kantapaikka.net

Tehdäänpäs nyt vielä tälliainen musiikkiketju, jossa voi jutella musiikkimieltymyksistään ilman rajoja, tai jos sen verran rajataan, että klassisen musiikin spesiaalijutut jätetään klasariketjuun edelleen ja pelkät musiikkilinkit kuuluvat Jukeboxiin.

Pääpaino on siis keskustelulla, keikkamuisteluilla ja kaikella sillä, mitä nyt musiikin ympärillä pyörii. Musiikkilinkit ovat tervetulleita, mutta "tämä on hyvä biisi" ei riitä sen laittamisen perusteeksi tähän ketjuun :)

-----

Nappasin tuolta klasariketjusta tämän:

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 17, 2019, 08:00:14
Itse käytän Spotifyta vain musiikin etsimiseen ja kiinnostavien "muistiin laittamiseen". En oikeastaan sen kautta kuuntele musiikkia. Mutta mun musiikinkäyttö nyt onkin hieman poikkeuksellista...

Minulle Spotfy taas on väline musiikin kuunteluun niin kotona kuin liikkuessani kodin ulkopuolella. Olen musiikin laaja-alainen suurkuluttaja, mutta harmikseni juuri nyt olen huomannut jumittuneenki aika paljon samojen lemppareiden kuunteluun. Mielialakuuntelijana ilmeisesti nyt haen jonkinlaista turvallisuuden tunnetta kuunnellessani vain ennalta tuttua.

Spotify on tässä parin vuoden aikana myös tuonnut paljon uutta ennen kuulematonta musiikkia ulottuvilleni, kun jonkun tutun artsistin kuuntelun jälkeen päästän soiton jatkumaan "muihin samankaltaisiin" ja vastavasti Suomessa vain yhden hittibiisin kautta tutuksi tullut vähemmän minun makuuni ollut artisti on saattanut osottautua ihan kuunneltavaksi ja jopa monipoliseksi artistiksi.

Hiukan harmittaa, että juuri ennen kuin Spotifyhin tutustuin puoliksi vahingossa, ehdin täydentää melkoisesti CD-levyhyllyäni ja nyt ne on jääneet kokonaan pölyä keräämään. Yleensä karttelen kaikenlaisia maksullisia ylimääräisiä palveluja, mutta tuohon kyllä hurahdin todella nopeasti.

Olkoon tuossa nyt aloitukseksi ja katsotaan mihin juttu lähtee kääntymään, jos lähtee :)

Noh - jos vähän avaan tuota omaa musiikin käyttöäni, niin se on suurimmaksi osaksi ammattiin liittyvää. Siitä johtuen tarvitsen musiikin "omakseni". Spotifylla voin etsiä ja kuunnella, mutta sitten hankin tarvitsemani jostain biisikaupasta tms.

Minua vähän surettaa, miten pieneksi musiikin osuus on itselläni kutistunut. Jotenkin en enää tunnu saavan mitään fiiliksiä mistään, tai siis, biisin täytyy olla aika super, että fiilikset heräävät. Johtuneeko juuri siitä, että musiikki ei enää ole "harvinaisuus", eikä sitä tarvitse tippaakaan metsästää. Mikä biisi vain tuleekaan mieleen, se löytyy heti ja sen voi kuunnella.

Uudempaan musaan en ole päässyt sen vertaa kiinni. Radiohan on ihan kamala, soittolistaa soittolistan perään.

T: Xante

Spotify tarjoaa mahdollisuuden valmiiden soittolistojen kuunteluun ja yksi suosikeistani on kokoelma Rolling Stonesin live äänityksiä. Lista ei siis ole yhteinäinen keikka vaan koottu sieltä täältä hiukan eri aikakausilta tuttuakin tutumpia ja vähän vieraampiakin biisejä.

Liveäänitteissä olen viehättynyt studioäänitystä muhevammasta soundista ja yleisön luomasta tunnelmasta. Etenkin Rollareilla biisit myös venähtävät välillä "himppasen" verran pidemmäksi kuin radiosoittoon tarkoitetut äänitteet, jossa hyvä biisi on puristettu ja lyhennetty pieneen tilaan.

Hyvät vierailevat muusikot tuovat keikoille oman mausteensa. Tässä esimerkki ihon alle menevästä kitaroinnista vähemmän tutusta todella vanhasta Rollaribiisistä Rolling Stones and Eric Clapton - Little Red Rooster (https://www.youtube.com/watch?v=q3XgJ-sGJgU) (Atlantic City '-89), joka on ollut pitkään oma suosikkini.

En ole Rollareita koskaan käynyt livenä katsomassa, kun ovat täällä käyneet. Mieli tekisin, mutta minun onnellani stadionkeikalla sataa ja menee sähkö ja lopulta taivat putoaa.

Toinen Rollareiden valmis soittolista on Love The Blues. En ole varma kumpaako olen enemmän kuluttanut ja kumpiko olisi parempi. Fiiliksen mukaan menee. Tänään ulos lähtiessä oli liven vuoro :) <3

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - tammikuu 17, 2019, 16:24:16
Minua vähän surettaa, miten pieneksi musiikin osuus on itselläni kutistunut. Jotenkin en enää tunnu saavan mitään fiiliksiä mistään, tai siis, biisin täytyy olla aika super, että fiilikset heräävät. Johtuneeko juuri siitä, että musiikki ei enää ole "harvinaisuus", eikä sitä tarvitse tippaakaan metsästää. Mikä biisi vain tuleekaan mieleen, se löytyy heti ja sen voi kuunnella.

Onhan se vähän niinkin, että musiikkia on liikaa joka paikassa, kaiken muun äänen lisäksi. Välillä tuntuu siltä, että maailma ei ole tarkkakorvaisia varten.

Sitten on niinkin, että musiikissa pätee vähän samanlaiset lainalaisuudet kuin kaikessa muussakin. Sekin tuntuu puristuvan ja tiivistyvän aina vain hektisemmäksi. Nykypäivän hittibiisi on sellainen valtavan voimakas parin sävelen styge, johon tietysti yhdistyy voimakas visuaalinen stimulaatio (suurin osa musiikistahan kuunnellaan nykyään youtubesta). Äänista ja kuvista koostettua pikaruokaa. En tiedä mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun tietokone osaa koostaa hittibiisejä täysin autonomisesti.

Kaikesta tästä stimulaatiosta on vaikea saada lomaa, vaikka sen tarpeen tiedostaisikin. Mutta jos siinä onnistuu, muutaman viikon tauko kaikesta musiikista voi saada aikaa ihmeitä.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 17, 2019, 16:03:37
Noh - jos vähän avaan tuota omaa musiikin käyttöäni, niin se on suurimmaksi osaksi ammattiin liittyvää. Siitä johtuen tarvitsen musiikin "omakseni". Spotifylla voin etsiä ja kuunnella, mutta sitten hankin tarvitsemani jostain biisikaupasta tms.

Eikö sitten Spofifyn premium-palvelu toimisi tapauksessasi? Siinähän on sitten se mahdollisuus imuroida kappaleet koneelle niin, että ei tarvitse verkkoyhteyttä. Kai ne ovat omia yhtä paljon kuin vaikka CD-levyt. Mutta vain sen aikaa kun Spofity-soppari on voimassa.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - tammikuu 19, 2019, 04:15:40

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 17, 2019, 16:03:37
Noh - jos vähän avaan tuota omaa musiikin käyttöäni, niin se on suurimmaksi osaksi ammattiin liittyvää. Siitä johtuen tarvitsen musiikin "omakseni". Spotifylla voin etsiä ja kuunnella, mutta sitten hankin tarvitsemani jostain biisikaupasta tms.

Eikö sitten Spofifyn premium-palvelu toimisi tapauksessasi? Siinähän on sitten se mahdollisuus imuroida kappaleet koneelle niin, että ei tarvitse verkkoyhteyttä. Kai ne ovat omia yhtä paljon kuin vaikka CD-levyt. Mutta vain sen aikaa kun Spofity-soppari on voimassa.

Yhtä hyvin voin hakea ne iStoresta. Lisäksi mun käyttötarpeissa haluan ne todella ikiomaksi ja vaikka mahdollisuuden siirtää ne cd-levylle. Spotifylta en niitä soita, enkä voi soittaa aina. Käytän mm. ohjelmia, joissa voin hidastaa ja nopeuttaa niitä sekä joudun lähettämään musaa kolmannelle osapuolelle.

Tarkoittaako "omaksi" tässä tapauksessa käytännössä sitä, että tarvitset tiedostot ilman DRM:ää? Jos tilaat jonkun suoratoistopalvelun, sieltä voi yleensä ladata musiikin tiedostoina, mutta niissä on jonkinlainen suojaus, joka rajoittaa sitä, mitä niille voi tehdä ja millä kuunnella.

Jos ostat musiikkia koneelle ladattavassa muodossa, silloin yleinen käytäntö on, että saat tiedostot ilman mitään suojausta ja voit tehdä niillä mitä haluat.

Riippuen vähän, mistä ostat, yleensä nekin ovat kuitenkin sinun vain sikäli kuin tallennusmedia, jolle olet ne ladannut, pysyy ehjänä tai sinulla on niistä jossakin kopio olemassa.

Olen musiikin suhteen aina tullut jälkijunassa, eli löytänyt vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä sen musan jota minun olisi "kuulunut" kuunnalla oman sukupolveni keralla jo paljon aiemmin. Yläasteikäisenä kuuntelin isän perintönä Beatlesia (jälkipään tuotantoa, ei sitä alkupään rämpytystä kestä kuunnella...) Kaikki muu musa tuli tutuksi niin että radiossa soi joku biisi jonka jostain syystä nauhoitin kasetille ja joitakin vuosia kun olin niitä kasetteja kuunnellut, aloin sitten pikkuhiljaa tutustumaan yksittäisten biisien esittäjiin enemmänkin, eli hommailin tallenteita. Ensin kasetteja ja LP-levyjä, jossain vaiheessa (melko myöhään kumminkin CD-levyjä). Ensimmäiset tyypit joilta hommasin kokonaisia tallenteita olivat Jarre, Kate Bush ja Mike Oldfield. Noh, jossain vaiheessa lainasin kirjastosta kasetteja ja kopioin niitä kaksipesäisellä stereoyhdistelmälläni, että ei se ostelu ihan heti päässyt vauhtiin.

Bushan oli tietysti aloittanut jo 70-luvun lopulla ja se oli 80-luvun loppua kun minusta tuli hänen faninsa. Paras levynsä oli ja tullee olemaan Hounds of Love.

Vasta 90-luvulla hoksasin että on semmoista kuin hevimusa, tietenkin erään miestuttavuuden kautta. Oli kuitenkin ihan ikioma löydökseni tämä Rammstein jonka fani olen. (Konsertteihin en ole kuitenkaan lähtenyt törsäämään, vaikka olisihan se mielenkiintoinen kokemus, tiemmä.)

Jossain vaiheessa tutustuin Nick Caven ja PJ Harveyn musaan. Massive Attack on kova sana, mutta enpä niin muista missä vaiheessa se tuli kuvioihini. Oli joku kausi että tuli aika montakin; nuo edelliset kai siinä samalla. Ja Portishead. Jo joskus ammoisina aikoina Dead Can Dancelta olin hurmaantunut yhteen biisiin ja sitten jossain vaiheessa aloitin levyjen keräilyn. Depeche Mode taitaa olla kohtalaisen vanhakin tuttavuus itselleni. Metallica ei niin kauhean vanha ja tykkään tietysti eniten juurikin niistä "vääristä" levyistä eli niistä joista tuli suursuosikkeja.

Erikoista lienee että kaikkien aikojen parhaana bändinä pidän Led Zeppeliniä ja kuitenkaan orkka ei ole ihan kauhean henk.koht. suosikkini, eli ei välttämättä aina tule ensimmäiseksi mieleen kun mietin mistä minä pidän. Heillä nyt vaan on jotenkin helvetin hyvä ja ammattimainen se musa, että minusta oli ihan oikein että joskus kauan kauan sitten kun joku Radio Mafia vai mikä lie silloin olikaan laittoi pystyyn äänestyksen että mikä on paras biisi, LZ:n Stairway to Heaven voitti. Jotain oikeudenmukaisuutta maailmankaikkeudessa.

Olen todella hidas ja huono keräämään tallenteita, joten minulta puuttuu monelta suosikiltani vielä monta plättyä. Tämäkin LZ:n biisi oli minulle ihan tuikituntematon kun sen ekan kerran kuulin, mutta olin heti arvaavinani että mikä orkesteri soittaa, ja oikein arvasin:

https://www.youtube.com/watch?v=b97hqSDRspw

When The Levee Breaks

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 19, 2019, 20:30:37
Erikoista lienee että kaikkien aikojen parhaana bändinä pidän Led Zeppeliniä ja kuitenkaan orkka ei ole ihan kauhean henk.koht. suosikkini, eli ei välttämättä aina tule ensimmäiseksi mieleen kun mietin mistä minä pidän. Heillä nyt vaan on jotenkin helvetin hyvä ja ammattimainen se musa, että minusta oli ihan oikein että joskus kauan kauan sitten kun joku Radio Mafia vai mikä lie silloin olikaan laittoi pystyyn äänestyksen että mikä on paras biisi, LZ:n Stairway to Heaven voitti. Jotain oikeudenmukaisuutta maailmankaikkeudessa.

Led Zeppelinin "Black Dog" on ollut ensimmäisiä biisejä, joista innostuin, siis ihan joskus pikkulapsena, ja lauloin mukana keksityllä pseudoenglannilla.

Sittemmin se on jäänyt vähälle kuuntelulle, ja oikeasataan uudestaan havahduin siihen, miten mahtavaa musiikkia se on, kun kuulin nuorista kolleista koostuneen coverbändin soittavan pelkkää Led Zeppeliniä yhdessä pubissa Irlannissa. Laulu ja soitto oli ihan timanttista, samoin asenne, mutta niin älyttömän kokemuksen siitä teki se, että koko tila natisi liitoksistaan. En tiedä minkä takia, mutta niillä levytyksillä biisit kuulostaa joskus kesymmältä kuin ne on. Jotenkin ne instrumentit ja koko se äänimaailma kuulostaa "ohuelta" ja lievästi pliisulta. Se on sitten eri asia, kun joku graindaa oikein hitaasti, sielukkaasti ja riettaasti Dazed & Confusedia livenä ja se ääni ei kuulu ohuena vaan resonoi kehossa ja seinissä ja joka paikassa.

Lainaus käyttäjältä: Topi - tammikuu 19, 2019, 19:48:56
Tarkoittaako "omaksi" tässä tapauksessa käytännössä sitä, että tarvitset tiedostot ilman DRM:ää? Jos tilaat jonkun suoratoistopalvelun, sieltä voi yleensä ladata musiikin tiedostoina, mutta niissä on jonkinlainen suojaus, joka rajoittaa sitä, mitä niille voi tehdä ja millä kuunnella.

Jos ostat musiikkia koneelle ladattavassa muodossa, silloin yleinen käytäntö on, että saat tiedostot ilman mitään suojausta ja voit tehdä niillä, mitä vain haluat.

Riippuen vähän, mistä ostat, yleensä nekin ovat kuitenkin sinun vain sikäli kuin tallennusmedia, jolle olet ne ladannut, pysyy ehjänä tai sinulla on niistä jossakin kopio olemassa.

Tyypillisesti mulla onkin suuresta osasta musiikkiani monta kopiota useissa tallennusmedioissa. Ei kaikesta , muta niistä, joista varmuus o tarpeen. Tarvitsen myös musat nmenomaan ladattavassa muodossa, jolle voin tehdä mitä haluan. Vaikkapa editoida ja muuntaa. Suoratoistot ei mun käyttöön oikein riitä. Ne ovat siis vain etsimistä, eivät käyttöä varten.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 19, 2019, 19:29:42

Lainaus käyttäjältä: Lenny - tammikuu 19, 2019, 04:15:40

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 17, 2019, 16:03:37
Noh - jos vähän avaan tuota omaa musiikin käyttöäni, niin se on suurimmaksi osaksi ammattiin liittyvää. Siitä johtuen tarvitsen musiikin "omakseni". Spotifylla voin etsiä ja kuunnella, mutta sitten hankin tarvitsemani jostain biisikaupasta tms.

Eikö sitten Spofifyn premium-palvelu toimisi tapauksessasi? Siinähän on sitten se mahdollisuus imuroida kappaleet koneelle niin, että ei tarvitse verkkoyhteyttä. Kai ne ovat omia yhtä paljon kuin vaikka CD-levyt. Mutta vain sen aikaa kun Spofity-soppari on voimassa.

Yhtä hyvin voin hakea ne iStoresta. Lisäksi mun käyttötarpeissa haluan ne todella ikiomaksi ja vaikka mahdollisuuden siirtää ne cd-levylle. Spotifylta en niitä soita, enkä voi soittaa aina. Käytän mm. ohjelmia, joissa voin hidastaa ja nopeuttaa niitä sekä joudun lähettämään musaa kolmannelle osapuolelle.

No sitten ei paljon Spotify auta. Siinä on lopulta aika tiukat käyttöehdot, vaikka muuten onkin loistava palvelu. Itse jouduin siitä luopumaan koska en fanita näitä suoraveloituksia ja lahjakorttien kanssa kikkailu kävi hankalaksi. Minulla on siellä parisataa soittolistaa, jotka saan kyllä käyttööni vain ostamalla ärrältä lahjakortin, mutta ei vain enää nappaa.

Musiikkia kuuntelen pääsiassa omalta CD-kokoelmalta, joka on ehkä n. 70% kovalevyllä ja sitten joskus satunnaisesti youtubesta. Ja sitten tietysti radiosta.

CD-kokoelmani on kohtalaisen kokoinen, tuollainen pienempi kirjahylly. Heittäisin lonkalta, että se on n. 30% klassista, 30% progea, 30% elektronista ja loput sitten täysin sekalaista.

Sitten on vielä läjä vinyylejä, mutta ne ovat lojuneet kylmässä varastossa, mahtavatkohan enää olla edes kunnossa. Siellä on sitten nuoruuteni musiikkia, pääosin elektronista taitaa olla sekin. Jonkun verran heviä.

Musiikin etsimisessä spotify rulettaa kuitenkin. Minulle tärkeää on, että ennen ostoksen tekemistä voin kuunnella biisin kokonaan, alusta lopuun. Monissa biisikaupoissa saa kuultavaksi vain näytteen. Kun Spotify on yhteiskäytössä muiden perheenjäsenten kanssa, sille tulee sitten muutakin käyttöä.

Areenassa hieno sarja amerikkalaisen juurimusiikin juurista: https://areena.yle.fi/1-4227717

En voi väittää olevani mitenkään eriyisesti juurimusiikin ystävä, mutta erittäin mielenkiintoinen sarja joka tapauksessa. Erityisesti hätkähdytti kuinka lähellä joku 1920-luvun Memphisin katubändi on hiphoppia. No eipä mitään tyhjästä synny.

^ Kivan oloinen sarja.
Mikähän mahtaa olla ekassa osassa kohdassa 6:04 (Poor Valley -musiikki) vähän nyckelharpanin (avainviulu suomeksi) ja kanteleen välimuodon näköinen sormilla näppäiltävä kielisoitin?

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 19, 2019, 20:30:37
Olen musiikin suhteen aina tullut jälkijunassa, eli löytänyt vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä sen musan jota minun olisi "kuulunut" kuunnalla oman sukupolveni keralla jo paljon aiemmin.

Piti oikein vilkaista, onko kirjoittaja todellakin, kuka hän on, koska tuo teksti on kuin jostakin vanhasta kirjoituksestani kopioitu. Ei se tietenkään ole. Se sopii vain niin hyvin kuvaamaan myös minun tilannettani.

En nyt lähde kirjoittamaan "mitä kuuntelin milloinkin" historiikkia. Lyhyesti voin kertoa, että minua on kiinnostanut kaikenlainen musiikkiin liittyvä ehkä enemmän kuin itse musiikki.

Joskus teini-ikäisenä rakentelin omatekoisia kaiutinkoteloita ja virittelin vanhoista radiovastaanottimista vahvistimia niille. Parhaimmillaan ohjelma kuului neljästätoista kovaäänisestä, jotka oli sijoitettu eri puolille huonettani. Se, mitä niistä kuului, ei niinkään kiinnostanut. Olin esimerkiksi kerran nauhoittanut radiosta -yhteen pötkyyn kappaleet Good Vibrations ja Long And Winding Road. Luulin yhdistelmää yhdeksi kappaleeksi, eikä minua kiinnostanut, kuka siinä esiintyi. Joskus vuosia myöhemmin tajusin, että siinä on kaksi eri kappaletta.

Kerran sain kaveriltani lainaksi kaksi levyä teknillisiä kokeiluja varten. Pyöritin niitä levysoittimessani ja tein erilaisia kokeilunauhoituksia. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin vanhaa nauhaa sattumalta kuunnellessani tiedostin, että levyt olivat Beatlesin ns. Valkoinen tupla. Muistan kyllä omenan kuvat levyjen keskiössä. Ja varmaan näin myös nimen "Beatles", mutta se oli täysin merkityksetöntä.

Kokeet, mitä tuolloin tein, olivat sellaisia, että nauhoitin levyn erillisinä "ottoina" kahdelle raidalle mahdollisimman päällekkäin. Koska nauhoitukset eivät kuitenkaan osuneet täsmälleen samaan hetkeen, eri raitoja eri kaiuttimista kuuntelemalla syntyi kaikuvaikutelma. Kävi parhaimmillaan vielä niin, että jäljessä oleva raita siirtyi hiljalleen tasoihin toisen raidan kanssa ja meni lopulta ohi. Siirtymävaihe kuulosti mielenkiintoiselta, kun sitä kuunteli kaiuttimien välissä. Tuntui kuin ääni olisi kulkenut pään läpi. Tätä samaa ilmiötä on käytetty joissakin levyissä. Tuolloin en kuitenkaan vielä ollut kuullut sitä, eikä minulla ollut edes stereovastaanotinta tai stereolevysoitinta, jolla kuunteleminen olisi ollut mahdollista. Nauhurilla pystyi toistamaan raitoja "stereona", mutta ei ollut mitään aitoa materiaalia, mitä olisi toistanut. Siksi tein omatekoisia kokeiluja.

Esimerkki levyltä (nauhoituksissani efekti oli voimakkaampi):

https://youtu.be/S3raCcF_1bw?t=56

Jos kerron musiikin kuuntelustani, niin kertoisin vain pienen osatotuuden, jos jättäisin kertomatta parikymmentä vuotta kestäneen piraattiradio/paikallisradiopuuhailuni, mikä lopulta johti supertympääntymiseen lähes kaikenlaista musiikkia kohtaan. Varsinkin paikallisradioille olen niin allerginen, että en kestä kuunnella niitä ollenkaan. Kun jostakin saa tarpeekseen, siitä saa tarpeekseen.

Minulla on vieläkin jäljellä kokoelma LP-levyjä ja CD-levyjä ja kasetteja, joita levy-yhtiöt lähettivät radiolle ilmaiseksi. Joissakin levyissä on muistaakseni tarra "Vain promootiokäyttöön". En ole niitä pitkään aikaan katsonut. Musiikki on etupäässä kotimaista.

Nykyisin olen hyvin kriittinen sen suhteen, millaista musiikkia kestän kuunnella. Edelleenkään itse musiikki ei ole tärkein asia vaan se, millaisiin nostalgisiin tunnelmiin ja kuvitelmiin sitä kuunnellessa voi päästä. Mitä vanhempaa musiikki on, sitä sallivampi olen sen suhteen. Toisin sanoen musiikkimakuni on sitä laajempi ja hyväksyvämpi, mitä vanhemmasta levytyksestä on kyse. Voin kuunnella autoradiosta 1930-luvulla tehtyä ritisevää mitä lieneekään vaihtamatta asemaa, mutta samanlaista uutta levyä en kestäisi kuunnella sekuntia kauempaa.

1950-luvun musiikissa olen vielä aika kaikkiruokainen. 1960-luvun äänitteistä alan jo karsia, ja 1970-luvulle tultaessa seula on vieläkin tiukempi. 1980-luvulta löydän enää satunnaisesti jotain, jonka annan soida, 1990- luvulta tuskin mitään ja vuoden 2000 jälkeen sitäkin vähemmän. Suurin osa nykyisestä musiikista on sellaista, että en tunnista siinä mitään melodiaa. Se on korvissani pelkkää sätkimistä ja nytkimistä ja vastenmielistä meteliä. Yksi harvoista nykyesiintyjistä, joita ylipäätään voin kuunnella on Lady Gaga. Myös Madonnan kappaleet menettelevät. Tyypithän ovat aika perinteisiä, vaikka levyillä onkin uusia kikkoja. En väitä, ettei mitään muuta olisi, mutta sitä on vähän. Tästä syystä kuuntelen autoradiosta Radio Puhetta.

Nyt se alkaa olla jo vähän vaikeampaa, mutta muutama vuosi sitten onnistuin vielä lataamaan tai kopioimaan netistä kappale kerrallaan eräänlaisen koosteen, jonka asensin USB-tikulle ja jota kuuntelin autoradiosta. Miten kooste syntyi? Siten, että katsoin nettisivulta Englannin (ja joskus USA:n) listan joltakin tietyltä vuodelta 1960-luvulla ja etsin listalla olevat kappaleet. Kun tuota koostetta kuunteli autossa, kuunteli ikään kuin Englannin listaa vuodelta 1964 tai 1967 tai minkä vuoden oli valinnut. Siinä pääsi hyvin tunnelmaan, vaikka jotkut kappaleista olivatkin väistämättä huonoja. Mutta seuraava saattoi olla taas parempi. Esimerkki:

http://www.uk-charts.top-source.info/top-100-1966.shtml

Vanhat merirosvoradionauhoitukset ovat erittäin tunnelmallisia kuunneltavia, koska ne ovat ikään kuin aikakonematka menneisyyteen. Niissähän on koko homma säilöttynä. Musiikki, DJ:n puheet, aikakauden tunnelma. Voi kuvitella, että istuisi radion ääressä kuuntelemassa maaliskuussa 1970 tai miltä ajalta ohjelma sattuu olemaankin.

Tässä näytteeksi Radio Nord Sea Internationalin ohjelmaa vuodelta 1970. Tätä samanlaista ohjelmaa USB-tikullani on lähes tunnin pätkä.

https://youtu.be/aaQC0d6Nduk

Minä olen ollut bluesin lyömä jo teini-iästä. Tuolloin radiosta tuli iltamyöhällä sarja bluesin historiasta ja siihen vahingossa törmäsin onnekseni sarjan melko alkuvaiheessa. Olen yrittänyt tuon sarjan tietoja jäljittää netistä ja kerran luulin löytäneeni siitä tietoja, mutta se olikin joku tuoreempi juttu. Ei siis ole mitään tietoa siitä kuka sarjan luoja oli eikä edes mielikuvaa enää siitä, montako osaa siinä oli.

Spotifyn myötä olen löytänyt uusia artisteja ja paljon uutta kuunneltavaa. Radiostahan sitä ei kuule juuri lainkaan. Muistaakseni vain yksi erikoisohjematuntinen viikossa ja sekin sellaiseen aikaan, etten vielä malta asettua kuuntelemaan.

Onko kauniimpaa tapaa tyhjentää pää, kuin blueskitarointi?
Vanha äijäblues taas rauhoittaa muuten. Poljento menee sydämen sykkeen mukaan. Surullisia tarinoita voi kuunnella ja oma olo paranee, kun jollain on mennyt vielä huonommin (vitsi, vitsi) :)

Blues on ajatonta. Ihan oikeasti, kun miettii, miten vähän se lopulta on muuttunut niistä 1920 luvun vuosista.

Näin, ja joku toinen päivä kirjoitan sitten olevan jonkun muun musiikin lyömä. On aika vähän tyylisuuntia, joka on "ehdottomasti ei" minulle.

Kun teininä nauhoitin biisejä radiosta kasetille, harvemmin aina edes tiesin mikä bändi tai biisi oli nimeltään. Kirjoitin korvakuulolta tiedot lyijykynällä kasetin pahviin, ja jos sain jostain selville autenttiset tiedot, kirjoitin päälle mustekynällä.

Aivan idioottimaisia nimiä välillä ollut kaseteissani. Kun ei tiedä mistään mitään, niin ei tiedä. Ja aivan viime vuosina olen vasta asiaankuuluvia videoitakin nähnyt.

Tutkimus: Hittibiisien sanoitukset ovat muuttuneet yhä vihaisemmiksi ja surullisemmiksi

Tämän päivän suosituimman populaarimusiikin sanoitukset ovat selvästi synkempiä kuin niissä kappaleissa, jotka soivat taajaan 1950-luvulla. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan vihaiset ja surulliset sanoitukset ovat lisääntyneet ja ilon ilmaisut vähentyneet melko tasaisesti vuosikymmenten varrella.

Ajatus sanoitusten tunnetilojen määrälliseen analyysiin syntyi michiganilaisen Lawrencen teknillisen yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella professori Lior Shamirin ja opiskelijoiden keskustelusta.

Vastaavaa tekstimassojen haravointia algoritmin avulla tekevät yleensä liikeyritykset, jotka analysoivat sosiaalisesta mediasta, mitä mieltä asiakkaat ovat niiden tuotteista ja palveluista.

Aineistoksi otettiin yli kuusi tuhatta musiikkikappaletta seitsemän vuosikymmenen varrelta, vuodesta 1951 vuoteen 2016. Kappaleet olivat peräisin Billboard Hot 100 -listalta eli ne olivat kunakin vuonna olleet Yhdysvaltain suosituimpia.

Vähiten vihaisiksi osoittautuivat 1950-luvun suosikkikappaleet ja vihaisimmiksi viimeisen tutkimusvuoden eli vuoden 2016 hittibiisit.

Nousevassa vihakäyrässä on pari poikkeusta. Vuosina 1982–1984 sanoitukset olivat aiempia vuosia leppoisampia ja jäivät vihan vähyydessä jälkeen vain 1950-luvusta. 1990-luvun puolivälissä viha puolestaan kuohahti selvästi edellisten vuosien luvuista.

...Shamir on aiemmin julkaissut tutkimuksen, jossa setvittiin muun muassa Beatles-, Abba- ja Queen-yhtyeiden musiikin muutoksia.

Pohjana oli algoritmi, jonka Shamir oli alkujaan kehittänyt tutkiakseen valaiden laulua.

Algoritmi muutti musiikin spektrogrammeiksi, kuviksi, jotka havainnollistavat äänen taajuusrakennetta. Spektrogrammeista voitiin laskea kappaleiden yhteneväisyydet kuvantunnistuksen ja tilastollisten menetelmien avulla.

https://yle.fi/uutiset/3-10619498

Tämä on todella mielenkiintoista tutkimusta, sillä musiikki vaikuttaa valtavasti ihmisten mielialoihin ja nykyisinhän musiikkia on kaikkialla. Milloinkahan musiikin soittamista julkisissa tiloissa aletaan rajoittaa sen manipulatiivisen vaikutuksen takia?

Lainaus käyttäjältä: Amore - helmikuu 01, 2019, 01:29:19
Tutkimus: Hittibiisien sanoitukset ovat muuttuneet yhä vihaisemmiksi ja surullisemmiksi

https://yle.fi/uutiset/3-10619498

Tämä on todella mielenkiintoista tutkimusta, sillä musiikki vaikuttaa valtavasti ihmisten mielialoihin ja nykyisinhän musiikkia on kaikkialla. Milloinkahan musiikin soittamista julkisissa tiloissa aletaan rajoittaa sen manipulatiivisen vaikutuksen takia?

Tämä onkin erittäin mielenkiintoinen juttu indeed. Näitä analyysejä varmaan tulee jatkossa myös videoista kunhan materiaalia kertyy.

Tulee mieleen viimeisimmän N&N-lehden jutut varhaisesta radiosta.

Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1927: Toivon todella, että porvaristo tekisi radion lisäksi toisenlaisenkin keksinnön: sellaisen, joka mahdollistaisi radion lähettämän sisällön tallentamisen ikuisiksi ajoiksi. Silloin tulevat sukupolvet voisivat ällistyen nähdä, kuinka laatikko, joka antoi koko maapallon kuulla, mitä porvaristolla oli sanottavanaan, tarjosi samalla maailmalle mahdollisuuden havaita, ettei sillä ollut mitään sanottavaa.

No nyt meillä on tämä Brechtin laatikko, Internet. Voimme todeta, että sanottavaa ei ole paljonkaan, mutta samalla voidaan analysoida millaisella tavalla se esitetään. Kyllähän se jostakin kertoo jos populaarimusiikki muuttuu aina vain sävyltään negatiivisemmaksi.

Sitten tulee mieleen Adorno, jonka mielestä aikansa jazz ja schlager olivat aivotonta, teknologisesti valmistettua kitchiä. Mitä mieltä hän mahtaisi olla Cardi B:n twerkkaamisesta? Jos joskus tulevaisuudessa tekoälyn avaulla analysoidaan musiikkivideoita, nähdään varmaan 2000-luvulla hyllyvien takalistojen esiinmarssi. Samaan aikaan kun planeetta tuhoutuu, ei oikeastaan ole enää mitään muuta näytettävää (https://www.youtube.com/watch?v=QryoOF5jEbc). Videolla esitetään oikeastaan täydellinen negaatio maailman tilasta. Todellisuus pelkistyy rytmikkäästi värähtelevään pakaraan aurinkoisella rannalla.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - helmikuu 01, 2019, 02:43:45

Lainaus käyttäjältä: Amore - helmikuu 01, 2019, 01:29:19
Tutkimus: Hittibiisien sanoitukset ovat muuttuneet yhä vihaisemmiksi ja surullisemmiksi

https://yle.fi/uutiset/3-10619498

Tämä on todella mielenkiintoista tutkimusta, sillä musiikki vaikuttaa valtavasti ihmisten mielialoihin ja nykyisinhän musiikkia on kaikkialla. Milloinkahan musiikin soittamista julkisissa tiloissa aletaan rajoittaa sen manipulatiivisen vaikutuksen takia?

Tämä onkin erittäin mielenkiintoinen juttu indeed. Näitä analyysejä varmaan tulee jatkossa myös videoista kunhan materiaalia kertyy.

Laitoin tämän itsekin merkille jo aika varhain, kun pinnan alla kuplineesta niche-ilmiöstä alkoi trendiytyä uutta valtavirtaa. Ilmiö on kytköksissä internetin käytön räjähdysmäiseen kasvuun, tehokkuusajattelun valtavirtaistumiseen ja elämänmenon läpikaupallistumiseen, pornoistumiseen, vallitsevan taloudellisen ajattelun hegemoniaan ja moneen muuhunkin 1900-luvun lopun, 2000-luvun alun ajan ilmiöön. Niin sanottu Nu metal -genre oli lopulta suorimmin näkyvin trendi ajanhengestämme, erityisesti laulu- ja soitinyhtye Korn. Se oli perustamisvaiheestaan alkaen kuin voimakas allerginen reaktio ympäristöönsä. Korn myös loi kokonaan uuden soundin ja tyylin, joka levisi ja liudentui lukemattomiin genreihin. Heidän soundinsa on oikeastaan viimeisin aidosti uusi soundi, mitä populaarimusiikissa on viimeisen 30 vuoden aikana tapahtunut. Tästä ilmiöstä tehtäneen vielä runsaasti lisää tutkimuksia. Kyyniset ja vihamieliset ajat, eriarvoisuuden kasvu ja ajanhengellemme tyypilliset mielenterveysongelmat... Näkyyhän se ja kuuluuhan se myös aikansa musiikissa.

Laitoin Euroviisu-ketjuun Deadmau5ista, mutta tämä studionsa esittely sopii paremmin tänne:

EXPOSING DEADMAU5's STUDIO - *SPOILER* He's a huge Geek! (https://www.youtube.com/watch?v=dBiqFNNfudA).

Klipin juontaja on kohtuullisen ärsyttävä, mutta esittelyn anti mielenkiintoinen. Hän on myös innokas pc-pelaaja, ja tiedän hänen pelaavan erityisesti Battle Royale -peligenreä. Jätkä lopetti juuri peluunsa striimaamisen Twitchillä, kun omistajatahon politiikka on, mitä on.

Hauskaa, että omistaa myös "aidon" R2D2:n. Siis juuri sen soittopelin, jolla alkuperäiset R2D2:n äänet ja piippaukset luotiin.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - tammikuu 19, 2019, 20:30:37
Olen musiikin suhteen aina tullut jälkijunassa, eli löytänyt vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä sen musan jota minun olisi "kuulunut" kuunnalla oman sukupolveni keralla jo paljon aiemmin. Yläasteikäisenä kuuntelin isän perintönä Beatlesia (jälkipään tuotantoa, ei sitä alkupään rämpytystä kestä kuunnella...) Kaikki muu musa tuli tutuksi niin että radiossa soi joku biisi jonka jostain syystä nauhoitin kasetille ja joitakin vuosia kun olin niitä kasetteja kuunnellut, aloin sitten pikkuhiljaa tutustumaan yksittäisten biisien esittäjiin enemmänkin, eli hommailin tallenteita. Ensin kasetteja ja LP-levyjä, jossain vaiheessa (melko myöhään kumminkin CD-levyjä). Ensimmäiset tyypit joilta hommasin kokonaisia tallenteita olivat Jarre, Kate Bush ja Mike Oldfield. Noh, jossain vaiheessa lainasin kirjastosta kasetteja ja kopioin niitä kaksipesäisellä stereoyhdistelmälläni, että ei se ostelu ihan heti päässyt vauhtiin...

Vähän myöhäisherännäinen itsekin olen aina ollut, kuuntelen edellisten sukupolvien musiikkia, kun olen syntynyt väärään aikaan. 70-luvun proge ja 60-70- classic rock toimii, tietynlainen vanhempi jazz ja toki klassinen klassinen musiikki, se Bachin ja Mozartin aikainen.

Yllätyksekseni olen viime vuosina tykännyt jopa suomirockistakin (Tähkä, Haloo Helsinki, Viskari, Juha Tapio jne.), vaikka aiemmin kirosin kaikki Juicen jälkeiset helkuttiin. Ehkä sitä hyvää löytyy muistakin musiikkilajeista, mitä on tottunut kuuntelemaan? Räppi on silti roskaa, vaikka olisin joistakin biiseistä tykännyt...

Töks. Tutustun kun ehdin.

Voiko olla nopeutta, ilman musikaalisuutta? Hassu kysymys?

Nykyjään ajattelee, että jos näkee selkeää sujuvuutta, niin menee vähän musiikillisen oloiseksi. Tällaisessa on pakko toteutua jotain musiikille tyypillistä. Ei välttämättä, ja jos ei, niin mitä tästä sitten voi päätellä.

Meneekö teema näin kysyen riittävän vaikeaksi? Jos vastaa  nopeasti, niin suoriutuisitko paremmin?

Mitä jos vain reagoisit?

Non-Töks, ja sitä rataa, niin makaa, kuin petaa. Pinnallisrunollista rullittelua, mutta asiaakin on, eikö?

Miten on ihmeessä mahdollista saada kurkustaan kaksi aivan erilaista ääntä samanaikaisesti nk. tässä kurkkulauluesityksessä?: https://youtu.be/i0djHJBAP3U?list=RD8MLrWgXAOyo&t=381

Lainaus käyttäjältä: kertsi - maaliskuu 22, 2019, 11:31:06
Miten on ihmeessä mahdollista saada kurkustaan kaksi aivan erilaista ääntä samanaikaisesti nk. tässä kurkkulauluesityksessä?: https://youtu.be/i0djHJBAP3U?list=RD8MLrWgXAOyo&t=381

Ylä- ja alaääni soivat yhtäaikaa. Sama onnistuu puhallinsoittimillakin ihan vasta-alkajiltakin ja nimenomaan heiltä.  :D Kuunneltavien ylä-äänien tuottaminen vaatii kovaa treeniä.


Myös puhaltimilla ylä- ja alaäänet ovat sävyiltään erilaisia, vähän kuin eri soittimista lähtöisin. En osaa sanoa, mistä se johtuu.

Lainaus käyttäjältä: urogallus - maaliskuu 22, 2019, 12:04:57

Lainaus käyttäjältä: kertsi - maaliskuu 22, 2019, 11:31:06
Miten on ihmeessä mahdollista saada kurkustaan kaksi aivan erilaista ääntä samanaikaisesti nk. tässä kurkkulauluesityksessä?: https://youtu.be/i0djHJBAP3U?list=RD8MLrWgXAOyo&t=381

Ylä- ja alaääni soivat yhtäaikaa. Sama onnistuu puhallinsoittimillakin ihan vasta-alkajiltakin ja nimenomaan heiltä.  :D Kuunneltavien ylä-äänien tuottaminen vaatii kovaa treeniä.

Myös puhaltimilla ylä- ja alaäänet ovat sävyiltään erilaisia, vähän kuin eri soittimista lähtöisin. En osaa sanoa, mistä se johtuu.

Tuli tuosta mieleen Frasier-sarjan riita Frasierin ja Nilesin kohdalla, kun Frasier halusi konsertin loppupäähän Nilesin tietäen, että noiden kurkku avautuu vasta kahden tunnin raakumisen jälkeen... :D

Lainaus käyttäjältä: urogallus - maaliskuu 22, 2019, 12:04:57

Lainaus käyttäjältä: kertsi - maaliskuu 22, 2019, 11:31:06
Miten on ihmeessä mahdollista saada kurkustaan kaksi aivan erilaista ääntä samanaikaisesti nk. tässä kurkkulauluesityksessä?: https://youtu.be/i0djHJBAP3U?list=RD8MLrWgXAOyo&t=381 (https://youtu.be/i0djHJBAP3U?list=RD8MLrWgXAOyo&t=381)

Ylä- ja alaääni soivat yhtäaikaa. Sama onnistuu puhallinsoittimillakin ihan vasta-alkajiltakin ja nimenomaan heiltä.  :D Kuunneltavien ylä-äänien tuottaminen vaatii kovaa treeniä.

Myös puhaltimilla ylä- ja alaäänet ovat sävyiltään erilaisia, vähän kuin eri soittimista lähtöisin. En osaa sanoa, mistä se johtuu.

Juu, mutta kiinnostaisi tietää, miten sellaista voisi konkreettisesti opetella, ja mitä esim. kurkussa tapahtuu silloin, millä lailla se ääni oikein tuotetaan, tai siis äänet tässä tapauksessa.

Radiosta olen muutamaan otteeseen kuunnellut musiikkiohjelmaa, jossa soitetaan vanhempia enemmän tai vähemmän menestyneitä hittibiisejä. Musiikin asiantuntijat analysoivat soitettua peraten sekä biisin rakennetta että esitystä kokonaisuutena. Lopuksi he antoivat biisille "hittipotentiaalipisteet". Musikkia vain kuuntelevalle suuremmin musiikin rakentaita ymmärtämättömälle tuo oli hyvin antoisa ohjelma, sillä arviot tutusta biisistä olivat hyvin valaisevia.

Olen usein ihmetellyt, mikä jossain biisissä on se, joka ensikuulemalta saa sydämen kääntymään tai ihon tipunlihalle.

Tämä on yksi noista: Hetken tie on kevyt ♥ Tehosekoitin (https://www.youtube.com/watch?v=yxywIMKODc8)

Tuo tuli pitkästä aikaa tänään radiosta ja edelleen sillä on samanlainen vaikutus. Kuuntelin sen tuubista vielä uudelleen yrittäen löytää selityksen, jotta mitä erityistä tuossa jokseenkin vaatimattomassa biisissä on. En keksinyt. Sanat olivat kyllä ihan kauniit ja herkät, mutta en muista, että olisin niihin oikein koskaan kunnolla syventynyt. Melodia ihan kiva, ei varmaan tule jäämään musiikinhistorian klassikoksi. Pojat laulavat ihan söpösti.

Oikeastaan tuossa on osatekijöitä, jotka pikemminkin aiheuttaisi päinvastaisen reaktion. Tehis suurhitillään "Kaikki nuoret tyypit" kuului ehdottomasti inhokkeihini. Tuo inhokki aiheutti saman reaktion kuin taululiitu kirskuessaan. Poikabändit muutenkin on aina olleet ihan p*rseestä. Joku nyt voi sanoa, että ei Tehis ole poikabädi, mutta kyllä se samaa sarjaa mielestäni on. Lisäksi harvoin jaksan suomenkielistä musiikkia kuunnella moneen kertaan, sillä sanat alkavat ärsyttää, kun ne oppii ulkoa.

Joka tapauksessa tuo biisi sai mieleni muuttumaan Tehiksestä ja olin likkojeni kanssa kyynelehtimässä niiden melkein viimeisellä keikalla Vantaalla.

Voisiko joku musiikkia syvemmin ymmärtävä kertoa, mikä tuossa biisissä on, vai onko vika vain päässäni :)

Tuohon oli ympätty kaikki tunnelmakliseet. :) Pianomelodioita, värisevää urkua, yksinäistä huuliharppua,..
Mutta tunnistin kappaleessa selkeää kananlihaakyynelilläpotentiaalia ja tutunoloisuutta, vaikka itseäni se ei liikuttanut missään merkityksessä.
Näin meidän kesken paljastaen, tämä itselleni toimiva nyyhkybiisi muistui tuosta mieleeni: Movetron - Alla koivupuun (https://www.youtube.com/watch?v=ZGurcnY8qZw)
Jäin miettimään omaa mieltymystäni maksapihveihin ja maksalaatikkoon rusinoilla.

Hetken analysoituani tulin tähän samaan johtopäätökseen: Surullisia ja hieman laahaavia. Nämähän toimisivat virsinä!
Nehän on just parhaita. (https://kantapaikka.net/index.php/topic,133.msg22155.html#msg22155)

Hmm..: Nousta sain aamuun (https://www.youtube.com/watch?v=pe1hL4o4T_g)

Mutuilen tässä vähän: Pohjoisessa ihmisillä on virsigeeni ja etelämmässä rumpugeeni.
Katsokaapa etelän kirkonmenoja: Virrenveisuutako? (https://www.youtube.com/watch?v=qZ_KZ-eQnr8)

Lainaus käyttäjältä: a4 - toukokuu 31, 2019, 23:13:29
Näin meidän kesken paljastaen, tämä itselleni toimiva nyyhkybiisi muistui tuosta mieleeni: Movetron - Alla koivupuun (https://www.youtube.com/watch?v=ZGurcnY8qZw)

Tuo osuu.  Mutta minähän en juuri kuuntele sanoja, ne ovat "sävyisiä melodioita", tuossa Päivin UUUU soundi lyö syvälle ja muutenkin se soundi, äänensä yläharmonioiden tietty puhtaus, näin oletan, vaikuttaa. Se nyyhky tms tunnelma lyö läpi eli vaikka laulaisi"lalalala aua oiu uuu:n" niin se iskisi ainakin minuun. Iskeehän ne Päivin biisit(soundit) joihinkin ulkomaalaisiinkin vaikkeivät ymmärrä sanoja.

Lainaus käyttäjältä: a4 - toukokuu 31, 2019, 23:13:29
Hetken analysoituani tulin tähän samaan johtopäätökseen: Surullisia ja hieman laahaavia. Nämähän toimisivat virsinä!
Nehän on just parhaita. (https://kantapaikka.net/index.php/topic,133.msg22155.html#msg22155)

Länsimainen popmusiikkihan on messukaavaan rakennettu kyhäelmä papin yksinlaulua ja seurakunnan kertosäettä jne. :D

Lainaus käyttäjältä: a4 - toukokuu 31, 2019, 23:13:29
Mutuilen tässä vähän: Pohjoisessa ihmisillä on virsigeeni ja etelämmässä rumpugeeni.
Katsokaapa etelän kirkonmenoja: Virrenveisuutako? (https://www.youtube.com/watch?v=qZ_KZ-eQnr8)

Isonvedentakainen virrenveisuu ei ole menettänyt rumpugeeniä kokonaan https://www.youtube.com/watch?v=AXTk46IfDTg
Tuosta eteenpäin mentäessä ylitetään se veteen piirretty viiva, jonka jälkeen puhutaankin jo rokista.
Yleensä inhoan kuorolaulua, mutta näitä kuuntelen useinkin lenkkimusiikkina. On erittäin voimaannuttavaa, vaikka en sitä varsinaista sanomaa tosissaan otakaan, vaan kuuntelen tätä "vain" musiikkina :)

Tässä kuoronjohtaja / toinen solisti ottaa homman aika tosissaan https://www.youtube.com/watch?v=o2wCBAdT6FI :)

Eric Whitacre's Virtual Choir - 'Lux Aurumque' (https://www.youtube.com/watch?v=D7o7BrlbaDs)
https://www.ted.com/talks/eric_whitacre_a_virtual_choir_2_000_voices_strong/transcript?language=fi#t-463977

Etäharrastamista. Langattoman teknologian sulautuessa ihmiseen sana etäisyys saa uuden sisällön.

Taiwan Cuoris cumajawat
Uruin uut wirtä weisawat
Cumisewill curcuill laulawat
Monen myös mutcaisil äänill... (http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/View?id=suomi_uskonpuhdistus3)

virsi 3055 (https://www.youtube.com/watch?v=LtrPlwz-UZU)
virsi 4334 (https://www.youtube.com/watch?v=0yS-SMRlcOU)
virsi 30035 (https://www.youtube.com/watch?v=p1NihLfcRAs)

Jokainen saa puolestani pitää millaisesta musiikista tahansa. Vaikka suomalaisesta tangosta tai suomiräpistä. En millään kuitenkaan ymmärrä tangomarkkinoitten suosiota. Seinäjoen tangomarkkinoilla kävi tänä kesänä 111 000 vierasta. Siellä valittiin jälleen kerran tangolaulajien kuninkaalliset. Yhtä paljon ihmettelen  vanhalestadiolaisten suviseurojen suosiota. Juha Sipiläkin on tuttu vieras vuoden kohokohdassa.

https://music.youtube.com/watch?v=RL-vVhdL8UY&list=RDAMVMRL-vVhdL8UY

Lainaus käyttäjältä: Lenny - kesäkuu 01, 2019, 06:37:30

Lainaus käyttäjältä: a4 - toukokuu 31, 2019, 23:13:29
Hetken analysoituani tulin tähän samaan johtopäätökseen: Surullisia ja hieman laahaavia. Nämähän toimisivat virsinä!
Nehän on just parhaita. (https://kantapaikka.net/index.php/topic,133.msg22155.html#msg22155)

Länsimainen popmusiikkihan on messukaavaan rakennettu kyhäelmä papin yksinlaulua ja seurakunnan kertosäettä jne. :D

Elvis loihti lausumahan: rock 'n roll music is basically gospel and rhythm and blues.    

Eläinten äänissä on resonoivaa. Kurjen ääni illan viimeisinä hetkinä. Jne.

Lehmillä on parempi musiikkimaku kuin muutamilla Kantapaikkaan tiheästi musiikkia linkittäneillä jäsenillä.
https://yle.fi/uutiset/3-10885877?origin=rss

Tässä muutaman päivän takaisessa Hesarin kolumnissa on kiinnitetty huomiota samaan ilmiöön, jota olen hiukan itsekin ihmetellyt:

Jos kuuntelet vain kertosäettä, voit ymmärtää pieleen Laura Närhen, Tapani Kansan ja monien muiden hittejä (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006202359.html)
LAUANTAIAAMUNA radion Onnen sävelessä välitetään onnitteluja. Taannoin ohjelmaan otti yhteyttä nainen, joka onnitteli siskoaan.

Oli esittää musiikkitoivekin: Laura Närhen ja Erinin Siskoni. Usein soitettu laulu, jonka kertosäkeessä hoilataan tarttuvasti "sinä olet minun siskoniii". Onnittelulauluna sisarusten kesken sanoitus on kuitenkin vähintään kaksipiippuinen, sillä kertojahan tilittää laulussa kipeää sisarkateutta. Kumpi on äidin lempilapsi, kumpi isän ruususista tärkeämpi? Mitä mahtoi juhliva sisko ajatella vastaanottimen ääressä – etenkin, jos suosikkitytär oli teema, joka sisarusten välejä oli hiertänyt ja ehkä hiersi vieläkin. .... nips ...


Samaa ohjelmaa olen itsekin aina lauantaisin heräillessäni kuunnellut ja "Siskoni" on juuri yksi niistä, joihin olen kiinnittänyt huomiota musiikkitoiveena rakkaalle siskolle. Toinen aika yleinen toive on Siltsun "Sinä ansaitset kultaa". Toivottelija on varmaan ajatellut mielessään arvometallia tai jonkinlaista tunnustuspalkintoa kiitokseksi pitkästä onnellisesta liitosta, ainakin jos saatesanoihin on uskominen. Mutta tuo lauluhan on riipivä erolaulu, jossa kumppaini on löytänyt uuden ja laulaja päästää toisen lähtemään, koska toivoo rakastamalleen vain parasta:
...Hei älä ikinä enää yhdenkään ihmisen anna
Sua kohdella niinkun mä kohtelin, loukkasin ja haavoitin sua
Älä rakasta ketään, joka voi olla niin julma
Mä tiedän että mä loukkasin, loukkasin ja haavoitin sua
Mä tunnen mä tunnen mä tunnen
Muistosi lähelläni vielä
Ja pyydän anteeksi
Sä löysit sä löysit jo toisen
Ja mun on sun annettava mennä
Nyt hänen luokseen
Rakas onnea matkaan
Sinä ansaitset kultaa...
https://genius.com/Jari-sillanpaa-sina-ansaitset-kultaa-lyrics

Monia muitakin kulmakarvoja nostattavia onnittelubiisejä on ollut tässä vuosien varrella, jotka ovat saaneet juuri ihmettelemään, jotta onkohan onnittelija koskaan kuunnellut koko sanoitusta läpi ajatuksella. Toki erikoisia valintoja voi olla, jos ihmisillä niihin liittyy joku yhteinen lämmin muisto, mutta yleensä niistä on joku pikainen maininta toiveen yhteydessä.

Pirkka Pekka Peteliusta näin ensimmäisen kerran, pikku hetken, kun lauloi Elainesta.

Kun jälkikäteen muistelee esitystä, niin mieleen tulee Elvis. Jotain samaa.

Millainen olisi se taito, että jos kuulee jotain tarrautuvaa, ei kuulemaansa kykene muistamaan, rakenteena? Rakenne menee kuin vesi hanhen selästä, ja seuraavan kerran voi kuunnella saman, kuin uutena.

Kun puhutaan ulkoaoppimisesta, niin voisiko olla vahvojakin havaintokokemuksia, joistä syntyvää jäljen muodostumista voisi välttää, tai jollain tapaa olla keräämättä tätä tuubaa? Missä mielessä hyvänkin musiikin rakenne on roskaa?

Lainaus käyttäjältä: Juha - lokakuu 14, 2019, 10:28:57Millainen olisi se taito, että jos kuulee jotain tarrautuvaa, ei kuulemaansa kykene muistamaan, rakenteena? Rakenne menee kuin vesi hanhen selästä, ja seuraavan kerran voi kuunnella saman, kuin uutena.

Menin tuollaista vielä kirjoittamaan. Joskus yllättää itsensä. Itseltäkin voisi kysyä joskus, että mistä näitä oikein tulee, enkä tsoukkaile.

Kun pääsin viimeinJohn Deway taidetta käsittelevässä kirjassa 71 sivulle, kertoi tarinoitsija havaitsemisen ja tunnistamisen erosta. Ihme, ettei tällaista ole osannut ajatella, ihan näin suorasti.

Dementikon "taitoihin" kuuluu osin se, että asiat saapuvat uutena, riippuen dementian asteesta. Dementiako se ihanne sitten olisi? Ei varmaan, mutta valikoiva dementia voisi olla jotain.

Nokiasta menin oivaltavasti kertomaan eräässä yhteydessä ilmaisulla organisatorinen dementia. On ajautumatyyppiä, vähän kuin ihmisen "kasvu", kaiken ympäristön puristuksessa. Karsiutuu ns turhia rönsyjä.

Aina lähtävä, siinä se juttu. Lähtövalmiutta, ja vain sitä, ei askelia, ei muuta. No, tässä tietysti taas jotain uutta, mitä voi ihmellä jälkikäteen.

Kirjaa olin aloittanut vähän, ennen EM kyselyä. Kirja on voinut pohjustaa jotenkin niin, että ajattelua on muotoutunut spontaanisti kysymykselliseen ilmaisuun. Ei varmaan tavatonta, kirjan sivuvaikutusta, ja ennakointia.

Joskus kirjoitin sellaisen älyväläyksen, että kunnon lukija ostaa/lainaa kirjan, ja lukee sen otsikon, ja kirjoittaa asian itselleen paremmin, kuin mitä kirjassa kerrotaan. Jotain tähän tapaan.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - kesäkuu 01, 2019, 06:37:30

Lainaus käyttäjältä: a4 - toukokuu 31, 2019, 23:13:29
Hetken analysoituani tulin tähän samaan johtopäätökseen: Surullisia ja hieman laahaavia. Nämähän toimisivat virsinä!
Nehän on just parhaita. (https://kantapaikka.net/index.php/topic,133.msg22155.html#msg22155)

Länsimainen popmusiikkihan on messukaavaan rakennettu kyhäelmä papin yksinlaulua ja seurakunnan kertosäettä jne. :D

...Puhumattakaan kansanmusiikin ja klassisen musiikin vaikutteista.
Esim. Pachelbelin Kaanon (toistuu monesti pop-musiikissa, kuten Vanha Holvikirkko) on usein varioitu sävelkulku.
Rock-musiikki on hyvin sekalainen kokoelma mustien bluesista, eurooppalaisten (amerikkalaisten) kansanmusiikista ja perinteisemmistä klassisista musiikkilajeista.

Mikä on absoluuttisen sävelkorvan suhde suhteellisuudentajuun, tai suhteettomuus-jämäköitymiseen?

Ehkä seuraava pläjäys kirvoittaa jotain keskustelua, ehkä ei:

Suomi-musiikin evoluutio (1950-2020) (https://www.youtube.com/watch?v=anEW-Q717AQ&feature=youtu.be).

Itsekin sitä helposti sanoo, että ei ole niinkään oikein kuunnellut kattavasti kotimaista musiikkia - kunnes sitten tarkemmin ottaen asia ei olekaan niin yksinkertainen. Tämä (Ja tuo klippi) tuli mieleeni Jukeboxin puolella toteutetusta teemasta.

Katselin tuon läpi eikä siellä kovin montaa tuntematonta ollut. Nekin vähäiset olivat näitä uusia tyttösiä, jotka kaikki kuulostavat samanlaiselta minun korvissani. Jätti miettinään, että hyvään suuntaanko evoluutio on vienyt? Minusta noissa ei ole mitään mieleen jäävää ja tuskin niistä samalaisia kestohittejä tulee kuin vanhemmista on aikanaan tullut. Ehkä musiikkia nyt tehdään niin paljon, että massasta on vaikea enää erottua.

Ei jäänyt mieleen oliko mainintaa, miten se kunkin vuoden hitti oli valittu, mutta varmaan pystyisi useammankin rinnakkaisen sikermän tekemään eikä niihin joutuisi poimimaan yhtään vähemmän tunnettuja. Monta kovaa artistia puuttui ja monelta artsistilta olisi parempaakin löytynyt. Jokunen yllärikin oli. Esimerkiksi se, miten vanha "Aikuinen nainen" on. Sen sijaan "Olen suomalainen" muistoissani sijoittui aivan oikealle vuodelle, koska sillä on minulle erityinen merkitys. :)

Jäin miettimään, että pystytänkö enää tekemään biisejä, joista tulee ikivihreitä vai onko nämä ellinoorat ja eveliinat vain hetken musiikkia?

Joo, ei ollut kovin henkeviä ajatuksia, mutta joku jatkakoon :)

Lainaus käyttäjältä: Hippi - huhtikuu 13, 2020, 20:58:55
Katselin tuon läpi eikä siellä kovin montaa tuntematonta ollut. Nekin vähäiset olivat näitä uusia tyttösiä, jotka kaikki kuulostavat samanlaiselta minun korvissani. Jätti miettinään, että hyvään suuntaanko evoluutio on vienyt? Minusta noissa ei ole mitään mieleen jäävää ja tuskin niistä samalaisia kestohittejä tulee kuin vanhemmista on aikanaan tullut. Ehkä musiikkia nyt tehdään niin paljon, että massasta on vaikea enää erottua.

Musiikin kenttä on niin pirstaloitunutta ja niin moneen kuluttajasegmenttiin lokeroitua, että tuottajien ja levy-yhtiöiden on vanhaan verrattuna hankalampaa säännellä sitä, mikä milloinkin on seuraavaa kuuminta hottia. Nimenomaan kuluttajuus on tässäkin keskiössä.

En minäkään pidä jo pitkään vallinneesta trendistä, jossa nasaalilla tyttömäisesti honottavat gimmat luikuttavat mukaironisesti tiedostaen. Joukossa tosin on muutama sellainen henkilö, jotka myös tekevät itse omat biisinsä (Ja ne ovat myös hyviä!), ja sitä arvostan aina.

Lainaus käyttäjältä: Hippi
Ei jäänyt mieleen oliko mainintaa, miten se kunkin vuoden hitti oli valittu, mutta varmaan pystyisi useammankin rinnakkaisen sikermän tekemään eikä niihin joutuisi poimimaan yhtään vähemmän tunnettuja. Monta kovaa artistia puuttui ja monelta artsistilta olisi parempaakin löytynyt. Jokunen yllärikin oli. Esimerkiksi se, miten vanha "Aikuinen nainen" on. Sen sijaan "Olen suomalainen" muistoissani sijoittui aivan oikealle vuodelle, koska sillä on minulle erityinen merkitys. :)

Klippihän oli lyhyt ja tarkistamatta veikkaan, että koostettu kunkin vuoden listahitistä (Top ykkösiä?). Kyllä meidän nälkämaan lauluista saisi vaikka mitä analyysia aikaan, on niitä jo sen verran pitkään ehditty värssytä. :)

Lainaus käyttäjältä: Hippi
Jäin miettimään, että pystytänkö enää tekemään biisejä, joista tulee ikivihreitä vai onko nämä ellinoorat ja eveliinat vain hetken musiikkia?

Ihan varmasti pystytään mutta aika sen sitten näyttää, mitkä jäävät ikivihreiksi. Ehkä paras mittari on se, mitkä kappaleet päätyvät myös rippikoululeirien laulukirjoihin. Jokaisella sukupolvella on myös omat nostalgiavärssynsä, joiden ei tarvitse edes olla mitenkään hyviä. Niihin vain liittyy niin paljon kaikkea sellaista, että nostalgia-arvo on huikea, ja kappaleet tuovat samalla perspektiiviä wanhoihin hywiin aikoihin. Cheek veti kaksi keikkaa täydelle stadionille. Ei minun sitä tarvitse ymmärtää, ainoastaan kässätä! :)

Noita klippejähän on lukemattomia, jos ottaa mukaan myös ulkomaisia. Olen niitä kuunnellut iltasella, kun rauhoitun vuoteessa nukkumaan. Tabletilla ja huonolla äänenlaadulla ne vanhimmat ovat liikuttavan nostalgisia. Kuuluostavat erittäin aidoilta. En siis käytä edes kuulokkeita.

Tuubista niitä löytyy mm. hakusanoilla Top songs of xxxx, johon voi laittaa vuosiluvun. Noita sikermiä vuosittain on ainakin vuodensta 1960 eteenpäin ja useammankin kokoajan toimesta tehtyjä. Osassa taisi olla jopa kokonaisia biisejä, mutta tuohon omaan käyttötarkoitukseen sopii hyvin nuo pienepätkät. Yllättävän paljon noissa on tuttuja ja yllättävän paljon on sellaisia, joita vieläkin soitetaan.

-- --
En malta olla laittamatta FB muistoa tasan kahden vuoden takaa. Tämäkin liittyy musiikkiin ja oikeastaan siihen, että tarjontaa on niin paljon, että väistämättä suuriakin tähtiä menee ohi.

On hetkiä, jolloin tunnen itseni niin vanhaksi ja ajasta jääneeksi rahjukseksi. Nyt erityisesti muutama päivä on noissa fiiliksissä mennyt, kun "koko maailma suree Aviciita" - henkilöä, josta en ennen tämän kuolemaa ole kuullut kertaakaan. Ikinä en tämän musiikkiakaan ole kuullut, vaikka kirjoitusten mukaan "kaikki ovat rakastaneet hänen musiikkiaan".

Syvä huokaus! Laitan Bob Dylania soimaan ja yritän sinnitellä vielä hetken elämän syrjässä kiinni   :-[

^Minäkin jouduin kaivamaan tuolloin tuubista tuon Aviciin biisejä. Tunnistin että joskus ehkä olin kuullut niitä, mutta mitäänsanomattomuudessaan eivät olleet tehneet vaikutusta. Laitonpa juuri soimaan Like a Rolling Stone  :)

No täällä ilmoittautuu yksi Aviciista tykkääjä. Mistäpä en tykkäisi.

Ainut, etten ymmärrä sitä kuviota, oliko DJ, joka vetelee jotain teknisten laitteiden nuppeja kuulokkeet päässä, itse ei taida ainakaan laulaa ainakaan kaikissa, ovatko nuo varastettuja biisejä (kuten nykymusiikissä on tapana, sämplätä) ja mitä se feat. Ei ummarra.
Ei ole perinteinen bändi, jossa n. 4 jäsentä ja joka menee jakeluun.

Lainaus käyttäjältä: Lognessa - huhtikuu 24, 2020, 22:25:47
No täällä ilmoittautuu yksi Aviciista tykkääjä. Mistäpä en tykkäisi.

Ainut, etten ymmärrä sitä kuviota, oliko DJ, joka vetelee jotain teknisten laitteiden nuppeja kuulokkeet päässä, itse ei taida ainakaan laulaa ainakaan kaikissa, ovatko nuo varastettuja biisejä (kuten nykymusiikissä on tapana, sämplätä) ja mitä se feat. Ei ummarra.
Ei ole perinteinen bändi, jossa n. 4 jäsentä ja joka menee jakeluun.

Avicii oli nimenä tuttu mutta 2010-luvun "pliisu" konemusiikki ei taida minua niin koskettaa (2000-luvun eka vuosikymmenen rämeämpi tekno kyllä enempi) ja siksei Aviciikään hirveemmin ole sytyttänyt.
 
DJ:t kyllä usein itse säveltää myös mutta se konserttinauha on valmiiksi kasattu miksaus toisten sävellyksistä, joihin itse on voitu panna päälle rumpurytmejä (hänellä voi olla rumpukone myös livenä). Varastettua ei  vaan lainattua luvan kanssa/yhteistyössä. Räppärit voi varastaa enempi ja riidellä sitten siitä?
  DJ on tavallaan melkein sinfoniaorkesterin kapellimestari. Mutta. Hänellä pitäisi olla patarumpu tai semmonen jotta vastaisi DJ:tä kun tässä Fatima Hajji näyttää kuin lyövän itse lisätahtia: https://www.youtube.com/watch?v=rrI7Uk0AB10&feature=youtu.be&t=2160
Ja tässä hän selvästi naputtaa lisäääniä rytmikoneella (terävä pieni klap-klap) : https://www.youtube.com/watch?v=rrI7Uk0AB10&feature=youtu.be&t=1051

Feat.=featuring, suomeksi suunnilleen: pääosissa, esillä, laulajana.

Netissä kerran yksi pyysi minulta kappaleeni "miksausnauhoja" eli jokaisen instrumentin omat äänikaistat erikseen ja hän koosti niistä omanlaisensa setin johon lisäsi omiansa väliin/taustalle, osan jätti pois, ja näin kappaleesta tuli ihan omanlaisensa. Just tämmöstä DJ voi tehdä valmiiksi studiossaan.

Lainaus käyttäjältä: Lognessa - huhtikuu 24, 2020, 22:25:47
No täällä ilmoittautuu yksi Aviciista tykkääjä. Mistäpä en tykkäisi....

Eikös tuo ole vähän kierrätysmusiikkia, ei uutta luovaa? Paitsi ehkä tyyliltään.
No, itse en ole havainnut klassisen musiikin kehittyneen sitten 1900-luvun alun, enkä rockmusiikin juurikaan 1970-luvun jälkeen.

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - huhtikuu 25, 2020, 00:21:02

Lainaus käyttäjältä: Lognessa - huhtikuu 24, 2020, 22:25:47
No täällä ilmoittautuu yksi Aviciista tykkääjä. Mistäpä en tykkäisi.

Ainut, etten ymmärrä sitä kuviota, oliko DJ, joka vetelee jotain teknisten laitteiden nuppeja kuulokkeet päässä, itse ei taida ainakaan laulaa ainakaan kaikissa, ovatko nuo varastettuja biisejä (kuten nykymusiikissä on tapana, sämplätä) ja mitä se feat. Ei ummarra.
Ei ole perinteinen bändi, jossa n. 4 jäsentä ja joka menee jakeluun.

Avicii oli nimenä tuttu mutta 2010-luvun "pliisu" konemusiikki ei taida minua niin koskettaa (2000-luvun eka vuosikymmenen rämeämpi tekno kyllä enempi) ja siksei Aviciikään hirveemmin ole sytyttänyt.
 
DJ:t kyllä usein itse säveltää myös mutta se konserttinauha on valmiiksi kasattu miksaus toisten sävellyksistä, joihin itse on voitu panna päälle rumpurytmejä (hänellä voi olla rumpukone myös livenä). Varastettua ei  vaan lainattua luvan kanssa/yhteistyössä. Räppärit voi varastaa enempi ja riidellä sitten siitä?
  DJ on tavallaan melkein sinfoniaorkesterin kapellimestari. Mutta. Hänellä pitäisi olla patarumpu tai semmonen jotta vastaisi DJ:tä kun tässä Fatima Hajji näyttää kuin lyövän itse lisätahtia: https://www.youtube.com/watch?v=rrI7Uk0AB10&feature=youtu.be&t=2160
Ja tässä hän selvästi naputtaa lisäääniä rytmikoneella (terävä pieni klap-klap) : https://www.youtube.com/watch?v=rrI7Uk0AB10&feature=youtu.be&t=1051

Feat.=featuring, suomeksi suunnilleen: pääosissa, esillä, laulajana.

Netissä kerran yksi pyysi minulta kappaleeni "miksausnauhoja" eli jokaisen instrumentin omat äänikaistat erikseen ja hän koosti niistä omanlaisensa setin johon lisäsi omiansa väliin/taustalle, osan jätti pois, ja näin kappaleesta tuli ihan omanlaisensa. Just tämmöstä DJ voi tehdä valmiiksi studiossaan.

Kiitän MrKAT selvennyksestäsi. Ei ole kukaan osannut tuota minulle aiemmin kertoa ja toinen puoli on ottanut uuden musiikin ihmettelemättä sitä.

Kööpenhaminassa hotellissa pari kesää sitten 2018, pyöri silloinen hittilista telkkarista. Siinä oli (kansainväinen artisti) "lainannut" Pekka Ruuskan Rafaelin Enkeliä ihan "törkeesti", näin siis ajattelin silloin, mutta hienoa jos oli saanut siihen luvan ja alkuperäinen säveltäjä sai rojaltit.

Lainaus käyttäjältä: Toope - huhtikuu 25, 2020, 00:36:39

Lainaus käyttäjältä: Lognessa - huhtikuu 24, 2020, 22:25:47
No täällä ilmoittautuu yksi Aviciista tykkääjä. Mistäpä en tykkäisi....

Eikös tuo ole vähän kierrätysmusiikkia, ei uutta luovaa? Paitsi ehkä tyyliltään.
No, itse en ole havainnut klassisen musiikin kehittyneen sitten 1900-luvun alun, enkä rockmusiikin juurikaan 1970-luvun jälkeen.

Ensimmäinen mielikuva sinusta olikin Jethro Tull (hullu huilumies), siis tuon kuvattaresi vuoksi. Osuinko oikeaan?

1960-70- lukujen rockmusiikkia lähinnä kuuntelenkin, sen klassisen ohella.
Progetyylistä tykkään.

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - huhtikuu 25, 2020, 00:21:02
DJ on tavallaan melkein sinfoniaorkesterin kapellimestari.

No ei nyt kyllä tavallaankaan melkeinkään vähääkään ole.

Tässä hyvää matskua (https://www.youtube.com/watch?v=OO0aSOuTDwA&feature=youtu.be), mutta kapellimestaruus on tästäkin kaukana.

^
Vastaavalla tavalla on kyllä osattu ennenkin, vaikka ei ollut vielä modernia teknologiaa apuna:

Hit it Joe! (https://www.youtube.com/watch?v=kWVFEVWJMz8)

Joen soitossa on vimmaa ja raakaa voimaa! :)

Tuli katsottua Teemalta Brit Awards 2020 -gaala. En juuri välitä valtavirtapopista, mutta päätin kerrankin tutustua laulajiin ja bändeihin, jotka ovat huipulla nyt. Arvasin ihan oikein, että suurin osa heistä olisi minulle ennestään tuntemattomia. Show:ssa oli annettu paljon tilaa black-asialle. Se tuntui jotenkin nololta. Ei siksi, että olisin kokenut white privilege -häpeää, vaan koska black-huomio oli niin asetelmallista, hieman infantiilia. Kun esim. räppäri Stormzy esitti suurine taustajoukkoineen juhlanumeroitaan, tuntui tosiaan siltä, että valkoisena ei olisi pitänyt olla paikalla. Ei minkään aggressiivisen paasauksen takia, vaan koska suuri esiintyjäjoukko koostui (yksinomaan?) värillisistä. Kuin olisi tullut jonnekin mustien kirkkoon messun aikaan tms. Ehkä tunne "vääriin juhliin" tulemisesta kuvaa laajemminkin aikaa, jota elämme? Mitenköhän tästä päästäisiin siihen, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea tulleensa vääriin juhliin?

Stormzy oli ihan sympaattiselta vaikuttava veikko. Hänen musiikistaan en vielä oikein saanut kuvaa. Vaikutti liian radiosoittopopilta, jotta olisin kiinnostunut syvemmin. Showssa oli myös useampia Ed Sheeran -tyylisiä laulajia. Niitähän Briteissä aina. Ainoa, joka säväytti keskimääräistä enemmän oli nouseva kyky Celeste.

https://www.youtube.com/watch?v=hLhyHvR5sYg

Brit Awards 2020 pidettiin helmikuussa juuri ennen koronakauden alkua, joten maskeja ei gaalassa näkynyt. Ilman maskeja hihkuva yleisö oli piristävä näky.

Kuinka montaa noista "britawardsien" muusikoista tunnetaan 2 vuotta jälkeenpäin?
Musiikkiteollisuuden tuotteita, aivan jotain muuta kuin aidot muusikot aikoinaan.

Lainaus käyttäjältä: Toope - lokakuu 30, 2020, 21:26:42
Kuinka montaa noista "britawardsien" muusikoista tunnetaan 2 vuotta jälkeenpäin?
Musiikkiteollisuuden tuotteita, aivan jotain muuta kuin aidot muusikot aikoinaan.

On oikeastaan täysin turhaa asetella klassikkoina säilyvää musiikkia ja päivän ajankohtaisia hittejä vastakkain. Niillä on eri funktio, eikä ole mitään erityistä syytä, miksi kaiken musiikin pitäisi tavoitella "ikuisuutta". Mielestäni kyse olisi yhtä typerästä tavoitteesta kuin jos sanomalehden päivän numero asettaisi tavoitteekseen pysyä lukijoiden käsissä kymmeniä vuosia ja pohtisi onnistumistaan sillä perusteella, pääseekö Decameronen kaltaiseen säilyvyyteen. Miksi kaiken musiikin pitäisi olla vuosikymmeniä kuulijoita miellyttävää? Miksei yhtä lailla ajankohtaisuus ja juuri tämän hetken tarpeisiin ja toiveisiin vastaaminen olisi taitavuuden mittarina validi?

Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 31, 2020, 08:46:47
On oikeastaan täysin turhaa asetella klassikkoina säilyvää musiikkia ja päivän ajankohtaisia hittejä vastakkain.

JS Bachin musiikkia ei yleisesti pidetä kakkana. Päinvastoin, monet saattavat nähdä sen yhtenä länsimaisen musiikin korkeimmista saavutuksista. Tämän kaikki tietävät, mutta olisipa mielenkiintoista päästä todistamaan millaista kakkaa joku 1700-luvun päivän pop oli. Varman jotain tosi typerää rillutusta jossain tavernan hämärässä nurkassa, samaa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Silloin ei maailma ollut ihan niin hektinen kuin nyt.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - lokakuu 31, 2020, 09:41:16

Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 31, 2020, 08:46:47
On oikeastaan täysin turhaa asetella klassikkoina säilyvää musiikkia ja päivän ajankohtaisia hittejä vastakkain.

JS Bachin musiikkia ei yleisesti pidetä kakkana. Päinvastoin, monet saattavat nähdä sen yhtenä länsimaisen musiikin korkeimmista saavutuksista. Tämän kaikki tietävät, mutta olisipa mielenkiintoista päästä todistamaan millaista kakkaa joku 1700-luvun päivän pop oli. Varman jotain tosi typerää rillutusta jossain tavernan hämärässä nurkassa, samaa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Silloin ei maailma ollut ihan niin hektinen kuin nyt.

Eiköhän jotakuinkin kaikessa vanhassa kulttuurissa ole se näköharha, että siitä toden totta on säilynyt vain todelliset helmet. Mitä vanhemmasta kyse, sitä tehokkaammin kakka on maatunut. Kaikkein konkreettisimmin tämä tietenkin toteutuu arkkitehtuurissa. Siinä ne epäonnistuneet rakennukset kerta kaikkiaan hajoavat. Musiikissa, kuvataiteessa, kirjallisuudessa vain unohtuvat.

Mutta pelkästään en tarkoita edes jonkinlaista hyvän ja huonon erottumista ajan tuomalla testillä. Kyse on myös siitä, että jollakin teoksella voi olla omassa ajassaan tärkeä merkitys, mutta kun aika muuttuu, tuo merkitys ei enää tunnu yhtä merkitykselliseltä. Vaikka ihmisillä on paljon asioita, jotka ovat aina merkityksellisiä, niin on myös asioita, jotka liittyvät aikaan ja vallitsevaan tilanteeseen.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - lokakuu 31, 2020, 09:41:16
mutta olisipa mielenkiintoista päästä todistamaan millaista kakkaa joku 1700-luvun päivän pop oli. Varman jotain tosi typerää rillutusta jossain tavernan hämärässä nurkassa, samaa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Silloin ei maailma ollut ihan niin hektinen kuin nyt.

Hoveillahan oli omat trubaduurinsa ja narrinsa, mutta yleisellä tasolla meno on luultavasti ollut samaa, mutta vain niin pienimuotoisempaa, kuin nykyäänkin. Riittävää suosiota osakseen saanut trubaduuri tai musikanttiryhmä on kiertänyt alueen A pitäjien menomestat halki, ja siirtynyt sitten alueen B pitäjille. "Jeremia Luuttu World Tour, 1712"! T-paitoja ja muuta fanikrääsää tuskin on ollut tarjolla, mutta eiköhän silloinkin ole kirkko- ja tavernamusiikin harrastajissa ollut tietyt eronsa...

Lainaus käyttäjältä: Lenny - lokakuu 31, 2020, 09:41:16

Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 31, 2020, 08:46:47
On oikeastaan täysin turhaa asetella klassikkoina säilyvää musiikkia ja päivän ajankohtaisia hittejä vastakkain.

JS Bachin musiikkia ei yleisesti pidetä kakkana. Päinvastoin, monet saattavat nähdä sen yhtenä länsimaisen musiikin korkeimmista saavutuksista. Tämän kaikki tietävät, mutta olisipa mielenkiintoista päästä todistamaan millaista kakkaa joku 1700-luvun päivän pop oli.

JSB:stä tosin tuli valtavan iso nimi vasta 1800-luvulla, lähes vuosisata kuolemansa jälkeen. Sitä ennen hän oli enemmänkin ns. muusikoiden muusikko.

Mutta tuleeko hänen musiikkinsa koskaan menettämään nykyistä asemaansa?

Lainaus käyttäjältä: Aave - lokakuu 31, 2020, 15:13:53

Lainaus käyttäjältä: Lenny - lokakuu 31, 2020, 09:41:16
mutta olisipa mielenkiintoista päästä todistamaan millaista kakkaa joku 1700-luvun päivän pop oli. Varman jotain tosi typerää rillutusta jossain tavernan hämärässä nurkassa, samaa päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Silloin ei maailma ollut ihan niin hektinen kuin nyt.

Hoveillahan oli omat trubaduurinsa ja narrinsa, mutta yleisellä tasolla meno on luultavasti ollut samaa, mutta vain niin pienimuotoisempaa, kuin nykyäänkin. Riittävää suosiota osakseen saanut trubaduuri tai musikanttiryhmä on kiertänyt alueen A pitäjien menomestat halki, ja siirtynyt sitten alueen B pitäjille. "Jeremia Luuttu World Tour, 1712"! T-paitoja ja muuta fanikrääsää tuskin on ollut tarjolla, mutta eiköhän silloinkin ole kirkko- ja tavernamusiikin harrastajissa ollut tietyt eronsa...

Huvittavaa on lähinnä se, miten nykyään aikansa viihdemusiikki - ne Straussit - on nykyään nostettu fiinimmän väen imagonnostatusmusaksi. Tai ehken wannabe-fiinimmän.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 31, 2020, 17:01:42

Huvittavaa on lähinnä se, miten nykyään aikansa viihdemusiikki - ne Straussit - on nykyään nostettu fiinimmän väen imagonnostatusmusaksi. Tai ehken wannabe-fiinimmän.

No toisaalta Straussit oli kyllä jo omana aikanaan fiinimmän väen musiikkia ymmärrettävistä syistä. Tavallinen kansa tunsi kirkkomusiikin ja kansanmusiikin. Varsinainen viihdehuttu siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme syntyi savikiekkojen myötä.

Klassisen musiikin jonkinasteinen tietämys lienee merkki sivistyksestäkin. Näin on ollut aiemmin, on nykyäänkin.
Se on jotain muuta kuin tuntemys Kanyen tai rappareiden touhuista.

Lainaus käyttäjältä: Toope - lokakuu 31, 2020, 21:06:27
Klassisen musiikin jonkinasteinen tietämys lienee merkki sivistyksestäkin. Näin on ollut aiemmin, on nykyäänkin.
Se on jotain muuta kuin tuntemys Kanyen tai rappareiden touhuista.

Straussit vain taisivat olla aikansa hittimaakareita. Heidän musiikkinsahan oli silkkaa käyttömusiikkia ja tarkoitettu tanssittavaksi. Sekä Johan Strauss vanhemman että Johann Strauss nuoremman orkesterit olivat tanssiorkestereita.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 01, 2020, 13:26:11

Lainaus käyttäjältä: Toope - lokakuu 31, 2020, 21:06:27
Klassisen musiikin jonkinasteinen tietämys lienee merkki sivistyksestäkin. Näin on ollut aiemmin, on nykyäänkin.
Se on jotain muuta kuin tuntemys Kanyen tai rappareiden touhuista.

Straussit vain taisivat olla aikansa hittimaakareita. Heidän musiikkinsahan oli silkkaa käyttömusiikkia ja tarkoitettu tanssittavaksi. Sekä Johan Strauss vanhemman että Johann Strauss nuoremman orkesterit olivat tanssiorkestereita.

Juu. Tuohon aikaan tanssiaiset oli kova juttu, kovimpana luonnollisesti keisarilliset tanssiaiset. Niiden musikaaliseksi johtajaksi Johann juniorkin aikanaan pääsi.

Musiikki pääsääntöisesti tehdään siihen hetkeen. Joku biisi jää elämään, suurin osa vaipuu unholaan. Straussin perheen musikantitkin varmasti ajattelivat säveltäessään sen hetkistä mammonaa ennemmän kuin vuosisatojen päässä olevaa mainetta.

Ehkä Straussin tansseja voisi verrata Bachin satoihin kantaatteihin, joita on vielä jäljellä kuten tv-mainos sanoisi: "Enemmän kuin tarpeeksi!" Kirkkovuoteen liittyviä käytännön musiikkeja aikakauden välittömiin tarpeisiin, kantaatti kuussa tai joskus jopa viikossa. Muistan lapsena kuulleen radiosta kuulun urkurin kommentoivan niitä, jonka rivien välistä antoi minunkin ymmärtää että olisi Bach voinut niitä vähemmänkin säveltää. (Wikipedia muuten vihjaa aikalaisensa Kriegerin olleen suoranainen kantaattitehdas, yli 2000 kantaattia!)

Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 01, 2020, 13:26:11
Straussit vain taisivat olla aikansa hittimaakareita. Heidän musiikkinsahan oli silkkaa käyttömusiikkia ja tarkoitettu tanssittavaksi. Sekä Johan Strauss vanhemman että Johann Strauss nuoremman orkesterit olivat tanssiorkestereita.

Hetken jo epäilin, että luet myös Richard Straussin näiden "valssi-Straussien" kanssa samaan kastiin. Useimmilla foorumeilla sellaisesta häväistyksestä saisi bannit, mutta ei täällä. Kaikki mielipiteet myös musiikissa on sallittuja ;).

Monet pitävät R.Straussin musiikkia natsimyönteisenä ja konservatiivisena paatoksena, mutta tosiasiat eivät ole sellaisen näkemyksen puolella. Totta on, että Strauss oli Hitlerin suosiossa, mutta minkä hän sille olisi voinut. Konservatiivista ehkä, mutta toisaalta taas innovatiivista. Ne hänen suuret sävelrunonsa ovat kuultavissa mm. Zemlinskyn musiikissa, josta ei nyt olekaan enää kovin suurta loikkaa Schönbergin atonaaliseen musiikkiin. Se mikä teki Straussista konservatiivisen oli tyylinsä pitäminen loppuun asti. Hän ei mennyt muotivillitysten mukana.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - marraskuu 02, 2020, 06:39:09

Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 01, 2020, 13:26:11
Straussit vain taisivat olla aikansa hittimaakareita. Heidän musiikkinsahan oli silkkaa käyttömusiikkia ja tarkoitettu tanssittavaksi. Sekä Johan Strauss vanhemman että Johann Strauss nuoremman orkesterit olivat tanssiorkestereita.

Hetken jo epäilin, että luet myös Richard Straussin näiden "valssi-Straussien" kanssa samaan kastiin. Useimmilla foorumeilla sellaisesta häväistyksestä saisi bannit, mutta ei täällä. Kaikki mielipiteet myös musiikissa on sallittuja ;).

Monet pitävät R.Straussin musiikkia natsimyönteisenä ja konservatiivisena paatoksena, mutta tosiasiat eivät ole sellaisen näkemyksen puolella. Totta on, että Strauss oli Hitlerin suosiossa, mutta minkä hän sille olisi voinut. Konservatiivista ehkä, mutta toisaalta taas innovatiivista. Ne hänen suuret sävelrunonsa ovat kuultavissa mm. Zemlinskyn musiikissa, josta ei nyt olekaan enää kovin suurta loikkaa Schönbergin atonaaliseen musiikkiin. Se mikä teki Straussista konservatiivisen oli tyylinsä pitäminen loppuun asti. Hän ei mennyt muotivillitysten mukana.

Eihän R. Strauss tainnut olla edes sukua noille valssi-polkka-Strausseille.

PS. Eikä mun mielestä niissä tanssi-Strausseissakaan mitään vikaa ole. Mutta ne on aikansa käyttö-viihde-musaa, eikä edelleenkään lopulta mitään sen kummempaa. Uudenvuodenkonsertissa fiinistä pukeutuneena istuen kuunneltuna oikeastaan aivan väärässä käytössä.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 02, 2020, 08:52:01
Eihän R. Strauss tainnut olla edes sukua noille valssi-polkka-Strausseille.

PS. Eikä mun mielestä niissä tanssi-Strausseissakaan mitään vikaa ole. Mutta ne on aikansa käyttö-viihde-musaa, eikä edelleenkään lopulta mitään sen kummempaa. Uudenvuodenkonsertissa fiinistä pukeutuneena istuen kuunneltuna oikeastaan aivan väärässä käytössä.

Minusta (isä? poika? Johann?)Straussin säveltämät operetit ovat aika karseita, niin kuin operetit yleensäkin. Ainakin ne harvat pätkät, mitä olen kuullut. Mistähän se fiilis kurasta tulee operettien kohdalla? Tulee sama fiilis kuin toritaiteen äärellä, jonkinlainen pettymys, tai tunne, että tekele on laaduton, ei innovatiivinen, sutaisten tehty tai jotain.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 02, 2020, 08:52:01
Eihän R. Strauss tainnut olla edes sukua noille valssi-polkka-Strausseille.

PS. Eikä mun mielestä niissä tanssi-Strausseissakaan mitään vikaa ole. Mutta ne on aikansa käyttö-viihde-musaa, eikä edelleenkään lopulta mitään sen kummempaa. Uudenvuodenkonsertissa fiinistä pukeutuneena istuen kuunneltuna oikeastaan aivan väärässä käytössä.

Eipä ollut sukua. Joskus nämä Straussit menevät iloisesti sekaisin pintapuoliselta musiikin seuraajalta, koska eräs R.Straussin kuuluisimmista duuneista, Der Rosenkavalier, sisältää pätkät tällaista wieniläistä valssia. Mutta muuten R:n tuotanto oli kyllä todella kaukana valssi-Strausseista.

Olipa siellä alkuaikoina jopa pari täysveristä sinfoniaa Brahmsin hengessä. Myöhemmin Brahms sanoutui irti Straussin musiikista, koska piti niitä säverunoja ihan paskamusiikkina. Brahmsin mielestä kai vain ja ainoastaan wanha kunnon absoluuttinen (ei-ohjelmallinen) musiikki on oikeaa musiikkia. Eikä hän kovin väärässä ollutkaan.

Niihin aikoihin verrattuna tietysti twerkkaus saattaa äkkiseltään vaikuttaa vähän pinnalliselta musiikilliselta toiminnalta, mutta tässä on taas tämä sama harha: mitä lienee sontaa suurin osa viihteestä olikaan silloin 1800-1900 -lukujen vaihteessa.

Lainaus käyttäjältä: urogallus - lokakuu 31, 2020, 15:24:00
JSB:stä tosin tuli valtavan iso nimi vasta 1800-luvulla, lähes vuosisata kuolemansa jälkeen. Sitä ennen hän oli enemmänkin ns. muusikoiden muusikko.

Mutta tuleeko hänen musiikkinsa koskaan menettämään nykyistä asemaansa?

JSB:n musiikilla oli hänen kuolemansa jälkeen jokunen intohimoinen ihailija ja puolestapuhuja. Sille mitä Bach on nykyään on tosi iso merkitys sillä, mitä hänen jälkeensä tulleet ovat tehneet. Kaikki se perehtyminen, hienot konsertit ja tulkinnat ja niiden välittyminen polvelta toiselle. Sittemmin tietysti upeat levytykset, ja niin edelleen.

Voi miettiä, kuinka paljon on unohdettua tai sivuutettua hienoa ja uraauurtavaa musiikkia. Sellaista jolla vain ei ole ollut samalla tavalla esille tuojia.

Ei JSB:n musiikkia kaiken ton jälkeen kovin helposti unohdeta. Mutta sen "nykyinen asema" on silti riippuvainen ihmisistä jotka arvostaa ja ihailee sitä, pitää sitä esillä, perehtyy siihen -- ja muuta tommosta. Tarkoitan kai että en usko enkä näe, että sen asema heikkenis, mutta ajattelen kuitenkin että se voi heiketä ja että se voi jopa unohtua, jos sitä mistä tahansa syystä lakataan pitämästä esillä.

Lainaus käyttäjältä: Toope - lokakuu 31, 2020, 21:06:27
Klassisen musiikin jonkinasteinen tietämys lienee merkki sivistyksestäkin. Näin on ollut aiemmin, on nykyäänkin.
Se on jotain muuta kuin tuntemys Kanyen tai rappareiden touhuista.

Nojaa. Opettelemalla saa kyllä klassisen musiikin haltuun, mutta näitä räppäreitä ja kanyoita puskee koko ajan lisää.

Itse myönnän, että olen pudonnut täysin kelkasta, enkä erota yhtä toisesta, en tunnista kappaleita radiosta, olen siis musiikin totaali-idiootti nykyään. Eli tällä tasolla täysin yleissivistymätön.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Lenny - marraskuu 02, 2020, 10:07:15
Niihin aikoihin verrattuna tietysti twerkkaus saattaa äkkiseltään vaikuttaa vähän pinnalliselta musiikilliselta toiminnalta, mutta tässä on taas tämä sama harha: mitä lienee sontaa suurin osa viihteestä olikaan silloin 1800-1900 -lukujen vaihteessa.

Niinpä. Aika harva biisi jää tämänkään päivän hiteistä elämään. Jonkin kerrostuman nekin tietysti tekevät musikilliseen jatkumoon. Joukosta löytynee toki myös muutama kestomenestyjä.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 02, 2020, 10:22:43

Lainaus käyttäjältä: Toope - lokakuu 31, 2020, 21:06:27
Klassisen musiikin jonkinasteinen tietämys lienee merkki sivistyksestäkin. Näin on ollut aiemmin, on nykyäänkin.
Se on jotain muuta kuin tuntemys Kanyen tai rappareiden touhuista.

Nojaa. Opettelemalla saa kyllä klassisen musiikin haltuun, mutta näitä räppäreitä ja kanyoita puskee koko ajan lisää.

Itse myönnän, että olen pudonnut täysin kelkasta, enkä erota yhtä toisesta, en tunnista kappaleita radiosta, olen siis musiikin totaali-idiootti nykyään. Eli tällä tasolla täysin yleissivistymätön.

T: Xante

Tosin myös klassisen musiikin puolella taitaa olla aika paljon niitä, jotka ovat syyttä suotta jääneet unohduksiin. Klassisen musiikin konsertinkin voisi helposti koostaa teoksista, jotka olisivat suurimmalle osalle täysin outoja ja aiemmin kuulemattomia. Se tavanomainen ohjelmisto - joka useimmilla mieltyy musiikiksi, joka on tuon genren tuntemista - on vain kapeahko siivu siitä, mitä kaikkea onkaan.

Joskus tuntuu, että klassisen musiikin tuntemukseksi mielletään riittävän jo ne teokset, jotka voi opetella Tomista ja Jerrystä.

Itse pitäisin saavutuksena jo sitä, jos edes melkein tuntisi ne kaikki musiikkiperinteet ja musiikin tyylit, joita maailmaan mahtuu. Tekijöistä ja teoksista ei pidä lukua millään, vaikka olisi vähän enemmänkin harrastuneisuutta. Mutta toki pääsee helpommalla, jos antaa ajan tehdä alkukarsinnan.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 02, 2020, 10:22:43

Lainaus käyttäjältä: Toope - lokakuu 31, 2020, 21:06:27
Klassisen musiikin jonkinasteinen tietämys lienee merkki sivistyksestäkin. Näin on ollut aiemmin, on nykyäänkin.
Se on jotain muuta kuin tuntemys Kanyen tai rappareiden touhuista.

Nojaa. Opettelemalla saa kyllä klassisen musiikin haltuun, mutta näitä räppäreitä ja kanyoita puskee koko ajan lisää.

Klassinen ja rap-musiikki on kyllä kiinnostava vertailupari. Jos miettii vaikka sitä, mikä on näissä genreissä suhtautuminen cover-biiseihin ja miksi.

Mun käsitys on, että rapin pitää olla jollain tavalla henkilökohtaista ja "omaa". Omaan mielikuvitukseen ja omaan maailmankuvaan perustuvaa, jos nyt ei suoraan omaa kokemusta. Coverit tai uudelleentulkinnat toisten biiseistä on tosi harvinaisia. YouTubessa oma genrensä on se, kun valkoiset miehet kitaran kanssa coveroi räp-biisejä. Tietty sekin lähtee arvostuksesta, ja siinä on kai ideana se, että osataan fraseerata ja tuottaa puhetta jollain lailla nopeasti. Mutta jos räppiä coveroidaan, joko siinä biisi tulkitaan uudestaan (Snoopin Lodi Dodi versus Slick Rickin alkuperäinen) tai sitten siinä vaihdetaan genreä ja räppääminen tuppaa muuttumaan enemmän lauluksi.

Jokaisella on kyky tuottaa spontaanisti puhetta. Meillä on hirveä määrä kuultua matskua päässä ja kaikki tarvittava periaatteessa runon tai rapin tekemiseen. Mut jotenkin se että uskaltaa tulla omana itsenään esiin ja uskaltaa sylkeä tekstiä on meille todella todella vierasta kultuurillisesti. Ja sit ehkä tätä uupumusta nimenomaan räppiin voi selittää se, että sitä pidetään jotenkin hirmu "liikakana" tai "itseriittoisena" tai itseään esilletuovana just sen takia, mikä siinä on se juttu.  Tai siis että rap voi tuntua sen takia kuulijalle raskaalta, ikään kuin velvotettais tekemään liikaa tai jotain. Sit se on helpompi sanoa että se on vaan mölinää tai ei oikeasti musiikkia tai vaan sivuuttaa kun ei jaksa -- eikä siinä mun mielestä mitään väärää ole.

Sit jos miettii että mitä se vaatis että sais ihmisen räppäämään, jolle se on kulttuurillisesti vierasta. Musta tuntuu että siinä tarvis tehdä hitosti duunia ja sellasia teatterin improvisaatioharjoitteiden tyyppistä lämmittelyä,. Aloittaa hitaan verryttelyn jälkeen jostain ihan semmosesta että rakennellaan tietyllä kirjaimella alkavista sanoista fiiliksellä jotain rimpsuja eikä yhtään stressata siitä, käykö ne järkeen tai onko se "hyviä".

Klassinen on siinä mielessä toisesta ääripäästä, että koko se touhu on vain uudelleentulkintaa ja coverointia ja sen viemistä taas ihan älyttömiin sfääreihin nyansseissa ja taidossa jne.

Liitän tähän pari rap-biisiä, vaikka oikeastaan ne ehkä kuuluis paremmin Jukebox-ketjuun.

Kate Tempest on runoilija, spoken word -artisti ja rap-artisti: Firesmoke (Lyric Video) (https://youtu.be/pwMtfS0Tqr8)

Kendrick Lamar on varmaan just sitä mitä ihmiset ajattelee rapin olevan, mutta tää nyt on mun mielestä hieno biisi:
Kendrick Lamar - Alright (https://youtu.be/Z-48u_uWMHY)

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - marraskuu 02, 2020, 10:32:58

Lainaus käyttäjältä: Lenny - marraskuu 02, 2020, 10:07:15
Niihin aikoihin verrattuna tietysti twerkkaus saattaa äkkiseltään vaikuttaa vähän pinnalliselta musiikilliselta toiminnalta, mutta tässä on taas tämä sama harha: mitä lienee sontaa suurin osa viihteestä olikaan silloin 1800-1900 -lukujen vaihteessa.

Niinpä. Aika harva biisi jää tämänkään päivän hiteistä elämään. Jonkin kerrostuman nekin tietysti tekevät musikilliseen jatkumoon. Joukosta löytynee toki myös muutama kestomenestyjä.

Rock-musiikki on kovin kuollutta. Siksi itse kuuntelen 1979-aikaisempaa musiikkia, pääosin. Kyllä helmiä löytyy myöhemmästäkin musiikista, mutta pirun vähän. Enemmän toistoa kuin ideoita. Klassisen musiikin alueella on tapahtunut hyvin vähän sitten 1900-luvun alun. Helmiä sieltäkin toki löytyy, mutta harvoin.

- - -

Klassisen musiikin ja myös rock-eran (1960-70-luku) tietämys osin hämärtyy, koska emme muista noilta ajoilta kaikkea, vaan lähinnä "klassikoita", jotka säilyvät. Hyvin paljon turhaakin ja roskaa tuotettiin noina aikoina, ne vaan eivät ole säilyneet. Klassisessa musiikissakin on sävelletty paljon sellaista, joka ei ole säilymisen arvoista, vain klassikot muistetaan. Ihan sama kuin 1960-luvulla, kun joka ainoa artisti/bändi esitti Beatlesin tai Elviksen myötä omia tekeleitään. 99,6% noista oli roskaa, me muistamme vain ne harvat hyvät...

Taiteesta yli 99% on roskaa. Pätee musiikkiinkin. Klassikoita muistamme, emme sitä määrää musiikista tai muista taiteista, mitä tehtiin. Mutta ehkä vain klassikkojen pitääkin säilyä?

^tai sitten on kysymys siitä, että vaatii aikaa oppia tunnistamaan uudet musiikilliset ideat. Siksi vanhempi musiikki on "parempaa" - eli kuulet sen opittuasi jo kuuntelemaan sitä. Uusi musiikki ja uudet musiikilliset ideat taas ovat liian outoja, joten et oikeastaan löydä niitä kuunnellessasi.

Toisaalta myös musiikki on rajoitettua (tietyssä määrin), koska meidän 8-12- asteikkomme sävelissä mahdollistaa vain tietyn määrän sävelkuvioita.
Onko parhaimmat siis jo keksitty? Voiko tulla enää uusia Mozarteja, Beethoveneita ja Lennon/McCartney:ta?
Tulkintojen määrä on rajaton, mutta sävelkulkujen määrä ei ole.

Hauska ajatus, mutta miettimisen arvoinen.

Lainaus käyttäjältä: Toope - marraskuu 03, 2020, 21:10:24
Toisaalta myös musiikki on rajoitettua (tietyssä määrin), koska meidän 8-12- asteikkomme sävelissä mahdollistaa vain tietyn määrän sävelkuvioita.
Onko parhaimmat siis jo keksitty? Voiko tulla enää uusia Mozarteja, Beethoveneita ja Lennon/McCartney:ta?
Tulkintojen määrä on rajaton, mutta sävelkulkujen määrä ei ole.

Hauska ajatus, mutta miettimisen arvoinen.

Paitsi, että meidän sävelasteikkomme ei ole ainoa mahdollinen tapa tehdä musiikkia. Päinvastoin on olemassa musiikkikulttuureja, jotka eivät perustu siihen, jolloin se ei myöskään luo musiikille mainitsemaasi rajaa. Tietenkin voidaan myös todeta, että ihan matemaattisesti emme ole lähelläkään mahdollisten sävellysten ylärajaa, vaikkei käytössä olisikaan enempää kuin nuo 12 säveltä. Hyvinhän nuo säveltäjät jopa ovat tehneet uusia sävellyksiä paljon isompienkin rajoitusten sisällä. Mozartin sävellyksissäkin tuppaa olemaan paljon muitakin muuttujia kuin vain sävelten järjestys. Jo sävelkulku pitää sisällään mm. rytmin, toiston ja variaatioiden mahdollisuudet. Puhumattakaan siitä, millä soittimilla musikki esitetään, millä dynamiikalla jne. Ei tämä nyt ihan niin mene, että sävelkulun ohessa kaikki muu on tulkintaa. (Tosin joissain hyvin vanhoissa nuotinnoksissahan sillä tulkinnalle jää paljon enemmän tilaa, sillä nuotteihin ei ole merkitty sävellystä kovinkaan tarkasti. Tai kaiken kaikkiaan suurempi osa valinnoista jäi esittäjälle esitystilanteen valintoina.)

Mutta jos sävellykset todella olisivat pelkkä sävelkorkeuksien järjestys, jo siinäkin mahdollisten yhdistelmien määrä on valtava. Varsinkin, kun kyse ei ole vain yhden instrumentin tietyn mittaisesta teoksesta, vaan useiden soittimien (esim. sinfoniaorkesterin) sävelkulkujen järjestyksestä vapaasti valittavalla mitalla. Ei taida ihan heti tulla vastaan tilanne, että vaihtoehdot olisi kaikki kokeiltu. Ajatus on yhtä hassu kuin kuvitella, että kaikki kirjat on jo kirjoitettu, koska aakkosten määrä on rajallinen.

Lainaus käyttäjältä: Toope - marraskuu 03, 2020, 21:10:24
Toisaalta myös musiikki on rajoitettua (tietyssä määrin), koska meidän 8-12- asteikkomme sävelissä mahdollistaa vain tietyn määrän sävelkuvioita.
Onko parhaimmat siis jo keksitty? Voiko tulla enää uusia Mozarteja, Beethoveneita ja Lennon/McCartney:ta?
Tulkintojen määrä on rajaton, mutta sävelkulkujen määrä ei ole.

Enemmän siinä ehkä rajoittaa se, että meidän musiikinteoria ja käsitykset harmoniasta ja sointukuluista perustuu edelleen tosi pitkälle eurooppalaiseen 1700-luvun musiikkiin. Mutta ei se silleen mene että musiikkia oikeesti tehtäis ja soitettais länsimaissakaan vain silleen että A = 440 Hz, oktaavit saadaan kertomalla kahdella ja sit kaikki menis tällä 12 puolisävelaskelen logaritmisella tasajaolla. Silloin kaikki intervallit on vähän pielessä ja se virhe on vaan levitetty kaikkien kesken mahdollisimman tasaisesti.

Aika usein puhutaan musiikissa senteistä eli puolisävelaskeleen sadasosista. Oktaavi jaetaan 1200 senttiin, ja esimerkiks sähköpianon jokaisen koskettimen voi ihan vapaasti virittää mihin tahansa näistä. Yksittäisistä sävelistä on mun mielestä vaikea erottaa edes 10 sentin eroa, mutta helpommin kuulee eron jossain intervallissa tai harmoniassa. Onhan aika paljon sellaisia soittimia, joissa noi ihan mikrosävelten erot on osa musiikkia, esimerkiks monet kielisoittimet ja jousisoittimet. Siinä vaan on tietty teoreettinen jäykkyys ehkä, miten niitä yleensä tai tavanomaisesti käytetään ja ei käytetä.

Mut joskus tuntuu kieltämättä siltä, että sointujen ja sointukulkujen valikoima jossain popissa, rokissa tms, voi olla tosi rajattu. Mut ongelma ei ole se, ettei olis mahdollista tehdä muutakin, vaan että mennään ns. helpoimman mukaan. Jos sointuja ja harmoniaa lähtee syvemmin opiskelemaan, sit tullaan semmoseen jazziin ja Herbie Hancockiin tai muuhun tällaseen. Se vaatii tosi paljon paneutumista ja hyviä korvia ja sit se on myös kuulijalle ehkä jonkunlaista harjaantumista vaativaa.

Mä nyt en ymmärrä mistään jatsista paljon paskaakaan, mutta esimerkiks mua elähdyttää ja ilahduttaa ihan älyttömästi kuunnella tutusta musikaalibiisistä tämmöstä versiota: John Coltrane - My Favorite Things (1961) (https://youtu.be/UlFNy9iWrpE)

Mut oisko tossa sit jotain semmosta, että... alkuperäinen on vaan jotenkin selkeämpi ja helpompi ja miellyttää suurempaa yleisöä:
My Favorite Things - Julie Andrews (https://youtu.be/33o32C0ogVM)

^Musiikissa ei ole vaikeaa se, että "kaikki on jo tehty", vaan se, miten onnistuu sekä käyttämään tuttua että yhdistämään siihen uutta. Liian tuttu on tylsää, liian uusi on mahdotonta kuulla ja vaatii opettelua (vaivaa).

Briteilläkö ei ole kulttuuria:
Steeleye Span - Cam ye o' frae France:
https://www.youtube.com/watch?v=Bvnvoe-jVQ4 (https://www.youtube.com/watch?v=Bvnvoe-jVQ4)

Melodious Oaf - tykkään itsekin Coltranesta, mutta sävelhän on vanha. Tulkinta upea!
Mutta melodia on vanha, kyetäänkö tuollaisia tekemään enää? Sitä tarkoitin tuolla, että sävelkuluissa on rajoitteita, koska 12 nuottia.
Moderni musiikki voi luoda hienoa, mutta ei enää ehkä perinteisillä sävelmillä?

Lainaus käyttäjältä: Toope - marraskuu 27, 2020, 00:16:20
Melodious Oaf - tykkään itsekin Coltranesta, mutta sävelhän on vanha. Tulkinta upea!
Mutta melodia on vanha, kyetäänkö tuollaisia tekemään enää? Sitä tarkoitin tuolla, että sävelkuluissa on rajoitteita, koska 12 nuottia.
Moderni musiikki voi luoda hienoa, mutta ei enää ehkä perinteisillä sävelmillä?

Matemaattisesti kyllä mahdollisuuksien määrä on erittäin suuri. Musiikissahan on inasen muitakin muuttujia kuin vain sävelkorkeus. Myös 12 sävelen mahdolliset järjestykset on jokseenkin suuri. Vertaa vaikkapa siihen, kuinka vähäisellä määrällä numeroita saadaan kaikille oma puhelinnumero.

Musiikin mahdollisuuksia ei rajoita niinkään 12 sävelen määrä, vaan se, että kuulija on konservatiivi, eikä HALUA kuulla uusia vaihtoehtoisia sävelkulkuja. Musiikin (kuten taiteen yleensä) pitää olla samaa aikaan ihan tuttua, mutta silti mukavan uutta. Säveltäjän (taiteilijan) taitoa on sitten tasapainoilla näiden vastakkaisten tavoitteiden välissä onnistuneesti. Alva Noëa lainatakseni: Ihminen ei osaa havaita sellaista, mikä on täysin vierasta.

Näinhän se on, että länsimainen musiikki perustuu edelleenkin 1700-luvun kirkkomusiikkiin. Pappi heittää aluksi lainit, ja sitten seurakunta yhtyy toistamaan mantraa (chorus), ja sävelasteikot on edelleen saman kuin ukko-Bachin aikaan. Hän oli kyllä huomattavasti kokeellisempi kuin nykypäivän popparit.

Mutta 12-sävelen sekoituksesta ei saada toimivaa melodiaa noin vain. Mikä tahansa yhdistelmä ei toimi, ei satunnainen.
Toimiakseen tarvitaan Mozartia, Bachia, Lennon/McCartneytä tai Paul Simonia.

Lainaus käyttäjältä: Toope - marraskuu 27, 2020, 22:55:43
Mutta 12-sävelen sekoituksesta ei saada toimivaa melodiaa noin vain. Mikä tahansa yhdistelmä ei toimi, ei satunnainen.
Toimiakseen tarvitaan Mozartia, Bachia, Lennon/McCartneytä tai Paul Simonia.

Tai vähän laajempaan musiikkien tyyliin tottunut KUULIJA.

Lainaus käyttäjältä: Toope - marraskuu 27, 2020, 22:55:43
Mutta 12-sävelen sekoituksesta ei saada toimivaa melodiaa noin vain. Mikä tahansa yhdistelmä ei toimi, ei satunnainen.

No tätähän ne jo ounastelivat 1800-luvun lopulla, että se "Wagnerin tie" kuljettu loppuun, eikä siitä sävelmaailmasta voi enää ammentaa yhtään mitään. Sitten kokeiltiin kaikenlaista vielä sen tutun 12-sävelasteikon rajoissa, mutta hauskasti ollaan päädytty populaarimusiikissa toiseen ääripäähän, eli musiikki on aina vain yksinkertaisempaa. Aika usein ei ole enää edes minkäänlaista melodiaa. Pelkästään yksi nuotti ja twerkkaukset päälle.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - marraskuu 28, 2020, 06:44:10

Lainaus käyttäjältä: Toope - marraskuu 27, 2020, 22:55:43
Mutta 12-sävelen sekoituksesta ei saada toimivaa melodiaa noin vain. Mikä tahansa yhdistelmä ei toimi, ei satunnainen.

No tätähän ne jo ounastelivat 1800-luvun lopulla, että se "Wagnerin tie" kuljettu loppuun, eikä siitä sävelmaailmasta voi enää ammentaa yhtään mitään. Sitten kokeiltiin kaikenlaista vielä sen tutun 12-sävelasteikon rajoissa, mutta hauskasti ollaan päädytty populaarimusiikissa toiseen ääripäähän, eli musiikki on aina vain yksinkertaisempaa. Aika usein ei ole enää edes minkäänlaista melodiaa. Pelkästään yksi nuotti ja twerkkaukset päälle.

Eikös nyky hiphop-rap-, rhythm/bluesiksi kutsuttu tms. tyyli ole ollut sitä, että varastetaan jokin melodia ja lyödään rumpuja/rythmiä sekä hoilotusta päälle ja kutsuta sitä uudeksi musiikiksi?

Lainaus käyttäjältä: Toope - marraskuu 30, 2020, 23:04:59

Lainaus käyttäjältä: Lenny - marraskuu 28, 2020, 06:44:10

Lainaus käyttäjältä: Toope - marraskuu 27, 2020, 22:55:43
Mutta 12-sävelen sekoituksesta ei saada toimivaa melodiaa noin vain. Mikä tahansa yhdistelmä ei toimi, ei satunnainen.

No tätähän ne jo ounastelivat 1800-luvun lopulla, että se "Wagnerin tie" kuljettu loppuun, eikä siitä sävelmaailmasta voi enää ammentaa yhtään mitään. Sitten kokeiltiin kaikenlaista vielä sen tutun 12-sävelasteikon rajoissa, mutta hauskasti ollaan päädytty populaarimusiikissa toiseen ääripäähän, eli musiikki on aina vain yksinkertaisempaa. Aika usein ei ole enää edes minkäänlaista melodiaa. Pelkästään yksi nuotti ja twerkkaukset päälle.

Eikös nyky hiphop-rap-, rhythm/bluesiksi kutsuttu tms. tyyli ole ollut sitä, että varastetaan jokin melodia ja lyödään rumpuja/rythmiä sekä hoilotusta päälle ja kutsuta sitä uudeksi musiikiksi?

Taitaa noissa musiikkilajeissa näkyä ne musiikin juuret, joissa tanssi ja musiikki olivat sama asia. Silloin kyse on paljon enemmän rytmistä kuin melodiasta. Rytmistä, joka yhdistyy uudenlaiseen tapaan tanssia. Voidaan jopa ajatella, ettei tuollaisen musiikin pelkkä äänellinen esitys ole oikeastaan vielä täysi, vaan se tarvitsee sen tanssin, jossa tuo rytmi muodostuu tanssijoiden liikkeiksi. Hiphopiin ei voi tanssia sillä 70-luvun "askel-viereen" tyylillä, johon legendaarinen Åke Blomqvist televiisiossa opasti aikanaan.

Sanoisinkin, että pelkästään kuunneltuna rytmimusiikki on vajaasti ymmärrettyä. Sen idea on saada myös kehollinen muoto ja tulla kehollisesti koetuksi. Jos mennään tuon musiikin juurille, niin ajatellaan oikeastaan ensin olleen tanssin ja liikkeen, jota korostettiin kehoon kiinnitetyillä helistimillä yms. Vasta myöhemmin instrumentti irrotettiin tanssivasta kehosta erillisenä toimivaksi.

LainaaYksi varhaisimmista tietolähteistä afrikkalaisesta musiikista ovat Saharan alueelle kosteamman ilmaston aikana tehdyt kalliomaalaukset. Nämä noin 6000–4000-luvuilla eaa. tehdyt maalaukset kuvaavat tanssivia ihmisiä.

Wikipedia

Siis ainakin afrikkalaisesta musiikista tehdyt varhaisimmat löydöt liittävät musiikin tanssiin.

On siis jokseenkin idioottimaista edes ajatella, että rytmimusiikin rajat olisivat sävelkorkeuksien määrässä ja melodiassa. Hyvät hyssykät sentään - rumpumusiikkiakin on olemassa, eikä siinä todellakaan jujuna ole melodinen sävelkulku.

Vanha aapinenkin kertoo, että he tykkäävät laulaa ja tanssia... ::)

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 02, 2020, 00:04:38
Vanha aapinenkin kertoo, että he tykkäävät laulaa ja tanssia... ::)

Hyvin ovat nämä harrasteet meille länsimaisille myyneet. Sieltä samasta pohjasta ne beatlesitkin ponnistaa - kuten koko rytmimusiikkigenre. Ne teki senkin ensin. Sitten valkoiset apinoivat sellaisen laimeamman version vähän helpommilla rytmisillä kuvioilla. Edelleen näyttää uutta pukkaavan tuolla saralla ihan jostain muualta pääsääntöisesti kuin länsimaisen hyvinvoinnin sydänmailta.

On Toope jokseenkin noloa hehkuttaa länsimaisena sitä lainatavaraa ja samalla typeränä halveksia sitä musiikkiperinnettä, josta lainaaminen on tehty. Mutta - se kai on se valkoisen miehen "paras" taito: varastaa ja ottaa kunnia muiden tekemisistä.

Suomalaisessa, irlantilaisessa tai missä tahansa, rytmiä kyllä on perinnemusiikissa käytetty, jopa ennen yhteyksiä afrikkalaisiin.
En ole halveksunut tai vähätellyt mustien roolia musiikissa, blues/jazz/rock ovatkin sekoitusta monista, myös läntisistä perinnemusiikeista. Soittimet ovat läntisiä.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 04, 2020, 00:04:59
Suomalaisessa, irlantilaisessa tai missä tahansa, rytmiä kyllä on perinnemusiikissa käytetty, jopa ennen yhteyksiä afrikkalaisiin.
En ole halveksunut tai vähätellyt mustien roolia musiikissa, blues/jazz/rock ovatkin sekoitusta monista, myös läntisistä perinnemusiikeista. Soittimet ovat läntisiä.

Mutta olet esittänyt väitteen, että vain se 12 sävelen järjestyksen mahdollistama vaihtelu muodostaa rajan musiikillisille mahdollisuuksille. Se ei pidä paikkaansa, jos rytmi on musiikillisena elementtinä mukana tuota vaihtelua tuomassa.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 04, 2020, 08:02:28

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 04, 2020, 00:04:59
Suomalaisessa, irlantilaisessa tai missä tahansa, rytmiä kyllä on perinnemusiikissa käytetty, jopa ennen yhteyksiä afrikkalaisiin.
En ole halveksunut tai vähätellyt mustien roolia musiikissa, blues/jazz/rock ovatkin sekoitusta monista, myös läntisistä perinnemusiikeista. Soittimet ovat läntisiä.

Mutta olet esittänyt väitteen, että vain se 12 sävelen järjestyksen mahdollistama vaihtelu muodostaa rajan musiikillisille mahdollisuuksille. Se ei pidä paikkaansa, jos rytmi on musiikillisena elementtinä mukana tuota vaihtelua tuomassa.

En noin ole sanonut, vaan, että mustien musiikki vaikutti suuresti populaarimusiikin syntyyn. Bluesryhtm on vain osa rock-musiikkia 8- tai 12-tempoisena. Kyllähän rytmikäs 4-asteinen rytmi oli hyvin tunnettua jo brittiläisessä tai irkku-kansanmusiikissa. Limerickeissä jo oli rytmi.

Kun puhutaan 12-asteikkoisesta musiikkikäsityksestämme, niin silloinhan melodioilla on rajat, koska nuotteja ei voida yhdistellä loputtomiin.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 06, 2020, 21:51:09

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 04, 2020, 08:02:28

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 04, 2020, 00:04:59
Suomalaisessa, irlantilaisessa tai missä tahansa, rytmiä kyllä on perinnemusiikissa käytetty, jopa ennen yhteyksiä afrikkalaisiin.
En ole halveksunut tai vähätellyt mustien roolia musiikissa, blues/jazz/rock ovatkin sekoitusta monista, myös läntisistä perinnemusiikeista. Soittimet ovat läntisiä.

Mutta olet esittänyt väitteen, että vain se 12 sävelen järjestyksen mahdollistama vaihtelu muodostaa rajan musiikillisille mahdollisuuksille. Se ei pidä paikkaansa, jos rytmi on musiikillisena elementtinä mukana tuota vaihtelua tuomassa.

En noin ole sanonut, vaan, että mustien musiikki vaikutti suuresti populaarimusiikin syntyyn. Bluesryhtm on vain osa rock-musiikkia 8- tai 12-tempoisena. Kyllähän rytmikäs 4-asteinen rytmi oli hyvin tunnettua jo brittiläisessä tai irkku-kansanmusiikissa. Limerickeissä jo oli rytmi.

Kun puhutaan 12-asteikkoisesta musiikkikäsityksestämme, niin silloinhan melodioilla on rajat, koska nuotteja ei voida yhdistellä loputtomiin.

Melodiaan kuuluu myös rytmi. Kun sen mahdollisuudet lisätään 12 säveleen, saadaan niin laaja mahdollisuuksien kirjo ihan puhtaan matemaattisesti, etteivät vaihtoehdot ole mihinkään loppumassa. Kuten jo aiemmin kirjoitin - rajana ei ole vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien loppuminen, vaan se, että (populäärimusiikissa varsinkin) on tärkeää löytää sopiva tuttuuden ja uutuuden suhde. Liian uusi ei saa jalkaa vipattamaan ja pistä hyräilemään mukana riittävän suurta osaa yleisöstä. Liian suuri tuttuus ei tee musiikkia riittävän kiinnostavaksi, eikä se erotu mieleenjäävästi aiemmista biiseistä.

Väärin, Safiiri. 12-asteikkoinen malli luo vain rajoitetun määrän toimivia melodioita.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 12, 2020, 00:25:47
Väärin, Safiiri. 12-asteikkoinen malli luo vain rajoitetun määrän toimivia melodioita.

Juu, mutta niitä mahdollisuuksia ei ole lähimainkaan loppuun käytetty. Varsinkaan, kun ottaa melodiaan mukaan myös siihen kuuluvan rytmikuvion antamat vaihtelumahdollisuudet.

LainaaEsimerkki 4:
Nopassa on 6 silmälukua (tahkoa) ja noppaa heitetään 4 kertaa. Erilaisia silmälukujonoja on
6∙6∙6∙6=64 =1296
21.3.2018
      kappaletta.
1. Heiton eri vaihtoehdot
2. Heiton eri vaihtoehdot
3. Heiton eri vaihtoehdot
4. Heiton eri vaihtoehdot

https://peda.net/sievi/sievin-lukio/oppiaineet2/mp/maa10/tkapp/luku-3-1:file/download/fbb976bcfede26b497f60f1169852a78fb9603ef/Todennäköisyys_ja_tilastot_MAA10_LUKU3.1.pdf

Tässä siis on vain 6 vaihtoehtoa (vrt. 12 säveltä) ja heittoja (melodian mitta) on ainoastaan neljän sävelen mittainen (vrt. tavanomaisen melodian mittaan). Rytminen kuviointi puuttuu täysin vaihtoehtoja tuottamasta. Silti siis mahdollisuuksia on 1296.

Beatlesin Imaginen 12 ensimmäisessä tahdissa on 71 sävelkorkeusvalintaa peräkkäin. Jätin nyt kokonaan laskematta samanaikaisesti soivat sävelet. Jos ne laskettaisiin, olisi määrä aivan toista luokkaa.

Siitä sitten vain laskemaan, kuinka monta vaihtoehtoa Lennonilla oli, joista hän juuri tuon järjestyksen noihin 12 tahtiin melodialleen 12 sävelkorkeudella valitsi. 12 siis kerrotaan itsellään 71 kertaa peräkkäin. Ja tämä lukema on siis vain 12 ensimmäistä tahtia ja rankasti yksinkertaistettuna, kun siitä puuttuvat samanaikaisesti soivat muuta sävelet kokonaan.

Sitten kun melodialle asetetaan erilaisia kriteerejä. Sen pitäisi olla mieleenpainuva, miellyttävä, jokseenkin omaperäinen ja näin pois päin, tällaiset tekijät kyllä kaventavat mahdollisuuksien avaruutta huomattavasti.

Itse asiassa luulen, että vaihtoehtojen kaventaminen jossain määrin helpottaa sellaisen melodian löytämistä, joka nyt vain toimii ja kuulostaa hyvältä. Jos mahdollisten sävelten määrää lisätään, niiden yhteensovittaminen muuttuu tavallaan aina vain vaikeammaksi ja ns. hallittavien asioiden määrä kasvaa. Mun mielestä jo kahdentoista sävelen asteikolla puhutaan tosi pienistä eroista, mutta sitten ihan pienet nyanssit voi muuttaa melodian pliisusta aivan fantastiseksi.

Sit siinä on sellainen vaikeus, että jos ajattelee sitä, minkä jo tietää ja yrittää siltä pohjalta ideoida jotakin, helposti päätyy johonkin, joka ei sitten kuitenkaan tunnu niin omaperäiseltä tai ainutkertaiselta. Siinä tietyllä tapaa vaikeus on vapauttaa mieltä tai kehoa löytämään jotain uutta. Esimerkiksi niin että kuvittelee jonkun hyräilevän sulle korvaan jonkun tosi herkullisen melodian ja sit yrittää vaan fiiliksellä tavoittaa, miltä sellainen vois kuulostaa. Periaatteessa sen pitäis olla helppoa ja joskus se voi ollakin, mutta mun kokemuksen mukaan pääosin tollanen on hemmetin vaikeaa.

Liittyiskö tää puhe sävelasteikon ja mahdollisten melodioiden rajallisuudesta jotenkin tommoseen vaikeuteen tavoittaa tai kuvitella jotain täysin uutta omasta mielestä hyvää melodiaa?

^
Tähän totean sen, minkä olen todennut jo muutamaan kertaan: Tällaiset rajoitukset johtuvta enemmän siitä, että musiikin halutaan olevan vain maltillisessa määrin uutta ja pääosin tuttua ja aiemmin kuultua. Sen rajan asettaa kuitenkin ihmisen / ihmisten musiikkimaku ja mieli, ei sävelten rajallinen määrä. Siinä ei auttaisi millään tapaa sävelten määrän lisääminen.


Uskoisin myös, että  niinä säveltäjän musiikillisten mahdollisuuksien hallinta tässä ei ole tässä rajana, vaan ennemmin kuulijoiden (säveltäjää harjaantumattomampia kun tyypillisesti ovat).

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 12, 2020, 06:52:24
Siitä sitten vain laskemaan, kuinka monta vaihtoehtoa Lennonilla oli, joista hän juuri tuon järjestyksen noihin 12 tahtiin melodialleen 12 sävelkorkeudella valitsi. 12 siis kerrotaan itsellään 71 kertaa peräkkäin. Ja tämä lukema on siis vain 12 ensimmäistä tahtia ja rankasti yksinkertaistettuna, kun siitä puuttuvat samanaikaisesti soivat muuta sävelet kokonaan.

12^71 ~  4E76 joka tulee lähelle suuruusluokkaa: Näkyvän maailmankaikkeuden atomien lukumäärä, arviot: 1E78..1E82.

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - joulukuu 14, 2020, 00:18:45

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 12, 2020, 06:52:24
Siitä sitten vain laskemaan, kuinka monta vaihtoehtoa Lennonilla oli, joista hän juuri tuon järjestyksen noihin 12 tahtiin melodialleen 12 sävelkorkeudella valitsi. 12 siis kerrotaan itsellään 71 kertaa peräkkäin. Ja tämä lukema on siis vain 12 ensimmäistä tahtia ja rankasti yksinkertaistettuna, kun siitä puuttuvat samanaikaisesti soivat muuta sävelet kokonaan.

12^71 ~  4E76 joka tulee lähelle suuruusluokkaa: Näkyvän maailmankaikkeuden atomien lukumäärä, arviot: 1E78..1E82.

Ninpä. Sanoisin, että toistaiseksi väite siitä, että noista olisi tähän mennessä onnistuttu jo poimimaan kaikki mahdollisesti korvamadon mahiksia omaavat on ennenaikainen. Tai - maailman säveltäjät ovat paljon huikeampia epeleitä kyvyiltään kuin oikeastaan tapaamme ajatellakaan. Jonkinlaisia supertietokoneita supertietokoneohjelmalla.

Aamutelkkarissa oli Toopen lempparisäveltäjä Kaija Saariaho  ;)
https://areena.yle.fi/1-50337028

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - joulukuu 14, 2020, 09:53:31
Aamutelkkarissa oli Toopen lempparisäveltäjä Kaija Saariaho  ;)
https://areena.yle.fi/1-50337028

Eukkohan säveltää kuin minä säkkipillillä...

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 12, 2020, 00:25:47
Väärin, Safiiri. 12-asteikkoinen malli luo vain rajoitetun määrän toimivia melodioita.

Kaikki nuottiyhdistelmät eivät luo kuunneltavia yhdistelmiä. = Kakofoniaa.
Toki kai sekin nykyisin lienee "musiikin tyyli"?

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 14, 2020, 23:35:26

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 12, 2020, 00:25:47
Väärin, Safiiri. 12-asteikkoinen malli luo vain rajoitetun määrän toimivia melodioita.

Kaikki nuottiyhdistelmät eivät luo kuunneltavia yhdistelmiä. = Kakofoniaa.
Toki kai sekin nykyisin lienee "musiikin tyyli"?

Kuten jo muutamaan kertaan olen kirjoittanutkin - jos haluaa säveltää hittibiisin, sen täytyy olla erittäin paljon samanlainen kuin jo tutuksi tullut musiikki. Vain pienen pieni uutuusmomentti on tarpeen. Olennainen vaikeus ei ole niinkään se, kuinka monta sävelten järjestystä on mahdollista muodostaa 12 sävelestä, vaan juuri tuon tuttuuden ja uutuuden välillä tasapainottelu. Ei se olisi yhtään helpompaa, vaikka niitä säveliä olisi enemmän. Jos oman viestisi lukee hiukan tarkemmin, tämä asia oikeastaan jo siinä todetaankin. Olisi omituinen ajatus, että sävelten määrän kasvattaminen kasvattaisi tuota "kuunneltavien" yhdistelmien määrää. Rajan "kuunneltavuudelle" luo ihmisten tottumus tiettyihin sävelkulkuihin, eivät ne sävelten ominaisuudet. Tämä selviää helposti myös siitä, miten eri alueiden musiikki tuntuu monista oudolta ja "kakofoniselta", vaikka kyse on jopa sen kulttuurin piirissä eläneiden keskuudessa "hittibiiseistä". Korvissamme ei kuitenkaan ole mitään eroa, eivätkä ääniaallotkaan toimi eri puolilla maailmaa eri tavalla.

LainaaOlisi omituinen ajatus, että sävelten määrän kasvattaminen kasvattaisi tuota "kuunneltavien" yhdistelmien määrää.

En noin sanonutkaan. Ei ole ylimääräisiä nuotteja. Toki intialainen musiikki tms. luo erilaista järjestelmää, muttei niin eroavaista.
Nuottien määrä on rajallinen, joten melodiat ovat rajallisia.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 18, 2020, 00:32:37

LainaaOlisi omituinen ajatus, että sävelten määrän kasvattaminen kasvattaisi tuota "kuunneltavien" yhdistelmien määrää.

En noin sanonutkaan. Ei ole ylimääräisiä nuotteja. Toki intialainen musiikki tms. luo erilaista järjestelmää, muttei niin eroavaista.
Nuottien määrä on rajallinen, joten melodiat ovat rajallisia.

Siis - kahdentoista sävelen määrä on rajoite vain, jos suurempi sävelten määrä tekisi uusein hittien säbeltämisen helpommaksi tai mahdollisemmaksi. Jos sävelten lisääminen ei asiaan vaikuta, ei hittien säveltämisen vaikeus johdu sävelten määrästä. Kyse on logiikasta.

Kokeile samaa korvaten sävelet euroilla ja hitit ostoksilla. Jos eurojen määrän vähäisyys estää ostosten tekemisen, pitää eurojen lisäämisen mahdollistaa ostaminen. JOs eurojen määrän lisääminen ei auta, on ostamisen rajoitteena joku muu asia.

Eurojen lisääminen ei luo tuotannon lisäämistä, vaikuttaa vain hintaan.
Ongelma edelleen on se 12-kohtaisen sävelasteikon rajoite. Mitä tahansa ei voi luoda rajallisesta materiaalista.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 18, 2020, 22:03:36
Eurojen lisääminen ei luo tuotannon lisäämistä, vaikuttaa vain hintaan.
Ongelma edelleen on se 12-kohtaisen sävelasteikon rajoite. Mitä tahansa ei voi luoda rajallisesta materiaalista.

Hölmö! Kyse oli LOGIIKASTA: Jos jokin tekijä todella ON rajoittava asialle x, pitäisi sen lisäämisen myös auttaa siihen, että raja siirtyy kauemmas tai poistuu. Hus takaisin koulunpenkille opettelemaan hukan ajattelemista. Kuten tuossa aiemmin jo matemaattisesti tuli laskettua, on 12 sävelen järjestämsessä jo niin suuri määrä mahdollisuuksia, ettei kyse todellakaan ole siitä, että niiden kaikki mahdolliset järjestykset olisi jo käytetty. Jos väitteesi siis onkin (kuten perkaamisen jälkeen on tullut todistettua), ettei niistä enää löydy ihmisen KORVAA MIELLYTTÄVIÄ vaihtoehtoja, on rajoite ihmisen KORVA, ei sävelten määrä.

Totesit juuri itse, että ihmisen korva ei suostu innostumaan useammista vaihtoehdoista, vaikka niitä säveliä olisikin enemmän. Niinpä vaihtoehdoiksi jää: a) tyytyä kuuntelemaan jo sävellettyä musiikkia b) totuttaa korvansa diggaamaan uudenlaisia sävekuvioita tai uudenlaisia musiikillisia innovaatioita.

Bittimaailmassa on 2:n asteikko 0 ja 1 ja niillä voi luoda käytännössä rajattomia  ääni- ja kuvataideteoksia. ;D

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - joulukuu 20, 2020, 19:37:40
Bittimaailmassa on 2:n asteikko 0 ja 1 ja niillä voi luoda käytännössä rajattomia  ääni- ja kuvataideteoksia. ;D

Samalla kannattaa kehittää tekoäly, joka jaksaa kuunnella ja katsella niitä teoksia.

Lainaus käyttäjältä: urogallus - joulukuu 20, 2020, 19:42:48

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - joulukuu 20, 2020, 19:37:40
Bittimaailmassa on 2:n asteikko 0 ja 1 ja niillä voi luoda käytännössä rajattomia  ääni- ja kuvataideteoksia. ;D

Samalla kannattaa kehittää tekoäly, joka jaksaa kuunnella ja katsella niitä teoksia.

Niin. Kuten tässä nyt muutamaankin kertaan olen sanonut, ei se raja ole sävelten määrässä, vaan ihmisten kyvyssä vastaanottaa niitä uusia sävelten kombinaatioita. On jokseenkin selvää, että jos White Christmas on ainoa biisi, jonka korva tunnistaa, ovat vaihtoehdot vähissä. Niitä on silloin tasan yksi.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 20, 2020, 22:42:20
...Niin. Kuten tässä nyt muutamaankin kertaan olen sanonut, ei se raja ole sävelten määrässä, vaan ihmisten kyvyssä vastaanottaa niitä uusia sävelten kombinaatioita. On jokseenkin selvää, että jos White Christmas on ainoa biisi, jonka korva tunnistaa, ovat vaihtoehdot vähissä. Niitä on silloin tasan yksi...

Niin onko näin? Kykenetkö luomaan rajallisten nuottien määrästä rajattomasti yhdistelmiä? Tuohan on matemaattisesti mahdotonta. ???
12-nuottijärjestelmässä on rutosti yhdistelmiä, muttei rajattomasti. Vähemmän yhdistelmiä, jotka toimivat ihmiskorvalle.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 20, 2020, 23:43:07

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 20, 2020, 22:42:20
...Niin. Kuten tässä nyt muutamaankin kertaan olen sanonut, ei se raja ole sävelten määrässä, vaan ihmisten kyvyssä vastaanottaa niitä uusia sävelten kombinaatioita. On jokseenkin selvää, että jos White Christmas on ainoa biisi, jonka korva tunnistaa, ovat vaihtoehdot vähissä. Niitä on silloin tasan yksi...

Niin onko näin? Kykenetkö luomaan rajallisten nuottien määrästä rajattomasti yhdistelmiä? Tuohan on matemaattisesti mahdotonta. ???
12-nuottijärjestelmässä on rutosti yhdistelmiä, muttei rajattomasti. Vähemmän yhdistelmiä, jotka toimivat ihmiskorvalle.

Mä hei jo avustin sua siinä, miten tätä matemaattisesti voi tarkastella. Yhdistelmien määrä ei ole rajaton, mutta silti niin suuri, että pulaa vaihtoehdoista ei kyllä edes lähestytä ihan tuossa tuokiossa. Myönnät asian OIKEAN rajoitteen itsekin heti seuraavassa lauseessasi. Raja on ihmiskorvassa (eli siinä, millaiseen musiikkiin on korvansa totuttanut). Ei sävelten määrässä tai ihmisen kuuloalueen rajoissa. Rajan rajoittavuuden vähentäminen tapahtuukin ennemmin totuttelemalla uudenlaiseen musiikkiin. Niinhän se rock-pop-genrekin on markkinoita vallannut - totuttamalla ihmiset sen tyyliseen musiikkiin. Jos 1600-luvulla Beatles olisi yrittänyt valloittaa maailman musiikillisilla innovaatioillaan, ei heitä olisi todellakaan otettu vastaan suurella kansansuosiolla. Vaadittiin huomattavia muutoksia kulttuurissa enne kuin heidän musiikkinsa maailmanvalloius tuli mahdolliseksi. Ollenkaan kaikki muutokset eivät edes liity musiikkiin, vaan jopa olennaisempaa oli yhteiskunnallinen muutos, joka mm. loi nuorison käsitteen lapsuuden ja aikuisuuden väliin jonkinlaita omaa toimijuutta omaavana väestöryhmänä.

LainaaNuoriso ja nuorisokulttuuri itsestään tietoisina sosiologisina ilmiöinä ovat varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeisen ajan tuotetta. Nuoruus omana elämänilmiönään ja mm. alaikäisyyden käsite ovat toki vanhempaa perua, mutta nuoruus määriteltiin varhemmin aikuisuuden ja yhteiskunnan tarpeista käsin, esimerkiksi kasvatus- ja koulutusjärjestelmän kautta, jolloin nuoret olivat lähinnä aikuisten ja yhteiskunnan tarpeiden toteuttajia ja kontrollin kohteita.

https://www.vhkk.fi/ukh/9611.htm

Merkkasin mutta unohdin ja sitten vahingossa klikkiseikkailin kesken dokumenttikuvan Teemalle ...
Ryuichi Sakamoto: Coda (1h 36 min)
- https://areena.yle.fi/1-4355578

.. WTC-iskujen kohdalle ja sitten kun kohta alkoi palanen Chasm (2004) -sävellystä* (1h 14m-) kuulua niin se oli mielenkiintoinen ja kertalinttuulla kuuli että tässä ei ole pelkkä tusinaharrastelija lonkalta vaan jotain korkeatasoista mietittyä laatua.
  Nyt tuosta nauhalta kuunneltuna myös kohta 0h 57-58m jossa kulhojen ääneen yhtyy sinfonista jousimattoa on ovela. Ei nuottia jota voisi sormella osoittaa mutta silti mielenkiintoinen jota voisi kuunnella.. no ainakin sen minuutin. :D

En ole muuten koskaan ennen kuullutkaan tästä kaverista.

Muuten, hänen kotipianonsa kuulostaa mun korviin vähän kamalalta, harrastelijamaiselta jostain vanhalta kyläkoulun pianolla soittavalta kyläpianistilta. (Ulkomuodoltaan silti flyygeli). Hän kyllä yhdessä kohdin puhui että hän inhoaa kun ihminen pakottaa luonnon muottiinsa ja vihjaisi myös pianojen virityksiin. Ehkä tahalleen jätti virittämättä ja laatua parantamatta?

*) Chasm (3m30s) -  https://www.youtube.com/watch?v=OIEadXT3KD0
Suomeksi Kuilu, kuvannee kuilua ihmisten välillä.

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - joulukuu 22, 2020, 01:19:59
Merkkasin mutta unohdin ja sitten vahingossa klikkiseikkailin kesken dokumenttikuvan Teemalle ...
Ryuichi Sakamoto: Coda (1h 36 min)
- https://areena.yle.fi/1-4355578

.. WTC-iskujen kohdalle ja sitten kun kohta alkoi palanen Chasm (2004) -sävellystä* (1h 14m-) kuulua niin se oli mielenkiintoinen ja kertalinttuulla kuuli että tässä ei ole pelkkä tusinaharrastelija lonkalta vaan jotain korkeatasoista mietittyä laatua.
  Nyt tuosta nauhalta kuunneltuna myös kohta 0h 57-58m jossa kulhojen ääneen yhtyy sinfonista jousimattoa on ovela. Ei nuottia jota voisi sormella osoittaa mutta silti mielenkiintoinen jota voisi kuunnella.. no ainakin sen minuutin. :D

En ole muuten koskaan ennen kuullutkaan tästä kaverista.

Muuten, hänen kotipianonsa kuulostaa mun korviin vähän kamalalta, harrastelijamaiselta jostain vanhalta kyläkoulun pianolla soittavalta kyläpianistilta. (Ulkomuodoltaan silti flyygeli). Hän kyllä yhdessä kohdin puhui että hän inhoaa kun ihminen pakottaa luonnon muottiinsa ja vihjaisi myös pianojen virityksiin. Ehkä tahalleen jätti virittämättä ja laatua parantamatta?

*) Chasm (3m30s) -  https://www.youtube.com/watch?v=OIEadXT3KD0
Suomeksi Kuilu, kuvannee kuilua ihmisten välillä.

Sakamotohan on vanha heebo. Joskus 80-90-lukujen vaihteessa käytin paljonkin hänen musaansa, joka sattui sopimaan tarkoituksiini. B-2-Unit albumi silloin "levylautasella".

Musiikintyylejä ja tulkintoja on rajattomia määriä, kuten ihminen vain keksii, Safiiri.
Mutta rajallinen on tuo melodianmahdollisuus, koska se sallii vain rajallisen määrän yhdistelmiä.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 22, 2020, 22:40:46
Musiikintyylejä ja tulkintoja on rajattomia määriä, kuten ihminen vain keksii, Safiiri.
Mutta rajallinen on tuo melodianmahdollisuus, koska se sallii vain rajallisen määrän yhdistelmiä.

Ja kuten sulle olen nyt muutamaankin kertaan - ja joku muukin - sen "rajallisen" määrän valtavuuden laskenut, voimme todeta, että emme lähesty sen rajoja vielä muutamaankaan sataan musiikkivuoteen. Mutta hei - mitäpä tällaisista matemaattisista faktoista, kun voi aina esittää mielipiteen. Silläkään ei ole väliä, että ihan itse on tämän mielipiteensä kanssa eri mieltä. "Mutku, mutku niitä mun korvaan sopivia yhdistelmiä ei ole kovin montaa". MIKÄ TAHANSA on hyvin rajalllista, jos "sopivia" yhdistelmiä on vain ne kolme, joita on jo oppinut diggaamaan. Ei siinä auta sävelten määrän lisääminen millään tavalla (joka olisi vaatimus, JOS sävelten määrä todella olisi syy musiikillisten mahdollisuuksien loppumiseen). Edes länsimaisen musiikin harmonian mukaisten yhdistelmien määrä ei ole vielä loppuun kaluttua. Mutta kova homma on ensin kouluttaa yleisön musiikkimakua niin, että se taipuu hyväksymään niitä uudenlaisiakin yhdistelmiä. Se on sellaista hittaanpuoleista puuhaa, sillä tavanomainen radionkuuntelija ei ole hanakka muuttamaan tottumuksiaan. Kun reijotaipale on kerran hyväksi totuteltu, pitää kaikkien tangokuninkaiden kuulostaa taipaleelta ja laulaa samat renkutukset. Ei ole sattumaa, että Vain elämää on yleisön suosiossa vuodesta toiseen. Se perustuu täsmälleen siihen, ettei tarvita uutta, kun vanha vain tarjoillaan uudessa kääreessä. Ihanaa, kun ei tarvitse kouluttaa korvalleen uusia temppuja, vaan voi nauttia lähinnä vanhojen tuttujen tunnistamisesta.

Yritä nyt Toope edes vähän! Me jo laskettiin sulle, miten valtavasta määrästä mahdollisuuksia on kyse, kun niitä 12 säveltä (toki vielä useammassa oktaavissa liikkuen) järjestellään. Sun kannattais ilman muuta laittaa lotto vetämään, jos sinusta valikoimaa on tuossa on ennustettavan pieni määrä. Melodiassa on helposti sellainen 70 peräkkäistä sävelkorkeuden valintaa jo muutamassa tahdissa melodiaa. Kun jokaisessa niistä on valittavana 12 vaihtoehtoa (oikeastaan useampia, koska ne 12 voivat olla useamman oktaavin alueelta), tulee vaihtoehtoisten säveljärjestysten määrästä erinomaisen mittava ihan matemaattisesti. Nytkö olet luopunut ihannoimasta matemattista lähestymistapaa, ja alkanut sittenkin vannoa ihan muiden - sellaisten humanististen - tarkastelutapojen nimiin?

Minusta kevyt musiikki siirtyi enemmän rytmiseen tyyliin rapin, hiphopin tms. myötä, koska noilla ei ollut enää oikein melodioita luoda.
Aika vähän kevytpopin kivojen sävelmien lisäksi on klassikkosävelmiä tuotettu sitten 1970-luvun...?
Miksi 1960-70-luvun aikaa kutsutaan "classic rock":ksi? Koska sen jälkeen on tapahtunut melko vähän. Kuinka paljon on klassisessa musiikissa tapahtunut 1900-luvun alun jälkeen?

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 23, 2020, 07:30:39
Melodiassa on helposti sellainen 70 peräkkäistä sävelkorkeuden valintaa jo muutamassa tahdissa melodiaa. Kun jokaisessa niistä on valittavana 12 vaihtoehtoa (oikeastaan useampia, koska ne 12 voivat olla useamman oktaavin alueelta), tulee vaihtoehtoisten säveljärjestysten määrästä erinomaisen mittava ihan matemaattisesti. Nytkö olet luopunut ihannoimasta matemattista lähestymistapaa, ja alkanut sittenkin vannoa ihan muiden - sellaisten humanististen - tarkastelutapojen nimiin?

En ihan allekirjoita tuota. Oktaavikorotus on sama nuotti, vain eri oktaavissa. Voit kokeilla tietokoneella sekoittaa eri nuotteja satunnaisesti, eri oktaaveissakin.
Tuleeko siitä musiikkia? Ei tule, vain tietyt yhdistelmät toimivat, eivät kaikki.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 23, 2020, 23:08:20

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 23, 2020, 07:30:39
Melodiassa on helposti sellainen 70 peräkkäistä sävelkorkeuden valintaa jo muutamassa tahdissa melodiaa. Kun jokaisessa niistä on valittavana 12 vaihtoehtoa (oikeastaan useampia, koska ne 12 voivat olla useamman oktaavin alueelta), tulee vaihtoehtoisten säveljärjestysten määrästä erinomaisen mittava ihan matemaattisesti. Nytkö olet luopunut ihannoimasta matemattista lähestymistapaa, ja alkanut sittenkin vannoa ihan muiden - sellaisten humanististen - tarkastelutapojen nimiin?

En ihan allekirjoita tuota. Oktaavikorotus on sama nuotti, vain eri oktaavissa. Voit kokeilla tietokoneella sekoittaa eri nuotteja satunnaisesti, eri oktaaveissakin.
Tuleeko siitä musiikkia? Ei tule, vain tietyt yhdistelmät toimivat, eivät kaikki.

Jatkuvasti ITSE kerrot, ettei se sävelten lukumäärä ole esteenä uusille melodioille. Yhdistelmien kun pitää mielestäsi olla "toimivia" ja niistä pitää syntyä "musiikkia". On hämmästyttävää, etä olet siis tässä asiassa vankasti itsesi kanssa eri mieltä ja jatkuvasti todistelet, miten se sävelten määrä ei asiassa ratkaise, vaan "toimivuus". Yritä nyt selvittää pääsi. Yritä vaikkapa kuvailla, mitä tuo "toimivuus" on. Sitten voit yrittää lisätä sävelten määrää ja testata mielessäsi, tuleeko "toimivia" vaihtoehtoja sillä metodilla isää. Eipä taida tulla. Väitteesi sävelten määrän muodostamasta rajoitteesta voidaan siis todeta vääräksi. MOT.

Raja syntyy siitä, millaiset yhdistelmät SOVITAAN käyttökelpoisiksi ja millaisiin yhdistelmiin me OLEMME TOTTUNEET. Mitään fysikaalista tai matemaattista rajaa ei ole. 

PS. Sävelten määrä on jokseenkin yhtä rajaton. Samaan tapaan kuin desimaalilukuja voidaan muodostaa kokonaislukujen väleihin tai sekoitella erilaisia harmaan sävyjä mustan ja valkoisen väliin.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 24, 2020, 08:33:14
Raja syntyy siitä, millaiset yhdistelmät SOVITAAN käyttökelpoisiksi ja millaisiin yhdistelmiin me OLEMME TOTTUNEET. Mitään fysikaalista tai matemaattista rajaa ei ole. 

PS. Sävelten määrä on jokseenkin yhtä rajaton. Samaan tapaan kuin desimaalilukuja voidaan muodostaa kokonaislukujen väleihin tai sekoitella erilaisia harmaan sävyjä mustan ja valkoisen väliin.

Toi on periaatteessa ihan järkevä tapa ajatella, siis että hyvät melodiat määritellään sellaisiksi melodioiksi, jotka ihmisten mielestä ovat hyviä tai jotka miellyttävät ihmisiä. Siihen liittyy myös kulttuuri ja opitut asiat.

Mulla on silti tästä sellainen kutina, että vaikka "tarttuvaa / hyvää melodiaa" ei ehkä voi tai pidäkään määritellä formaalisti tai matemaattisesti, kenties on silti väärin sanoa, että miellyttävä, käyttökelpoinen ja niin pois päin olisivat melodioiden suhteen oikeasti täysin mielivaltaisia määreitä. Se seuraa vain tosta yllä olevasta käsitteen operationalisoinnista, että hyvä melodia on konsensuksella tai ihmisten aktuaalisten mieltymysten kautta määriteltävä asia: näin ollen ne mieltymykset vois periaatteessa olla mitkä hyvänsä.

Jos taustalla kuljetetaan ajatusta siitä, että melodia vois oikeasti olla mikä tahansa äänien joukko, jotenkin matemaattisesti tai tilastollisesti ajateltuna, kyllä kai siinä silloin on jotain rajoitteita sille, mikä vois olla ihmisten mielestä hyvä ja mikä ei. Siitä ei vaan saa sellaista tyhjentävää formaalia esitystä tai määritelmää.

Ja sit kriteeri jota ei tässä kohtaa nostettu enää esiin on melodian omaperäisyys tai omaleimaisuus versus se, että se on silti riittävän "tuttu" ja helposti omaksuttava. Kun äänitettyä musiikkia on saatavilla enemmän kuin koskaan, on ehkä vähän suurempi todennäköisyys sille, että mistä tahansa musiikista, sen esitystavasta, sävelkuluista ynnä muusta, löytyy jotakin joka... muistuttaa yhtä tai toista muuta tallennetta.

Usein kuulee sanottavan, että populaarimusiikissa käytettävät harmoniarakenteet ovat yksipuolistuneet. Sointukulut muistuttavat toisiaan... tai että esimerkiksi tietynlaiset klassiset rock-biisit muistuttavat toisiaan aika paljon. On tietyt sointukulut säkeistöissä ja kertosäkeissä, ja sointupaletti on aika kapea. Duurit, mollit, septimit ja ei oikeastaan paljon muuta. Sit jos miettii jotain Stevie Wonderia tai Paul Simonia tai muuta vähän vanhempaa poppia, niin joskus tuntuu, että silloin oli enemmän pinnalla harmonisesti vähän haastavampien rakenteiden käyttö ihan populaarissakin musiikissa.

Mutta tällanen pohdinta toisaalta kuvastaa myös kirjoittajan ikääntymistä :P Kun esimerkiksi Toope miettii, että musiikin ilmaisuvoima ei enää riitä uuteen, tai kun itse fiilistelen jotain 1970-luvun poppia, tulee väkisinkin mieleen, että ehkä sitä ei enää vain ole niin vastaanottavainen sille, mikä nyt olisi mahdollisesti uutta populaarimusiikissa. Ei edes tiedä, mistä sitä lähtisi etsimään tai ei ehkä osaa oikein kuvitella, mitä mielenkiintoisia tai pikkaisen haastavia juttuja jossakin väkerrellään.

Sit tossa on kai kyse siitäkin, että minkä tahansa biisin voi periaatteessa yksinkertaistaa ja pelkistää niin, että se on hyvin samankaltainen muiden teosten kanssa. Rytmiikan voi pelkistää, soinnut voi riisua ja silti voidaan sanoa, että tämä on versio siitä tietystä laulusta ja sen melodiasta. Siinä tulee ehkä sellainen tilastollisen ajattelun kannalta mielenkiintoinen näkökulma kehiin myös, että milloin jotkut kaksi tallennetta tai esitystä edustavat "samaa teosta" ja mistä syistä näin sanotaan. Saattaa paljastua, että siihen vaikuttaa tosi paljon kulttuurilliset konventiot myös :P Tämmönen on mun mielestä jotenkin tässä ajassa vahvasti esillä, kun on YouTube erilaisten tekijöiden covereita pullollaan, on kaikenlaisia kykyjen etsintä -ohjelmia ja Vain Elämää -tyyppisiä juttuja, joissa musiikkia ja siitä iloitsemista tuodaan esiin nimenomaan tuttujen biisien versioinnin kautta.

Juuri se on koko ajan ollut mun pointti, että on ihan hölmöä ajatella sävelten määrän jollain lailla olevan musiikin säveltämisessä vaihtoehtojen määrää rajoittava tekijä, kun aivan ilmiselvästi rajat löytyvät ihmisten halusta kuulla musiikissa sopiva yhdistelmä tuttua ja helposti lähestyttävää ja pientä kiinnostavaa uudenlaista. Populaarimusiikissa vielä lisäksi ns. ulkomusiikilliset tekijät ovat voimakkaasti osa kokonaisuutta. Toki myös muissa musiikin lajeissa, mutta ehkä erityisesti kuitenkin pop-rock- genressä on kyse eräänlaisesta kokonaistaideteoksesta, jossa esittäjän habitus, persoona ja jopa elämäntapa ovat osa musiikillista kokemusta.

En kuitenkaan nyt erityisesti vain jotain pop-rock-genreä näkisi erityisesti tuttua toistavana, sillä kyllä vaikkapa Straussien polkat ja valssit ovat aika lailla sitä samaa keskenään. Itse asiassa niiden on pakkokin, sillä eihän niiden tahtiin tanssiminen oikein onnistuis, jos biisin tahtiin olis hankalaa pistellä menemään just niillä tanssiaskelilla, jotka kaikki osaa.

Suosittua musiikkia muuten on lähinnä sellainen taustalle sopiva musiikki. Sen sijaan joku klassinen nykymusiikki ei siihen taivu. Se vaatii enemmän keskittymistä. Mutta sen funktio on ihan toinen kuin joku "radiosoitoissa" listoille pääseminen. On jotenkin aika kapeaa ajatella, että pitäisi olla vain yhdenlaista ja vain yhdenlaiseen kuuntelemiseen tarkoitettua musiikkia. Tai yhdenlaisille ihmisille - niille mahdollisimman keskimääräisille. Kuinkakohan paljon itse asiassa se "erilainen musiikkimaku" onkin erilaisuutta siinä, mihin sitä musiikkia käyttää ja millaisessa tilanteessa sitä kuuntelee?

Tavallaan ymmärrän "Melodious Oaf":n näkemystä, mutta en niin, että kumoaisin näkemyksiäni. Minusta viimeaikainen populaari/rock- musiikki, kuten ehkä klassinenkin, pitkälti toistavat ja muokkaavat vanhaa enemmän kuin luovat uutta. Sellaista populaarimusiikin näkemystä 1960-70- lukujen tavoin ei enää tule. Hyvät melodiat on jo luotu.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 24, 2020, 22:59:24
Tavallaan ymmärrän "Melodious Oaf":n näkemystä, mutta en niin, että kumoaisin näkemyksiäni. Minusta viimeaikainen populaari/rock- musiikki, kuten ehkä klassinenkin, pitkälti toistavat ja muokkaavat vanhaa enemmän kuin luovat uutta. Sellaista populaarimusiikin näkemystä 1960-70- lukujen tavoin ei enää tule. Hyvät melodiat on jo luotu.

Kyllä. Koska olet päättänyt, että hyviä melodioita ovat ne, joihin olet nuorempana ihastunut. Tietenkään juuri niitä ei voi enää uudestaan säveltää.

"Sellaista populaarimusiikin näkemystä 1960-70- lukujen tavoin ei enää tule. Hyvät melodiat on jo luotu."

^ Ymmärrän ihan hyvin, että joku (ja esim Toope) päätyy tommoseen näkemykseen.

Mitään mennyttä ajanjaksoa ei enää tule uudestaan, joten alkuosa lienee triviaalisti tosi. Loppuosaa voi pitää ihan kunnioitettavana nasevana mielipiteenä, jossa otetaan lähtökohdaksi se, että keskitytään siihen musiikkiin, josta sinä pidät ja josta sinä välität. Se on semmonen sumean henkilökohtainen heitto, jossa esitetään yleisen tason näkemys ja väite, joka on järkevä ja hyvä, jos sen ymmärtää ottaa tosi sumeana ja henkilökohtaisena.

Se ei tarkoita etteikö 2010-luvulla kukaan olisi tehnyt esimerkiksi yhtään indie bluegrass-biisiä jossa on helvetin hyvä, vahva ja omaperäinen melodia. Tai ettei 1990-luvun popista löytyisi ollenkaan hyviä melodioita. Se vaan on semmonen väite jotenkin että :D vaikka osoittaisit 2 000 hyvää nimetyn ajanjakson jälkeen kirjoitettua melodiaa, kuitenkin tän väitteen esittäjän mielestä ne keskeisimmät, tärkeimmät, arvostetuimmat ja parhaat jutut löytyvät 60- ja 70-lukujen biiseistä.

Haen tällä takaa sitä, että ymmärrän Toopen näkemyksen väitteenä joka on joko ei ollenkaan tai erittäin vaikeasti falsifioitavissa -- ja jota ei kauheasti edes kiinnosta mitkään yksittäiset vastaesimerkit hyvistä melodioista biiseissä.

Mä olen itse sitä mieltä, että hyviä ja tarttuvia melodioita tehdään edelleen. Jotkut esimerkit niistä voi olla noloja tai kummallisia ja niin edelleen :D Mutta leffamusiikista löytyy paljon sellaista klassisen tyyppistä vähän vähemmän kokeilevaa, ja ainakin mulla saattaa ihan hyvin lähteä tulemaan suusta joku melodia kun laulattaa, ja sitten miettii, että mistä hitosta tää nyt on ja toteaa esim että täähän on Harry Potter -elokuvien tunnarista. Samanlaisia elokuvia varten sävellettyjä melodioita on vaikka miten paljon, jostain vuoden 1980 Chariots of Firesta Forrest Gumpin teemaan (1994), Pirates of the Carribbeaniin ja takaisin. Jos nyt lähdetään täysin kornille linjalle, niin miksei tämmösiä ysäriklassikoita olis myös tietyt Leijonakuninkaan melodiat (Hakuna Matata yms). Tai miksei vaikka tämmönenkin leffabiisi: Pharrell Williams - Happy (2013) (https://youtu.be/ZbZSe6N_BXs)

Mä väittäisin että... varttuneemman ihmisen on vaikea olla hyvin tuoreesta musiikista niin kartalla, että pystyisi nimeämään tukuittain kovia tuoreita biisejä. Kyllä mulla ainakin on vähän sellainen fiilis että joku 2015 oli vasta äsken ja olenkohan ehtinyt edes huomata, mitä kaikkea sen jälkeen on ollut missäkin :D :P

Mä nyt ehkä määrittelin tossa itse "hyvän melodian" sillä tavalla, että tarkoitan lähinnä sellaista todella tarttuvaa ja tajuntaan iskostuvaa melodiaa, enkä ota kantaa siihen, onko se taiteellisesti tai ulkomusiikillisesti jees tai katu-uskottava tai yhtään mitään sellaista. Semmosta melodiaa että sen tunnistaa ja tietää kuulleensa, vaikkei välttämättä osaakaan nimetä laulua josta se tulee tai liittää sitä täsmällisesti mihinkään.

Vuodesta 1970 on nyt 50 vuotta, ja väitän että vuonna 2070 on ehkä aika erilainen näkymä siihen, mikä nyt kuluvan ja tätä edeltäneen vuosikymmenen musiikissa kestää aikaa ja tulee osaksi populaarikulttuuria.

Voihan se olla että ei juuri mikään :D Mun pointti on vaan se, että sitä on vaikea tietää, ja vaikka Toopen väite olis oma mielipide ja tuntuis todelta, se on kuitenkin enemmän mielipide kuin fakta.

Kyllä hyviä melodioita luodaan edelleen, mutta populaarimusiikin puolella ei tunnu enää syntyvän uusia tyylejä samaan tahtiin kuin viime vuosituhannella. Itse asiassa 1980-luvun lopun (jolloin hip hop ja speed metal breikkasivat)  jälkeen on syntynyt aika vähän uusia tyylejä. Konemusiikin puolelta on ehkä tullut jotakin, mutta sitä en niin itse tunne.

Kyllä tiedän sen, että 60-70-lukujen musiikista 98% on ollut roskaa, melkein yhtä paljon kuin nykyisestä tuotannosta. Vain klassikot säilyvät ja muistetaan. Silti en oikein näe 1990-luvulta tai sen jälkeen sellaisia klassikkoaineksia, mitä luotiin proge/classic rock- aikana. Näen musiikkityylien kehitystä, mutta en sävellysten luomista, enemmän toistoa.

Veikkaan että kaikki uusi musiikki on yhtä ja samaa rämpytystä vanhemmalle sukupolvelle, ennen ja nyt.
Uudemman sukupolven naureskellessa seniileille puukorville.
Sama toimii myös toiseen suuntaan, sekä eri ilmansuuntiin.
Eli Safiirin mainitsemat kulttuurierot.
Toimivuudessa on roppakaupalla tunnetta, muistoja, elettyä elämää, jatkuvasti muuttuvaa kulttuuriympäristöä mukana kokemuksessa.
Mutta. Joka kodin musiikkiteknologia ja internet pelkällä saatavuudellaan tekevät saman minkä kirjapainot aikoinaan kirjallisuudelle, medialle ja paljon muullekin.
Sosiaalisesti luovuus ja latteus räjähtävät kummatkin kasvuun. Vallankumous on käynnissä.

Munkkien ihmetellessä pyhin käsin kopioitujen pyhien kirjojen mennyttä kukoistusta.

^Tarttuvat ja kaikkien mieliin painuneet meolodiat syntyvät myös siitä, että niitä toistetaan joka paikassa julmetusti. Toisto saa meidät ne muistamaan ja nostalgia värittää niille tunnesidoksia, joiden kautta ne vaikuttavat "ihan erilaisilta" ja toiseen tapaan tarttuvilta kuin uudemmat. Kuinka monta mainosjingleä onkaan takertunut jokaiselle korvamadoksi? Niiden hoilaamisesta voisi järjestää yhteislauluillan. 70-luvun tv:n ääressä istuneet osaa kaikki sinkauttaa ilmoille "draalon, lykra"  ja nyt joulun aikaan soi "tule joulu kultainen", joka sekin oli vain pelkkä mainosluraus alunperin. JOku Kari Kuuva on ehkä nimenä monelle vieraampi, mutta tv-soittoja miehen muutaman sävelen mainoslurauksille kyllä löytyy, joten tuttujahan ne ovat. "Kun taas saapuu hetki sii-nii-nen"...

Vierastan aika tavalla tätä näkemystä, että kaikki on vain nostalgiaa ja haihattelua, että nykymusiikki on musiikillisesti ihan yhtä rikasta kuin menneiden aikojen. Että kysymys on vain ainaisesta sukupolvien kuilusta.

Kai tätä voisi myös objektiivisesti tarkastella, mutta en nyt jaksa kaivella mitään. Heitän vain lonkalta, että hektinen maailma ei ainakaan rohkaise uurastamaan pitkiä aikoja jos voi vain heittää spotifyyn ja youtubeen jotakin apinoitua ja autotunetettua viihdettä joka ajaa asiansa. Ei varmaan tarvitse sanoa erikseen, että sellainen toimintamalli tuskin tuottaa mitään tajuntaa räjäyttäviä innovaatioita.

Minä olen lukinnut mielipiteekseni jo aikoja sitten, että länsimainen musiikki ei juurikaan ole kehittynyt sataan vuoteen, enkä ole toistaiseksi nähnyt kovin vakuuttavia todisteita päinvastaisesta. Mielenkiinnolla kyllä vastaanotan sellaisia.

Tulevaisuudessa kyllä takuulla innovaatioita syntyy tekoälyn avulla, mikäli se on taloudellisesti järkevää.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - joulukuu 25, 2020, 09:22:43
Vierastan aika tavalla tätä näkemystä, että kaikki on vain nostalgiaa ja haihattelua, että nykymusiikki on musiikillisesti ihan yhtä rikasta kuin menneiden aikojen. Että kysymys on vain ainaisesta sukupolvien kuilusta.

Kai tätä voisi myös objektiivisesti tarkastella, mutta en nyt jaksa kaivella mitään. Heitän vain lonkalta, että hektinen maailma ei ainakaan rohkaise uurastamaan pitkiä aikoja jos voi vain heittää spotifyyn ja youtubeen jotakin apinoitua ja autotunetettua viihdettä joka ajaa asiansa. Ei varmaan tarvitse sanoa erikseen, että sellainen toimintamalli tuskin tuottaa mitään tajuntaa räjäyttäviä innovaatioita.

Minä olen lukinnut mielipiteekseni jo aikoja sitten, että länsimainen musiikki ei juurikaan ole kehittynyt sataan vuoteen, enkä ole toistaiseksi nähnyt kovin vakuuttavia todisteita päinvastaisesta. Mielenkiinnolla kyllä vastaanotan sellaisia.

Tulevaisuudessa kyllä takuulla innovaatioita syntyy tekoälyn avulla, mikäli se on taloudellisesti järkevää.

Niin. Länsimainen musiikki tuskin muuttuu erityisen innovatiiviseksi, ellei länsimainen ihminen muutu kiinnostuneemmaksi vähän hitaammin aukeavista musiikillisista nautinnoista. Jos yleisö haluaa lähinnä Vain elämää-uustulkintoja, loputtomia Strauss-konsertteja ja tuttuja turvallisia samoja vanhoja, niin miten uusia uria aukova musiikki voisikaan vallata alaa? Sitä saa, mitä tilaa.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 25, 2020, 07:54:20
^Tarttuvat ja kaikkien mieliin painuneet meolodiat syntyvät myös siitä, että niitä toistetaan joka paikassa julmetusti. Toisto saa meidät ne muistamaan ja nostalgia värittää niille tunnesidoksia, joiden kautta ne vaikuttavat "ihan erilaisilta" ja toiseen tapaan tarttuvilta kuin uudemmat. Kuinka monta mainosjingleä onkaan takertunut jokaiselle korvamadoksi? Niiden hoilaamisesta voisi järjestää yhteislauluillan. 70-luvun tv:n ääressä istuneet osaa kaikki sinkauttaa ilmoille "draalon, lykra"  ja nyt joulun aikaan soi "tule joulu kultainen", joka sekin oli vain pelkkä mainosluraus alunperin. JOku Kari Kuuva on ehkä nimenä monelle vieraampi, mutta tv-soittoja miehen muutaman sävelen mainoslurauksille kyllä löytyy, joten tuttujahan ne ovat. "Kun taas saapuu hetki sii-nii-nen"...

Toisto ja rakenne yleisemminkin on maailman, elämän ja kauneudenkin takana.
Satunnaisuuskin synnyttää niitä ja niiden itseään säilyttävää kehitystä.
Matemaattisesti tuotettua maailman huonointa musiikkia, olkaa hyvä: https://www.ted.com/talks/scott_rickard_the_beautiful_math_behind_the_world_s_ugliest_music/transcript

Lainaus käyttäjältä: Lenny - joulukuu 25, 2020, 09:22:43
Vierastan aika tavalla tätä näkemystä, että kaikki on vain nostalgiaa ja haihattelua, että nykymusiikki on musiikillisesti ihan yhtä rikasta kuin menneiden aikojen. Että kysymys on vain ainaisesta sukupolvien kuilusta.

Kai tätä voisi myös objektiivisesti tarkastella, mutta en nyt jaksa kaivella mitään. Heitän vain lonkalta, että hektinen maailma ei ainakaan rohkaise uurastamaan pitkiä aikoja jos voi vain heittää spotifyyn ja youtubeen jotakin apinoitua ja autotunetettua viihdettä joka ajaa asiansa. Ei varmaan tarvitse sanoa erikseen, että sellainen toimintamalli tuskin tuottaa mitään tajuntaa räjäyttäviä innovaatioita.

Minä olen lukinnut mielipiteekseni jo aikoja sitten, että länsimainen musiikki ei juurikaan ole kehittynyt sataan vuoteen, enkä ole toistaiseksi nähnyt kovin vakuuttavia todisteita päinvastaisesta. Mielenkiinnolla kyllä vastaanotan sellaisia.

Tulevaisuudessa kyllä takuulla innovaatioita syntyy tekoälyn avulla, mikäli se on taloudellisesti järkevää.

Väittäisin niin päin että nykymusiikki on entiseen verrattuna määrällisesti entistä paskempaa. :)
Mutta samalla myös entistä parempaa, kiinnostavampaa ja luovempaa.
Kuten kirjapainotaito toi entistä useamman ulottuville nopean ja uuden tavan pilkata, juoruilla, politikoida, väitellä, julistaa, uutisoida, dokumentoida, kommunikoida, tutkia ja valistaa.
Valtaa siirtyi kansalle ja suuressa massassa tyhmyys tiivistyy sekä joukkoäly terävöityy. Loppu on historiaa.

Kuten antiikkisen tasa-arvon uudet määritelmät toivat yhteiskuntiin uutta hektistä kehitystä naisten ja orjien vapautuessa kaivamaan syveneviä sukupolvikuiluja nostalgiseen vanhaan hyvään aikaan.

Tulevaisuuden musiikki on siis aiempaa rikkaampaa ja heinäsirkkojen siritystä vanhoille polville tai pikemminkin korville.

Toisaalta se ottaa varmaan myös aina aikansa että lähimenneisyyden musiikkia pystyy tarkastelemaan mitenkään. Joskus ajattelin että toi 80-luvun musiikki on sitten paskaa, hölmöä big hair -haalaripellejen elostelua, aina sama DX7-soundi. Mutta nyttemmin se onkin alkanut maistumaan. Nyt taas joku 2000-2020 musiikki vaikuttaa ihan elottomalta, mutta ehkä sitten vuonna 2040 sitäkin opin ymmärtämään :D.

^
Jep. Tuskin kukaan aikalainen näkee omaa aikaansa sen ulkopuolelta. :)
Tosin kehityksen kiihtyessä nykyihmisillä on ihan erilainen mahdollisuus kokea maailman muutoksia elinaikanaan.
Veikkaan että sijoitumme ihmiskunnan pitkän historian muutosvauhdin eksponentiaaliselle käyrälle sen mielenkiintoisimpaan taitekohtaan.

Samalla tavalla viime vuosituhannen eli nuoruuteni itäautotkin näyttävät omaan silmääni jo mielenkiintoisemmilta kuin kaikki "toisiaan muistuttavat" nykyautot. :)

Lyömäsoitanta on sitä ihmisen kaikkein originaaleinta soitantaa, jos historiallista perspektiiviä haluaa. Alussa oli vain hakkalelu ja tahti. :)

Kysehän on lopulta musiikin kuulijan ja kuluttajan subjektiivisista mieltymyksistä; instrumenttien kehityksestä ja evoluutiosta; samalla orkesterien koon kasvusta. Sata vuotta sitten ei ollut olemassakaan niitä lukemattomia vempaimia, joilla musiikkia nykyisin tehdään. Nykyisille vempaimille yhteistä on se, että jos laitettaisiin sähköt poikki, niin eipä soisi soittokaan. Joissain tapauksissa se olisi myös kaikille parempi!

Mutta huvittaa - ja joskus ärsyttääkin - puritaanisten klassisen musiikin harrastajien elitismi, ja snobismi.

Yhtä hyvin voisi väittää, että ruoanlaitossakaan ei ole tapahtunut mitään merkittävää viimeiseen sataan vuoteen. Sekin on lopulta vain makuasia.

JOku joskus mulle esitti ajatuksen, että ihminen tuppaa jämähtämään sen vuosikymmenen muotiin, joka vallitsi silloin, kun hän oli itse elämässään jotenkin tuottoisimmillaan ja omassa huippukohdassaan. Voi olla, että musiikkimaussakin on vähän sama ilmiö.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 25, 2020, 14:03:02
JOku joskus mulle esitti ajatuksen, että ihminen tuppaa jämähtämään sen vuosikymmenen muotiin, joka vallitsi silloin, kun hän oli itse elämässään jotenkin tuottoisimmillaan ja omassa huippukohdassaan. Voi olla, että musiikkimaussakin on vähän sama ilmiö.

Varmaan nuoruuden bilemusalla on aina erityinen paikkansa, mutta tajuaahan sen sitten aikuisena että oli aika junttia mättöä, jos tajuaa.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - joulukuu 25, 2020, 14:17:04

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 25, 2020, 14:03:02
JOku joskus mulle esitti ajatuksen, että ihminen tuppaa jämähtämään sen vuosikymmenen muotiin, joka vallitsi silloin, kun hän oli itse elämässään jotenkin tuottoisimmillaan ja omassa huippukohdassaan. Voi olla, että musiikkimaussakin on vähän sama ilmiö.

Varmaan nuoruuden bilemusalla on aina erityinen paikkansa, mutta tajuaahan sen sitten aikuisena että oli aika junttia mättöä, jos tajuaa.

Noinkohan se oman elämän huippu lopultakaan on siinä nuoruuden bilevaheessa...

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 25, 2020, 14:39:05

Lainaus käyttäjältä: Lenny - joulukuu 25, 2020, 14:17:04
Varmaan nuoruuden bilemusalla on aina erityinen paikkansa, mutta tajuaahan sen sitten aikuisena että oli aika junttia mättöä, jos tajuaa.

Noinkohan se oman elämän huippu lopultakaan on siinä nuoruuden bilevaheessa...

Jaa-a, tiedä sitten millainen tuotanto olikaan mielessä.

Tuon teorian mukaan minun pitäisi kai sitten fanittaa twerkkausta ja trappia.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - joulukuu 25, 2020, 15:04:46

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 25, 2020, 14:39:05

Lainaus käyttäjältä: Lenny - joulukuu 25, 2020, 14:17:04
Varmaan nuoruuden bilemusalla on aina erityinen paikkansa, mutta tajuaahan sen sitten aikuisena että oli aika junttia mättöä, jos tajuaa.

Noinkohan se oman elämän huippu lopultakaan on siinä nuoruuden bilevaheessa...

Jaa-a, tiedä sitten millainen tuotanto olikaan mielessä.

Tuon teorian mukaan minun pitäisi kai sitten fanittaa twerkkausta ja trappia.

Mä luulen, että ajatuksen esittäjä tarkoitti sitä aikaa, jolloin ihminen ITSE tuntee olevansa omalla huipullaan. Usein sen tietty tajuaa vasta jälkeenpäin - että huippu tulikin sitten jo muutama heti sitten ohitettua. Mutta voisin hyvin kuvitella, että tuohon aikaan sitten ikäänkuin hengessään palaaminen vaikkapa vain samaa musiikkia kuunnellen (ja siis se on sitä itselle silloin tärkeältä tuntunutta musaa, ei yleisesti trendikästä)  tuntuu hyvältä. Vähän kuin saisi taas maistaa sitä energiaa, jota silloin itsessään tunsi.

Tämä kuvaus ei varmastikaan ole mikään totuus, vaan lähinnä maalailua. Mutta kyllä siinä ehkä on sellainen totuuden siemen, että itselle merkityksellisessä musiikissa itse musiikin ansioiden lisäksi on aina mukana joku tunnepohjainen juttu, joka musiikkiin on tarttunut vain ihan yksilöllisistä syistä ja tilanteiden kainalossa.  Niinkuin nyt yleensäkin taiteessa ei ollenkaan aina tärkeintä ole jokin objektiivinen tasokkuus, vaan osuminen oikeaan hetkeen ja kolahtaminen itselle täysin henkilökohtaisista syistä.

Mulla se on ainakin mennyt niin, että oma musiikkimaku ja kulttuurimieltymykset muutenkin ovat joskus olleen niin sanotusti "nupullaan". Silloin tulee niitä sellaisia kokemuksia, että ostaa ensimmäisen albuminsa (tai silloin vielä niin tehtiin), innostuu oikein kunnolla jostain leffasta tai levystä jota katselee tai kuuntelee monen monta kertaa.

Tähän liittyy myös se, että kaveripiirissä moni on samassa elämänvaiheessa ja näitä kokemuksia jaetaan ja niistä intoillaan. Jatkuvasti tulee jotain uutta, ja sitä etsitään ja löydetään ja muuta.

Tällaisten kokemusten kohdalla on aika iso rooli sattumalla ja sillä, mitä nyt sattuu juuri sillä hetkellä osumaan vastaan. Tyypillisesti tähän vaikuttaa se, mitä sisarukset ja vanhemmat kuuntelevat, minkälainen musiikki on pinnalla tai kaveripiirissä esillä, jne jne.

Sitten on ehkä joku sellainen elämänvaihe, jossa käy enemmän viihteellä tai nimenomaan yökerhoissa ja tanssipaikoissa. Sitä kautta myös altistuu sille, mikä on sillä seudulla nyt muotia tai suosittua.

Vanhempaan musiikkiin päin oleva vinouma minusta syntyy siitä, että sitten kun myöhemmällä iällä altistuu uusille jutuille ja innostuu itselle uusista jutuista, on vain niin, että kertakaikkiaan millä tahansa hetkellä on olemassa aivan valtavasti enemmän "vanhaa hyvää musiikkia" kuin "uutta hyvää musiikkia". Sille voi altistua vaikka lukemalla jonkun mielestään kiinnostavan henkilön elämäkertaa tai kuuntelemalla jotain haastattelua. Tyypillisesti esimerkiksi klassinen musiikki kolahtaa ihmisille vasta nuoruuden jälkeen jonkin tällaisen hieman eri tyyppisen altistumisen kautta.

Esimerkiksi mulle on tullut 1970-luvun tiettyjen popjuttujen fanitus myöhemmässä ikävaiheessa vähän erilaisista lähteistä. Osittain se on ollut omien vanhempien lapsuuden musiikkia mutta osittain myös ennen heidän aikaansa. Mutta sitä myös hahmottaa aivan eri tavalla. Löytyy vaikka jotain Neil Youngin kamaa, joka osuu oikeaan hetkeen ja kolahtaa. Joku tietty Dylanin biisi tai muu juttu, jota kautta muukin heidän tuotantonsa alkaa vähitellen puhutella ja avautua. Tällaiseen musiikkimatkusteluun ei vaadita sitä, että pitäisi tuntea muita juuri tästä kiinnostuineita ihmisiä tai löytää artisteja ja biisejä jotain tosi vaikeita reittejä. Enemmänkin sieltä voi alkaa hahmottua jotain historiallisia yhteyksiä, että Los Angelesin Laurel Canyonissa on asunut ja vieraillut tiettyä porukkaa, ja melkeinpä johonkin menneen ajan merkittävään "skeneen" voi tutustua täysin nojatuolimatkaillen. Tietää vaikka että tuolla asui Carole King, tuolla Neil Young, tuo tunsi Lennonin, täällä pyöri Warren Zevon tai jotain tällaista.

Monesti minulla johonkin kirjallisuuteen tutustuminen on samanlaista nojatuolista käsin tehtävää aika- ja kulttuurimatkailua.

Tälleen menneisyyteen matkatessa on myös helpompi tuoda siihen jotain nörtteilyä ja tiettyä snobimaisuutta. Mä ajattelen esimerkiksi joistain noista 1960-luvun tai 1970-luvun rock ja pop jutuista silleen, että jälkeenpäin mun on helppo tarkastella sitä semmosena runsaudensarvena ja löytää kaikkia hyviä ja hienoja juttuja, mutta jos mä olisin elänyt silloin, en mä olis ikinä saanut niistä kaikista tietää vaan todennäköisesti fanittanut jotain aivan saatanan noloa ja tyhmää paskaa :D :D  Tai ainakin osittain olis käynyt myös niin.

Joku mainitsi 1980-luvun hevin ja sen, miten sen jälkeen on tullut aika vähän uusia tyylisuuntia musiikkiin. Siinä on tietyllä tavalla perää. Mulle tuli välittömästi mieleen tekno ja rave-kulttuuri. Siihenhän liittyy sellanen että on syntynyt tosi voimakasta yhteisöllisyyttä ja alakulttuurin liikehdintää. Mutta mä jotenkin luulen että sen ihan ytimeen ja hienoihin juttuihin on jotenkin vaikeampi aikamatkustaa, kun se ei se löydy mistään tallenteilta vaan se on ollut enemmän niitä bileitä ja niissä tapahtuvia asioita sekä ihmisten tekemiä juttuja ja kohtaamisia kuin sellaista, minkä voisi sinänsä välittää tallenteina.

Osaako joku heittää esimerkkejä ysärin ja 2000-luvun rave-kulttuurin jälkeisistä alakulttuurin isommista ilmiöistä, joissa uudet musiikillisen ilmaisun muodot olisivat myös olleet keskeisiä?

Mulle tulee alakulttuureista nimittäin mieleen tosi paljon kaikkea harrastuksiin ja nettiin, verkkopelaamiseen, fandomeihin, roolipeleihin ja sen sellaiseen liittyviä juttuja --- mutta ei oikein mitään semmosta missä tietyllä musiikilla ois ihan selkeä rooli.

Oon suuresta osasta musiikkia niin pihalla kuin voi olla :D Mutta mulle tulee tollasta alakulttuurin tyyppistä yhteisöllistä juttua enemmän mieleen sellanen, että musiikkia tekee tuotannon rautaiset ammattilaiset ja ne käyttää kaikki niitä muka uusia elementtejä hieman eri tavoin ja eri sekoituksina. On jotain läheltä mikkiin laulamista, on jotain lattarimusasta juontuvia rytmiklaaveja (reggaeton, Gen-Z Clave yms) sit on samplejen käyttö ja hemmetin ylituotettu soundi jossa on hinkattu pieniä yksityiskohtia, lisätty hitosti volaa ja komopressiota, isoja bass droppeja jostain EDM-musasta ja ja ja :D.

Tosta ehkä syntyy sellanen vaikutelma että mikään tässä ei ole kovin yksilöllistä tai teidän omaa.

Mutta mulla on silti tohon kaikkeen sellanen suhtautuminen että aivan varmasti koko ajan tapahtuu ihan mielettömän hienoja asioita musiikissa. Mä en vaan tiedä niistä mitään :D Suuri osa on sellaisia niin kuin rave-kulttuuri tai joku oikea freestyle rap, että ne toimii tietyssä hetkessä ja ei enää sen jälkeen -- tai et niiden ei ole tarkoitus jäädä pysyviksi artefakteiksi. Sit se mitä mä kuulen radiosta tai jostain muualta on jotain aivan käsittämättömän paljon pienempää kuin jäävuorten huiput suhteessa kokonaisiin jäävuoriin.

Mua kiinnostaa myös Lennyn taannoisen kommentin täsmällinen aikamääre: länsimainen musiikki ei ole kehittynyt sataan vuoteen. Liittyikö siihen joku ajatus sellaisesta, mikä juuri sata vuotta sitten on ollut todella uutta?

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - joulukuu 26, 2020, 21:08:18
Vanhempaan musiikkiin päin oleva vinouma minusta syntyy siitä, että sitten kun myöhemmällä iällä altistuu uusille jutuille ja innostuu itselle uusista jutuista, on vain niin, että kertakaikkiaan millä tahansa hetkellä on olemassa aivan valtavasti enemmän "vanhaa hyvää musiikkia" kuin "uutta hyvää musiikkia".

Tämä on hyvä pointti, ja pätee erityisesti klassiseen musiikkiin, koska se aikaskaala on iso.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - joulukuu 26, 2020, 21:08:18
Mua kiinnostaa myös Lennyn taannoisen kommentin täsmällinen aikamääre: länsimainen musiikki ei ole kehittynyt sataan vuoteen. Liittyikö siihen joku ajatus sellaisesta, mikä juuri sata vuotta sitten on ollut todella uutta?

Se liittyi ehkä oikeastaan enemmän tähän Toopen ja safiirin vääntöön nuottien yhdistelmistä. Sata vuotta sitten todettiin, että tonaalisuus oli ikään kuin kulutettu loppuun, ja perinteistä duuri/molli-pohjaista musiikkia ei enää voi kehittää. Sitten yritettiin kehittää 12 nuotin järjestelmällä mitä kehitettävissä edelleen oli.

Elektroninen musiikki on mielenkiintoinen kysymys. Tekisi mieli sanoa, että sen suurimmat innovaatiot jäivät 90-luvulle, mutta en usko siihen itsekään. Se on genrenä jotenkin niin nopeasti elävä, että en ole pystynyt sitä enää aikoihin seuraamaan. Mutta se on varmaa, että pinnalle pulpahtavat kappaleet ovat aina vain konservatiivisempia, jonkinlaista "aikuisteknoa".

^Minusta tätä pop-rock-genrealueen musaa ei oikeastaan voi ymmärtää vain musiikkina, sillä se on tyypillisesti suorassa yhteydessä tapaan, jolla se tahdissa tanssitaan. Musiikillinen muutos siis on samalla muutos siinä, miten tanssi muuttuu. Sen huomaa tosi selvästi, kun vaikkapa tanssii niiden "vanhojen klassikoiden" tai sitten hip hopin tahtiin. Hip hopiin syntyy lähes itsestään ihan erilainen bounce.

Asia on myös musiikinhistoriallisesti ymmärrettävä, sillä ne bluesin, jazzin, rockin afrikkalaisjuuret tarkoittavat, että kyse on musiikkiperinteestä, jossa tanssi ja musiikki olivat oikeastaan sama asia ja kuuluivat aina yhteen. Niille ei edes ollut omaa sanaansa, vaan vain yksi yhteinen. Aaveen väite hakkalelusta on myös väärä, sillä ensimmäiset soittimet olivat erilaisia kehoon kiinnitettyjä heliseviä ja kilkattavia esineitä, joiden musiikki syntyi tanssiessa.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 27, 2020, 06:00:15
Aaveen väite hakkalelusta on myös väärä, sillä ensimmäiset soittimet olivat erilaisia kehoon kiinnitettyjä heliseviä ja kilkattavia esineitä, joiden musiikki syntyi tanssiessa.

Mistäs tämä tiedetään? Ei se toki huono arvaus ole, mutta kivikautisella tekniikalla on hiukan vaikea saada aikaiseksi helistimiä, jotka kuuluisivat jalkojen töminän yli. Aktiivisesta paukuttelusta lähtee paremmin ääntä.

Mutta joka härillä ajaa se häristä puhuu, kuten sanonta kuuluu.

Lainaus käyttäjältä: urogallus - joulukuu 27, 2020, 09:18:59

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 27, 2020, 06:00:15
Aaveen väite hakkalelusta on myös väärä, sillä ensimmäiset soittimet olivat erilaisia kehoon kiinnitettyjä heliseviä ja kilkattavia esineitä, joiden musiikki syntyi tanssiessa.

Mistäs tämän tiedetään? Ei se toki huono arvaus ole, mutta kivikautisella tekniikalla on hiukan vaikea saada aikaiseksi helistimiä, jotka kuuluisivat jalkojen töminän yli. Aktiivisesta paukuttelusta lähtee paremmin ääntä.

Mutta joka härillä ajaa se häristä puhuu, kuten sanonta kuuluu.

Tiedetään siinä missä nyt yleensä jotain noista ajoista tiedetään. Tämä on nykyinen käsitys asiasta. Eikä ole mitään syytä olettaa, että olisi ollut tarvetta saada aikaiseksi jalkojen töminän ylittävää ääntä, sillä musiikki ja tanssi eivät olleet erillisiä, vaan sama asia. Siten ENSIN oli oletettavasti juuri se jalkojen töminä, jota sitten keksittiin vahvistaa jalkoihin ja kehoon kiinnitetyillä kilkuttimilla. Katso kuvia perinteisiin asuihin pukeutuneistä afrikkalaisista. Nilkoissa ja ranteissa on nimenomaan koruja, jotka hyvinkin kilahtelevat ja kalahtelevat liikkeen myötä. On myös luonteva ajatella, että musiikin ja tanssin ollessa sama asia, sen äänen synnyttäminen tapahtuu tanssien, ei tanssimisen lopettamiseen tai sitä rajoittavaan rummuttamiseen johtavilla tavoilla.

LÄhdet pohtimaan asiaa edelleen siitä länsimaisesta ajattelutavasta lähtien, että on musiikkia ja tanssia erikseen. Se ei kuitenkaan ole afrikkalainen tapa ajatella. Pitää myös muistaa, että tanssiminen ja musisionti olivat yhdessä tapahtuvaa osallistumista yhteiseen tapahtumaan. Ei sellaista yleisöön ja esiintyjiin jaettua kuten meillä länsimaissa nykyään musiikki ymmärretään. Rytmi oli jotakin kehollisesti jaettua, ei passiivisesti kuunneltavaa. Kun tämän muistaa, tulee luontevaksi ajatella, että äänen täytyykin syntyä tanssiessa, ei erottelemalla säestäjät paikoilleen istuviksi ja vain ääntä tuottaviksi.

Sellainen teoria on kyllä olemassa, että musiikin synty olisi yhteydessä kivityökaluihin. Kun juuria ja siemeniä murskattiin, näistä äänistä syntyi rytmiä ja sillä voitiin alkaa leikkiä.

Ehkä noihin spekulaatioihin siitä, mikä on ollut "varhaisin soitin" on pakko suhtautua varauksella. Arkeologinen näyttö on vajavaista, ja sieltä säilyy vain se mitä säilyy. Mikä tää vanha diktumi olikaan taas? Absence of evidence is not evidence of absence.

Esimerkiksi monien alkeellisten pillien ja muiden soitinten jäänteet olisivat hävinneet, kun taas kivityökaluja on enemmän säilynyt, mikä saattaa vinouttaa päätelmiä juuri niiden suuntaan. Tai miksi ei voisi pitää käsiä ensimmäisinä soittimina, kun niitähän voi lyödä vaikka yhteen tai läpsiä niillä omaa kehoa. Joidenkin lähteiden mukaan varhaisimpia säilyneitä soittimia ovat luupillit, mutta mitä tästä oikeastaan voi päätellä?

Muistan joskus kuulleeni sellaista, että musiikin ja tanssin juuret voisivat olla jossain yhdessä työskentelyn rytmiikassa. Työstä tulee hauskempaa, jaksaa paremmin ja siinä tietyn "rytmin" löytäminen helpottaa toimintaa. Sit siihen voi liittyä laulamista tai muuta.

Tollanen väite on mun mielestä kiinnostava ja uskottava ihan omien kokemusten nojalla. Joskus lapsena kun tällaisen ajatuksen kuulin, siinä oli valaisevaa se, että rytmi ja liike ja musiikki voisivat ihan hyvin olla yhteydessä toisiinsa enemmän kuin ehkä meidän kulttuurillisessa viitekehyksessä ihan ensin ajattelee.

Mutta silti tosi vaikea sanoa jostain esihistoriallisesta musiikin synnystä tai ensimmäisistä soittimista mitään varmaa. Mun mielestä ne on väkisinkin spekulaatioita, ja siinä tullaan vielä siihenkin, miten musiikki halutaan määritellä. Jos vaikka selviää, että neandertalinihmisillä ei ollut jotain soittimia tai muita juttuja, joita sapienseilla oli, halutaanko me määritellä musiikki ja soittimet silleen, että musiikilla tarkoitetaan jotain sapiensin erityispiirrettä tai jotain musiikin roolia niiden kulttuurissa? Vai onko musiikin käsite sellainen, että sitä voidaan tietyin varauksin laajentaa tarpeen mukaan koskemaan jopa lintujen laulukäyttäytymistä tai muuta sellaista, jolla ei ole suoraa yhteyttä siihen, mitä musiikilla meidän kulttuurissa tai arkikielessä tarkoitetaan?

Safiirin edelliseen liittyen: Olen kanssa nähnyt esimerkkejä eteläafrikkaisesta tavasta suhtautua musiikkiin sillä tavalla, että jotain biisiä ei voi soittaa muille yksin, vaan se pitää tapahtua yhdessä. Pitää olla muitakin osallisia ja jonkun pitää tanssia se tanssi. Siinä näkyy sellainen että se "laulu" ei ole jotain, mikä osataan yksin, vaan se syntyy siitä, että kaikki tietää tän jutun ja osallistuu. Ehkä siinä on jotain sellaista ajatusta, että yksin voi esittää laulusta jonkun kapean siivun, mutta se ei vielä ole "se laulu".

Uskon hyvin sen, että liikkeen, tanssin ja musiikin välillä ei tarvitse nähdä niin suurta eroa, mutta siinäkin piilee sellainen vaara, että alkaa jotenkin pitää tanssia ylenmääräisenkin ensisijaisena huomaamattaan. Mitäs sitten vokalisaatiot ja esimerkiksi äidin ja lapsen välinen kommunikaatio? Luuletko että ensimmäisiin tuutulauluihin on aina liittynyt jokin "tanssi" tai onko mitä tahansa liikettä mielekästä pitää tanssina?

Mä nyt yritän vaan sanoa, että jos noita asioita ei ole mielekästä erotella, niin ei pitäis olla mitään järkeä sanoa, että ääntä tuotetaan tanssimalla tai että "ensin oli jalkojen töminä". Äänen ei täydy syntyä tanssiessa, mut toisaalta liike liittyy luontaisesti koko hommaan ja äänen tuottamiseenkin. Missä vaiheessa ääni muuttuu musiikiksi tai joku liike tanssiksi.  Mun mielestä sille ei ole mitään yksinkertaista kriteeriä.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - joulukuu 27, 2020, 10:31:13
Sellainen teoria on kyllä olemassa, että musiikin synty olisi yhteydessä kivityökaluihin. Kun juuria ja siemeniä murskattiin, näistä äänistä syntyi rytmiä ja sillä voitiin alkaa leikkiä.

Ehkä noihin spekulaatioihin siitä, mikä on ollut "varhaisin soitin" on pakko suhtautua varauksella. Arkeologinen näyttö on vajavaista, ja sieltä säilyy vain se mitä säilyy. Mikä tää vanha diktumi olikaan taas? Absence of evidence is not evidence of absence.

Esimerkiksi monien alkeellisten pillien ja muiden soitinten jäänteet olisivat hävinneet, kun taas kivityökaluja on enemmän säilynyt, mikä saattaa vinouttaa päätelmiä juuri niiden suuntaan. Tai miksi ei voisi pitää käsiä ensimmäisinä soittimina, kun niitähän voi lyödä vaikka yhteen tai läpsiä niillä omaa kehoa. Joidenkin lähteiden mukaan varhaisimpia säilyneitä soittimia ovat luupillit, mutta mitä tästä oikeastaan voi päätellä?

Muistan joskus kuulleeni sellaista, että musiikin ja tanssin juuret voisivat olla jossain yhdessä työskentelyn rytmiikassa. Työstä tulee hauskempaa, jaksaa paremmin ja siinä tietyn "rytmin" löytäminen helpottaa toimintaa. Sit siihen voi liittyä laulamista tai muuta.

Tollanen väite on mun mielestä kiinnostava ja uskottava ihan omien kokemusten nojalla. Joskus lapsena kun tällaisen ajatuksen kuulin, siinä oli valaisevaa se, että rytmi ja liike ja musiikki voisivat ihan hyvin olla yhteydessä toisiinsa enemmän kuin ehkä meidän kulttuurillisessa viitekehyksessä ihan ensin ajattelee.

Mutta silti tosi vaikea sanoa jostain esihistoriallisesta musiikin synnystä tai ensimmäisistä soittimista mitään varmaa. Mun mielestä ne on väkisinkin spekulaatioita, ja siinä tullaan vielä siihenkin, miten musiikki halutaan määritellä. Jos vaikka selviää, että neandertalinihmisillä ei ollut jotain soittimia tai muita juttuja, joita sapienseilla oli, halutaanko me määritellä musiikki ja soittimet silleen, että musiikilla tarkoitetaan jotain sapiensin erityispiirrettä tai jotain musiikin roolia niiden kulttuurissa? Vai onko musiikin käsite sellainen, että sitä voidaan tietyin varauksin laajentaa tarpeen mukaan koskemaan jopa lintujen laulukäyttäytymistä tai muuta sellaista, jolla ei ole suoraa yhteyttä siihen, mitä musiikilla meidän kulttuurissa tai arkikielessä tarkoitetaan?

Safiirin edelliseen liittyen: Olen kanssa nähnyt esimerkkejä eteläafrikkaisesta tavasta suhtautua musiikkiin sillä tavalla, että jotain biisiä ei voi soittaa muille yksin, vaan se pitää tapahtua yhdessä. Pitää olla muitakin osallisia ja jonkun pitää tanssia se tanssi. Siinä näkyy sellainen että se "laulu" ei ole jotain, mikä osataan yksin, vaan se syntyy siitä, että kaikki tietää tän jutun ja osallistuu. Ehkä siinä on jotain sellaista ajatusta, että yksin voi esittää laulusta jonkun kapean siivun, mutta se ei vielä ole "se laulu".

Uskon hyvin sen, että liikkeen, tanssin ja musiikin välillä ei tarvitse nähdä niin suurta eroa, mutta siinäkin piilee sellainen vaara, että alkaa jotenkin pitää tanssia ylenmääräisenkin ensisijaisena huomaamattaan. Mitäs sitten vokalisaatiot ja esimerkiksi äidin ja lapsen välinen kommunikaatio? Luuletko että ensimmäisiin tuutulauluihin on aina liittynyt jokin "tanssi" tai onko mitä tahansa liikettä mielekästä pitää tanssina?

Mä nyt yritän vaan sanoa, että jos noita asioita ei ole mielekästä erotella, niin ei pitäis olla mitään järkeä sanoa, että ääntä tuotetaan tanssimalla tai että "ensin oli jalkojen töminä". Äänen ei täydy syntyä tanssiessa, mut toisaalta liike liittyy luontaisesti koko hommaan ja äänen tuottamiseenkin. Missä vaiheessa ääni muuttuu musiikiksi tai joku liike tanssiksi.  Mun mielestä sille ei ole mitään yksinkertaista kriteeriä.

Se kyllä on täysin varmasti tiedossa, että länsimainen tapa erotella musiikki ja tanssi tai vaikka teatteri omiksi taiteenlajeikseen on hyvin nuori tapa ajatella. Taide käsitteenä vasta nuori keksintö onkin. Musiikin ja tanssin yhteys on edelleen olemassa afrikkalaisessa perinteessä. Eikä toisaalta vaikkapa Aasiassa erotella toisistaan tanssia ja teatteria. Tai siis ei erotella toimintaa, joka länsimaisen silmiin piirtyy ehkä enemmän musiikkina tai tanssina.

Työlauluperinne on ihan tunnettu perinne ja jotkut armeijan marssilaulut ovat ihan saman asian ilmentymiä. Työskentelyn (ruumiillisen siis) tehokkuus on hyvin usein sidoksissa liikkumisen rytmisyyteen. Tai - imeväisen kyky saada itselleen riittävän tehokkaasti ravintoa on sekin sidoksissa vauvan kykyyn imeä rytmikkäästi. Eikä kävely tai juoksukaan oikein toimisi, ellei se sujuisi tahdikkaasti. Me olemme rytmisiä olentoja luonnoltamme ja siihen lopulta pohjautuu työlaulujen tuoma apu. Banana Boat Song lienee kaikille tuttu joko Delta Rhythm Boysien tai vaikka Harry Belafonten laulamana.

Ihan vastaavastihan hip hop on sekä musiikin että tanssin tyyli.

Oikeastaan afrikkalaisen musiikin yhteydessä siis pitäisi selittääkin se, miksi ne sitten nykyään ajatellaan kuuluvaksi erottamattomasti toisiinsa, jos ne olisivat alunperin olleet erillisiä ilmiöitä. Lisäksi pitäisi selittää, minne on siinä tapauksessa kadonnut monista afrikkalaisista kielistä sana, jolla ne voisi toisistaan erottaa, kun kielessä nyt on vain yksi sana, jolla tarkoitetaan molempia - sekä tanssia että musiikkia.

Lainaus käyttäjältä: urogallus - joulukuu 27, 2020, 09:18:59
Mistäs tämä tiedetään? Ei se toki huono arvaus ole, mutta kivikautisella tekniikalla on hiukan vaikea saada aikaiseksi helistimiä, jotka kuuluisivat jalkojen töminän yli. Aktiivisesta paukuttelusta lähtee paremmin ääntä.

Mutta joka härillä ajaa se häristä puhuu, kuten sanonta kuuluu.

Ehkä se voisi olla jonkin merkittävän "sukupuolentutkijan" näkemys? :)

Kysehän on siitä, mikä varsinaisesti soittimeksi lasketaan. Jalkojen rytminen tömistelykin on kyllä rytmistä soitantaa, vaikka ylimääräistä instrumenttia ei ole. Kehoihin kiinnitettävät helistimet edustavat joka tapauksessa kotibileitä, eli erilaisissa rituaalitansseissa käytettyjä kapineita. En tiedä mutta spekuloin, että ensimmäisillä erikseen tehdyillä soittimilla voisi olla ollut samalla jokin konkreettinen hyötytarkoitus, ei pelkkä musisointi. Esimerkiksi alkeelliset metsätyspillit ja -torvet voisivat olla todennäköisiä "ensimmäisiä soittimia".

Sehän on kuitenkin joidenkin mielestä katkera ajatus, että musiikkikin olisi ollut lähtökohtaisesti jotain uroksekasta hommaa ja vielä niinkin, että miehekkäiden maskuliinimetsästäjien keksimää. :)

Semminkin, että nisäkäslajeissa yleisesti juuri urokset hyödyntävät eri tavoin tuotettuja melodioita ja rituaalitansseja naaraiden päiden pyörälle laittamiseen.

Alkuheimojen tehdessä keskenään vaihdantaa erilaiset alkeelliset soittimet ovat varmaan levinneet heimojen välillä nopsaan. Ilmeisesti myös jousipyssy on ollut keksintönä sellainen, että kun se ensin keksittiin, se on lähtenyt leviämään maailmalla erittäin nopeasti. Vain Australian mantereelta niitä ei ole missään kaivauksissa löydetty. Siellä puhallusputket ovat olleet laajassa käytössä, bumerangi on tullut mukaan kuvioihin joskus myöhemmin. Soittimista sikäläiset torvet ovat nekin erittäin vanhaa perua.

Mutta varmaan ensin on ollut helistimillä varustettuja pantomiimeja, jos olisi naisasianaisia uskominen. Ensimmäiset ranskalaiset miimikotkin ovat olleet jo joskus 60 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. :)

Tyttöbändien markkinastrategia pähkinänkuoressa:

Ensin he markkinoivat itse itseään tyttöbändeinä. Ilmeisin tässä on se, että bändin jäsenet koostuvat nimenomaan tytsyistä.

Sitten suosiota saadessaan he tilittävät mediassa, että kun jako tyttö- ja poikabändeihin on NIIN vanhanaikasta, eikä asiaa edes nykyään katsota tai jaotella sillä tavalla.

Sitten he jatkavat tyttöbändeilyä. :)

Lainaus käyttäjältä: Aave - joulukuu 27, 2020, 15:54:24

Lainaus käyttäjältä: urogallus - joulukuu 27, 2020, 09:18:59
Mistäs tämä tiedetään? Ei se toki huono arvaus ole, mutta kivikautisella tekniikalla on hiukan vaikea saada aikaiseksi helistimiä, jotka kuuluisivat jalkojen töminän yli. Aktiivisesta paukuttelusta lähtee paremmin ääntä.

Mutta joka härillä ajaa se häristä puhuu, kuten sanonta kuuluu.

Ehkä se voisi olla jonkin merkittävän "sukupuolentutkijan" näkemys? :)

Kysehän on siitä, mikä varsinaisesti soittimeksi lasketaan. Jalkojen rytminen tömistelykin on kyllä rytmistä soitantaa, vaikka ylimääräistä instrumenttia ei ole. Kehoihin kiinnitettävät helistimet edustavat joka tapauksessa kotibileitä, eli erilaisissa rituaalitansseissa käytettyjä kapineita. En tiedä mutta spekuloin, että ensimmäisillä erikseen tehdyillä soittimilla voisi olla ollut samalla jokin konkreettinen hyötytarkoitus, ei pelkkä musisointi. Esimerkiksi alkeelliset metsätyspillit ja -torvet voisivat olla todennäköisiä "ensimmäisiä soittimia".

Sehän on kuitenkin joidenkin mielestä katkera ajatus, että musiikkikin olisi ollut lähtökohtaisesti jotain uroksekasta hommaa ja vielä niinkin, että miehekkäiden maskuliinimetsästäjien keksimää. :)

Miten voi Aave olla tuollainen reimuidiootti? Afrikkalainen MIES tanssii. Siellä tanssi ei ole todellakaan mitään "tyttöjen touhua". Mistä perseestä Aave vetelee tähän jotain hämäriä sukupuolikysymyksiään?

Lainaa
Mutta varmaan ensin on ollut helistimillä varustettuja pantomiimeja, jos olisi naisasianaisia uskominen. Ensimmäiset ranskalaiset miimikotkin ovat olleet jo joskus 60 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. :)

Ei, mutta Ludvig XIV kyllä oli innokas balettitanssija. Sai lempinimensä Aurinkokuningaskin siitä, kun esitti eräässä baletissa Aurinkoa. Sukkahousuissaan...

Koville näköjään ottaa Aavelle se, että joku NAINEN kehtaa kyseenalaistaa hänen mutuilunsa. Mitään varsinaisia perusteluja - saati lähteitä - hän ei tietenkään väitteilleen esitä...

Lainaus käyttäjältä: Aave - joulukuu 27, 2020, 17:15:55
Tyttöbändien markkinastrategia pähkinänkuoressa:

Ensin he markkinoivat itse itseään tyttöbändeinä. Ilmeisin tässä on se, että bändin jäsenet koostuvat nimenomaan tytsyistä.

Sitten suosiota saadessaan he tilittävät mediassa, että kun jako tyttö- ja poikabändeihin on NIIN vanhanaikasta, eikä asiaa edes nykyään katsota tai jaotella sillä tavalla.

Sitten he jatkavat tyttöbändeilyä. :)

Beatles oli POIKABÄNDI!

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 27, 2020, 17:27:34

Lainaus käyttäjältä: Aave - joulukuu 27, 2020, 17:15:55
Tyttöbändien markkinastrategia pähkinänkuoressa:

Ensin he markkinoivat itse itseään tyttöbändeinä. Ilmeisin tässä on se, että bändin jäsenet koostuvat nimenomaan tytsyistä.

Sitten suosiota saadessaan he tilittävät mediassa, että kun jako tyttö- ja poikabändeihin on NIIN vanhanaikasta, eikä asiaa edes nykyään katsota tai jaotella sillä tavalla.

Sitten he jatkavat tyttöbändeilyä. :)

Beatles oli POIKABÄNDI!

Beatles tosin loi itsensä pitkälti, Spice Girls:n kaltaiset luomukset ovat vain tuottajien tuotoksia. Hehän hakivat nuo tytöt jostain "talent-kisoista"...
Ei ehkä kannata maailmanhistorian hienointa bändiä verrata noihin 80-2000-luvun tuotoksiin...? ::)

Lainaus käyttäjältä: a4 - joulukuu 25, 2020, 12:41:09
...Kuten antiikkisen tasa-arvon uudet määritelmät toivat yhteiskuntiin uutta hektistä kehitystä naisten ja orjien vapautuessa kaivamaan syveneviä sukupolvikuiluja nostalgiseen vanhaan hyvään aikaan.

Tulevaisuuden musiikki on siis aiempaa rikkaampaa ja heinäsirkkojen siritystä vanhoille polville tai pikemminkin korville.

En oikein näe, mihin tuo uusi musiikki voi perustua, kun melodianäkemykset ovat jo niin läpikäytyjä. Tulkintoja ja tyylejä toki keksitään, varmaan uusia soittimiakin, mikäs siinä. Mutta melodioien suhteen on hyvin vaikea enää luoda uutta, kun melodiat ovat jo niin käyty lävitse. Juu, niitä on vain rajallisesti...

Lainaus käyttäjältä: Lenny - joulukuu 25, 2020, 14:17:04

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 25, 2020, 14:03:02
JOku joskus mulle esitti ajatuksen, että ihminen tuppaa jämähtämään sen vuosikymmenen muotiin, joka vallitsi silloin, kun hän oli itse elämässään jotenkin tuottoisimmillaan ja omassa huippukohdassaan. Voi olla, että musiikkimaussakin on vähän sama ilmiö.

Varmaan nuoruuden bilemusalla on aina erityinen paikkansa, mutta tajuaahan sen sitten aikuisena että oli aika junttia mättöä, jos tajuaa.

Usein nuoret ehkä eivät tajua musiikkia, kokemus kasvattaa. Oman aikansa musiikki toki voi olla sitä rappia tai hiphopin kaltaista, ymmärtämättä sitä, että oikeaakin musiikkia on tehty...

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 27, 2020, 06:00:15
^Minusta tätä pop-rock-genrealueen musaa ei oikeastaan voi ymmärtää vain musiikkina, sillä se on tyypillisesti suorassa yhteydessä tapaan, jolla se tahdissa tanssitaan. Musiikillinen muutos siis on samalla muutos siinä, miten tanssi muuttuu. Sen huomaa tosi selvästi, kun vaikkapa tanssii niiden "vanhojen klassikoiden" tai sitten hip hopin tahtiin. Hip hopiin syntyy lähes itsestään ihan erilainen bounce.

Asia on myös musiikinhistoriallisesti ymmärrettävä, sillä ne bluesin, jazzin, rockin afrikkalaisjuuret tarkoittavat, että kyse on musiikkiperinteestä, jossa tanssi ja musiikki olivat oikeastaan sama asia ja kuuluivat aina yhteen. Niille ei edes ollut omaa sanaansa, vaan vain yksi yhteinen. Aaveen väite hakkalelusta on myös väärä, sillä ensimmäiset soittimet olivat erilaisia kehoon kiinnitettyjä heliseviä ja kilkattavia esineitä, joiden musiikki syntyi tanssiessa.

Kai myös tiedät sen, että bluesin 8/12/16- tahtinen järjestelmä on toistoa. Melodia jää vähän toissijaiseksi. "Maailmassa on miljoona hienoa tai vähemmän hienoa" blues-biisiä, kun toistavat perusrakennelmaa. Status Quokin on soittanut samoja biisejä aina, kuten bluesmuusikotkin.

Lainaus käyttäjältä: Aave - joulukuu 27, 2020, 15:54:24
Sehän on kuitenkin joidenkin mielestä katkera ajatus, että musiikkikin olisi ollut lähtökohtaisesti jotain uroksekasta hommaa ja vielä niinkin, että miehekkäiden maskuliinimetsästäjien keksimää. :)

Semminkin, että nisäkäslajeissa yleisesti juuri urokset hyödyntävät eri tavoin tuotettuja melodioita ja rituaalitansseja naaraiden päiden pyörälle laittamiseen...

Voi muuten olla näin... Uros esittää pätevyyttään.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 27, 2020, 20:47:59

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 27, 2020, 17:27:34

Lainaus käyttäjältä: Aave - joulukuu 27, 2020, 17:15:55
Tyttöbändien markkinastrategia pähkinänkuoressa:

Ensin he markkinoivat itse itseään tyttöbändeinä. Ilmeisin tässä on se, että bändin jäsenet koostuvat nimenomaan tytsyistä.

Sitten suosiota saadessaan he tilittävät mediassa, että kun jako tyttö- ja poikabändeihin on NIIN vanhanaikasta, eikä asiaa edes nykyään katsota tai jaotella sillä tavalla.

Sitten he jatkavat tyttöbändeilyä. :)

Beatles oli POIKABÄNDI!

Beatles tosin loi itsensä pitkälti, Spice Girls:n kaltaiset luomukset ovat vain tuottajien tuotoksia. Hehän hakivat nuo tytöt jostain "talent-kisoista"...
Ei ehkä kannata maailmanhistorian hienointa bändiä verrata noihin 80-2000-luvun tuotoksiin...? ::)

Kyllä niistä samoista talent-kisoista on ponnistanut myös poikabändejä. On myös tyttöbändejä, jotka eivät ole tuottajien tuotoksia. Tietenkin, jos tyttöbändin määritelmä jo tarkoittaa, ettei sellaiseksi voi laskea vaikkapa Tarharyhmää, kun se ei ole pelkkä miestuottajan märkä päiväuni.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 27, 2020, 20:53:34

Lainaus käyttäjältä: a4 - joulukuu 25, 2020, 12:41:09
...Kuten antiikkisen tasa-arvon uudet määritelmät toivat yhteiskuntiin uutta hektistä kehitystä naisten ja orjien vapautuessa kaivamaan syveneviä sukupolvikuiluja nostalgiseen vanhaan hyvään aikaan.

Tulevaisuuden musiikki on siis aiempaa rikkaampaa ja heinäsirkkojen siritystä vanhoille polville tai pikemminkin korville.

En oikein näe, mihin tuo uusi musiikki voi perustua, kun melodianäkemykset ovat jo niin läpikäytyjä. Tulkintoja ja tyylejä toki keksitään, varmaan uusia soittimiakin, mikäs siinä. Mutta melodioien suhteen on hyvin vaikea enää luoda uutta, kun melodiat ovat jo niin käyty lävitse. Juu, niitä on vain rajallisesti...

Sä kun et olekaan säveltäjä. Onneksi.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 27, 2020, 21:09:55

Lainaus käyttäjältä: Aave - joulukuu 27, 2020, 15:54:24
Sehän on kuitenkin joidenkin mielestä katkera ajatus, että musiikkikin olisi ollut lähtökohtaisesti jotain uroksekasta hommaa ja vielä niinkin, että miehekkäiden maskuliinimetsästäjien keksimää. :)

Semminkin, että nisäkäslajeissa yleisesti juuri urokset hyödyntävät eri tavoin tuotettuja melodioita ja rituaalitansseja naaraiden päiden pyörälle laittamiseen...

Voi muuten olla näin... Uros esittää pätevyyttään.

Ja silti - musiikkioppilaitokset pursuavat tyttöjä. Musiikkioppilaista taiteen perusopetuksessa on poikia vain rapiat 35 %. Uroiluun kai sitten kuuluu myös ajatus, että lahjattomat harjoittelee ja opiskelee alaa. Uroolle riittää osaamaton rämpyttäminen ja nahkahousut.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 27, 2020, 14:12:03
Se kyllä on täysin varmasti tiedossa, että länsimainen tapa erotella musiikki ja tanssi tai vaikka teatteri omiksi taiteenlajeikseen on hyvin nuori tapa ajatella. Taide käsitteenä vasta nuori keksintö onkin. Musiikin ja tanssin yhteys on edelleen olemassa afrikkalaisessa perinteessä. Eikä toisaalta vaikkapa Aasiassa erotella toisistaan tanssia ja teatteria. Tai siis ei erotella toimintaa, joka länsimaisen silmiin piirtyy ehkä enemmän musiikkina tai tanssina.

Mun mielestä sä ehkä vähän liikaa eksotisoit ja eriytät tässä näitä kullttuureita toisistaan.

Liikkeen ja rytmin yhteys musiikkiin on ihan yhtä lailla olemassa missä tahansa kulttuurissa. On marssilauluja ja on työlauluja ja kaikenlaista muutakin kuin joku abstraktin tason "länsimaisen musiikkikäsityksen" määrittämä skeema asioista.

Sellaisessa tilanteessa, jossa musisoidaan spontaanisti ja tuotetaan vaikka joku ihan oma laulu siihen tilanteeseen, se näkyy ihan yhtä selvästi suomalaisten kuin afrikkalaistenkin keskuudessa, ettei sellaista selkeää eroa liikkeen ja muun musisointiin liittyvän välillä ole.

Jos ajatellaan että musiikki on jotain mitä jokseenkin formaalisti opiskellaan ja opitaan, siinä päästään sit siihen jossa vois sanoa, että "en osaa laulaa" tai "en osaa tanssia" -- eli nää onkin semmosia asioita, joihin vaaditaan joku ammattitaito ja osaaminen. Vasta tämmösessä yhteydessä oikeastaan tulee vastaan se, että ne hallittavat asiat ois jollain lailla "eri asioita".

Silloin kun kyse on johonkin tilanteeseen eläytymisestä ja siihen liittyy joku vokalisointi tai joku liike, se ei oikeastaan ole kauhean selvää, että nyt on kyse tanssimisesta  -- tai että siinä ois kyse jonkun tietyn äänten sarjan esittämisestä melodiana tai jonkun tietyn liikkeiden sarjan esittämisestä tanssina.

Tässä näkyy sekin että monesti tollasta hetken musiikillista fiilistelyä ei edes pidettäisi varsinaisena lauluna tai biisinä. Sille mitä se on ei oikein ole mitään nimeä, vaan se on vain joku juttu :D Sit jos siihen palataan ja sitä järjestelmällisemmin aletaan miettiä, ajatellaan että oikei, tässä on tää osa, toi osa, kertsi, yms. -- silloin vasta siitä tehdään ns. "biisi".

Kun sanot hyvin ylimalkaisesti, että afrikkalaisessa perinteessä ei erotella laulua ja tanssia toisistaan, ymmärrän ainakin jollakin tasolla, mitä tarkoitat, ja olen esittänyt siinä vanavedessä hyvin samankaltaisen ajatuksen. Mä taas väitän että ne todennäköisesti kyllä erottelee asioita toisistaan ja pystyy erottelemaan ihan samalla tavalla kuin mekin -- ja sit taas sellaiset tilanteet, joissa niitä ei erotella, on kyllä olemassa täälläkin. Ehkä on niin, että jossain afrikkalaisissa perinteissä se että liikettä ei välttämättä erotella erikseen tanssiksi vaan nähdään se vain osana kokonaisuutta on... näkyvämpi ja isompi osa kulttuuria, kun taas meillä se on enemmän taustalla, piilossa ja marginaalissa.

Mutta joo :D Tunnustan että tää on jostain ihan olemattoman pienistä asioista nillittämistä, eikä mulla varmaan ole tässä kovin selkeänä se, mitä olisin tuomassa tähän lisää. Kunhan nyt vaan rönsyilen jotain :P

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - joulukuu 28, 2020, 14:28:35

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 27, 2020, 14:12:03
Se kyllä on täysin varmasti tiedossa, että länsimainen tapa erotella musiikki ja tanssi tai vaikka teatteri omiksi taiteenlajeikseen on hyvin nuori tapa ajatella. Taide käsitteenä vasta nuori keksintö onkin. Musiikin ja tanssin yhteys on edelleen olemassa afrikkalaisessa perinteessä. Eikä toisaalta vaikkapa Aasiassa erotella toisistaan tanssia ja teatteria. Tai siis ei erotella toimintaa, joka länsimaisen silmiin piirtyy ehkä enemmän musiikkina tai tanssina.

Mun mielestä sä ehkä vähän liikaa eksotisoit ja eriytät tässä näitä kullttuureita toisistaan.

Mielestäni siitä jopa muuten kirjoitinkin. En todellakaan väitä, etteikö näin olisi. MUTTA - on varsin länsimainen tapa ajatella, että musiikki on musiikki aja tanssi tanssia, kun taas joissakin kielissä ei edes ole omaa sanaa näille erikseen. Jos jotain, niin lähinnä yritän muistuttaa siitä, että juuri tämä erillisiksi luokitteleminen tuskin on ollut sen kummemmin musiikin, tanssin kuin nykyään taiteeksi kutsumammem toiminnan tilanne silloin, kun ihminen ensimmäisiä tanssiaskeleitaan otti tai musikaalisia ääniä ilmoille saattoi.

Lainaa
Liikkeen ja rytmin yhteys musiikkiin on ihan yhtä lailla olemassa missä tahansa kulttuurissa. On marssilauluja ja on työlauluja ja kaikenlaista muutakin kuin joku abstraktin tason "länsimaisen musiikkikäsityksen" määrittämä skeema asioista.

Mutta länsimainen malli ON käsittää työ työksi ja laulu lauluksi.

LainaaSellaisessa tilanteessa, jossa musisoidaan spontaanisti ja tuotetaan vaikka joku ihan oma laulu siihen tilanteeseen, se näkyy ihan yhtä selvästi suomalaisten kuin afrikkalaistenkin keskuudessa, ettei sellaista selkeää eroa liikkeen ja muun musisointiin liittyvän välillä ole.

Ja silti - meillä on oma sanansa musiikille ja oma tanssille. Miksi, jos en tosiaan ovat sama asia, eikä niitä toisistaan erotella?

[qquote]
Jos ajatellaan että musiikki on jotain mitä jokseenkin formaalisti opiskellaan ja opitaan, siinä päästään sit siihen jossa vois sanoa, että "en osaa laulaa" tai "en osaa tanssia" -- eli nää onkin semmosia asioita, joihin vaaditaan joku ammattitaito ja osaaminen. Vasta tämmösessä yhteydessä oikeastaan tulee vastaan se, että ne hallittavat asiat ois jollain lailla "eri asioita". [/quote]

Ei kyllä ne muutenkin ovat meidän kulttuurissamme eri asioita ja mieltyvät erillisinä toimintoina. Kysymys ei ole todellakaan vain jostain ammattiosaamisesta. Kyllä väitän, että Suomessa peruskoulussa ei todellakaan ole tapana tanssia musiikin tunneille, eikä koulun kuoro pistä jalalla koreasti, koska ovat vain sellaisia osaamattomia harrastajia, joiden kohdalla musiikkia ei tanssimisesta erotella.

Lainaa
Silloin kun kyse on johonkin tilanteeseen eläytymisestä ja siihen liittyy joku vokalisointi tai joku liike, se ei oikeastaan ole kauhean selvää, että nyt on kyse tanssimisesta  -- tai että siinä ois kyse jonkun tietyn äänten sarjan esittämisestä melodiana tai jonkun tietyn liikkeiden sarjan esittämisestä tanssina.

Mutta siltikin on ihan selvää, onko kyse jostakin tanssintapaisesta vai musiikintapaisesta. Et taatusti puhuisi siitä, miten vauva musisoi hytkyessään musiikin tahdissa. Etkä kutsu sen vauvan paukuttaessa kattiloita kauhalla tanssimiseksi. Vauvan hytkynnän kutsuminen tanssimiseksi on kuitenkin täysin luonteva ilmaus ja kattiloiden paukuttelusta on tavanomaista käyttää kuvausta rummuttaminen tai soittaminen - jotka ovat musiikin tuottamista.

Lainaa
Tässä näkyy sekin että monesti tollasta hetken musiikillista fiilistelyä ei edes pidettäisi varsinaisena lauluna tai biisinä. Sille mitä se on ei oikein ole mitään nimeä, vaan se on vain joku juttu :D Sit jos siihen palataan ja sitä järjestelmällisemmin aletaan miettiä, ajatellaan että oikei, tässä on tää osa, toi osa, kertsi, yms. -- silloin vasta siitä tehdään ns. "biisi".

Mä en ole esittänyt mitään tällaista jakoa "oikeaan" musiikkiin ja "oikeaan" tanssiin muun ollessa vain jotain taidotonta fiilistelyä. Mutta kyllä väitän, että ne taidottomat fiilistelytkin meidän kulttuurissamme osataan jakaa joko tanssin tai musiikin alueelle riippuen toiminnasta. Mulle tässä musiikiksi kelpaa mikä tahansa suihkuhoilotus ja tanssimiseksi liikehdintä, jonka ihminen itse - tai vaikka vain sen katsoja - tanssiksi mieltää.

Lainaa
Kun sanot hyvin ylimalkaisesti, että afrikkalaisessa perinteessä ei erotella laulua ja tanssia toisistaan, ymmärrän ainakin jollakin tasolla, mitä tarkoitat, ja olen esittänyt siinä vanavedessä hyvin samankaltaisen ajatuksen. Mä taas väitän että ne todennäköisesti kyllä erottelee asioita toisistaan ja pystyy erottelemaan ihan samalla tavalla kuin mekin -- ja sit taas sellaiset tilanteet, joissa niitä ei erotella, on kyllä olemassa täälläkin.

Mutta - kun kielessä ei ole sanaa musiikki ja tanssi, vaan vain yksi käsite, jolla viitataan molempiin!

Lainaa
Ehkä on niin, että jossain afrikkalaisissa perinteissä se että liikettä ei välttämättä erotella erikseen tanssiksi vaan nähdään se vain osana kokonaisuutta on... näkyvämpi ja isompi osa kulttuuria, kun taas meillä se on enemmän taustalla, piilossa ja marginaalissa.

Kyse ei ole liikkeen ja tanssin erosta, vaan tanssin erottamisesta musiikista. Kuten nyt miljuunannen kerran siis toistan: jos edes ei ole eri sanaa näille kahdelle, lienee aika turvallista ajatella, ettei silloin kyseistä kieltä puhuvat ihmiset niitä erillisinä myöskään näe.

Vrt. suomen kielessä ei käytetä erillistä sanaa kuvaamaan sitä, kun näyttelijä elehtii ja ilmehtii ja liikkeellä näyttelee osaansa ja sitten erikseen sanaa sille, kun hän äänellään puhuu ja tuottaa erilaisia sävyjä puheeseensa. Tämä kaikki on vain sitä näyttelemistä, johon siis ajatellaan kuuluvan sekä näyttelijän kehollinen toiminta ja hänen puheensa ja muu äänellinen toimintansa. Kyllä me pystymme erottamaan toisistaan näyttelijän liikehdinnän ja äänellisen ilmaisun. Joskus näyttelijä näyttelee vain äänellään (kuunnelmassa, dubatessa), joskus taas vain liikkeillään ja kehollaan (rooli ilman vuorosanoja). Mutta me emme pidä niitä erillisinä asioina, vaan miellämme ne kuuluvaksi kokonaisuuteen, jota kutsumme näyttelemiseksi. Luulen että tähän tapaan voisi tuo afrikkalaismallinen ajattelu niputtaa musiikin ja tanssin yhdeksi kokonaisuudeksi, josta ei ole mielekästä erotella äänellistä osaa ja liikkeellistä osaa.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 28, 2020, 17:36:20
Kyse ei ole liikkeen ja tanssin erosta, vaan tanssin erottamisesta musiikista. Kuten nyt miljuunannen kerran siis toistan: jos edes ei ole eri sanaa näille kahdelle, lienee aika turvallista ajatella, ettei silloin kyseistä kieltä puhuvat ihmiset niitä erillisinä myöskään näe.

Sulla on varmaan tästä paljon näkemystä ja taustatietoakin, mutta sä ajattelet tätä aivan liian hätäisesti.

1) Nää tämmöset "ei ole sanaa" -jutut ei määrää ajattelua tai edes havaintoa ihan tolla tavalla kuin väität. Ymmärrän että et oikeasti ajattele niin tai et ole edes ajatellut koko asiaa kovin pitkälle, vaan se nyt vain palvelee tässä jotain retorista funktiota, mutta silti.

2) Jos oletetaan että määräisi, miten ihmeessä kun näillä jollain ei ole erikseen sanaa "tanssi", voit puhua tästä ikään kuin olettaen että meidän erottelu esimerkiksi "tanssin" ja "liikkeen" välillä olis jotenkin sovellettavissa samalla tavalla siihen niiden käsitteeseen -- eli että se vastais just meidän "tanssimista" ja noudattais muissa suhteissa samaa kaavaa kuin meidän "tanssi" esim siinä, miten se erotetaan liikkeestä.

Jos sä haluat tosissaan vääntää tosta jonkun Sapirin-Whorfin hypoteesi-argumentin, kannattais ehkä aloittaa siitä, että listaat ensin kaikkia niitä lukuisten afrikkalaisten kielten relevantteja sanoja, joissa ei ole käsitteellistä eroa laulun ja tanssin tai musiikin ja tanssin välillä.

Mua ärsyttää toi sun asenne selittää mulle, miten ne "meidän kultturissamme mieltyvät erillisinä toimintoina". Tavallaan sä olet kaventava ja holhoava mua ja "länsimaista kulttuuria" kohtaan ja samalla myös kaikkia afrikkalaisia kohtaan :D Ja mun pitäis vaan sanoa että hyvä että sä tiedät tän asian ja voit kertoa sekä mulle muusikkona että kaikille afrikkalaisille nätisti yhteeniputettuina, miten ne ajattelee ja miten nää asiat noin niin kuin oikeasti menee.

Ymmärrän silti sen pointin mitä yrität sanoa länsimaisesta kontra afrikkalaisesta tavasta ajatella. Ja mun ei varmaan pitäis nyt ollenkaan puuttua tähän vaan antaa sun vaan selittää, miten sä näet tän asian. Ehkä se kytkeytyy taas johonkin laajempaan tossa isossa keskustelussa, jossa taas joku pointti mitä mä nyt luulen tässä tuovani esiin onkin ihan turha juttu ja lillukanvarsi.

^
^^

Sana kuusi tarkoittaa useampaa asiaa riippuen asiayhteydestä ainakin suurimmalle osalle suomea äidinkielenään puhuvista, mutta samaa emme voi sanoa sanasta sukupuoli.

Eli jos asiayhteys muuttuu riittävästi ja/tai niitä erilaisia elämässään toistuvasti kohtaa, hitaampikin oppii erottamaan useamman merkityksen samalle sanalle, mutta jos asiayhteyksien välillä ei näe riittävän johdonmukaista eroa ja/tai elämässään ei juuri kohtaa tilanteita, joissa asiaa tulisi pohdittua, sana tulkitaan melkein väkisinkin joskus väärän/epätarkan merkitysten kautta.

En ole ihan varma, jäisikö ihmisiltä huomaamatta ero musiikin ja tanssimisen välillä, jos molempia kutsuttaisiin musiikiksi. Tosin jos musiikilla ja tanssimisella tarkoitettaisiin steppausta, silloin voisi olla kiusaus ymmärtää ne samana asiana.

Esitystä seurattaessa tanssi tekee visuaaliselle informaatiolle suurin piirtein saman kuin musiikki auditiiviselle informaatiolle. Osallistuttaessa niillä ei kyllä ole juuri mitään eroa.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - joulukuu 28, 2020, 22:26:55

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 28, 2020, 17:36:20
Kyse ei ole liikkeen ja tanssin erosta, vaan tanssin erottamisesta musiikista. Kuten nyt miljuunannen kerran siis toistan: jos edes ei ole eri sanaa näille kahdelle, lienee aika turvallista ajatella, ettei silloin kyseistä kieltä puhuvat ihmiset niitä erillisinä myöskään näe.

Sulla on varmaan tästä paljon näkemystä ja taustatietoakin, mutta sä ajattelet tätä aivan liian hätäisesti.

1) Nää tämmöset "ei ole sanaa" -jutut ei määrää ajattelua tai edes havaintoa ihan tolla tavalla kuin väität. Ymmärrän että et oikeasti ajattele niin tai et ole edes ajatellut koko asiaa kovin pitkälle, vaan se nyt vain palvelee tässä jotain retorista funktiota, mutta silti.

LainaaMusiikki on erityisen tärkeää afrikkalaisessa tanssissa, niinkin tärkeä, että monissa afrikkalaisissa kulttuureissa ei ole kahta sanaa kielessä, joita käytetään erottamaan nämä kaksi toisistaan, vaan yksi sana tarkoittaa molempia. Eli pohjimmiltaan kun termiä "musiikki" käytetään afrikkalaisessa kulttuurissa, se sisältää myös tanssin. Toisin kuin monissa länsimaalaisissa sivilisaatioissa, afrikkalaisessa kulttuurissa musiikki ja tanssi merkitsevät niin paljon enemmän, kuin vain hauskanpitoa. Monissa kulttuureissa tanssi on yleensä kahden ihmisen välillä. Afrikan kulttuurissa tanssi tapahtuu yleensä yhteisössä tai ryhmässä ja sillä on tietty tarkoitus. Utilitaristisen ajatuksen mukaan asian arvo riippuu sen käytöstä eikä sen kauneudesta. Afrikkalainen musiikki on monin tavoin utilitaristinen toiminto, jota käytetään elämän tärkeissä tapahtumissa, kuten lapsen nimeämisseremonia, naimaoikeudet, maatalousaktiviteetit, kansalliset seremoniat, sota-ajat, uskonnolliset seremoniat ja kuolleiden seremoniat.

https://sepansoitto.fi/musiikin-merkitys-afrikkalaisessa-kulttuurissa/

Lainaa
2) Jos oletetaan että määräisi, miten ihmeessä kun näillä jollain ei ole erikseen sanaa "tanssi", voit puhua tästä ikään kuin olettaen että meidän erottelu esimerkiksi "tanssin" ja "liikkeen" välillä olis jotenkin sovellettavissa samalla tavalla siihen niiden käsitteeseen -- eli että se vastais just meidän "tanssimista" ja noudattais muissa suhteissa samaa kaavaa kuin meidän "tanssi" esim siinä, miten se erotetaan liikkeestä.

Esittämäni väite ei millään tapaa edellytä tuollaista. Se tanssi voisi olla ihan millaista tahansa. Afrikkalaisten kulttuurien tanssit myös ovat hyvin erilaisia kuin länsimaisen kulttuurin tanssit. Eikä tanssia ole edes syytä yrittää erottaa liikkeestä. Kaikki liike voi olla tanssia. Tanssi on ennemminkin erilainen suhde likkeeseen kuin erilainen liike. Tanssi on siis tietynlainen asenne. Sama koskee musiikkia. Mulle sopii myös ajatus, ettei ole mitään tanssia kulttuureissa, vaan vain tansseja - erilaisia. Kuten sitten myös toteamme vastaavasti musiikista: ei ole mitään musiikin yläkäsitettä, vaan vain bluesia, gamelania ja liedejä.

LainaaJos sä haluat tosissaan vääntää tosta jonkun Sapirin-Whorfin hypoteesi-argumentin, kannattais ehkä aloittaa siitä, että listaat ensin kaikkia niitä lukuisten afrikkalaisten kielten relevantteja sanoja, joissa ei ole käsitteellistä eroa laulun ja tanssin tai musiikin ja tanssin välillä.

Mistä se LAULU tähän pomppas? Ajattelitko nyt siis esittää, että laulu ei ole musiikkia? Vai että vain laulu on musiikkia, muu musisointi onkin tanssia? Sä nyt taas yrität ymmärtää tämän ihan vituralleen. Afrikkalaisissa kulttuureissa siis tanssiminen ja musiikki mielletään siihen tapaan kuuluvaksi yhteen, ettei heillä ole ollut tarvetta niitä kuvaaville erillisille sanoille. Tämä ei ole väite, etteivätkö arfikkalaiset tajuaisi, että rummun ääni on kuultavaa, mutta liike näköaistilla havaittavaa ja kehossa tunnettavaa. Mutta kulttuurissa, jossa ei kaivata erillistä sanaa sille kuultavalle äänelle, jonka yhteydessä liikehditään, voidaan jokseenkin turvallisesti olettaa, että tuo kulttuuri ymmärtää nuo asiat sillä tavalla yhteen kuuluviksi, että ne TAPAHTUVAT samaan aikaan ja yhteydessä toisiinsa, kuuluvat samaan tilanteeseen. Ei siis ole tarvis erikseen mainita, että nyt saa myös liikehtiä, ei tarvitse vain kuunnella. Afrikkalaismusassahan - jota niiden afrikkalaisten tanssien yhteydessä soitetaan - on myös rakenne, jossa musiikissa break kertoo tanssijoille, että liikekuvio vaihtuu.

Kyllä länsimaissakin sitten on erikseen paljon nimenomaan tanssittavaksi tarkoitettua musiikkia. Klassinen musakin on täynnä masurkkaa, polkkaa, valssia ja poloneesia. Suomalainen kansanmusiikki on polskaa,  jenkkaa ja polskaa. Mutta meillä on myös paljon musiikkia, johon nimenomaan EI tanssita - virret nyt ihan ensimmäisinä, sillä eihän kirkossa edes saanut tanssia jonnekin 1980-luvulle saakka. Kirkkokonsertteja kyllä sopi järjestää.

Etkö nyt ole vähän kolonialistisen alentuvasti lähtenyt ottamaan tämän musiikki-sanamme merkityksen lähtökohtana? Mikset itse lähde ensin todistamaan, että tosiaan länsimaisissa kielissä musiikki-sanan merkitys on sama ja tarkoittaa juuri tietynlaista äänen tuottamista. Vai onko siinä edes ääni merkityksellinen? Entäs Cagen 4.33? 

LainaaMua ärsyttää toi sun asenne selittää mulle, miten ne "meidän kultturissamme mieltyvät erillisinä toimintoina". Tavallaan sä olet kaventava ja holhoava mua ja "länsimaista kulttuuria" kohtaan ja samalla myös kaikkia afrikkalaisia kohtaan :D Ja mun pitäis vaan sanoa että hyvä että sä tiedät tän asian ja voit kertoa sekä mulle muusikkona että kaikille afrikkalaisille nätisti yhteeniputettuina, miten ne ajattelee ja miten nää asiat noin niin kuin oikeasti menee.

No nyt sitten vain todistamaan, että suomenkielessä tanssikielto tarkoittaa, ettei saa hoilata virsiä.

Olen kyllä erittäin tietoinen siitä, ettei oikeastaan ole mitään syytä puhua jostain "afrikkalaisesta musiikista ja tanssista", sillä Afrikka on iso manner, jonka alueella on monia erilaisia kulttuureja ja musiikki/tanssiperinteitä. Tämän keskustelun piirissä nyt kuitenkin ei ehkä tällainen tarkkuus ehken ole tarpeellista. Varsinkin, kun siis alunperin ei edes puhuttu nykyisestä tai edes lähimenneisyyden afrikkalaisuudesta, vaan jostain esihistorian alkuhämäristä, jolloin ihminen ensimmäisiä tanssiaskeleitaan tapaili. Siinä vaiheessa kaikki olivat afrikkalaisia.

LainaaYmmärrän silti sen pointin mitä yrität sanoa länsimaisesta kontra afrikkalaisesta tavasta ajatella. Ja mun ei varmaan pitäis nyt ollenkaan puuttua tähän vaan antaa sun vaan selittää, miten sä näet tän asian. Ehkä se kytkeytyy taas johonkin laajempaan tossa isossa keskustelussa, jossa taas joku pointti mitä mä nyt luulen tässä tuovani esiin onkin ihan turha juttu ja lillukanvarsi.

Tai - sä omassa pienessä päässäsi olet kuvitellut kirjoittamani taustalle vaikka millaisia kummallisia musiikin tai tanssin määritelmiä ja rajauksia, joita vastaan nyt nouset barrikadeille. Eiköhän nyt ole ihan oma tehtäväsi todistaa asia, jos todella siis väität, että suomenkielessä musiikki pitää sisällään myös tanssimisen. Mene sen jälkeen kertomaan se pastoreille, jotta älyävät ottaa ne kirkonpenkit pois, että kirkkomusiikki mahtuu saliin. Tai kerro, miten ankarasti Suomessa valvottiin tanssikiellon aikaan, ettei kukaan vain lurauta "Jumala ompi linnamme".   

Seuraavaksi voimme alkaa jutskailla siitä, onko sinistä väriä olemassa:
https://www.uusisuomi.fi/uutiset/jannan-aarella-sinista-varia-ei-ennen-ollut-olemassakaan-eika-joillekin-vielakaan/7a955a7b-6b1e-33ed-bf71-f3b0af38673b

Haluatko, että vielä laulan sulle lisää ja maalaan parit kuvat? Koska eiks nekin pidä ENSIN jotenkin todistaa kirjoittamisesta erillisiksi toiminnoiksi? Muutoinhan ne hyvinkin tarkoittavat ihan samaa. Sapirin-Whorfia vain kehiin kaveri, jos yrität väittää, että kirjoittaminen on eri asia kuin kuvallinen ilmaisu. Alunperin ovat nekin sentään olleet ihan samaa ja kirjaimet ovat kuvista muodostuneita yksinkertaistuksia. Mikä siis todistaisi, että tarkoitamme kirjoittamisella jotain muuta kuin piirtämisellä? Ei nyt perskules ainakaan se, että meillä on kaksi eri sanaa ja käsitettä niille. Kyllä mun käsi tässä liikkuu ihan kuten piirtäessäni, joten missä ero?  Ääntäkin syntyy - naps ja naps. Tämä on siis kuva-musiikillinen esitys eikä mikään kirjoitus.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 28, 2020, 07:02:47
Ja silti - musiikkioppilaitokset pursuavat tyttöjä. Musiikkioppilaista taiteen perusopetuksessa on poikia vain rapiat 35 %. Uroiluun kai sitten kuuluu myös ajatus, että lahjattomat harjoittelee ja opiskelee alaa. Uroolle riittää osaamaton rämpyttäminen ja nahkahousut.

Musikaalisten näkemysten luojista kai enemmistö on miehiä?
Mainitse meille joku naissäveltäjä, sellainen merkittävä?

Musiikissa tulkintojen määrä on rajaton, puhuin vain siitä, että meidän nuottimme ovat rajallisia.

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 31, 2020, 21:32:45

Lainaus käyttäjältä: safiiri - joulukuu 28, 2020, 07:02:47
Ja silti - musiikkioppilaitokset pursuavat tyttöjä. Musiikkioppilaista taiteen perusopetuksessa on poikia vain rapiat 35 %. Uroiluun kai sitten kuuluu myös ajatus, että lahjattomat harjoittelee ja opiskelee alaa. Uroolle riittää osaamaton rämpyttäminen ja nahkahousut.

Musikaalisten näkemysten luojista kai enemmistö on miehiä?
Mainitse meille joku naissäveltäjä, sellainen merkittävä?

Musiikissa tulkintojen määrä on rajaton, puhuin vain siitä, että meidän nuottimme ovat rajallisia.

Sun lemppari Saariaho nimenomaan ON merkittävä säveltäjä. Ymmärtänet itsekin, että kysymyksesi on täysin järjetön, jos kysyt minulta, mutta itse pidätät oikeuden todeta tämä "merkittävyyden". Se ei ole silloin merkittävyyttä, vaan sinun makusi miellyttämistä. Nuottien määrä on matemaattisesti laskien täysin riittävä niin suureen määrään vaihtoehtoja, ettei ole mahdollista sanoa niiden loppuneen ja kaikkien tulleen jo kokeilluiksi. Rajaa eivät muodosta nuotit ja niiden määrä, vaan ihmiset, jotka eivät halua musiikin olevan vierasta ja outoa, vaan mieluummin lähes jo aiemmin kuultua. Olet siitä itse asiassa erittäin hyvä esimerkki ja Saariaho-antipatiasi myös.

Mutta jos Saariaho on sinulle liian uutta, niin onhan olemassa myös Hildegard Bingeniläinen:

Lainaa2000-luvulla keskiaikaisen kirkon naisiin kiinnitetty huomio on nostanut Hildegardin suosituksi. Saksankielisissä maissa häneen on kohdistunut eri alojen tutkimusta jo 1900-luvun alkupuolelta, ja vuosituhannen vaihteen tienoilla kiinnostus heräsi myös muun muassa Suomessa. Erityiseen suosioon on noussut hänen musiikkinsa, ja 1990-luvulla hänen kirkkolaulunsa olivat jonkin aikaa musiikkiäänitteiden myyntitilastojen kärkisijoilla. Sävellyksiä on säilynyt 70–80, mikä on laajimpia keskiaikaisten säveltäjien tuotantoja. Häneltä jäi lisäksi yli sata kirjettä – koko kirjeenvaihto sisältää 390 kirjettä – 72 laulua, 70 runoa ja 9 kirjaa. Hildegard on Leoninuksen ohella yksi länsimaisen musiikinhistorian ensimmäisistä nimeltä tunnetuista säveltäjistä, ja ensimmäinen, jonka elämäkerta tunnetaan.

Wikipedia


Tai Isabella Leonarda tai Dame Ethel Smyth. Ns. kevyessä musiikissa olet varmasti kuullut esim. Kate Bushin biisin Wurthering Heights. Suomalaisista lienet puolestaan kuullut joskus Chisusta.

Mutta arvaan kyllä, että nämäkin kaikki ja kenet tahansa, jonka voisin tuoda esiin, toteat "ei merkittäviksi". Perustelematta asiaa millään muulla kuin omilla mieltymyksilläsi.

En muista oliko foorumilla erillistä kitarakeskustelua, joten laitan tänne.

Juho Ranta-Maunus voitti itse säveltämällään kappaleela Diversity (https://www.guitarworld.com/news/juho-ranta-maunus-wins-young-guitarist-of-the-year-2020)  Gutar World -lehden järjestämän The young Guitarist of the Year 2020 -palkinnon.

Ei ihan pieni tunnustus, tästä miehen alusta kuullaan vielä. Juho siis 14 -vuotias.

Loistava kitaristi, vähän neitimäinen toki. No, poikahan tuo vasta on.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 01, 2021, 10:31:04
Nuottien määrä on matemaattisesti laskien täysin riittävä niin suureen määrään vaihtoehtoja, ettei ole mahdollista sanoa niiden loppuneen ja kaikkien tulleen jo kokeilluiksi.

Rajallinen kyllä, koska nuottien määrä ON rajallinen. Tulkintoja on rajaton määrä, mutta ei nuottirakennelmia.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 08, 2021, 22:39:09

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 01, 2021, 10:31:04
Nuottien määrä on matemaattisesti laskien täysin riittävä niin suureen määrään vaihtoehtoja, ettei ole mahdollista sanoa niiden loppuneen ja kaikkien tulleen jo kokeilluiksi.

Rajallinen kyllä, koska nuottien määrä ON rajallinen. Tulkintoja on rajaton määrä, mutta ei nuottirakennelmia.

Sanos, mikä on se sävelten määrän raja sävellyksessä. Montako säveltä on sävellyksen sävelten maksimimäärä? Muutoinhan kyse on ihan samasta rajattomuudesta, joka on luvuissa. Vaikka meillä on numeroita vain 0-9 (siis jopa vähemmän kuin on niitä säveliä)  on mahdollisten muodostelmien määrä täysin rajaton.

Jos nuottijärjestelmä perustuu 12 nuotin malliin (plus oktaavit tms.), on malli rajattu, ei ääretön. Rajatusta raaka-aineesta ei luoda loputtomasti tuotetta.
Tätä olen tarkoittanut, kun puhun musiikin tietynasteisesta muutoksesta (ehkä ei taantumisesta?). On kovin vaikea luoda enää melodioita, joita ei olisi tehty jo ennen. Tyylejä voidaan aina toki luoda uusia. Mutta miten luodaan klassisen musiikin kultakausien tai rock-musiikin 1950-80- lukuja verrattavaa musiikkia, paitsi varastamatta tai lainaamatta niiltä?

Toki jo McCartney aikoinaan sanoi, että Beatles varasti melodiota vanhasta musiikista muodostaen niitä uuteen malliin.
https://recordcollectormag.com/articles/original-beatles (https://recordcollectormag.com/articles/original-beatles)
No, toki väitteitä esitetään jälkikäteen, mutta pohjautuuhan nykymusiikki aina vanhaan, perinteeseen.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 09, 2021, 22:22:44
Jos nuottijärjestelmä perustuu 12 nuotin malliin (plus oktaavit tms.), on malli rajattu, ei ääretön. Rajatusta raaka-aineesta ei luoda loputtomasti tuotetta.
Tätä olen tarkoittanut, kun puhun musiikin tietynasteisesta muutoksesta (ehkä ei taantumisesta?). On kovin vaikea luoda enää melodioita, joita ei olisi tehty jo ennen. Tyylejä voidaan aina toki luoda uusia. Mutta miten luodaan klassisen musiikin kultakausien tai rock-musiikin 1950-80- lukuja verrattavaa musiikkia, paitsi varastamatta tai lainaamatta niiltä?

Toki jo McCartney aikoinaan sanoi, että Beatles varasti melodiota vanhasta musiikista muodostaen niitä uuteen malliin.
https://recordcollectormag.com/articles/original-beatles (https://recordcollectormag.com/articles/original-beatles)
No, toki väitteitä esitetään jälkikäteen, mutta pohjautuuhan nykymusiikki aina vanhaan, perinteeseen.

Numerojärjestelmä perustuu 0-9 lukujen rajalliseen määrään. Silti siitä saadaan ääretön määrä mahdollisuuksia. Jopa silloin, kun merkkien määrä on rajattu tiettyyn mittaan, saadaan aika julmettu määrä yhdistelmiä. Mietihän, kuinka monta puhelinnumeroa on maailmassa. Puhelinnumeroissa ei edes ole mitään muita vaihtoehtoja ja numeroon vaikuttavia tekijöitä kuin tuo numerosarjan numeroiden järjestys. Ei ole nuottiarvoja, ei oktaaveja, ei samanaikaisesti soivia säveliä.

Kukaan ei ole kieltänyt, etteikö musiikki perustuisi - kuten kaikki taide ja kulttuuri aina - aiempaan. päinvastoin minäkin olen nyt  väsymykseen saakka toistanut, että se raja uudelle musiikille syntyy nimenomaan siitä, miten sopivasti ja taitavasti osataan yhdistää vanhaan ja tutuksi tulleeseen uutta. Tämä tarkoittaa esime. Sitä, että Beatles ei olisi voinut saavuttaa minkäänlaista arvo 1600-luvulla. Eli heidänkin asemansa musiikissa on täysin sidoksissa siihen, että he tekivät sävellyksiään oikeaan aikaan, sopivalla hetkellä, sopivasti tuttua ja uutta yhdistäen. Heidän neroutensa - jos sellaista heissä näkee - on paljon enemmän kulttuurisesti oikea-aikaisesti toimimista kuin vain sävelten järjestelyä taitavasti peräkkäin.

Muistutan edelleen siitä, että jo se muutaman tahdin sisään mahtuva n. 70 sävelen järjestys sisältää niin suuren määrän mahdollisuuksia, ettei niitä ole kaikkia vielä kokeiltu. Eikä ole mitään syytä olettaa, että jäljellä olisi vain täysin mahdottomia vaihtoehtoja. Mieti hiljaa itseksesi, minkä kokoinen pitäisi olla maailman väkimäärä, mikäli puhelinnumeroihin tarvittaisiin 70 peräkkäistä numeroa. Eikä. Siltikään tarittaisi edes 12 vaihtoehtoa, vaan tuo kymmenen kappaletta riittää.

Sun onglema tässä on se, että tuttuun tapaasi onnistut muotoilemaan täysin päättömän muka-syyn tälle kokemuksellesi siitä, ettei Beatlesin jälkeen ole syntynyt mitään merkittävää musiikkia. Raja ei ole sävelten määrässä, vaan sinun omassa rajallisuudessasi kyetä nauttimaan uudemmasta musiikista. Nostalgikko kun luonnoltasi olet.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 10, 2021, 09:45:10
Numerojärjestelmä perustuu 0-9 lukujen rajalliseen määrään. Silti siitä saadaan ääretön määrä mahdollisuuksia...

Väärin, ei saada rajattomia lopputuloksia rajallisesta materiaalista/lähtökohdista. Siksi musiikissakaan ei saada rajattomasti sävellyksiä rajallisista nuoteista.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 11, 2021, 23:58:10

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 10, 2021, 09:45:10
Numerojärjestelmä perustuu 0-9 lukujen rajalliseen määrään. Silti siitä saadaan ääretön määrä mahdollisuuksia...

Väärin, ei saada rajattomia lopputuloksia rajallisesta materiaalista/lähtökohdista. Siksi musiikissakaan ei saada rajattomasti sävellyksiä rajallisista nuoteista.

Kyllä Toope tämä nyt on ihan fakta, että noista luvuista 0-9 pystytään muodostamaan täysin rajaton määrä numeroita. Jos olet eri mieltä, osannet kertoa meille sen maailman suurimman luvun. Osannet myös kertoa, mikä on tulos, kun siihen lukuun lisätään yksi.

Jos on 12 nuottia, voitko luoda rajattomasti melodioita? Et voi. Niitä on rajallinen määrä jo siksikin, ettemme pidä kaikesta kakofoniasta. Vain tietyt nuottiyhdistelmät toimivat.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 12, 2021, 22:56:54
Jos on 12 nuottia, voitko luoda rajattomasti melodioita? Et voi. Niitä on rajallinen määrä jo siksikin, ettemme pidä kaikesta kakofoniasta. Vain tietyt nuottiyhdistelmät toimivat.

Kyllä voin. Mutta en tietenkään voi luoda rajattomasti sellaisia melodioita, joista sinun rajoittunut korvasi pitäisi. Raja on sun musiikkimaussasi, ei sävelten määrässä. Lisäksi - kyllä 12 sävelestä voi luoda rajattoman määrän melodioita, koska melodialla ei ole mitään pituutta rajoittavia tekijöitä. Ihan kuten numeroistakin voi luoda rajattoman määrän lukuja. melodiallekin rajan muodostaa ihmisen kyky niitä hahmottaa sekä ihmisen musiikkimaku, joka kaipaa melodialta paljon tutunomaisuutta ja vain pikkiriikkisen jotain uutta. Niitä liian uusia tämä ihminen kutsuu "kakofoniaksi", koska oma rajallinen kyky vastaanottaa ei löydä liian uudenlaista, monimuotoista tai pitkää melodiaa, jonka sävelet muodostavat.

Eikä edes kyse ole vain sävelten järjestyksestä, vaan temponkin pitää olla sellainen ihmisen hahmottamiskyvylle sopiva. Jos All my loving soitetaan niin hitaasti, että se kestää kolme tuntia - vaikka sävelet olisivat ihan entisessä järjestyksessään - et hahmota sen melodiaa. Eikä myöskään soittaminen kolmessa sekunnissa tuo sinulle samaa elämystä kuin se sopiva hahmotuskykyäsi hellivä tempo.

Kyllä tämä nyt vain menee niin, että se raja on musiikkimaussasi ja hahmotuskyvyssäsi (joka on sitä rajoittuneempi, mitä rajoittuneempia ovat musiikinkuuntelutottumuksesi). Ei sävelten määrässä. Matemaattinen fakta on, että 12 säveltä antavat rajattomaan määrän vaihtoehtoja. Sen sijaan Toopen musiikkimaku antaa huomattavasti vähemmän vaihtoehtoja. Mm. Se rakas Saariahosi menee niiden ulkopuolelle - vaikkei hänelläkään ole säveliä kahtatoista enempää.

Lainaus käyttäjältä: Unforgiven - tammikuu 01, 2021, 11:18:37
En muista oliko foorumilla erillistä kitarakeskustelua, joten laitan tänne.

Juho Ranta-Maunus voitti itse säveltämällään kappaleela Diversity (https://www.guitarworld.com/news/juho-ranta-maunus-wins-young-guitarist-of-the-year-2020)  Gutar World -lehden järjestämän The young Guitarist of the Year 2020 -palkinnon.

Ei ihan pieni tunnustus, tästä miehen alusta kuullaan vielä. Juho siis 14 -vuotias.

Tämä oli kyllä upea juttu; seurasin tilannetta siinä vaiheessa, kun oli viiden parhaan joukossa. Sekin jo itsessään oli upeaa, voitosta puhumattakaan!

Seuraava tuli samalla mieleeni; ei ole hänen soitantaansa, vaan japanilaisen Ichika Niton: When a band only gives you 30 seconds to audition (https://www.youtube.com/watch?v=Pqbl3gbj_kQ) (Youtube).

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 13, 2021, 07:08:10

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 12, 2021, 22:56:54
Jos on 12 nuottia, voitko luoda rajattomasti melodioita? Et voi. Niitä on rajallinen määrä jo siksikin, ettemme pidä kaikesta kakofoniasta. Vain tietyt nuottiyhdistelmät toimivat.

Kyllä voin. Mutta en tietenkään voi luoda rajattomasti sellaisia melodioita, joista sinun rajoittunut korvasi pitäisi. Raja on sun musiikkimaussasi, ei sävelten määrässä. Lisäksi - kyllä 12 sävelestä voi luoda rajattoman määrän melodioita, koska melodialla ei ole mitään pituutta rajoittavia tekijöitä. Ihan kuten numeroistakin voi luoda rajattoman määrän lukuja. melodiallekin rajan muodostaa ihmisen kyky niitä hahmottaa sekä ihmisen musiikkimaku, joka kaipaa melodialta paljon tutunomaisuutta ja vain pikkiriikkisen jotain uutta. Niitä liian uusia tämä ihminen kutsuu "kakofoniaksi", koska oma rajallinen kyky vastaanottaa ei löydä liian uudenlaista, monimuotoista tai pitkää melodiaa, jonka sävelet muodostavat.

Eikä edes kyse ole vain sävelten järjestyksestä, vaan temponkin pitää olla sellainen ihmisen hahmottamiskyvylle sopiva. Jos All my loving soitetaan niin hitaasti, että se kestää kolme tuntia - vaikka sävelet olisivat ihan entisessä järjestyksessään - et hahmota sen melodiaa. Eikä myöskään soittaminen kolmessa sekunnissa tuo sinulle samaa elämystä kuin se sopiva hahmotuskykyäsi hellivä tempo.

Kyllä tämä nyt vain menee niin, että se raja on musiikkimaussasi ja hahmotuskyvyssäsi (joka on sitä rajoittuneempi, mitä rajoittuneempia ovat musiikinkuuntelutottumuksesi). Ei sävelten määrässä. Matemaattinen fakta on, että 12 säveltä antavat rajattomaan määrän vaihtoehtoja. Sen sijaan Toopen musiikkimaku antaa huomattavasti vähemmän vaihtoehtoja. Mm. Se rakas Saariahosi menee niiden ulkopuolelle - vaikkei hänelläkään ole säveliä kahtatoista enempää.

Olet mielestäni väärässä tuossa. Vain tietyt melodiakuviot miellyttävät ihmisiä yleensäkin, eivät vain Toopea. Kaikki nuotit eivät sekaisin toimi, ainoastaan tietyt yhdistelmät. Tottakai tempokin vaikuttaa musiikin toimivuuteen, en tuota ajatusta vastustakaan. 12-järjestelmä on rajoittunut järjestelmä, se on selvä asia, matemaattisesti. Kaikkia melodiayhdistelmiä on mahdotonta enää luoda, ne on jo luotu.

Miksi haluaisin kuunnella Saariahon "sävellyksiä"? Minähän voin kuunnella historiallisia hyviä sävellyksiä.
Ei Saariahosta tee hyvää säveltäjää se, että YLE:n kolumnisti häntä arvostaa.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 14, 2021, 23:22:35

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 13, 2021, 07:08:10

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 12, 2021, 22:56:54
Jos on 12 nuottia, voitko luoda rajattomasti melodioita? Et voi. Niitä on rajallinen määrä jo siksikin, ettemme pidä kaikesta kakofoniasta. Vain tietyt nuottiyhdistelmät toimivat.

Kyllä voin. Mutta en tietenkään voi luoda rajattomasti sellaisia melodioita, joista sinun rajoittunut korvasi pitäisi. Raja on sun musiikkimaussasi, ei sävelten määrässä. Lisäksi - kyllä 12 sävelestä voi luoda rajattoman määrän melodioita, koska melodialla ei ole mitään pituutta rajoittavia tekijöitä. Ihan kuten numeroistakin voi luoda rajattoman määrän lukuja. melodiallekin rajan muodostaa ihmisen kyky niitä hahmottaa sekä ihmisen musiikkimaku, joka kaipaa melodialta paljon tutunomaisuutta ja vain pikkiriikkisen jotain uutta. Niitä liian uusia tämä ihminen kutsuu "kakofoniaksi", koska oma rajallinen kyky vastaanottaa ei löydä liian uudenlaista, monimuotoista tai pitkää melodiaa, jonka sävelet muodostavat.

Eikä edes kyse ole vain sävelten järjestyksestä, vaan temponkin pitää olla sellainen ihmisen hahmottamiskyvylle sopiva. Jos All my loving soitetaan niin hitaasti, että se kestää kolme tuntia - vaikka sävelet olisivat ihan entisessä järjestyksessään - et hahmota sen melodiaa. Eikä myöskään soittaminen kolmessa sekunnissa tuo sinulle samaa elämystä kuin se sopiva hahmotuskykyäsi hellivä tempo.

Kyllä tämä nyt vain menee niin, että se raja on musiikkimaussasi ja hahmotuskyvyssäsi (joka on sitä rajoittuneempi, mitä rajoittuneempia ovat musiikinkuuntelutottumuksesi). Ei sävelten määrässä. Matemaattinen fakta on, että 12 säveltä antavat rajattomaan määrän vaihtoehtoja. Sen sijaan Toopen musiikkimaku antaa huomattavasti vähemmän vaihtoehtoja. Mm. Se rakas Saariahosi menee niiden ulkopuolelle - vaikkei hänelläkään ole säveliä kahtatoista enempää.

Olet mielestäni väärässä tuossa. Vain tietyt melodiakuviot miellyttävät ihmisiä yleensäkin, eivät vain Toopea.

Ihmisiä yleensäkin on jokseenkin liioteltua, sillä tuo 12 sävelen järjestelmä on vain länismaisen musiikin malli. En ikimaailmassa usko, että sun musiikkimaku tunnistaa vaikkapa lähi-idän musiikista, indonesialaisesta musiikista tai vaikkapa kiinalaisesta musiikista ne "hittibiisit", jotka sen musiikkikulttuurin piirissä ovat yleisesti arvostettuja ja pidettyjä.

Lainaa
Kaikki nuotit eivät sekaisin toimi, ainoastaan tietyt yhdistelmät. Tottakai tempokin vaikuttaa musiikin toimivuuteen, en tuota ajatusta vastustakaan. 12-järjestelmä on rajoittunut järjestelmä, se on selvä asia, matemaattisesti. Kaikkia melodiayhdistelmiä on mahdotonta enää luoda, ne on jo luotu.

Mä jo kehotin sua laskemaan, kuinka monta vaihtoehtoa on tarjolla ihan vain muutaman tahdin mittaisessa melodiassa, jossa on sellaiset 70 peräkkäistä mahdollisuutta valita seuraava sävelkorkeus. Ja se oli vain melodian lyhyt alku. Mutta tietenkään "humanistina" et ymmärrä tätä matematiikkaa. Et edes sitä tosiasiaa (faktaa), että todellakin noinkin vähäisellä määrällä syntyy aika hemmetinmoinen määrä vaihtoehtoja. Se nyt vain on matemaattinen totuus tässä.

Enkä nyt edes viisti puuttua siihen pikkuseikkaan, että tuo lauseesi "kaikkia melodiayhdistelmiä on mahdotonta enää luoda, ne on jo luotu" on jo niin nyrjähtänyttä kieltä, ettei se tarkoita oikein mitään. Toki se omalta osaltaan osoittaa, että hyvinkin vähäisillä eväillä on hyvin mahdollista luoda "aivan uusia" yhdistelmiä".

LainaaMiksi haluaisin kuunnella Saariahon "sävellyksiä"? Minähän voin kuunnella historiallisia hyviä sävellyksiä.
Ei Saariahosta tee hyvää säveltäjää se, että YLE:n kolumnisti häntä arvostaa.

Miksi sinun pitäisi halutakaan kuunnella Saariahoa? Mutta ei se ollut "YLEn kolumnisti", vaan:

LainaaBBC Music Magazinen järjestämän äänestyksen mukaan Kaija Saariaho on maailman tärkein elossa oleva säveltäjä. Jean Sibelius ylsi sijalle kaksitoista.
Kari Pitkänen
Kuka on säveltäjistä suurin, entä ketkä historian viisi tärkeintä? Tähän BBC Music Magazinen vaikeaan – monen mielestä liki mahdottomaan – kysymykseen vastasi yhteensä 174 nykyistä taide- ja konserttimusiikin säveltäjää.

https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-musiikki/bbcn-kysyi-saveltajilta-kaija-saariaho-rankattiin-maailmanhistorian-17-merkittavammaksi-saveltajaksi/

Hän on hyvä ja selittää, miksi meidän näiden säveltäjien arviosta pitäisi kuitenkin uskoa, että kaikkien aikojen tärkein kuitenkin on ihan oikein Bach? Mutta Saariahon kohdalla heidän arvostelukykynsä onkin nollan arvoinen? Oikeastaan näiden säveltäjien pitäisi kysyä Toopelta, millaista musiikkia heidän pitäisi kuunnella...

Kriteerit, joiden mukaan säveltäjiä tässä kyselyssä arvioitiin olivat:

Lainaa
Nykysäveltäjät rankkasivat kollegoitaan järjestykseen neljän kriteerin perusteella. Ne olivat omaperäisyys, vaikutus musiikin kehitykseen, sävellystekninen taito sekä musiikin kuulijalle tuottama ilo.

Onhan se tietty tosi törkeää, ettei listalta löydy Toopen mielipidettä. Mihinköhän osoitteeseen voisi valittaa näistä vinoutuneista kriteereistä?

Taisi muuten Bach tehdä jo no Beatlesien biisit paljon aiemmin. Silleen musiikillisina yhdistelminä ja sävelkulkuina ja rakenteellisina kuvioina. Beatlesien osuus ei ole tuossa niinkään sävellyksellinen, vaan ihan jotain muuta.

Mutta - onkin hauskaa, että Paul McCartney piti itselleen tärkeinä innoittajina monia sellaisia säveltäjiä, joista
Toopet eivät oikein perusta:

LainaaPaul, whom George Martin considered had the "most all-round musical talent" of the group,³¹ had a pronounced interest in experimental, modern music like that of John Cage, Luciano Berio and Karlheinz Stockhausen (in the use of electronic effects, for example³²). When George Martin, with his training in classical music, refused to rank Cage and Berio up with Mozart and Brahms, Paul criticized him as too "old-fashioned."³

https://medium.com/@ottodeutsch/bach-and-the-beatles-6435f2881367

On varsin hupaisaa, että McCartney ITSE kokee Cagen ja Stockhausenin tärkeiksi säveltäjiksi ja moittii sitä, jos näitä kokeellista modernia musiikkia säveltäneitä ei aseteta Mozartin ja Brahmsin kaltaisten rinnalle.

Voimme siis todeta, että se perkeleen Beatleskin tarvitsi nykymusiikkia ja innoittui sitä kuunnellen. Toopekaan ei olisi siis saanut ttä omaa beatles-annostaan ilman nykymusiikkia ja sellaisia sävletäjiä kuin John Cage - joka muuten sävelsi sujuvasti ilman ainuttakaan niistä 12 sävelestä. Revi siitä!

Safiiri puhui:
Ihmisiä yleensäkin on jokseenkin liioteltua, sillä tuo 12 sävelen järjestelmä on vain länismaisen musiikin malli. En ikimaailmassa usko, että sun musiikkimaku tunnistaa vaikkapa lähi-idän musiikista, indonesialaisesta musiikista tai vaikkapa kiinalaisesta musiikista ne "hittibiisit", jotka sen musiikkikulttuurin piirissä ovat yleisesti arvostettuja ja pidettyjä.  (//http://)
Miksi kukaan Intian ulkopuolella ei tykkää intialaisesta musiikista. Se vaan ei miellytä korviamme ja musiikkikäsityksiämme. Itse inhoan sitä kuin afrikkalaista rummutusta.

LainaaMä jo kehotin sua laskemaan, kuinka monta vaihtoehtoa on tarjolla ihan vain muutaman tahdin mittaisessa melodiassa, jossa on sellaiset 70 peräkkäistä mahdollisuutta valita seuraava sävelkorkeus. Ja se oli vain melodian lyhyt alku. Mutta tietenkään "humanistina" et ymmärrä tätä matematiikkaa. Et edes sitä tosiasiaa (faktaa), että todellakin noinkin vähäisellä määrällä syntyy aika hemmetinmoinen määrä vaihtoehtoja. Se nyt vain on matemaattinen totuus tässä.

Olet mielestäni väärässä. Oktaavikorotukset tai laskemiset eivät muuta nuottien määrää. Toisekseen, mikä tahansa nuotti ei toimi, koska vain tietynkaltaiset sävelkulut toimivat kuulijan korvaan. Saariahot ehkä rikkovat tuota näkemystä, siksi tuloksena on usein kakofoniaa.

LainaaHän on hyvä ja selittää, miksi meidän näiden säveltäjien arviosta pitäisi kuitenkin uskoa, että kaikkien aikojen tärkein kuitenkin on ihan oikein Bach? Mutta Saariahon kohdalla heidän arvostelukykynsä onkin nollan arvoinen? Oikeastaan näiden säveltäjien pitäisi kysyä Toopelta, millaista musiikkia heidän pitäisi kuunnella...

Esitän vain näkemykseni, kuten YLE:n tms. toimittajatkin. He voivat ultrakulturisteina arvostaa Saariahoa, kuten arvostavat arkkitehtuurissa betonibrutalismia. Minä vaan en arvosta. Itse koen musiikissa melodian toimivuuden tärkeänä ja keskeisenä asiana. Rytminkin, tosin olen aika progefani, joten rytmi/tempo on myös muuttuva tekijä. Minusta proge rikkoi hyvin perinteisiä malleja, mutta modernistit rikkoivat niitä liikaa. Musiikki ei enää toimi, kun sitä viedään äärimmäisyyteen.

Kokeilu sinänsä on aina arvokasta, usein vain kokeilua toki.

LainaaTaisi muuten Bach tehdä jo no Beatlesien biisit paljon aiemmin. Silleen musiikillisina yhdistelminä ja sävelkulkuina ja rakenteellisina kuvioina.

Jos noin sanot, toistat sitä näkemystäni, että sävellyksiä on rajallinen määrä ja uusi musiikki toistaa niitä?! :P

McCartney itse on sanonut, että ottivat kovasti vaikutteita (varastivat ideoita?) aiemmilta artisteilta. Toki musiikki aina siihen perustuu. Pachelbelin kaanonia on kopioitu jo 1700-luvulta lähtien.
Tuossa hieno videoversio:
https://www.youtube.com/watch?v=bKGj7HQl-uE (https://www.youtube.com/watch?v=bKGj7HQl-uE)

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 15, 2021, 21:55:24
Safiiri puhui:
Ihmisiä yleensäkin on jokseenkin liioteltua, sillä tuo 12 sävelen järjestelmä on vain länismaisen musiikin malli. En ikimaailmassa usko, että sun musiikkimaku tunnistaa vaikkapa lähi-idän musiikista, indonesialaisesta musiikista tai vaikkapa kiinalaisesta musiikista ne "hittibiisit", jotka sen musiikkikulttuurin piirissä ovat yleisesti arvostettuja ja pidettyjä.  (//http://)
Miksi kukaan Intian ulkopuolella ei tykkää intialaisesta musiikista. Se vaan ei miellytä korviamme ja musiikkikäsityksiämme. Itse inhoan sitä kuin afrikkalaista rummutusta.

Veli Toope todistaa väkevästi: intialaisia ei lasketa ihmisiksi. Eikä afrikkalaisia.

Tosiasiassahan jälleen kerran onnistut vain kertomaan. Että olet todellakin itsesi kanssa eri meiltä, sillä jos intialaiste - joita tiettävästi on julmettu määrä - pitävät intialaisesta musiikista, niin intialaisella musiikilla ON suuri suosioa ihan tavallisten ihmisten joukossa. Kyse on musiikkiTOTTUMUKSISTA, ei siitä että jokin matemaattinen mahdottomuus estää säveltämästä ihmiskorvaa miellyttävää (intialaista) musiikkia. 

LainaaMä jo kehotin sua laskemaan, kuinka monta vaihtoehtoa on tarjolla ihan vain muutaman tahdin mittaisessa melodiassa, jossa on sellaiset 70 peräkkäistä mahdollisuutta valita seuraava sävelkorkeus. Ja se oli vain melodian lyhyt alku. Mutta tietenkään "humanistina" et ymmärrä tätä matematiikkaa. Et edes sitä tosiasiaa (faktaa), että todellakin noinkin vähäisellä määrällä syntyy aika hemmetinmoinen määrä vaihtoehtoja. Se nyt vain on matemaattinen totuus tässä.

Olet mielestäni väärässä. Oktaavikorotukset tai laskemiset eivät muuta nuottien määrää. Toisekseen, mikä tahansa nuotti ei toimi, koska vain tietynkaltaiset sävelkulut toimivat kuulijan korvaan. Saariahot ehkä rikkovat tuota näkemystä, siksi tuloksena on usein kakofoniaa.[/quote]

En laskenut oktaavikorotuskai, vaan laskin kuinka monta säveltä mahtuu muutamaan tahtiin. Niitä siis oli satunnaiesti valitsemassani biisissä sellaiset 70. En edes laskenut koko kappaletta. Kun siis 70 kertaa peräkkäin valitaan, mikä 12 vaihtoehdosta seuraavaksi melodiaan tulee, syntyy niin suuri (ei rajaton, mutta todella suuri) määrä vaihtoehtoja, ettei kyse todellakaan ole vaihtoehtojen vähäisyydestä. Tämä on ihan tavanomaista matematiikkaa. Ihan samaa matematiikkaa, jonka ansioista puhelinnumeroidenkaan ei tarvitse olla 70-numeroisia, vaikka niitä pitää kehittää maailman jokaiselle puhellinliittymälle omansa.

Lisäksi taas jälleen kerran kerrot, että rajoitteena ei olekaan ne 12 säveltä, vaan se kuuluisa "kuulijan korva". Ihan kuten suomalaisella moottoritiellä ei saa laillisesti ajaa 300 km/h vauhdilla, vaikka alla olisikin sellainen auto, josta lähtee. Raja ei ole silloin autossa, vaan nopeusrajoitusta kunnioittavassa kuljettajassa. Nopeusrajoituksen puolestaan on määrännyt viranomainen, eikä jokin fysiikan laki. Logiikkasi siis - jälleen kerran - ontuu niin pahasti, että itse selität asian täsmälleen kuten minä väitän sen olevan, mutta et kykene tunnistamaan, mitä tulitkaan kirjoittaneeksi.

LainaaHän on hyvä ja selittää, miksi meidän näiden säveltäjien arviosta pitäisi kuitenkin uskoa, että kaikkien aikojen tärkein kuitenkin on ihan oikein Bach? Mutta Saariahon kohdalla heidän arvostelukykynsä onkin nollan arvoinen? Oikeastaan näiden säveltäjien pitäisi kysyä Toopelta, millaista musiikkia heidän pitäisi kuunnella...

Esitän vain näkemykseni, kuten YLE:n tms. toimittajatkin. [/quote]

YLEn toimittajat eivät ole säveltäjiä, eikä BBC kysellyt YLEn toimittajilta mielipidettä säveltäjistä kyselyssään.

LainaaHe voivat ultrakulturisteina arvostaa Saariahoa, kuten arvostavat arkkitehtuurissa betonibrutalismia.

Heh. Ilmiesesti myös Paul McCartney on sitten samanlainen ultrakulturisti (tämänkö keksit oman "kultturikristillisyytesi" antiteesiksi?), kun diggailee JOhn Cagea ja Stockhausenia. Voihan pärskeles sentään.

LainaaTaisi muuten Bach tehdä jo no Beatlesien biisit paljon aiemmin. Silleen musiikillisina yhdistelminä ja sävelkulkuina ja rakenteellisina kuvioina.

Jos noin sanot, toistat sitä näkemystäni, että sävellyksiä on rajallinen määrä ja uusi musiikki toistaa niitä?! :P

McCartney itse on sanonut, että ottivat kovasti vaikutteita (varastivat ideoita?) aiemmilta artisteilta. Toki musiikki aina siihen perustuu. Pachelbelin kaanonia on kopioitu jo 1700-luvulta lähtien.
Tuossa hieno videoversio:
https://www.youtube.com/watch?v=bKGj7HQl-uE (https://www.youtube.com/watch?v=bKGj7HQl-uE)
[/quote]

Paul Mc Cartney lnkkaamassani jutussa MOITTI tyyppiä, joka ei olisi halunnut verrata Cagea & kumpp. Mozartiin ja Brahmsiin. Onnistut siis halveksimaan oman idolisi näkemyksiä musiikista. Että silleen.

Eise Pachelbelkään jatkuvasti ole niin suosittu ollut:

Lainaa
Like his other works, Pachelbel's Canon, although popular during his lifetime,[not verified in body] went out of style, and remained in obscurity for centuries.

Wiki

Siis - vuosisatojen ajan se oli poissa muodista ja siis sitä ei jaksettu kuunnella / soittaa. Sitten se myöhemmin löydettiin uudelleen. Teoksen kiinnostavuus siis ei ole ihan niin ajatonta kuin yrität väittää. Päinvastoin sitä pidettiin tylsänä ja siis huonona musiikkina usean vuosisadan ajan. Onhan nykyäänkin varsin tavallista, että jokin vanha musiikki / säveltäjä / teos löydetään uudestaan, vaikka se välillä on ollut täysin poissa muodista ja unohduksissa. Etkä sinäkään voi ennustaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitkä sävellykset nousevat myöhemmin "unohduksen suosta" ja niitä taas aletaan soittaa / kuunnella.

Jopa poimintasi musiikin historiasta onnistut valitsemaan siten, että se lähinnä kyseenalaistaa väitteesi niiden vahvistamisen sijaan.

Toki musiikillisen tietosi tasoa kuvastaa se, että esimerkkisi ovat niitä tällä hetkellä kaikkein tunnetuimpia, jotka kuuluvat jokaisen 5-vuotiaankin musikkikokemuksen piiriin. Suosittelenkin sinulle albumia Nallekarhu konsertissa, jossa HKO soitteleepi sellaisia lasten makuun hittejä, joista perheen pienempien klassisen musiikin haltuunotto voi alkaa.

https://www.fuga.fi/?sivu=detail&id=761195092729

Nämä varmaan sopivat sinun musiikikorvallesi.  :) Pachelbel ei nyt tälle albumille mahtunut, mutta monta ihanaa tuttua on mukana. Radetzky-marssi, Mehiläisen lento, Vuorenkuninkaan luolassa jne. Onkohan Colliwog's Cakewalk sinulle liian "kakofoninen"?

Vuorenkuninkaan luolassa onkin se biisi, jota itse toivoin Meri Louhoksen juontamassa radion puhelintoivekonsertissa  lapsille 1960-70 lukujen vaihteessa. Olin 5 v.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 15, 2021, 21:55:24
Miksi kukaan Intian ulkopuolella ei tykkää intialaisesta musiikista. Se vaan ei miellytä korviamme ja musiikkikäsityksiämme. Itse inhoan sitä kuin afrikkalaista rummutusta.

Jos puhut omasta mielipiteestäsi, niin älä silloin kirjoita "me" -muodossa.

Minä puolestani kuuntelen musiikkia ihan ympäri maailman, jopa intialaista ja afrikkalaista. Erilainen musiikki miellyttää ja virkistää tasapaksun radiotarjonnan turruttamia aivoja ja tarjoaa aivan uudenlaisia tunnelmia. Onneksi on musiikkitoistopalvelu :)

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 16, 2021, 11:59:57

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 15, 2021, 21:55:24
Miksi kukaan Intian ulkopuolella ei tykkää intialaisesta musiikista. Se vaan ei miellytä korviamme ja musiikkikäsityksiämme. Itse inhoan sitä kuin afrikkalaista rummutusta.

Jos puhut omasta mielipiteestäsi, niin älä silloin kirjoita "me" -muodossa.

Minä puolestani kuuntelen musiikkia ihan ympäri maailman, jopa intialaista ja afrikkalaista. Erilainen musiikki miellyttää ja virkistää tasapaksun radiotarjonnan turruttamia aivoja ja tarjoaa aivan uudenlaisia tunnelmia. Onneksi on musiikkitoistopalvelu :)

Toope tekee niin jatkuvasti. Kyllä hän senkin "tiesi", etten minä ole ikinä kuunnellut Saariahoa, vaan oikeesti pidän sitä "kakofoniana".

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 16, 2021, 06:56:04
En laskenut oktaavikorotuskai, vaan laskin kuinka monta säveltä mahtuu muutamaan tahtiin. Niitä siis oli satunnaiesti valitsemassani biisissä sellaiset 70. En edes laskenut koko kappaletta. Kun siis 70 kertaa peräkkäin valitaan, mikä 12 vaihtoehdosta seuraavaksi melodiaan tulee, syntyy niin suuri (ei rajaton, mutta todella suuri) määrä vaihtoehtoja, ettei kyse todellakaan ole vaihtoehtojen vähäisyydestä. Tämä on ihan tavanomaista matematiikkaa. Ihan samaa matematiikkaa, jonka ansioista puhelinnumeroidenkaan ei tarvitse olla 70-numeroisia, vaikka niitä pitää kehittää maailman jokaiselle puhellinliittymälle omansa.

Ehkä se on aika vaikeaa rajata jotain sellaista mielekästä mahdollisuuksien avaruutta, jonka  kautta saataisiin joku kuva siitä, kuinka suuri erilaisten melodioiden kenttä todella on. Mua on ehkä vähän haitannut keskustelua sivusta seuratessa se, että tältä osin sekä Toope että safiiri puhuvat vähän toistensa ohi (minun nähdäkseni siis).

Jos melodia voi olla äärettömän pitkä, niin yhdellä nuotilla saa jo äärettömän määrän vaihtoehtoja pelkästään sen yhden nuotin kestoa säätelemällä.

Mulla ei oikein riitä kyvyt siihen, että osaisin itse tuoda tähän asiaan kaipaamaani matemaattista ja musiikillista selkeyttä. Mulle tulee vaan jotenkin mieleen se, miten "melodia" on niin hiton häilyvä termi. Jos otetaan vaikka esimerkiksi Youtubesta löytyvä lastenlaulu Pop Goes the Weasel (https://youtu.be/Sazc2J5MO7M). Saman kappaleen voi esittää tosi monella tavalla ja sovittaa vaikka miten, ja siinä on ehkä vähän häilyvä raja se, milloin puhutaan "samasta melodiasta" ja mikä yksilöi jonkun melodian. Vois esimerkiksi sanoa että ilman sitä fraasia jossa sanat menee "Pop goes the weasel" kyse ei ole samasta tunnistettavasta melodiasta.

Jos ottaa vaikka tosta biisistä sen kohdan joka nyt menee noin että "Pop goes the weasel" ja sovittelee siihen kohdalle muita erilaisia musiikillisia fraaseja, ehkä se vois avata vähän sitä jonkun subjektiivista kokemusta, että hyvät, tarttuvat, miellyttävät jne melodiat on jotenkin rajallisia tai näin. Toki ymmärrän että silloin siinä on sointurakenne ja rytmi ja hirveästi asioita jo valmiina -- mutta mun mielestä se on silti ihan validi esimerkki yrittää hahmotella sellaista tilannetta, jossa se kysymys vois olla että miks tää tuntuu siltä että oikeasti hyviä vaihtoehtoja on jotenkin tosi rajallisesti tai vähän.

Selvennän erikseen, että mä en oikeasti ole tässä Toopen kanssa samaa mieltä, mutta mieli tekis jotenkin kyetä selkeästi argumentoimaan ja avaamaan se, missä mielessä joku melodinen avaruus voi tuntua ahtaalta tai rajalliselta. Kun se mitä Toope esittää vankkana kantana tai mielipiteenä on tietyssä mielessä itse asiassa kysymys. Ei mikään tyhmä kysymys ollenkaan, mutta sellainen, jota on aika vaikea muotoilla täsmällisesti ja hyvin.

Sit se esimerkki jostain 70 vaihtoehtoisesta sävelestä ja niistä rakentuvasta muutaman tahdin "melodiasta" ei mun mielestä jotenkin edes yritä ymmärtää sitä kysymystä eikä vastaa siihen.

Mutta tästä nillityksestä huolimatta mun mielestä safiirilla yleisesti ottaen on tässä ollut paljon hyviä ajatuksia ja esimerkkejä sun muuta. Kiitos niistä :)

Kyllä melodioiden - siis riittävän montaa ihmiskorvaa miellyttävien melodioiden - määrä on rajallinen, ja sillä on ihan fysikaaliset syyt. Ei joku kvinttiympyräkään ole ihmisen keksintö, vaikka sen nimi sitä onkin.

Lainaus käyttäjältä: urogallus - tammikuu 17, 2021, 17:33:56
Kyllä melodioiden - siis riittävän montaa ihmiskorvaa miellyttävien melodioiden - määrä on rajallinen, ja sillä on ihan fysikaaliset syyt. Ei joku kvinttiympyräkään ole ihmisen keksintö, vaikka sen nimi sitä onkin.

Jolloin raja on ihmiskorva, ei sävelten määrä. Ei niitä ihmiskorvaa miellyttäviä syntyisi enempää sävelten määrää kasvattamalla.

PS. Kvinttiympyrä kyllä ON ihmisen keksintö. Musiikkikin on.

^ Esimerkiksi käsitykset riitasointuisista intervalleista ovat historian saatossa hieman muuttuneet. Hendrixin Purple Haze alkaa tritonuksella, jota keskiajalla käytettiin hyvin vähän, pidettiin hankalana laulaa ja niin pois päin. Ilmeisesti sen assosiaatio paholaiseen on kuitenkin paljon myöhempää perua ja liittyy metallimusiikkiin ja sen edeltäjiin.

Ilman muuta tritonus on riitasointuinen ja epävakaa. Sitä kuulee joskus hälytysajoneuvojen sireeneissä yms.

Wikipedian mukaan keskiajalla terssiäkin pidettiin riitasointuisena, vaikka suuret ja pienet terssit ovat perus kolmisointujen keskeisiä ainesosia.

Voisko tässä debatin taustalla olla sellainen, että.... totta kai se mikä on "miellyttävää" tai "hyvää" on jossain määrin kytköksissä makuun ja opittuihin asioihin, tai siihen mitä safiiri kutsuu ihmisen korvaksi. Mutta konsonanssia ja dissonanssia voi selittää myös melko matemaatiselta pohjalta suhdelukujen kautta, ja Toopen laita keskustelusta tuntuu olevan vähän sillä kannalla, että dissonantit intervallit kuitenkin ovat dissonantteja myös jollain matemaattisesti kuvattavissa olevalla tavalla, eikä siihen suuntaan voi loputtomiin mennä niin, että kuulijan ja muusikon taidot aina vain kasvaisivat ja kyky nauttia dissonanssista kehittyisi.

Semmonen vähän palikkatason tapa kuvata intervallien konsonanssia tai dissonansia on sanoa, että ihmiskorvalle miellyttäviä ovat sellaiset intervallit, joissa värähtelytaajuuksien suhde on ilmaistavissa pienten kokonaislukujen suhteena. C-duurissa H:n ja C:n sekä toisaalta E:n ja F:n välinen suhdeluku on 16:15, ja tätä pientä sekuntia pidetään aika yleisesti intervalleista dissonanteimpana. Priimi on 1:1, oktaavi 2:1, kvintti 3:2, kvintti 4:3, suuri terssi 5:4 ja pieni terssi 6:5.

Toi "pienet kokonaisluvut" juttu on varmaan jostain Pytharogaan ajoilta jo, ja juttu on tietenkin tätä monimutkaisempi. Tässä artikkelissa esitetään teoria dissonanssista ääneksillä, eli tietyntaajuisilla äänillä, joilla ei ole harmonisia kompontentteja: https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC2607353/

Tossa paperissa sanotaan että esimerkiksi jazz-muusikko voi hyvinkin nauttia dissonanssista musiikissa vaikka kuinka, mutta he halusivat sivuuttaa tämän kokemuksellisen ulottuvuuden ja käsitellä dissonanssia musiikin ulkopuolisena asiana sekä neurologian kautta selittyvänä ilmiönä.

Tietenkään tommonen ei siis suoraan kumoa mitään sen suuntaista kantaa, jota olen ymmärtänyt safiirin esittäneen, eli että esimerkiksi jostain dissonantista pitäminen on sekin opittua ja kiinni ihmisen korvasta, soittajan ja kuulijan kyvyistä, kokemustaustasta ja niin edelleen.

Toi ehkä nyt sanois vaan että dissonanssin kokemiselle sinänsä hyvin todennäköisesti on neurologiset perustat. Siitä erillinen argumentti olis se, että dissonantiksi tai riitasointuiseksi mielletyn arvostaminen ja siitä nauttiminen vaatii jotain spefifimpää osaamista ja/tai kokemustaustaa. Ja tästä pitäis jotenkin johtaa sit sellainen ajatus, että dissonanssin kautta ei ehkä saada melodioihin määräänsä enempää "uutta" tai "kehitystä" tai tämäntapaista.

Toinen tulokulma tähän vois olla harmonia, ja silloin vois ehkä sanoa, että jo joskus 1800-luvulla tonaalisen harmonian keinot alkoi olla aika loppuun tutkittuja. Sen jälkeen 1900-luvulla nousi esiin jo myöhäisrenessanssissa jonkin verran kokeiltu ja käytetty kromaattinen harmonia, jossa kaikkia säveljärjestelmän 12 ääntä käytetään vapaasti. Ilmeisesti se nuivempi näkemys tästä nyt sitten ois se, että noiden 1900-luvun kokeilujen pohjalta ei kuitenkaan ole kasvanut mitään hirveän uutta tai merkittävää, vaan että se on jäänyt ja jää lähinnä kokeelliseksi musiikiksi.

Esimerkiksi kansanmusiikissa ja kirkkomusiikissa on iät ja ajat ollut tonaalista harmoniaa vapaampaa modaalista harmoniaa, mutta...  kaipa sit se nuiva kanta olis sellainen, että tonaaliselle harmonialle, mitä on kaikki Beatlesit sun muut ja pop-musiikki yleensäkin, ei ole löytynyt mitään korvaajaa tai siihen varsinaisesti uutta, vaan edelleen mennään sillä samalla harmonakäsityksellä joka on ollut barokista asti -- ja että sen mahdollisuudet on aika lailla tutkittu.

Rolling Stonesin "Brown Sugar" on enimmäkseen tonaalista ja C-duurissa, mutta siinä on sen I-V-progression rinnalla myös modaalista kamaa ja aiolista moodia. Vielä kuuluvampaa modaalisen ja tonaalisen blendausta on Radioheadilla ja melko varmasti esimerkiksi Björkillä.

Mun mielestä pop-musiikkiin vaikuttaa tosi paljon se, miten ja millaisessa ympäristössä niitä tehdään. Voi olla että nykytilaan vaikuttaa sekin, että vasta todella hiljattain on tapahtunut iso muutos koko musiikkiteollisuuden liiketoimintamalleissa. Levytetystä musiikista ei saa juuri mitään ellei sitä kuluteta aivan tolkuttomia määriä, ja kaikki raha tulee valtaosalle keikkailusta.

Ihan hyvin voi mun mielestä populaarimusan osalta olla niin, että tollaset asiat vielä muuttuu. Jossain vaiheessa biisejä saatetaan tehdä enemmän laulun varassa ja ääniohjauksella tai jotenkin näitä nykyisten DAW-ohjelmien tuotantoplansseja vapaammin, ja sieltä voi ihan hyvin tulla myös harmonisesti jotain aika kiinnostavaa.

Taidemusiikista en osaa sanoa enkä kauheasti tiedä, mutta vaikea kuitenkaan yhtyä ihan siihen synkimpään pessimismiin sen suhteen, että uusia erilaisten musiikkien isoja kultakausia ei enää tulis.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - tammikuu 16, 2021, 11:59:57
Minä puolestani kuuntelen musiikkia ihan ympäri maailman, jopa intialaista ja afrikkalaista. Erilainen musiikki miellyttää ja virkistää tasapaksun radiotarjonnan turruttamia aivoja ja tarjoaa aivan uudenlaisia tunnelmia. Onneksi on musiikkitoistopalvelu :)

Onneksi oli ja on lyhyet aallot ja keskipitkät. Minä aloin jo pienempänä kuuntelemaan monikulttuurisesti radiosta maailmanmusaa. Nykyään enempi Youtube mutta toisinaan nostalgisesti koitan etsiä radioaalloilta vaihtelua.(Se on paljon satunnaisempaakin kuin Youtube algoritmeineen).

Muistaakseni: minä kirjoitin siitä kouluaineenkin jonka musiikillisesti kiinnostunut ope luki ääneen luokan edessä.
(Lähitulevaisuudessa Toopen puoluetoverit maalittaisi tämän ope-paran puolue-ideologiansa vastaisesta opetuksesta...?).

Varmasti voidaan löytää jotain ääneen ja ääniaaltoihin liittyviä ilmiöitä eri korkeuksilla soivien äänien yhdistelmistä. Mutta siitä hyppy väitteeseen, että NE jotenkin luovat rajan musiikille, josta ihminen voi nauttia, on sitten jo jokseenkin peusteeton. Kuten Melodius Olaf tuossa ansiokkaasti kerroin, jo ihan länsimaisenkin musiikin piirissä on mieltymyksissä tapahtunut muutoksia. Maailmanlaajuisesti niitä nyt jo sitten vasta onkin. Siitä huolimatta, etteivät ääniaallot Afrikassa käyttäydy eri tavalla kuin Euroopassa. Lisäksi - jos ihmiset jopa voivat nauttia kivun kokemuksesta - niin tuskinpa voidaan ajatella, että kaikille onkin jokin dissonanssiksi nimittämämme yhdistelmä ehdottoman kauhea ja jotenkin fysiologiamme takia / ääniaaltojen käyttäytymisen takia aina suurimmalle osalle ihmisiistä vastenmielinen.

Jo se kertoo aika paljon, että näitä Beatles-kappaleita säveltänyt McCartney itse mitä ilmeisimmin nautti huomattavan kokeellisesta musiikista. Itse en tätä hämmästele ollenkaan, sillä onhan aika luonnollistakin, että kun muusikkona ja varmasti siis laajalla kokemuksella musiikista on jopa tuhannennen kerran kuullut ne täsmälleen samat harmoniat, alkaa varmasti olla innostavaa kuullakin jotain ihan uudenlaista.

Onhan ihmisissä toki niitäkin, joille olisi ihan ok syödä joka päivä ja joka aterialla täsmälleen samaa ruokaa. Mutta aika harvinaista luulen sen kyllä olevan. Ilmoittautukoon jokainen, joka haluaisi jokaisella loppuelämänsä aterialla syödä omaa kaikken parasta lempiruokaansa. Jos / kun kuuntelee musiikkia, tekee musiikkia, esittää musiikkia ja työskentelee musiikin kanssa, nuo perusharmoniat ja jo keksityt melodiat ja myös ne klassikkokappaleet saattavat alkaa puuduttaa. Niille ihan aidosti kaipaa vaihtelua, koska ne ovat tuttuja ja käytön kautta loppuunkaluttuja. Sitten tarvitaan raikastavaa uutta - jopa kokeellista ja dissonanssista ja perusharmoniaa rvenyttävää ja rikkovaa yllätyksellisyyttä. Luultavasti myös tarpeen on täysin uudenlainen ajattelu musiikin muista elementeistä. Jopa siitä, mitä musiikki on ja missä sen rajat kulkevat.

Kaiken kokeellisuuden ja rajojen laventamisen ja perusharmonian säännöistä poikkeavien yhdistelmien kokeileminen sitten myös mukavasti tuottaa siihen tavallisen tallaajan musiikkiin lopulta niitä pieniä kivoja ylläreitä, jotka kuitenkaan eivät liian hurjalla tavalla poikkea tutusta ja turvallisesta.

Tuleepa mieleeni jo vuosien takaa tyttäreni vanhojen tanssit. Musiikkilukiolla kun oli oma orkka, niin heillä oli upeasti elävä musiikki tanssien säestyksenä. Orkesterinjohtajana ollut opettaja jekutti tanssijoita leikittelemällä biisin tahtilajilla, joten kesken kaiken valssi muuttuikin tasajakoiseksi. Silti tanssijoiden joukko sujuvasti seurasi musiikkia, vaikka valssin askeleet kulkevat kolmijakoisesti. Tämäkin pieni jekku on "mahdoton". Vähintäänkin yllärinä sen pitäisi sotkea täysin tällaisen tanssivan joukon (vieläpä tanssissa vain harrastelijatasoa olevien) tanssi täysin. Vaan eipä sitten kuitenkaan sotkenut. Yleiset säännöt ovat taiteessa AINA ylitettävissä. Se kuuluu taiteen perusluonteeseen. Sen sijaan taide vaatii taiteilijalta sitä, että hän pystyy itse laatimaan kulloisellekin työlleen hyvän ja tiukankin rajauksen. Kuten vaikkapa sen, että jokaista 12 sävelen pitää ensin tulla käytetyksi, ennen kuin yhtäkään niistä voi toistaa (dodekafonia).

Schönbergin musiikki ei edes ole mitenkään erityisen vaikeasti lähestyttävää - minusta.

https://youtu.be/zYaWND9n9h0

Tämä taas on yks mun lemppareita:

https://youtu.be/ZXJWO2FQ16c

By Steve Reich.

Mutta tietenkin musiikkivalinnat riippuu ihan hirveesti siitä, MIHIN TILANTEESEEN musiikki liitetään. Klassista harvoin on miellyttävää esim. kuunnella autossa. Sen dynaamiset vaihtelut johtavat siihen, että välillä et kuule mitään ja välillä soi aivan liian kovaa. Usein populäärimusiikki on lopulta sellaista taustamusiikkia ihmisille tavanomaisen askartelun oheen. Siinä pelittää tuttuus ja helppous - ettei tarvitse pysähtyä kuuntelemaan, vaan voi vähän naputtaa sormella mukana tai jopa lurauttaa kertsin laulajan mukana. Kunnes se tuttuus menee yli, biisi "kuolee" liiasta toistamisesta ja tuo mieleen vain ne siitä tehdyt kaikkein banaaleimmat versioinnit. Näissäkin vähän jokaisella ihmisellä on oma rajansa, milloin joku biisi hänelle tulee puhki soitetuksi.

Biiseissäkin on eroja, kuinka paljon ne toistoja sietävät ennen "kuolemaansa". Joku Arttu Viskari ei montaa toistoa tarvitse. AARGGH! Ei enää yhtään kertaa "levii asfaltille gly-koli, jää juomatta se alkoholi, ton olut..." (Kuinka monelle tuli tästä heti korvamato?)

Minulle ruoka on vain energiaa. Minä söisin mielelläni aina samaa ihmisen rehua jos sellaista kaupassa myytäisiin. Annostelisin raksuja kippoon juuri oikean määrän ja vettä perään.

Mutta niin se kysymys: onko musiikki vain sosiaalineen konstruktio? Vai onko sillä vankka neurologinen perusta?

Lainaus käyttäjältä: Lenny - tammikuu 18, 2021, 06:43:57
Minulle ruoka on vain energiaa. Minä söisin mielelläni aina samaa ihmisen rehua jos sellaista kaupassa myytäisiin. Annostelisin raksuja kippoon juuri oikean määrän ja vettä perään.

Kyllä. Itse asiassa oma veljenikin on vähän samaa tyyppiä - söi vuosikausia aina täsmälleen samaa ruokaa. Mutta - kuten kaikessa - tässäkin tuo on harvinaista. tavallisempaa on kaivata vaihtelua. Vaihteluhalulle on myös fysiologinen perustansa. On helpompaa koostaa terveellinen ruokavalio, jos eri ateriolla on vaihtelua. Vaikeampaa olisi koostaa sellainen superateria, jossa on kaikkea tarvittavaa täsmälleen oikeassa suhteessa. Lisänsä tuo tietenkin sitten vielä vuodenajan vaihtelu, joka tarjoaa eri ruokia eri aikaan vuodesta. (Tätä tietenkin nykyisin tasoittaa ruuan rahtaaminen muualta, säilytyskeinojen laajentuminen ja erilaiset satokautta jatkavat kasvatusmenetelmät.)

LainaaMutta niin se kysymys: onko musiikki vain sosiaalineen konstruktio? Vai onko sillä vankka neurologinen perusta?

Se on tietenkin sekä että. Kivullakin on vankka neurologinen perusta, mutta silti ihmisten kipukynnys on erilainen, kipukynnystään voi kasvattaa (tai heikentää) ja kivusta voi saada myös nautintoa, vaikka sen tarkoitus on toimia varoituskeinona ja viestinä "älä tee näin, varo, lopeta". Sosiaalisilla konstruktiolla on vankka perustansa siinä, millainen ihminen on biologisesti ja millaisessa fysikaalisessa ympäristössä me sosiaalisia tilanteitamme rakentelemme. Silti ihmisen biologia tai fysikaalinen todellisuus ei määrää ehdottomasti, millaisia sosiaalisia konstruktioita me rakennamme. SEKIN on neurologiaan pohjautuvaa, että ihmisen huomio kiinnittyy muutokseen - siis vaikkapa siihen uudenlaiseen musiikissa. Havaintokykymme on heikko sille, mikä pysyy muuttumattomana.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 18, 2021, 06:09:32
Tämä taas on yks mun lemppareita:

https://youtu.be/ZXJWO2FQ16c

By Steve Reich.

Mutta tietenkin musiikkivalinnat riippuu ihan hirveesti siitä, MIHIN TILANTEESEEN musiikki liitetään.

Tuli muuten äsken mieleen genre Ambient music.
.. it may lack net composition, beat, or structured melody.[5] It uses textural layers of sound which can reward both passive and active listening[6] and encourage a sense of calm or contemplation.[7][8] The genre is said to evoke an "atmospheric", "visual",[9] or "unobtrusive" quality.[10]
- https://en.wikipedia.org/wiki/Ambient_music

Mikseri-netsissä muinoin joku kuvaili sitä että se on kuin huoneessa oleva tietyntyylinen nojatuoli tai muu huonekalu joka on taustalla ja luo tietyn tunnelman.
  Tämä taas tuo mieleen elokuvamusiikin (mikserissä oma genrensä), josta joku sanoi minulle että sen ei pidä olla liian hyvää ettei ihmiset keskittyisi liikaa siihen vaan jää niinku taustalle. Kuvaus tulee lähelle tuota ambientia.

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - tammikuu 18, 2021, 00:51:05
(Lähitulevaisuudessa Toopen puoluetoverit maalittaisi tämän ope-paran puolue-ideologiansa vastaisesta opetuksesta...?).

En maalita, kritisoin kyllä, kiitos!

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - tammikuu 17, 2021, 17:11:34
Mutta tästä nillityksestä huolimatta mun mielestä safiirilla yleisesti ottaen on tässä ollut paljon hyviä ajatuksia ja esimerkkejä sun muuta. Kiitos niistä :)

Hyvä, että joku on sitä mieltä. Mikä olisi hauskempaa kuin kiistellä mielipiteistä?

Tahdoin sanoa sitä, että nykymusiikki ei juuri luo melodioita, se luo uusia ilmaisutyylejä toistaen pitkälti vanhaa melodista perinnettä. En nykytyylejä tosiaankaan ymmärrä, koska alan olla vanha ja konservatiivinen. En silti näe sitä rikkautta, mitä oli 1950-70- lukujen musiikissa. Onko vika minussa kuuntelijana vaiko musiikissa?

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 18, 2021, 23:06:19

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - tammikuu 17, 2021, 17:11:34
Mutta tästä nillityksestä huolimatta mun mielestä safiirilla yleisesti ottaen on tässä ollut paljon hyviä ajatuksia ja esimerkkejä sun muuta. Kiitos niistä :)

Hyvä, että joku on sitä mieltä. Mikä olisi hauskempaa kuin kiistellä mielipiteistä?

Tahdoin sanoa sitä, että nykymusiikki ei juuri luo melodioita, se luo uusia ilmaisutyylejä toistaen pitkälti vanhaa melodista perinnettä. En nykytyylejä tosiaankaan ymmärrä, koska alan olla vanha ja konservatiivinen. En silti näe sitä rikkautta, mitä oli 1950-70- lukujen musiikissa. Onko vika minussa kuuntelijana vaiko musiikissa?

Sinussa kuuntelijana. Nääs jos ensin toteaa, etteivät uudet melodiat kelpaa, lienee aika selvää, ettei uusia kelpaavia voikaan säveltää. Raja on musiikkimakusi konservatiivisuudessa ja taipumuksessasi vierastaa kaikkea uudenlaista. Sehän näkyy muillakin alueilla mutta et sentään ole esittänyt, että arkkitehtuurissa on tullut rakentamisen mahdollisuuksien raja vastaan ja siitä johtuu, ettei vanhan arkkitehtuurin voittaneita rakennuksia enää tehdä. Sävelten määrä ei kuitenkaan luo estettä uuden musiikin luomiselle. Sekä ENNEN tuon duuri-molli harmonian kehittämistä tehtiin musiikkia että sen ulkopuolella on koko ajan tehty musiikkia ja tuosta harmoniasta poikkeavaa musiikkia tehdään ja on tehty. On siis aivan ilmeistä, ettei esittämääsi rajaa ole. Raja on vain omassa musiikkimaussasi, joka haluaa kuulla tuttuja biisejä. Tai ainakin niitä tuttuja likeisesti muistuttavia biisejä.

Pointtini oli se, että uusia melodioita ei oikein ole, vaan melodiat toistuvat. Ne ovat jo sävellettyjä.
Tulkinnat elävät. Musiikkityylit kehittyvät. Mikä on hienoa!
Melodiat vaan on jo pitkälti luotu, koska niitä on se rajallinen määrä.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 19, 2021, 21:49:59
Pointtini oli se, että uusia melodioita ei oikein ole, vaan melodiat toistuvat. Ne ovat jo sävellettyjä.
Tulkinnat elävät. Musiikkityylit kehittyvät. Mikä on hienoa!
Melodiat vaan on jo pitkälti luotu, koska niitä on se rajallinen määrä.

Jos kuuntelee vain samanlaista kuin ne vanhat omat lempparir, jos jo etukäteen odottaa hyvän musiikin olevan kuin omat vanhat lempparit, kun ei siedä uutta, kun inhoaa liian uudenlaista - niin noinhan siinä väistämättä käy. Eikä asia siitä miksikään muuttuisi, että annettais käyttöön vaikkapa viisi säveltä lisää. (On annetukin, mutta sehän on mielestäsi "kakofoniaa".)

Matemaattisesti olemmekin jo todenneet, että kyllä niitä mahdollisia melodioita on edelleen rutkasti jäljellä. Ihan vain 12 sävelenkin mahdollisia järjestyksiä kun on aikamoinen määrä. Ihan samaan tapaan kuin puhelinnumerotkaan eivät ole loppuneet puhelimien määrän kasvaessa. Onpahan vain pitänyt hiukan kasvattaa numerosarjan pituutta. Mutta siltikään ei olla lähelläkään edes pienen melodianpätkän pituuksia (laskien siis siinä olevien peräkkäisten sävelten määrällä). Ajattele! JOkaiselle maailman puhelimenomistajalle pystyisi niillä 12 sävelellä säveltämään ihan oman yksilöllisen tunnarin.

Voi tätä variaatioiden mahdollisuutta verrata myös vaikkapa DNA:han. Siinä on vain neljä erilaista emästä. Eikä tuo dna ole loputtoman pitkä, vaan rajatun mittainen. Silti ihan jokaiselle maailman ihmiselle siitä saadaan täysin yksilöllinen dna, jollaista ei ole kenelläkään muulla. Toistaiseksi ei myöskään ole havaintoja siitä, että olisi "pakko" ottaa uusiokäyttöön jo käytössä olleita / olevia  dna:ita vaihtoehtojen rajallisuuden takia. Itse asiassa vaihtoehtoja riittää myös kaikille maailman eläimillekin. Silti ihmiset ovat kaikki varsin sujuvasti ihmisiksi tunnistettavia, joten ei kyse ole siitä, että joutuisimme turvautumaan "kakofonisiin" dna-yhdistelmiin, vaikka ihmisiä on julmetun paljon enemmän kuin sävellyksiä.

On toki kyseenalaista, kuinka paljon analogiat tässä auttavat (esim dissonanssin rinnastaminen kipuun jne.), mutta itselleni musiikin rinnastamisessa ruuanlaittoon on silti jotakin puhuttelevaa.

Mun tekee mieli vähän kyseenalaistaa tätä ajatusta, että dissonanssista pitäminen ja siitä nauttimaan oppiminen ois automaattisesti merkki jostakin musiikillisesta kyvykkyydestä tai paremmuudesta.

Aika tyypillinen vastaus, kun joku rajaa, minkälainen musiikki ei nappaa, vois olla vaikka "Muuten menee kaikki, mutta ei oikein iske ihan ääriraskas örinähevi eikä toisaalta ihan käsittämätön moderni taidemusa eikä jotkut jazz-jutut." Tossa saattais ihan hyvin olla kyse siitä, että tuottaa ongelmia liika rajuus tai toisaalta dissonanssi.

Jos tätä vertaa ruuanlaittoon, niin se on vähän sama kuin että maistais jotkut mausteet tosi vahvasti ja olis niille todella herkkä. Sehän on ihan hyvä asia siinä mielessä, että silloin ainakin makuaisti toimii ja on herkkyyttä mauille.

Vähän samalla tavalla mun mielestä jonkinlaisena perusasetuksena on ihan OK se että on herkkä dissonanssille musiikissa.

Tietty kulinarismiin voi kuulua se, että opettelee myös mausteita ja niiden käyttöä. Mutta en mä nyt tiedä, että siinä välttämättä joku toleranssin kasvattaminen tai kiksien saaminen esimerkiksi chilistä tai jostain muusta ois mikään itseisarvo.

Sitten taas toisaalta toi argumentti melodioiden rajallisuudesta on vähän niin kuin sanois, että koska syötäväksi kelpaavia asioita on rajallinen määrä ja ne on keksitty jo, ruuanlaitto ei tietenkään kehity eikä tule mitään olennaisesti uutta. On vaan erilaisia tyylejä mutta se on vaan sellaista pintaa. Kaikki hyvät maut on jo keksitty ja maistettu :D

Jossain tosi laajassa mielessä tekis mieli sanoa, että musiikki ja elämä eivät ole toisistaan erillisiä vaan saman asian ilmentymiä. Musiikki perustuu sille tai heijastelee sitä, mitä ja millaista elämä sekä erityisesti meidän oma elämä on.

Huono se on toiselle sanoa, että uskaltaisit nyt oikeasti elää, oppia uutta, kääntää uutta sivua, innostua uusista asioista ja ottaa uutta vastaan. Ei sitä vissiin pysty oikein päättämällä tekemään, ja ihmisten temperamentitkin on erilaisia. Ei kai siinä mitään vikaa ole, jos löytää uutta ja hienoa jatkuvasti vanhasta musiikista tai esim. 1950-1970-lukujen musasta.

Toi vaan kuulostaa mun korvaan Toopelta sellaiselta luutuneelta teesiltä, se koko käsitys sävelten ja melodioiden rajallisuudesta ja siitä että ne on tehty jo. Se on tavallaan dogmi, joka ei hyväksy vastaesimerkkejä. Sitten taas toisaalta toi 1950-1970-lukujen mainitseminen vaikuttaa mun mielestä siltä, että tuskin se edes heijastaa sitä, mitä Toope oikeasti kuuntelee, tai tuskin se sitä tarkoittaa, että sieltäkään jatkuvasti löytyis kaikkea ihan mieletöntä ja uutta.

Mun mielestä se on ihan normaalia jos mikään itselle uusi ei oikein sytytä :D Ei siinä mitään hävettävää tai vikaa ole, eikä sen takia tarvitse rakentaa tollasta ihmeen teoriatemppeliä. Sen kun toteaa vaan että nyt muuten olen ja elän niin, ettei tule mitään uutta hyvää vastaan, tai jos tuleekin, en oikein mistään tahdo kunnolla innostua.

Mulla on ollut sellaisia kausia, ettei juuri kuuntele mitään, tai saattaa tuntua, ettei mikään oikein edes ole sitä, mitä haluaisi kuulla. Sit saattaa olla jotain vanhoja juttuja, jotka on hyviä jonkun auktoriteetin perusteella tai koska niihin liittyy valmiita assosiaatioita ja muistoja, tai koska on itse tehnyt sen päätöksen jo aiemmin että ne on hyviä. Mutta mulla varmaan on joskus silleen että jos arvio tehtäis pelkästään omista fiiliksistä käsin siinä hetkessä, toteaisin niistäkin, että tää on kaikki kyllä jotenkin aika väsynyttä paskaa :D :D

Eihän se nyt tietenkään mikään kovin uljas mielenmaisema ole, ja ehkä se ajatus on jossain määrin kylmäävä, että jäis pysyvästi tollaseen tilaan tai suhde musiikkiin tollaseks. Mutta sit mä jotenkin ajattelen että onko tolleen kokemisessa tai sen myöntämisessä nyt lopulta kuitenkaan pelättävää tai hävettävää. Eipä kai toisaalta :P Vaatii sekin tavallaan jopa rohkeutta.

Tietenkään en tiedä, miten Toope kokee ja minkä verran innostuu mistäkin. Toin ton nyt esiin vaan omakohtaisena tunnustuksena :P

^Miksi olisi jotenkin vähemmän ongelmallista se, että Toope toteaa mun musiikkimaun olevan huono (Saariaho on kamalaa kakofoniaa), mutta se on paheksuttavaa, jos minä puolestani totean Toopen musiikkimaun olevan varsin kapean? Millä tapaa tässä on ikäänkuin moraalisesti arveluttavampaa muistuttaa siitä, että maailmassa on paljon musiikkia, joka ei ole länsimaisen perusharmonian mukaista, mutta silti hyvinkin suosittua omassa kulttuuripiirissään? Mutta ihan ok väittää, ettei "kukaan" oikeesti tykkää muunlaisesta musiikista kuin perinteisen länsimaisen harmonian mukaisesta.

Jos nyt  syytät minua tässä jostain ylimielisyydestä muka "paremmin" musiikkia ymmärtävänä, niin minäpä väitän sinun nyt osoittavan täsmälleen samanlaista ajattelua tulkitsemalla tässä vain sen saariahojen puolesta liputtamisen ylimielisyydeksi ja itsensä paremmaksi kohottamiseksi. Ellet itse nimenomaisesti jo lähde ajatuksesta, että kokeilevamman musiikin diggaaminen on silleen vähän hienompaa, niin sinulle ei ole varsinaisesti perusteita esittää, etteikö Toopen TÄYSIN VASTAAVA väite saariahondiggaajien kehnosta musiikkimausta olisi yhtä lailla ylimielinen ja muiden musiikintajua huonommaksi osoitteleva.

Tällä keskustelullahan Toopen kanssa on varsin pitkät juuret. Eikä homma todellakaan lähtenyt siitä, että minä olisin julistanut vain perinteisestä harmoniasta nauttivat jotenkin musiikkia huonosti ymmärtäviksi. Homma meni ennemminkin päinvastoin, koska Toope totesi jo ajat sitten, että mun musiikkimaku on huono, pidän väärästä musiikista - tai oikeastaan vain valehtelen kuuntelevani vaikkapa Saariahoa mielelläni, koska oikeastihan en ole ikinä sitä kuunnellutkaan. Hiukan mua nappaa ajatus, että Toopen kyllä sopii haukkua mun musiikkimakua ja todeta myös, etteivät naiset osaa säveltää. Mutta mä en saa edes todeta, että maailmassa kyllä ON muunlaisiakin ajatuksia musiikista kuin se kaikkein yksinkertaisimpiin sävelkulkuihin perustuva populäärimusa. Että se olisi jotenkin epäkohteliasta.

Niin ja siitä "hienommasta" musiikkimausta: Ei kyse ole mistään hienommasta, vaan vain siitä, että melkeinpä asiaan kuin asiaan syvällisemmin tutustumalla, alkaa kaivata vaihtelua niihin ihan kaikkein käytetyimpiin ratkaisuihin. Sitä vain oppii havaitsemaan nyansseja enemmän sekä pystyy hahmottamaan hieman monimutkaisempiakin rakenteita helpommin. Ihan sama, mikä se alue onkaan, jolla kasvattaa tuntemustaan - vaikka se ruuanlaitto. Vähäisempi kokemus tarkoittaa karkeampaa havainnointia, suurempi kokemus tarkoittaa hienovaraisempaa havainnontia. Mutta missään nimessä en näkisi asiaa "parempana" ja "huonompana" makuna. Sitä en kuitenkaan ihan heti niele, mitä Toope esittää: nykymusiikkia ei pitäisi edes olla, koska "oikeasti" ihmiset ei siitä pidä ja se on pelkkää kakofoniaa. Että se pitäisi todeta yhteen ääneen huonoksi, turhaksi - ja ottaa rahat ja kunniakin pois sellaista säveltäviltä.

^ Kiva kun vastataan noinkin rivakasti :)

Mutta kyllä mä vähän yllätyin siitä, että otit sen kritiikkinä. Jälkeenpäin ajatellen totta kai ymmärrän, miten sen voi jäsentää niin. Voihan ton ottaa silleen että mun koko asia oli varsinaisesti haukkua sua elitistiseksi ja ylimieliseksi ja toisaalta syyttää Toopea kykenemättömäksi kokemaan mitään aitoa iloa musiikista ylipäätään.

Tai sitten ei ollut :D

Sivuutan nyt ainakin suurelta osin sen osion, missä oletetaan tällainen syytös ja esitetään vastasyytös sillä että... hyvää viikonloppua sinnekin :)

Multa on jäänyt huomaamatta sellainen, että Toope olis haukkunut Saariahoa tai sun musiikkimakua. Tai sitten olen saattanut sivuuttaa sen sellaisena että kannattaako tätä nyt edes noteerata. Mun mielestä on suunnilleen yhtä järkevää haukkua jonkun chilistä nauttivan makua "paskaksi" kuin jonkun Saariahosta tai jostain kokeellisemmasta pitävän. Hyvä vaan jos pääsee juttuihin kiinni, ne avautuu ja oppii niistä nauttimaan. Ja toisaalta jos mun mielestä chili oliskin "paskaa" tai joku tietyntyyppinen musa, ketä se kiinnostaa ja mitä sitten :D

Mutta jos mä nyt asemoin itseäni suhteessa tähän debattiin, jota en ole ihan jokaista viestiä myöten edes lukenut... niin mun mielestä Toopen alituisesti toistelema "melodiat on tehty jo" ja "säveliä on rajallinen määrä" on vähän sellaisia, että päädyn väkisinkin puhumaan näiden väitteiden ohi, kun ei koko debatti taida niitä puimalla kovin paljoa liikkua.

Mulla sinulla (safiirilla) on varmaan erilainen musiikkimaku monilta osin, ja hieman ehkä veikkauksena esittäisin, että mun näkemykset saattaa olla enemmän kallellaan siihen, että musiikki on tiukasti yhteydessä ihmisruumiisiin ja niihin elämiin joita me eletään. Jos musiikilla sekä on "vahva neurologinen perusta" että se on myös "kulttuurillinen konstruktio" meidän molempien mielestä, niin mä kuvittelisin ehkä enemmän painottavani sitä fysiologista perustaa. Mutta toikin nyt on fiilispohjalta tuleva otaksuma, ja kyseessä olis silloinkin lähinnä painotusero. 

Jossain vaiheessa esitin jotain kritiikkiä siitä, että Toopen väittämän taustoja vois enemmän purkaa ja ottaa sen kysymyksenä, mutta...  kyllä mulla varmaan sen kanssa väittelemiseen menis hermo, kun se aina palaa siihen samaan teesiin vaan.

Mulla ei ole tässä niin suurta tietämystä tai taitoa, että pystyisin sen täysin tekemään, mut periaatteessa pyrkimys on ehkä käydä sitä samaa keskustelua mihin ymmärrän Toopen teesin liittyvän mutta jäämättä siihen itse teesiin liikaa kiinni.

Pahoittelen jos koit viestin jotenkin epätasapuoliseksi tai loukkaavaksi. Mä saatoin toisaalta olettaa, ettei sua tai sun Saariaho- ja muita fanituksia niin hirveästi hetkauta se, jos ne on jonkun mielestä kakofonisia tai jos mä puhun jotain jostain dissonanssista.

^Kyllä, musiikilla on yhteys fysiologiaan. Mutta ei sillä tavalla yksinkertaisesti, että länsimaisessa musiikissa riitasoinnuksi ajateltu tekisi kaikkien mielestä pahaa ja särkisi korvissa. Itse koen musiikin tyypillisesti hyvin kehollisesti. Juu ja kyllä - jopa sen Saariahon koen liikkuvana kehona. Sen sijaan sellainen puhkisoitettu musiikki saattaa olla "pilaantunutta" minulle tässä mielessä. Se ei enää liiku, ei liikuta. Silloin se tuntuu - kuolleelta, pelkästään rasittavalta ääneltä, joka tuhoaa hiljaisuuden - joka itse asiassa on erityisen nautinnollista.

Tämä Saariaho-juttuhan alkoi ajat sitten ihan toisessa juonteessa, kun Toope päätti väittää, etteivät naiset ole koskaan olleet merkittäviä säveltäjiä. Sattumalta Saariaho oli juuri valittu merkittävimmäksi elossa olevaksi säveltäjäksi BBC:n kyselyssä. Nyt tämä on sitten muuttunut Toopella muotoon "YLEn toimittajat diggaa Saariahoa, ei kukaan muu". BBC:n kyselyn säveltäjät yms. ovat siis muuttuneet YLEn toimittajiksi.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 22, 2021, 22:03:29
Tämä Saariaho-juttuhan alkoi ajat sitten ihan toisessa juonteessa, kun Toope päätti väittää, etteivät naiset ole koskaan olleet merkittäviä säveltäjiä...

Mainitse sitten klassisista sävellyksistämme tai -teoksista naisten luomia...! Itse asiassa populaarimusiikinkin kohdalla naisten sävellykset ovat hyvin vähäisiä.
En vähättele, totean että näin on.

Arvostan suuresti erilaisia musiikkityylejä- ja näkemyksiä. Niitähän voidaan keksiä rajattomasti. Itse vain puhuin siitä, että rajallinen nuotisto luo vain rajallisen määrän melodioita, varsinkin kun kaikki nuotit eivät yhteen sovi! Melodia muodostuu vain tietyistä yhteensopivista nuoteista, ei mistä tahansa yhdistelmästä. Ymmärrän kritiikkinne minua kohtaan, mutta miettikää sitä, mitä periaatteessa sanon. Nuotteja on rajallinen määrä = Niistä voidaan luoda vain rajallinen määrä toimivia yhdistelmiä. Perusmatikkaa.

Versioita, tyylejä tms. on rajaton määrä. Mitä hörhöt ikinä keksivätkään.

Noi on kiinnostavia juttuja taiteen kokemisesta ylipäätään, että transponoi sen johonkin muuhun, kokee siinä jotain vieläkin konkreettisempaa ja niin pois päin. Joskus kai tarkoitetaan jotain sellaista sillä kun sanotaan, että joku "alkaa puhua" tai "puhutella" tms.

Musiikissa saattaa olla silleen, että on paljon aikalaismusiikkia, joka on sitä, mitä koko ajan tuotetaan valtavia määriä ja josta iso osa ei säily. Sekin liittyy ihan fyysiseen todellisuuteen siinä mielessä, että tallennettua musiikkia on ollut aika vähän aikaa, ja siitäkään valtaosa ei ole kestänyt ihan samalla tavalla kuin vaikka kuvataide. Onhan kuvataidettakin restauroitu ja muuta, mutta ehkä esimerkiksi kuvataiteen puolella ei ole musiikkiin rinnastuvaa kysyntää tuottaa koko ajan aivan valtavia määriä uutta. Ei ihmisillä yksinkertaisesti ole jatkuvasti laajentuvaa valtavaa avaruutta, mihin niitä teoksia sijoittaa. Nyt taas musiikkia "mahtuu" käytännössä loputtomat määrät helposti saatavilla olevaan eetteriiin.

Olen saanut jostain jazz-jutuista kiinni sillä tavalla, että esim. lumitöitä tehdessä tai muutoin kehon liikkeen kautta joku juttu yhtäkkiä solahtaakin tajuntaan, tuntuu hyvältä ja jotain vaan alkaa tapahtua. Nykytanssi on aika lailla täysin mennyt minulta ohi :D Lähin kiinnekohta tähän on se, että kirjailija Paul Auster oli vuosia hakenut omaa ääntään, tehnyt käännöksiä, kirjoittanut runoutta sun muuta, ja sitten nykytanssiesitystä katsellessa jokin sen hänen tavoittelemansa proosan suhteen loksahti paikoilleen. Kokemus tanssista tavallaan kääntyi tai transponoitui hänellä uudeksi tavaksi kirjoittaa.

Joku tällainen prosessi saattaa johtaa pitkähkön polun kautta siihen, että syntyy myös Sattumuksia Brooklynissa , joka on aika helposti lähestyttävä ja silti oikein hyvä romaani.

Saariahosta tuskin koskaan tulee aikalaismusiikkia, mutta mulla on ehkä jotain epäilyksiä sen suhteen, johtaako se musiikki, tai onko sen tarkoituskaan johtaa, musiikin sisällä johonkin uuteen tapaan tehdä jotain tai johonkin mullistavaan kehitykseen. Tietysti voi olla silleen, että tää historiallinen muutos käsityksessä riitasointuisuudesta soveltuis siihenkin, mutta mä en ihan oikeasti usko siihen. Se että terssiä pidettiin keskiajalla jossain riitasointuisena on a) aivan helvetin pitkän aikajänteen asia ja b) nähtävissä niinkin, että terssi ei missään vaiheessa ollut oikeasti kovin dissonantti.

Faktaa on ehkä enemmän se, että se elää nyt ja esimerkiksi sulle. Se voi innoittaa jotakuta johonkin tai se voi joskus myöhemmin olla musiikin kentällä jossain tosi merkittävässä asemassa. Mutta tästä me ei kaiketi tiedetä näiden nyt tapahtuvien reaktioiden pohjalta kovinkaan paljoa.

Ja mun on henkilökohtaisesti vaikea niellä sellaistakaan teoriaa, että ihmisten dissonanssin sietokyky ja siihen liittyvä nautinto jotenkin merkittävästi ajan myötä kasvaa niin, että todella isoja yleisöjä saavuttavan musiikin vois tässä mielessä ajatella muuttuvan ajan myötä nyt dissonanssina pidettyä sallivammaksi.  Ne esimerkit terssistä ja tritonuksesta ei vaan riitä siihen. Tää koko narratiivi niiden aseman muutoksesta rakentuu sellaiselle liioitellulle kannalle, että ne muka olis joskus olleet jotain ihan kamalaa, eikä se oikeasti ole totta. Osassa jotain rokkia ja metallia tritonus on saattanut löytää sellaisia paikkoja, joissa sen epävakaus ja häiritsevyys sopii siihen mitä sillä muutenkin tavoitellaan. Ja sit jossain kirkkomusiikissa ei ole ollut vastaavalla tavalla tilausta sille.

Tässä mielessä mä ehkä painotan sitä neurologista perustaa enemmän. Jos vertaisin tätä runouteen, niin vapaamitallinen runous ei "korvaa" mitallisia säkeitä, eikä jostain täysin omaleimaisesta mittakäsityksestä kuten vaikka Gerard Manley Hopkinsin "sprung rhythmistä" ikinä tule sellaista varsinaista tekemisen isoa mallia muille. Vaikka sen voi transponoida ja kokea tosi elävästi ja sen jälkeen voi tuntua joku perusmitta siltä että eihän tää elä ja hengitä samalla tavalla, kyllä se sit kuitenkin toimii ja elää ja hengittää, kun taas näkee ja kokee sen uudestaan sillä tavalla.

Musiikissa taitaa vaan olla vähän silleen, että on toisaalta "aikalaismusiikkia" joka on vähän niin kuin joulukorttien tekstiä tai jotain sellaista. Viime vuosisadalla on yhtäkkiä alettu säilöä kaikenlaisia jokseenkin hienoja joulu- ja muitakin kortteja, ja nyt meille Toope sanoo, että kortit ajalta 1950-1979 on jotain tosi rikasta ja arvokasta, kun taas nykyään ne on vaan toisteista kuraa tai erilaisten sapluunoiden kierrättämistä.

Tai että Saariahon kirjeet on sellaista tekstiä, että eihän niistä sit taas tuu edes hyvä mieli kenellekään :D :D

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 22, 2021, 23:08:35
Arvostan suuresti erilaisia musiikkityylejä- ja näkemyksiä. Niitähän voidaan keksiä rajattomasti. Itse vain puhuin siitä, että rajallinen nuotisto luo vain rajallisen määrän melodioita, varsinkin kun kaikki nuotit eivät yhteen sovi! Melodia muodostuu vain tietyistä yhteensopivista nuoteista, ei mistä tahansa yhdistelmästä. Ymmärrän kritiikkinne minua kohtaan, mutta miettikää sitä, mitä periaatteessa sanon. Nuotteja on rajallinen määrä = Niistä voidaan luoda vain rajallinen määrä toimivia yhdistelmiä. Perusmatikkaa.

Versioita, tyylejä tms. on rajaton määrä. Mitä hörhöt ikinä keksivätkään.

Sulle on jo matematiikan avulla kerrottu, että se määrä on ihan helvetin suuri. "Toimivuus" on täsmälleen sitä, että sinä koet jonkun järjestyksen sellaiseksi. Kyllä jo ihan länsimainenkin musiikki pitää sisällään muutakin kuin perus duuri-molli- harmoniat. Puhumattakaan sitten muun maailman musiikkiperinteistä, joissa on ihan omat perinteensä. Näillä perinteillä on myös kuulijakuntansa. Lisäksi ne länsimainen musiikki on saanut niistä vaikutteita.

Minkä tähden sinulla on pakkomielle väittää, että vain sinun mieltymystesi mukainen musiikki n jotenkin aidosti hyvää musiikkia? Miksi sinulle ei riitä se, että sellaista musiikkia sinulle on tarjolla? Miksi sen lisksi sun pitää päästä toteamaan muunlainen musiikki / muut musiikkimaut huonoiksi, alempiarvoisiksi, "vain Ylen toimittajien näkemyksiksi" tai jollain tavalla päästä kertomaan niiden olevan - no just niitä hörhöjä?

Kuulostaa ikävästi siltä, että oikeastaan kyse sinulle ei ole musiikista, vaan länsimaiden ylemmyyden pönkittämisestä ja siinä ohessa myös naisten halveksumisesta (kuten muistamme siitä, ettet voi hyväksyä Saariahoa merkittäväksi säveltäjäksi).

Väitteesi on vain ja ainoastaan ideologinen. Haluat käyttää sitä kertomaan, että valkoinen länsimainen mies on muita parempi.

Melodious hei - KUKAAN ei voi suosittuna aikalaissäveltäjänä olla musiikin TULEVAISUUDELLE merkittävä. Niin se vain menee, että jos on omana aikanaan todella suosittu ja helposti lähestyttävä suurelle määrälle ihmisiä, on väistämättä ennemminkin jo kehiteltyjä ideoita taitavasti käyttävä kuin aivan uusia latuja aukova ja "tulevaisuuden musiikkia" säveltävä. Siinä ei ole mitään halveksittavaa tai huonoa, mutta se vain on eri juttu. Ei voi tehdä samaan aikaan molempia.

Jopa se Toopen Beatles joutui omana aikanaan tyytymään vain nuorison suosioon aluksi. Vanhemmalle väelle heidän musiikkinsa oli halveksuttavaa rämpytystä. Ja kauhea  siistimätön tukkakin niillä oli. Heidän hommansa vain osui kultasuoneen ja juuri siihen hetkeen, kun oikeastaan vasta oltiin keksimässä, että on olemassa nuoriso. Ei Beatlesin suosio niinkään johtunut musiikillisesta ansioista, vaan he vain sattuivat osumaan sopivaan kohtaan isossa kulttuurisessa ilmiössä, joka loi aivan uuden yleisön  - nuorison. Nuorisolla oli - muodostuakseen ryhmänä - tarve erottautua, joten tietenkin heillä oli tarve diggailla eri musiikkia kuin vanhempansa. Tavallaan onkin hassua, että Toope nyt vanhana miehenä kertoo fanittavansa vain vanhempaa "nuorisomusiiikkia". Uusi on huonoa, "koska kaikki hyvä musiikki on jo tehty". Hän siis käyttäytyy täsmälleen kuten ne, jotka aikoinaan halveksivat Beatlesiä ja tätä nuorison turmeltunutta musiikkia (ja elämäntapaa).

Tietenkään Saariahosta ei tule valtavirtamusiikkia, eikä sitä meidän elinaikanamme koskaan soitella toivekonserteissa. Mutta - se ei olekaan tuollaisen musiikin merkityksen validi mittari. Stravinskyn Kevätuhrin ensi-illassa syntyi lähes mellakka, kun yleisö paheksui musiikkia ja tanssia. Mutta nykyään on todella vaikeaa löytää ihmistä, jonka mielestä Kevätuhri sen paremmin musiikkina kuin rekonstruoituna tanssiteoksenakaan on millään muotoa paheksuttava. Eikä edes tarvitse olla kovinkaan "valveutunut" nykymusiikin tuntija - tai nykytanssinkaan. Silti - ei tuosta ensi-illasta nyt kovin kauaa lopulta ole - 1913. Mun isovanhemmat oli jo silloin syntyneet. Kyse ei ole siis mistään muinaisuudesta, vaan lähes kädenojennuksen päässä olevasta ajasta. Lopulta ihmisten musiikkimaku kuitenkin muuttuu jopa yllättävän nopeasti. Juuri tästä hetkestä katsoen toki näyttää siltä, että se on lähinnä paikalleen jämähtänyttä. Mutta ennemminkin muutos on nopeaa. Siten joku Beatles alkaa jo nyt saada myös buustia siitä, että se kuulostaakin "raikkaan erilaiselta" kuin tämän päivän musiikki. Koska musiikki on jo astellut monen monta askelta siitä eteenpäin. Nostalgia ilmiönäkin tavallaan perustuu siihen, että muutos tosiaan on nopeaa. Muuten ei voisi nostalgisoida vanhaa, koska sille ei olisi vastavoimana erilaista uutta. Liian vanhaa ei voi nostalgisella kaiholla muistella - kun ei sellaista voi muistaa, jota ei ole koskaan kokenutkaan.

PS. IHan vain sivuhuomautuksena: Kaikki taiteen kokeminen on aina kehollista. Nääs kun tunteet ja tuntemukset ovat kehollisia kaikilla ja aina. Eikä musiikkiakaan koeta pelkästään kuuloaistilla, vaan sekin tapahtuu laajemmin koko kehossa. Mutta juuri siksi jotain klassista musiikkia, jossa dynaamiset vaihtelut ja myös musiikin tilallinen kokemus ovat olennaisia, ei omista nappikuulokkeista tai autostereoista oikein kandee kuunnellakaan muuta kuin aika tasapaksua (sanottuna ilman arvottamista) musiikkia. Sellaista, jonka volyymi on helppoa säätää sopivaksi ja joka toimii lähinnä samalla alueella kuin puhe.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 23, 2021, 06:50:37
Melodious hei - KUKAAN ei voi suosittuna aikalaissäveltäjänä olla musiikin TULEVAISUUDELLE merkittävä. Niin se vain menee, että jos on omana aikanaan todella suosittu ja helposti lähestyttävä suurelle määrälle ihmisiä, on väistämättä ennemminkin jo kehiteltyjä ideoita taitavasti käyttävä kuin aivan uusia latuja aukova ja "tulevaisuuden musiikkia" säveltävä. Siinä ei ole mitään halveksittavaa tai huonoa, mutta se vain on eri juttu. Ei voi tehdä samaan aikaan molempia.

En ymmärrä, miten tää liittyy mun tekstiin, enkä ole varma, mikä mun position nyt pitäis olla suhteessa tähän. Otin esiin vaan sen aikalaismusiikin käsitteen, koska ajattelin, että siitä vois olla hyötyä. Mutta eihän se jaottelu ole niin yksiselitteinen. Varmaan joku Gershwin on vaikuttanut paljon musiikkiin (tai Beatles tai Rollarit). Gershwin on tavallaan ollut myös suosittua ja jossain mielessä aikalaismusiikkia. Sitten ehkä Gershwhin on kuullut jotain jazz-muusikkoja jossakin, ja ne on taas vaikuttanut siihen merkittävästi, mitä Gershwin toi Broadwaylle tai konserttisaleihin. Oliko nää jazz-tyypit nyt sitten "tulevaisuusmuusikkoja" vai "aikalaismuusikkoja"?

Viestin keskiosaan huomiona, että joo, saatat olla oikeassa siinä että mieltymykset ja reaktiot johonkin saattaa muuttua aika nopeasti. Mulla ei ole siitä nyt mitään jäsenneltyä näkemystä, mihin ne reagoi ja mikä se on mikä "shokeeraa" tai ei.

Lainaa
PS. IHan vain sivuhuomautuksena: Kaikki taiteen kokeminen on aina kehollista. Nääs kun tunteet ja tuntemukset ovat kehollisia kaikilla ja aina. Eikä musiikkiakaan koeta pelkästään kuuloaistilla, vaan sekin tapahtuu laajemmin koko kehossa. Mutta juuri siksi jotain klassista musiikkia, jossa dynaamiset vaihtelut ja myös musiikin tilallinen kokemus ovat olennaisia, ei omista nappikuulokkeista tai autostereoista oikein kandee kuunnellakaan muuta kuin aika tasapaksua (sanottuna ilman arvottamista) musiikkia. Sellaista, jonka volyymi on helppoa säätää sopivaksi ja joka toimii lähinnä samalla alueella kuin puhe.

Ymmärrän ton että tunteet ovat kehossa. Mutta sitten mä rupesin miettimään, että miten niin taiteen kokeminen on aina kehollista ja minkä kokeminen sitten ei ole kehollista.

Jos mä luen jotain Gerard Manley Hopkinsin runoa, ja se resolvoituu mulla yhtäkkiä sellaiseksi "kuvaksi" tai maisemaksi, jossa auringonvalo siivilöityy lehtipeitteen läpi... kai se on tietyllä tavalla kehollinen kokemus silloin kun se kolahtaa. Mutta jossain yhteydessä tollasta saatettais silti pitää joka stereotyyppisen mentaalisena kokemuksena, vaikka se kai taiteen kokemista onkin.

Mutta toisaalta jos mä kuuntelen jotain ihan poppia omilla kuulokkeilla, kyllähän se musiikki nimenomaan vaikuttaa mun tunteisiin ja tunteidensäätelyyn. Se vaikuttaa vireystilaan ja siihen, minkälaisia arvioita teen. Saatan tulla vähän paremmalle tuulelle ja arvioida vaikka jonkun homman vähän vähemmän ikäväksi tai vaikeaksi ihan vain koska kuuntelen calypsoa ja tykkään siitä :D

Mutta sit nousee se kysymys, että... mikä sit olis se "ei kehollinen" kokemisen tapa -- ja tarkoitatko että sellainen erottelee jotenkin "taiteen" ja "ei-taiteen" toisistaan?

Ymmärsin siis osittain, mutta sit kuitenkin toi väite ehkä kaipais jotain täsmennystä ja tarkempaa selitystä.

^Kehollistahan on ihmisen elämä, joka on kokemista. Joten kyllä kaikki kokeminen tosiaan on kehollista.  ;)

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 22, 2021, 23:08:35
Arvostan suuresti erilaisia musiikkityylejä- ja näkemyksiä. Niitähän voidaan keksiä rajattomasti. Itse vain puhuin siitä, että rajallinen nuotisto luo vain rajallisen määrän melodioita, varsinkin kun kaikki nuotit eivät yhteen sovi! Melodia muodostuu vain tietyistä yhteensopivista nuoteista, ei mistä tahansa yhdistelmästä. Ymmärrän kritiikkinne minua kohtaan, mutta miettikää sitä, mitä periaatteessa sanon. Nuotteja on rajallinen määrä = Niistä voidaan luoda vain rajallinen määrä toimivia yhdistelmiä. Perusmatikkaa.

Versioita, tyylejä tms. on rajaton määrä. Mitä hörhöt ikinä keksivätkään.

Kiva kuulla että arvostat :)

Sen ilmaiseminen matemaattisesti, mitä melodioiden rajallisuus tarkoittaa, tai sen kuvaaminen, miksi tietyt fraasit ja rakenteet toistuvat melodioissa, ei ole mitään "perusmatikkaa".

Sit taas jonkin asian äärellisyys ei kerro kauheasti mitään. Kielen äänteistä tai kielen aakkosistakin saa vain äärellisen määrän tietyn pituisia jonoja. Audio CD:n voi täyttää vain äärellisen monella eri tavalla, ja niin pois päin.

Tästä aiheesta on Vsauce-kanavalla ihan hyvä video, jonka yhteydessä tarjoillaan myös linkkejä eteenpäin ja esitellään joitain matemaattisiakin yrityksiä kuvata sitä mistä puhut: Will We Ever Run Out of New Music? (https://youtu.be/DAcjV60RnRw)

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 23, 2021, 06:20:52
Minkä tähden sinulla on pakkomielle väittää, että vain sinun mieltymystesi mukainen musiikki n jotenkin aidosti hyvää musiikkia?...

Mutta enhän ole noin väittänyt!

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 27, 2021, 22:29:46

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 23, 2021, 06:20:52
Minkä tähden sinulla on pakkomielle väittää, että vain sinun mieltymystesi mukainen musiikki n jotenkin aidosti hyvää musiikkia?...

Mutta enhän ole noin väittänyt!

Kyllä väitit, että vaikkapa Saariaho ei "oikeasti" ole hyvää musiikkia. Että sen "todistaa" siltä mielestäsi puuttuva laaja yleisö. Että koska se miellyttää vain "YLEn toimittajia, se oikeastaan on vain huonoa musiikkia. Väitit myös, että minäkin vain huijaan. Oikeasti en ole koskaan Saariahoa kuunnellut. Lisäksi väitit, että uutta musiikkia ei voida säveltää, koska kaikki "toimivat" yhdistelmät on jo käytetty. Tämän toimivuuden kriteeriksi nostit - omiin korviisi toimivalta kuulostamisen. Edes Paul Mc Cartneyn korvien kokemusta et pitänyt validina arvioina toimivuudesta, joten hänen diggaamansa kokeellinen musiikki (Stockhausen, Cage) ei kelpaa "toimivaksi" musiikiksi.

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 28, 2021, 06:07:20

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 27, 2021, 22:29:46

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 23, 2021, 06:20:52
Minkä tähden sinulla on pakkomielle väittää, että vain sinun mieltymystesi mukainen musiikki n jotenkin aidosti hyvää musiikkia?...

Mutta enhän ole noin väittänyt!

Kyllä väitit, että vaikkapa Saariaho ei "oikeasti" ole hyvää musiikkia. Että sen "todistaa" siltä mielestäsi puuttuva laaja yleisö. Että koska se miellyttää vain "YLEn toimittajia, se oikeastaan on vain huonoa musiikkia. Väitit myös, että minäkin vain huijaan. Oikeasti en ole koskaan Saariahoa kuunnellut. Lisäksi väitit, että uutta musiikkia ei voida säveltää, koska kaikki "toimivat" yhdistelmät on jo käytetty. Tämän toimivuuden kriteeriksi nostit - omiin korviisi toimivalta kuulostamisen. Edes Paul Mc Cartneyn korvien kokemusta et pitänyt validina arvioina toimivuudesta, joten hänen diggaamansa kokeellinen musiikki (Stockhausen, Cage) ei kelpaa "toimivaksi" musiikiksi.

En minä ole julistanut mitään toisten kuuntelua säätäviä näkemyksiä, esitän vain omia näkemyksiäni.
Sinä saat esittää omia näkemyksiäsi, en niitä estä mitenkään. Ihan vapaa foorumi!

Pidän tietynlaisesta musiikista/tyyleistä. Ei sinun tarvitse uhriutua siitä. Esitän vain omaa näkemystäni estämättä toisia esittämästä omiaan. Kritisoin toki nykymusiikkia, jossa en näe suuresti mitään uutta verrattuna 1960-70- lukujen proge/rock- tuotantoon.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 28, 2021, 22:07:26
Kritisoin toki nykymusiikkia, jossa en näe suuresti mitään uutta verrattuna 1960-70- lukujen proge/rock- tuotantoon.

Mun mielestä olis kiinnostava kuulla tästä sellainen seikkaperäisempi selostus, että ottaisit jonkun hienon 60- tai 70-luvun jutun ja sit selittäisit, mitä siinä on uutta. Ja sit kontrastoisit tätä johonkin nykymusiikkiin.

Kuitenkin 60/70-luvun proge ja rock jutut myös lainaa aika paljon aiemmasta musiikista ja yhdistelee eri aiempien juttujen elementtejä uudenlaiseksi. En mä väitä, etteikö siinä ajatuksessa tai väitteessä vois olla mitään meriittiä, että joku tuon ajan juttu ois ollut jotenkin innovatiivisempaa tai siinä enemmän uutta kuin jossain muussa.

Mulla vaan tulee mieleen hypoteettisena juttuna, että kun joku teos (rock tai proge tai mikä hyvänsä) kohotetaan suuren työn asemaan eli kanonisoidaan, siinä syntyy sellainen harha helposti, että katsotaan suurin piirtein kaiken siinä esiintyvän olevan juuri siitä teoksesta lähtöisin ja sille täysin originellia. Varsinkin ajan kuluessa nää tietyt suuret tai merkkiteoksina pidetyt jää näkyviin ja ne mistä ne on plagioinut tai mistä nyysinyt vaikutteensa unohdetaan.

En mä usko että Toope mikään Led Zeppelin fani olisi, mutta nehän on jopa kuuluisia siitä, että nyysi tosi paljon suoraan muilta antamatta erikseen siitä krediittiä niin kuin ois kohtuullista.

Mutta olis tosiaan kiva kuulla Toopelta jotain konkreettisia esimerkkejä.

No, on vaikea laittaa "konkreettisia esimerkkejä", kun musiikkimaku on jokaisella erilainen. Puhuin siitä, että rock-musiikissa ehkä "kulta-aika" oli 1960-70-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeinen tuotanto on pitkälti ollut samojen ideoiden uudistusta/toistamista eri tyylein. Kovin vähän itse näen uutta musiikkia enää...

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 28, 2021, 23:52:17
No, on vaikea laittaa "konkreettisia esimerkkejä", kun musiikkimaku on jokaisella erilainen.

Hämmentävää.  Tarkoitatko että joku on sun mielestä originellia ja uutta, koska se on sulle hyvää ja ns. kiistatta klassikko? Sit jos joku muu ei kunnioita sitä samalla tavalla, niin se voikin sanoa että toi kuulostaa ihan siltä ja siltä ja tässä on riffi tuolta ja tää tyyli tai idea tolta ja tää taas tuolta toisaalta?

Ja että et halua lähteä tämmöseen keskusteluun vaan pitäis olla joku teos jonka ansioista ja asemasta ja originelliudesta kaikki keskustelijat ovat samaa mieltä?

Jos on noin, niin sehän tukis tota hypoteesia että kyse on oikeastaan ihmisten täysin henkilökohtaisesta musiikin kaanonista.

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 28, 2021, 22:07:26

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 28, 2021, 06:07:20

Lainaus käyttäjältä: Toope - tammikuu 27, 2021, 22:29:46

Lainaus käyttäjältä: safiiri - tammikuu 23, 2021, 06:20:52
Minkä tähden sinulla on pakkomielle väittää, että vain sinun mieltymystesi mukainen musiikki n jotenkin aidosti hyvää musiikkia?...

Mutta enhän ole noin väittänyt!

Kyllä väitit, että vaikkapa Saariaho ei "oikeasti" ole hyvää musiikkia. Että sen "todistaa" siltä mielestäsi puuttuva laaja yleisö. Että koska se miellyttää vain "YLEn toimittajia, se oikeastaan on vain huonoa musiikkia. Väitit myös, että minäkin vain huijaan. Oikeasti en ole koskaan Saariahoa kuunnellut. Lisäksi väitit, että uutta musiikkia ei voida säveltää, koska kaikki "toimivat" yhdistelmät on jo käytetty. Tämän toimivuuden kriteeriksi nostit - omiin korviisi toimivalta kuulostamisen. Edes Paul Mc Cartneyn korvien kokemusta et pitänyt validina arvioina toimivuudesta, joten hänen diggaamansa kokeellinen musiikki (Stockhausen, Cage) ei kelpaa "toimivaksi" musiikiksi.

En minä ole julistanut mitään toisten kuuntelua säätäviä näkemyksiä, esitän vain omia näkemyksiäni.
Sinä saat esittää omia näkemyksiäsi, en niitä estä mitenkään. Ihan vapaa foorumi!

Voisit myös pidättäytyä väittämästä, etten minäkään "oikeasti" Saariaho koskaan ole kuunnellutkaan. Miksi pyysit minua mainitsimenaa "todisteeksi" jonkun hänen sävellyksensä taannoin, jos muka "ihan vapaasti" saan esittää mielipiteeni? Miksi esität väitteen, että "vain YLEn toimittajat" voivat arvostaa Saariahoa säveltäjänä, ellet nimenomaan halua esittää, että sellainen musiikkimaku on jotenkin vääristynyt, epäaito, omaksuttu ulkomusiikillisista syistä (jonkinlaista elitismiä tms)?

Lainaa
Pidän tietynlaisesta musiikista/tyyleistä. Ei sinun tarvitse uhriutua siitä. Esitän vain omaa näkemystäni estämättä toisia esittämästä omiaan. Kritisoin toki nykymusiikkia, jossa en näe suuresti mitään uutta verrattuna 1960-70- lukujen proge/rock- tuotantoon.

Kyllä sä saat pitää ihan mistä vain musiikista. Mutta ei se sitä tarkoita, että voita esittää paikkansapitämättömiä väitteitä: "Kaikki melodiat on jo sävelletty ja 12 sävelen määrä tuo musiikin mahdollisuuksiin määrällisen rajan, joka on jo saavutettu." Se ei enää ole mielipide, vaan väite, jonka totuusarvoa voidaan tarkastella. Mielipide siitä, että vain 60-70-lukujen musiikki on sinun makuusi muotoillaan ihan toisella tavalla. Kannattaisi harjoitella.

Sanohan Toope, miksi kiivaasti vastustat minun mielipidettäni siitä, että melodioiden maksimimäärää ei ole vielä saavutettu? Jos siis tässä muka vain olet kertomassa omasta musiikkimaustasi samalla sallien jokaiselle omansa? Miksi tunnet tarvetta pönkittää omaa musiikkimakuasi väitteellä, että naiset eivät osaa säveltää, eivätkä koskaan ole merkittäviä säveltäjiä? Jos kyse on vain omasta musiikkimaustasi, joka täysin sallii muiden diggailla toisinkin? JOS kyse olisi vain musiikkimakujen yksilöllisyydestä, olisi täysin turhaa kirjoitella tuollaisia väitteitä.

Tämähän on aina se sun vakiopuolustus. Kun ensin itse esität jonkun yleistävän väitteen (naiset eivät osaa säveltää, kaikki melodiat on jo keksitty), mutta argumenttisi loppuvat nbiistä keskusteltaessa, vetäydyt (uhriudut) tämän "se on vain mielipiteeni" -puolustuksen taakse. Kirjoitahan nyt siis selväsanaisesti seuraavaan viestiisi, että:
- On vain oma mielipiteeni, että diggailen enemmän miespuolisten säveltäjien musiikkia.
- On vain oma mielipiteeni, että uusi musiikki on vanhaa huonompaa.
- On vain oma mielipiteeni, että länsimaiseen harmoniakäsitykseen perustuva musiikki on hyvää.
Sillä tavalla selvästi, että samalla myönnät muiden voivan ajatella täysin eri tavalla. Vaikkapa niiden säveltäjien, jotka BBC:n kyselyssä nostivat Saariahon elossa olevista säveltäjistä merkittävimmäksi. Heillä oli siis asiasta oma mielipiteensä, jota sinun ei pidä kiistää väittämällä sen olevan "vain YLEn toimittajien mielipide". Tai että muissa musiikkikulttuureissa diggaillaan ihan erilaista musiikkia, eikä ole olemassa mitään objektiivista mittaria, jolla tällaiseen musiikkiin tottuneiden musiikkimaku olisi vähempiarvoinen kuin sinun länsimaiseen musiikkiin tottunut makusi. Tai että naissäveltäjiä ensinnäkin ON ja heidän musiikistaan jotkut muut pitävät kovasti.

Melodioiden rajallisuus on minusta matemaattinen fakta. On myös mielipiteeni, että toimivien melodioiden määrä on rajallinen.
En minä kiellä sinua olemasta eri mieltä. Itse vain olen tätä mieltä. Onko tuo nyt niin suuri ongelma?
Älä vetoa Saariahoon, et sitä itsekään viitsi kuunnella!
Naissäveltäjiä en ole halveksunut, havaitsin vain, ettei klassisissa, eikä järin paljon rock-säveltäjissäkään heitä ole. Hyvin vähän. Totean noin, tuo ei tarkoita vähättelyä.

Lainaus käyttäjältä: Toope - helmikuu 01, 2021, 23:03:06
Melodioiden rajallisuus on minusta matemaattinen fakta. On myös mielipiteeni, että toimivien melodioiden määrä on rajallinen.
En minä kiellä sinua olemasta eri mieltä. Itse vain olen tätä mieltä. Onko tuo nyt niin suuri ongelma?
Älä vetoa Saariahoon, et sitä itsekään viitsi kuunnella!
Naissäveltäjiä en ole halveksunut, havaitsin vain, ettei klassisissa, eikä järin paljon rock-säveltäjissäkään heitä ole. Hyvin vähän. Totean noin, tuo ei tarkoita vähättelyä.

No niin - jälleen kerran siis päädyt minulle kertomaan, etten oikeasti edes koskaan kuuntele Saariahoa. Mä en usko, että oikeasti sinä kuuntelet Beatlesiä. Etkä pysty mitenkään todistamaan, että olisin tässä väitteessäni väärässä. Valehtelet vain ja tarvittaessa googlaat parit biisit väitteesi tueksi.

Se, että olen eri mieltä Safiirin kanssa, ei tarkoita että valehtelen. Ihmisillä on joskus erilaisia näkemyksiä, eivät ole siksi "valehtelijoita".
Musiikki on mielipidekysymys, ja mistä hauskempaa on kiistellä kuin juuri mielipidekysymyksistä? Itse arvostan tietynlaisia musiikkityylejä (1600-1700-luvun klassinen, 1960-70- lukujen proge ja Jethro Tull/Steeleye Span brittifolkrock-tyyli, mutta myös Metallica tms.). Omaperäisyyttä ja persoonallisuutta arvostan.

Kuunteletko muuten itse "vapaaehtoisesti" Saariahoa, vaiko siksi, että saat siitä argumentteja (et nautintoa)?

Lainaus käyttäjältä: Toope - helmikuu 03, 2021, 22:54:08
Kuunteletko muuten itse "vapaaehtoisesti" Saariahoa, vaiko siksi, että saat siitä argumentteja (et nautintoa)?

Oon kuunnellut nyt näiden keskustelujen kirvoittamana itse Saariahoa hieman ja löytänyt sieltä hyviä juttuja myös. Mun mielestä safiirin kuvaukset siitä, miten ja mitä hän saa siitä ovat erittäin uskottavia. Toi on vähän sen tyyppinen argumentti nyt sulla, että eihän kukaan voi oikeasti saada kiksejä runoilijan X teksteistä tai jostain... mistä vaan. Kyllä voi. Vaikka olis valtaosalle ihan tuskaista paskaa lukea.

Mulla on ollut joskus nuorena kova punkin ja metallin fanitus. Nykyään oon vähän valunut kauemmas raskaammasta musasta. Voisin kuvitella tykkääväni periaatteessa esimerkiksi Jethro Tullista, vaikka se nyt ei sattumoisin olekaan koskaan kolahtanut. Teiniajan bändikuvioiden ja fanitushistorian vuoksi mua saattaa kiinnostaa katsella jotain metallibändin arkea kuvaavaa dokumenttia -- vaikka nyt Metallicasta, Paradise Lostista, In Flamesistä tai mistä hyvänsä.

Musamaku on sellainen vähän hassu asia, että... jos mä saan vaikka jostain dokumentista kimmokkeen tai löydän jonkun muun kimmokkeen ja saan sitä kautta kiinni jostain Metallican jutusta, mikä mulle ei ehkä muuten tulis mieleen, sitten mä saatan sitä ihan vapaaehtoisesti ja ilokseni myös kuunnella. Tietyn alkusysäyksen jälkeen saattaa mennä muukin Metallican kama kuin se, mihin jostain sain sen kimmokkeen että tätä kuunnellaan.

Mutta sitten jos mä yhtäkkiä kylmiltään pistän vaikka Metallican jonkun levyn soimaan, niin aika suurella todennäköisyydellä mun reaktio siihen on, että ei saatana, on tää kyllä toisaalta aika noloa paskaa. Aikanaan kuuntelin tosi paljon esimerkiks Loadia ja Re-Loadia ja opettelin ne kaikki biisit :D Nykyään mun on välillä hiton vaikea päästä siihen fiilikseen, missä noi levyt kuulostaa hyviltä. Ei vaan lähe ja ei vaan nappaa.

Musta tuntuu, että sun tässä keskustelussa vetämä linja ei oikein anna minkäänlaista tilaa ees tommoselle, että ihmisen musiikkimaku jotenkin eläis tai että se vaan vaatis jotain kimmoketta saada jostain kiinni -- tai että joku on tietyn aikaa helvetin kova juttu ja sitten ei enää -- tai että joku on nyt paskaa ja en saa siitä kiinni, mutta joskus myöhemmin se voi ihan hyvin kolahtaa ja sit se aukeaa.

Suosittelen Toope että koitat hakea omasta kokemuksesta jotain ton tyyppisiä kohtia, missä oot innostunut jostain ja se on sen jälkeen lähtenyt ikään kuin avautumaan. Jos sulta löytyy sellasia kokemuksia, niin yritä sen kautta vaikka samaistua safiirin Saariaho-fanitukseen.

Ei sun tarvi ikinä sitä kuunnella eikä ikinä siitä tykätä, en mä sitä tarkota, mutta mun mielestä on perseestä tolla tavalla kyseenalaistaa sitä, voiko joku saada nautintoa vaikka nyt Saariahosta. Totta kai voi.

Mutta harvoin mikään silleen avautuukaan tai alkaa upota, että pakkokuunteluttaa sitä itsellään. Kyllä siihen tarvii oikeen fiiliksen, ja sit kun tietää, mikä se on se hiton siisti juttu, mitä siitä musasta voi saada, niin siihen on aina helpompi pääsy sit uudestaan.

Jos mä nyt otan kirjallisuuden puolelta esimerkin, niin mun mun mielestä John Miltonin Paradise Lost on sellanen runo, että se on aika työläslukuinen noin niin kuin lauserakenteidensa ja kielensä puolesta. Kun siihen pääsee sisälle, niin siinähän on aivan mielettömiä juttuja, ja tavallaan just se että se syntaksi ja sanavalinnat on niin omintakeisia alkaakin olla paikoin niin mahtavaa, että siitä seuraa sit semmonen, että eihän kukaan osaa enää kirjoittaa ja kaikki muu on ihan paskaa :D Mikä nyt mulla on normaalia asioiden sykliä vaan.

Tai jos otetaan vaikka Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sehän nyt ei oo mitenkään vaikealukuinen sinänsä, mutta olen ymmärtänyt että se vahahtava kieli joillekin tökkii nykypäivänä. Ennen sanajärjestys oli vapaampi ja lukijan piti sen takia tehdä vähän enemmän töitä. Jos siihen taas pääsee sisälle, alkaa tuntua siltä, että miksi vitussa me nykyään ollaan tämmösiä, että kaiken kielen pitää olla lukijalle vaan maksimaalisen helppoa, sanajärjestys on näennäisesti vapaa mutta käytännössä lähes lukittu ja näin. Eli siitä Kiven kielestä alkaakin saada aivan vitunmoisia kiksejä.

Enkä nyt tarkota että kenenkään pitää tykätä Miltonista tai Kivestä, mutta noihin pätee vähän semmonen sama, että joku vois hyvin sanoa, että et kai sä nyt jumalauta tollasta lue nautinnokses, kun on paljon hyvää kirjallisuutta, jota on heti helppo lukea ja ymmärtää.

Vaikka mä ymmärrän tommosen kannan, niin en mä nyt kuitenkaan siitä millään lailla samaa mieltä oo. Ja sitten voi tietysti sanoa, että oonko mä tykännyt Miltonista tai Kivestä vaan sen takia, että pääsisin nyt tällä tavalla sulle sillä pätemään :D Tai tykkäsinkö edes ja päden vaan sillä että olisin tykännyt.

No, se pointti on vaan, että jos on oikeesti voimakkaasti erilainen estetiikka jossakin, niin totta kai siinä on sellanen muuri, mitä ei välttämättä oo helppo ylittää. Eikä se mun mielestä mikään itseisarvo oo väkisin tykätä asioista jos ei tykkää. Kuitenkin noi kokemukset mitä oon saanut Kivestä ja Miltonista on olleet mulle itselleni arvokkaita, eikä ne toisaalta vähennä jotain ihan nykykirjallisuuden tai kevyen kirjallisuuden arvoa mulle. Siinä kyllä tulee semmonen kuilu että jos on tosi tiukasti sisällä jossain Miltonissa ja saa siitä paljon, tai mikä nyt muu hyvänsä, niin voi olla yhtä lailla työläs hypätä johonkin periaatteessa helpompaankin ainakin just sillä hetkellä, koska se estetiikka vaan on niin erilainen.

^ Itse asiassa tosta vois muotoilla ihan pienimuotoisen teoriankin:

Kun mun on nykyään vaikea päästä metallin kuuntelu -fiilikseen, se saattaa johtua siitä, että on jotain, mikä mua siinä hiertää tai ärsyttää. En osaa nyt nimetä, mitä ne asiat on. Mutta jos katson vaikka jotain metalliaiheista dokumenttia, sillä voi helposti olla sellanen vaikutus että unohdan tietyn kriittisyyden ja se musiikki vaan tulee sieltä sit läpi ja saattaa alkaa aikaansaada kiksejä.

Nyt jos Toope kuuntelee tai edes ajattelee Saariahoa, miksei siinä vois olla joku ihan samanlainen kriittisyyden muuri välissä. Eli tässä teoriassa nyt Toope ei edes pysty oikeesti kuuntelemaan tai vastaanottamaan sitä musiikkia, koska se on jo valmiiksi ynseä ja suhtautuu siihen negatiivisesti.

Jos jossain elokuvan kohtauksessa vaikka olis sen tietämättä Saariahoa, se saattais silti nauttia siitä, vaikkei edes ajattelis sitä musiikkia.tai koskaan tietäis tällä tavalla nauttineensa Saariahosta :D

Paska teoria ja näin, mutta tolleen ne asiat vaan kai joskus menee.

Jos joku haluaa Saariahoa kuunnella, siitä vaan. Ei ole minulta pois.

Lainaus käyttäjältä: Toope - helmikuu 05, 2021, 23:21:21
Jos joku haluaa Saariahoa kuunnella, siitä vaan. Ei ole minulta pois.

Jäämme siis ihmettelemään, miksi sun pitää Saariahoa kuunteleville väittää, etteivät he oikeasti niin tee.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 04, 2021, 01:39:43
^ Itse asiassa tosta vois muotoilla ihan pienimuotoisen teoriankin:

Kun mun on nykyään vaikea päästä metallin kuuntelu -fiilikseen, se saattaa johtua siitä, että on jotain, mikä mua siinä hiertää tai ärsyttää. En osaa nyt nimetä, mitä ne asiat on. Mutta jos katson vaikka jotain metalliaiheista dokumenttia, sillä voi helposti olla sellanen vaikutus että unohdan tietyn kriittisyyden ja se musiikki vaan tulee sieltä sit läpi ja saattaa alkaa aikaansaada kiksejä.

Nyt jos Toope kuuntelee tai edes ajattelee Saariahoa, miksei siinä vois olla joku ihan samanlainen kriittisyyden muuri välissä. Eli tässä teoriassa nyt Toope ei edes pysty oikeesti kuuntelemaan tai vastaanottamaan sitä musiikkia, koska se on jo valmiiksi ynseä ja suhtautuu siihen negatiivisesti.

Jos jossain elokuvan kohtauksessa vaikka olis sen tietämättä Saariahoa, se saattais silti nauttia siitä, vaikkei edes ajattelis sitä musiikkia.tai koskaan tietäis tällä tavalla nauttineensa Saariahosta :D

Paska teoria ja näin, mutta tolleen ne asiat vaan kai joskus menee.

Muistui tästä mieleen eilen katsomani elokuvan kohtaus jossa holokaustitutkijan uusi assistentti ihasteli söpöä vauvakuvaa.
Juutalaisella holokaustiuhrin jälkeläisellä venähti naama kun ärtynyt tutkija totesi vauvan esittävän Hitleriä.
https://kantapaikka.net/index.php/topic,10.msg88798.html#msg88798
Miksei myös tässä teoksessa voisi nähdä söpöä yritystä murtautua kovan bisneskuoren sisältä samanlaiseksi tuntevaksi ihmiseksi tai kakkavaippavauvaksi kuin me muutkin tai minä itse:
https://kantapaikka.net/index.php/topic,180.msg82261.html#msg82261

Vertaisin hyvältä kuulostavaa teoriaasi tieteelliseen lähestymistapaan jossa yritetään objektiivisesti hahmottaa kausaalisia prosesseja, kaikista asioista. Tai rangaistuslaitokset korvaamaan pyrkivään vankeinhoitoon.
Muistiin, ajatteluun, motivaatioon, elämisenhaluun tai vain musiikista nauttimiseen elimellisesti liittyviä tunteita unohtamatta tai tukahduttamatta, niitä näin jalostaen laajemmalla ja tarkemmalla näkemyksellä. Lasten kaltaisella ihmettelyllä ja avoimuudella.


(https://i.redd.it/q59ie4holvt41.jpg)

Laitan vielä ateistina tällaisenkin:
Sillä hetkellä opetuslapset tulivat Jeesuksen tykö ja sanoivat: "Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?"
Niin hän kutsui tykönsä lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.
Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa.
https://raamattu.fi/raamattu/KR38/MAT.18/Matteus-18

Taiteen kokeminen - suorastaan sen havaitseminen - edellyttää jonkin tuttuuden. Siinä täytyy olla jotakin sellaista, jonka pystyy tunnistamaan. Mutta jos altistaa itsensä uudenlaiselle, syntyy uusia tuttuja ja tunnistettavia asioita. Tunnistettavuuden alue siis laajenee. Siten on itse asiassa täysin oletettavaa, että vaikkapa säveltäjät ja muut musiikin ammattilaiset (joilla on takanaan koulutusta ja laaja määrä kokemuksia musiikista) varmasti löytävät uudemmasta nykymusiikista enemmän niitä tunnistettavia kiinnekohtia, joiden avulla he pystyvät havaitsemaan musiikista sellaisia asioita, jotka tottumattomammalta ja vähäisemmän kokemuksen omaavalta menevät täysin ohi. Jäävät havaitsematta.

Toopen näkemyksessä onkin ongelmallista se, että hän pelkistää tällaiset erot vain mielipiteiksi. Kyllä - kyse on mielipiteestä jokaisen musiikkimaussa. Mutta kyse on myös muusta eli on mahdollista altista itsensä uudelle ja oppia havaitsemaan siinnä asioita, jotka aluksi menivät tyystin ohi. Tästä on kyse vaikkapa silloin, kun opas taidemuoseossa vetää kiertokäyntiä ja avaa teoksia yleisölle, kiinnittää heidän huomiotaan niiden piirteisiin ja kuvailee, mitä niissä on mahdollista nähdä. Tästä on myös kyse siinä, miten eri kulttuureissa ns. kansa musiikkimaku on erilainen, koska he ovat altistuneet erilaiselle musiikkikulttuurille ja heidän kulttuurinsa musiikki myös pitää sisällään viittaussuhteita heidän kulttuuriseen ympäristöönsä (joka on toisen kulttuurin piirissä kasvaneelle vieras). Olen myös aivan varma, että jos Toope on kertomallaan tavalla kova Beatles-fani, hän havaitsee bändin musiikissa monia sellaisia piirteitä ja yksityiskohtia, jotka vaikkapa minulta menevät ihan ohi. Koska en harrasta tätä nimenomaista bändiä erityisesti, vaikka tietenkin tunnen heidän musiikkiaan silleen tavanomaisella tasolla. Toope saattaisia pystyä toimimaan minulle siis tällaisena "intiaanioppaana" ja opettamaan syvempää tuntemusta Beatles-musiikkiin.


Luulenpa Toopen jopa hiukan ylpeilevän Beatles-ymmärryksellään. Siten hän itse asiassa epäsuorasti allekirjoittaa täsmälleen kuvaamani ilmiön. Omituista asiassa on se, miten kiivaasti hän tuntee tarvetta samaan aikaan kiistää sen, että vastaavaa asiantuntemukseen, harrastuneisuuteen ja laajaan kokemuksen määrään perustuvaa miletymysten kehittymistä ei voisi olla olemassa muilla ja muunlaiseen musiikkiiin suuntautuneena.

Tope jopa menee niin pitkälle, että hän kieltää sen Paul McCartneylta. Siten tämän Beatles-ikonin oma kiinnostus kokeilevaan musiikkiin pitää selittää vain vaikutteiden ottamiseksi. Se ei saa Toopen mielestä olla sellaista oikeaa nykymusiikista nauttimista, vaan pelkkää tarkoitushakuista hyötymistä ideoiden saamisena, josta sitten vasta suodattuu "oikeaa" uutta musiikkia, kun McCartney säveltää uuden biisin itse. Tämä itse asiassa on elitismiä pahimmillaan, sillä sehän tarkoittaa, että vain ansioitunut muusikko soi kuulla nykymusiikin (mielenkiintoisena tai edes musiikkina). Muille (ja Toopen maailmassa myös klassisen musiikin koulutuksen saaneille ja siinä ansioituneille) sellaisen musiikin kuunteleminen on aina pelkkää poseerausta. Sen ei voi uskoa olevan aitoa kiinnostusta, vaan vain hienomman esittämistä muiden silmissä ja pyrkimystä olla muita parempi. Siis - moititaan muita elitismistä, vaikka oikeastaan rakentaa koko asetelman täysin omakätisesti.

No siinähän ei ole mitään uutta, että Toopen mielestä ihan kaikki on aina muiden vika. Tässäkin siis jokainen Stockhausen-fani, joka ei satu olemaan Lennon tai McCartney on itse syypää siihen, että Toope melkein kokee alemmuutta kansanomaisemman musiikkimakunsa takia. Tai voisi kokea. Tai naapuri ehkä voisi ajatella niin.

Oik

On aina osin hauskaa lukea muiden (nyt Safiirin) analyyseja itsestäni. En tosin ymmärrä, miksi minä olen niin kiinnostava Safiirin mielestä? Ehkä vastapersoona? Tai jotain, jota ei kokenut teini-iässä?

Totean kyllä sen, että kaikki musiikkihan pohjautuu aiempaan. Täysin uutta on vaikea keksiä, aina ideat pohjautuvat vanhaan. Beatles osui oikeaan aikaan, kuten aikansa progekin. 1960-70- luku mielestäni oli tietynlaista kulta-aikaa populaari/rock -musiikin kannalta. Siitä lähtien on lähinnä toistettu kaavaa.

^ 1960-luku oli siitä poikkeuksellinen, että viihdemusiikki ylipäätään muuttui aivan helvetisti yhden vuosikymmenen aikana. Ihan alussa oli jotain 1950-luvun rock juttuja toisaalta, joku Little Richard ja mitä näitä nyt on, joka oli just 1950-luvun lopussa. Oli ne merkittäviä mutta omalla tavallaan silti marginaalimusaa vielä 1960-luvun alussakin.

Silloin esimerkiks USA:ssa semmosta varsinaista radiopoppia oli vielä Frank Sinatra ja tän tyyppinen, mikä nyt kuulostaa meille ihan eri aikakauden tavaralta. McCartney jossain Beatles-dokkarissa kertoi, miten lapsuudessa radiosta tuli jotain Oi katsopas vaari tuota hauvaa -tyyppistä.

Sit 1960-luvun loppua kohden oli Beatlesin Abbey Road, psykedelia, konseptialbumit, ensimmäiset eletronisen musiikin kokeilut -- oisko esim Popcorn tullut 1971, mutta ne semmonenkin oli jo ilmassa ja niitä juttuja kokeiltiin. Oli punkin ja hard rockin esiasteita ja kaikkea tämmöstä.

Ihmiset odotti uusilta levyiltä sitä, että sieltä tulee nyt jotain tosi kokeilevaa ja kummallista. Tätä pidettiin siistinä. Ihmiset diggaili niitä ja kasvatti ja koulutti toisiaan opettelemaan pitämään jatkuvasti radikaalisti uusistakin jutuista. Tää vuosikymmenen aikana tapahtunut nopea muutos ja helvetinmoinen uusien asioiden jatkuva nousu suosioon siedätti ihmisiä ja vaikutti siihen, että tämmönen ylipäätään oli mahdollista. Levy-yhtiöt lähti siihen mukaan ja kustansi isoja projekteja, joissa artistit saattoi tuottaa jotain tosi häröä ja kokeilevia juttuja. Luotettiin siihen, että sitä ihmiset haluaa ja sille löytyy yleisöä.

Nyt sitten Toope sanoo että ton ajan musiikki on kulta-aikaa ja hyvää, ja nyt ei tehdä mitään uutta. Mutta ironia on se, että hän ei itse ole kovinkaan siedättynyt oikeesti kuuntelemaan, diggailemaan ja ostamaan uutta niin kuin silloin tehtiin.

Ei se nyt paskaa ole Toope mitä sanot, mutta siinä on kuitenkin sellainen ilmiö, että....  ällistyttävää miten sopivan kokoinen, sanoi lätäkkö kuopasta, johon oli satanut. En tiedä, ymmärrätkö, miten tota voi tähän soveltaa vai pitääkö se selittää auki. Sä näät sen koko kuvion ja sen, mikä aika oli sun mielestä sitä parasta ja luovinta semmosesta vinkkelistä, missä näät sen vähän niin kuin lätäkkö sen oman kuoppansa. Tai sit toisaalta sä oot vaan kasvanut tiettyyn aikaan jossa nyt ei oo ollut vastaavaa innostusta jatkuvasti uuteen ja se taas ei luo sellasta ilmapiiriä, missä meininki olis yhtä avointa ja todella uuden tekeminen tuntuis yhtä mahdolliselta.

Niin kuin jo aikaisemmin kerroin, latasin eräältä sivulta joitakin 1960-luvulla merrisvoradioissa esitettyjä ohjelmia. Olen kuunnellut niitä autossa matkan aikana. Nyt viimeksi olen kuunnellut lähetyksiä, joissa on soitettu...

Nyt tullaan varsinaiseen aiheeseen ja kysymykseen eli, mitä tyylilajia musiikki on ollut. "Semi-classical" ei käy määritelmäksi, koska sillä viitataan pakistanilaiseen musiikkiin. Kappaleet ovat olleet rauhallista elokuvamusiikin tyyppistä konserttimusiikkia. Ohjelman nimi taitaa olla "Evening Serenade". Musiikki ei ole mitään jylhää Sibeliusta ja sen tyyppistä vaan kevyempää ja rennompaa ja taustamusiikkina myös viihdyttävämpää. Oleellista on ollut AM-tyyppinen pehmeä kuuluvuus. Valitettavasti en voi antaa näytettä, koska en löydä tuollaista mistään suoraan kuunneltavaksi.

Tuon tyyppistä musiikkia kun kuuntelee autossa pimeällä yksin ajellessan, vajoaa jonkinlaiseen haikean nostalgian tunnelmaan. Tuntuu, kuin olisi siirtynyt osittain 1960-luvulle, ja kuuntelisi suoraa lähetystä. Kun olisi vielä 1960-luvun auto, se täydentäisi illuusion.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 10, 2021, 21:45:19
...Ei se nyt paskaa ole Toope mitä sanot, mutta siinä on kuitenkin sellainen ilmiö, että....  ällistyttävää miten sopivan kokoinen, sanoi lätäkkö kuopasta, johon oli satanut. En tiedä, ymmärrätkö, miten tota voi tähän soveltaa vai pitääkö se selittää auki. Sä näät sen koko kuvion ja sen, mikä aika oli sun mielestä sitä parasta ja luovinta semmosesta vinkkelistä, missä näät sen vähän niin kuin lätäkkö sen oman kuoppansa. Tai sit toisaalta sä oot vaan kasvanut tiettyyn aikaan jossa nyt ei oo ollut vastaavaa innostusta jatkuvasti uuteen ja se taas ei luo sellasta ilmapiiriä, missä meininki olis yhtä avointa ja todella uuden tekeminen tuntuis yhtä mahdolliselta.

Musiikkikeskustelu toki aina on sitä parasta: Mielipidekeskustelua. Voit olla aina niin väärässä toisten mielestä.

^ :D :D Toki.

Tossa ollaan makustelussa ehkä vielä semmosella levelillä, että erittäin erittäin epäsuorasti sanoin sun olevaan tavallaan ainakin osittain oikeassa. Koitin siinä itse maalailla jotain ei nyt faktapohjaista mutta periaatteessa uskottavaa kuvaa siitä, miksi joku 60-70-luku olis jollain lailla erityistä. Tai miksi siltä ajalta on edelleen niin paljon semmosta mihin palataan ja mikä vieläkin jotenkin... antaa :D

Osittain sama väite mutta aivan eri ajatusrakennelma, perustelut ja johtopäätökset siis.

Enkä mä nyt tosissaan sano, että toi tasan ja just noin kuin yllä esitän. Noi on semmosia asioita, joissa samaan kuvaan saattaa mahtua tosi iso joukko erilaisia osatotuuksia ja näkökulmia.

Aika laaja-alaisena musiikinkuuntelijana arvostan monia ja hyvin erilaisia musiikkityylejä. Monista en pidä (kuten jazz, rap, moderni rhythmblues...), mutta ymmärrän niiden merkityksen. Kaikesta ei tarvitse tykätä. Kaikki ne silti vaikuttavat.
Olen joskus satunnaisesti jopa pitänyt noista inhokkityyleistä. Yksittäisistä esimerkeistä.
Mutta kivaahan on, kun kokeillaan.

Lainaus käyttäjältä: Toope - helmikuu 11, 2021, 00:25:54
Aika laaja-alaisena musiikinkuuntelijana arvostan monia ja hyvin erilaisia musiikkityylejä. Monista en pidä (kuten jazz, rap, moderni rhythmblues...), mutta ymmärrän niiden merkityksen. Kaikesta ei tarvitse tykätä. Kaikki ne silti vaikuttavat.
Olen joskus satunnaisesti jopa pitänyt noista inhokkityyleistä. Yksittäisistä esimerkeistä.
Mutta kivaahan on, kun kokeillaan.

Mitähän tämä moderni rhythmblues mahtaa olla?

Tuli vaan mieleen, että joskus reilu kymmenen vuotta sitten, kun kirjoitin muiden muassa pitäväni R&B tyylilajin musiikista tarkoittaen juuri sitä noin kuuskytlukuista rhytm and bluesia, niin joku vastasi inhoavansa sitä yksitoikkoista jumputusta. Aikamme asiaa selviteltiin, niin eipä tuo lyhenne enää tarkoittanutkaan rhytm and bluesia vaan rhytm and beatia.

Niin tuo kieli elää ja lyhenteen sen mukana. Minäkin sitten ymmärsin, mitä toinen tarkoitti ja olimmekin sitten aivan samaa mieltä. Tuohan on tosiaan sitä kamalaa discojumputusta, josta nykyisin yläkerrassani asuva rouva tuntuu pitävä - tosin vain yhdestä levystä, luulisin, koska se sama siellä aina tuntuu soivan nupit kaakossa.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - helmikuu 11, 2021, 07:26:29
Mitähän tämä moderni rhythmblues mahtaa olla?...

Sitä roskaa, mitä kuuntelemme jo Janet Jacksonin ajoilta.

^
No nyt piti kyllä tarkistaa, mitä R&B tarkoittaa ja olenko sen käsittänyt tyystin väärin, jos Janet Jackson liitetään tuohon tyylilajiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Rhythm_and_blues
Rhythm and blues (lyhyennetty usein R&B tai R'n'B) viittaa rajoitetummassa merkityksessä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa suosittuun afroamerikkalaisen populaarimusiikin tyyliin, joka vaikutti voimakkaasti rockmusiikin syntyyn ja kehitykseen. Laajemmassa merkityksessä käsite tarkoittaa populaarimusiikin traditiota, joka jazzia ja gospelia lukuun ottamatta kattaa kaiken afroamerikkalaisen musiikin 1940-luvulta alkaen. Tähän traditioon kuuluvat moderni sähköinen blues, varsinainen rhythm and blues -musiikki 1950- ja 1960-luvuilla, doo wop, soul, funk, disko, hip hop / rap ja modernia elektronista tanssimusiikkia edustava "R&B". R&B-lyhennettä voidaan käyttää myös koko rhythm and blues -traditiosta puhuttaessa.

Vanhaksi piti elää, ennen kuin selvisi, että tuonkin alle on haalittu vaikka mitä. itse olen tuon tuntenut vain mainitussa "rajoitetummassa merkityksessä". Soulin ja funkin sinne vielä siedän, mutta nuo muut on jostain muusta maailmasta kyllä.

Olin myös käsittänyt, että tuo discojumputus olisi vain kaapannut lyhenteen käyttöön ja se jälkimmäinen osa aukikirjoitettuna olisi Beat.

Yksi musanteoria (että miksi miellyttää) oli että musa on ikään kuin yhtälö- tai ristikko-ongelma jonka aivot on ratkaistava tahi muistettava.  Tämä selittäis sen miksi joku kappale on "plääh- liian tuttu- läpikuunneltu" (ainakin minulla, nostalgiset erikseen).

Seuraava kappale tuli radiosta jossa tietty ovela osa, nopea tilutus, sai "sieluni sykkyrälle onnesta" mutta onneksi löysin Youtubestakin:
Miikka Leinonen - Go Boom [Hard / Trance]
https://www.youtube.com/watch?v=aUGXJp3ORxI&t=60s

Tuo on siinä keski-osassa jossa jäähdytellään ja jumputus puuttuu.
1 minuutista lähtien ikäänkuin valmistellaan ja yllättäen 1:17 ja sitten 1:21, n. 4 sekunnin välein kuuluu hyvin nopea lyhyt korkea sävelinen  "tilutus". Niin nopea ettei ehdi tajuta mitä säveliä ja montako.
  Em. mustanteoria mielessäni arvasin miten tulee käymään kun hidastan Youtubea (asetuksista Toistonopeus) jotta kuulen mitä säveliä ja montako.








En lopulta malttanut olla kokeilematta ja sen ratkaisu on noin 4 säveltä aboutti näin:
          o


        o

  o
     o
Ja koska se nopsa "tilutus" on "ratkaistu" niin lumouskin osin haihtui. Se ei ole enää niin koukuttavakaan aivoilleni. MOT.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/03/09/oletko-aina-toivonut-ymmartavasi-klassista-musiikkia-eva-tigerstedt-luotsaa

Vois lukea, ja kuunnella, jos olis aikaa.

Sen huomasin ensimmäistä kertaa vasta tänä aamuna, että vaikka kännykän herätysääni on tosi passeli, aiempiin koneherätyksiin verraten, niin nyt hoksasin äänestä sen erityispiirteen, että siihen liittyi selkeä vivahde siirtävyydestä, jonnekkin toisaalle. En ollut aiemmin hoksannut äänen merkitystä, samalla tapaa.

Herätysääni on tosiaan hyvin merkityksellinen, päivän aloituksessa, jos koneherätykseen turvauduttava, tai siihen sattuu havahtumaan muuten. Mitä herääminen noin muuten on, ts tuo siirtymä, eri vaihtoehtoineen, on teema, jota voi miettiä, mutta joka ei ole ihan selkeä, tarkemmin kerrottavaksi.

Lainaus käyttäjältä: Juha - maaliskuu 11, 2021, 19:02:04

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/03/09/oletko-aina-toivonut-ymmartavasi-klassista-musiikkia-eva-tigerstedt-luotsaa

Vois lukea, ja kuunnella, jos olis aikaa.

Laitanpa muistiin tuon!  :)

Lainaus käyttäjältä: Toope - maaliskuu 13, 2021, 00:25:58

Lainaus käyttäjältä: Juha - maaliskuu 11, 2021, 19:02:04

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/03/09/oletko-aina-toivonut-ymmartavasi-klassista-musiikkia-eva-tigerstedt-luotsaa

Vois lukea, ja kuunnella, jos olis aikaa.

Laitanpa muistiin tuon!  :)

Oli muuten erinomainen kokemus kuunnella tuo läpi. Kaikesta en pitänyt, mutta kukaan ei kaikesta pidä, so what?!
Kerrankin YLE toimii hyvin, kiitos sitä.
- - -
Asiasta toiseen:
Beyonce saanut ennätysmäärän grammyja:
https://www.iisalmensanomat.fi/uutissuomalainen/3990457 (https://www.iisalmensanomat.fi/uutissuomalainen/3990457)
Mutta kuka oikeasti osaa sanoa jonkun tuon kiekujan musiikillisesti hienon ilmaisun/teoksen...? Täysin pop-roskaa, jolla ei juuri ole musiikillista arvoa.
Kaija Saariaho sai Venetsian Biennaalin palkinnon, miksi?
https://yle.fi/uutiset/3-11836837 (https://yle.fi/uutiset/3-11836837)
Ei hän sitä siksi saanut, että ihmiset pitäisivät hänen musiikistaan, vaan koska pieni ryhmä eliitti-ihmisiä arvostaa tuollaista.

Toki voimme aina miettiä sitä, onko joku nero tai lahjakas omana aikanaan, mutta noiden kohdalla epäilen vahvasti. He ovat tiettyjen ryhmien suosikkeja. Mutta en näe heidän musiikissaan mitään sellaista, joka säilyisi. Beyoncet tms. janetjacksonit, mariahcareyt ja sun muut toki myyvät, mutta unohdetaan myös nopeasti. Miksikö? Koska kyse on käyttömusiikista, ei säilyvästä. Tuotettu sisällötön taiteen korvike ei jaksa kauaa.

Toisaalta Saariaho on niin marginaalimusiikin edustaja, että vetoaa lähinnä besserwisser-porukkaan, joka pätevöityy erinomaisuudellaan, ei sinänsä musiikintietämyksellään. Mutta pitää olla erikoisenmusiikintuntija, jotta voit erottautua rahvaasta...

Musiikki on niin modernia mediateollisuutta. Imago ratkaisee, ei sisältö.

Kunpa osaisin laulaa (https://areena.yle.fi/1-50628234)
Voiko puolessa vuodessa oppia laulamaan?

Voiko laulamaan oppia, vaikka olisi ikänsä laulanut täysin pieleen? Tanskalaiset puhkeavat mielellään yhteislauluun erilaisissa juhlissa ja perheen kesken, mutta kaikkien laulu ei herätä ihastusta. Sarjassa tavataan kuusi laulutaidotonta tanskalaista. Voivatko he oppia laulamisen taidon puolessa vuodessa?

1/4. Lars on rumpali punkbändissä, mutta häntä on jo vuosia kutsuttu Lars Sävelkuuroksi. Tenna ei ole uskaltanut laulaa sen jälkeen, kun koulun musiikinopettaja pyysi häntä liikuttelemaan vain huuliaan, kun muut lauloivat Lucia-kulkueessa. Voivatko myös Lars ja Tenna oppia laulamaan? Lauluvalmentaja Katrine Muff uskoo, että lähes kaikki ihmiset voivat. Tärkeintä on päästää irti häpeästä ja uskoa itseensä. HD


Minun kokemukseni koulun laulutunneista ja etenkin laulukokeista saa vieläkin kädet hikoamaan. Kun ujo lapsi, joka ei pystynyt kunnolla lukemaan luokan edessä, laitetaan laulamaan kaikkien kuullen, niin eihän siitä mitään tahtonut tulla. En onneksi muista millä sanoilla kotona lauluani kuvattiin, kun pyydettiin vaimentamaan volyymia tai olemaan kokonaan hiljaa. Sen sijaan muistan vielä viimeisen laulukokeen suoritukseni jälkeisen arvioinnin "Hippi, kyllä sinulla hyvä rytmitaju on, mutta ei sinulla kyllä ääntä ole".

En ole koskaan viihtynyt porukoiden keskellä, mutta siellä reunoilla pärjään mukavasti. Aina sieltä joku juttukaveri löytyy, jos on juttutuulella. Mutta kaikenlaisessa illanvietossa tai muussa, jossa on yhteislaulua, niin laulutaidottomana olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja fiilikset "kuka ei kuulu joukkoon" nousevat pintaan. Niin monesti laulutaidottomuus on harmittanut. Joskus olen jopa yrittänyt olla mukana aukomalla suutani ääneti. Mutta ei se ole sama kuin laulaa mukana. Jos jostain olen kateellinen muille, niin laulutaidosta. Eipä juuri muuta tule mieleen.

Jostain olen aikaisemmin lukenut, että hyvä laulunopettaja saa aika toivottomiakin tapauksia laulamaan niin, ettei sitä tarvitse hävetä. Ehkä nuokaan ei ihmeitä pysty tekemään. Ihan mielenkiintoista tulee olemaan seurata tuota ohjelmaa ja millainen muutos noiden ääneen saadaan.

Nicole Kidman laulaa, saatanan huonosti:
https://www.youtube.com/watch?v=f43nR8Wu_1Y (https://www.youtube.com/watch?v=f43nR8Wu_1Y)
Hyvästä näyttelijästä ei aina saa hyvää laulajaa.

Höh. Eihän noissa välttämättä tarvitse mitata vain laulun osuutta. Tökerö tai luokaton laulu, vaikka tahallaan, jos ei muuten osaa, erityisen hyvä, kun yhteys sopiva.

Muuten tuli juuri mieleen musiikista se, että melkein parasta kappaleiden arvostelua voisi olla se, jos miettii, miksi jokin kappale natsaa. Mitä ovat ne asiat, jotka toimivat?

On kappaleita, joissa tehdään jokin erityiskäänne, ja se aivan kuin tyhjentäisi pajatson. Ihan pienesti rakentaen, ei ihmeemmästi. Tällaisia elementtäjähän hyvässä kappaleessa täytyy joka tapauksessa olla, onko jonain ketjuna, tai miten ilmeneekin.

Lainaus käyttäjältä: Juha - huhtikuu 07, 2021, 01:15:57

Höh. Eihän noissa välttämättä tarvitse mitata vain laulun osuutta. Tökerö tai luokaton laulu, vaikka tahallaan, jos ei muuten osaa, erityisen hyvä, kun yhteys sopiva.

Muuten tuli juuri mieleen musiikista se, että melkein parasta kappaleiden arvostelua voisi olla se, jos miettii, miksi jokin kappale natsaa. Mitä ovat ne asiat, jotka toimivat?

On kappaleita, joissa tehdään jokin erityiskäänne, ja se aivan kuin tyhjentäisi pajatson. Ihan pienesti rakentaen, ei ihmeemmästi. Tällaisia elementtäjähän hyvässä kappaleessa täytyy joka tapauksessa olla, onko jonain ketjuna, tai miten ilmeneekin.

Tässä on esimerkki siitä, miten huono laulaja voi esittää hyvin:
https://www.youtube.com/results?search_query=my+fair+lady+kiri+te+kanawa+jeremy+irons (https://www.youtube.com/results?search_query=my+fair+lady+kiri+te+kanawa+jeremy+irons)
Jeremy Irons ei osaa laulaa, hän osaa esittää, Kiri te Kanawa toki osaa vähän laulaakin...

Niin, tuohan on My Fair Lady...

On kai aika tyypillistä ajatella musiikista ja laulamisesta vähän sillä tavalla, että on olemassa joitain ihmisiä joilla on "sävelkorvaa" tai joilla on luonnostaan äänenhallintaa ja he nyt vain osaavat laulaa. Kun he tuottavat ääniä, se yleensä kuulostaa hyvältä ja pääsääntöisesti osutaan oikeisiin säveliin.

Aika vähäisin taustatiedoin saatetaan tehdä sellaisia päätelmiä, että itse ei kuulu tähän armoitettuun joukkoon tai että ei vain osaa tai kykene laulamaan kunnolla tai hyvin. Tähän liittyy paljon sellaista sosiaalista pelkoa siitä, mitä muut kuulevat ja ajattelevat, kun sitä jotenkin tiedostaa että omat havainnot omasta äänestä ovat täysin erilaisia kuin muiden. Ehkä pelätään jotain sellaista, että itse luulee osaavansa laulaa tai laulavansa miellyttävästi, kun taas kaikki muut kuulevat sen epämiellyttävänä. Parempi siis olla vähän jopa ylivarovainen ja arvioida omaa äänenkäyttöä kriittisesti.

Oikeasti se vaihtelee aika paljon tilanteesta ja vähän kaikenlaisesta riippuen, ja paljon se perustuu sellaiseen, että on vain harjoitellut oman äänen käyttöä erilaisissa yhteyksissä niin, että on kokemusta siitä, miltä se nyt suunnilleen tuntuu, jos laulaa jonkun tietyn tyyppisen jutun niin että se toimii. Ja silti se voi joskus mennä perseelleen tai nuotin vierestä tai muuta tällaista.

Mun mielestä tyypillistä on se, että ihmiset on vaan aika ulalla sen suhteen, mitä ylipäätään voi tehdä omalla äänellä, miten siirtyä eri rekisteristä toiseen ja niin poispäin. Äänenkäyttö on tosi varovaista ja estynyttä, ja sitten taas jos heittäytyy ja kokeilee, siitä helposti puuttuu hallintaa ja hahmotusta, kun sitä tekee niin harvoin.

Tällaisissa asioissa voisin kuvitella että laulunopettaja voi saada paljonkin aikaan ihan sillä, että tehdäänkin jotain ihan apinayksinkertaista ja kokeillaan ja tunnustellaan vaan niitä eri juttuja, mitä saa äänellä ulos.

Sitten sieltä vasta ehkä löytyy jotain sellaista, jonka saa haltuun ja treenattua niin, että sen saa melko helposti myös toistettua. Oman äänen koko repertuaari koostuu ihan valtavan monesta tällaisesta palasesta, ja sen opettelu voi viedä vaikka kuinka kauan.

On se silti jollain lailla totta, että on olemassa ihmisiä, joilla ei oikein ole sävelkorvaa, mutta siitä kyllä tehdään tosi paljon aivan liian hätäisiä päätelmiä. Se on vähän sama kuin ajattelisi vaikka käsitöistä, että on ihmisiä, jotka ovat luonnostaan näppäriä ja joilla on esteettistä silmää. Ja kun ei lankakerästä synny heti sitä nättiä villapaitaa, silloinhan luonnollisesti ei itse ole sellainen ihminen.

Näkisin että olennaisempaa tossa on melkein se, kiinnostaako joku äänenkäyttö ja sen tyyppiset asiat. Jos ne kiinnostaa ja niihin tuntuu mielekkäältä syventyä, silloin varmaan on edellytyksiä myös siinä kehittyä – ja silloinkin saattaa tarvita jotain juuri oikeanlaisia tilanteita tai opastusta tai muuta, jotta tulee oivalluksia ja palaset loksahtelevat kohdalleen.

Jotkut osaavat laulaa, ovat luonnonlahjakkuuksia. Useimmat eivät ole.
Minusta Tarja Turunen on esimerkki henkilöstä, joka halusi laulaa, mutta hänessä ei laulajaa ole. Vaikka on koulutettu/kouluttautunut laulaja, hänestä puuttuu jotakin äänenkäytöstään. Riitti rock-bändiin, muttei klassiseen musiikkiin.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - huhtikuu 27, 2021, 22:07:29
Katselin Helsingin Sanomien "aikakoneesta" lehden vanhoja numeroita. Valitsin sattumalta joulukuun kymmenennen päivän vuonna 1980. Lehdessä oli lyhyt yhden palstan uutinen otsikolla "Beatles John Lennon ammuttiin." Uutisessa kerrottiin Lennonin murhasta. Lehden sisäsivuilla "Kuolleet" palstalla on lisää tekstiä Lennonin urasta. Tämäkin juttu oli hyvin pieni ja tavanomainen.

Tuohon aikaan ei katsottu mitenkään sopivaksi uutisoida "nuorisomusiikin" tapahtumia. Tässäkin lienee uutisarvo ollut ampumisessa.

Muistan ällistyneeni, kun maikkarin uutisissa kerrottiin, että Dingo-yhtye on hajonnut. Millään tapaa tavanomaista ei ollut kuulla uutisissa mitään vastaavaa.

Kun tsekkasin vuotta, sain vahvistuksen käsitykselleni:

Dingon hajoamisesta tuli perjantaina kuluneeksi tasan 25 vuotta. Bändin hajoaminen lokakuussa 1986 oli tiettävästi Suomen ensimmäinen rocktapaus, josta kerrottiin tv-uutisissa.

https://yle.fi/uutiset/3-5434900 (https://yle.fi/uutiset/3-5434900)

En itse ole koskaan ollut tietenkään mikään Dingo-fani, olin tuossa ajassa jo moisen iänkin ohittanut, enkä muutoinkaan juuri tyyppiä, mutta nykyään raikulinsa kuulostavat hauskoilta ja jotkut sanotukset suorastaan hyviltä. Hintansa veroisilta.

T: Xante

Kyllähän radion aamu-uutisissa kerrottiin Elviksen kuolemasta elokuussa 1977. Hyvin tarkoin muistan sen aamun, sillä olin lopun päivää jonkinlaisessa epäuskoisuuden koomassa. Siitä tosin ei ole käsitystä miten paljon siitä lehdissä tuolloin kirjoitettiin.

Elvistä ei kai koskaan laskettukaan rock- tai muutoin vastaavasti nuorisomusiikin tekijäksi, kuten esim. Beatles oli.

Elvis ja Paul Anka olivat jossain Olavi Virta-osastolla, kun taas nämä nuorisoa turmelevat turhanpäiväisyydet olivat alempaa, vähäteltävää nuorisokulttuuria.

T: Xante

Vanhoissa Hesareissa kotimaan politiikka ja maailmanpolitiikka olivat vahvasti esillä. Viihde ja musiikki olivat pienemmässä roolissa. Jossakin vaiheessa tilanne on muuttunut, ja nyt viihde ja kulttuuri ja musiikki tuntuvat olevan melkein pääosassa.

Joskus - kauanko siitä nyt on - lehdessä oli suuri uutinen siitä, miten Nightwish -bändin solisti oli erotettu. Tapauksesta kerrottiin niin kuin kyse olisi ollut kolmannen maailmansodan syttymisestä.

En ollut ikinä kuullutkaan mistään Nightwishistä ja sen solistista. En vieläkään tunnista yhtyeen kappaleita, jos sellaisen kuulen, enkä tiedä yhtään niistä nimeltä. Bändi on siis edelleenkin musiikillisesti täysin tuntematon minulle. Joitakin juttuja olen lukenut ja radiosta ja muualtakin kuullut bändin perustajasta, mutta musiikista en siis tiedä mitään. Oletan, että se on jotain suurimittaista mölymelua?

Vastaavia uutisia on lehdessä nykyisin aika usein. Suuri artikkeli kertoo jostakin "kaikkien tuntemasta" viihdealan julkkiksesta, jonka nimi ja kuva eivät sano minulle yhtään mitään.

Vastaavanlainen pimeys näissä asioissa oli olemassa niihin aikoihin, kun olin nuori. En harrastanut musiikin kuuntelemista enkä tuntenut aikakauden bändejä tai tiennyt muutenkaan musiikkibisneksestä yhtään mitään. En lukenut Suosikkia enkä kuunnellut radiota äänilevyistä puhumattakaan. Monet muut ikäiseni kuuntelivat ja "harrastivat" asiaa. Minä harrastin muuta.

On hassua, että olen vasta nyt internetin aikakaudella löytänyt joitakin sellaisia esiintyjiä ja heidän musiikkiaan, jota minun olisi kuulunut kuunnella silloin, kun kyseinen musiikki oli uutta, ja muut kuuntelivat sitä.

Kyllä minullekin lopulta tuli jonkinlainen innostus musiikin kuuntelemiseen oikeastaan vähän vahingossakin, kun eräs koulukaveri sai narrattua minut Fazerin Musiikkikerhon levyjen tilaajaksi. Niitä tuli vuoden ajan. Olin jotain 16-17 -vuotias. Suurin osa levyistä taitaa olla vieläkin tallessa. On mm. tällaisia...

(https://kuvat.huuto.net/v1/0e71/0f6f1e88f27bdcfb0f53c6e0757/418502795-m.jpg) (https://www.metalkingdom.net/album-cover-artwork/2018/02/6/1731-Deep-Purple-Fireball.jpg)

Tuohonkaan aikaan minua ei kiinnostanut oikeastaan levyillä oleva musiikki itsessään. Se oli pelkästään apuväline, kun kehittelin kaiutinsysteemejä ja tein muitakin teknisiä kokeita.

Minulla oli kerran kaveriltani lainassa kaksi levyä, joiden avulla tein kaikunauhoituksia kelanauhurilla. Nauhoitin levyn kahdelle eri raidalle mahdollisimman samaan kohtaan. Soitin niitä yhdessä stereona, jolloin syntyi tilan vaikutelma, joka johtui siitä, että levyt eivät kuuluneet täysin samaan aikaan, vaan toisesta kaiuttimesta kuului ääni hieman aikaisemmin kuin toisesta. Se kohta, jossa kanavat vaihtavat paikkaa on mielenkiintoinen, koska silloin tuntuu siltä, että ääni kuuluisi kuuntelijan pään sisältä. Nykyisin tällainen on helppo tehdä tietokoneella, ja efektiä on käytetty monissa levyissä.

Itse levyillä oleva musiikki ei minua kiinnostanut. Levyjen keskellä oli kuva vihreästä omenasta, ja esittäjän nimenä oli Beatles. Tämä oli kuitenkin yhdentekevää. Myöhemmin olen päätellyt, että minulla oli lainassa Beatlesin ns. Valkoinen tupla.

Musiikin tuntemattomuudestani kertoo sekin, että nauhoitin radiosta Beatlesin "The long and winding roadin" ja Beach Boysien "Good Vibrations" kappaleet peräkkäin tietämättä, että kyseessä on kaksi eri kappaletta. Esittäjistä minulla ei ollut myöskään mitään tietoa. Huomasin korkeintaan sen, että tyyli vaihtuu kesken kappaleen (jota siis luulin yhdeksi). Kuuntelin Good Vibrations -levyn tiettyä urkusoittokohtaa neljäntoista kaiuttimen systeemeilläni pimeässä tai hämärässä huoneessa suurella volyymillä ja koin tunnelman jotenkin hypnoottiseksi. Kaverinikin olivat vakuuttuneita, että onpa minulla hienot systeemit. Musiikki oli vain väline niiden esittelemiseksi.

Kun soitin yhdessä kappaleessa olevaa bassokohtaa eräälle moottoripyöriä harrastaneelle kaverilleni, hän meni melkein transsiin kuvitellessaan, että siinä jymisee Harley Davidsonin pakoputki. Tällaista musiikin kuuntelemiseni oli.

Minua harmittaa ja surettaa se, että edellä mainittu kelanauha jäi monen muun tavaran ohella menetetyn kotini vintille, josta se on varmaan jo päätynyt kaatopaikalle. Nauhalla oli erittäin harvinainen radiosta nauhoittamani Jussi Raittisen tekemä dokumenttiohjelma, jossa hän esitteli 1950-luvun rockia ja muuta tuon aikakauden musiikkia. Nauhalla on ensimmäinen koskaan kuulemani versio esimerkiksi kappaleesta "That'll be the day". Se kuulosti aivan uskomattoman hyvältä. Minusta tuli - tai oikeastaan olin jo, mutta kyseistä musiikkia ei kuullut mistään - 1950-luvun rockin suuri ihailija. Kolme vuotta myöhemmin Yleisradio esitti sarjan 1950-luvun musiikista, ja nauhoitin sen kaseteille, joita kuuntelin innolla. Tämä oli kuitenkin jo vähän myöhempää aikaa kuin se, mistä aloitin tämän tarinan. Ja enhän minä tällöinkään kuunnellut oman aikani musiikkia eli sitä, mitä minun ikäiseni tyypillisesti kuuntelivat, ja minkä he tunsivat.

Olen aina ollut vähän sivussa yleisistä trendeistä ja kulkenut omia polkujani.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - huhtikuu 28, 2021, 08:22:13
Elvistä ei kai koskaan laskettukaan rock- tai muutoin vastaavasti nuorisomusiikin tekijäksi, kuten esim. Beatles oli.

Elvis ja Paul Anka olivat jossain Olavi Virta-osastolla, kun taas nämä nuorisoa turmelevat turhanpäiväisyydet olivat alempaa, vähäteltävää nuorisokulttuuria.

T: Xante

Olihan nyt sentään 50-luvulla Elvis nuorison turmelija nro1 ja syypää nuorisorikollisuuteen ja ties mihin, kotimaassaan. Maailma oli silloin vain niin paljon isompi ettei tänne peräkylille tämä nuorison villitsijän vaikutus juuri ulottunut. Varsinkaan kun ei keikkaillut kotimaansa ulkopuolella. Huhujen mukaan koska manageri oli laiton siirtolainen ja pelkäsi passittomana jäävänsä rajojen ulkopuolelle jos poistuisi maasta. Eikä kultakimpaletta voinut yksin päästää ulkomaille.

Tyttöjähän se Ankakin kiihotti ja kiinnosti :D

Olisi kiva tietää, milloin Paavo Noponen on selostuksen tehnyt tähän Ankan ikivanhaan Linnanmäen vierailuun. Elävässä arkistossa juttu on julkaistu 2008, mutta Noposen ääni ei kyllä tuolta ajalta taida olla? Noposen selostukset on aina olleet aika mahtipontisia ja kuvailevia.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/04/22/paul-anka-linnanmaella

Lainaus käyttäjältä: Hippi - toukokuu 01, 2021, 11:58:33
Tyttöjähän se Ankakin kiihotti ja kiinnosti :D

Olisi kiva tietää, milloin Paavo Noponen on selostuksen tehnyt tähän Ankan ikivanhaan Linnanmäen vierailuun. Elävässä arkistossa juttu on julkaistu 2008, mutta Noposen ääni ei kyllä tuolta ajalta taida olla? Noposen selostukset on aina olleet aika mahtipontisia ja kuvailevia.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/04/22/paul-anka-linnanmaella

Veikkaisin, että oli ihan paikan päällä. Tai selostanut studiossa uutisfilmiin kun se ekan kerran on lähetetty 1959.

^
Googlatessa aiheesta jäi mielikuva että Noponen olisi selostanut uutispätkää, eli ei ehkä ollut paikalla vaan studiossa. Vahva ehkä.
Mutta jos lennokasta oli selostus niin hauska oli myös tämä tuoreempi kuvaus kyseisestä lintsin keikasta. Linkkuveitset vilahtelivat, hattarakojut huojuivat ja laulajan vaatteet lentelivät:
https://seura.fi/ilmiot/historia/paul-anka-synnytti-hysterian-linnanmaella-vuonna-1959/
Hipin linkistä löytyi myös hulvaton linkki näytteeseen Noposen huikeasta sanailusta ajanlaskun ajalta ennen Ankan vierailua(BA), joka kolahtanee etenkin Elvis-faneihin:
Sinivalkoinen ääni Paavo Noponen kertoi uudesta Amerikan ihmeestä Suomen radiossa jo vuonna 1956: "Kiihkeät rumpusoolot kaikuvat, ja kaiken tämän keskellä karjuu tai uikuttaa Elvis Presley väännellen väkivaltaisesti itseään ja ääntään..."
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/01/08/paavo-noponen-elvis-ilmion-jaljilla

^
Tuli kuunneltua tuo Elvis-ilmiö -juttu ja olihan se aika mukava. Noposen vanhahtava kielenkäyttö palautti mieleen tuota (1977) aikaisempien aikojen radio-ohjelmat, joita olosuhteiden pakosta jouduin lapsena paljon kuuntelemaan muun tekemisen puutteen vuoksi. Kun toimittaja lähetettiin johonkin kaukaiseen maahan, niin sieltä sitten saatiin "kuulokuvia", joissa kerrottiin paikallisesta elämästä milloin minkäkin asian tiimoilta. Ne olivat hyvinkin mielenkiintoisia ja mukavia kuunneltavia. Kieli oli jossain määrin samanlaista kuin Noposen selostuksessa, sillä toimittaja tosiaan sanoillaan maalaili näkymää kuulijan eteen.

Eminem (Tuo vihattava valkoinen heteromies) ei oikeastaan ole tehnyt rapmusiikkia. Se on minun tulkintani ja muut ovat tyhmiä ja rasisteja, jos toisin ajattelevat.

Eminemistä päästään kätevästi Rap-musiikkiin sekä räpin nousemisesta valtavirtaan ja asemaan jota vain vanhemmat sukupolvet voivat ihmetellä samalla epäuskolla kuin saatanallista rokkia ja pornografista discoa.
Eiväthän ne ole edes musiikkia!
Itse en innostu räpistä mutta siinä on kuultavissa ja nähtävissä tämän hetken yhteiskunnallista eli rakenteellista muutosta.

Viime kuukausina suomiräpin rasismista ja kentän valkoisuudesta on käyty keskustelua kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka hiphop on ennen kaikkea sorrettujen kulttuuria, suomiräppiä dominoivat valkoiset miehet. Moni valkoinen tekijä ajattelee olevansa antirasistinen pelkästään olemalla osa hiphop-kulttuuria. Näin helppoa se ei ole, kirjoittavat Inka Rantakallio ja Heini Strand.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/04/28/inka-rantakallio-heini-strand-on-valkoisten-artistien-vastuulla-puuttua

Linkin lopussa on linkki Kulttuuricocktailin keskusteluun Yle Areenassa aiheesta.
Ohjelma poiki mm. biisien poistoja, vaikka ohjelmassa todettiin poistojen olevan ongelmallinen tapa käsitellä historiaa.

Räppäri Uniikki on poistanut Nunnuka-lai-laa-kappaleensa musiikkivideon Youtube-palvelusta. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun saamelaista kulttuuria rasistisesti käsittelevä kappale nousi esiin Ylen Kulttuuricocktail Live -ohjelmassa viime viikolla.

Kevään ajan on puhuttu paljon suomalaisen räpkulttuurin rasistisuudesta ja kulttuurisesta omimisesta. Keskustelun aloitti räp-artisti Yeboyah eli Rebekka Kuukka, joka Instagram-tilillään ihmetteli räppäri Pyhimyksen Emma-ehdokkuuksia.
– Hyvä esimerkki siitä, että Suomessa ei ymmärretä räpin historiaa on se, että tänä vuonna Emma-gaalassa on Rap/R&B-kategoriassa ehdokkaana artisti, joka käyttää biiseissään n-sanaa, haukkuu mustia ihmisiä likaisiksi, eikä ole ikinä ottanut tästä vastuuta tai poistanut näitä biisejä. Case Pyhimys, Kuukka kirjoitti.

Mikko Kuoppala eli Pyhimys pyysi kotisivuillaan anteeksi, ja n-sanan sisältänyt Polonium ja Lika poistettiin suoratoistopalvelu Spotifysta. Sittemmin Lika on palannut takaisin palveluun.
https://yle.fi/uutiset/3-11913751

Pyhimyksen vastineesta poimittua:
Ilmaisuuni olen imenyt vaikutteita hyvin laajasti. Toki leimallisesti hiphop-kulttuurista, johon rap-musiikki oleellisesti kuuluu ja jossa on piirteitä, joita avoimesti ihailen, mutta myös runsaasti puolia, joita en voi allekirjoittaa.

Voidaanko puhua kulttuurisesta omimisesta?

Olen kappaleissani eläytynyt usein hyvinkin paljon itseäni muistuttavan henkilön mieleen, joka kuitenkin tietoisesti tai tiedostamattaan käyttää hyväksi etuoikeutensa suomaa valtaa, oli kyse sitten mikrotasosta, kuten perheväkivallasta tai laajemmasta yhteiskunnallisesta asenteesta, kuten enemmistön asemasta suhteessa vähemmistöihin. Tätä metodia harjoittaessani olen kirjoittanut näiden hahmojen suuhun aivan kammottavia, hirvittäviä ja loukkaavia lauseita, joita en toivoisi koskaan kenenkään käyttävän.
https://www.pyhimys.com/2021/03/03/ongelmallisen-artistin-ongelma/

Lainaus käyttäjältä: Aave - toukokuu 02, 2021, 05:34:45
Eminem (Tuo vihattava valkoinen heteromies) ei oikeastaan ole tehnyt rapmusiikkia. Se on minun tulkintani ja muut ovat tyhmiä ja rasisteja, jos toisin ajattelevat.

Minusta rap ei ylipäätään ole musiikkia.

Olen juuri saanut työkalupakkiini muutaman arvokkaan musiikkiteoriaan liittyvän periaatteen musiikin tekemiseen (tosin siihen on vielä matkaa, että osaisin nuo periaatteet myös käytännössä, mutta sain taltioitua niistä tärkeimmät notepadiin, josta voin sitten luntata kun tilanne sitä vaatii). Käyn paraikaa läpi Udemyn kurssia Abletonin käyttämisestä ja samalla siinä sivutaan hieman musiikkiteoriaa. Varsinkin kun pääsi tällä tavoin seuraamaan kädestä pitäen, kuinka ammattilainen implementoi teorian käytäntöön, vaikuttaa musiikkiteoria tunteminen varsin hyödylliseltä.

Kappaleen runko syntyy käden käänteessä kun on valmis käsitys A siitä, mikä ääni on mikäkin nuotti ja B siitä, mitkä nuotit sopivat yhteen ja mitkä eivät sovi. Itselläni ei ole minkäänlaista kokemusta nuoteista tai sointujen puhumattakaan melodioiden rakentelusta, joten musiikkiteorian käyttöönotto riittävän varhaisessa vaiheessa avaisi mahdollisuuksia pitemmällä aikavälillä huomattavasti enemmän kuin lähteä keksimään kyseinen pyörä alusta asti ihan itse pelkästään yrittämisen ja erehtymisen menetelmällä. Jos olisin jatkanut nuorena kollina aloittamaani muusikon uraa, teorian osaamista ei edellytettäisi, mutta kun urheilu, viina ja naiset kiinnostivat silloin enemmän, pitää nyt priorisoida. Olen muutenkin siinä iässä, että olisi viimeistään kohtapuoleen aika alkaa kangistua kaavoihin, joten musiikkiteorian kaavoihin kangistuminen voisi olla win win -diili.

Toisaalta konemusiikin tyylilaji, jollaisesta olisi tarkoitus ainakin näin ensi alkuun aloittaa, on äänimaailmaltaan niin minimalistista ja abstraktia, että onnistunut suoritus ei kovinkaan monimutkaisia sävelkuvioita edellytä:



Eli kunhan bassorumpu on vain riittävän dominoiva, ei juuri muuta tarvita. Musiikkiteorian priorisointi teknon tekemisessä heti näin kärkeen voi siksi olla pikkasen over kill.

Toisella ostamallani Udemy-kurssilla kuitenkin todetaan, että kannattaa ensiksi opetella musiikin tekeminen miksaamalla yhteen valmiita sampleja. Ei turhaudu eikä harrastus lopu niin helposti kesken, kun syntyy nopeasti valmista tavaraa, jota todennäköisesti ei koskaan synny, jos pitäisi heti kärkeen opetella kaikki asiat alusta asti itse.

Siinä todetaan myös, että valmiit Creative Commons tms. -lisenssillä julkaistut samplet ovat tänä päivänä niin laadukkaita, että merkittävä osa kaupallisestikin menestyvästä EDM-musiikista tehdään pikemminkin niitä yhteen miksaamalla, kuin vain autenttista tavaraa yhteen miksaamalla. Tosin musiikkiteorian tuntemisesta olisi miksaamisessakin hyötyä, sillä samplet tulevat ties missä sävelkorkeudessa ja vaikka niiden yhteen miksaaminen onnistuisi korvakuulollakin, niin musiikkiteorian oppiminen nopeuttaisi silloinkin prosessia.

Itse ymmärrän sinänsä musiikin kritiikkiä nykyaikana, en näe sen toimivan, muuten kuin kopioivana.
Arvostan suuresti klassisen musiikin parhaimmistoa, siis vain niitä, en kaikkia aikaesityksiä. Tuonakin aikana moni on säveltänyt, mutta vain pieni osa on säilynyt. Koska vain pieni osa noista on säilymisen arvoista.
1960-70- luku oli loistavaa aikaa rock-musiikin kannalta, sieltä löytyy klassikoita ja nerokkaita sävellyksiä.

Mutta mitä nykyaikana? Olisiko niin, että meidän 12-nuotti- järjestelmämme luo vain nuottien rajallisuuden vuoksi tilanteen, että hyviä melodioita ei voida enää luoda? Ne on jo kaikki luotu?

Rajallinen nuotisto ei voi luoda rajatonta musiikkia, ei ainakaan melodioita!

Tuo asia rajoittaa nykymusiikkia, nykysäveltäjät eivät kykene luomaan enää melodioita, koska ne kaikki on jo luotu?

Olen tuosta asiasta joskus vouhottanut aiemminkin, mutta eikö ole totta?
Rajallinen musiikkijärjestelmä ei kykene melodioita tuottamaan loputtomiin, lähinnä toistaen niita.
Mootsartteja ja beatleseja ei tule enää, nuo melodiat on jo käytetty... :P

Lainaus käyttäjältä: Viihde- ja hömppäpöhinä - elokuu 11, 2021, 02:08:33
Olen juuri saanut työkalupakkiini muutaman arvokkaan musiikkiteoriaan liittyvän periaatteen musiikin tekemiseen (tosin siihen on vielä matkaa, että osaisin nuo periaatteet myös käytännössä, mutta sain taltioitua niistä tärkeimmät notepadiin, josta voin sitten luntata kun tilanne sitä vaatii). Käyn paraikaa läpi Udemyn kurssia Abletonin käyttämisestä ja samalla siinä sivutaan hieman musiikkiteoriaa. Varsinkin kun pääsi tällä tavoin seuraamaan kädestä pitäen, kuinka ammattilainen implementoi teorian käytäntöön, vaikuttaa musiikkiteoria tunteminen varsin hyödylliseltä.

Kappaleen runko syntyy käden käänteessä kun on valmis käsitys A siitä, mikä ääni on mikäkin nuotti ja B siitä, mitkä nuotit sopivat yhteen ja mitkä eivät sovi. Itselläni ei ole minkäänlaista kokemusta nuoteista tai sointujen puhumattakaan melodioiden rakentelusta...

Tuo kurssi kuulostaa hyvältä.
Mie opettelin itse aikaan ennen kansan internetin/somen. Ja kirjasta esim. /Osmo Lindeman: Elektroninen musiikki, elektronisen äänisynteesin perusteet, 1980/ (eli jo silloin oli vanhahtava). Siitä opin ainakin ADSR:n syntikoissa.
  Soinnuissa olen aika ulalla. Tietysti riitasointuja vältän tai ne olisi "päästettävä auki" heti riitasoinnun jälkeen kauniimpi sointu tms. niksejä. Tai niin luulin. Kun  katselin kaverin kitaranuotteja (Vaughan: Mary had a little lamb, se ehkä oli?) joka rikkoi kaiken mitä luulin ymmärtäneeni ja nykyäänhän jatkuva riitasointu on "kaunis" toisin kuin muinoin. Hämmentynyt olo.
Voimasointu on tietysti hyvä tuntea (kitara- ja hevipuolella) ja semmosta perusjuttua.
Taiteessa on sanottu että opit teorian oppiaksesi sitten rikkomaan ne. ;D
Jouni Hynynen sanoo että soitat sitä mikä kuulostaa hyvältä, se on aika pitkälle tiivistetty teoriani. Kokeilen paljon ja mikä kuulostaa hyvältä jätän+kehitän. Parempi että kuulostaa sitten huomennakin hyvältä (usein ei enää).
  "Konemusateoria" on oma lajinsa, siitä löytyisi netistä varmaan enempikin videoita ja kursseja. En viitsi(ainakaan vielä).

Kävin musiikkiopistoa kakarana 4-5 vuotta. Sen jälkeen aloitin tavallaan alusta kun rupesin tavaamaan sointuja Beatles ym. nuottikirjoista. Osasin ne kyllä soittaa jos ne oli nuotteina, mutta en tiennyt mitä tarkoitti G7, Em ym.

Korvakuulolta soittaminen on edelleen heikohkonlaista vaikka edistystä on tapahtunutkin, niin nuottipainotteista oli opisto ainakin silloin. Improvisaatio sujuu kyllä nykyään mallikkaasti.

Oli siitä musaopistosta hyötyäkin, pystyn nuotintamaan biisejä ja niinkin (itselle) yksinkertainen asia kuin tahtien iskujen laskeminen tarvittaessa soittaessa tuntuu monelle itsekseen soittoa opiskelleelle  bändikaverille olevan vaikeaa.

Lainaus käyttäjältä: mikainen - elokuu 11, 2021, 23:00:22
Kävin musiikkiopistoa kakarana 4-5 vuotta. Sen jälkeen aloitin tavallaan alusta kun rupesin tavaamaan sointuja Beatles ym. nuottikirjoista. Osasin ne kyllä soittaa jos ne oli nuotteina, mutta en tiennyt mitä tarkoitti G7, Em ym.

Korvakuulolta soittaminen on edelleen heikohkonlaista vaikka edistystä on tapahtunutkin, niin nuottipainotteista oli opisto ainakin silloin. Improvisaatio sujuu kyllä nykyään mallikkaasti.

Oli siitä musaopistosta hyötyäkin, pystyn nuotintamaan biisejä ja niinkin (itselle) yksinkertainen asia kuin tahtien iskujen laskeminen tarvittaessa soittaessa tuntuu monelle itsekseen soittoa opiskelleelle  bändikaverille olevan vaikeaa.

Itsekin amatöörikitaristina voin kompata akustisella tai sähkö-skitallakin (sanotaan nuottien/tabujen perusteella), ehkä pieniä kitarasooloja (opeteltuja, en osaa soveltaa taitojani). Puuttuu se improvisointitaito, rytmiin sopeudun...  Hyvän soittajanhan erottaa siitä, kun kykenee improvisoimaan ja sopeutumaan. Jotkut ymmärtävät musiikin, toiset meistä enemmän menevät mukana.

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - elokuu 11, 2021, 22:50:27

Lainaus käyttäjältä: Viihde- ja hömppäpöhinä - elokuu 11, 2021, 02:08:33
Olen juuri saanut työkalupakkiini muutaman arvokkaan musiikkiteoriaan liittyvän periaatteen musiikin tekemiseen (tosin siihen on vielä matkaa, että osaisin nuo periaatteet myös käytännössä, mutta sain taltioitua niistä tärkeimmät notepadiin, josta voin sitten luntata kun tilanne sitä vaatii). Käyn paraikaa läpi Udemyn kurssia Abletonin käyttämisestä ja samalla siinä sivutaan hieman musiikkiteoriaa. Varsinkin kun pääsi tällä tavoin seuraamaan kädestä pitäen, kuinka ammattilainen implementoi teorian käytäntöön, vaikuttaa musiikkiteoria tunteminen varsin hyödylliseltä.

Kappaleen runko syntyy käden käänteessä kun on valmis käsitys A siitä, mikä ääni on mikäkin nuotti ja B siitä, mitkä nuotit sopivat yhteen ja mitkä eivät sovi. Itselläni ei ole minkäänlaista kokemusta nuoteista tai sointujen puhumattakaan melodioiden rakentelusta...

Tuo kurssi kuulostaa hyvältä.
Mie opettelin itse aikaan ennen kansan internetin/somen. Ja kirjasta esim. /Osmo Lindeman: Elektroninen musiikki, elektronisen äänisynteesin perusteet, 1980/ (eli jo silloin oli vanhahtava). Siitä opin ainakin ADSR:n syntikoissa.
  Soinnuissa olen aika ulalla. Tietysti riitasointuja vältän tai ne olisi "päästettävä auki" heti riitasoinnun jälkeen kauniimpi sointu tms. niksejä. Tai niin luulin. Kun  katselin kaverin kitaranuotteja (Vaughan: Mary had a little lamb, se ehkä oli?) joka rikkoi kaiken mitä luulin ymmärtäneeni ja nykyäänhän jatkuva riitasointu on "kaunis" toisin kuin muinoin. Hämmentynyt olo.
Voimasointu on tietysti hyvä tuntea (kitara- ja hevipuolella) ja semmosta perusjuttua.
Taiteessa on sanottu että opit teorian oppiaksesi sitten rikkomaan ne. ;D
Jouni Hynynen sanoo että soitat sitä mikä kuulostaa hyvältä, se on aika pitkälle tiivistetty teoriani. Kokeilen paljon ja mikä kuulostaa hyvältä jätän+kehitän. Parempi että kuulostaa sitten huomennakin hyvältä (usein ei enää).
  "Konemusateoria" on oma lajinsa, siitä löytyisi netistä varmaan enempikin videoita ja kursseja. En viitsi(ainakaan vielä).

Joo, oli hyvä kurssi (Ableton Live 11 - Music Production in Ableton Live (https://www.udemy.com/course/ableton-live-11-course/)). Tosiaan näin aloittelijana, olisi ehkä hyvä saada edes jollain tavalla harmoninen kappale kasaan ennen taiteellisten vapauksien ottamista. Sitä taidetta kun tuppaa vielä tällä hetkellä tulla aavistuksen verran liikaa.

Fiilikset ovat hämmentyneet.

Löysin muutama viikko sitten eräästä autiotalosta pahvilaatikon, jossa oli suureksi hämmästyksekseni ja järkytyksekseni vanhoja ääninauhoja, joiden ei missään tapauksessa pitänyt olla siellä murtovarkaiden kohteena. En muista enkä ymmärrä, miten nauhat ovat voineet sinne päätyä, ja miksi en ole tiennyt asiasta. Otin nauhat talteen.

Muutama kela oli äänipäiväkirjojani 1980-luvulta. Tarkoitukseni on kopioida ne tietokoneen ymmärtämään muotoon, mutta se tulee olemaan hidasta ja vaivalloista. Kävi nimittäin ilmi, että nauha on heikkolaatuista, ja siitä irtoaa ruskeaa rautaoksidia vai mitä se aine on nimeltään. Kyseinen jauhe sotkee äänipään, jolloin kuuluvuus muuttuu epäselväksi muminaksi. Nauhoitus on tehtävä kymmenen minuutin pätkissä, joiden välissä äänipää on puhdistettava. Voi olla, että vaaditaan vieläkin lyhyempiä äänityssessioita. Kokeilut jatkuvat.

Laatikossa oli muitakin keloja. Mielenkiintoisiksi osoittautui esimerkiksi seuraava nauha:

(https://i.ibb.co/SmHfP3z/nauha1.jpg)

Nauha on peräisin ajalta, jolloin olin kahden sisaren vetovoimapiirissä ja seurustelin vuoronperään kummankin kanssa. Tarina tästä ajankohdasta, johon liittyy kolmaskin henkilö, on kerrottu eräässä blogijutussani, johon olen antanut niin monta kertaa linkin, että en enää viitsi antaa sitä.

Vetovoimapiirissä oleminen tarkoitti mm. sitä, että kuuntelin ja nauhoitin radiosta musiikkia, josta en oikeastaan edes itse pitänyt, mutta jota kyseisen tytöt kuuntelivat. Tällä kelalla on paljon tällaista musiikkia eli kotimaista "listaa" ja muuta lässynlässyä. Mutta löytyy nauhalta myös jo kadonneeksi luulemani aarre. Se on tietysti aarre vain omia muistojani ja musiikkimakuni historiaa ajatellen. Yleistä merkitystä ja arvoa sillä ei luonnollisestikaan ole.

Kyseessä on kesken ohjelman alkava ja kesken ohjelman loppuva pätkä Jussi Raittisen ohjelmasta, jossa hän esitteli 1950-luvun rock- ja rockabilly -musiikkia.

Tätä on ehkä nykyisin vaikea uskoa, mutta tuohon aikaan radiosta tuli etupäässä lässähtävää poppia tai joissakin spesiaalimmissa ohjelmissa jotain vaihtoehtoisempaa kuten "progea" ja muuta tämän tyyppistä. Näin ollen Jussi Raittisen ohjelma, jossa hän soitti aitoja 1950-luvun rock-kappaleita, oli harvinaisuudessaan kuin lähetys Marsista. En ollut ikinä kuullut niitä kappaleita, ja olin aivan myyty. Ihmettelin, että tällaistakin siis on ollut.

Tekijänoikeuksista johtuen en voi antaa kunnollista näytettä ohjelmasta. Kaksi pientä pätkää kuitenkin rohkenin ladata, vaikka niissäkin kuuluu musiikkia taustalla. Ennen ensimmäistä puheosuutta ohjelmassa on soinut Buddy Hollyn That'll Be The Day, mitä en ollut koskaan ennen kuullut enkä myöskään muita kappaleita. En myöskään ollut kuullut niiden esittäjistä. Buddy Hollykin oli täysin tuntematon... tyyliin "kuka se on?"

Ihastuin heti tähän musiikin lajiin ja mietin, mistä sitä saisi enemmän. Pienen paikkakunnan kauppojen äänilevyvalikoima... no, siitä ei viitsi edes puhua, eikä ollut rahaakaan mihinkään levyjen ostamisiin. Ainoa lähde oli radio tai kavereilta lainaaminen, jos heillä sattui olemaan. Kiinnostavimmat levyt olivat yleensä "ison veljen" kokoelmista ja samalla vähän vanhempaa.

Tässä näytteet siis. En takaa äänitiedostojen kuuluvuutta.

https://vocaroo.com/12n0hcZG6ZKu

https://vocaroo.com/1m2eRNEUDsUn

Youtubesta kuunneltuna kappaleet kuuluvat kirkkaammin ja steriilimmin kuin matkaradiosta (monona) nauhoitetulta kelanauhalta, joten tunnelma ei ole oikein sama. Tässä ohjelman levyt, ilman Raittisen "välispiikkejä".

...nauhoitus alkaa kesken tuntemattomaksi jäävää kappaletta

Jerry Lee Lewis
When The Saints Go Marching In
https://youtu.be/w54XsgF_vKE

Buddy Holly
That'll Be The Day
https://youtu.be/eq9FCBatl3A

Johnny Burnette
Oh Baby Babe
https://youtu.be/bI8wmdk2emQ

Carl Mann
Mona Lisa
https://youtu.be/ZDqBIzbNt10

Carl Perkins & NRBQ
Boppin' The Blues
https://youtu.be/mxoA962Yd0Y

nauhoitus loppuu kesken kappaleen...

Kuulostaa ehkä mitättömältä ja tavanomaiselta, mutta kuten jo totesin, tuolloin noiden kuuleminen radiosta oli harvinaista. 

Tällä ensimmäisellä kelalla oli nauhoitettuna juhannusillan viettoa tyttökaverini ja hänen siskonsa ja kolmannen henkilön kanssa meillä silloin, kun meidän porukat olivat mökillä. Nauhalla on myös tyttökaverini ja minun välinen puhelu. Sen kuunteleminen on jotenkin aavemaista ja kaivelee vanhoja haavoja tai ainakin tunteita, jos haavat ovat sentään ehtineet jo parantua.

Musiikkimakuni on täysin muuttunut toisella kelalla, joka on nauhoitettu edellisen jälkeen poistuttuani kipeällä tavalla edellä mainittujen tyttöjen taikapiiristä.

(https://i.ibb.co/cLmHyJy/nauha2.jpg)

Kotimainen lässymusiikki sai jäädä, ja tilalle tulivat ulkomainen musiikki, "proge" ynnä muu eli vähän sitä sun tätä. Olin siinä mielessä ehkä poikkeava musiikin kuuntelija, että en välittänyt enkä ollut kiinnostunut, kuka levyillä esiintyi. Nauhoittelin edelleen radiosta. Tässä pari näytettä eli "pop-ohjelmien" puheosuuksia:

https://vocaroo.com/19uw5uOC5DLN

https://voca.ro/11xr8dEoNGUy

Ehdin kuunnella nauhan lähes kokonaan ennen kuin keksin, että myös sen sisällöstä olisi voinut antaa joitakin vinkkejä. No, annan yhden, vaikka se ei ole millään tavalla tyypillinen kuvaamaan, mitä nauha sisältää, koska sisältö on niin sekavaa. Tämän kappaleen fiilis jäi jotenkin mieleeni, joten poimin pätkän laulun tekstistä ja etsin sen perusteella, mikä voisi olla kyseessä. Tulos oli yllätys, koska luulin, että kyllähän minä tämän bändin levyt jo soittotyylistä tunnistan.

https://youtu.be/WeW9XFGqo-8

Minulla ei ollut noihin aikoihin stereolevysoitinta eikä stereoradiota eikä stereonauhuria. Kelanauhurilla kuitenkin pystyi toistamaan kahta raitaa yhtä aikaa eri kanavilla eli "stereona". Tarvitsi vain vahvistaa kanavat. Käytin vahvistimina vanhoja radiovastaanottimia, joihin oli liitetty ylimääräisiä kaiuttimia. Niitä saatiin vanhoista radioista. Kotelot tehtiin itse.

Tein erilaisia kaikukokeiluja. Äänitin saman levyn tai saman radio-ohjelman (jos se tuli uusintana) erikseen kahdelle raidalle mahdollisimman päällekkäin. Koska ne eivät kuitenkaan käytännössä koskaan osuneet täysin kohdalleen, niitä yhtä aikaa eri kaiuttimista kuunnellessa syntyi kaikuefekti. Vanhan nauhurin nopeus ei ollut joka äänityskerralla täsmälleen sama, joten usein kävi niin, että raitojen aikaero vaihtoi paikkaa. Tämä kuulosti kaikkein mielenkiintoisimmalta.

Tekijänoikeuksia rikkoen tässä näyte, jos se sattuu kuulumaan (parempiakin olisi). Tämä on vanhemmalta kelalta ja tehty kahdesta erillisestä "Lista" -ohjelman nauhoituksesta.

https://sndup.net/36c6/d

Tämän nauhoituksen aikaan olen ollut vielä "taikapiirissä".

Näin erilailla voi muistaa kasarin, kyllä itselleni oli vallan tuttuja Buddy Holly, Gene Vincent ja muut, joskaan ei varsinaista mielimusiikkiani, mutta toisaalta, minulla ei ole varsinaista mielimusiikkia, vaan olen aika kaikkiruokainen, enkä intohimoinen minkään musiikin suhteen.

Ylipäätään mitään "nuoriso"musiikkiahan ei liikaa todellakaan radiossa soitettu, mutta kyllä siellä viiskytluku kuului minusta muun seassa ihan tasaisesti, olihan se iso ja suosittu genre.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - elokuu 18, 2021, 08:14:31
Näin erilailla voi muistaa kasarin, kyllä itselleni oli vallan tuttuja Buddy Holly, Gene Vincent ja muut, joskaan ei varsinaista mielimusiikkiani, mutta toisaalta, minulla ei ole varsinaista mielimusiikkia, vaan olen aika kaikkiruokainen, enkä intohimoinen minkään musiikin suhteen.

Ylipäätään mitään "nuoriso"musiikkiahan ei liikaa todellakaan radiossa soitettu, mutta kyllä siellä viiskytluku kuului minusta muun seassa ihan tasaisesti, olihan se iso ja suosittu genre.

T: Xante

Kyllähän Buddy Holleja ja muita 1950-luvun laulajia 1980-luvulla kuuli radiosta ja muualtakin. Tuohon aikaan vanhaa rokkia myytiin jo "kilotavarana" Anttilan levylaareissa.

Jos katsoo tarkasti esittämääni kuvaa, kelanauhassa näkee vuosiluvun. Se ei ole 80.

1950-luvun rokkia on tietysti ilmestymisensä jälkeen aina jossakin esitetty ja julkaistu, mutta sen uusi suuri tuleminen nostalgiahegessä alkoi mielestäni vuonna 1972, kun Elton John julkaisi kappaleen "Crocodile Rock", josta Muska teki seuraavana vuonna suomalaisen version. Samoihin aikoihin Yleisradiossa pyöri ohjelmasarja, jossa soitettiin 1950-luvun hittejä ja ehkä vähän harvinaisempiakin kappaleita. Tuohon aikaan myös kauppoihin alkoi vähitellen ilmestyä LP-levyjä, joihin oli koottu tällaista musiikkia.

Ehkä 15 vuotta oli sopiva aikaväli, jossa kuuntelijasukupolvi uusiutui tai vanha aktivoitui uudestaan, ja alkuperäinen rock alkoi kuulostaa "coolilta". 1950-luvun ja 1960-luvun alun muistelu ihannnoivassa mielessä näkyi vanhojen amerikanrautojen harrastustuksena ja nostalgiaelokuvien (American Graffiti) ja sarjojen (Onnen Päivät) tekemisenä. Kyse oli suuresta ilmiöstä. Hector teki nostalgialevyjä ja Hurriganes soitti 1950-luvun henkistä musiikkia. Rockabilly nousi suosioon ja niin edelleen. Jopa Esa Pakarinen julkaisi Rock-levyn.

Ennen tuota Rockin uudelleen tulemisen ajankohtaa 1950-luvun musiiki oli ainakin tavallisen "maalaispojan" kannalta aika lailla kiven alla. Ei kuulunut, ei näkynyt. Ei ollut tietoa. Tällaisessa tapani kansojen ja imelien pop-lässytysten ilmapiirissä radiossa yllättäen soinut "That'll Be the Day" oli jotain ennen kuulematonta. Silloin pantiin nauhuri pyörimään, jos ehdittiin. Tätä on ehkä nykyisin vaikea ymmärtää.

Minä perustin vastaukseni tälle:

Lainaus käyttäjältä: Kopek - elokuu 17, 2021, 21:41:18
Muutama kela oli äänipäiväkirjojani 1980-luvulta.

sillä kuvittelin äänipäiväkirjojen materiaalin käsittelevän tuota aikaa, en tiennyt sinun niillä muistelevan vanhempia aikoja. Olisi ehkä pitänyt tietää...

Joka tapauksessa, kyllä radiossa soitettiin aika monimuotoista musiikkia jo aikaisemmillakin vuosikymmenillä, joskin suomennokset noista maailman hiteistä olivat kieltämättä eniten pinnalla. Toisaalta suomennokset olivat aika uskollisia alkuperäiskappaleille melodioiltaan, sanoitukset olivatkin sitten taasen sitten kaukaa haettuja ja ties mitä potaskaa.

Muistan varhaislapsuudestani, että radio soitti mm. tällaista musiikkia:

https://www.bing.com/videos/search?q=miriam+makeba+pata&view=detail&mid=34ECF91BDD28ECF3B6EF34ECF91BDD28ECF3B6EF&FORM=VIRE (https://www.bing.com/videos/search?q=miriam+makeba+pata&view=detail&mid=34ECF91BDD28ECF3B6EF34ECF91BDD28ECF3B6EF&FORM=VIRE)

joka löytyi uudelleen vasta Yuotuben kulta-aikoina. Vei heti rytmiltään takaisin huolettomiin päiväkerhoaikoihin!

Kenties kyse oli myös siitä, mihin aikaan radiota kuunteli, tms?

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - elokuu 18, 2021, 10:37:57

Muistan varhaislapsuudestani, että radio soitti mm. tällaista musiikkia:

https://www.bing.com/videos/search?q=miriam+makeba+pata&view=detail&mid=34ECF91BDD28ECF3B6EF34ECF91BDD28ECF3B6EF&FORM=VIRE (https://www.bing.com/videos/search?q=miriam+makeba+pata&view=detail&mid=34ECF91BDD28ECF3B6EF34ECF91BDD28ECF3B6EF&FORM=VIRE)

joka löytyi uudelleen vasta Yuotuben kulta-aikoina. Vei heti rytmiltään takaisin huolettomiin päiväkerhoaikoihin!

Kenties kyse oli myös siitä, mihin aikaan radiota kuunteli, tms?

T: Xante

Enpä ollutkaan ennen kuullut alkuperäisesitystä. Muistan kuulleeni suomenkielisen käännöskappaleen. Tuohon aikaanhan oli tapana tehdä suomalaiset versiot.

Katselin Helsingin Sanomien aikakoneesta tietoja radio-ohjelmista 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta. Aika kuivakasta on meininki ollut nykyaikaan verrattuna, jolloin musiikki kaikuu joka tuutista ja kanavalta. Oli jotain "pop-ohjelmia".

Edellä oleva pitkähkö juttuni, jossa esittelin löytämääni musiikkia, oli yksi eniten aikaa vieneistä foorumipostauksistani. Käytin koko päivän siihen. ADHD-piirteitä omaavana ylikeskityn joskus asioihin ja vieläpä monesti merkityksettömiin asioihin kuten tälläkin kertaa.

En tullut tarpeeksi selvästi kertoneeksi, että mainitsemani 1980-luvun äänipäiväkirjat ja muut nauhakelat eivät liittyneet mitenkään toisiinsa. Ne muut kelat olivat vanhempia eli vuosilta 1970 ja 1971.

Jatkoin näiden kelojen tutkimista tänään. Löytyi paljon tyhjänpäiväisiä radiosta tehtyjä nauhoituksia mutta myös jotain mielenkiintoista, mm. poliisin pojalle, joka oli kaverini. Tätä puhelua en tämän tarkemmin esittele.

Tekemiäni kaikukokeilunauhoituksia löytyi myös. Otan taas tekijänoikeusriskin ja annan linkin yhteen. Näissä on vanhenemisaika, joten eivät nämä kauan missään tapauksessa kuulu. Kaikuosuus alkaa 48 sekunnin kohdalta. Sitä ennen kuuluu kaksi raitaa sekaisin.

Kerron levyn tarinan.

Meidän sukumme ja perheemme ei ollut vähäisessäkään määrin musiikin kuuntelijoita. Jostakin syytä meille kuitenkin oli hankittu levysoittimella varustettu radio 1950-luvun lopussa sen mukana oli ilmeisesti ostettu mitä pienestä paikallisesta sähköliikkeestä löytyi, eli muutama satunnainen levy. Näillä levyillä (sekä kavereilta lainatuilla) tein niitä kokeilujani.

Muutamaa vuotta myöhemmin isäni osti levysoittimen autoomme, ja olisiko hän tällöin tullut ostaneeksi muutaman levyn lisää. Autolevysoittimessa voi soittaa vain singlejä.

(https://assets.catawiki.nl/assets/2016/12/15/1/9/7/19756a0c-c2f5-11e6-874a-ff6988fb5a99.jpg)

Olin kerran tulossa isäni kanssa tuolla Chrysler New Yorker (https://barrettjacksoncdn.azureedge.net/staging/carlist/items/Fullsize/Cars/157692/157692_Interior_Web.jpg) autolla Helsingistä ja soittelin matkan aikana hansikaslokeron kansiosta löytyneitä levyjä. Yhden levyn kohdalla ilmeni häiriö, ja soitin jäi toistamaan yhtä kohtaa. Isäni avasi ikkunan ja oli heittämässä viallista levyä ulos, kun aloin huutaa, että "ei, ei, ei", jolloin hän luopui hävittämisaikeesta. Levy pelastui kuin ihmeen kaupalla. Normaalissa levysoittimessa levy soi ilman ongelmia, joten ehkä autolevysoitin oli tavallista nirsompi. En tosin tuolloin tiennyt sitä, mutta se selvisi myöhemmin.

Löysin tämän kappaleen kerran Youtubesta, mutta en ole löytänyt sen koommin, koska en tiedä, millä nimellä sitä pitäisi etsiä. Fyysinen äänilevy lienee parinkymmenen metrin päässä tästä kirjoituspaikastani, mutta en viitsi mennä penkomaan pölyisiä soppia. Olen yrittänyt etsiä kappaletta mm. katsomalla julkaistujen levyjen listoja 1960-luvun alusta, josta luulen sen olevan peräisin. Ajattelin, että jos jokin nimi vaikuttaisi tutulta.

Tässä kyseinen esitys vuonna 1970 tehtynä kaikukokeiluna (varsinaisesti kohdasta 48 s. alkaen),  jos se nyt vielä kuuluu.

https://sndup.net/5ry8/d

Lainaus käyttäjältä: Toope - elokuu 27, 2021, 23:00:41

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - elokuu 27, 2021, 16:00:16
Tänään kenties kaadetaan "toinenkin" lasillinen Charlien muistoksi. Täällä jo soi tuubista livepitkiä biisejä.

Ei se niin hyvä rumpali tosin ollut, symbolina rollareillekin enemmän.
Klassinen artisti!

Lainaus käyttäjältä: Toope - syyskuu 01, 2021, 20:24:39

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - elokuu 28, 2021, 09:40:57
^ Silloin kun joku ei ole sinulle tuikituntematon, niin silloin häntä pitää vähätellä. Pitäisiköhän sulla olla ikioma ketju "haukutaan kuolleita"?

En vähättele, en ylikorostakaan.

"Hyvä rumpali" on aika vaikea määritellä.

Lainaan heti alkuun pari  luonnehdintaa Drum!-lehdestä (https://drummagazine.com/19-reasons-to-love-charlie-watts/):

Brittiläinen rumpali Steve White:

Lainaa"Like all that generation of great British drummers — Ginger, Ringo, Moonie, Mitch — Charlie's playing is effortless and swinging, musical and cool. No one else sounds like him."

Rumpaleiden tekniikkaa opetusvideoilla auki purkanut Rob Wallis:

Lainaa"Charlie's got rock-solid time. His playing swings and his shuffles are great because of his comfort with jazz-ride patterns. Without him The Stones would be a completely different-sounding band with a very different feel."

Joku vois jopa sanoa, että Rollareiden musiikille ja soundille todella olennaista on tietty likaisuus ja "tunne" mikä siinä svengissä ja groovessa on. Vähän karrikoiden "kuka tahsansa" voi soittaa ihan pätevästi ja teknisesti oikein, mutta sellaista sitä jotain rock-musalle ominaista, mitä on vaikka Hanoi Rocksissa parhaimmillaan ja mikä Rollareilla on ihan sen niiden koko jutun pohjalla ja ytimessä, ei välttämättä pysty tuottamaan, vaikka olis kuinka teknisesti taitava tai "hyvä" tahansa.

Pointti ei ole tässä sanoa, että Toopen mielipide olis väärässä tai että ei saa semmosta mieltä olla, vaan esittää ehkä semmosta omaa näkökulmaa tähän, että Watts oli omassa kategoriassaan rumpalina täysin ainutlaatuinen ja aivan huippu. Se on vähän sama homma kuin että jonkun mielestä Ringo ei ole kauhean kaksinen rumpali, mutta sitten löytyy kuitenkin ihan oikeasti päteviä ja asian päälle ymmärtäviä ihmisiä, jotka arvostaa nimenomaan sen tapaa soittaa ja jotain siinä sen tatsissa todella korkealle.

Ringon soitossa on poikkeuksellista esim. se että grooveissa on tosi usein yksi tai useampi tomi mukana, ja toisaalta Beatlesin biiseissä on valtava määrä semmosia aika omaleimaisia ja tunnistettavia rumpuraitoja, joista biisin tunnistaa suht helposti vaikkei mitään muuta kuulisikaan.

Charlie Wattsilla ehkä enemmän se menee semmoseen, että Rollareiden jutuissa aika olennaista usein on semmonen "särmä" ja jopa tietty uhkaavuus siinä biisin soundissa. Vois luulla että semmoseen kuuluis tosi voimallinen ja kovaa lyövä rumpusoundi, mutta Watts on suorastaan hämmentävän, elegantin vähäeleinen jo siinä, miltä soitto näyttää. Ei ikinä mitään liikaa eikä yhtään ylimääräistä kohellusta, vaikka biisi olis miten rouhea ja meinki miten kovaa tahansa.

Pointti on tavallaan siinä, että ilman tätä niissä biiseissä ei olis samanlaista särmän ja uhkan sun muun tuntua, vaan se syntyy myös siitä mitä Watts tekee  ja miten se soittaa.

Sympathy for the Devil (https://youtu.be/GgnClrx8N2k) on aika hyvä esimerkki siitä, miten Wattsin jazz-tausta voi näkyä tosi rock-bändille erikoisena ja erittäin mieleenpainuvana groovena.

Sit taas toisaalta semmosesta uhkaavasta fiiliksestä ja päälle kaatuvasta meiningistä mieleen tulee Gimme Shelter (https://youtu.be/RbmS3tQJ7Os) ja Brown Sugar (https://youtu.be/59K2kF6o9Tk). Ymmärrän tavallaan semmosen että näitä ei erityisesti arvosta tai ei pidä biiseinä erityisen ihmeellisinä, mutta silloin ei oikeestaan isosta osaa Rollareiden touhua ja siitä niiden meiningin ytimestä vaan oikein perusta — eikä siinä sinänsä mitään.   

Minusta Ringo Starr ja Charlie Watts ovat persoonallisia muusikoita/rumpaleita. Eivät ammattikuntansa huippuja toki.
YES:n Bill Bruford tms. kaltaiset varmasti ovat teknisesti parempia, mutta eivät ehkä bändiin yhtään enempää sopivimpia muusikoita, kuin edellämainitut. Beatles syntyi vasta, kun Ringo tuli mukaan. Charlie Watts on/oli Rolling Stonesia. Se persoona...

Pehmeissä tieteissä pelkkä löytäminen hyvän onnen turvin ja sen jälkeen tehty ahkera "postimerkkeily" eli aineiston järjestely voi muuttaa maailmaa. Säveltäjä Antonio Vivaldi oli puoli vuosisataa sitten lähes tuntematon. Juuri ennen sotia löydettiin 80 paksua kirjaa hänen painettuja nuottejaan. Vain "Neljä vuodenaikaa" oli jotenkin tiedossa, mutta sitä pidettiin puolittain viihteenä. Nyt nähtiin, miksi muiden ohella Bach piti Vivaldia suurena mestarina ja sovitti ja soitinsi hänen teoksiaan. Siellä olisi 90 oopperaakin, joista vain kahta on kai esitetty vakavissaan.
- Jukka Kemppinen, Tieteestä ja tiedosta, 31.8.21

Joskus vuosia sitten Stevie Wonderin Sir Duke kolahti lempeästi mutta sitten kuitenkin aika kovaa:



Ilahduin ihan mielettömästi, kun törmäsin tällaiseen, jossa biisin hienoutta avataan turhaan mutkistamatta mutta myöskään tyhmentämättä:

Populaarimediassa esim. Queen-yhtyettä on usein käsitelty solisti Freddie Mercuryn kautta, vaikka oikeasti puolet yhtyeen tuotannosta on May/Taylor/Deacon- tuotantoa. Queen on sikäli ehkä ollut onnistuneimpia rock-yhtyeitä, kun on tuonut kaikkien jäsentensä lahjoja esille.

Maailmassa on vaikka kuinka paljon asioita joista en tiedä ja joista en ole kuullut, mutta hämmästyttävää että kuulin vasta taannoin siitä, että Freddie Mercuryn ja Michael Jacksonin piti nauhoittaman duetto. Homma kuitenkin tyssäsi siihen, että Michael Jackson toi studiolle mukanaan lemmikkilaamansa, ja Mercuryllä meni siitä typerästä laamasta hermot. Mercury lähti himaan, ja jäi yhteisbiisi tekemättä.

Ymmärrän Mercuryä. Ärsyttäisi itseäkin joku perkeleen erikoisuudentavoittelua korostava laama studiolla! :)

^ En osaa tosta sanoa, mutta jos puhutaan todellisista muusikoiden kohtaamista ilmiöistä, niin aika tavallinen skenaario on esimerkiksi tällainen:

Jossain on jamit ja sinne tulee kaveri, jolla on helvetin hienot kuteet ja olemus sellainen paskajäykkä ja tärkeilevä. Olennaista on se, ketä sen pöydässä istuu ja minkänäköinen nainen sillä on käsipuolessa.

Sitten kun aletaan oikeasti soittaa, laulaa ja muuta tällaista, paikalle tulee jossain pieruverkkareissa pari tyyppiä, jotka saa tän itseään täynnä olevan pintaliitopellen näyttämään kaikkien silmissä aivan saatanan naurettavalta ihan vaan soittamalla ja laulamalla sen oikeasti suohon :D Siitä se menee aivan suunniltaan, haluaa tapella, hyvässä lykyssä rikkoo vähän kalusteitakin ja sanoo murhaavalla äänellä, että älkää koskeko niihin tuoleihin, sitten kun niitä aletaan siltä vähitellen siitä pöydästä viedä.

Toi nyt on vaan tollanen....  tuokiokuva. Eikä sillä nyt niin ole edes väliä, kuinka todellinen se on, kun kerran täällä ihan vaan anekdootteja esitellään muutenkin.

Olen toisaalla maininnut olleeni kauan sitten Irlannissa parin viikon hevosvankkurireissulla Irlannin lounaisosissa. Tuolta reissulta sain, paitsi kosinnan Mr Brian McMahonin, 85v. taholta, myös ikuisen rakkauden irkkumusiikkiin.

Olimme kävelleet pitkän hiekkarannan hissuksiin läpi ja seikkailleet rannan kallioilla. Päivä oli aurinkoinen, mutta mereltä käyvä tuuli tuntui melkeinpä viileältä. Niinpä en tuntenut, että se pahin tapahtui, eli ohutihoisena poltin nahkani pahanpäiväisesti. Kuumottelu alkoi tuntua jo heti, kun pääsimme pubiin, johon olimme menossa huurteiselle.

Olimme istuutuneet pöydän ääreen ja siinä parin metrin päässä baaritiskin ääressä oli paikallisia vanhoja ukkoja turisemassa. Ukoille näytti tulevan kinaa jostain, mutta sitten tajusin, että muut yllyttivät erästä laulamaan. Kun ukko sitten aloitti, puheensorina lakkasi kuin veitsellä leikaten ja koko pubi hiljeni kuuntelemaan. En sanoista ymmärtänyt mitään sillä hän lauloi iirin kielellä, mutta se ääni oli jotain niin voimakasta, että se meni suoraan ihon alle ja se todella sattui, kun palanut ihoni kirjaimellisesti meni tipunlihalle. Siinä sitten ukot vielä kukin vuorollaan lauloivat toistensa kannustamana.

Luultavasti tuo oli voimakkain musiikkielämykseni ikinä. EI ollut mikään turisteille suunnattu esiintyminen, vaan ihan elämänmakuinen hetki, joka olisi ollut ilman meitä turistejakin. Tuskin he meitä edes huomasivat.

Olipa hieno tarina :)

Se taitaa olla joku yleinen tapa Irlannissa, että pubi hiljenee noina hetkinä, kun joku iiriksi laulaa. Kuulostaa siltä, että osuit tosi hyvään sellaiseen ja että se vielä kosketti melko ikimuistoisella tavalla.

Totta kai tollanen hartaus ja perinteen kunnioitus on hienoa. Mulla ei ole sellaista yhtä noin voimakasta musiikkielämystä, mutta muhun teki siellä yleisesti vaikutuksen sellainen hyvin konstailematon asenne musiikkiin ja musisiointiin. Melko yleistä on sellainenkin, että jos jotkut jotain soittavat, he tuovat niitä soittimia pubiin tullessaan.

Jossain vaiheessa siellä ihan pöydissä ehkä aletaan musisoida, ja se voi olla tietysti folkkia, mutta aika yleistä oli myös bluegrass tai ihan blueskin. Hienoa tässä oli jotenkin se, että kukaan ei tehnyt sitä sen takia, että sillä saa rahaa, huomiota tai jotain muuta valuuttaa, vaan ihan vain koska se on hyvä tehdä ja osa elämää.

Siinä itsessään oli parhaimmillaan jotain aika kaunista ja viisasta, mutta toi nyt ei kokemuksena mulla täysin kiteydy yhteen hetkeen.

Ja siis tietysti se soiton taso vaihtelee, niin kuin se vaihtelee kenellä tahansa vähän fiiliksen, päivän ja kokoonpanon mukaan. Mutta yleisenä ideana tossa kuitenkin on sellainen, että siellä voi myös olla tosi tosi hienoja hetkiä ja aivan fantastista musiikkia ilman että kenenkään tarvitsee sitä sen suuremmin edes noteerata tai ihmetellä :) Ja sekin on mun mielestä aivan älyttömän tervettä, hyvää ja kaunista.

Hipillähän on ollut ikimuistoinen kokemus. Valitettavasti en voi esittää mitään lähellekään vastaavaa esimerkkiä. Ehkä olen epämusikaalinen tyyppi, johon musiikki ei kauheasti vaikuta. En toisaalta liiku paikoissa, joissa "live"-musiikkia kuulisi ellei jotain laivoilla soittavia bändejä oteta huomioon. En minä niitäkään pahemmin jää kuuntelemaan, mitä nyt ohi kulkiessa yhden kappaleen verran saatan pysähtyä oven tuntumaan.

Laivamusiikista mieleeni on jäänyt tapaus muutaman vuoden takaa Gabriella laivalla. Kuulin laivan... mikä tila se on nyt on nimeltään... paikasta reipasta "rokkia", jota piipahdin ovella vähän kuuntelemassa. Lavalla hiippaili pullea papparainen, joka kertoi ihmeellisiä juttuja kappeleiden lomassa. Ajattelin, että tuokaan tyyppi ei ole tainnut saada maistaa liiemmin rahaa ja mainetta, kun vielä vanhana miehenä pitää vielä lavalta leipänsä ansaita ja yrittää kuulostaa Jussi Raittiselta. Kappaleetkin olivat samoja, mitä olen Raittisen levyillä kuullut.

Jossakin vaiheessa aloin miettiä, että ei kai... tyypin jutut alkoivat olla sen tyyppisiä, ettei sellaisia kukaan kopio-Raittinen puhu, vaan äijän täytyy olla aito itsensä. Ajattelin, että kappas vain, tulipahan tuokin kuuluisuus nähtyä ja kuultua. Laittomaan ja kiellettyyn ja hämärään mieltyneenä kipaisin hakemassa hytistä pienen sanelunauhurin, jolla tein lyhyen "bootleg"-nauhoituksen. Valitettavasti jouduin olemaan akustisesti huonolla paikalla osittain siksi, ettei salanauhoitustani huomattaisi. Ja esityskin oli loppumassa. Mutta sain sentään pätkän muistoksi.

Bootleg-nauhasta tulee mieleen se, kun tyttäreni nauhoitti salaa Paul McCartneyn konsertin Tukholmassa vuonna 2003. Turvamiehet tarkastivat sisään menijöiden laukut, ettei niissä ole kiellettyjä nauhoituslaitteita. Pieni Sony Walkman MD-soitin kuulokkeineen livahti läpi tarkastajalta, koska onhan tytöillä kaikenlaista käsilaukuissaan. Ei se näyttänyt laitteelta, jolla konsertin voisi nauhoittaa. Mutta sillä voi. Olin purkanut pienet korvakuulokkeet ja asentanut niiden koteloihin mikrofonit. Kuulokeista oli tullut stereomikrofoni.

No, nauhoitus epäonnistui, joten Paul McCartneyn ei tarvitse olla huolissaan. Konsertin äänenvoimakkuus oli niin suuri, että ääni säröytyi. Kuulokkeisiin olisi pitänyt panna jotain, jolla äänen saa vaiennettua. Se olisi vaatinut kokeiluja, ettei äänenlaatu samalla huonone. Olisiko vastus johdossa ollut sopiva ratkaisu, vai olisiko kuulokkeet vain pitänyt panna jonnekin, johon ääni ei kuulu aivan niin voimakkaasti. Paul McCartneyn välipuheet tulivat hyvin, mutta musiikki ei. Jos välipuheet yhdistäisi levyiltä poimittuihin kappaleisiin, lopputuloksena olisi feikkinauhoitus konsertista. No, MD-levy on tainnut joutua hukkaan, eikä taida olla enää toimivia laitteitakaan sen kuuntelemiseksi.

Ex-kotipaikkakuntani seurakunnassa oli vuosikymmenien ajan toimessa kanttori, jota arvostettiin huomattavasti keskitasoa parempana urkurina. Hän oli lähes maankuulu musiikkimies. Hän soitti usein jumalanpalveluksen päätteeksi hetken omaa improvisaatiomusiikkiaan, joka oli niin vaikuttavaa, että suorastaan kylmät väreet tulevat jo sitä muistellessa. Tyyppi olisi ollut erinomainen rock-muusikko. Hän otti vanhoista uruista irti kaiken mahdollisen, niin että koko kirkko jymisi musiikin voimasta. Kun soitto loppui yhtäkkiä hiljaisuuteen, tuli jotenkin hypnoottinen olo. Tyyppi oli aivan super. Ihmisenä ehkä vähän ketku, mutta taiteilijoillahan on usein myös pimeä puolensa.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - lokakuu 25, 2021, 15:46:45
Tuolta reissulta sain, paitsi kosinnan Mr Brian McMahonin, 85v. taholta, myös ikuisen rakkauden irkkumusiikkiin.

Mitäpä tuumit Brianille kosittuaan?

Lainaus käyttäjältä: Hippi
Luultavasti tuo oli voimakkain musiikkielämykseni ikinä. EI ollut mikään turisteille suunnattu esiintyminen, vaan ihan elämänmakuinen hetki, joka olisi ollut ilman meitä turistejakin. Tuskin he meitä edes huomasivat.

Upea onnenkantamoinen, ja varmasti karheankaunis hetki. Sitten kun vielä ajattelee, että ne sikäläiset paikallispubit saattavat olla satoja vuosia vanhoja, ja niitä kansansävelmiä on laulettu niissä eri aikoina, sukupolvesta toiseen ja mitä moninaisimmissa tilanteissa...

Vaan kyllä nykyään on NIIN hienoa kun on Starbucks joka kulmalla, niiden minimipalkkaisille myyjille on erikseen opetettu muovinen asiakashymy, ja ehkä jopa kiintiövähemmistöläisiä on palkattu. Taustamusiikkina vielä vuoden tyhjäpäisimmät listahitit, se se vasta on trendikästä!

^
https://kantapaikka.net/index.php/topic,36.msg106118.html#msg106118
Tuossa on tapauksesta Brian muutama sana enemmän :)

Joo, yleensähän ne elämän parhaat kokemukset tulevat pyytämättä ja yllättäen. Yritin eilen penkoa, josko noita hevosvankkurireissuja vielä järjestetään, mutta tähän aikaan vuodesta niitä ei listoilla näy, kuin jonkin kiertomatka oheiskokemuksena.

^
Tattis, mutta et siinäkään kyllä kertonut että mitä tarkalleen vastasit takaisin, vai vastasitko mitään. Eipä sillä, ei tarvitsekaan kertoa jos ei huvita - retkikertomus on mukava juttu joka tapauksessa, ja ilmankin. :)

Olisi kyllä vaikeahko valita omaa hienointa musiikkikokemusta, vaikka vastaava olisi sattuessaan ehdottomasti kärkikaartia. Hienoja kokemuksia on kertynyt melko paljon ja lisääkin on vielä luvassa, vaikka ehkä ne parhaimmat ovat sattuneet silloin kun oli vielä nuori ja hurja - nykyäänhän enää hurja. Pubi- ja klubiesiintymisissä on kyllä aina intiimimpi ja välittömämpi tunnelma, kuin missään massatapahtumissa. Juttuja kyllä riittäisi, mutta ehkä joskus myöhemmin.

^
No tietysti kiitin ja kerroin, että on jatkettava matkaa ja kotimaassa työt odottavat loman jälkeen.
[Harmi, ettei minulla ole mitään paikkaa netissä, josta voisin jakaa kuvia, joten tuostakin piti nyt tuollainen leikkaus tehdä, kun koko komeus olisi ollut liian iso liitteenä laitettavaksi :) ]

Mitä mieltä ollaan Abban uusista...

https://youtu.be/vy4bLOYDmsQ

Kyllähän niissä ammattitaito kuluu. Tehty varman päälle. Abballa on ollut aika isot saappaat täytettävinään - heidän omansa.

Minulle tulee näistä mieleen elokuvamusiikki.

https://youtu.be/hWGWFa3jznI

Arto Nybergin lopuksi soitettiin Dannyn tuomaa Abban uutta. Mielipiteeni: Liiiaaann hiiidaassttaa.
(Onko nykymaailma ja makuni beatti niin nopeutunutta että..?)

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - lokakuu 31, 2021, 22:51:02
Arto Nybergin lopuksi soitettiin Dannyn tuomaa Abban uutta. Mielipiteeni: Liiiaaann hiiidaassttaa.
(Onko nykymaailma ja makuni beatti niin nopeutunutta että..?)

ABBA on niin abba-poppia. Itselläni on viha/rakkaussuhde. Melodisesti upeita usein, hienosti esitettyjä. Samalla jotain musiikin raiskausta.
Toimii autolla ajaessa. Tai nousukännissä.
Silti en halua pitää ABBA:sta, musiikillisista syistä.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - marraskuu 12, 2021, 08:51:33
Ja sitten perjantaiaamupäivään jotain ihan muuta:

Koko albumin voi kuunnella tuubista: Max Richeter: The Blue Notebooks (https://www.youtube.com/watch?v=eAx5KeJ_5-s&list=PLiN-7mukU_REy6RyIO47he3rX36NyFn2P)

Levy on vuodelta 2004. Aivan loistavaa kamaa mun mielestä.

Eihän se tietysti mistään yksittäisistä esimerkeistä kiinni ole, mutta joku saattais tämmösen perusteella erehtyä luulemaan, että vielä 1960- ja 1970-lukujenkin jälkeen olis vahingossa jäänyt muutama melodia käyttämättä.

Kaunista. Ei kovin omaperäistä toki. Sävellyksenä yksinkertainen, mutta kaunis.
Tekevätkö viulujen ja sellojen äänet sävellyksestä kauniin?

^ Mun mielestä tolla levyllä on kyllä tosi kokonaisvaltainen ja vahva sekä visio että toteutus.

Ei mulla sinänsä mitään Maccaa eli MCcartneyn Paulia vastaan ole eikä ole tarvetta vähätellä sitä, mitä hän on tehnyt (tai sellaisen ihmisen musiikkimakua jolle se on ylitse muiden), mutta eipä se Paul toisaalta taas tohon pysty mitä Richterin Max on tolla levyllä tehnyt.

Ei edes tee mieli suoraan arvostella sitä, miten Toopella näkyy olevan joku tapa tai taipumus tuomita, vähätellä ja arvostella muita, kun siihen varmaankin kätkeytyy niin paljon kaikkea omia epävarmuuksia, arkuuksia ja herkkyyksiä, joiden takia tuntuu hyvältä pamautella näitä ns. tosi tiukkoja mielipiteitä vähän siitä sun tästä.

Siinähän kuule pamauttelet :P

En tuomitse, mutta en juuri vähättelisi McCartneyn tuotantoa, kun on ehkä modernin ajan menestyneimpiä säveltäjiä.

List of best-selling albums (https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_best-selling_albums) (Wikipedia), TOP 10:

1. Michael Jackson - Thriller
2. AC/DC - Back In Black
3. Whitney Houston/Various Artists - The Bodyguard (Soundtrack)
4. Meat Loaf - Bat Out of Hell
5. Eagles - Their Greatest Hits (1971–1975)
6. Pink Floyd - Dark Side of The Moon
7. Eagles - Hotel California
8. Bee Gees/Various Artists - Saturday Night Fever (Soundtrack)
9. Fleetwood Mac - Rumours
10. Shania Twain - Come On Over

Olin kyllä yllättynyt, että Beatles ei ole mukana 10 myydyimmän joukossa. Lisäksi kahdeksan listan 10 myydyimmän kärjen levyistä on julkaistu vuosien 1973 ja 1982 välillä; niistä vielä viisi levyä on julkaistu vuosina 1976 ja 1977.

Artikkeli kattaa kyllä paljon pidemmällekin, ja sen lopussa on mielenkiintoisia lisätietolinkkejä, mm. myydyimmät kotimaiset artistit maittain.

Lainaus käyttäjältä: Aave - tammikuu 23, 2022, 18:56:34
List of best-selling albums (https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_best-selling_albums) (Wikipedia), TOP 10:

1. Michael Jackson - Thriller
2. AC/DC - Back In Black
3. Whitney Houston/Various Artists - The Bodyguard (Soundtrack)
4. Meat Loaf - Bat Out of Hell
5. Eagles - Their Greatest Hits (1971–1975)
6. Pink Floyd - Dark Side of The Moon
7. Eagles - Hotel California
8. Bee Gees/Various Artists - Saturday Night Fever (Soundtrack)
9. Fleetwood Mac - Rumours
10. Shania Twain - Come On Over

Olin kyllä yllättynyt, että Beatles ei ole mukana 10 myydyimmän joukossa. Lisäksi kahdeksan listan 10 myydyimmän kärjen levyistä on julkaistu vuosien 1973 ja 1982 välillä; niistä vielä viisi levyä on julkaistu vuosina 1976 ja 1977.

Artikkeli kattaa kyllä paljon pidemmällekin, ja sen lopussa on mielenkiintoisia lisätietolinkkejä, mm. myydyimmät kotimaiset artistit maittain.

60-luku oli kuitenkin pääasiassa vielä singleaikaa. Abbey road oli eka Beatles-albumi jossa oli singlet mukana.

Elviksellä tuo näkyy vie selvemmin. Vain joululevy myynyt yli 20 miljoonaa. Elviksen n.700 levytetystä biisistä on tehty vain niin monta kokoelmaa, että miljardi myytyä levyä on mahdollinen.

Lainaus käyttäjältä: mikainen - tammikuu 25, 2022, 10:11:20
60-luku oli kuitenkin pääasiassa vielä singleaikaa. Abbey road oli eka Beatles-albumi jossa oli singlet mukana.

Elviksellä tuo näkyy vie selvemmin. Vain joululevy myynyt yli 20 miljoonaa. Elviksen n.700 levytetystä biisistä on tehty vain niin monta kokoelmaa, että miljardi myytyä levyä on mahdollinen.

Varmasti näinkin; on tämä myös sukupolvikysymys. Silloisten teinien lapset ja lapsenlapset "löytävät" tietyt artistit aina uudelleen ja uudelleen, mutta nyt artisteja kuunnellaan lähinnä verkosta eivätkä fyysiset levyt myy, kuin ennen.

TOP 10:ssä kolmossijaa pitävän Whitney Houstonin elokuvamusiikkilevykin oli kyllä ylläri. Tiesin ja muistin että se myi (Juustoisen) elokuvan jälkeen kuin häkä, mutta että tuollaiseen listasijoitukseen asti!*

Fleetwood Mac olisi halunnut lisätä Rumours-albumin kiitososioon ensimmäiseksi kokaiinidiilerinsä. Se ei kuitenkaan ollut levy-yhtiön mielestä hyvä idea.


*Houston ja sana juustoinen rimmaavat, kun edellisen lausuu ääneen. :)

Lainaus käyttäjältä: Aave - tammikuu 27, 2022, 13:27:04

*Houston ja sana juustoinen rimmaavat, kun edellisen lausuu ääneen. :)

Rimmaa myös Hjuustonnii ja kuustonnii:

https://www.youtube.com/watch?v=OC4SydXmhYc

Lainaus käyttäjältä: mikainen - tammikuu 25, 2022, 10:11:20

Lainaus käyttäjältä: Aave - tammikuu 23, 2022, 18:56:34
List of best-selling albums (https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_best-selling_albums) (Wikipedia), TOP 10:

1. Michael Jackson - Thriller
2. AC/DC - Back In Black
3. Whitney Houston/Various Artists - The Bodyguard (Soundtrack)
4. Meat Loaf - Bat Out of Hell
5. Eagles - Their Greatest Hits (1971–1975)
6. Pink Floyd - Dark Side of The Moon
7. Eagles - Hotel California
8. Bee Gees/Various Artists - Saturday Night Fever (Soundtrack)
9. Fleetwood Mac - Rumours
10. Shania Twain - Come On Over

Olin kyllä yllättynyt, että Beatles ei ole mukana 10 myydyimmän joukossa. Lisäksi kahdeksan listan 10 myydyimmän kärjen levyistä on julkaistu vuosien 1973 ja 1982 välillä; niistä vielä viisi levyä on julkaistu vuosina 1976 ja 1977.

Artikkeli kattaa kyllä paljon pidemmällekin, ja sen lopussa on mielenkiintoisia lisätietolinkkejä, mm. myydyimmät kotimaiset artistit maittain.

60-luku oli kuitenkin pääasiassa vielä singleaikaa. Abbey road oli eka Beatles-albumi jossa oli singlet mukana.

Elviksellä tuo näkyy vie selvemmin. Vain joululevy myynyt yli 20 miljoonaa. Elviksen n.700 levytetystä biisistä on tehty vain niin monta kokoelmaa, että miljardi myytyä levyä on mahdollinen.

60-luvulla tehtiin kyllä melkoisia albumeja (ei single-kokoelmia), eivät ehkä vielä lyöneet läpi. Varsinaiset teema-albumit (The Who - Tommy tms.) tulivat 70-luvun alussa. Pink Floyd, Genesis, King Crimson, Jethro Tull... tekivät sitten aikamoisia...

Ihmettelen tuota Meat Loafin albumin menestystä, kun ei mielestäni ole niin hyvä. Kivahyvä joo, mutta silti. Tosin en Whitneytäkään kuuntele kuin kahlihduttuna.

Lainaus käyttäjältä: Brutto - tammikuu 27, 2022, 14:32:57
Rimmaa myös Hjuustonnii ja kuustonnii:

https://www.youtube.com/watch?v=OC4SydXmhYc

Biisistä ja Ameriikan markkinoista tuli samalla aasinsilta-assosiaatio tämän hetken tapahtumiin - nimittäin Neil Young veti musiikkinsa pois Spotifysta. Syynä on, että Spotify striimaa myös kovasti suosittuja podcasteja, joissa levitetään koronaa koskevaa misinformaatiota. Myrskyn silmässä vääristellyn tiedon ja rokotevastaisen propagandan levittämisessä on muuan Joe Rogan, joka on ehkä suomalaisille eniten tuttu muinaisesta tv-realitystä Pelkokerroin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pelkokerroin). Hän oli alun perin sen juontaja, ja sittemmin tunnettu vapaaottelujuontajana/puuhamiehenä (UFC). Jenkeissä kohtuullisen suuri julkkis; podcastinsa ovat olleet todella suosittuja.

Neil Young tuumi, että joko Spotify luopuu näistä misinformaatio-podcasteista, tai hänen musiikkinsa striimaamisesta. Spotify valitsi jälkimmäisen mutta toivotti Neilin aina tervetulleeksi, mikäli haluaa pyörtää päätöksensä.

Joni Mitchell teki nyt saman päätöksen, samalla solidaarisuuden osoituksena Youngille.

Koska pääni sisällä on kohtuullisesti myös kaikkea sekalaista ja myös täysin turhaa knoppitietoa niin muistin juuri, että sekä Neil Young että Joni Mitchell ovat sairastaneet lapsena polion. Ei siis ihme, että he ovat vetäneet misinformaation levittämisestä Spotifylle herneet palkoineen nenäänsä.

Freukkareista tuli vielä mieleen, että onko seuraava soittopeli tuttu foorumin musikanteille: Loota (https://www.youtube.com/watch?v=CO1HYG8oqgk) (YT)?

Tuo on uusi pro-malli; alkuperäinen on se pelkkä loota jota sen keksijä, Liljan Mika (Myös freukkaredien rumpali) tuossa soittaa. Briljantti keksintö ja on myynyt ympäri maailmaa niin hyvin, että käsityönä toteutetun kokoonpanon sai ulkoistaa tuota pikaa. Lilja teki ne aluksi itse.

Lainaus käyttäjältä: Aave - tammikuu 29, 2022, 11:33:21
Freukkareista tuli vielä mieleen, että onko seuraava soittopeli tuttu foorumin musikanteille: Loota (https://www.youtube.com/watch?v=CO1HYG8oqgk) (YT)?

Olen nähnyt jamaissa sun muualla cajoneita pedaaleilla ja ilman. Niihin toi varmaan suurelta osin perustuu, mutta todella siisti idea ja konsepti. Saa hyvin lähellä perinteistä rumpusettiä olevan tosi monipuolisen lyömäsoitinsetin helposti reppumaisessa kantolaukussa mihin vaan.

Ei liity sinänsä asiaan, mutta nykyään on myös kaikenlaisia minikokoisia instrumenttivahvareita jotka ovat yllättävän hyviä. On Blackstar Silverlinea, Cubeja, ZT Lunchboxeja ja ties vaikka mitä. Osa ei edes vaadi verkkovirtaa vaan toimii tarvittaessa akulla tai paristoilla. Tietyissä jutuissa mikään ei päihitä vanhoja putkivahvistimia, ja moni niihin aikanaan tottunut valittelee, ettei samoja putkia enää valmisteta eivätkä uudemmat kuulosta yhtä hyviltä.
     Ehkä näissä pikkuvahvareissa on yksi sellainen paikka, jossa tekniikan kehitys on tuonut jotain selkeästi uudenlaista hyvää. Helvetin helppoja ja kevyitä roudata, ja tähän nähden irtoaa erittäinkin hyviä soundeja. Ei noi Lootan vehkeet nyt tietysti mitään aivan halpoja ole, kuten eivät rummut ole ennenkään olleet, mutta jotain vähän samaa siinä on, mitä kaikkea ne helpottavat ja mahdollistavat. 

(Luin tämän ensin paperiversiosta mutta onneksi löyty nyt netistä.)

Kristian Wahlström alkoi mitata rockmusiikkia millisekuntien tarkkuudella – nyt hän väittelee Suomen ensimmäisenä AC/DC-tohtoriksi
Kristian Wahlströmistä tulee Suomen ensimmäinen AC/DC-yhtyeestä väitellyt tohtori.
...
Jokainen rummun isku tulee hivenen kitaraa jäljessä. Jos tarkkoja ollaan, niin 30 millisekuntia jäljessä.

Muun muassa tästä pienestä "epätarkkuudesta" muodostuu aussirokkareiden biisin imu, groove ja svengi.
...

Wahlströmin tärkein löydös on, että AC/DC:n svengissä merkittävänä osatekijänä on vihjaus lievästä kolmimuunteisuudesta.

Kolmimuunteisuus tarkoittaa esitystapaa, jossa tavallisimmin neljäsosaiskun sisältämät peräkkäiset kahdeksasosanuotit soitetaan siten, että ensimmäinen on kestoltaan puolet pitempi kuin jälkimmäinen.

– AC/DC:n musiikki on näennäisesti tasajakoista, mutta ei täysin. Siinä luodaan johdonmukaisesti illuusio lievästä kolmimuunteisuudesta, jota esiintyy varsinkin funkissa ja jatsissa.

Kolmimuunteisuus on musiikin teorian käsite, joka aukeaa harvalle, ellei ole vihkiytynyt asiaan. Mutta sen luoman fiiliksen huomaa jokainen.

– Lievästi kolmimuunteinen fraseeraus kuulostaa letkeältä, eteenpäin vievältä. Toisaalta sen vastavoimana "kiilaavasti" soitetut synkoopit tekevät rytmistä jännitettä. Yhdessä nämä luovat jatkuvaa vaihtelua jännitteen ja purkauksen välillä mikrorytmiikassa, mikä saa aikaan eteenpäin vievän vaikutelman. Se me koetaan svengaavan kuuloisena.

– Loose but tight, löysä mutta tiukka, Wahlström kuvailee.
  - https://www.is.fi/viihde/art-2000008803495.html

Kokeilin tuota 30 ms viivettä omassa sävelmässä, mikä on aika iso viive, mutta täytyy myöntää että kappaleeni kuulostaa erilaiselta jyhkeämmältä, hitusen enempi "jalkaa nostattavaa" rytmiä ja menoa.. kun taas ilman sitä on "steriili".
Kolmimuuntelu on taas outoa käsittää, onko se niin että eka nuotti on pitkitetty?
. . . . .
=>
- . . . .

Wahlströmin mukaan studiolevyllä on tuo ylempi "steriilimpi" ja livekeikoilla alempi groovempi svengi.

JK. Muistelen Beatlesin jo 60-luvulla sijoittaneen mikrofonin kauemmas rummuista(?) jolloin syntyi viivettä ja ne kuulosti sitten jyhkeämmältä. 33 cm etäisyys tekee 1 ms viiveen. Ja jos Beatlesilla oli 2-3 m kauempana niin se teki 6-10 ms viiveen.

Ei sinänsä kuulosta uudelta tai yllättävältä. 1960-70- lukujen bändit/artistit tekivät paljon teknisiä kokeiluja analogisten vehkeidensä kanssa, ehkä siksi kuulostavat niin hyviltä? Progebandien kokeilut tekivät 1960-70- luvuilla varsin merkittävää musiikkia, myös tahtien ja rytmittämisen kohdalla. Voisin pitkän listan laittaa...

Olen joskus hahmotellut tuollaista ihanne-rockbandia:

Bill Bruford (YES) - rummut
Brian May (Queen) kitara
Eddie Van Halen - kitara
Stanley Clarke - basso
Keith Emerson (ELP) - koskettimet
Frank Zappa - kapellimestari

Taustapuhaltimet/jouset - The Beatles
Solisteina - McCartney ja Mercury, ehkä Ian Gillan.

Hahaa. Norman tänne laittaman jukeboxin Rammsteinin jälkeen tuubi jäi syöttelemään putkena muitakin tuon poppoon levyjä. Tajusin niitä kuunnellessani, että hiiiohooo, närpiön (tjst.) hurmaavalla murteella kommunikoiva bändi 1G3B taitaa olla lainannut musiikkiinsa aika paljon Rammsteinilta. Todella paljon.

Paikallislehdessä oli Uutissuomalaisen tms juttu Binaural Beats-ilmiöstä jonka väitetään parantavan keskittymistä ja älyä. Erityisesti jos (kuulokkeilla) toiseen korvaan tulee hiukan eri taajuista ääntä kuin toiseen niin korva kuulee
niiden välisen taajuuseron omana äänenään, tässä 40 Hz jonka pitäisi olla optimi:

(Tässä se on aika steriiliä, joillain nauhoilla lisätään mukaan kohinaa ja muita ääniä sekaan).

Toimittaja oli (onneksi) kriittinen eikä havainnut itsellään vaikutuksia. Mutta jotain  tutkimustulosta olisi että ihminen voisi hyötyä. Luonnossa tuommoista ei esiinny (korkeintaan satunnaisesti jos molempia korvia lähestyy itikat joilla on taajuuserona tuo 40 Hz).

^
En kuunnellut tuota kuulokkeilla, mutta ei ainakaan minua auttaisi tuollainen ääni, vaan pikemminkin ärsyttäisi.  :o

Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 21, 2022, 23:29:06
Hahaa. Norman tänne laittaman jukeboxin Rammsteinin jälkeen tuubi jäi syöttelemään putkena muitakin tuon poppoon levyjä. Tajusin niitä kuunnellessani, että hiiiohooo, närpiön (tjst.) hurmaavalla murteella kommunikoiva bändi 1G3B taitaa olla lainannut musiikkiinsa aika paljon Rammsteinilta. Todella paljon.

Tässä näyte vuodelta 2011: 1G3B foårileven
Muistaakseni ekat biisit ei niinkään muistuta Rammsteinia, mutta aivan viimeinen on huikea.

(Samalla kun kuuntelee musiikkia, varsinkin välispiikeissä saa treenata kyseisen Närpiön seudun murteen ymmärtämistä välispiikeissä. Ja jos se murre kiinnostaa, bändin Facebook-sivut ne vasta haasteelliset ovatkin.)

(Älkää kysykö minulta, mitä foårileven tarkoittaa.)

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - syyskuu 03, 2022, 10:22:06
Epäilen myös, että viikinkipojat ovat kopioineet rumpuesityksensä nousevan auringon maan sotureilta.
Olen ennenkin näitä tänne laitellut, mutta eiköhän Normallekin kelpaa miesten jäntevät alastomat ylävartalot edelleen.  ;)

https://kantapaikka.net/index.php/topic,315.msg144599.html#msg144599

Tuosta tuli mieleen pari aiempaa kommenttia jotka olen kuullut. Mainitsin joskus en muista kenelle, mutta miespuoliselle yksilölle että tykkään Rammsteinista. Tämä alkoi heti tyrkyttää että minun kuuluu tykätä jostain Oomph!-nimisestä orkasta. Toki hän saattoi tarkoittaa että saattaisin tykätä myös siitä, mutta minulle jäi vähän sellainen tunne että toinen päättää mistä minun kuuluu tykätä. Tämä johtuu ehkä siitä että kun olin 19-vuotias ja seurustelin ekaa kertaa, ja mies täytti siinä 30 v, sanoi tämä mies Bon Jovin soidessa että tästä te nuoret tykkäätte. En muista sanoinko mitään, mutta en ollut Bon Jovia kuunnellut, enkä sen koomminkaan ole kuunnellut - yksi biisi toki on ihan ok.

Eräälle satunnaiselle nettituttavalle (mies) sitten mainitsin tuosta Rammsteinista, ja hän sanoi heti että ovat matkineet Laibach-rytmiryhmää. Voi olla, mutta mitä sitten?

Ja kysyn nytkin että jos tämä viimeisin löydökseni eli Volfgang Twins nyt sitten niin kovin matkii jotain aasialaisia rummuttajia, niin mitä sitten?

Eikö musiikillisia vaikutteita saisi ottaa yhtään mistään? Sittenhän Elviksenkin voisi nauraa lavalta veks, että älä sää jätkä yritä esittää siellä mitään valkoista mustaa solistia.

Onko miespuolisilla ihmisillä joku tarvis tulla kertomaan naiselle että mikä on mitäkin, kun on musasta kyse? Vai kertovatko he toisilleenkin? Onko kyseessä jonkinlainen päteminen? Vai jonkinlainen insinöörimäinen huomio että hiihoo se ja se on sitä ja tätä?

Koska olen vasta joitakin biisejä kuunnellut Volfgang Twinseiltä, niin enhän minä tiedä tuleeko minusta varsinainen fani, mutta perin lannistavana koen että ei voi esitellä mitään orkesteria tai solistia, kun on sitten näitä tietäjiä. Mutta itseasiassa aikoinaan luin jostakin väitteen että Tori Amos on "uusi Kate Bush", ja sekös pänni. Ja Bat For Lashes -nimellä esiintyvästä naisesta taidettiin sanoa samaa. Eikö ketään eikä mitään voi ottaa sellaisenaan, ilman että pitää aina vertailla johonkuhun entuudestaan olemassaolemaan tai aiemmin taidetta tehneeseen?  ::)

Tässä on se ongelma että jos liian monta kertaa kuulee jostain yhteyksistä parin tahon välillä, niin sitten niitä alkaa itsekin bongailla, eikä ole enää hauskaa, eikä mukavaa. Eilenkin katsoin jonkin venäläisen poppoon esityksen, ja tuli mieleen että ei kai Steven 'n' Seagulls ole heiltä ominut maalaisjunttihabitustaan.

^
En minä vastaaviin kommentteihin ole noin nurinkurisen kielteisesti suhtautunut, vaan olen pitänyt niitä ehdotuksena "hei, voisit ehkä pitää tästäkin bändistä". Useimmat omat löytöni viimeaikoina on tulleet suoratoistopalvelun minulle tekemistä soittolistoista. Soittolistoja laaditaan sen mukaan, minkä tyyppistä musiikkia olen sieltä itse valinnut, mutta laajemmalla esittäjäkaartilla. Noista olen saattanut jonkun aina heittää tyttärelleni, jotta oletko tällaista kuunnellut. Monesti vastalahjana tulee joku aika saman tyyppinen, josta en ole kuullutkaan.

En noita mitenkään ota määräyksenä, mistä minun tulisi pitää, jos kerran pidän bändistä X. Kuuntelen kyllä ja kerron sitten, pidinkö vai en. Saman tyylinen musiikki ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki miellyttää. Minusta Laibach on kyllä paljon parempi kuin Rammstein :D

Itse olen viimeaikoina pällistellyt Youtubesta läjäpäin covereita joissa on ideana jonkinlainen "etnisyys" tai historiallisuus. Esim. soitetaan Iron Maiden -biisi keskiaikaisittain. Tai vaikka nyt sitten metallia viikinkifiiliksin. En olisi mitään vastaantulleista biiseistä löytänyt mitään muuta kautta, kuin siten että Youtube aina ehdottaa sitä ja tätä materiaalia siltä pohjalta mitä siinä juuri on itse jostain syystä hoksannut katsella.

Voi toki olla että koen hyvin herkästi muiden ihmisten kommentit ja mielipiteet itseni jyräämisenä. Tässä tietysti päästään taas siihen että äitini jaksoi niin alleviivata sitä miten häneltä on otettu luulot pois ja miehet aina nujertaneet häntä. Käyn tavallaan hänen sotaansa hänen puolestaan... Mikä on tietysti naurettavaa. Ja pahimmillaan on johtanut siihen että johonkin musiikkiin tms. taiteeseen en millään haluaisi koskea pitkällä tikullakaan, jos siitä on sattunut tykkäämään eksäni. Kun en halua olla se tahdoton vässykkä jonka puolesta mies päättää mistä tulee tykätä.

Omasta mielestäni en itse tuputa mitään kellekään. Toki saatan kauheasti vouhottaa jostain asiasta joka minua kiinnostaa, mutta eipä nyt tule silleen oletettua eikä edellytettyä että siitä se keskustelukumppanikin kiinnostuisi. Ehkä minun pitäisi opetella ajattelemaan ettei se toinenkaan vaadi moista minulta. (Paitsi se eksä kyllä vaati yhtä sun toista... Ja meinasi tappaa meidät molemmat kerran kun ilmaisin etten pidä musasta jota hän soitti.)

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - syyskuu 04, 2022, 07:38:41
Eräälle satunnaiselle nettituttavalle (mies) sitten mainitsin tuosta Rammsteinista, ja hän sanoi heti että ovat matkineet Laibach-rytmiryhmää. Voi olla, mutta mitä sitten?

Ja kysyn nytkin että jos tämä viimeisin löydökseni eli Volfgang Twins nyt sitten niin kovin matkii jotain aasialaisia rummuttajia, niin mitä sitten?

Eikö musiikillisia vaikutteita saisi ottaa yhtään mistään? Sittenhän Elviksenkin voisi nauraa lavalta veks, että älä sää jätkä yritä esittää siellä mitään valkoista mustaa solistia.

Se vaivannee muusikkojakin kun keksii hienon sävelen tai biisinaiheen ja joku sanoo tai itse huomaa että "ai saamari minähän vain matkin, jonka alkuperän unohdin".  Tämä vaivaa minuakin. Luulen keksineeni ihan uutta omaperäistä ja seuraavana päivänä tai viikkona muisti sanoo "tämähän on se ja se". Se vähän sattuu vaikka se esikuva olisi Mrkat v.2011.
  Tästä pitäisi vähän päästä irti, että mitä sitten jos on matkittua jos vaan kuulostaa hyvältä. (Ammattilaisilla tämä on kuitenkin vakavaa: semmonen copyright-oikeuskiista-riski roikkuu niskassa ja faninsa tahtoo idolinsa olevan ainutlaatuisen omaperäinen jumala).
  Muistelen nuorna kun Bach oli jumalani niin kirpaisi se kun tv-muusikko sanoi että B. matki vähän kaikkea ja eniten itseään. Kuulostaa kuin halvalta kaupalliselta tv-sarjalta jossa toistetaan itseään ja muita. ;D

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - syyskuu 04, 2022, 07:38:41
Eikö musiikillisia vaikutteita saisi ottaa yhtään mistään? Sittenhän Elviksenkin voisi nauraa lavalta veks, että älä sää jätkä yritä esittää siellä mitään valkoista mustaa solistia.

Onko miespuolisilla ihmisillä joku tarvis tulla kertomaan naiselle että mikä on mitäkin, kun on musasta kyse? Vai kertovatko he toisilleenkin? Onko kyseessä jonkinlainen päteminen? Vai jonkinlainen insinöörimäinen huomio että hiihoo se ja se on sitä ja tätä?

Se on sitä miesselittämistä, eli mansplainingia 8)

Vakavasti puhuen, kaikki musiikki, kuten kaikki muukin tietysti perustuu aikaisempaan. Täysin uusi olisi jotakin niin outoa, että sitä vihattaisiin. Uusi musiikki on varmaankin sellaista, että se ottaa jonkun vanhan aiheen ja vain lisää siihen pienen uuden koukun tai mausteen, tai sitten vaikka poistaa ja yksinkertaistaa. Tulkitsee vanhaa uudesta näkökulmasta. Sillä tavalla ollaan päästy jostakin alkeellisesta joikaamisesta ja rummuttelusta vähitellen nykyiseen äärettömän tuntuiseen musiikilliseen moninaisuuteen. Olikohan tämäkin miesselittämistä?

Hyödyllinen tapa olla kiinnostunut vaikutteista on esimerkiksi sellainen, että kun joku juttu kolahtaa tai iskee kunnolla, katsoo mitkä jutut siellä on taustalla ja mitkä tälle tai näille tyypeille isoja vaikutteita tai innoittajia — tai  jopa jotain alitajuisemman tason mesenaatteja, hieman Kummeli-termein asiaa ilmaistakseni :D

Joskus sieltä saattaa löytyä yhtäläisyyksiä omiin mieltymyksiin ja joskus taas jotain ihan uutta. Molemmat on kivoja juttuja, ja varsinkin toi jälkimmäinen voi olla hyvinkin antoisa tapa tehdä löytöjä.

Tommonen kuka on matkinut ketäkin -tason kommentointi ilman että siihen liittyy mitään innostumista tai tykkäämistä ei ole mun mielestä varsinaisesti "musiikillista" asioiden ymmärtämistä.

Pääosin Lennyn kanssa samaa mieltä, mutta vaikea arvottaa esimerkiksi joikua suhteessa johonkin nykyklassiseen tms. Joiku voi olla johonkin tilanteeseen aivan mieletön juttu tai yhtä hyvä kuin mikä tahansa.
    Ja toisaalta joikussa joillain semmosilla asioilla operoiminen voi olla hyvin luonnollista, mikä vaikka nyt nykyklasarisäveltäjiltä on kestänyt vuosikymmeniä hakea, on haettu osin teorian kautta, eikä se silti välttämättä oikein suju vieläkään.
   Mietin jotain mikrotonaalisuutta tai sävellajien suhteita tai tämmösiä asioita, vaikka en edes tiedä joikuista mitään :D

Ja on mun mielestä noi molemmat, sekä mun että Lennyn kommentit, osittain nähtävissä mansplainaamisena. Mutta ei sekään niin hirveän vaarallista kai aina ole  :)

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - syyskuu 05, 2022, 07:55:46
Pääosin Lennyn kanssa samaa mieltä, mutta vaikea arvottaa esimerkiksi joikua suhteessa johonkin nykyklassiseen tms. Joiku voi olla johonkin tilanteeseen aivan mieletön juttu tai yhtä hyvä kuin mikä tahansa.
    Ja toisaalta joikussa joillain semmosilla asioilla operoiminen voi olla hyvin luonnollista, mikä vaikka nyt nykyklasarisäveltäjiltä on kestänyt vuosikymmeniä hakea, on haettu osin teorian kautta, eikä se silti välttämättä oikein suju vieläkään.
   Mietin jotain mikrotonaalisuutta tai sävellajien suhteita tai tämmösiä asioita, vaikka en edes tiedä joikuista mitään :D

Yritin tavoitella sanalla "joiku" jotakin ties mitä primitiivistä laulua tai viestintää, jotakin sellaista joka voisi olla musiikin alkulähde, mitä se sitten lieneekin. En vain löytänyt parempaa sanaa. Joiku tai jodlaaminen tai joku vastaava sana ei ole sitä mitä yritin kuvata. Nehän ovat täysin modernia laulua, joten vähän huono sanavalinta. Mutta tietysti kaikki sellainen on pelkkää spekulointia ja fantasiaa. Ei meillä voi olla mitään tietoa siitä mistä musiikki oikeasti on saanut alkunsa. Laulu on vain arvailua. Ymmärtääkseni kovia faktoja varhaisimmasta musiikista on ontoista luista tehdyt pillit, joita on löytynyt jopa neandertalin ihmiseltä. Jostakin sieltä se musiikki kumpuaa sitten. Leiritulilla on luriteltu ja matkittu toisia, ja sitten heitetty vähän omaa settiä sekaan. Ja taas meni spekuloinniksi.

En koskaan katsele mitään näin tehtiin se ja se elokuva -dokumentteja, koska osin ne pilaavat katselunautintoni. Ehkä musan kanssa on sama juttu. E halua tietää mitä se on syönyt, yhtä vähän kuin haluan repiä nallen auki tai hajottaa herätyskellon.

Lainaus käyttäjältä: Lenny - syyskuu 05, 2022, 15:08:35
Yritin tavoitella sanalla "joiku" jotakin ties mitä primitiivistä laulua tai viestintää, jotakin sellaista joka voisi olla musiikin alkulähde, mitä se sitten lieneekin. En vain löytänyt parempaa sanaa. Joiku tai jodlaaminen tai joku vastaava sana ei ole sitä mitä yritin kuvata. Nehän ovat täysin modernia laulua, joten vähän huono sanavalinta. Mutta tietysti kaikki sellainen on pelkkää spekulointia ja fantasiaa. Ei meillä voi olla mitään tietoa siitä mistä musiikki oikeasti on saanut alkunsa. Laulu on vain arvailua. Ymmärtääkseni kovia faktoja varhaisimmasta musiikista on ontoista luista tehdyt pillit, joita on löytynyt jopa neandertalin ihmiseltä. Jostakin sieltä se musiikki kumpuaa sitten. Leiritulilla on luriteltu ja matkittu toisia, ja sitten heitetty vähän omaa settiä sekaan. Ja taas meni spekuloinniksi.

Miellän joikaamisen jollain lailla primitiiviseksi siinä mielessä, että perinteenä siitä puuttuu ympäriltä kaikki esimerkiksi formaalin koulutuksen tai kirjallisen kulttuurin puitteet.

Jotain eroa voi ehkä tehdä alkukantaisemman ja "mietitymmän" välillä jollain tällaisella kriteeristöllä, mutta olen samaa mieltä siitä, että musiikin alkulähteen paikallistaminen lienee mahdoton tehtävä.

Tohon "formaali koulutus" ja "kirjallinen kulttuuri" -asiaan liittyy sellainen, että toisaalta kompleksinen yhteiskunta kulttuurimuotoineen mahdollistaa paljon sellaista, jota ei jossakin alkukantaisemmassa viitekehyksessä edes oikein voisi olla, mutta kuitenkin kaikki tää formaali puoli ja teoria tuottaa sellaista, että asioista tehdään ikään kuin tarpeettoman monimutkaisia yrittämällä sekä tehdä niitä että selittää niitä auki. Selitykset menevät usein pieleen, ja pieleen menneet selitykset ovat lukevan tai nykyään videoita katsovan yleisön keskuudessa usein suositumpia tai saavat laajemman levikin kuin onnistuneet tekemiset ilman mitään selityksiä.

Analyysit, kuvaukset ynnä muut asioista itsessään vaikuttavat siihen, minkälaisia ne asiat ovat ja miten ne kehittyvät, ja näin on, vaikka ne analyysit menis joissain suhteissa ihan päin persettä. Sekin vaan kuuluu kuvioon.

Mutta toi on varmaan jo vähän eri keskustelu, kun se irtautuu musiikista sinänsä.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - syyskuu 05, 2022, 17:03:49
En koskaan katsele mitään näin tehtiin se ja se elokuva -dokumentteja, koska osin ne pilaavat katselunautintoni. Ehkä musan kanssa on sama juttu. E halua tietää mitä se on syönyt, yhtä vähän kuin haluan repiä nallen auki tai hajottaa herätyskellon.

Ei kai tossa mitään vikaa ole. Ei mun mielestä siihen tarvita mitään taustoja tai selityksiä, jos joku vaan toimii ja iskee.

Tohon saattaa vaikuttaa jollain tavalla se, jos musiikin tekeminen on harrastus tai elämäntapa tai mikä se nyt onkaan. Ei sekään aina tarkoita sitä, että kiinnostais taustat tai vaikutteet, mutta sitä on vaikea eritellä, miksi joissain tapauksissa tämmönen tulee mukaan ja joissain ei.

Esimerkiksi joku Glenn Gouldin tulkinta Bachin Goldberg-variaatioista saattaa olla sellainen, jota kuuntelen säännöllisesti mutta en niin hirveästi. En tiedä siitä mitään taustoja, eikä mua kauheasti edes kiinnosta ne. Tai no... ehkä kiinnostaa, mutta ei ole ollut mitään hinkua tai tarvetta kaivella sitä sen enempää.

Mahdollisia selittäviä tekijöitä vois olla esim. tämmöset:

• Se on riittävän kaukana sellaista mitä itse voisin tehdä
• Se on edelleen mulle vähän jotain ihmeellistä ja haluan pitää sen pelkästään semmosena
• Se on jollain lailla "parempaa" kuin joku mihin kaipaisin taustoja
• Koska en kuuntele sitä niin paljoa, en kyllästy siihen, jolloin ei ainakaan vielä ole tullut sitä vaihetta, että huomio kääntyisi taustoihin tai muuhun sellaiseen

En tiedä yhtään, mikä se syy oikeasti on, eikä toi ole tyhjentävä lista. Lisäksi eri juttujen kohdalla ne syyt on varmaan vielä erilaisia keskenään.

Loppuun mainittu pianotulkinta Bachista:

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - syyskuu 20, 2022, 12:49:44
Seuraavassa yhdistyy vähän gospel ja blues molemmat. Tää on joku belgialainen vanhempi herrasmies, joka soittaa erityisen hienosti esimerkiksi Lightnin' Hopkinsin tyyppistä bluesia, mikä sekin on aika upeaa, kun alkuperäisiä tekijöitä ei enää ole maisemissa:

Sellainen mitä joskus tuntuu että nykyajan viitekehyksessä tajutaan huonosti tai on esimerkiksi bluesissa ja gospelissakin keskimäärin vaikea ottaa vastaan, on joku kaksijakoisuus, että niissä saattaa olla ihan oikeasti hengellisyyttä tai nöyrtymistä erilaisten juttujen edessä vaihteleva määrä — ja samalla tavalla vähän päivästä riippuen samaan aikaan joku vaihteleva määrä jotain swäggeriä ja seksuaalisuutta sun muuta ihan toisenlaista vibaa.

Olen välillä kokenut että nykyään se olis liian usein täysin joko/tai. Että tommonen biisi nyt vaikka on joko kokonaan uskonnollinen tai sitten se on kokonaan jotain hei beibi, tuu vähän käymään -osastoa.

En väitä että toi kuvaus pätis aina tai mihinkään täysin, mutta tendenssinä on joku vaikutelma että pyritään eriyttämään asioita ja muka fiksuuntumaan vähän sillä hinnalla, että tollanen häviää, että jutut on samaan aikaan eri tasoilla ihan eri sfäärissä — ja että se voi olla myös hyvä ja tarpeellista ja oikein.

Silloinhan sitä koko juttua ei voi enää aukottomasti ja ristiriidattomasti selittää mutta sen voi kuitenkin tehdä :D

Ei toi biisi tai tulkinta ole edes tässä se pointti enkä ota siihen kantaa, miten Lightnin' Hopkins tai toi tyyppi nyt tosta kokee. En tiedä, enkä väitä siitä mitään.
     Mutta se voi olla sikäli esimerkki että toi biisinä vois ilmaista molempia ja että sellainen on siinä vanhassa tavarassa pikemmin sääntö kuin poikkeus.

On varmaankin olemassa musiikillisia määrittelyitä siitä, mitä lasketaan bluesiksi  (niin ja niin monta tahtia tai jotain), mutta omaan  musiikillisesti ihan maallikon korvaani tuo ^ ei ollenkaan kuulosta bluesilta, eikä kyllä gospeliltakaan, vaan ehkä joltain ragtimelta tjst.. Rakastan bluesia, mutta tuo ei aiheuta juuri mitään positiivisia tuntemuksia mussa, semmoisia kuin hyvät bluesbiisit, vaan ehkä jopa lievää ärtymystä. Sama kyllä pätee moniin countrybiiseihinkin.

Monet bluesmuusikot aloittivat gospelista. Ja kun ottivat harppauksen tai sivuloikan maallisempaan suuntaan eli bluesiin, heitä saatettiin alkaa vieroksumaan gospelin piirissä liian maallisina.

Hassua muuten, että new orleans jatsissa puhutaan eräänlaisesta tietystä hurmioituneen soittamisen tilasta sanalla "preaching", saarnaaminen.

Rajanveto bluesin ja jatsinkin välillä on mulle aikalailla epäselvä. Oliko esim. Billie Holidayn musiikki bluesia vai jatsia, vai molempia? Varmaan riippui biisistä. Ja jotkut olivat swingiäkin.

Mielenkiintoista.

Kumminkin se yhteys erilaisten hekumoiden välillä on historiallisesti aika ilmeinen.

Mun korvaan toi on musiikillisesti ihan selkeästi bluesia, ja sanoituksellisesti tavallaan gospelia, mutta ehkä musiikillisesti jenkkigospelissa taas ois tietyt soittimet ja sointukulut yms. pinnalliset ominaispiirteet, joista tossa ei ole oikein mitään.

Bluesia voi olla tosi monenlaista, ja mitä olet sitä joskus itse boksiin laittanut tai muuta, niin nopeasti arvelisin että se mistä tykkäät on vähän sellaista rouheampaa ja tanssittavampaa ja ennemmän baaribluesia — vähän nopeampi tempo ja rouheammat soundit sekä soittoon että lauluun nyt ainakin.

Toi taas on tosi hienosti soitettu siinä mielessä että se on aika "rikas" kitaralle ja siinä on se boogie ja swengi hitaampana vaan ja sit bluesin sointukierto ja melodiset piirteet. Mutta ei se ehkä ole niin rosoinen ja raaka kuin vois olla, mikä on sit vähän se tradeoff jos soittaa liian teknisesti hyvin :D

En osaa sitä selittää että miksi toi nyt täsmälleen on bluesia tai edes että onko kaikkien määritelmien mukaan, mutta ehkä sillä nyt ei ole niin väliä.

Olen edelleen samaa mieltä tosta mitä sanoin, mutta jotta saatais mukavasti soppaa sekaisin, niin tästä lähtis versio jossa bluesmiehet soittaa sitä vähän vähemmällä jeesuksella ja tavallaan enemmän kantrina:



Mikä nyt vaan mun mielestä tarkoittaa että tarviiko sitä välttämättä täysin ratkaista tai onko sillä väliä, kun sillähän voi kukin tehdä mitä haluaa ja tulkita fiilistä ja viedä mihin suuntaan vaan.

Laitanpa lusikkani gumboon ja lausun, että musta toi blues-gospel kuulosti kantrilta. Jopa osittain sanoituksellisesti: Jos Jeesus tulisi takaisin, niin ei olisi enää niin kurjaa.

Ja tyylisuunnalla ei ole väliä, jos on hyvä meininki ja balalaikka soi.

Ehkä toi on silleen vähän vaikea kysymys, että kaikki mitä Hopkins on tehnyt ei ole bluesia tai pelkästään bluesia.

Esimerkiksi tästä vois sanoa että ei ole bluesia:



Mutta sitten jos joku on tosi vahvasti bluestyyppi, sitä vähän niin kuin valuu sen tapaan tehdä mitä vaan, jolloin täsmällinen rajanveto muuttuu joskus vaikeaksi ja vähän turhaksikin lopulta.
    Eli jos joku kuulee tossa bluesia, niin ei se nyt väärässäkään ole, vaikka moni juttu ei enää täsmää ollenkaan.

Seuraavasta taas esimerkiksi ei pitäis olla kauheasti epäselvyyttä vaikka se nyt ei tao pelkkää sitä perus bluesshulfflea koko ajan, ja semmosiakin biisejä sillä on:



Sitten ainakin tää seuraava yksittäinen sen oma tulkinta Needed Time'ista on vähän näiden kahden välimaastossa. Melodiassa on duuria, ja edellisen viestin videollahan tyypit sanoi että tää olis biisinä "a spiritual", mutta sen tavassa pelkästään taivuttaa ja yhdistellä nuotteja sekä soitossa että laulussa on tässä vielä selkeämmin bluesia kuin Take Me Backissä eikä sitä oikein ole järkeä mun mielestä yrittää tosta kokonaan irrottaa:



Tästä vielä tää belgialainen kaveri vei sitä enemmän soitolla bluesin suuntaan. Vaikka sille taas ehkä jotkut tavat ilmaista sitä hienovaraisemmin bendausten ja melodiakulkujen pienillä jutuilla ei ole niin "luontaisia", niin ei se nyt väärin tee jos se sitä tossa fiilaa ja isontaa kun itse biisiä tulkitsee.

Mutta tollasella otteella toi vähän räjähtää käsiin, kun ei ole enää mitään selvää rajaa bluesin ja ei-bluesin välillä :D

Ja ymmärrän ihan täysin jos se on lähinnä rasittavaa — mun mielestä sen rajan saa itse vetää ihan mihin tykkää.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - syyskuu 26, 2022, 13:46:03
Mielenkiintoista.

Kumminkin se yhteys erilaisten hekumoiden välillä on historiallisesti aika ilmeinen.

Mun korvaan toi on musiikillisesti ihan selkeästi bluesia, ja sanoituksellisesti tavallaan gospelia, mutta ehkä musiikillisesti jenkkigospelissa taas ois tietyt soittimet ja sointukulut yms. pinnalliset ominaispiirteet, joista tossa ei ole oikein mitään.

Bluesia voi olla tosi monenlaista, ja mitä olet sitä joskus itse boksiin laittanut tai muuta, niin nopeasti arvelisin että se mistä tykkäät on vähän sellaista rouheampaa ja tanssittavampaa ja ennemmän baaribluesia — vähän nopeampi tempo ja rouheammat soundit sekä soittoon että lauluun nyt ainakin.

Toi taas on tosi hienosti soitettu siinä mielessä että se on aika "rikas" kitaralle ja siinä on se boogie ja swengi hitaampana vaan ja sit bluesin sointukierto ja melodiset piirteet. Mutta ei se ehkä ole niin rosoinen ja raaka kuin vois olla, mikä on sit vähän se tradeoff jos soittaa liian teknisesti hyvin :D

En osaa sitä selittää että miksi toi nyt täsmälleen on bluesia tai edes että onko kaikkien määritelmien mukaan, mutta ehkä sillä nyt ei ole niin väliä.

Boldaus minun.

En tiedä, miten määritellään teknisesti liian hyvin soittaminen. Olisikohan se metronomin tarkka rytmi, venyttämättömät soinnut tai kitaran kielet tai jotain? Mutta luulen, että tunnetila välittyy nimenomaan "virheiden" kautta. Virheetön = tunteeton, yliälyllinen tai jotain. Joku millisekunnin heitto johonkin suuntaan, pieni kiihdytys tai hidastus sopivissa kohdin tekee musiikista elävän, kiinnostavan ja joskus yllätyksellisen. Ja toisaalta tasaisen nakutuksen kuunteleminen ei herätä tunteita sen enempää kuin metronomin nakutuskaan. Tai sitten vaan ärsyttää.

Tää saattaa olla se syy, miksi en usein välitä teknostakaan - siitä puuttuu omasta mielestäni sielu.

Vertailuna kuvataiteen puolelle: teknistä taituruutta on monenlaista. Vaatii taituruutta tehdä näköistä, fotorealistista, illustraatioita jne.. Mutta pienellä liioittelulla esimerkiksi muotokuvamallin joitain hänelle ominaisia piirteitä (vähän karikatyyrimäisesti), saa taideteoksesta elävämmän ja kuvasta tunnistettavamman. "Virheet" ovat se juttu taiteessa. Sen jälkeen kun kamera keksittiin, ei paljon ole ollut pointtia tehdä täydellisen realistisia pikkuperryksiä. Tekninen taituruus ei ole pelkkää näköiskuvien tekemistä, vaan myös esim. muotokuvamallin "sielun" kuvaamista, tai tunteiden herättämistä, ja tunteiden kuvaamistakin. Kuvataiteessa väri ja värikombinaatiot varsinkin välittävät tunnetta. Onkohan jotain vastaavaa musiikissa? Tempon ja volyymin vaihtelut, niin kuin tuossa aiemmin vähän uumoilin?

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - syyskuu 26, 2022, 13:46:03
Bluesia voi olla tosi monenlaista, ja mitä olet sitä joskus itse boksiin laittanut tai muuta, niin nopeasti arvelisin että se mistä tykkäät on vähän sellaista rouheampaa ja tanssittavampaa ja ennemmän baaribluesia — vähän nopeampi tempo ja rouheammat soundit sekä soittoon että lauluun nyt ainakin.

Tykkään kyllä tanssittavasta, rouheasta, baaribluesista, ja ihan ränttätäntästäkin. Mutta toisaalta rakastan Howlin Wolfia (koko tuotanto), John Lee Hookeria (esim. albumi Cream), ja Billie Holidayta, Big Mama Thorntonia ja vaikka ketä. Ja tänä ja viime kesänä olen mökkireissuilla (ja mökkipaikkakunnan kauppareissuilla) kuunnellut vallan vain yhtä albumia, Big Bad Smitty, Mean Disposition. Varsinkin hellesäällä se sopi mökkipaikkakunnan maalaismaisiin tai junttimaisiin henkisiin viboihin kuin nyrkki silmään. Tässä koko albumi, jos jotain kiinnostaa:
https://www.youtube.com/watch?v=dKzyGCIuGQM
(Ei kyllä kuulosta läppäriltä kuunneltuna ollenkaan yhtä komialta kuin autostereoista, joiden basso on jykevämpi.)

Lainaus käyttäjältä: kertsi - syyskuu 26, 2022, 15:31:50
En tiedä, miten määritellään teknisesti liian hyvin kun puhutaan soittamisesta. Olisikohan se metronomin tarkka rytmi, venyttämättömät kitaran kielet tai jotain? Mutta luulen, että tunnetila välittyy nimenomaan "virheiden" kautta. Virheetön = tunteeton, yliälyllinen tai jotain. Joku millisekunnin heitto johonkin suuntaan, pieni kiihdytys tai hidastus sopivissa kohdin tekee musiikista elävän, kiinnostavan ja joskus yllätyksellisen. Ja toisaalta tasaisen nakutuksen kuunteleminen ei herätä tunteita sen enempää kuin metronomin nakutuskaan. Tai sitten vaan ärsyttää.

Samoilla linjoilla tästä ainakin laajasti ottaen.

Bluesissa aika monet kokee olennaiseksi että se tunne on aitoa ja että sitä fiilistä siinä välitetään kokonaisvaltaisesti, jolloin virheet tai pieni epävire tai rosoisuus ei ole niin justiinsa tai voi kuulua siihen.

Jotkut vie ton niin pitkälle että jos siinä on "joku juttu" tolla tasolla, sitten se voi musiikillisestikin olla jo mitä vaan. Just toi mihin tossa tultiin että voiko ihan perusduurissa tai mollissa tai jollain ei-blues-sointukululla soittaa bluesia, niin tollasen käsityksen mukaan periaatteessa voi, ja se menee jo aika esoteeriseksi mikä siitä tekee bluesia :D
     Mun mielestä ehkä se että sen fiiliksen annetaan just tietyn verran rikkoa niitä rakenteita tietyillä bluesahtavilla tavoilla, mutta toi määritelmä ei ole tarkka eikä millään lailla vesitiivis.

Esimerkiksi joku Adele on yleisesti ottaen tosi pitkälle tuotettua ja aivan poppia, mutta sitten joku juttu siinä kuitenkin tulee siitä, mikä siinä on "epätäydellistä". Fiilis tulee osin siitä että ne äänet ei ole oikeasti koneella mitaten absoluuttisesti "oikein" vaan se ihan säännönmukaisesti laulaa "epävireisesti" mutta vaan tekee sen fiiliksellä ja hyvin.

Se että milloin tollanen tekee jostakin vaikka bluesia jos sen tollasta kautta määrittelee on aivan mahdoton tarkkaan rajata. Lopputulos on että se vaan riippuu että miten ihmiset haluaa sen kokea — tai mitä se artisti ajattelee tekevänsä — tai jotain muuta yhtä tyhjän päällä olevaa. 

Ja toisaalta jos bluesia lähestyy silleen että ne jutut täsmälleen opetellaan ja toistetaan samanlaisina, vaikka ne oiskin rakenteellisesti täysin oppikirjan mukaan bluesia, se voi viedä siitä jotakin pois. Tätä vastoin vaikka nyt toi Hopkins soittaa välillä ns. miten sattuu tai vääriäkin ääniä ja mitä lie.

Taikka vaikka jotain John Lee Hookeria ei aina kiinnosta että mikä sen sointukierron pitäis olla tai koska sointujen vaihtua vaan se vaan vetää :D

Tarkoitin kai sen belgialaisen osalta osin sitä että se soittaa taitavasti ja että on melko vaikeaa saada tommonen juttu mitä se soittaa skulaamaan ja toimimaan. Se kuitenkin soittaa sen rennosti eikä hirveästi pinnistele.
    Mua se ei ärsytä mutta ymmärrän toisaalta sen että siitä puuttuu jotain rosoisuutta tai heittäytymistä tai... jotain kuitenkin.

Ylipäätään toi taidon ja tarkkuuden ja tunteen ja rosoisuuden taikka muiden tällaisten painottuminen eri tavalla on tosi genresidonnaista ja osittain maku- ja mieltymysasia.
     Ei tota ole oikein yhtä oikeaa tapaa lähestyä, ja monet muusikotkin mun ymmärtääkseni hakee siinä omaa tapaansa ja saattaa vähän muuttaa sitä joskus matkan varrella.

Mulla on aika semmonen typeränkin avoin suhtautuminen jopa, että saatan arvostaa jotain Totoa tai Ace of Basea ja klasarijuttuja ja kuitenkin tosi paljon jotain rosoista ja villimpää ja kummallista. En mä kaiken päälle ymmärrä ollenkaan, ettei se mitään rajatonta ole, ja sitten se vaihtelee jotenkin kausittain tai hetkittäin että mikä ärsyttää ja mistä saa kicksejä.

Isohko sokea alue mulle on elektroninen tanssimusiikki ylipäätään ja etenkin joku "kova pääty" siinä. En tiedä mitä ne oikeat termit on edes mutta joku semmonen trance mitä soitetaan reiveissä, missä se on tosi kovaa jyystöä ja hyvin pienillä variaatioilla vaan kovaa jytkettä. 

On ihan mahdollista että mulle tulee semmosesta vaan fyysisesti paha olo, mutta sitten mua kuitenkin tavallaan kiinnostaa että missä ne omat rajat menee ja miksi joskus joku konemusa toimii tai ei haittaa yhtään tai aiheuttaa hyviä fiiliksiä :D

En mä nyt sillä itseäni kiduttamaan ala tai missään reiveissä käy, mutta joku oma aivovammansa sekin varmaan on, että on pakko pitää sitä jotenkin avoimena että mikä vois ehkä kuitenkin toimia ja mistä se riippuu olosuhteissa tai itse musiikissa :D

Onko tarpeeksi bluesia bluesia:

https://www.youtube.com/watch?v=0_hPQcNtJcw

Paul Simon: Paranoia Blues

^ En usko  :D

Kyllä toi mulle menee, mutta ei silleen bluesin takia, vaan Paul Simon on vähän niin kuin joku Paul Mccartney että se on omanlaisensa lahjakas lauluntekijä, ja jos sitä kuuntelee, niin joku juttu sieltä täältä voi kolahtaa ja sitten taas myöhemmin joku muu.

Paul Simon on joskus 60-luvulla ja 70-luvulla tuonut musiikkiin ihan uutta sillä tavalla, että ne on tehneet tosi tarkasti tietynlaista ja ihan sen oman vision mukaan. Sitten siinä riittää ihmeteltävää että mitä juttuja nää on, ja joku niissä saattaa iskeä tai vaikuttaa monella eri tavalla. Joku yksityiskohta voi iskeä johonkin muusikkoon tai tietty musikaalisuus tai teksti tai mikä tahansa puhutella ihan ketä hyvänsä.

En mä kuitenkaan ole siis mikään blues-puristi, ja mun mielestä se on jo ajatuksena hiukan ristiriitainen.

Seuraavassa pitkän linjan bluesmies B. B. King sivusta fiilistelee Derek Trucksin sooloa — ja siis tavallaan toi on setämieshommaa tai semmosta mestarit areenalla -tyyppistä touhua, mutta on tossa kuitenkin myös jotain hiton hienoa:



En osaa sitä silleen selittää että mitä hienoa, mutta tollanen kyky tehdä niissä raameissa kuitenkin aivan omaa juttuaan on tosi blues  :D 

Mun käsitys on että se ei tule sillä että vihkiytyy pelkästään johonkin bluesiin, vaan se tulee siitä että fiilistelee jotain täysin erilaisia juttuja ja soittaa paljon ja soittaa yhdessä erilaisten ihmisten kanssa niin että siinä tapahtuu semmosia liikahduksia ja uusia juttuja ihan sen yhteyden ja tilanteen takia.

Ja sitten myös sillä että elää ja että se mitä ilmaisee tulee siitä.

Mulle siis Paul Simonissa tai vaikka Paul Mccartneyssa ei edes ole keskeistä se mitä ne biisit on :D Tai varsinkaan niiden levytykset ei ole mulle silleen keskeisiä, ja voi olla että tavallaan menetänkin siinä, kun harvoin jaksan niitä kuunnella.

Vaan siis ne on semmosia taiteilijoita ja muusikoita, joissa vastaansanomatonta on joku ihan hämmentävä musikaalisuus joka on... semmosta helppoutta tehdä just sitä mitä ne tekee.

Vaikka joku "Me and Julio Down By the Schoolyard" Paul Simonin biisinä ei ole koskaan erityisesti vedonnut muhun levyltä kuunneltuna, mutta se että se vetää sen suht paskasti mikitettynä  jossain lastenohjelmassa silleen että olosuhteet on tommoset, mutta se ei ole moksiskaan, ja se kuulostaa ja näyttää tältä on jotenkin semmosta, että tota ei voi tehdä noin ellei se ole sulle täysin luonnollista ja vähän niin kuin hengittämistä:



Ja vaikka toi lapsi laulaa vähän miten sattuu ja silleen että se voi vähän sattua jonkun korvaan, niin mun mielestä on kaunista että ne vetää ton yhdessä ja että toi mimmi on niin fiiliksissä :D

Ja siis vähän samalla tapaa kuin Paul McCartneylla tai muilla vastaavilla, tollakin parhaimmillaan puuttuu siitä tärkeily tai mikään semmonen ihme kikkailu sillä että olen mystinen ja taiteilija, kun sitähän ei tarvita jos se mitä tekee on tolla tavalla helppoa tai luontevaa tai vähän niin kuin hengittämistä. 

Niin se on tossa semmonen mitä eniten ihailen :)

Olisiko pienimuotoisuudessa jonkinlaista newyorkilaisuutta mukana. Minen heistä tiiä, mutta saanut tv-sarjoista mielikuvan että New Yorkissa väki puuhastelee kuka mitäkin taidetouhua jossain kotinurkilla ihan lämpimikseen. Mitäpä siinä sitten diivailemaan, jos joka toinen on luova pärsyynä.

En osaa sanoa, mutta voi siinä jotain perääkin olla.

New Yorkissa on niin paljon porukkaa ja näkee katukuvassa ja arjessa kaikenlaista, että verrattuna siihen että lähtee pienistä ympyröistä ja haluaa isompiin, ehkä siinä ei ole semmosta fiilistä niin helposti että hienotkaan jutut olis täysin erityisiä tai samanlaista "nälkää" sitten isompaan.
     Tai voi olla että jos siellä tietää pärjäävänsä jollain mitä vaan on ja tulee helposti, siitä ei ehkä niin jää semmosta epävarmaa oloa että onkohan tää nyt oikeesti jotain vai ei :D 

Mutta on joku osa tosta semmosta, missä on paljon kyse myös luonteenlaadusta ja lapsuuskokemuksista sun muusta.

Myös Lou Reed oli aika newyorkilainen. Senkin touhussa on pienimuotoisuutta, mutta ehkä jotenkin enemmän tietynlaista tarvetta olla jotain ja myös mulkkuutta :D mitä nyt eri syistä joillain on enemmän kuin toisilla.
     Kun taas Paul Simonilla se ilmiasu on hirveän pehmeä ja kiltti ja vaatimaton, vaikka tuskin sekään nyt kenestäkään mikään "koko totuus" on.

Ja esim. Carole King on sekin Brooklynissa kasvanut ja todella lahjakas ja silleen "vähäeleinen".

En kuitenkaan osaa sanoa, mikä siinä oikeasti vois tulla nimenomaan siitä tietystä ympäristöstä.

Newyorkilaisista yleisesti sanotaan että siihen kuuluu semmonen mentaliteetti että pitää tietää mihin on menossa ja mitä haluaa. Ei pysähdytä ihmettelemään vaan mennään ennakkoluulottomasti eteenpäin.
    Toihan ei sovi semmoseen pehmeyteen ollenkaan.

Oma kokemus siitä oli että siellä ei voi välttyä tajuamasta että elämä on monille aika kovaa. On kodittomia ja köyhyyttä. Hiton korkeat vuokrat ja muuta, ja kaikilla omat murheensa.
    Ja sitten on semmonen erilaisten ihmisten ja pelkän sen väenpaljouden paine, että siinä ei oikein ole tilaa silleen olla kauhean pikkutarkka, tai se pakottaa elämään sen kanssa että kaikenlaista on :D

Mutta sielläkin on täysin erilaisia ympäristöjä keskenään vaikka eri osissa Manhattania tai Brooklynissä. Semmosta että ihmiset sanoo tosi kärkkäästi ja suoraan päin naamaa kaikenlaista ja nimenomaan puuttuu toisten asioihin.
     Tai että ei piitata mistään ja mennään vaan ohi. Tai että autetaan mutta ei silloinkaan oteta toiseen mitään kontaktia vaan ollaan niin kuin ei oltaiskaan.

En ihan suoraan näe, miten toi selittäis vaikka Paul Simonia tai Carole Kingia erityisesti.

Mutta pidän ajatusta ympäristön tai just New Yorkin vaikutuksesta kiinnostavana ja ihan relevanttina. Sehän on ollut aika erilainen noiden kaikkien varttuessa kuin nyt tai joskus kun minä olen siellä ollut palloilemassa.

Vähän luulen, ettei voida luoda New Yorkilaista näkemystä mistään, koska siellä on 8 miljoonaa ihmistä.
Itse en voi luoda näkemystä omasta kaupungistani, jossa on väkeä yhden NY:n kaupunginosan verran... :o

Esimerkiksi Paul Simon, Carole King ja Harry Nilsson on kaikki lähes samaa vuosikertaa ja New Yorkista alun perin.

King kasvoi Brooklynissä, Nilsson muutti 12-vuotiaana Kaliforniaan mutta palasi myöhemmin teininä joksikin aikaa New Yorkiin, ja Paul Simon taas syntyi joen takana New Jerseyssä mutta perhe muutti aika pian Queensiin ja koko lapsuus oli aika samoissa ympyröissä.

Musiikillisesti noilla ei ole mitään sinänsä täysin yhteistä tai samaa, ja jos rupeaa yleistämään, ne menee vähän semmosiksi vaikeiksi ja epämääräiksi jutuiksi muotoilla.

Noille kaikille on yhteistä musiikillisesti ja ympäristön kautta se, että New Yorkissa on ollut iso doo-wop buumi 1950-luvulla, ja se on ollut osin keskeisesti paikallista musiikkia. Siihen kuuluu tietynlainen yhteislaulu ja harmoniat.

Sen lisäksi New Yorkissa on ollut jo 1930- ja 1940-luvuilla tosi voimakas folkmusiikin kulttuuri ja perinne. Aikanaan Greenwich Village oli siitä kaupunginosana kuuluisa, ja tavallaan yleistietoa on, että Bob Dylan keksi siellä itsensä.

Kuitenkin samoilla nurkilla on aiemmin pyörinyt Dylaniin selkeästi vaikuttanut Woody Guthrie ja esimerkiksi Lead Belly, joka on aivan keskeinen hahmo koko amerikkalaiselle folkille, vaikka olikin myös bluesmies.

Tähän liittyy se että on paljon ihmisiä jotka sitä tekee tai kuuntelee ja paikkoja joissa sellaista on. 

Sen lisäksi New Yorkissa on ollut aika voimakas jazz-kulttuuri ja niitä juttuja paljon. Opistoja varsinkin nykyään joo, mutta myös elävää perinnettä runsaasti.

Siellä on myös äänitetty jotain mustan kansanmusiikin kuten bluesin ja muidenkin suuntausten myöhemmin isoiksi hahmoiksi muodostuneiden tyyppien kappaleita ja pyöritetty arkistoa sellaisesta musiikista.

Mikään tosta ei säätele sitä, mistä joku kiinnostuu tai ei kiinnostu, eikä sen kautta voi kokonaan ymmärtää vaikka jotain Paul Simonia.

Vaan siis kuvittelisin että Simon & Garfunkel on syntynyt aika paikallisena ja pienen piirin juttuna. Tietty Queensiä paljon pienempi naapurusto ja niiden koulu ja muu tämmönen on se, mistä ne luultavasti on ensisijaisesti olleet tietoisia.

Sitten ne on yhdessä fiilailleet ja diggailleet Everly Brothersia, joka taas on Nashvillestä eli ihan muualta. Ja se on tosi vahvasti vaikuttanut siihen, miten ne harmoniat ja muut laulussa menee.

Mutta siinä on pohjalla tietyt jutut mistä on ollut tietoinen silti — ja sitten haetaan jotain erilaista ja omaa totta kai.

Kun on herännyt kiinnostus folkiin, varmasti siihen vaikuttaa se mitä siellä on läsnä ja kuinka etäinen tai outo juttu se on. Kuinka paljon löytyy ihmisiä jotka sitä tekee tai kuinka helppo on käydä jossain keikalla ja minkälaista se taas on.

Sama juttu jatsin suhteen. En ihmettelis, jos se jazz-perinne tai sen rikkaus ja semmonen fyysinenkin läsnäolo ihmisten muodossa olis jollain lailla vaikuttanut siihen, että Paul Simonin biiseissä on niin monitahoisia sointuja — tai Kingillä.

Mutta eihän se sitä sanele että kiinnostaako se vai ei, vaan se on silloin vaikuttanut jollain lailla siihen, että jos syntyy joku kipinä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Nykyäänhän voi käydä entistä helpommin silleen että jotkut tytöt Ruotsissa fiilailee jotain kantria ihan kotonaan ja ne vaan tajuaa sen jo tosi nuoresta.

Mutta mistä tämmönen ois silloin kauan sitten tullut ja kuinka ohueksi se olis jäänyt jollei siihen ole pääsyä tai jos ei siihen rakennu jotain alakulttuuria tai buumia erikseen ympärille?

New Yorkissa (pelkästään kaupungin suunnattoman koon vuoksi) on esiintynyt niin monia musiikkityylejä, ettei kukaan kykene laskemaan. Punkia, klassista, progea, folkia ja kaikkea siltä väliltä.

Se on varmaan ihan totta.

Silti Paul Simonin tai jopa Carole Kingin tai ehkä jopa Harry Nilssonin voi nähdä osana sellaista jatkumoa, jossa on se folkmusiikin perinne mikä siellä on ollut, ja sitten nää eri tyypit vie sitä vähän eri suuntiin — ja toki siinä on mukana muutakin.

Nilsson ja King lähtee Kaliforniaan ja sekin tekee ehkä jotain, kun ympäristö ja kuviot muuttuu.

Mutta mun mielestä varsinkin Kingin ja Simonin voi ihan suoraan niiden tiettyjen biisien perusteella nähdä osana sellaista jatkumoa missä on myös muita newyorkilaista tai siellä paljon pyörineitä folk-tyyppejä.

Woody Guthrie, Lead Belly, Dylan, Joan Baez, se joku valkoinen tyyppi joka keksi House of the Rising Suniin ne soinnut joilla sitä on sen jälkeen vedetty, lukuisia muita siellä vain paikallisesti esiintyneitä, Paul Simon, Carole King — ja ties ketä kaikkia.

Ei noi kaikki ole samanlaisia, mutta on siinä joku järki nimenomaan tiettyjen niiden tekemien ja esittämien biisien perusteella asettaa ne osaksi tommosta yhtä perinnettä tai jatkumoa — ne voi olla ja on silti kaikki myös muutakin.

Se on ehkä helppo tajuta miten Simon & Garfunkel on ollut tietynlaista folkia.

Carole King teki aika pitkään biisejä muille, ja siinä on ollut aika laaja kirjo tyylejä. Ja se teki niitä yhdessä jonkun jampan kanssa, jonka nimeä en muista, mikä sekin vaikuttaa tähän.

Mutta jos katsoo sitä miten ja mitä se  itse esittää tai mitä ne biisit on ja riisuu siitä pois vähän niitä kerroksia, niin on se mahdollista ja järkevää mun mielestä nähdä se myös folk-laulajana ja -lauluntekijänä tietyiltä keskeisiltä osin — vaikka ei ehkä pelkästään.

Se nyt vaan jostain syystä lähti siihen sillä että tehdään kaikenlaista ja toi puoli pysyi vähän niin kuin piilossa senkin takia.

Juuei, en saa mitään säväreitä Simonin "bluesista".

Mutta tämä täti osasi "julistaa" (preach): hyvin gospelmaista rhythm&bluesia, tai gospelia, ja tämä ennakoi jo rokin tuloa, ja häntä onkin kutsuttu rokin kummitädiksi *):

Sister Rosetta Tharpe - Didn't it rain, children


Ja Elviksen Hound dog (https://www.youtube.com/watch?v=-eHJ12Vhpyc) on mielestäni kalpea haamu alkuperäisemmistä biisin versioista, taikka kitaransoitto verrattuna vaikka Sister Rosetta Tharpen soitantaan:
https://kantapaikka.net/index.php/topic,4.msg147495.html#msg147495 (Big Mama Thornton)

tässä vielä parempi versio Thorntonilta Hound dogista:



*) tässä kokonainen tunnin mittainen musiikkidokkari Sister Rosetta Thorpesta:
The Godmother of Rock'n'Roll – Sister Rosetta Tharpe

Lainaus käyttäjältä: Toope - syyskuu 26, 2022, 23:43:21
Vähän luulen, ettei voida luoda New Yorkilaista näkemystä mistään, koska siellä on 8 miljoonaa ihmistä.

Ihan niin. Onneksi on sentään newyorkilaisten fiiliksiä.

https://www.youtube.com/watch?v=DXeeY9D9u94

Naisen laulamahan tuon Hound Dogin pitäisi ollakin. Paljon loogisempi niin, että vokottelemaan pyrkivää miestä nimittelisi rakkikoiraksi nainen. Tai muuten on ihan homojen hommaa.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - syyskuu 28, 2022, 09:36:44
Se on varmaan ihan totta.

Silti Paul Simonin tai jopa Carole Kingin tai ehkä jopa Harry Nilssonin voi nähdä osana sellaista jatkumoa, jossa on se folkmusiikin perinne mikä siellä on ollut, ja sitten nää eri tyypit vie sitä vähän eri suuntiin — ja toki siinä on mukana muutakin.

Nilsson ja King lähtee Kaliforniaan ja sekin tekee ehkä jotain, kun ympäristö ja kuviot muuttuu.

Mutta mun mielestä varsinkin Kingin ja Simonin voi ihan suoraan niiden tiettyjen biisien perusteella nähdä osana sellaista jatkumoa missä on myös muita newyorkilaista tai siellä paljon pyörineitä folk-tyyppejä.

Woody Guthrie, Lead Belly, Dylan, Joan Baez, se joku valkoinen tyyppi joka keksi House of the Rising Suniin ne soinnut joilla sitä on sen jälkeen vedetty, lukuisia muita siellä vain paikallisesti esiintyneitä, Paul Simon, Carole King — ja ties ketä kaikkia.

Ei noi kaikki ole samanlaisia, mutta on siinä joku järki nimenomaan tiettyjen niiden tekemien ja esittämien biisien perusteella asettaa ne osaksi tommosta yhtä perinnettä tai jatkumoa — ne voi olla ja on silti kaikki myös muutakin.

Noista toki on tullut jotain sellaista modernia kansanperinnettä...

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - syyskuu 28, 2022, 21:40:16
Naisen laulamahan tuon Hound Dogin pitäisi ollakin. Paljon loogisempi niin, että vokottelemaan pyrkivää miestä nimittelisi rakkikoiraksi nainen. Tai muuten on ihan homojen hommaa.

Eipä tuohon aikaan taidettu niin tarkkoja olla. Beatleskin levytti 1963 coverin Boys joka on sanoitettu naiselle, mutta iloisesti vain Ringo lauleskeli pojista alkuperäisen mukaan.

MO laittoi jukeboksiin banjobluegrassia. Heräsi kysymys: voiko banjoa soittaa muuten kuin nopeasti? Tai siis varmaa voi, mutta onko peli tarkoitettu vain nopeaan revittelyyn? Tuubikin tarjoaa nopeaa, erittäin nopeaa ja sairaan nopeaa banjoilua.

Tuota itse kitaralla treenaan. Ei erikoinen biisi, mutta hauska soinnunvaihdoksillaan (riittävän simppeleitä taidoilleni):
Frank Zappa - Let's make the water turn black:
https://www.azchords.com/z/zappafrank-tabs-4812/letsmakethewater-tabs-49270.html (https://www.azchords.com/z/zappafrank-tabs-4812/letsmakethewater-tabs-49270.html)
Biisi:
https://www.youtube.com/watch?v=s_x2O50MefU (https://www.youtube.com/watch?v=s_x2O50MefU)
Hauskaa...!

Em. biisin nimellä Mökö ja Luru on taltioinut Kontra.

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - syyskuu 30, 2022, 09:00:40
MO laittoi jukeboksiin banjobluegrassia. Heräsi kysymys: voiko banjoa soittaa muuten kuin nopeasti? Tai siis varmaa voi, mutta onko peli tarkoitettu vain nopeaan revittelyyn? Tuubikin tarjoaa nopeaa, erittäin nopeaa ja sairaan nopeaa banjoilua.

Tuossa on pointti. Banjo aina soi nopeasti...!
En ole romanttisen hidasta banjomusiikkia kuullut. :-\

Olen aika vähän soittanut banjoa, eli en osaa silleen kunnolla sanoa, enkä tiedä siitä soittemenakaan niin paljoa.

Mutta tälleen heittona sanoisin että se banjo on vähän niin kuin rumpu jonka päällä vaan on ne kielet. Ne ei silloin soi kauhean kauaa eikä ne soi silleen kovin syvästi resonoiden.

Tosta syystä vois olla että hitaasti soittaen se ei oikein pääse oikeuksiinsa tai se vaan jotenkin... sopii siihen että ääniä soitetaan nopeana virtana.

^ Teknisempi selitys tohon näyttäis olevan että

1) yksi banjon kielistä yleensä pitää yllä samaa pohjanuottia. Se luo vaikutelmaa että jotain "enemmän" on meneillään, koska sellaista ei yleensä käytetä ihan niin muissa kielisoittimissa.

2) tyypillisesti 5 kielen näppäilytyyliin banjolla kuuluu se että kaikkea melodiaa aina lomitaan yhteen harmonian kanssa. Aika yksinkertaiseen melodiaan kuuluu aika paljon koristetta tai niitä yksittäisiä ääniä harmonioista sinne "väleihin".

Eli siis... kitaraa voi soittaa ihan samalla tavalla, mutta usein siinä on "pelkkä melodia" tai sitten ne "soinnut" eli komppi.

Banjon rakenne soittimena ja se että ne kielet on tommosia vaan jotenkin johtaa siihen että sitä soitetaan just tolleen.

Tempo on vielä eri asia tietysti. Mutta vaikutelma nopeudesta saattais syntyä tollasella tavalla ilman että tempo edes on erityisen korkea.

Ihan hyvältähän toi kuulostaa tolleen tosi hitaanakin. Siinäkin kuulee noita mainittuja piirteitä, mutta tuskin tosta kukaan sanois että se on nopeaa.

Eikös banjoa soiteta siten, että peukalolla bassokieltä/-kieliä ja alakieliä sitten muilla sormilla melodiaan/komppiin?

Jostain syystä tuli mieleen lähinnä Toopelle jakaa tällainen, jossa saksalainen mimmi soittaa Ringon rumpuosuuksia ja fiilailee niitä:



Ei taida oikein jukeboksiin sopia, niin laitetaan tänne.

Syystä tai toisesta en ikinä ole Beatlesille lämmennyt. Olihan niillä jokunen hyvä rokkiveto, mutta nekään ei tainneet olla omatekoisia vaan ihan klassikkojen kierrätystä. Ainoastaan Ringo on minuun edes hiukan vedonnut. Taisi olla porukan keskinkertaisin laulaja, mutta laulaahan tuo paremmin vielä vanhoilla päivilläänkin kuin nenäkaimansa Remu :D

Joskus on tullut mietittyä niin sanottuja musiikkibisneksen "työjuhtia".

Yksi tällainen on kitaristi Waddy Wachtel, joka on ollut useammassa kokoonpanossa vahvistuksena tai sessiomiehenä. Hän on todella arvostettu erikoismies siitä, että on kyky saada biisit lentoon ja esimerkiksi kaivaa jostain riffejä tai soolo-osuuksia, jotka ovat jollain tapaa odottamattomia ja nostavat kokonaisuutta uudelle tasolle.   

Hänestä on ilmeisesti tekeillä dokkari nimeltä King of the Sidemen (IMDb (https://www.imdb.com/title/tt3077186/)).

Jos kiinnostaa Keith Richards, Warren Zevon, Mick Fleetwood tai vastaavat, tämä saattaisi olla katsomisen arvoinen.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - lokakuu 18, 2022, 11:39:31
Jostain syystä tuli mieleen lähinnä Toopelle jakaa tällainen, jossa saksalainen mimmi soittaa Ringon rumpuosuuksia ja fiilailee niitä:

Ei taida oikein jukeboksiin sopia, niin laitetaan tänne.

En pidä Ringoa suurena muusikkona, en pidä muitakaan beatleja. Yhdessä loivat upeita soundeja. Yksikään heistä ei erikseen luonut samaa, mitä yhdessä loivat.

https://yle.fi/a/74-20003931

Popeda lopettaa ensi vuonna. Mitäpä sitä suotta rollaattorin kanssa lavalle könyämään. Tällä foorumilla varmaan porukkaa joka toteaa että voi tätä ilon ja onnen päivää.

^Miksi ilon ja onnen päivää?!?

Tämän takiako?: (Homosuvaitsevaisuuden puolesta jo vuodesta 1978: )

(https://pbs.twimg.com/media/FhDRqTwWIAELpjZ?format=jpg&name=medium)

Kun aihe on esillä niin

Ootko nähnyt miehen
Joka toista miestä etsii
Seuraasi hän tahtoo
Häntä katsot inhoten
On silmissään vain pelokkuutta
Arkaa rakkaudettomuutta
Ymmärrystä hieman
Hän pyytää vaieten
- Hector – Kuinka voit väittää (1975)

Tai Juice 1985:
(https://pbs.twimg.com/media/FhDleScWIAIo0oF?format=jpg&name=240x240)

Lähde: https://twitter.com/partakakipahis/status/1590001198815674368

Muistikuvani mukaan ainakin jäsen Aave inhoaa Popedaa? Itse en jaksa jotain Kersantti Karoliinaa, mutta Kaasua-levyn omistan. Mustajärvellä on kyllä upea ääni, joten soololevyjään omistan kaksi. LP:nä, joten ei tule kovin usein kuunneltua, kun en jaksa touhuta moisten levyjen kanssa (ja vahtia ettei kissa käy levyn reunaan kiinni kun se halpalevarissani tursuaa ulospäin).

Edellä esitellyistä biiseistä yhtäkään en ole tainnut kuulla. Juicen biisistä olen nähnyt sanat joskus jossain.

Makuasiat on kiistelemätön 1 asia mutta jospa siihen makuun vaikuttaa ideologia tms ikävänä sivumakuna?

1) Solisti on pasifisti ja...
Pate Mustajärvi... Hän on muun muassa ottanut näkyvästi kantaa maahanmuuttajien syrjintää vastaa ja hylännyt Leijona-korun sen muututtua Paten mielestä väärien ajatussuuntien symboliksi. Ja ettei miestä ja Popedaa vain ymmärrettäisi tosikoiksi, vuoden 2018 kesäkiertueen taustakankaalla komeili suvaitsevaisuuden sateenkaaren ja yksisarvisen vieressä teksti: My Little Popeda! - https://www.is.fi/musiikki/art-2000006239830.html

2) Venäläinen nimi, sillä победа=popeda=voitto/läpijuoksu
Esim. "Для России это важная победа, так как недавно "Истинные финны"... = Tämä on tärkeä voitto venäjälle. sillä äskettäin "Perussuomalaiset"...
    - U.S. Jouni Snellman 2019 :"Pravda: Persujen vaalimenestys "tärkeä voitto" Venäjälle"

Hmm.. Pitäis kysyä onko sukulaisella vieläkin NL:n kansallislaulu puhelinäänenä tai oliko kuinka pitkään. :D
(Hän ei taatusti ole kommunisti eikä koskaan ollut, äänestää oikeistoa, mutta joskus sävelmä itsessään on hyvä).

Ei kyllä minua ainakaan Popedan lopettaminen hetkauta sinne eikä tänne. Vaikka tuota on hehkutettu "suomirockin legendana" niin piti ihan tarkistaa, mitä ne nyt on tässä vuosien saatossa esittäneet ja pari tuttua biisiä sieltä löytyi, jotka tunnistin. Onhan noita radiosta kuullut ja on Mustajärven ääni tunnistettava kyllä, mutta en sitä upeaksi missään nimessä sanoisi. Viinanpolttama kai enimmäkseen.

Minä tykkään matalasta miehenäänestä. Varmaan ainoa kimittäjä josta silti pidän on joku Prince. Toki Jacksonillakin pari hyvää biisiä.

Mutta Popeda on jotenkin edustanut sellaista junttimaista ränttätänttää, etten ihmettele jos eivät kaikki sille lämpene. Itse kyllästyin puolestani Eppuihin jo vuosia sitten, koska heillä meni musa tylsäksi, ja sitten/silti sitä soitettiin päivittäin radiossa. Enhän minä edes itse radiota kuuntele, mutta kaikissa paikoissa sitä ei aina voinut välttää.

Ei saatana. Kohta on joulubiisit riesana. Pitäisikö mennä tulpat korvissa kaupoille.

Ainakin joku on järkyttynyt Popedan "poismenosta".  :o
Haagan seurakunta tarjoaa tukea Popedan lopettamispäätöksen järkyttämille – vertaa Pate Mustajärveä Jeesukseen (https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/221d44c2-57bc-49c8-b977-961d5e276f1c)

Tsiisus Kraistus.  ::) Ihan kuin Suomen pitäisi saada väenvängällä oma kinkki. Minusta se olisi kyllä ennemmin Juice, tukan perusteella.

https://www.pifmagazine.com/1999/02/the-first-presleyterian-churchof-elvis-the-divine/

Löysin ymmärtääkseni täydellisen Thunderdome cd-kokoelman interweb archivesta. Kokonaisuuden saa ladattua sieltä omalle koneelle. Hardcoreteknomusiikin pioneerivuosina julkaistut levyt sisältävät suurimmaksi osaksi sitä ihteään, mutta joukossa oli sellaisia yksilöitä, joista voisi saada pienellä miksauksella vielä nykyäänkin ihan toimivan rallin.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 08, 2022, 23:25:51
Muistikuvani mukaan ainakin jäsen Aave inhoaa Popedaa?

"Välinpitämätön" taitaa olla nykyisin se kuvaavin sana, mutta Popeda on kyllä ollut jo kakarana/teininä yksi inhokeista. Se haisi jo tuolloin niin rahvaanomaiselle ja juntille (Samalla suosionsa osaselitys), että siitä halusi pysytellä kaukana. Muistuipa mieleeni sekin kerta 1980-luvun taitteesta, kun uuden vuoden vaihtuessa näytettiin peräti musiikkivideoita Ylellä. Tuolloinhan ei ollut musiikkiohjelmia oikeastaan muita, kuin Levyraati (Hittimittari tuli sitten myöhemmin, Jyrki vieläkin myöhemmin), ja radiossa soi kerran viikossa Rockradio, joka sekin kesti kokonaista tunnin.

No, kun samassa ohjelmassa tuli mm. David Bowien China Girl ja sen perään Popedan Kaasua, komisario Peppone niin sitä taas tiesi, että maailmassa - ja eritoten Suomessa - on virhe. :)

Popedaa ei muuten otettu n. 20 vuoteen esiintyjäksi Provinssirockiinkaan, täysin bändin suosiosta riippumatta. Edellä mainitusta syystä - järjestäjät halusivat festarin profiloituvan hieman toisenlaisena, kuin kotimaisen junttirockin airueena; ei myöskään haluttu massoittain sellaista yleisöä, joka diggasi Popedaa.

Junttimaisuudessa Popedan ansioksi voidaan laskea se, että heillä on ollut aina kova uho päällä. Etelä-Pohjanmaalta katsoen uhoilu on plussaa, mutta sitten on sellainen pikkuseikka, että tamperaiset ovat kuta kuinkin viimeisiä tässä maassa, joiden kannattaa uhoilla etelä-pohjanmaalaisille yhtikäs mitään...

Hyviäkin junttibändejä tietysti on. Pidän semmoisena esimerkiksi AC/DC:tä, vaikka sekin bändi on hinkannut käytännössä yhtä ja samaa biisiä jo 50 vuotta. Kyllä sitä kelpaa aina kuunnella (Silloin kun sitä jostain tulee), vaikka en omista mitään heidänkään levyjään.

Lainaus käyttäjältä: MrKAT - marraskuu 09, 2022, 02:44:58
Makuasiat on kiistelemätön 1 asia mutta jospa siihen makuun vaikuttaa ideologia tms ikävänä sivumakuna?

...Ja näinkin MrKAT kertoo jälleen tuhannetta kertaa olevansa tynnyrikosmopoliitti, kertomatta olevansa tynnyrikosmopoliitti.

Yrität olla niin epätoivoisesti sekä trendikäs että yleissivistystä omaava, että onnistut osoittamaan vain avuttoman peittelysi siitä, että pohjimmiltaan pääsi on täynnä oululaisen sivukujan kuraa, ja yleistä elämänkokemattomuutta. Ethän sinä ressukka ole ikinä käynyt edes yhdessä piskuisessa homobaarissa, et edes lääninkaupunkisi karvakourapitseriassa. Uskottavuutesi ja tunne-elämäsi on n. 13-vuotiaan lapsen luokkaa, ja nämä juttusi sellaisen pikkuvanhan räkänokan tasoisia. Jokeltele lisää - onhan näillä tietty viihdearvo. :)

Kyllähän taidemuodoista pitää voida ja saada nauttia ilman ideologisia rasitteita. Politiikkaa voi keuhkota niin monella eri taholla tarpeeksi muutenkin. Mikäköhän siinä muuten on että kaikissa 1970-luvun taistolaisbiiseissä piti huutaa? Eikö se sanoma muuten mennyt perille proletariaatin kaaliin asti?

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2022, 13:56:31
Kyllähän taidemuodoista pitää voida ja saada nauttia ilman ideologisia rasitteita. Politiikkaa voi keuhkota niin monella eri taholla tarpeeksi muutenkin. Mikäköhän siinä muuten on että kaikissa 1970-luvun taistolaisbiiseissä piti huutaa? Eikö se sanoma muuten mennyt perille proletariaatin kaaliin asti?

Ei kai sitä proletariaatille saarnattu, eli omalle kuorolle, vaan eiköhön se huuto ollut tarkoitettu kovapäiselle vastavoimalle.

Muutoin olen sitä mieltä, että myös idealogisista taidemuodoista voi nauttia, vaikka ei samaa ideologiaa omaisikaan. Itse asiassa, se lienee ainut asia, mistä voi.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2022, 09:31:18
Minä tykkään matalasta miehenäänestä. Varmaan ainoa kimittäjä josta silti pidän on joku Prince. Toki Jacksonillakin pari hyvää biisiä.

Mutta Popeda on jotenkin edustanut sellaista junttimaista ränttätänttää, etten ihmettele jos eivät kaikki sille lämpene. Itse kyllästyin puolestani Eppuihin jo vuosia sitten, koska heillä meni musa tylsäksi, ja sitten/silti sitä soitettiin päivittäin radiossa. Enhän minä edes itse radiota kuuntele, mutta kaikissa paikoissa sitä ei aina voinut välttää.

Ei saatana. Kohta on joulubiisit riesana. Pitäisikö mennä tulpat korvissa kaupoille.

Mut Popeda on jättänyt kylmäksi. Ei sitten ollenkaan kiehdo.

Rättätänttä-termin miellän kyllä aivan toisenlaiseen musiikkiin, nimittäin ränttätänttä-bluesiin, mikä on perin kaukana Popedan junttirokista.

Oma näkemykseni ränttätänttä-sanasta on eri. Joku Holmesin John tai mikä se yksi traktoribiisi nyt oli on minusta ränttää tänttää. Plus iänikuinen Sukset. Minun on taas vaikea ymmärtää miten ränttiksen voi mieltää mitenkään toisin. Mutta kukin tavallaan.

Nyt kun tarkemmin ajattelin, niin tokihan olen itsekin nautiskellut ideologisista taidemuodoista, mitä tulee teosofiasta versoneisiin zydeemeihin. Vaikkei sitä kauheasti korostetakaan, niin olihan esim. Akseli Gallen-Kallela aikanaan jonninsortin okkultiikan ystävä. Minulla on aiheesta kirjakin. Käsittelee myös paria muutakin taidemaalaria.

Mutta 1970-luvulla kaikki oli rumaa. Ruskeaa, oranssia. Ihmekös tuo jos laulutkin olivat rumia eli riipivät korvaa.

Wiki-sanakirja määrittelee ränttätäntän näin:

(musiikki, arkikieltä) kolmimuunteisesti soittaminen; siten soitettu musiikki
Soittakaa alle ihan perus ränttätänttää.

https://fi.wiktionary.org/wiki/r%C3%A4ntt%C3%A4t%C3%A4ntt%C3%A4
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmimuunteisuus

Ei hajuakaan, miten tuota voisi soveltaa Popedan junttirokkiin tai ränttätänttä-bluesiin. On olemassa bluesphjaista rokkia? Vai onko kaikki rokki bluespohjaista?

Blues shuffle ränttätänttä komppi (https://www.youtube.com/watch?v=uEhXeBVygrI)

Jos rokissa on olemassa monenlaisia komppeja blues-kompin lisäksi, niin mitä kaikkia?

Olisko tossa joku sellainen hämärtävä tekijä, että kolmimuunteisuus ei sinänsä kerro, miltä lopputulos kuulostaa.




Kitara soittaa:  Yk-sii ja kak-sii ja... 


Varsinainen blues-shuffle on ehkä vaikeampi teorettisesti kuvata — en ole varma mutta kuvittelisin tätä shufflea useimmiten tarkoitettavan, kun puhutaan "ränttätäntästä":



Aika lähelle pääsee ajatuksella, että taustalla kulkee tällainen laskutapa:

Kolminuunteisesti: One & a   Two & a  Three & a   Four & a
Videolla lasketaan: Yy    kaa  Koo  nee   Yy     kaa Koo   nee

Videolla noin 4:11 (https://youtu.be/uEhXeBVygrI?t=251) eteenpäin kaveri laskee rytmin yksinkertaisemmin, mutta jos laskette toisella tavalla siihen päälle, niin et-merkkien kohdalla kun sanotaan and, tässä kohdassa ei ole mitään iskua. Tämä on se "shuffle" tai se kohta jossa nuottien pituuksien suhde vaihtelee.

Toinen tapa sanoa sama on, että se mikä kuulostaa tavallaan toistuvilta kahden osan pätkiltä:  RÄN tä TÄN tä TÄN tä TÄN tä   RÄN tä TÄN tä TÄN tä TÄN tä

...onkin itse asiassa koko ajan kolmijakoista. Suomen kaksoiskonsonantit perustuvat siihen että konsonantin jälkeen onkin tauko. Ei me sanota "Ränt-" "-tä" niin että molammemmat T:t kuuluisivat, vaan tavujen välissä on se sama lyhyt tauko, jota edellä kuvattiin "and"-sanalla tai suomen vastaavalla.

Tässä vielä aikakoodattu täsmälinkki jälkimmäisen videon kohtaan, jossa kaveri alkaa pian laskea blues-shufflea sitä soittaessaan:
https://youtu.be/uEhXeBVygrI?t=251

Pahoittelut selityksen sekavuudesta sekä mahdollisista asiavirheistä. En ole erityisen perehtynyt musiikin teoriaan ja hahmotan sitä aika huonosti  8)

Miten noin kauhea sana on virallinen termi? Ei voi sanoa kuin että aina oppii uutta. Itse olen kuvitellut että blues on niin hienostunut musiikinmuoto, ettei siihen voi liittää mitään niin rumaa sanaa kuin semmoista missä on R- tai Ä-kirjaimia.

Siis minä valitsin tuon sanan vain kuvaillakseni junttiutta. Joskus sivukorvalla kuullut että "soittaa ränttätänttää", enkä selvittänyt mistään musakatkismuksesta mitä se on.

Tämän takia yritän pitää nokkani pois musakeskusteluista, koska en tiedä aiheesta hevon persettäkään.

^ Ajattelisin että se on leikillinen termi, joka ehkä kuvastaa ns. "arkista" tai suorasukaista suhtautumista asiaan.

Toisaalta kaksoiskonsonantit sattumalta kuvaavat hyvin asiaa, joka teoreettisesti lähestyttynä on itse asiassa aika vaikea hahmottaa.

Blues on minusta sellaista musiikkia, johon teoretisointi ei sovi kovin hyvin. Jatsiin se istuu vähän paremmin, kun taas bluesissa on aika tavallista pitää noita ihan vaan "fiilisjuttuina" joita ei selitetä tai analysoida mitenkään.

Itsekin olen kai "fiilissoittaja" enemmän kuin varsinaisesti teknisesti tai teoreettisilta hahmotuksilta edes kiinni siinä mitä soitetaan.

Ei kyllä ikinä olisi minulle tullut mieleen bluesista puhua ränttätänttänä, mutta nyt kun tuossa edellä sana on tavutettu ja painotettu niin kyllähän se siihen sopii. Tuon tyyppisestä olen itse puhunut rullaavana bluesina, jota kuuntelen varmaan kaikkein eniten.

Nyt en enää osaa oikein mitään laittaa tuon ränttätäntän alle, vaikka aikaisemmin sinne on kuulunut kaikenlaista sekalaista..... esim:

Bluesia on monenlaista. Ränttätänttä on vain yhdensorttista bluesia, on muunkinlaista bluesia.

Ja rokkityylejä on sellaisia, jotka lainaavat enemmän bluesista kuin toiset rokkityylit.

https://m.youtube.com/watch?v=EHV0zs0kVGg

No onkos tämä ränttätänttää?

(Blues Brothers)

Veikkaisin että "ränttätäntällä" tarkoitetaan usein sitä että ei mitään kovin ihmeellistä vaan aika yksinkertaista shufflea. Oisko siinä sitten se suhdeluku nuottien pituuksien välillä ihan vaan 2:1 tai 3:1.

On olemassa muutakin kuin "shuffle-bluesia", mutta periaatteessa toi sama rytminen idea taipuu tosi monenlaiseen, ja se shufflen "fiili" voi olla aika silleen vaikea edes vangita täsmällisellä teoreettisella kuvauksella.

Väittäisin, vaikka en ole asiastani kovin varma, että esimerkiksi seuraava on shuffle-bluesia, ja siinä vaan se feel on aika erilainen jo:



Kuulen siinä siis ihan saman idean jossa on "& a One & a Two & a Three & a Four & a One..."

Joskus on ikään ykkösillä tai vähän ennen niitä olis jotain nopeita sisäänhengityksiä tai pieniä lohen ponkaisuja ylös vedestä. En osaa sanoa mikä tossa on se suhdeluku, mut jollain tapaa rytminen perusidea on silti jotenkin... sama vaikka lopputulos on eri ja soittimet heittää iskuja eri kohtiin.

Joo, ränttätänttä ei ole mitään erityisen hienoa, vaan pikemminkin simppeliä, usein vähän liiankin simppeliä. Enemmän semmoista vähän rämäpäistä menomusaa kuin herkkää tunnelmointia, mutta on sitä kai vähän rauhallisempaakin. Mutta tietynlaista, tietyn rytmistä, sellaista, jonka tahtiin voi hokea juurikin ränttätänttä ränttätänttä, ei siis mitä tahansa rytmikästä musaa.

MO:n ja Norman esimerkkejä en pidä ränttätänttänä, vaikka hienoja ovatkin. En muista ulkoa yhtään ränttätänttä-biisin nimeä, joten en tiedä millä hakusanoilla voisi etsiä. Laitan esimerkin ränttätäntästä, kun sellainen tulee vastaan.

Olen aina ajatellut, että tämä on ränttätänttää,

https://www.youtube.com/watch?v=piz5n0fKijI (https://www.youtube.com/watch?v=piz5n0fKijI)

aiheeseen Popeda ;D

T: Xante

No niin. Minäkin verbaalisena ihmisenä olin mieltänyt asian siltä pohjalta miltä sana ränttätänttä kuulostaa. Musiikista en tiedä yhtään sen enempää kuin osaan matematiikkaa. Kumpikin menee minun jakelustani ja konttoristani täysin ohi. Levyraadissa aina Klaus Järvinen puhui jostain kompista, ja mietin vuosia että mikähän kumma se komppi on. Mutta en koskaan selvittänyt sitä asiaa.

(Suomea ja englantia käytän ihan muilla tavoin kuin pähkäilemällä kielioppia, kielioppihan kuulemma luonnistuu matemaattisesti lahjakkailta, jota en siis ole.)

Tosi nopealla vilkaisulla näyttäisi että termin "ränttätänttä" -käytössä on tiettyä hajontaa:

1) Kansan suussa se voi olla mitä tahansa "ei-sofistikoitunutta" musiikkia kuvaava hieman humoristinen ilmaus. Se voi olla punkkia, jotain ns. "junttimusaa" tai ihan mitä tahansa

2) Muusikot voivat ilmeisesti tarkoittaa sillä kolminuunteisuutta, mikä on toooosi laaja käsite. Esimerkiksi blues-shufflet menevät kaikki tähän kategoriaan, mutta varmaan yllä mainittua Muddy Watersin klassikkoa ei sanottaisi Suomessa "ränttätäntäksi".

3) Tää on ihan silkkaa mutua, mutta luulisin muusikoidenkin useimmiten tarkoittavan ränttätäntällä sellaista melko tasaisen junnaavaa suoraa shufflea. Vaikka joku Hurriganesin Roadrunner olisi jollain tapaa hyvin suoraviivainen, se on melkeinpä  "liian hienosti soitettua" ollakseen komppina malliesimerkki ränttätäntästä. Jos biisi ja riffit on melko herkkiä sille että ne pitää soittaa just tietyllä tavalla, silloin ne ei oikein enää ole ihan vain perus-ränttätäntää vaikka siinä oliskin tietty triplet-feel tai shuffle kehissä.

4) Tästä johdetulla täysin hämärällä logiikalla kaikista eniten "ränttätänttää" suomalaisessa mielessä on se, kun siinä shufflessa ei edes vaihdeta otetta ollenkaan vaan se koko "tänttä tänttä" juntataan vaan samalla otteella ja kenties power-soinnulla.



Jos tosta riisutaan kaikki noi vinguttelut ja otetaan ihan vaan pelkkä se "tänttä tänttä", niin se on mun mielestä ehkä eniten sitä :D

Joku käytti Urbaanissa sanakirjassa esimerkkinä Kari Peitsamon Skootteria. Tässä on joku shuffle-figuuri kompissa mukana välillä, mutta mun mielestä tää on silti hyvä esimerkki siksi että basso on tosi suoraviivainen ja meninki on... just tietynlaista :D Sitä osaa bluesista missä olis jotain boogieta tai muuta sellaista ei olla kovin lähellä:



Eikä tosta toisaalta kovin pitkää aasinsiltaa tarvitse tietynlaiseen punkkiinkaan rakentaa.

^ Ja vaikka homma ei pelkisty vain tähän, noiden yksi yhteinen nimittäjä on. että bassokomppi hakkaa tosi suoraan pelkkää soinnun pohjasäveltä.

Ei siihen riitä ehkä pelkkä "täntätäntää" hakkaava basso, kun senkin voi upottaa niin monenlaiseen, mutta jos haetaan jotain tunnusomaista, niin se nyt vois olla yksi tällainen piirre. En pidä mahdottomana ajatuksena että toi vois olla yksi sellainen juttu mikä kuitenkin motivoi sanan ränttätänttä käyttöä nimenomaan suomalaisessa kulttuurikontekstissa.

Yritin etsiä tätä Kinksin esittämänä, mutta en äkkiseltään löytänyt:

https://www.youtube.com/watch?v=ySmy4_VgnV4

Hallelujah I Love Her So

Status Quo on toki sitä ränttätänttää:
Caroline -
https://www.youtube.com/watch?v=vt_JOI19BCQ (https://www.youtube.com/watch?v=vt_JOI19BCQ)

Tokihan Juice on sitä suomalaisen rock-lyriikan mestaria, enemmän kuin jopa Hector tms. Minulle ainakin.
Vaikka suomalainen rock/pop- lyriikka on rikasta, Juice on ehkä kaikkein tuottoisin (rumasti ja kauniisti) se lyyrikko, joka suomalaista mieltä parhaiten tulkitsee. Ei ainoana, vain parhaimpana. 1970-lopun ja 1980-luvun albumit noista kertovat. Esimerkkejä on monia, mutta laittaisin tähän albumin "Sinä", uran loppupuolelta:
https://www.youtube.com/watch?v=lNZXD4kR414&list=PLevSnspKrxlQ272qmqBwDoBbbjLPPWjnM (https://www.youtube.com/watch?v=lNZXD4kR414&list=PLevSnspKrxlQ272qmqBwDoBbbjLPPWjnM)
Tuo ei enää ole rock-tyylistä, enemmän folkia, mutta sanoitukset enemmän henkilökohtaisia ja syvällisempiä, kuin Grand Slam- aikoina. Usko ja kuolema nousevat esiin noissa lyriikoissa. Upeaa!

Minen tiiä mistään mittään, mutta Youtube jostain syystä oli laittanut näytille tämmöisen:

https://www.youtube.com/watch?v=3I2jnA8L4xU

13 year old Derek Trucks destroys Layla-- July 4th 1993 (/ Matthew Jelling)

Joten selvitin että miltä poika, eli sittemmin mies, kuulostaa "hivenen" myöhemmin:

https://www.youtube.com/watch?v=3I2jnA8L4xU

^ Hienoja löytöjä.

Laitoin joskus taannoin bluesista keskusteltaessa jonkun Derek Trucks -pätkän näytille. Kerrassaan ilahduttava kaveri MO:n mielestä

"Pink Floyd has gone woke!"
(https://pbs.twimg.com/media/Fm4QQFvXkAE6nhs?format=jpg&name=900x900)

Sateenkaari tekee "woken"?
Siis jo Isaac Newton oli "wokettaja"? ;D

Roger Waters hieman vasuriudellaan tuhoaa Pink Floydin perintöä.

Huh-huh, kun musamaku soittolistoilla on Suomessa(kin) nykyään erittäin keskittynyttä.

Kotimaisen musiikin, uuden artistinalun, pääsy suomalaisten ihmisten soittolistoille riippuu käytännössä Spotifystä ja siinä yhdestä ainoasta miehestä: Samuli Väänäsestä.  Luin paikallislehdestä, samaa löytyi:

Jos joku pitää omalla musiikillaan vakuuttaa, on se Samuli Väänänen.
https://www.kouvolansanomat.fi/paikalliset/5701998

Heti aamusta ärsytti Mozart. Eihän se ole edes säveltänyt mitään sitten 1790-luvun, mutta vieläkin hänestä kohkataan. Turha jätkä!

Lainaus käyttäjältä: Aave - helmikuu 22, 2023, 07:33:18
Heti aamusta ärsytti Mozart. Eihän se ole edes säveltänyt mitään sitten 1790-luvun, mutta vieläkin hänestä kohkataan. Turha jätkä!

Monet kuvittelevat tosiaan tuntevansa musiikkia, vaikkeivät osaa mainita yhtäkään Florence Nightingalen biisiä...

18 v wanhasta koneesta kopioin tiedostoja toiseen ja aloin kuunnella mitä löytyy. Mikseristä olin nauhoittanut kappaleita jotka on nyt erittäin nostalgisia korvilleni. Joitain ei löydy enää mistään. Tämä vielä  löytyy YT:stäkin:

Retropop - Eilinen (on tänään) : https://www.youtube.com/watch?v=sPj3wunhCAM
(Vain 515 kuuntelua/4v!).

Tuo kuulostaa harrastelijamaiselta, kun esim. lauluääni liukuu glissandona niin ettei ole Autotunen käytöstä tietoakaan,  mutta ehkä juuri se tekee siitä aidontuntuisen, erottuvan.  Yhtye oli nuori ja pian tuon jälkeen se solmi levytyssopimuksen.

En tiedä mihin ketjuun tämä pitäisi laittaa, mutta laitetaan nyt tänne kun hakukaan ei oikein tuottanut tulosta. Eli kysymys: onko telkkarin äänentoistolaitteiden subbarin pakko olla lattialla, vai voiko sen laittaa onnistuneesti jonkinlaiseen tv-tasoon? Kyse on tuollaisesta n. 35x35x35cm kokoisesta motikästä. Ennen se oli lattialla, mutta sistuksellisista syistä mielellään sijoittaisin sen tv-tasoon, ja sijoitinkin. Ongelmaksi muodostui aika ajoin ilmenevä räminä, eli vehje rämistyttää huonekalua tms. Subbarin ympärillä on ilmatilaa, mutta auttaisiko suurempi ilmatila asiaa? Väi rämiseekö se joka tapauksessa, ellei ole vakaasti lattialla? Yritin googlettaa asiaa ja etsiä kuvia subbarista osana sisustusta, mutta ei oikein löytynyt apua.

^Ei auta muu kuin kokeilla.
https://avplus.fi/tietoa-taitoa-subwooferin-sijoitus-vaikuttaa/

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - huhtikuu 14, 2023, 19:08:30
^Ei auta muu kuin kokeilla.
https://avplus.fi/tietoa-taitoa-subwooferin-sijoitus-vaikuttaa/

Ongelma on se, että jotta voisi kokeilla, pitäisi hommata uusi tv-taso. Jos sekään ei sitten toimi, on tullut tehtyä turha ostos. Sellaisia tasoja ei tunnu juuri löytyvä, jossa ko. vempele voisi olla tason alla lattialla. No, täytyy yrittää vielä mittiä, josko joku lattiapaikka muualta löytyisi, tai sitten sopivan muotoinen tv-taso.

En tiedä, mikä rooli räminässä oli sillä, että subbarin kumitassut piti poistaa, jotta se mahtuisi nykyiseen tv-tasoon. Alle laitettiin rimat, joissa oli sellainen muovitiiviste tuomaan joustoa.

Lainaus käyttäjältä: TSS - huhtikuu 15, 2023, 08:51:57

En tiedä, mikä rooli räminässä oli sillä, että subbarin kumitassut piti poistaa, jotta se mahtuisi nykyiseen tv-tasoon. Alle laitettiin rimat, joissa oli sellainen muovitiiviste tuomaan joustoa.

Luultavasti iso :)

Kannattaisiko kokeilla jotain melko tiivistä vaahtomuovia sen verran, mitä nyt alla sitten mahtuu.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - huhtikuu 15, 2023, 09:00:57

Lainaus käyttäjältä: TSS - huhtikuu 15, 2023, 08:51:57

En tiedä, mikä rooli räminässä oli sillä, että subbarin kumitassut piti poistaa, jotta se mahtuisi nykyiseen tv-tasoon. Alle laitettiin rimat, joissa oli sellainen muovitiiviste tuomaan joustoa.

Luultavasti iso :)

Kannattaisiko kokeilla jotain melko tiivistä vaahtomuovia sen verran, mitä nyt alla sitten mahtuu.

Varmaan olisi tosiaan hyvä idea testata vielä jollain toisella matskulla.

^
Voisit ihan ilmaiseksikin kokeilla laittaa alle taitellut froteepyhkeen. Sehän on pehmeä ja sinne jää ilmaakin kivasti väliin, niin kyllähän siinä räminät pitäisi vaimentua. Ulkonäöllisesti ei kovin viehättävä, mutta antaisihan se jo vinkkiä siitä, millainen vaikutus jollain huokoisella joustavalla materiaalilla olisi.

Eräs nostalginen konemusakappale '00-luvun alusta on ollut minulle yksi parhaista ellei paras, mutta kun pari viikkoa sitten löysin sen uudelleen ja kuuntelin niin vasta nyt älysin miksi. Se melkein kuin puhuu "koiraa". Sen nuottien ääni on  on toistuva "wAw wAw - wAw", tämä rytminen (nopea)kuvio eri korkeudella vaihdellen. Ja näin koiran kasvattamalle se on kuin sovitettu aivojeni miellyttämisalueelle. Nuotteina se on myötähävettävän tyhmä ja yksinkertainen. En muistanut kuin typerän simppeli sävelmä se on. Mutta hyvältä kuulostaa, rouheisen säröisen korkeaharmoninen soundi jne. :D

Musiikissa ei ole tärkeä vain sävelmä, nuotit vaan tärkeää on soundi, se soitinäänes jolla se tehdään. Jos sä soitat hyvänkin rock kone tms kappaleen haitarilla/kirkkouruilla niin väki vaihtaa hyvin äkkiä kanavaa/maisemaa jollei ole eläkeikäinen/kirkkomusiikkifani.

Sikapitkä stoori Janis Joplinista. Vilkaisin kuolemaan liittyviä seikkoja, muutoin en nyt alkanut läpi pakertamaan, mutta laitan tähän jos jotakuta kiinnostaa.

https://en.onechicagocenter.com/view/?id=janis-joplin-life-occ&src=

Hesarin artikkeli maksumuurin takana, mutta: Klaus Flaming jää eläkkeelle. (//http://)

Kiitos ja syvä kumarrus pitkän linjan metallimiehelle.

"Vuonna 1974 hän pääsi Yleisradioon postimieheksi. Armeijan jälkeen työura jatkui samassa osoitteessa – vahtimestarina".

"Flaming oli edelleen päätoiminen vahtimestari, eli kuukausipalkka juoksi Radiotalon ovella päivystämisestä. Radiotöitä hän teki freelancerina. Ylen sisäinen tarkastaja ei tykännyt siitä yhtään.
Kun Radio Rock aloitti lähetyksensä vuonna 2007 Klaus Flaming siirtyi sinne. Vasta silloin hänestä tuli päätoiminen musiikkijournalisti".

Oi niitä aikoja kun oli Radiomafia, ja siellä Klausin ohjelma Metalliliitto.

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - kesäkuu 04, 2023, 08:26:26
^
Mä oon sekasin ku USA
Sopisi hyvin tuonne Yhteiskunta-osioon.  ;D

Noista samalla äänellä laulavista nuorista naisista Viivi kuitenkin hieman erottuu ja hän hyvinkin voi olla se pitkän uran artisti.

Vesala mun mielestä on jo tällainen pitkän linjan aika monipuolinen tekijä.

Vesta vaikuttaa siltä että on samalla tavalla lahjakas kuin joku Billie Eilish, mutta se taas ei aina takaa mitään pitkää uraa tai että jaksaa tai kiinnostaa edes tehdä.

Viivistä en oikein osaa sanoa. Spontaanisti vaan sellainen fiilis mm. juuri tästä biisistä missä hän on itse tekijänäkin että solis ihan hienoa jos tekis lisää.

Mut en tiedä, keitä Hayabusa tarkoitat.

Tästä tuli nyt tällanen V-osaston pikakatsaus :D

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - kesäkuu 26, 2023, 12:14:08

Ei hitto, rupesin itse fiilailemaan tätä, kun olin osin unohtanut miten hieno pläjäys toi oli.

Vaikutelma oli että ei oikein tahtois esiintyä tai vähän rassaa vetää tota. Mutta sit se innostuu. Nyppää kertosäkeen korkean nuotin jälkeen in earin pois varmaan ajatuksella että en laula enää, mutta paras juttu itselle tossa on se, kun heti sen jälkeen se alkaa jammailla vähän rennommin kitaristin kanssa.

Omaan korvaan toi on melkein kuin kuulis kaiun siitä, miten ja mistä noi sen biisien jutut syntyy.

EDIT: Tossa puhutaan tuota pikaa tämän jälkeisestä: https://youtu.be/3meKlaJL3qo?t=221

Musiikkia luovat ja musiikkia esittävät usein ovat eri porukkaa...

"Teen poikkeuksen sääntöön": Jarkko Martikainen lähetti paketin ihailemalleen Tom Waitsille ja sai pian vastauksen, jollaiseen ei voinut uskoa (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009965264.html) (HS).

Tom Waits hyväksyi ja salli Jarkko Martikaisen tekemät käännökset kahdesta kappaleestaan. Se todellakin on poikkeuksellista - Waits on kappaleistaan erittäin, erittäin tarkka.

Aikoinaan kävi niinkin, että herkästi kokeva suomalaismuusikko Pablo varasti Waitsin biisin, teki siihen vain sanoitukset suomeksi, ja esitti sitä kuin omaansa. Kappale soi taajaan radiossa, ja päätyi myös tv-mainokseen.

Muuan tuttavani on suuri Waits-entusiasti ja suuttui tästä, otti ja käräytti Pablon Waitsille. Siitä koitui kovat korvaukset, ja kappale poistui soittolistoilta. Tuttavani sai Waitsiltä henkilökohtaisen kiitoskirjeen, ja Waits laittoi vielä postiin mukaan muutaman harvinaisen sinkkunsa.

Lainaus käyttäjältä: Aave - marraskuu 05, 2023, 18:03:55
"Teen poikkeuksen sääntöön": Jarkko Martikainen lähetti paketin ihailemalleen Tom Waitsille ja sai pian vastauksen, jollaiseen ei voinut uskoa (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009965264.html) (HS).

Tom Waits hyväksyi ja salli Jarkko Martikaisen tekemät käännökset kahdesta kappaleestaan. Se todellakin on poikkeuksellista - Waits on kappaleistaan erittäin, erittäin tarkka.

Aikoinaan kävi niinkin, että herkästi kokeva suomalaismuusikko Pablo varasti Waitsin biisin, teki siihen vain sanoitukset suomeksi, ja esitti sitä kuin omaansa. Kappale soi taajaan radiossa, ja päätyi myös tv-mainokseen.

Muuan tuttavani on suuri Waits-entusiasti ja suuttui tästä, otti ja käräytti Pablon Waitsille. Siitä koitui kovat korvaukset, ja kappale poistui soittolistoilta. Tuttavani sai Waitsiltä henkilökohtaisen kiitoskirjeen, ja Waits laittoi vielä postiin mukaan muutaman harvinaisen sinkkunsa.

Tom Waitsille on pari kertaa käynyt niin, että joistakin hänen kappaleestaan on tullut menestyneempiä jonkun muun esittämänä ja tämä varmasti harmittaa häntä.

Ramones levytti aikoinaan kappaleen  I Don't Want To Grow Up (https://www.youtube.com/watch?v=LZd0h9P1TWI) mikä upposi yksinkertaisuudellaan suurempaan yleisöön kuin alkuperäinen (https://www.youtube.com/watch?v=CWh4xHeFMIQ) (joka omasta mielestäni on parempi).

Jersey Girl (https://www.youtube.com/watch?v=fIXRW6gF4hQ) taas mielletään helposti Bruce Springsteenin kappaleeksi. Waitsin alkuperäinen (https://www.youtube.com/watch?v=j-ROB8kI_fw) sisältää kuitenkin enemmän sävyjä jotka eivät uppoa suureen yleisöön. Se ei ole tarpeeksi steriili jääden lähinnä kulttimusiikiksi.

Lainaus käyttäjältä: Brutto - marraskuu 23, 2023, 14:07:52
Jersey Girl (https://www.youtube.com/watch?v=fIXRW6gF4hQ) taas mielletään helposti Bruce Springsteenin kappaleeksi. Waitsin alkuperäinen (https://www.youtube.com/watch?v=j-ROB8kI_fw) sisältää kuitenkin enemmän sävyjä jotka eivät uppoa suureen yleisöön. Se ei ole tarpeeksi steriili jääden lähinnä kulttimusiikiksi.

En tiedä miksi Waits ei uppoa suureen yleisöön, mutta omakohtaisena kokemuksenani voin kertoa, että arvostan musiikillisesti Waitsia enemmän kuin Springsteeniä, mutta saan jonkinlaisen selkäydinreaktion Waitsista hänen alkoholisminsa ja narkkailunsa vuoksi - samaan tapaan selkäydinrektio tulisi, jos minulle läheinen ihminen dokaisi tai narkkaisi itsensä tärviölle. Nähnyt Waitsin joissain Jim Jarmushin (kulttileffoissa) aika kamalassa kunnossa, kun hän on kouristellut amfetamiinista tjst.. Näiden kahden artistin versioita kun vertaa, niin Waitsin tulkinnassa on raakuutta ja herkkyyttä ja syvyyttä, ja hänen äänensä kuvastaa tuskaa. Springsteenin versio on laimea, kalpea, aneeminen, lälläri, vesitetty, mutta se ei toisaalta herätä yhtä voimakkaita negatiivisia tuntemuksia, paitsi korkeintaan pientä ärtyisyyttä minusta, juurikin mitäänsanomattoman tulkinnan takia. Springsteen on lähempänä poppia/rokkia, ja Waits lähempänä jotain muuta, mitä lie, jatsia ehkä?

Näiden kahden suosiossa seksikkyyskin voi jonkin verran vaikuttaa. Veikkaisin, että Springsteen on seksikkäämpi naisten mielestä (ja ehkä miestenkin?), kuin luihun oloinen laiha narkkari Waits, josta kaiken lisäksi vielä tulee jokin mielleyhtymä johonkin apinalajiin, suun tienoo varsinkin. 

Lainaus käyttäjältä: Brutto - marraskuu 23, 2023, 14:07:52
Tom Waitsille on pari kertaa käynyt niin, että joistakin hänen kappaleestaan on tullut menestyneempiä jonkun muun esittämänä ja tämä varmasti harmittaa häntä.

Ramones levytti aikoinaan kappaleen  I Don't Want To Grow Up (https://www.youtube.com/watch?v=LZd0h9P1TWI) mikä upposi yksinkertaisuudellaan suurempaan yleisöön kuin alkuperäinen (https://www.youtube.com/watch?v=CWh4xHeFMIQ) (joka omasta mielestäni on parempi).

Jersey Girl (https://www.youtube.com/watch?v=fIXRW6gF4hQ) taas mielletään helposti Bruce Springsteenin kappaleeksi. Waitsin alkuperäinen (https://www.youtube.com/watch?v=j-ROB8kI_fw) sisältää kuitenkin enemmän sävyjä jotka eivät uppoa suureen yleisöön. Se ei ole tarpeeksi steriili jääden lähinnä kulttimusiikiksi.

Ei ole osunut minun silmiini mitään Waitsin haastattelua, jossa toisi harmejaan julki, mutta on se saattanut jossain vaiheessa häntä hramittaakin. Pidän itsekin enemmän I Don´t Want To Grow Upísta alkuperäisversiona - ja olen kuullutkin sen jo ennen, ennen kuin kuulin Ramonesien version.

Saatat ehkä tietää, mutta Bruce Springsteenhän teki kappaleen Hungry Heart alun perin Ramoneseille. Muistaakseni hänen managerinsa sai puhuttua kuitenkin Pomon ympäri, että levyttääkin biisin itse - ja siitä tuli sitten suuri hitti.

Muuan kaverini on hyviä kavereita Ramonesien jätkien kanssa - tai siis oli jo alkuperäisten edesmenneiden kanssa. Eivät vain ammatillisista syistä aikoinaan yhteistyötä tehneitä hyvän päivän tuttuja, vaan kaverustuivat tuolloin aidosti, ja hän ehti viettää silloin 1990-luvulla Joeyn ja Johnnyn kanssa monituiset iltamat. Kaveri on kyllä aina ollut sen verran (Hyvällä tavalla) härö ja persoonallinen tapaus, että en minä heidänkään kaveruuttaan ole varsinaisesti ikinä ihmetellyt.

1980-Luvun kovista pumpuista pitää tämmöisissä yhteyksissä aina mainita myös The Lords of The New Church (https://en.wikipedia.org/wiki/The_Lords_of_the_New_Church). Heidän ensilevynsä on kestänyt erittäin hyvin aikaa.

Helsingin Sanomien nettisivulla on juttu, jossa kerrotaan, millainen "musiikkimaku" sinulla on. Artikkelissa on kohta, josta valitaan oma syntymävuosi. Sen jälkeen jutussa kerrotaan, millaisesta musiikista pitää. Käyn hieman läpi tätä artikkelia.

HS: Teini-ikäisenä kuuntelemamme musiikki vaikuttaa vahvimmin siihen, millaista musiikkia kuuntelemme mieluiten vartuttuamme. Se on todettu monissa tutkimuksissa. Erityisen herkkä ajanjakso on se, kun olemme 13–17-vuotiaita.

Entä, jos ei ole kuunnellut minkäänlaista musiikkia?

Sain käyttööni nauhurin, kun olin 13-vuotias. Nauhoitin mikrofonilla television mainoksia ja ohjelmien alkumusiikkeja. Onko musiikkimakuni siis se, että pidän ohjelmien tunnusmusiikeista?

Radiota en kuunnellut. Jos radio oli auki, sieltä kuului "yleisohjelma" eli kanava, jossa ei soitettu juurikaan ns. kevyempää musiikkia. Sitä tuli "rinnakkaisohjelmalta", jos sitä sieltäkään pahemmin tuli. Äitini inhosi iskelmiä ja koko sanaa "iskelmä".

Meillä oli muutama vanha äänilevy, jotka oli ostettu joskus 1950-luvun lopulla samalla kun oli hankittu levysoittimella varustettu radio. Kyseinen laite taisi olla ensimmäinen musiikintoistoväline suvussamme. En ainakaan tiedä mistään aikaisemmista levysoittimista. En nyt siis puhu musiikki-instrumenteista vaan valmiin musiikin soittimista. Noita radion mukana tulleita vanhoja levyjä joskus soitin, ja ne ovat kieltämättä jääneet aika hyvin mieleeni. Vieläkin osaan hyräillä jotain lapsena kuulemaani (John Philip) Sousan marssia, vaikka minulla ei nuottikorvaa olekaan.*

Helsingin Sanomat luettelee joitakin kotimaisia kappaleita, jotka ovat olleet listalla siihen aikaan, kun olin 13-14 -vuotias. No, kyllähän niistä jotkut tuntuvat tutuilta, joten ilmeisesti niitä väkisin joskus kuuli, vaikka kotona ei radio soinutkaan päivät pitkät. Televisiossakin oli sentään jotain musiikkia. Toisaalta on vaikea sanoa, muistuvatko kappaleet mieleen julkaisuajankohdaltaan vai siksi, että niitä on kuullut myöhemmin. Tuohon aikaan erilaiset "tähdet" olivat paljon suurempia kuuluisuuksia kuin nykyisin johtuen siitä, että kanavia oli vähemmän eikä yleisö ollut hajautunut niin kuin nykyisin. Tästähän kirjoitin toisessa yhteydessä.

15 vuotta täyttäessäni aloin seurustella tytön kanssa, ja olin täysin vietävissä musiikkiasioissa. Kuuntelin sitä, mitä rakastamani tyttökin, eli kotimaista perusiskelmää, mitä nyt radiosta tuli. Tässä vaiheessa aloin jo nauhoitella itsekin jotain muutakin kuin TV-ohjelmia. Olen kopioinut nauhoja äänitiedostoiksi, ja viimeksi eilen kuuntelin jotain vanhaa radionauhoitustani. Nyt jälkeen päin harmittelen sitä, että en tehnyt enemmän "live-nauhoituksia" eli puhetta ja touhua. Radiosta nauhoitettu musiikki on historiallisesti arvotonta, koska samanhan kuulee nyt netistä. No, kuulee nauhoilta sen, mitä olen aikoinaan kuunnellut, mutta muuta merkitystä niillä ei ole.

Eilen kuuntelemallani nauhalla oli kappale "Lisa, pretty little baby", josta kirjoitin pitkän pätkän tekstiä Googleen etsiäkseni, minkä niminen kappale on ollut kyseessä, mutta mitään ei löytynyt. "sweet sweet honey" ja tämän tyyppistä siinä lauletaan, mutta en saa oikein sanoista selvää. Kyseinen kappale oli kahdessakin kohdassa nauhaa, joten sitä on soitettu radiossa usein. Toisessa kohdassa selostaja kertoo kappaleen nimen ja esittäjän, mutta se kohta on jäänyt nauhoituksesta pois. Sen, että esittäjä ja kappaleen nimi on mainittu, pystyy päättelemään muusta.

En oikein ollut kehityksessä mukana noina aikoina. Asuin paikkakunnalla, jossa ei ollut levykauppoja, joten ainoa musiikki tuli radiosta. Sieltä sitä nauhoitettiin. Hieman pääsin mukaan ajan henkeen, kun eräs koulukaveri sai houkuteltua minut "Fazerin musiikkikerhon" jäseneksi. Olin tuolloin 16-vuotias. Jäsenyys tarkoitti sitä, että piti tilata vuoden ajan levyjä, ja niitä tuli tilaamattakin. Noilta ajoilta levylaatikossani on Deep Purplea, Moody Bluesia, Creamia, Hendrixiä ja jo aikaisemmin mainitsemani Ray Connif -kokoelma sekä erilaista muutakin. Kotimaiselta puolelta on LP-levy "Fredi ja Kivikasvot", mikä on siitä erikoinen, että se on "mono-versio". Löytyy Sibeliustakin, eli monenlaisia levyjä tuli. Tässä vaiheessa tyttökaverit olivat jo jättäneet minut, joten olin vapautunut heidän ummehtuneesta kotimaisen listamusiikin maustaan.

* Olen joskus ennenkin tästä kirjoittanut, ja ajatus on todennäköisesti täysin epätieteellistä hömppää, enkä väitäkään, että siinä olisi mitään perää. Kerron vain, millainen ajatus on joskus tullut mieleeni.

Sen tosiasian johdosta, että muistan joitain melodioita ajalta jolloin en ollut täyttänyt kahtatoista vuotta, mutta en juurikaan sitä myöhäisemmältä ajalta, olen miettinyt seuraavaa.

Voisiko syy olla siinä, että olin 12-vuotiaana onnettomuudessa, jossa sain iskun päähäni. Ajoin polkupyörällä kolarin auton kanssa ja jouduin yli kahdeksi viikoksi sairaalaan. Päässäni oli kallonmurtumia, eli mistään pienestä tärähdyksestä ei ollut kyse. Isku kohdistui pään oikealle puolelle, eli kun lensin auton tuulilasiin, olin ilmeisesti pää vasemmalla kääntyneenä. Ja mitä onkaan oikealla puolella aivoissa juuri siinä paikassa, mihin pahin isku kohdistui...

Temporal Lobe
"We use the language center to appreciate music, which spans both sides of the brain, though language and words are interpreted in the left hemisphere while music and sounds are inerpreted in the right hemisphere,"

Todennäköisesti tuolla asialla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa, mutta saahan sitä kuvitella. Se sopisi hyvin tarinaan.

En ole koskaan juuri kuunnellut oman aikani/sukupolveni musiikkia, jos Juicea ei lasketa. Oma mielenkiintoni kohdistui aina vanhempaan 1960-luvun-1970-luvun alun proge&classic rock-aikaan ja toisaalta klassiseen musiikkiin pääosin ennen 1900-lukua.

Musiikissa on aina muotoja, jotka kiinnostavat, toiset eivät. Arvokkaita ovat.

Vielä kun tässä ehti, niin pari mielenkiintoista musiikkilistaa kuluneelle vuodelle. Ensimmäisenä tämän hetken suurimmat bändit, perustuen keikkojen myyntilukuihin. Luvut ovat kansainvälisiä; keikka- ja oheismyynnin osalta täysin omassa luokassaan olisi Taylor Swift, joka takoi tänä vuonna yli 1,4 miljardin dollarin tuotot. Hän on kuitenkin country- ja pop-laulaja, joten ei ole mukana tässä listassa.

Top 10 Highest-Grossing Rock Tours of 2023 (https://www.billboard.com/lists/top-rock-tours-2023-list/) (billboard.com):

1. Coldplay
2. Elton John
3. Depeche Mode
4. Metallica
5. Dead & Company (Grateful Dead with John Mayer
6. Guns and Roses
7. Blink 182
8. Muse
9. RHCP
10. Phish


Eniten hämmästytti se, että wanha kunnon Depeche Mode oli kolmantena!

Toinen lista onkin sitten julmetun pitkä. Se sisältää noin -summat siitä, paljonko jonkin yksittäisen bändin buukkaaminen keikalle maksaa alkavana vuonna. Nämä ovat siis yksittäisen keikan summia, eivät bändien kiertuesummia. Listalta löytyvät todennäköisesti sinunkin kansainväliset suosikkiesiintyjäsi. Eipä muuta kuin leikkimielisesti laskemaan, paljonko ikiomien festareiden järjestämiselle kertyisi hintaa esiintyjien buukkaamisen osalta!

https://lambgoat.com/lists/5/how-much-it-costs-to-book-your-favorite-band-in-2024/ (https://lambgoat.com/lists/5/how-much-it-costs-to-book-your-favorite-band-in-2024/) (lambgoat.com).

Wanha kunnon YUP tekee paluun! Ilman Martikaista ja instrumentaalisena, mutta voi Jeesuksen pöksyt pappilan pyykkinarulla, että tieto teki minut iloiseksi! :)

"Joka kevät kun leppä kukkii kylän nuoret miehet hakataan"...