kantapaikka.net

Luin Gingstonin ansioista jutun (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/aura-raulo-29-tutkii-pussailevia-hiiria-jarkyttaa-oxfordin-yliopistossa-pyjamahousuillaan-ja-sukupuoli-identiteetillaan-ja-nokittelee-ateistiguru-rich?fbclid=IwAR1vY3su22CnH8qNqwYF2fkbBXbhLHuS2Tf8CFAnUpb19ug1WYrCHZJliuQ) Kirkko ja kaupunki -lehdessä Oxfordissa tutkijana työskentelevästä Aura Raulosta, ja päädyin hänen kolumniinsa samaisessa lehdessä, nimeltään Kasvat solutasolla kiinni luontoon, halusit sitä tai et, eikä tätä yhteyttä kannata katkaista (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/raulo-solutasolla-olemme-sidottuja-luontoon-halusit-sita-tai-et-eika-tata-yhteytta-kannata-katkaista). Siinä huomioni kiinnitti seuraava lause:

Olin aina ajatellut, että se monille suomalaisille tuttu harras metsän pyhyyden tunne syntyy metsästä itsestään, mutta ei – se olenkin minä itse, kannan sisälläni kuusimetsää!

Itse olen joitakin kertoja tuntenut pyhyyden tunteen, tai ainakin jonkinlaisen kunnioituksen ja ihmetyksen tunteen metsässä. Muun muassa kerran eräässä koskemattomassa aarnimetsässä ja kerran Kaliforniassa eräässä punapuumetsässä, missä oli ikivanhoja puujättiläisiä, jotka elivät jo Kolumbuksen aikoihin. Jostain syystä liitän nämä kokemukseni havupuihin, ja varsinkin niiden tuoksuun.

Entä te, oletteko tunteneet hartaita pyhyyden tunteita metsässä? Miten selittäisitte sen tunteen?

Mahtaakohan olla hyvin suomalainen ilmiö?

Vaikea aihe käsiteltäväksi, tosin ehkä lähinnä meikäläisille.

Lähelle meneviä kokemuksia paljon.

Juttu taitaa olla asteettaista. Täystapaus on, mitä?

Asteettista? Tarkoitatko ehkä esteettistä? (Jos tarkoitat, niin millä lailla esteettistä?)

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 18, 2019, 19:25:54Muun muassa kerran eräässä koskemattomassa aarnimetsässä ja kerran Kaliforniassa eräässä punapuumetsässä, missä oli ikivanhoja puujättiläisiä, jotka elivät jo Kolumbuksen aikoihin. Jostain syystä liitän nämä kokemukseni havupuihin, ja varsinkin niiden tuoksuun.

Hetki ikuisuuden ääreltä, päätyen pyhyyden tunteen kertomiseen.

Liittyvätkö toisiinsa?

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 22, 2019, 10:04:36
Asteettista? Tarkoitatko ehkä esteettistä? (Jos tarkoitat, niin millä lailla esteettistä?)

Lukihäiriö sulla.

Esteettisyys sanana jotain, mikä ei kuulu aktiivisanastooni. En oikeastaan osaa kertoa, mihin sana viittaa mielessäni, jos jonnekkin täsmällisempään.

Esteettisyys voi nousta asteettaisuudesta vaikka maksimiin, mutta ei se ihmisen kaikkeus ole, vaikka tietyssä dimensiossa ehkä.

"Dimensioteoreettisuus" on tässä kivasti, eri vinkkeleitä toisiinsa suhteuttava, jolloin jonk(i/u)n suhteen nämä suhteutuvat, eivät itsensä, eivätkä rinnakkaistenkaan kesken.

Monilähtöisiä ihmiset sitten ovat, noin potentiaalisina?  ::)

Asiaa voi yrittää konkretisoida jotenkin tärkeäksi ajattelutavaksi. Ideaalit ovat ideaaleja, tosin ne ovat jatkaita jostain, mikä on todellista. Platonin päätelmissä voi ajatella olevan ihan tolkullista, tolkulliselle.

Tietyt viitteet maailmassa piirtää kuvaa kaukaisuuden varjostimelle. Entä jos vaikka taivas ja helvetti ovat tällaisia, käsitteenä, tai sen kaltaisina? Tai usko, toivo, rakkaus? Jne. Kuvaavuutta näissä voi olla paljonkin, vaikka ovat samalla kangastusta.

Karikatyyrit ja överyydet kiehtoo, koska ne kuvaa. Toisaalta maailmassa ilmenee paljon karikatyyrinmukaisuutta, erilaisena, ja myös konkreettisena. Tällaista päätynyt ajattelemaan.

Olen väistänyt tätä mielenkiintoista aihetta koska siitä on todella vaikea puhua. Kaiketi pyhyyden kokemus on itselleni niitä harvinaisia tilanteita että turpani pysyy kiinni. Metsä on paikka jossa haluan sulautua osaksi kaikkea ympärilläni. Mikään ihmisissä tai ihmissuhteissa ei ole koskaan tullut lähellekään sitä minkä voi kokea metsässä. No, lähimmäksi tulee se että on rakkaan kumppanin kanssa metsässä ja suu pysyy kiinni. Siksihän kestofantasiani tapasi ollakin että löytäisin miehen jonka kanssa voisi tehdä niitä luontoretkiä.

Kun kesäisin onnistun hetkittäin uimaan alasti, siinäkin on aistillisen kokemuksen lisäksi kyse siitä että saan yhtyä elementteihin. Olla osa jotakin itseäni suurempaa. Vaikka minulle on aina ollut kammotus ajatuskin kuolemisesta, siitä että menettää itsensä, että katoaa olemattomiin, niin kuitenkin minussa on myös syvä kaipuu tuollaiseen itseensä suurempaan liittymistä kohtaan. Niin että saan kuitenkin pitää itseni, pysyä tietoisena. Tämän vuoksi kai kaikenlaiset mömmöt ja myrkyt eivät ole niin kiinnostaneet. Tarpeeksi kun vedetään viinaa, sammutaan, ja mitäs sitten? Se miksi otan viinan tässä esille johtuu siitä että minua epäilyttää että ihmiset jotka eivät pysty saamaan aikaiseksi "kosmisen yhtymisen tunnetta" hakevat lohduketta aineista.

En usko että kyseessä on suomalainen ilmiö. Uskon että monikin kanssa kokee luonnostaan pyhyyden tuntemuksia itseään ympäröivässä luonnossa, mutta he eivät ehkä koe tarvetta keskustella siitä. Jos nyt ajattelee vaikka sitä shamanistista perinnettä että saaliseläimeltä pyydetään anteeksi sitä että se tapettiin, tai sen kuoleman kunniaksi järjestetään kemut (peijaiset), niin kyllähän siinä on jo jonkin sortin pyhyyttä arjessa mukana.

Ehkä kuolemaa ei tarvitse pelätä. Mistä peräisin, sinne viimein päädymme. Onpahan "oikeus" temmeltää se aika, kun sitä on jäljellä. Lopulta kaikki jää, ja taitaa olla samalla parasta.

Ihminen on tietyllä tapaa kupla. Elämäkin on sitä.

Voisi ajatella, että kun kerran olemme liikkeellelaitettuja, niin mitäpäs sitä sen enempiä, elämäntuskia arvostamaan. Teki mitä teki, niin pohjille päädytään.

Entä jos pohjille ei päädyttäkkään niin, että ei jatkuvasti samaa kuplaa pukkaisi, tai ei edes sitä samaa? Idässä ajatellaan tähän tyyliin. Pään seinään takomista voi olla, jos se pt laitetaan suurempaan yhteyteen, kuten tosiaan joillakin ajatustapana.

Idässä isoja ihmeitä, lännessä pientä nysväystä. Itä antaa suuntaa, länsi vääntää. Suuruus ja pienuus yhdistyy.

Oli miten oli, niin varmaan jotain tyyppitavallist muistakin yhteyksistä, kun isoa ja pientä liitetään toisiinsa,  joissakin yhteyksissä.

Niin kaukana kuin itä on lännestä ... Puhuu Suuri kirja. Mihinkäs näistä pääsee? Tarvitseeko sitten? Kuka lupaisi jotain kivempaa?

Lainaus käyttäjältä: Juha - helmikuu 22, 2019, 10:44:22

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 22, 2019, 10:04:36
Asteettista? Tarkoitatko ehkä esteettistä? (Jos tarkoitat, niin millä lailla esteettistä?)

Lukihäiriö sulla.

Esteettisyys sanana jotain, mikä ei kuulu aktiivisanastooni. En oikeastaan osaa kertoa, mihin sana viittaa mielessäni, jos jonnekkin täsmällisempään.

Esteettisyys voi nousta asteettaisuudesta vaikka maksimiin, mutta ei se ihmisen kaikkeus ole, vaikka tietyssä dimensiossa ehkä.

"Dimensioteoreettisuus" on tässä kivasti, eri vinkkeleitä toisiinsa suhteuttava, jolloin jonk(i/u)n suhteen nämä suhteutuvat, eivät itsensä, eivätkä rinnakkaistenkaan kesken.

Monilähtöisiä ihmiset sitten ovat, noin potentiaalisina?  ::)

Asiaa voi yrittää konkretisoida jotenkin tärkeäksi ajattelutavaksi. Ideaalit ovat ideaaleja, tosin ne ovat jatkaita jostain, mikä on todellista. Platonin päätelmissä voi ajatella olevan ihan tolkullista, tolkulliselle.

Tietyt viitteet maailmassa piirtää kuvaa kaukaisuuden varjostimelle. Entä jos vaikka taivas ja helvetti ovat tällaisia, käsitteenä, tai sen kaltaisina? Tai usko, toivo, rakkaus? Jne. Kuvaavuutta näissä voi olla paljonkin, vaikka ovat samalla kangastusta.

Karikatyyrit ja överyydet kiehtoo, koska ne kuvaa. Toisaalta maailmassa ilmenee paljon karikatyyrinmukaisuutta, erilaisena, ja myös konkreettisena. Tällaista päätynyt ajattelemaan.

Varmaan on lukihäiriökin, mutta sen lisäksi en vaan lainkaan tunnistanut tuota asteettinen-sanaa. Jos et sillä tarkoittanut esteettistä, niin tarkoititko ehkä asteniasta (heikkous, voimattomuss) kärsivää sanoessasi:

LainaaJuttu taitaa olla asteettaista.

En siis vaan ymmärtänyt, mitä oikein sanoit tai yritit sanoa tuolla kyseisellä lauseella. Miten astenia liittyisi pyhyyden kokemukseen metsässä?

Eikä tuo selityksesikään tuonut valaistusta asiaan, vaan oikeastaan päinvastoin.

On täällä tietysti kuolemaketjukin, mutta siellä syövät näemmä siat porsaitaan ja tuntuu että pitäisi olla rempseä ja kova, ja minä en pysty kuoleman suhteen suhtautumaan itseeni niin kovasti kuin ilmeisesti olisi tarpeen.

En osaa selittää miksi en halua kuolla muutoin kuin sanomalla että minä en halua kuolla koska minä en halua kuolla. Tietenkään en halua elääkään jotenkin kauhean/kauheaksi vammautuneena. En tiedä missä vaiheessa vanhenemista tulee sellainen olo että parempi kuolla kuin elää, vai tuleeko ollenkaan. Jos ei täysin käppyräksi jäykisty niin ehkä ei tule. Mutta toisaalta kohdallani jäykistyminen on jo alkanut, en ilmeisestikään saa jalkojani niin suoraksi kuin olisi mahdollista. Eli olen jo vähän käppyrällä.

Ihan ok se minulle on että fyysinen keho hajoaa ja palautuu luonnon kiertokulkuun. Metsään (sic) kuoleminen olisikin varsinainen toivekuolema. Sinne kuin saisi kroppa mädätä rauhassa eikä kukaan tulisi prosessia sotkemaan, niin mikäs siinä. Jos sensijaan minun pitää kuolla ihmisten keskuudessa, niin sitten haluan krematoinnin ja että tuhka ripotellaan ilmaan, veteen ja maahan. Eikä nimikylttiä minnekään. Tässä ei ole kyse siitä että haluaisin kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan, vaan siitä että en halua olla yksi lukemattomista nimistä ja synnyin- ja kuolinajoista muiden moisten seassa, koska se tekee minusta enemmän sellaisen mitä en halua olla: yhdentekevä. Yksi monista eli ei-kukaan.

Kehoni totaalinen katoaminen ei minua kauheasti siis rassaa, mutta itseyteni katoaminen rassaa. Minuuden menettäminen. Että ei olisi enää tietoinen. Tämä on sikäli hullua että olenhan tiedoton jokaikinen yö. Ja yhteyden kokemuksessa jota janoan kuitenkin väistämättä ON kyse jonkinlaisesta "egon pois-sulamisesta", tosin hetkellisesti. Tietoisena ja minuutena oleminen on kaiken tuskan syy ja alku.

Metsässä on lähimpänä sitä että kaikki on yhtä. Pelko jää luonnostaan pois (jos ei nyt vauhkoonnu jostain karhuista tai käärmeistä, mutta yleensä itse en vauhkoonnu kuin ihmisistä).

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 22, 2019, 11:54:34

Lainaus käyttäjältä: Juha - helmikuu 22, 2019, 10:44:22
Esteettisyys sanana jotain, mikä ei kuulu aktiivisanastooni.

Päivän lipsahdus.

Pisteitä antaisin lipsauttajalle: +x, x:n ollessa lukujoukoston jäsen: 5 (viis).

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 22, 2019, 11:54:34
Miten astenia liittyisi pyhyyden kokemukseen metsässä?

Toivottavasti eksyt sinne metsään, jotta asia voi jotenkin selvetä, sullekin. Toivossa ainakin on hyvä elää, joten hyvä pitää mielessä, eksymiseen liittyviä mahdollisuuksia.

Spontaanitoimituksena EMttu tietysti parasta, mutta että edes jotenkin osallisena, niin jotain voi yrittää laitella, oven väliin.

PS  Toivottavasti ei Herra suutu, näistä kaksinaiskulkemisesta.

Lainaus käyttäjältä: Juha - helmikuu 22, 2019, 09:56:04

Juttu taitaa olla asteettaista.Täystapaus on, mitä?

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 22, 2019, 10:04:36
Asteettista? Tarkoitatko ehkä esteettistä? (Jos tarkoitat, niin millä lailla esteettistä?)

Juhalla on tuossa typo ja hän tarkoittaa asteittaista. (luulisin)

^ Hyvä huomio. Mutta sitten herää kysymys mikä on asteittaista? Pyhyyden kokemusko? Miten niin asteittaista? Vähän - keskipaljon - paljon pyhyyden kokemusta?  Näikö? Ja jos näin, niin entä sitten?

Ehkä asteettaisuus on hyvin valittu sana.

Joskus tuntuu siltä, että vahvasti tuntevat ovat vähän tärähtänyttä sakkia. Kun jokin vaikutus iskee, niin se tillintallin-tilanne.

Tärähtäneisyys aiheuttaa sitä, että sattuu. Näin perin, ehkä. Voi tosin olla vaikea juttu selvittää.

Joskus uskovien parissa kuulee jostain ihme elämyksistä, joista ihmiset kertovat, esim uskomattomasta rauhantilasta, joka laskeutuu. Kyyhkystä oli Raamattuun tuotu ehkä tässä yhteydessä. Tiedä miten se mekaniikka menee, mutta varmaan monia tapoja, vaikka tässä.

Voi olla muitakin outoja tilanteita, joihin tavan ihmiset joutuvat, ja eivät oikein mitenkään saa mielestään niitä. Ehkä haluavat käsitellä tasoittavasti jotain, oli hyvää tai huonoa.

Itse olen aina uskonut hetkien voimaan. On myös kokemusta tästä. Rakentuminen on todennäköisesti aivan muuta kuin se silmänrpäyksellinen hetki muusta, vaikka muistetaan erityishyvin.

Muistamisen logiikaakin vaikeaa selostaa. Ei kai mitenkään mahdotonta. Kaiken voinee kelata selvyydeksi. On näitä joskus näin ajateltu, siis tähän tyyliin.

Liippaisee likeltä aihetta, niin säilön tämän linkin tähän. Mikähän vastaisi sanaa "awe"... Haltioituminen?

https://www.nbcnews.com/better/lifestyle/why-scientists-say-experiencing-awe-can-help-you-live-your-ncna961826?fbclid=IwAR0qyd4SREw52xc90BXnMVs5F9XnhycHQw6EDWxnDzRLCJlIuicFntPkwCw

Ilman muuta koen suurta hengellistä tunnetta metsässä, sitä enemmän mitä järeämpiä puita. Vanhoissa, suurissa puissa on jotakin selittämätöntä voimaa. Ehkä solutasolla on jonkinasteinen yhteinen tietoisuus ja kun niitä soluja on suunnattoman paljon, ne viestivät henkisestikin väkevämmin.

Sen henkisyyden täytyy tulla nimenomaan elävistä soluista. Vaikka seisoisi kuinka valtavan tukkipinon vieressä, metsäkoneen jäljiltä, mitään henkistä ei tunnu, koska solujen kasvu on julmasti lopetettu. Samoin vaikka kuinka halaisi valtavaa betonipylvästä ei saa viboja koska betoni on kuollutta ainetta, ei eläviä soluja. Täytetyn koiran halaaminenkaan ei vastaa elävää, vaikka olisi lämmitettykin.

Nyt tuli kirjoitettua henkistä kamaa joten tähän sopii eräs lempivirsistäni: https://www.youtube.com/watch?v=ozfgIC6NLUM
Niille, jotka eivät osaa sanoja ulkoa: https://virsikirja.fi/virsi-408-joutukaa-sielut-on-aikamme-kallis/

Kaikkien, olisi välillä syytä kuunnella virsiä, ne ovat tiivistettyä kaipuuta ja kärsimystä yhdistettynä sellaiseen lapsenomaiseen uskoon, ettei kovin helposti ohi mennä. Se on kansanperimää ja voimakasta tunnetta herättävää. Lisäksi urut soi mahtavasti.

En tiedä mitä pyhyyden tunne on, mutta metsässä kyllä rauhoituu ja tyytyy olemaan pelkkä tarkkailija haluamatta häiritä luonnon rauhaa.

Ehkäpä se on jonkinlainen harras mieliala. (Hyttyset ja muut itikat kyllä tekevät parhaansa ajaakseen häiritsijän (ihmisen pois)  joten enemmän keväisessä luonnossa lintujen ja muiden luonnon äänien seurassa tyyntyy olemaan kauemminkin tuon hartauden piirissä.

Stadilaisena (entisenä sellaisena) minulla on aika vähän kunnollisia metsäkokemuksia, kun ei oikein kohtuullisella vaivalla metsä ole tavoitettavissa. Sipoon korpi tuossa olisi kai lähinnä, mutta sinnekin bussilla olisi mentävä kahdella vaihdolla ja fillarilla matkaa olisi ehkä tunti suuntaansa (+mahd.eksyminen).

Joitain vuosia sitten olin kuitenkin sellaisessa metsässä, jossa väri vihreä sai ihan uuden merkityksen. Metsä oli vanha ja ilmeisesti suoperäinen, joskin isoa kivikkoakin löytyi. Mutta kaikki oli sammalen peitossa, kaatuneet puut ja ne suuret kivetkin. Sammaleita oli useampaa eri lajia. Myös puusto oli aika sekalaista, joitakin isoja kuusia, mutta sitten matalampaa ryteikköä, jonka lajista ei ole enää mielikuvaa.

Tuo paikka oli "keskellä ei mitään" ja vihreyden moninaisuus ja sävyjen määrä kyllä sai haukkomaan henkeä. Oliko tuo sitten pyhyyden tunnetta? Ehkä ei, mutta kaupunkilaiselle kyllä mieleenpainuva kokemus.

Ehkä enemmän "pyhyyden tunnetta" koin sen kerran, kun myöhäisenä syksynä olin eräällä melkoisen syrjäisellä paikalla tuttujen luona saunavieraana. Saunottuani, menin ulos vilvoittelemaan. Taisi olla jopa pieni pakkanen ja puolen yön tienoota taisi kello näyttää. Istahdin puutarhatuoliin ja vilkaisin ylös. Onneksi istuin, sillä näky olisi lennättänyt minut selälleni. En ikinä ennen ollut nähnyt tähtiä niin, että asutuksen valot eivät pilaa näkymää. Siinä saattoi jopa jotain pyhyyden tunnetta olla, kun päätä huimasi näkymän syvyys.

^ Sammal on ihanaa, sen värit, muodot, pehmeys, kauneus. Mökkimme takana on mm eräs pieni metsä, jossa on isoja kiviä ja luonnontilaista vanhaa metsää. Sinne pitää joka kerta mökkireissulla mennä haistelemaan, koskettamaan tuulessa heiluvaa naavaa ja sammalta. Tontti on aika iso, ja sitä ympäröi metsä joka puolelta, kolmella suunnalla peltojen takana. Naapurien ryökäleet (prkl) ovat kyllä joka puolella tehneet avohakkuita, mutta oman metsän puut peittävät ne näkyvistä ainakin kesäisin. Tonttimme on kuin keidas autiuuden keskellä, turvapaikka eläimille, sienille, ja kaikenlaiselle flooralle ja faunalle - ja ikävä kyllä juuri siitä syystä myös hyttysille. Ainakin pihalta pitäisi raivata ryteikköä, että tuuli pääsisi vähän kiertämään (ja polut mm. saunallekin ja kaivolle tuppaavat kasvamaan umpeen). Niin, että ei ainakaan se ryteikkö tuo mitään pyhyyden tunteita.

Samaten tähtitaivaasta on kokemus mökiltä. Siihen liittyy eräs ex, jonka romanttisena ajatuksena oli levittää pressu ja viltti pellolle, tarjota shampanjaa ja pellolla maaten ihailla yhdessä pilkkopimeässä tähtitaivasta. Ja upea se olikin, se tähtitaivas, ja paljon lähempänä ja läsnäolevampana kuin kaupungissa konsanaan.

Ikuisuuksia lienee monenlaisia. Eräs ikuisuusuus tulee ilmaistuksi sanalla: pyhyys. On ajatonta, ja siinä mielessä kestävää, ohi hetken menevää, vaikka tuulahdus laajempaa ilmenisi hetkessä.

Ikuisuuksia lienee myös taivas, ja helvetti, joskin tämä on mustavalkotyyppinen tapaus, ja pieni siivu ikuisuuskirjosta. Pyhyys viittaa kunnioitettavaan ja samalla saavuttamattomaan. Sen tuntu luo olotilaan erään ulottuvuuden, vaikka pyhyys ainoana olotila-ulottuvuutena, ... mitähän lie, varmaan vaikuttavaa, ja säätää olemista, omalla tavallaan.

En tiedä ihan, mistä puhun. Tuli mieleen flown yhteydessä.

Flowssa tapahtumat vievät, ja aika tuntuu pysähtyvän, vaikka oikeasti aikaa voi kulua paljonkin tapahtuma-virrassa. Kun yhteyslaajuus suurenee, kohden flow-tasoa, ei ehkä voi kellottaa samalla tapaa ajankulua. Jossain kohden kellotus on mahdotonta. Kokijan sekunti on ääretön, muussa ajassa.

Jos on jotain arvokkaaksi, tai merkitykselliseksi koettua, niin näissä voi olla sitä. Kaikki, mitkä eivät liity tähän, eivätkä vie tähän suuntaan, on turhaa, vaikka arvokkuudet muuten viittaa samaan ikiaikaisuuteen.

Teemana haasteellinen, toisaalta kokemuksellisesti voi olla vaikuttava.

Uskonnollispotentiaaliset tarinat vievät kohden ikuisuusjuttuja. Sanallisestikin voi ikuisuustyyppejä yrittää lähestyä, tai agiteerautua mukaan sinne, minne toivoisi.

Kerran tiede-foorumilla piti saada jokin esimerkki uskonnollisesti tempaavasta, tetsonista.

Kerroin että kommunismi syntyi siitä, kun pyhän luostarin kellarista varastettiin viiniä. Toinen oli se, että autot ovat maan uumenista ilmaantuvia herhiläisiä, jotka sidottu ainaiseen menoon. Ja se, että nuotiolla voi iloita menneistä ajoista, jota puut ottaneet vastaan, kesäauringosta. Jotain tuollaista menin esimerkkeilemään.

Uskonnolliset ilmaisut sidotaan senhetkisyyteen, joka havaittavissaolevaa, ja joka voi toimia viittana ikuisuuteen, mikä tyyppi onkin kyseessä. Ikiaikaislinjat ovat aina avoinna, ja niitä voi löytää eri viitastoa keräilemällä.

"Jos ihmisen tunnekirjokyky on katveeton, joka avaruuden suuntaan", niin kai viitatkin voi olla samalla tapaa merkitykseltään täyskattavia, joskin terästäytymiä selkeiksi viitoiksi ei aina niin selkeästi, kuin mitä tunne tuntuu olevan, ihan tavallisesti, kun voi vallita hyvin paljon valkoisesta johonkin yksiväriseen poiketen.

Klassikot ovat ikuisuudensuuntaisia. Samoin varmaan arkkityyppikuvaukset. Ovat kielellisiä tapoja osoittaa tätä maailmaa, tai kielellistä vientiä, näissä maailmoissa.

Jos esim kuolemaksi koetulla hetkellä aika pysähtyy, muutamaksi sekunniksi, voi se tuntua pitkältä. Onnettomuuksissa on kuvauksia tästä.

Jos elämänaikaan muistuttavia asioita kelautuu pikatahtia, reaktiona, jolle ei ole pako-suuntaa, johon vaikka säikähdys valmistaa, niin ehkä se kelautuma on taakse, menneeseen elämään, ja siitä se vilinä, ja iso aikasiivu, joka vastaa tosi pitkää elämän läpikäymistä, omalla tavallaan, muille näkyen, hyvin nopeana tilanteena.

Teoreetikko ennustaisi tietysti päinvastaisen ilmenemistäkin. Flow lienee tätä, sillä suuntautuma menee toisaalle. Tai mitähän päinvastaisesta pikakelauksesta sitten voisikaan arvella. En tiedä.

Tämän tason "ikuisuudet", ovat enemmän vaiheita. Kokemus kertoo joskus muustakin, ja voiko näin sanoa, uskottavasti?

Lainaus käyttäjältä: Juha - toukokuu 22, 2019, 14:50:38
Jos elämänaikaan muistuttavia asioita kelautuu pikatahtia, reaktiona, jolle ei ole pako-suuntaa, johon vaikka säikähdys valmistaa, niin ehkä se kelautuma on taakse, menneeseen elämään, ja siitä se vilinä, ja iso aikasiivu, joka vastaa tosi pitkää elämän läpikäymistä, omalla tavallaan, muille näkyen, hyvin nopeana tilanteena.

Voisiko asiaa selvemmin sanoa...? :-\

Metsän eläimetkin, varsinkin karhu, on ollut suomalaisille ja suomensukuisille pyhä eläin, jota on pitänyt tappamisen jälkeen lepytellä erilaisin rituaalein ja juhlamenoin, jotta se suostuisi syntymään uudestaan metsään (uskomus sielunvaelluksesta, heh). Hirvillekin on järjestetty peijaisia.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Peijaiset

Joillekin suomensukuisille kansoille karhu on ollut jumalan poika, joka on laskettu taivaasta ihmisten käyttöön. Ihmisten tuli kohdella erityisellä kunnioituksella lahjaansa. Suomessakin laulettiin, että karhu oli laskettu kultakorissa ja hopeaköysin taivaalta Otavan eli Ison karhun tähtikuviosta.

Karhu saatettiin naittaa vertauskuvallisesti nuoren neidon kanssa. Tämän tarkoitus oli saada karhu tyytyväiseksi, mutta siihen saattoi liittyä myös uskomus siitä, että karhu voisi olla ihmisen sukua. Toisaalla taas nuoria naisia nimenomaan kiellettiin osallistumasta peijaispitoihin, ehkä peläten, että karhun liha voisi hedelmöittää naisen. Uskomus ihmisen ja karhun sukulaisuudesta on ollut myös samantapaisia rituaaleja tehneillä Pohjois-Amerikan intiaaneilla.
---
Liekö Jeesus-myytti sitten tuollaista perua? On taivaasta laskettu. On jumala. On ihmisen sukua. On ylkä. Puhutaan viisaista neitsyistä. Puhutaan Jeesuksen morsiamista.

Jumalan nimeä ei saa turhaan lausua - eikä saa karhunkaan (eli siitä käytetään kiertoilmausta otso, mesikämmen, metsän omena, kontio, metsän kuningas, nalle). Jumalaa pelätään. Karhua pelätään. Jumalaa kunnioiotetaan. Karhua kunnioitetaan.
---
https://fi.wikipedia.org/wiki/Karhunpalvonta

Kokonaisuudesta otetaan siivu, ja ihminen tietää tämän. Reagointi edes jotenkin, on olemassaolevana kehityksellistä, koska viittaa isomman kuvion johonkin tajuamiseen.

Eläinmaailmassa on joskus niin, että peto ei osaa saalistaa, jos saalis ei toimi odotetusti, eli pakene. Peto voi vaikka hoivata saaliseläintä, tai käydä puntarointia sen välillä, mitä tulisi tehdä.

Onko pedon toiminta järjetöntä, vai järkevää? Milloin on, milloin ei? Mistä tämän voi hoksata?

Hahaa. Ehkä suomalaisten metsäsuhde juontuu kansanrunouteen.
Ja Ruotsissakin on samantapainen metsäsuhde kuin meillä.

"Löytyykö kansanperinteen metsärunoista suomalaisten metsäsuhteen pohja? Voiko vanhojen runojen perusteella päätellä, olemmeko me metsäkansaa? Minna Pyykkö oli Joensuussa metsäretkellä perinnetutkimuksen dosentin Tiina Sepän kanssa."

Minna Pyykön maailma
Vanhoissa runoissa metsäkin katsoo ihmistä (https://areena.yle.fi/audio/1-61320221?fbclid=IwAR1R6d801P3lOqhgF-nr5whOcRpwWXUq7ryL183pc7DSqy1SmegnwnXv--o&utm_campaign=%E2%80%8Byleluonto&utm_medium=social&utm_source=facebook) (Yle, Audio Areena, Kuunneltavissa toistaiseksi)

Huomisen Kalevalanpäivän kunniaksi nyt sukelletaan kansanperinteen metsärunoihin. Löytyykö sieltä suomalaisten metsäsuhteen pohja? Voiko vanhojen runojen perusteella päätellä, olemmeko me metsäkansaa? Miten erilainen on ollut naisten ja miesten metsä?
Minna Pyykkö oli Joensuussa metsäretkellä perinnetutkimuksen dosentin Tiina Sepän kanssa.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - maaliskuu 01, 2022, 22:23:21
Hahaa. Ehkä suomalaisten metsäsuhde juontuu kansanrunouteen.
Ja Ruotsissakin on samantapainen metsäsuhde kuin meillä....

Historiallisestihan näin on. Kansanperinteemme on metsässä syntynyt, vaikka sitä nykyisin kaupunkien yliopistoissa tutkittaisiin.