kantapaikka.net

Yleiset => Tiede => Aiheen aloitti: kertsi - heinäkuu 09, 2019, 10:55:06

Otsikko: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - heinäkuu 09, 2019, 10:55:06
Jokaisella meillä on joko edessä tai takana luopumisia, on läheisten kuolemia, avioeroja, terveyden menettämisiä, kodin menettämisiä, tai jonkun muun tärkeän asian menettämisiä tai niistä luopumisia. Minkälaisia keinoja selviytyä surusta on?

Tässä eräs keino, polkupyörävaellus Himalajan vuoristoon:
Polkupyörällä Himalajalle (https://areena.yle.fi/1-3826522)

ja artikkeli hänestä Kun Matti Rämö, 56, löysi sisäisen rauhan pyöräilemällä, hän polki Himalajalle ja vei äitinsä tuhkat Gangesiin: "Halusin osoittaa itselleni, että olen parantunut" (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/yhden-miehen-karavaani-matti-ramo-loytaa-sisaisen-rauhan-pyorailemalla)

Ihmiset tekevät pyhiinvaelluksia, esim. Santiago de la Compostelaan. Ehkä se voisi toimia myös.Tai rinkkavaellus. Japanin vuoristossakin on jokin pitkä pyhiinvaellusreitti majatalojen ketjuineen.

Matkanteko, tai ylipäätänsä jokin vähän monotoninen mutta kuitenkin tarkkaavaisuutta vaativa lihastyö, voisi antaa lepoa synkistä ajatuksista, kun pitää keskittää huomionsa johonkin.

Vaellus voi olla eräänlainen siirtymäriitti. Esimerkiksi siirtymä sellaisesta, jolla on lähiomainen, sellaiseksi, jolla ei enää ole lähiomaisia, tai muutos jonkun lapsesta sellaiseksi, joka kuuluu sukupolveen, joka on seuraavaksi lähtövuorossa. Ehkä jonkinlaista oman kuolevaisuutensa työstämistä?

Mitä muita hyviksi havaittuja selviytymiskeinoja on?

Mitä on surutyö?
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: hibiscuc - heinäkuu 09, 2019, 12:08:23
Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 09, 2019, 10:55:06
Jokaisella meillä on joko edessä tai takana luopumisia, on läheisten kuolemia, avioeroja, terveyden menettämisiä, kodin menettämisiä, tai jonkun muun tärkeä asian menettämisiä tai niistä luopumisia. Minkälaisia keinoja selviytyä surusta on?

Tässä eräs keino, polkupyörävaellus Himalajan vuoristoon:
Pölupyörällä Himalajalle (https://areena.yle.fi/1-3826522)

ja artikkeli hänestä Kun Matti Rämö, 56, löysi sisäisen rauhan pyöräilemällä, hän polki Himalajalle ja vei äitinsä tuhkat Gangesiin: "Halusin osoittaa itselleni, että olen parantunut" (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/yhden-miehen-karavaani-matti-ramo-loytaa-sisaisen-rauhan-pyorailemalla)

Ihmiset tekevät pyhiinvaelluksia, esim. Santiago de la Compostelaan. Ehkä se voisi toimia myös.Tai rinkkavaellus. Japanin vuoristossakin on jokin pitkä pyhiinvaellusreitti majatalojen ketjuineen.

Matkanteko, tai ylipäätänsä jokin vähän monotoninen mutta kuitenkin tarkkaavaisuutta vaativa lihastyö, voisi antaa lepoa synkistä ajatuksista, kun pitää keskittää huomionsa johonkin.

Vaellus voi olla eräänlainen siirtymäriitti. Esimerkiksi siirtymä sellaisesta, jolla on lähiomainen, sellaiseksi, jolla ei enää ole lähiomaisia, tai muutos jonkun lapsesta sellaiseksi, joka kuuluu sukupolveen, joka on seuraavaksi lähtövuorossa. Ehkä jonkinlaista oman kuolevaisuutensa työstämistä?

Mitä muita hyviksi havaittuja selviytymiskeinoja on?

Mitä on surutyö?

Ihmiset kokevat surun eri tavoin. Minä uskon, että suremisesta on haittaa seka surijalle itselleen, että vainajalle. Kuolema on yhtä luonnollista kuin syntymäkin. Kun isäni kuoli, vaimoni soitti minulle Itäkeskukseen, jossa olin ostoksilla ja kertoi asian. Menin syrjemmälle itkemään ja se oli siinä. Kotona luin Tiibetiläistä kuolleiden kirjaa isälleni, koska tunsin, että kirjan lukeminen isälle auttoi häntä jättämään "välitilan" ja siirtymään eteenpäin. Arvostin ja kunnioitin isääni. Hän oli minulle erittäin tärkeä henkilö, joka uskoi ja luotti minuun, mutta varsinaista surutyötä en tehnyt koskaan. Siihenei ollut tarvetta. Kohta on äitini vuoro ja olen luvannut viedä ja sirotella hänen tuhkansa äidin synnyinkodin alppiruusujen juurelle Pohjois-Karjalaan.

Matti Rämö on merkittävä tuttuni, eikä hän ole mikään mielikuvitusystävä. Sain käsityksen, että Matin isä oli Matille läheisempi kuin hänen äitinsä. Matti asui isänsä talon sivurakennuksessa Pakilassa avioeronsa jälkeen ja huolehti isästään loppuun saakka. Tämän enempää en halua kertoa Matista, mutta käsitykseni mukaan tuo polkupyörämatka Intiaan oli enemmänkin jotain muuta kuin surutyötä.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - heinäkuu 09, 2019, 12:51:40
Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 09, 2019, 10:55:06
Japanin vuoristossakin on jokin pitkä pyhiinvaellusreitti majatalojen ketjuineen.

Pyhiinvaellusrettejä on useitakin. Suurin osa Japaniahan on vuoristoa.
http://longtrail.jp/trail_e.html
http://longtrail.jp/index_e.html
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - heinäkuu 09, 2019, 13:00:49
Lainaus käyttäjältä: hibiscuc - heinäkuu 09, 2019, 12:08:23Menin syrjemmälle itkemään ja se oli siinä. Kotona luin Tiibetiläistä kuolleiden kirjaa isälleni, koska tunsin, että kirjan lukeminen isälle auttoi häntä jättämään "välitilan" ja siirtymään eteenpäin.
Kiintoisaa. Osaatko parilla lauseella kuvata sitä kirjaa? En tiedä siitä mitään. Auttoiko lukeminen sinua itseäsi?
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: hibiscuc - heinäkuu 09, 2019, 13:57:12
Tiibetiläinen kuolleiden kirja kertoo Tiibetin buddhalaisesta näkemyksestä elämästä, elämän ja kuoleman välisestä elämästä, kuolemasta sekä kuoleman jälkeisestä elämästä. Siinä opetetaan, kuinka ihminen voi auttaa kuolevaa ja kuollutta toimimaan kuoleman jälkeen. Tehokkain tapa auttaa kuolevaa tai kuollutta bardossa, välitilassa, on lukea hänelle Tiibetiläistä kuolleiden kirjaa ääneen, mutta ääneen lukeminen ei ole välttämätöntä.

Kirjassa kuvataan, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Buddhalaiset uskovat kuolemanjälkeiseen elämään, jälleensyntymään ja karmaan. Tuossa kirjassa kerrotaan myös noista asioista. En lukenut isälleni kirjaa tehdäkseni surutyötä, vaan auttaakseni häntä ymmärtämään, mitä fyysisen kuoleman jälkeen tapahtuu, mikäli nyt mitään tapahtuu. Minulle tuon kirjan lähestymistapa oli tuttua jo vuosien varrelta ja siksi luinkin isälleni Tiibetiläistä kuolleiden kirjaa.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 05, 2019, 22:10:18
On olemassa erilaisia sururyhmiä, esimerkiksi Mielenterveyden keskusliiton ja seurakuntien.
Esim.
https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/ryhmiss%C3%A4/l%C3%A4heisens%C3%A4-menett%C3%A4neille

Olettaisin, että sururyhmä voisi auttaa tilanteessa, jossa ei oikein ole sanoja surunsa ja muiden tunteiden kuten häpeän, syyllisyyden, vihan tms. kuvaamiseen ja tunnistamiseen. Ryhmä voi kyselemällä ja myötäelämällä tukea, ja muita kuunnellessa voi myös oppia jotain omistakin tuntemuksistaan ja ajatuksistaan.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 11:17:35
Jos haluaa auttaa toista ihmistä tämän surussa, ainakaan ei kannata vähätellä toisen surua, niin kuin Brutto tässä:

https://kantapaikka.net/index.php/topic,1328.msg115019.html#msg115019
LainaaJos minulla olisi epämiellyttäviä ja traumaattisia kokemuksia, toivoisinkin että joku tulisi mitätöimään ne. Mitättömät kokemukset eivät enää tuntuisi niin pahalta. Johonkin tämän suuntaiseen Valtaoja pyrkikin. Ikään kuin lohduttamaan.

Tuo ehkä oli kieli poskella tehty trollaus, enkä oikeasti usko, että jos esimerkiksi Bruton tytär kuolisi, hän toivoisi itseään kohdeltavan tuolla tavalla. Tai mistäs minä tiedän, ehkä tuollaisiakin ihmisiä on kuin Brutto on, tai esittää olevansa. En vaan ole sellaisiin törmännyt oikeassa elämässä. Onneksi.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 11:47:26
Sanon kai itsestään selvyyden, mutta suruja ja surijoita on monenlaisia, yhdellekin ihmiselle voi osua monenlaista, kaikesta ei selviä "samalla sapluunalla".

Pohjimmiltaanhan suru on tunne siinä kuin muutkin, viha, rakkaus, kateus, ihastus...eli tavallaan ei sen kummempaa. Riippunee kovasti tilanteesta ja asiasta, miten tunteet ilmenevät, kuinka voimakkaina, jne.

Yksinkertaistaen itse ajattelen, että surusta selviää suremalla. Antaa surettaa, itkettää, harmittaa, suututtaa, niin paljon kuin asia vaatii. Antaa siis surunkin tulla. Pyrin toki samalla omassa elämässäni siihen, että suru ei vie kokonaan tilaa muulta, siis että elämään mahtuu muitakin tunteita ja asioita kuin suru.

Minua siis on auttanut toisten kanssa oleminen, heidän elämäänsä osallistuminen, jos oma on täynnä surua, kiinnostuminen kaikesta muusta. Tässä mielessä jokin vaellus tms. varmaan on hyvä keino, jos on sen luonteinen, että fyysinen tekeminen on mielekästä ja hoivaavaa.

Koska olen vähintäänkin skeptinen bardojen ja uudelleen syntymisien suhteen, en saisi apua ajatuksesta, että vaikutan poismenneen tulevaan elämään, mutta miksei, jos se jollekulle toimii.

Sen sijaan olen yrittänyt muistaa ennen kaikkea sen, että olen hyvin harvoin ainut, joka suree. Eli sama asia koskettanee muitakin ja voimme ehkä auttaa toisiamme tässä surussa. Olla vaan läsnä ja mitä kukakin tarvitsee. Vaikeaa on välillä muistaa, että toinen ei ehkä sure samoin kuin sinä ja sitäkin pitää "jaksaa" tai onko tuo edes hipsuissa, välillä voi olla vaikea jaksaa toisen puhetta, kun itse olisi vain hiljaa, tai päinvastoin, kestää puhumatta, vaikka mieli tekisi.

Eikä kyllä minuakaan auta yhtään se, että tullaan kertomaan, miten pienen mittaluokan asia suruni on, kyllä minä sen tiedän kertomattakin.

T: Xante
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 11:48:02
Chattailin erään exäni kanssa toissa päivänä ja kerroin kuulumiset (että ex-mieheni on kuollut). Kerroin, että pohdin sitä, miksi ihmeessä hän ei kertonut sairastavansa pitkälle edennyttä ja levinnyttä syöpää, silloin kun viimeisen kerran puhuimme puhelimessa. Tämä exä, jonka kanssa chattailin (eräällä kielellä, joka ei ole suomi), ymmärsi ex-miestäni. Ehkä heissä kahdessa on jotain samaa.

Tämä exäni arveli aluksi, että jos hänellä todettaisiin pian kuolemaan johtava syöpä, hänkään tuskin kertoisi siitä kenellekään. Hän sanoi, ettei haluaisi vahingoittaa ihmisiä (kertomalla), ja että hän haluaisi tulla unohdetuksi mahdollisimman nopeasti. Kerroin hänelle, että kertomatta jättäminen vahingoittaa toista paljon pahemmin. Siihen hän vastasi, että kyllä, olisi pelkurin tie olla kertomatta, mutta se (kuoleminen) on niin yksityinen asia. Vastasin, että jäljelle jääneet olisivat vihaisia ja surullisia, jos heille ei kerrottaisi, koska he jäisivät miettimään, miksi heille ei kerrottu (ja koska  eivät saisi jättää hyvästejä). Hän kertoi esimerkin omasta elämästään, kun hän sairastui syksyllä vakavasti: hän ei halunnut häiritä tai vahingoittaa. Siinä juteltuamme hän päätyi muuttamaan mielipidettään ja sanoi, että olisi destruktiivista (tuhoavaa) olla kertomatta.

Jos ihminen haluaa tulla unohdetuksi, niin jättämällä kertomatta hän varmistaa, että tulee muistetuiksi - aivan vääristä syistä.

Yritän tässä kerätä rohkeutta soittaa ex-naapurilleni/naapurillemme, jonka kanssa ex-miehellä viimeisinä elinvuosinaan ilmeisesti oli suhde. Ex-anoppini kertoi, että ex-mieheni sai elämänsä lopussa joitakin onnellisia vuosia, mikä tekee minut iloiseksi (ja ihan pikkuisen mustasukkaiseksi, mutta ei paljon). Ex-anoppi myös kertoi, että tämä ex-naapurini on ollut aivan päreinä, ja soitellut monasti ex-anopilleni lohtua hakien. Jotenkin tunnen velvollisuudekseni soittaa tälle ex-naapurilleni. Ja itsekkäistäkin syistä haluan soittaa, jos vaikka selviäisi syy siihen, ettei ex-mieheni kertonut lähestyvästä kuolemastaan minulle. Olen kyllä kahden vaiheella, pitäisikö soittaa vaiko ei.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 11:55:18
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 11:47:26
Minua siis on auttanut toisten kanssa oleminen, heidän elämäänsä osallistuminen, jos oma on täynnä surua, kiinnostuminen kaikesta muusta. Tässä mielessä jokin vaellus tms. varmaan on hyvä keino, jos on sen luonteinen, että fyysinen tekeminen on mielekästä ja hoivaavaa.

Tämä korona-aika kyllä ehkäisee surun yhteisöllistä kokemista, ja lohdutuksen hakemista läheisiltä. Pandemia ehkäisee jopa hyvästien jättöä, jos esimerkiksi sairaalaan on vierailukielto. Ja hautajaisten järjestämistäkin se ehkäisee. Hautajaiset ovat jonkinlainen siirtymäriitti, siirrytään arvokkaasti ja formaaleja kaavoja noudattaen sellaiseen elämään, missä sitä toista ihmistä ei enää ole.

Harmittaa vietävästi, etten päässyt ex-mieheni hautajaisiin, kun en niistä tiennyt. - Niin paljonkin kuin hautajaisia inhoankin, silti harmittaa.

Ja vaikka itse olen ajatellut, että haluaisin itselleni aikanaan mieluummin tuhkauksen kuin arkkuhautauksen, niin nyt se ajatus, että rakkaani *) on tuhkattu ja siroteltu muistolehtoon X, kauhistuttaa.

*) tai oikeastaan hän ei tarkalleen ottaen ole minun rakkaani enää, vaan ex-naapurini rakas.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:07:41
Nyt, kun tiedossani ei ole, että minua vaivaisi mikään erityinen sairaus edes, saatika kuolemaan johtava, olisi helppo ajatella, että siinähän on jopa jotain ylevää, että pitää murheensa itsellään, eikä työnnä niitä toisten kannettavaksi. Lähtee ylpeänä selkä suorana itsekseen, painais oven kiinni perässään ja lähtis kävelemään.

Mutta.

Jos on elänyt toisten kanssa, jakanut heidän kanssaan elämää, niin onko todellakin sitten oikeus kuoleman edessä ikään kuin vetäytyä pois tästä diilistä? Ehkä tiukan moraalisesti ajatellen tietysti on oikeus, oma elämä, oma kuolema, mutta onko se reilua?

Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 11:48:02
Jos ihminen haluaa tulla unohdetuksi, niin jättämällä kertomatta hän varmistaa, että tulee muistetuiksi - aivan vääristä syistä.

Tämä on pistämättömästi sanottu. Taisi olla tästä puhetta jo itsemurhakeskustelussa, että jos lähtee omalla kädellä antamatta mitään vinkkiä, miksi (ns. itsemurhakirje), niin onhan se melkoinen arvuuttelun paikka jälkeenjääneille. Kukin sitten muodostaa oman käsityksensä ja teoriansa, joka tavallansa on kai ihan ok, mutta toisaalta pahimmassa tapauksessa aiheuttaa jopa välirikkoja perheessä, kun näitä teorioita sitten riidellään oikeammuusjärjestykseen.

Sitä, miksi Kertsin ex ei kertonut, on mahdoton arvailla, mutta yksi syy on kyllä yleinen: hän itse ei olisi kestänyt Kertsin surua. Hän ei halunnut ottaa vastaan niitä tunteita, joita se keskustelu olisi herättänyt. Ilmeisesti jo ihan ero otti hvetin koville, entä sitten lopullinen ero?

Ymmärrän ratkaisukeskeisenä ihmisenä todella hyvin sen tunteen, kun jää vastauksia vaille. Sehän on ihan yhtä stanaa!! Kun ajattelee, että mikä tahansa ratkaisu olisi parempi kuin tämä ilmassa roikkuva jossittelu, jota ei saa päässään vaikenemaan!

Voisiko ajatella niin, että tämä oli nyt se viimeinen rakkaudenteko, yrittää ymmärtää tätä päätöstä, vaikka itselle se on todella epämieluinen, olivat sen syyt aivan mitkä tahansa?

Mitä tulee soittoon ex-naapurille, sanoisin vierestä, että riippuu täysin väleistä, joissa olitte. Jos ne olivat hyvät, siitä voisi olla apua, mutta vain siinä tapauksessa, että soitto tavallaan kohdistuu yhteiseen suruunne, ei siihen, että ex ei kertonut sinulle. Nimittäin olettaisin, että menetyksen keskellä kun itsekin on, ei halua joutua selittelemään toisen tekoja, vaikka niistä jotain tietäisikin. Lisäksi hän voi kokea sinusta vähän enemmänkin kuin vähän mustasukkaisuutta, sillä vaikka exän kanssa hyvin toimeen tuleminen on hieno juttu, se ei aina semmoisena nyxälle näyttäydy. Mutta uskon, että tämänkin tiedät, siis miten on, sen perusteella, millaiset välinne naapureina olivat.

Toivottavasti en ole tapani mukaan norsu porsliinin keskellä tässä ajatuksineni, ne eivät ole tarkoitettu tietenkään neuvoiksi tehdä niin tai näin, vaan ainoastaan ovat ajatuksia, joita tämä minussa herättää.

T: Xante

Muoksis: ja onhan hän edelleenkin sinunkin rakkaasi, sellaisia ovat ihmiset, joita rakastamme. Tapoja on erilaisia, siis rakastaa, mutta ei se rakkautta poista tai vähennä.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Hippi - joulukuu 29, 2021, 12:12:44
Xante tuolla jo sanoikin, että meitä on moneksi, surijoissakin.

Tähänastisista läheisten kuolemista olen selvinnyt hetken itkuilla, jos sitäkään. Ex-mieheni kuoleman jälkeen suretti ehkä enemmän. Ei niin, että häntä olisin mitenkään kaivannut tai surrut, vaan suretti tyttöjen suru. Siinä oli myös enemmän tekemistä, kun autoin hiukan järjestelyissä ja etenkin sen asuinläävän tyhjentämisessä.

Aika kädettömäksi tunsin itseni silloin, kun työkaverini sai miehensä työpaikalta lähetystön, jolla oli asiana, että kaverini mies oli kuollut työmatkalla jenkeissä. En ollut edes kovin läheinen tuon työkaverini kanssa, mutta olin opettelemassa hänen hommiaan, sillä tämä oli viikon päästä jäämässä äitiyslomalle. Lähetystön poistuttua hän tuli kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tuli siinä itsellenikin kyynelet ehkä juuri siksi, etten tiennyt mitä sanoa. Ruokatunti oli alkamassa ja lähdettiin ulos, ostettiin jäätelöt ja istuttiin niitä syömään. Siinä kaverini alkoi kyselemään, miten yksinhuoltajana pärjää. Siitä sitten alettiin puhumaan, millaista se on. Työpäivän jälkeen hän pyysi, että tulisin vielä odottamaan, että miehen vanhemmat ehtivät tulla Keski-Suomesta. Kävin hakemassa lapseni pk:sta ja menimme yhdessä kaverini luo. Jatkettiin juttelemista kaikenlaisista asioista ja miehen vanhempien saavuttua, lähdimme pois.

Itse olin aika lailla samanlainen, että ensishokista päästyäni katse eteenpäin. Kuolema vaan on osa elämää.

Muutenkin sosiaalisesti hiukan kömpelönä en osaa näitä vakiofraaseja lasketella. Pikemminkin sitten kuuntelen. Jokunen vuosi sitten yhden aika läheisen työkaverin mies sai tiedon syövän uusiutumisesta ja se oli tietysti vaimollekin kova isku, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Monena aamuna istuin hänen huoneessaan ja puitiin maailman menoa ja joskus jopa työasioitakin. Aika harvoin hän miehestään mitään sanoi, mutta jälkeenpäin sanoi, että aamuiset juttutuokiot olivat hänelle niin kovin tärkeitä. Olin vähän hämmentynyt, kun en sitä niin edes osannut ajatella.

Olen joskus sanonut, että olen enemmänkin surrut ja muistellut edesmenneitä kissojani. Olkoon se sitten jonkun mielestä julmaa tai muuten sopimatonta, mutta niin se vaan on. En tiedä miksi.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:16:30
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 11:47:26
Pohjimmiltaanhan suru on tunne siinä kuin muutkin, viha, rakkaus, kateus, ihastus...eli tavallaan ei sen kummempaa. Riippunee kovasti tilanteesta ja asiasta, miten tunteet ilmenevät, kuinka voimakkaina, jne.

Kyllä, tavallaan. Ja toisaalta suru liittyy jotenkin enemmän omaan itseen, omaan minuuteen. Ainakin omalla kohdallani. Kun äitini kuoli, hajosin vähän. Ajan myötä ehkä sain kursittua itseni jotenkin kasaan, ja ehkä olin äitini kuoleman takia sekä vahvempi että hauraampi. En oikein osaa selittää miten. Suru on luopumista. Ehkä siinä luovutaan jostain palasesta omassa itsestään - jos on kasvanut yhteen jonkun ihmisen kanssa, niin kuin lapsi äitinsä kanssa (varsinkin tyttölapsi) tai niin kuin pitkässä avioliitossa puolisonsa kanssa.

Ex-mieheni kuolemaa prosessoidessani olen samalla prosessoinut nuoruuttani, sillä olin nuori, kun tapasin ex-mieheni, ja nuorehko aikuinen, kun hänet jätin. Olen katsellut valokuvia meistä, ja olen hänen lisäkseen kaivannut myös nuorta (ja nykyistä paljon nätimpää) itseäni.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:20:46
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:07:41

Sitä, miksi Kertsin ex ei kertonut, on mahdoton arvailla, mutta yksi syy on kyllä yleinen: hän itse ei olisi kestänyt Kertsin surua. Hän ei halunnut ottaa vastaan niitä tunteita, joita se keskustelu olisi herättänyt. Ilmeisesti jo ihan ero otti hvetin koville, entä sitten lopullinen ero?

Bingo! Tämä.

Ehkä hänellä oli riittävästi tekemistä jo omienkin tunteidensa kanssa. Ja ehkä en edes olisi ollut kykeneväinen lohduttamaan häntä oman masennukseni takia (mistä seuraa itselläni ajatus omasta kelvottomuudestani lähimmäisenä/kanssaihmisenä - masentuneen tulkinta).

Ja kyllä, jo pelkkä erokin otti tavattoman koville meille molemmille.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:32:13
Taisi olla viimesessä keskustelussamme viime vuonna, kun mainitsin olevani melko totaalisessa koronaeristyksessä kotonani, koska olen moninkertaisesti riskiryhmäläinen. Ehkä silläkin oli vaikutusta siihen, ettei ex-mieheni kertonut.

Tai sillä, että hän tuolloin sattui styylaamaan ex-naapurimme kanssa, mistä hän ei ollut maininnut minulle mitään, sattuneesta syystä - eikä asia oikeastaan minulle kuulunutkaan tuolloin, enää.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:33:17
Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:20:46
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:07:41

Sitä, miksi Kertsin ex ei kertonut, on mahdoton arvailla, mutta yksi syy on kyllä yleinen: hän itse ei olisi kestänyt Kertsin surua. Hän ei halunnut ottaa vastaan niitä tunteita, joita se keskustelu olisi herättänyt. Ilmeisesti jo ihan ero otti hvetin koville, entä sitten lopullinen ero?

Bingo! Tämä.

Ehkä hänellä oli riittävästi tekemistä jo omienkin tunteidensa kanssa. Ja ehkä en edes olisi ollut kykeneväinen lohduttamaan häntä oman masennukseni takia (mistä seuraa itselläni ajatus omasta kelvottomuudestani lähimmäisenä/kanssaihmisenä - masentuneen tulkinta).

Ja kyllä, jo pelkkä erokin otti tavattoman koville meille molemmille.

En usko, että hän olisi varsinaisesti lohdutusta kaivannutkaan, sillä milläpä nyt realistisesti lohdutat. Tilanne on lohduton.

Mutta ehkä hän myös ajatteli, että haluaa jättää sinulle sen nuoruuden kuvan, mielikuvat ja muistot kauniista, eikä tästä, mikä nyt on edessä. Ja ehkä myös itselleen.

Tuo on totta, että ainahan kun menetämme jotain, ajattelemme, mitä oli ja ennen kaikkea, mitä olisi voinut olla. Toisaalta siinähän on surun haikea, harmaa juova mustassa pilvessä: saamme tavallaan pitää sen unelman, kuvitelman, mitä kaunista on, se ei mene todellisuuden käsissä rikki.

T: Xante
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:39:14
Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:20:46
Ja kyllä, jo pelkkä erokin otti tavattoman koville meille molemmille.

Ero tuntui siltä, kun olisi ehdoin tahdoin antanut amputoida kätensä tai jalkansa. Niin rankka se oli. Lis.: Ja niin välttämätöntä. Yhtä välttämätöntä kuin on raajan amputaatio silloin, kun siinä on kuolio. Ilman amputaatiota lähtee henki. Ilman eroa ehkä olisi lähtenyt myös. Viimeisinä avioliittovuosina minusta tuli liki mykkä. Näin jälkikäteen nähden, taisin masentua pahemman kerran tuolloin ensimmäistä kertaa. Luulen, että ex-miehenikin oli tuolloin ennen eroa (ja varsinkin sen jälkeen) masentunut. Sen tajusin vasta chattailtuani exäni kanssa - hänelle olin kertonut ajasta ennen avioeroa ja sen jälkeen.

Oli monia syitä olla eroamatta. Ja vielä useampia ja painavampia syitä erota.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:50:24
Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:39:14
Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 12:20:46
Ja kyllä, jo pelkkä erokin otti tavattoman koville meille molemmille.

Ero tuntui siltä, kun olisi ehdoin tahdoin antanut amputoida kätensä tai jalkansa. Niin rankka se oli. Oli monia syitä erota, ja oli monia syitä olla eroamatta.

Ja kaikkia näitä tarkastelee hieman eri tavalla, eri aikakausina. Siinä on vaan se, että elämässä tuppaa käymään, kuten siinä käy, eikä ne jossittelut useinkaan muuta mitään.

Elämän aito algoritmi lienee vielä selvittämättä, joten silleen lastuna mennään.

T: Xante
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: ROOSTER - joulukuu 29, 2021, 13:03:33
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:50:24
Elämän aito algoritmi lienee vielä selvittämättä, joten silleen lastuna mennään.

Sattumalla on hiukan liiankin suuri osuus, eikä se jakaannu tasan.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 13:15:47
Lainaus käyttäjältä: Hippi - joulukuu 29, 2021, 12:12:44
Itse olin aika lailla samanlainen, että ensishokista päästyäni katse eteenpäin. Kuolema vaan on osa elämää.

Muutenkin sosiaalisesti hiukan kömpelönä en osaa näitä vakiofraaseja lasketella. Pikemminkin sitten kuuntelen. Jokunen vuosi sitten yhden aika läheisen työkaverin mies sai tiedon syövän uusiutumisesta ja se oli tietysti vaimollekin kova isku, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Monena aamuna istuin hänen huoneessaan ja puitiin maailman menoa ja joskus jopa työasioitakin. Aika harvoin hän miehestään mitään sanoi, mutta jälkeenpäin sanoi, että aamuiset juttutuokiot olivat hänelle niin kovin tärkeitä. Olin vähän hämmentynyt, kun en sitä niin edes osannut ajatella.

Silloin kun äitini kuoli, eräs opiskelukaverini tokaisi jotain siihen tyyliin, että koska en ole uskossa, hän ei voi lohduttaa. Hän on katolilainen, tai oli ainakin tuolloin. Menetin kontaktin häneen aika pian tuon jälkeen. Vähän otin pahalla tuon hänen tokaisunsa.

Mutta tosiaankin, oikeasti lohduttavia asioita sanottavaksi on vaikea keksiä. Ainakin on vihoviimeinen asia ehdottaa uuden lapsen laittamista lapsensa juuri menettäneelle. Ja joillekin ihmisille surun vähättely on vihoviimeinen asia. Ylipäätänsä ihmiset ovat herkemmillä surun hetkellä, loukkaantuvat herkemmin ties mistä mitättömistäkin syistä.

Mutta tuo, mitä Hippi kuvasi omista kokemuksistaan on huippujuttu: Se että ylipäätänsä on läsnä, auttaa usein. Se, että kuuntelee, mitä toisella on sanottavaa.

Ei tarvitse "ratkaista" mitään. Eikä ehkä edes ole toimivaa lohdutusta olemassa?

Olen lukenut puolisonsa menettäneiden kokemuksista, että pahinta on se, että surevaa aletaan karttaa kuin spitaalista, kun ei tiedetä, miten voisi lohduttaa, tai kun ei pystytä ottamaan vastaan mitään, esimerkiksi kohtaamaan toisen surua. Itse olen aika kehno lohduttamaan ehkä masennukseni takia, ja aika kehno kohtaamaan toisen surua. Jo puhelimella soittaminen (surevalle tai oikeastaan kenellekään) tekee tiukkaa.

Suruun ehkä voi jäädä kiinni. Ehkä surusta puhuminen tai kirjoittaminen auttaa prosessoimaan asiaa, ja ehkä sillä tavoin voi päästä eroon surusta? Vai kaivautuuko siinä enemmän siihen suruunsa kiinni? Parempi hankkia muuta ajateltavaa?
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Hippi - joulukuu 29, 2021, 14:16:51
Vähän tuntui ilkeältä sekin, että minut haukuttiin koulussa isäni kuoleman jälkeen. Oli ensimmäisiä koulupäiviä kesän jälkeen ja kaikki kertoilivat missä olivat olleet ja mitä tehneet. Minä sitten tyhmyyksissäni sanoin isäni kuolleen ja likat siinä olivat aivan järkyttyneitä, jotta "miten sä voit noin sanoa ihan tavallisesti, kun isä on kuollut?". Kanalauma siinä aikansa kaakatti aiheesta, miten he olisivat surun murtamia pitkään, jos vanhemmista jompi kumpi kuolisi.

Miten olisi pitänyt sanoa? Olisiko pitänyt itkeä pillittää siinä vai mikä olisi ollut oikea tapa? Olin tuossa vaiheessa asian jo käsitellyt loppuun, kun hautajaisista taisi tuossa vaiheessa olla jo pari viikkoa.

Osaksi isän kuoleman ansiota taisi olla sekin, että vähän paremmin taisin sen loppukirin ottaa lukiossa, sillä vain pari päivää ennen kuolemaansa oli isä pyytänyt, etten sittenkään jättäisi koulua kesken, kun oli niin vähän enää jäljellä. Hän lupasi jopa, että koko kesän ansiot saisin pitää itselläni, jos lupaan mennä kouluun takasin. Olin jo ottanut vakiduunin, mutta en ollut irtisanonut itseäni koulusta siinä vaiheessa. Oli sen verran paskaduuni, että ei tuon enempää tarvinnut taivutella koulun jatkamiseen. Joka tapauksessa annettua lupaustani en voinut enää perua, vaikka välillä koulu edelleen maistui puulta.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 14:35:43
Ehkä surun kestolle on ehkä jonkinlaiset sosiaaliset normit, surun "pitää" kestää tarpeeksi kauan (ollakseen "oikeaa" surua) ja toisaalta suru "ei saa" kestää liian kauan. Luulen, että on todella poikkeuksellista, että parissa viikossa on saanut prosessoitua asian pois mielestä. Mutta hyvähän se on, jos on saanut. Kanalauman kaakatus ja ryhmäpaine tietty varmaankin tuntuu tuollaisessa ^ tilanteessa pahalta. Jokaisella on oikeus surra omaan tahtiinsa.

Eräs sukulaisen sukulainen Facebookissa haikailee Facebookissa varmaan viidettä tai kuudetta vuotta
kuollutta aviomiestään (sattumoisin menehtyi syöpään hänkin). Jotenkin minusta se surun määrä tuntuu ylimitoitetulta, mutta en ole riittävän läheinen voidakseni puhua asiasta hänelle. Veljelleen taisin puhua siitä.

Suru voi jäädä päälle liian pitkäksi aikaa wikipedian mukaan:

LainaaPitkittynyt suru
Mikäli normaali surutyö eli menetyksen käsittely pitkittyy tai vaikeutuu normaalista, voi kyseessä olla komplisoitunut suru, joka on tulossa sairausdiagnoosiksi ICD-11 -tautiluokituksessa. Sen oireita voi hoitaa lääkkein, mutta tehokkaampaa hoitoa ovat muut terapiamuodot kuten silmänliiketerapia.[4]
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Hippi - joulukuu 29, 2021, 15:25:46
Mietinpä tuossa, että tuntemissani tapauksissa, joita ei kylläkään ole paljon, nuoren on nopeampaa päästä surusta yli ja jatkaa elämää.

Lapsuuden aikaisen likkakaverini äiti kuoli kaverini ollessa 10v. Kuolema oli tapahtunut kesäloman aikana, kun kaverini oli jossain sukulaisissa maalla. Jännitin kovasti tytön tapaamista, kun tämä oli vähän ennen koulun alkua palaamassa kotiin. Olin kuullut jo tapahtuneesta naapureilta, jotka olivat melkoisen järkyttyneitä tapauksesta.

Kun sitten tapasimme, kaverini oli "kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan". En muista puhuttiinko asiasta oikeastaan missään vaiheessa. jatkettiin vain niitä touhuja, jotka kesä oli keskeyttänyt. Eikä kyse ollut siitä, etteikö kymmenvuotias olisi jo asiaa ymmärtänyt.


Toisaalta sitten äitini suri ja itki äitiään, vaikka oli tämän taholta kokenut melkoisen kovaa kohtelua hyvinkin merkittävässä asiassa ja pahimmassa tapauksessa se olisi voinut maksaa äitini hengen. En todellakaan ymmärtänyt tuota.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Kopek - joulukuu 29, 2021, 17:10:18
Jos suree ihmistä, yleiset käyttäytymisnormit edellyttävät, että muut suhtautuvat asiaan arvokkaasti ja osanottavasti.

Jos suree jotain muuta kuin kuollutta ihmistä, yleiset käyttäytyminormit eivät edellytä mitään. Surevaa voi vapaasti pilkata ja sanoa, että sait minkä ansaitsikin. Häh, häh, hää.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: ROOSTER - joulukuu 29, 2021, 17:22:59
Lainaus käyttäjältä: Kopek - joulukuu 29, 2021, 17:10:18
Jos suree jotain muuta kuin kuollutta ihmistä, yleiset käyttäytyminormit eivät edellytä mitään. Surevaa voi vapaasti pilkata ja sanoa, että sait minkä ansaitsikin. Häh, häh, hää.

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Uusi tieto.

Normit ja moraalikäsitykset ovat tietenkin erilaisia siellä ja tuolla.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Norma Bates - joulukuu 29, 2021, 17:30:27
Kun isäni kuoli 1990-luvulla, silloinen työyhteisöni tuntui eristävän minut. Ne jotka olivat aiemmin jutelleet kanssani, vaikenivat. Voisi ajatella että asiaan vaikutti se että tietyn ajanjakson sisällä kolmelta muultakin ihmiseltä kuoli joku, mutta ne jotka vaikenivat, eivät olleet niitä jotka menettivät jonkun. Toisaalta lama pärähti pahana päälle ja ihmiset olivat aivan hysteerisiä että menee työ alta. Tuntui se silti oudolta olla parikymppisenä yhtäkkiä kuin jokin spitaalinen. Tällä fraasilla on vahva pohja todellisuudessa...!

Kun silloinen ainoa kaverini eli eka eksäni kuoli, silloinen kumppanini toka eksäni ei tuntunut ymmärtävän että olen ihan oikeasti menettänyt ihmisen. Lähdimme käymään miehen kämpillä ja hän vain istuutui katselemaan jotain sotadokumenttia telkasta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silmät pyöreinä katselin sitä touhua, ja sitten vihapäissäni aloin kiskomaan takkia päälleni että lähden tästä kotiin kun ei mistään piitata mitään. Tiristi hän sitten vähäsen piittaamista itsestään ulos.

Kun äitini kuoli 5 v sitten, ei minulla sillä hetkellä ollut kumppania (kuten ei paljon muulloinkaan vuoden 2010 jälkeen). Olimme kuitenkin tokan eksän kanssa kirjoitteluväleissä (tosin ne viimeisimmät kirjoittelut häneltä olivat pitkälti sitä että pyysi rahaa lainaksi - annoin, koska tiesin että hän maksaa takaisin, kuten maksoikin). Olisiko ollut puoli vuotta äitini kuoleman jälkeen hänestä pitkästä aikaa kuulin, ja kerroin sitten että äitini kuoli. Mies pahoitteli asiaa. Ja sen koommin en hänestä sitten enää kuullut mitään. Tuntui milteipä yhtä pahalta kuin se että hän minut jätti silloin 2010. Jostain kumman syystä haluan kuulla kaikista koskaan tuntemistani ihmisistä että mitä heille kuuluu.

Sain/jouduin käsittelemään äitini kuoleman täysin yksin, ja netissähän minua sitten heti tölväistiin asian johdosta, kun olin erehtynyt kuolemasta mainitsemaan. Oikein piti korostaa erityisesti sitä miten yksin nyt olen. Mutta enpä sitten tappanut itseäni, kuten ehkä kyseinen taho olisi toivonut. Vaikkei eläminen oikein kauheasti aina jaksa kiinnostaakaan, niin elän silkkaa vittumaisuuttani. En päästä muita niin helpolla että he pääsisivät minusta eroon. Mutta yhdentekevähän minun elämäni kumminkin on.

Suru varmaan hyvin pitkälti on väistämättä itsesääliä. Eihän se kuollut enää kärsi. Vaikka uskoisikin kuolemanjälkeiseen olemassaoloon, ei ole mitään pointtia uskoa mihinkään ikuiseen kärsimykseen tuonpuoleisessa. Uskoisin että kaikki tämä maallinen melske alkaa kuoleman jälkeen tuntumaan varsin mielipuoliselta ja jonninjoutavalta, jos fyysisen kehon tuhouduttua vielä joku tuntija, kokija ja pohtija olemassa on. Haluan uskoa että on, juuri sen vuoksi että tämä mainen vaellus tuntuu ajoittain niin pöhköpäiseltä että koko olemassaolo näyttäytyy irvokkaana jos tämä on vaan tässä.

Ei sitä voi kukaan toisen puolesta päättää minkä verran mitäkin tunnetta on säällistä kokea. Ikiajoiksi vain tunteeseen ei kannata takertua, lopputuloksena on ummehtunut lätäkkö josta elämä tukahtuu. Pitää virrata, liikkua. Eikä kai niin ihmeellistä ihmistä ole maan päällä elänytkään, ettäkö ei voisi kysyä jotta onkohan hän kaiken sen tunteen väärti. Ajoittain somessa kysellään että kenen muusikon olisit halunnut olevan vielä elossa. Joskus tekee mieli vastata että en kenenkään, koska mikään ei takaa sitä että he olisivat säilyttäneet luomisvoimansa yhtään sen pidempään kuin milloin se lähtö oikeasti toteutui.

Toki ihminen voi elää itseäänkin varten, ei hänellä tarvitse aina olla jotain annettavaa lajitovereilleen. Mutta jos ei hän koe mielekkääksi elää pidempään kuin elää, niin mitäpä siinä sitten. Väitetään että jotkut sairastuneetkin vain antavat periksi ja sitten kuolevat. Näin ehkä kävi äidilleni. Kaikki eivät halua velloa siinä kuoleman odottelussa koko sitä aikaa minkä elossa vielä kitkuttavat. Siksi asiaa ei ehkä kerrota ihan kaikille. Minun äidiltäni meinasi mennä hermo kun hänellä oli koko suku kuulema "kimpussaan" tuon tuostakin, sitten kun tiesivät että äidillä on syöpä. Sisarusparven vanhin jopa oli kärttänyt äidiltäni tietoa, kun äiti makasi sairaalassa syöpähoidossa, että äidin pitäisi päättää mikä virsi hänen hautajaisissaan soitetaan. Että missään vaiheessa ei saanut ajatella yhtään mitään muuta, ei hetkeäkään.

Itse olen vihainen tädilleni tuosta äitini kiduttamisesta. Ko. täti mankuu minua joka vuosi postikorteissaan käymään. Jopa 50-vuotiskorttini oheen hän oli liittänyt kuoreen valitusvirren jossa mäkätti siitä miten kukaan ei käy hänen luonaan, en minäkään. Kiitti vaan. Mutta parempi etten mene tapaamaan, koska ehkä kerrankin eläissäni saattaisin sanoa sukulaiselle pahasti. Asia mitä en ole tehnyt koskaan.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Kopek - joulukuu 29, 2021, 17:33:20
Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - joulukuu 29, 2021, 17:22:59

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Uusi tieto.

Normit ja moraalikäsitykset ovat tietenkin erilaisia siellä ja tuolla.

Jos Björn Wahlroos suree palanutta kartanoaan, yleisön sympatiat tuskin ovat samaa luokkaa kuin jos joku surisi kuollutta äitiään. Silti Björnin suru voi olla suurempaa. Se ei vain ole hyväksyttävää surua.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Hippi - joulukuu 29, 2021, 18:30:57
Mikä on surun mittayksikkö ja miten sitä voi mitata?

Tulee mieleen fyysisen kivun mittaaminen. Siitä ihminen voi sanoa arvionsa, miltä kipu hänestä tuntuu verrattuna aikaisempiin kokemuksiinsa ja verraten sitä ääriarvoihin kivuton -- äärimmäisen kova kipu. Sairaalassa tuota arviota tehdään asteikolla 1---10.

Mutta ihmisten kokemia kipuja ei voi verrata keskenään. Jonkun toisen arvoon 5 arvioitu kipu saattaa olla jollain toisella arvolla 3 tai arvolla 7 riippuen kyvystä kestää kipua ja aikaisemmasta kokemuksesta johtuvaa kykyä arvioida kipu mainitulle asteikolle.

Onko eri ihmisten surut lainkaan vertailukelpoisia?
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: ROOSTER - joulukuu 29, 2021, 20:10:10
Lainaus käyttäjältä: Kopek - joulukuu 29, 2021, 17:33:20
Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - joulukuu 29, 2021, 17:22:59

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Uusi tieto.

Normit ja moraalikäsitykset ovat tietenkin erilaisia siellä ja tuolla.

Jos Björn Wahlroos suree palanutta kartanoaan, yleisön sympatiat tuskin ovat samaa luokkaa kuin jos joku surisi kuollutta äitiään.

Tässä kohtaa pitää tarkentaa mitä tarkoitetaan sympatialla ja mitä empatialla. Kohtalaisen hyvä selitys:

Lainaus käyttäjältä: https://sitomo.fi/blog/sympatia-ja-empatia/Mitä sympatia on? (sym pathos, kanssa tuntea)
Sympatia on myötätuntoa, kykyä tuntea yhdessä toisen kanssa. Tuntiessaan sympatiaa ihminen samaistuu toisen ihmisen tunnetilaan pyrkimättä kuitenkaan ymmärtämään toista täysin. Ihminen ei asetu toisen asemaan tutkimaan tilannetta objektiivisesti vaan pyrkii myötäelämään ja myötätuntemaan samalla tavoin toisen kanssa, kuitenkin enemmän omasta näkökulmastaan käsin. Sympatia vahvistaa usein sen kohteen kokemaa tunnetta eikä negatiivisten tunteiden yhteydessä useinkaan vie tilannetta parempaan suuntaan.

Mitä empatia sitten on? (em pathos, tuntea sisälle)
Empatia tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen asemaan. Empatia on kykyä ymmärtää toisen tunteita, kyky ymmärtää toista sisällisesti. Empatia voi olla sekä tietoista yritystä asettua toisen asemaan että emotionaalista reagoivuutta, jossa vastataan toisen tunteisiin luonnollisesti pohtimatta tätä tietoisesti. Empaattinen ihminen ei pyri ylentämään eikä alentamaan itseään suhteessa toiseen, vaan on lähtökohtaisesti samanarvoinen ja samalla tasolla. Hän ei sääli tai voivottele, vaan kykenee myötäelämiseen. Empaattinen ihminen ei mene mukaan toisen tunnetilaan, vaan ymmärtää sen ja pystyy auttamaan paremmin kuin ihminen joka kokee sympatiaa toista kohtaan eli kokee yhdessä toisen kanssa. Voidakseen asettua toisen asemaan ei tarvitse mennä mukaan samaan tunnetilaan toisen kanssa. Sympatialla ja empatialla on selvä käsitteellinen ero, vaikka kovin usein se ei ihmisille tunnu selkeä olevankaan. Tiivistetysti voisi sanoa, että sympatia on toisen tunnetilaan mukaan menemistä, empatia toisen tunnetilan ymmärtämistä.

Kartanon palamiscasessa asian voisi käsittää niin, että sympatiseeraava ihminen suree tuhoa sitä kautta, miltä se omalle kohdalle sattuessa olisi tuntunut ja parkuu sitä vuolaasti.

Empaattinen ihminen taas ajattelee miten voisi olla avuksi parhaiten tässä kamalassa tilanteessa missä toinen on, läpsäyttää olalle ja kysyy: Lähdetkö olusille?
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 29, 2021, 22:09:22
Lainaus käyttäjältä: Hippi - joulukuu 29, 2021, 15:25:46
Toisaalta sitten äitini suri ja itki äitiään, vaikka oli tämän taholta kokenut melkoisen kovaa kohtelua hyvinkin merkittävässä asiassa ja pahimmassa tapauksessa se olisi voinut maksaa äitini hengen. En todellakaan ymmärtänyt tuota.

Ne surut ovat kai vielä rankempia, joihin on sekaantuneena muita tunteita kuten katkeruutta, vihaa, häpeää, katumusta, jne.. En tiedä, miten asia selitetään psykologiassa. Ehkä sekoittunut tunne on sen verran monitahoihinen, että sitä on vaikeampi kestää, kun siitä ei yhtä hyvin saa tolkkua kuin puhtaasta tunteesta?

Ihminen voi myös surra sitä äitiä / sellaista versiota äidistä, jota ei koskaan ollut - esim. sitä ideaalikuvaa äidistä, jonka hellästä huolenpidosta jäi paitsi. Silloin ei surra sitä todellista äitiä, vaan potentiaalista äitiä. Sitä mitä ilman itse jäi.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Hippi - joulukuu 30, 2021, 08:57:42
Tuosta kartanon palamisesta vedet tuskin minulle silmiin tulisi, kyllähän Nallella kartanoita riittää tai sitten rahaa uuden rakentamiseen.

Mutta kyllä meillä tuli töissä useammallekin vedet silmiin, kun saimme tietää, että edellispäivän suurena uutisena olleen rivitalopalon vieneen yhden työkaverimme kodin kaikkine tavaroineen. Onneksi oli kissat ja lompakko (=tärkeimmät paperit ja kortit) saatu pelastettua. Oitis polkaistiin käyntiin keräys, jotta pulaan joutunut saa vaatteita hankittua yms. muita välttämättömyystarvikkeita.

Kun tuo pulaan joutunut henkilö noin viikon päästä tuli töihin saatuaan järjesteltyä joitain käytännön juttuja, hänen kohtaaminen tuntui vaikealta. Mitä siinä osaa sanoa? Tosin, hän oli jo surunsa surrut tai piilottanut ja pystyi kertomaan tapauksesta ilman suurempaa tunteilua. Hän jopa heitti läppää, että nyt vihdoin tuli konmaritettua kunnolla ja kunhan talo saadaan rakennettua uudelleen, sinne hankitaan vain todella tarpeellinen.

Tuollaisessa tielanteessa on merkitystä sillä, kenelle onnettomuus tapahtuu. Tutulle tapahtuneena se kyllä menee tunteisiin itsellenikin, mutta vieraalle tapahtuneena ei ainakaan samassa määrin.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 30, 2021, 10:47:44
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 29, 2021, 12:07:41
Mitä tulee soittoon ex-naapurille, sanoisin vierestä, että riippuu täysin väleistä, joissa olitte. Jos ne olivat hyvät, siitä voisi olla apua, mutta vain siinä tapauksessa, että soitto tavallaan kohdistuu yhteiseen suruunne, ei siihen, että ex ei kertonut sinulle. Nimittäin olettaisin, että menetyksen keskellä kun itsekin on, ei halua joutua selittelemään toisen tekoja, vaikka niistä jotain tietäisikin. Lisäksi hän voi kokea sinusta vähän enemmänkin kuin vähän mustasukkaisuutta, sillä vaikka exän kanssa hyvin toimeen tuleminen on hieno juttu, se ei aina semmoisena nyxälle näyttäydy. Mutta uskon, että tämänkin tiedät, siis miten on, sen perusteella, millaiset välinne naapureina olivat.

Toivottavasti en ole tapani mukaan norsu porsliinin keskellä tässä ajatuksineni, ne eivät ole tarkoitettu tietenkään neuvoiksi tehdä niin tai näin, vaan ainoastaan ovat ajatuksia, joita tämä minussa herättää.

T: Xante

Muoksis: ja onhan hän edelleenkin sinunkin rakkaasi, sellaisia ovat ihmiset, joita rakastamme. Tapoja on erilaisia, siis rakastaa, mutta ei se rakkautta poista tai vähennä.
Kiitti Xante ajatuksistasi.

Tosiaankin, enpä tuota tullut ajatelleeksi, että ex-naapurinikin voi olla mustasukkainen ihan yhtä lailla, ja ehkä isommastakin syystä. Ex-mieheni käytti eronkin jälkeen (lukuunottamatta ensimmäistä vuotta?) puheluissaan yhä edelleenkin niitä ihania hellittelysanoja, mitä käytti silloinkin kun olimme naimisissa, ja hän myös teki tiettäväksi, että rakastaa yhä, vaikkei niitä sanoja sanonutkaan.

Ex-anoppini kokee rasittavana, että ex-naapurini soittaa usein hänelle, tukea hakien surussaan. Minun kanssani ex-anoppi sanoo kommunikaation olevan helppoa ja ihanaa, ja että hänelle tuli todella hyvä mieli, kun soitin. Meillä on aina ollut hyvät välit. Minulla on sellainen tuntuma, että ex-naapurini on ihan hajallaan edelleenkin, yli vuoden jälkeen ex-mieheni kuolemasta.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 30, 2021, 11:02:43
Tästä keskustelusta on se hyöty, että tajusin juuri, että itse asiassa ensimmäinen masennuskauteni taisi olla äitini kuoleman jälkeen, pari vuotta ennen avioeroa. Ex-mieheni sanoi jotenkin kummallisesti, että hänestä tuntui että syyttäisin häntä äitini kuolemasta, mikä on aivan absurdia. Asuimme kyllä niin kaukana vanhemmistani (ja olimme opiskeluaikana kovin köyhiä), että pystyin tapaamaan vain kerran, pari vuodessa äitiäni ennen kuin hän kuoli - tästä harvoin tapaamisesta oli minulla jatkuva huono omatunto, jota äitini kyllä ruokki. Ehkä avioliittoni jotenkin ehkäisi vanhempieni tapaamista, mutta se oli vain hyvä asia niin kauan kuin äitini eli: taisin tarkoituksella muuttaa kauas hänestä jo hyvin nuorena. Rakastin äitiäni, mutta koin hänet myös vähän rasittavana, manipuloivana.

Kun äitini kuoli, olin jotenkin helpottunut, että loppui se loputon vaatiminen, että tulisin käymään kotona. (Olin aina pitkään allapäin, kun olin käynyt vanhempieni kotona, sanoi ex-mieheni.) Ja sitten tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olin helpottunut. (Ihan kuin nytkin tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, että olen helpottunut, että vihdoin sain selville, miksi ex-mieheni ei enää soitakaan minulle, kun vihdoin sain soitettua hänelle?)
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Karikko - joulukuu 30, 2021, 12:16:13
Lainaus käyttäjältä: Kopek - joulukuu 29, 2021, 17:33:20
Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - joulukuu 29, 2021, 17:22:59

En ole tuollaisesta kuullutkaan. Uusi tieto.

Normit ja moraalikäsitykset ovat tietenkin erilaisia siellä ja tuolla.

Jos Björn Wahlroos suree palanutta kartanoaan, yleisön sympatiat tuskin ovat samaa luokkaa kuin jos joku surisi kuollutta äitiään. Silti Björnin suru voi olla suurempaa. Se ei vain ole hyväksyttävää surua.

Onko Björkan huusholli palanut, vai liekö tuo esimerkki?  Surua on monenlaista ja silti surut ovat samanlaisia, eli menetyksiä. No hänellä on aika paljon varaa menettää, joten se ei taida muissa ihmisissä kovin paljon sytyttää empatiantunteita.

Anteeksi vaan, mutta omakohtainen suru on aina parempi, kuin toisen suruun eläytyminen- se on jotenkin aidompaa, empatiakin lienee surua, joka koetaan omakohtaisesti, silloin se voi olla tilanteeseen enemmän sidoksissa.

Omaa surua usein myös ruokitaan muistelemalla sitä usein. Tunteesta luopuminen on vaikeaa, vaikka se tunne olisi epämiellyttävä.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Xantippa - joulukuu 30, 2021, 23:08:24
Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 30, 2021, 11:02:43
Tästä keskustelusta on se hyöty, että tajusin juuri, että itse asiassa ensimmäinen masennuskauteni taisi olla äitini kuoleman jälkeen, pari vuotta ennen avioeroa. Ex-mieheni sanoi jotenkin kummallisesti, että hänestä tuntui että syyttäisin häntä äitini kuolemasta, mikä on aivan absurdia. Asuimme kyllä niin kaukana vanhemmistani (ja olimme opiskeluaikana kovin köyhiä), että pystyin tapaamaan vain kerran, pari vuodessa äitiäni ennen kuin hän kuoli - tästä harvoin tapaamisesta oli minulla jatkuva huono omatunto, jota äitini kyllä ruokki. Ehkä avioliittoni jotenkin ehkäisi vanhempieni tapaamista, mutta se oli vain hyvä asia niin kauan kuin äitini eli: taisin tarkoituksella muuttaa kauas hänestä jo hyvin nuorena. Rakastin äitiäni, mutta koin hänet myös vähän rasittavana, manipuloivana.

Kun äitini kuoli, olin jotenkin helpottunut, että loppui se loputon vaatiminen, että tulisin käymään kotona. (Olin aina pitkään allapäin, kun olin käynyt vanhempieni kotona, sanoi ex-mieheni.) Ja sitten tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olin helpottunut. (Ihan kuin nytkin tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, että olen helpottunut, että vihdoin sain selville, miksi ex-mieheni ei enää soitakaan minulle, kun vihdoin sain soitettua hänelle?)

Olen täällä nyt vain pikaisesti kesken kaiken, mutta tahdon sanoa, että ymmärrän. Ja oletpahan vain mielessä!

Olet kantanut toisten puolesta kaikenlaista. Nyt se taakka on pois, joten toivoisin, että et ottaisi syyllisyyttä siihen tilalle.

GOT on tavallaan niin Hollywood, mutta pidin sanoista, että pitkä yöni on nyt valvottu.

Halaus,
Xante
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - joulukuu 31, 2021, 01:05:00
Kiitti, Xante!

Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: kertsi - tammikuu 04, 2022, 15:50:20
Sain vihdoin aikaiseksi soittaa ex-naapurilleni (voin kirjoittaa suomeksi asiasta, sillä hän ei osaa suomea). Osoittautui, että hän olikin lopussa ex-mieheni avovaimo, ja jopa asui joitain vuosia entisessä kodissamme. Se kyllä vähän kirpaisi. Joka tapauksessa oli hyvä, että soitin. Sain tietää, että syöpä oli edennyt nopeasti, ja ex-mieheni ei välttämättä edes tiennyt synttärieni aikoihin vielä sairastuneensa. Kunto oli kyllä heikennyt pikkuhiljaa noin puolessa vuodessa, oli hengästymistä portaissa jne.. Mitään muuta syytä en saanut selville sille, ettei hän minulle kertonut syövästään. Ex-mieheni ei kuitenkaan tarvinnut kuolla yksin, vaan ex-naapurini oli läsnä kädestä pitämässä, mistä olen kiitollinen.

Luulen, että meille molemmille oli tärkeää puhua. Ei ole monta sellaista ihmistä, joiden kanssa voin puhua ex-miehestäni, ja jotka tunsivat hänet. Tämä ex-naapurini oli ajatellut minua, mutta erinäisten syiden takia ei voinut ottaa yhteyttä, joten hyvä, että soitin. Ehkä soitan uudestaan, tai ehkä hän soittaa.

Uskon, että tuen hakeminen omilta tukiverkostoilta on tärkeää surusta selviytymisen kannalta. Ja jostain syystä oli kummallisen tärkeää tietää enemmän.

Niin kummalliselta kuin sekin tuntuu, minulla on eilen ja tänään ollut ikävä entistä kotiamme. Olen ikään kuin vaeltanut siellä muistoissani. Harmi, ettei juurikaan ole valokuvia sieltä. Olen muistellut, miten opiskelijabudjetilla tein meille kivan kodin, mitkä asiat siellä tuottivat iloa.

On ollut myös ikävä nuoruutta, sitä nuorta itseäni.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Xantippa - tammikuu 04, 2022, 17:10:45
Hyvä Kertsi, että sait soitettua!

Tavallaan ei liene ihme, että tämä uutinen nostattaa mieleen kaiken entisen ja myös muistot sekä ikävän tunteen.

Joku sanoi minulle joskus, että ikävä on ihana tunne, se kertoo rakkaudesta enemmän kuin mikään muu. Ikävyyksiä välttelevänä en silloin tajunnut, mutta mitä enemmän olen sitä ajatellut, sen viisaammalta lause tuntuu.

T: Xante
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Toope - tammikuu 04, 2022, 23:10:58
Vaatii rohkeutta tehdä jotain, jota olisi helpompaa katua myöhemmin.
Otsikko: Vs: Suru ja siitä selviytyminen
Kirjoitti: Socrates - elokuu 14, 2022, 22:16:13
Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 29, 2021, 22:09:22
Ne surut ovat kai vielä rankempia, joihin on sekaantuneena muita tunteita kuten katkeruutta, vihaa, häpeää, katumusta, jne.. En tiedä, miten asia selitetään psykologiassa. Ehkä sekoittunut tunne on sen verran monitahoihinen, että sitä on vaikeampi kestää, kun siitä ei yhtä hyvin saa tolkkua kuin puhtaasta tunteesta?

Tämä. Tunteiden cocktail on jotain pirullista ja niitähän elämä usein lykkää.

Puhdasta surua on helpompi käsitellä, mutta on järjetöntä asettaa sillekään mitään aikarajoja. Suru voi tulla myöhässä ja useina aaltoina.

Nostalgikkona semmoinen pikkiriikkinen suru on tavallaan aina päällä, kun muistelee menneitä. Jossain paikassa ei enää voi käydä tai jotain ei voi kokea.