurssikytkeentymänä.

Kun painotusta esiintyy isona, alkaa se olla mahdottomuus tilanteessa, jossa ihmiset aina painotuksensa kehittävät, ja laajuus tarkoittaakin sitä, että katon alle ei mahdu kaikki.

On se mahdollinen Allmighty, miten onkin, ja sen mukainen stabiilius, mutta kasausperusteena on oltava entistä enemmän sopeutumista ihmisiin, joihin ei toisaalta voi nojata entiseen tapaan. Seurauksena isommat ihmisrakennelmat, ja vaikka liitoksia on, niiden kestävyys jää ohueksi.

Talous ja sotavarustautuminen viimekädessä, on vahvana, ja luo yhtenäisyyden. Kun sitä lähinnä tarjotaan, jopa Suomen politiikassa ainoana realistisena välttämättömyytenä, ja yhteenhitsaajana, ja toisaalta on karja laitumella, niin suhde siihen voi olla vähän mitä onnistutaan.

Yhteisyyteen ollaan sidottuja, jos vain valmiutta. Toisaalta se tuo paikan käyttää, käyttäjille, ja ihmiset ovat tässä tehokkaimpia, vaikka kaikki lajit pyrkivät samaan, mutta ei tosiaan samoilla kyvyillä.

Ehkä on niin, että vaikka kukaan ei haluaisi erityisemmin käyttää toisia välineinä, niin koska yhteisyys on mahdollista laajempana, ja sidoksellisuuden realistista veittävyyttä ei voi kieltää, niin tehonojautuminen yhteisöjä säilyttävänä voimana kääntää isompaa systeemiä vinommaksi, kuin vähässä väessä.

Luonnon sirpaleyhteisöjärjestemiin kohdistui luonnonvalintaa. Apokalypsit toimivat hyvin, koska pienyhteisöjä varmasti katosi, ja vähän isompiakin. Kun ajatellaan, että kaikki on samassa korissa, niin apokalyptisyyden tarve ei häviä, eikä realistisesti ottaen tuskin voi hävitä.

Apokalypsit ovat suurempia laajuudeltaan, koska eletään suurempia kokonaisuuksia. Mikään ei muuten ole muuttunut.

Mitä sanot tällaisesta ajattelusta, Laika?

Edellisen ajatelman eräs mahdollinen sovellus on kätsä, ihmismeininkien ymmärrettävyydelle.

Siinä kun merkittävimmät tahot ottavat yhteen isoilla areenoilla, politiikassa, uskonnon, ... ja muiden sidoksellisten ja merkittävien asioiden kanssa, ja sekamelskaa päivitellään, niin oikeasti ihminen on sillä asialla, johon hänet on luotu.

Yhteisöt saman katon alle tuotuna, ovat natisevia. Kun pyrkimystä on tätä, kauttaaltaan, kuten tulee olla yhden yhteisön tavoitteessa, niin kärhämä on valmis, jatkuvana, ja vielä pahempaa, jos sitä ei ole, kunnon liekillä. Silloin paukkuu vähän toiset keinot.

Yleisfoorumeitten idea näyttää samalta. Muuhun ei pääse, eikä ehkä tule päästä. Näin Socrun persajatelmissa taisi olla pohjaa. En nyt tarkoita, että kaikki jumetuksellisen arvoinen tarvitsee automaattisesti olla kivaa, mutta jos tavoite on että poiketaan perusjutuista, niin vaarallista voi olla.

Ankea tyyppi onkin tyyppi, joka on mukana, ja muut hymistelevät. Vai miten? Meneekö tämä sitten ankeuden teemaan jotenkin. Ehkä ei.

Ilmastonmuutos on tosiaan hauska sivujuoni tulevassa Kuinka äkäpussi kesytetään-apokalypsissa eli kuinka luonto ihmislajin muodossa aiheutti kuudennen sukupuuttoaaltonsa tai jotain lähiavaruusromua vielä suurempaa.
Ankea tyyppi ei innostuisi edes syömään oravaa protestoidakseen tätä kaikkea.
https://www.radionova.fi/uutiset/hullu-maailma/a-176539

Kiitos kaikille ankeuteeni osaaottaneille ihmisille, olen lukenut kaikki vastaukset ajatuksella. Ehkä vastaan niihin vielä. Elämä se on merkillistä. Tällainen tasainen ihminen on joutunut pyörteeseen, josta seurasi ennen kokematon ankeus. Jos ei muuta, niin ehkäpä sitä ymmärtää taas ihmisyyttä hieman entistä syvemmin, tai ainakin uusista näkökulmista.

Lainaus käyttäjältä: Lumi - huhtikuu 07, 2019, 16:49:08
Kiitos kaikille ankeuteeni osaaottaneille ihmisille, olen lukenut kaikki vastaukset ajatuksella. Ehkä vastaan niihin vielä. Elämä se on merkillistä. Tällainen tasainen ihminen on joutunut pyörteeseen, josta seurasi ennen kokematon ankeus. Jos ei muuta, niin ehkäpä sitä ymmärtää taas ihmisyyttä hieman entistä syvemmin, tai ainakin uusista näkökulmista.

Olettaisin, että juuri näin. Taitaa olla siten, että surut ja ankeudet kasvattavat ymmärrystä enemmän kuin ilot ja riemut, vaikka en haluaisikaan niin ajatella.

Pyörteet jättävät myös helposti jälkeensä ankeutta, jotkut sen vuoksi, että olisivat saaneet jäädä kokematta ja jotkut sen vuoksi, että niiden ei tahtoisi loppuvan. Ja jotkut sen vuoksi, että ei osaa sanoa, kummasta nyt on kyse.

T: Xante

Psyykkisen tuskan käsitteleminen ja nimeäminen kasvattaa ymmärrystä siksi, että tuskan syyt löytyvät maailmasta. Siinä suhteessa tuska, angsti, on kehon tapa reagoida sille käsittelemättömiin ja käsittämättömiin syihin. Vastaavasti fyysisen kivun kokemuksessa keho ohittaa muut prosessit saadakseen käden pois kuumalta levyltä välittämättä mitä tai miten aivot ovat sillä aikaa ajattelevinaan, jos kerran eivät muista ajatella keittolevylle jäänyttä kättä.

Valitettavasti ihminen on niin taitava petkuttamaan itseään, että psyykkisen tuskan ollessa kyseessä se nimetään usein väärin ja rehellinen prosessi asian oikaisemiseksi jää kesken. Sillä tavalla tuska jää hammassäryn tavoin vaivaamaan, ja käsi edelleen keittolevylle mustumaan. Epärehellisyyttä ei ole todeta 'nyt en ymmärrä' (paitsi kun se on). Se on täysin olennainen lähtökohta tehdä maailmasta parempi.

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 09, 2019, 11:58:03
Psyykkisen tuskan käsitteleminen ja nimeäminen kasvattaa ymmärrystä siksi, että tuskan syyt löytyvät maailmasta. Siinä suhteessa tuska, angsti, on kehon tapa reagoida sille käsittelemättömiin ja käsittämättömiin syihin. Vastaavasti fyysisen kivun kokemuksessa keho ohittaa muut prosessit saadakseen käden pois kuumalta levyltä välittämättä mitä tai miten aivot ovat sillä aikaa ajattelevinaan, jos kerran eivät muista ajatella keittolevylle jäänyttä kättä.

Valitettavasti ihminen on niin taitava petkuttamaan itseään, että psyykkisen tuskan ollessa kyseessä se nimetään usein väärin ja rehellinen prosessi asian oikaisemiseksi jää kesken. Sillä tavalla tuska jää hammassäryn tavoin vaivaamaan, ja käsi edelleen keittolevylle mustumaan.

Samaa maailmaa on ihminen itsekin. On syytä ottaa huomioon sen kokonaisuuden kannalta.

Miten käsitellä pettymyksiä ja ulkoisia asioita, jotka ovat "muuttuneet sisäisiksi siinä vaiheessa, kun ne koetaan haitallisiksi. Tunteet sinänsä eivät ole haitallisia, mutta jos jotkut tunteet saavat valta-aseman ja "häiritsevät tavallista elämää, ne voivat muuntua (ankeudeksi) kuten lumi kertoo.

Ulkoisiin asioihin ei välttämättä voi vaikuttaa, muuta usein on mahdollista vaikuttaa siihen miten niihin asennoituu.

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 09, 2019, 11:58:03Valitettavasti ihminen on niin taitava petkuttamaan itseään, että psyykkisen tuskan ollessa kyseessä se nimetään usein väärin ja rehellinen prosessi asian oikaisemiseksi jää kesken. Sillä tavalla tuska jää hammassäryn tavoin vaivaamaan, ja käsi edelleen keittolevylle mustumaan. Epärehellisyyttä ei ole todeta 'nyt en ymmärrä' (paitsi kun se on). Se on täysin olennainen lähtökohta tehdä maailmasta parempi.

Kerrankin menee Laikan kanssa ajattelu yksiin, jossain oleellisessa.

Monet rakentelut näen yleisesti päkistys-sotkuina. On tehty sitä, mitä on voitu, jonka jälkeen haettu tyytyväisyys, siten kuin on osattu. Usein tosin tulee olla tyytyväinen ilman mitään, ettei vain löytyisi se, mihin voikin olla tyytyväinen, ja mikä tekisi ihmisestä tyytyväisen. Tyytyväisyys on varmaan aika vaarallinen juttu.

Lainaus käyttäjältä: Karikko - huhtikuu 09, 2019, 12:08:12
Ulkoisiin asioihin ei välttämättä voi vaikuttaa, muuta usein on mahdollista vaikuttaa siihen miten niihin asennoituu.

Niin kuin mainitsitkin, voidaan ajatella ihmisen 'kuuluvan samaan maailmaan', jolloin on näkökulmakysymys, mikä olisi ymmärrettävä ulkoiseksi tai sisäiseksi syyksi.

Joskus on myös mahdollista, että ankeuden syyt paikantuvat yksinkertaisesti ihmisen yliherkkään hermorakenteeseen. Puhutaan neuroottisesta ihmistyypistä, esimerkiksi. Nyt siis neuroottisuus (herkkyys) ei ole huono asia kuin siinä mielessä, että ihminen reagoi kielteisesti liki jokaiseen ympäristöstä tulevaan signaaliin. Tällainen ihminen ei ole rikki kuin subjektiivisesti ottaen, sillä meillä ei ole mitään objektiivista mittaria todeta, mikä reagoinnin taso olisi oikea. Sitä voi silti verrata haukkuherkkiin koiriin, joille kaupunkiympäristö ärsykkeineen ei sovi. Jos koirilla on kullekin luontainen 'treshold level', ei ole syytä ajatella, etteikö ihmisillä olisi.

Tiedän erään tyypin, joka välttämättä ryhtyi haastamaan riitaa mustalaisten kanssa lähipubissa. Hän oli kuulemma kova työmies, mutta lopetti työt ja rupesi vain juomaan. Jonkinlainen ylivilkas paimentolaisluonne miljoonan vuoden takaa saa hänenlaisensa ihmiset käyttäytymään noin, on kuin hänen mielensä suuntautuisi mihin hyvänsä tuhoisaan käyttäytymiseen saadakseen hetkellisen kiinnekohdan, jota ajaa takaa.

Hänen ongelmansa ei kuitenkaan ole yleisesti ottaen ihmisten ongelma, enkä usko että hän voi 'valita' asennoitumistaan, orientaatiotaan maailmaan. Uskon kyllä että hänenlaisiaan voitavan auttaa sopeutumaan heidän viettiensä kannalta vääränlaiseen ympäristöön, mutta joillekin ihmisille vika on pohjimmiltaan siinä, ettei ole enää tarpeeksi avaraa taivasta ylle ja erämaata jalkojen alle vaeltaa, niin kuin ei ole ajokoiran vika, ettei se voi juosta kaupunkiin.

Lainaus käyttäjältä: Laika - huhtikuu 10, 2019, 13:00:28

Lainaus käyttäjältä: Karikko - huhtikuu 09, 2019, 12:08:12
Ulkoisiin asioihin ei välttämättä voi vaikuttaa, muuta usein on mahdollista vaikuttaa siihen miten niihin asennoituu.

Niin kuin mainitsitkin, voidaan ajatella ihmisen 'kuuluvan samaan maailmaan', jolloin on näkökulmakysymys, mikä olisi ymmärrettävä ulkoiseksi tai sisäiseksi syyksi.

Tarkennan, että tarkoitan sisäisellä maailmalla, ihmisen tunne-elämää ja kaikkea sitä mikä siihen liittyy, eli ajattelua, muistia, tottumuksia, asenteita, jne,,

Ulkoiset tekijät vaikuttavat siihen ja ne olosuhteet- ihmisuhteinen, elämäntilanteineen kaikkineen> kaikki vaikuttaa.

Sisäiset toiminnat tunteineen> tietoisuus niistä ja omasta itsestä voi auttaa silloin kun on jostain syystä ahdistunut, niihin voi ehkä vaikuttaa.  >Ulkoisiin asioihin elämäntilanteeseen, pettymyksiin, huoliin, talouteen,  ja kaikkeen senkaltaiseen, ei ehkä voi vaikuttaa, mutta ehkä ei tarvitsekaan, jos hyväksyy sen epävarmuuden ja arkipäiväisen elämän, tavoittelematta siihen isoja muutoksia.

Monet asiat voivat masentaa, mutta sen masennuksen valtaan ei tarvitse jäädä.

Psykologit ovat ammattilaisia auttamaan, jos omat avut tai ympäristön tuki ei hetkellisesti riitä.
Tieteellisestä maailmankuvasta katsottuna jopa päteviä ja järkeviä vaihtoehtoja elämän kovissa myrskyissä.

Lainaus käyttäjältä: a4 - huhtikuu 11, 2019, 11:18:58
Psykologit ovat ammattilaisia auttamaan, jos omat avut tai ympäristön tuki ei hetkellisesti riitä.
Tieteellisestä maailmankuvasta katsottuna jopa päteviä ja järkeviä vaihtoehtoja elämän kovissa myrskyissä.

Olen parikin elämäni varrella tavannut, eikä minulle syntynyt heistä hyvää kuvaa.
Leipäpappeja.

Lainaus käyttäjältä: Toope - huhtikuu 19, 2019, 01:21:34

Lainaus käyttäjältä: a4 - huhtikuu 11, 2019, 11:18:58
Psykologit ovat ammattilaisia auttamaan, jos omat avut tai ympäristön tuki ei hetkellisesti riitä.
Tieteellisestä maailmankuvasta katsottuna jopa päteviä ja järkeviä vaihtoehtoja elämän kovissa myrskyissä.

Olen parikin elämäni varrella tavannut, eikä minulle syntynyt heistä hyvää kuvaa.
Leipäpappeja.

Tai - et tykännyt siitä viestistä, että oikeastaan apu löytyy vain itsensä kanssa työskentelemisestä, ei jalan polkemisesta ja ympäristöstä valittamisesta. Tässäkin jälleen vika on psykologeissa, ei sinussa itsessäsi tietenkään.

Nuorena ja tyhmänä tunsin erään psykiatrin. Suhde siinä jatkui ja kehittyi sille tasolle minne suhteet aina kehittyvät ennemmin tai myöhemmin. Sain kuulla että hän viis veisaa minusta ihmisenä. Hän haluaa lapsen jota minä en sitten koskaan saisi tavata. Kasvattaisi yksin. Jostain syystä en enää ollut tippaakaan kiinnostunut. Tämä psyko oli kaikenlisäksi erittäin arvovaltaisessa asemassa. Hyvin tunnettu piireissä ja vähän ylikin.
Käänsin mielessäni asian nurinniskoin. Minähän kelpaisin tekemään tälle kuuluisuudelle lapsen. En  ollutkaan ihan mäntti. :D
.

Psykiatri tuntui sentään arvostavan Juulin geenejä, kun olisi kelpuuttanut ne lapselleen. Mitähän olisi seurannut, jos olisi suostunut hankkeeseen, mutta kääntänytkin asian siten, että psykiatri ei saa tavata lastaan. Olisi solminut pika-avioliiton jonkun muun kanssa ennen lapsen syntymää, jolloin psykiatrilla ei olisi ollut keinoja saada isyyttään vahvistetuksi. Nykyisen lain mukaan ilmeisesti on, mutta vanha laki määritteli äidin aviomiehen syntyneen lapsen isäksi riippumatta siitä, kuka oli biologisessa mielessä lapsen isä.

En tarkoita, että tuolla tavalla olisi pitänyt tehdä. Pohdiskelin asiaa vain yleiseltä kannalta.

Asun pienessä kunnassa, ja tietooni on tullut erinäisistä lähteistä (vaikka minua eivät tällaiset ventovieraita koskevat asiat kiinnosta) hurjia kertomuksia siitä, millainen salainen sukulaisuusverkosto kunnan asukkaiden välillä vallitsee. On salaisia isiä ja salaisia lapsia ja salaisia sukulaissuhteita sekä ihmisiä, jotka eivät tiedä omia biologisia juuriaan. Kiltti lapseton naapurin poikamiessetä onkin isä ja niin edelleen. Asiat paljastuvat, jos ovat paljastuakseen, vasta kun hautajaisista on kulunut aikaa. Joku lopulta kertoo.

Olin koulussa jo kun naapurin isäntä teki vaimonsa sisarelle lapsen. Kaikki sen tiesi vaan hiljaa siitä oltiin. Samassa talossa asuivat niin vaimo kuin siskonsakin ynnä isännän vaimonsa kanssa tehty perheellinen aikamispoika. Sekä tämä tulokas.
Tämä tapahtui , sanoisinko ihan nykyajassa. Olen miettinyt joskus että siinä on ollut sopu tiukoilla. Tämä vaimon siskolle tehty lapsi ei saanut talosta penniäkään kun isäntä kuoli. Kun ei koskaan tunnustanut poikaa omakseen. Lapsella oli hyvä tuntomerkki. Roikkuvat luomet niinkuin isännälläkin.