kantapaikka.net

Paremmankin otsikon aiheelle voisi varmaan keksiä, mutta menen mieluummin asiaan, kun hion otsikkoa.

Tarkoitukseni on käsitellä sitä, miten perimämme ja ennen kaikkea kasvuympäristömme ja elinympäristömme ja ihmissuhteemme ovat ohjanneet kehitystämme sellaisiksi, mitä me tällä hetkellä olemme. Olen miettinyt usein näitä asioita.

Uloin kehä ympäristöämme on maanosa ja maa, missä asumme. Vaikka perimämme olisi sama, olisimme ehkä hieman erilaisia ihmisiä, jos olisimme syntyneet ja eläneet vaikkapa Intiassa.

Sisempään ympäristöön kuuluu kotipaikkakuntamme ja asuinalueemme. On eroa siinä, olemmeko kasvaneet kaupungissa, maalaistaajamassa vai haja-asutusalueella. Kuinka suuria paikkakunnat ovat, silläkin on merkitystä.

Tunsin aikoinaan piraattiradioharrastuksen tiimoilta eräitä nuoria miehiä, jotka asuivat pienessä talossa metsän keskellä kaukana kaikista isommista paikoista. Lähimpään taajamaan oli matkaa kymmeniä kilometrejä. Sain heiltä näytteeksi kasetilla pätkän heidän tekemäänsä merirosvoradio-ohjelmaa, jossa oli erilaisia kaikuefektejä. Yhdessä kohdassa kaiutettu ääni sanoo "palokärki hakkaa puuta". Mainospaloina on "ostakaa vähän käytettyä pontikkaa". Alueen nimikin mainoksessa sanotaan, mutta jääköön se kertomatta.

Jos helsinkiläiset tekisivät kaikukokeilun, he ehkä eivät spontaanisti sanoisi sellaisia lauseita kun "palokärki hakkaa puuta". Syvällä metsän keskellä asuville tuollaiset näyt ovat kuitenkin yleisiä. Mitähän helsinkiläinen sanoisi?

Läheisintä ympäristöä ovat kotimme ja perheemme ja tuttavamme ja naapurimme ja kaverimme. Ehkä koulukin voidaan laskea lähimpään ympäristöömme ainakin jossakin määrin.

Olen miettinyt näitä asioita omalla kohdallani ja tehnyt jonkinlaisen itseanalyysin siitä, mitkä syyt ovat vaikuttaneet joidenkin piirteitteni kehittymiseen. Tarina pitäisi oikeastaan aloittaa jo edeltävistä sukupolvista, koska sukupolvien mittaiset ketjuthan meihin vaikuttavat. Tapahtuu jotain, mikä vaikuttaa joihinkin ihmisiin ja heidän kauttaan heidän lapsiinsa ja vielä heidänkin lapsiinsa. Suuret tapahtumat kuten sodat ja luonnonmullistukset sekä myös erilaiset pienemmät suvun ja perheen piirissä tapahtuneet voivat jättää pitkät jäljet.

Jätän analyysin syistä ja seurauksista toiseen kertaan.

Kivaa meta-ajattelua ja ultrapohdintaa...

Suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan elämäänsä tarinana, minkä takia juonelliset kertomukset ovat niin suosittuja elokuvissa, kirjoissa ym. Tarinat ovat jäsentäneet yksilön ja yhteisöjen kohtaloita jo leirinuotioilta asti. Ilman tarinaa yksilö ei varmaankaan pysty suuntautumaan tulevaisuuteen itselleen tavoitteita asettaen. Ilman tavoitteellisuutta sitä vain ajelehtii.

Osa ihmisistä on ajelehtijoita. Itse lukeudun näihin. Inhoan muotisanaa narratiivi. Nykyisin kaikilla on narratiivi. Kun lähiön pikkupissis käy R-kioskilla, niin hänellä on sitten narratiivi. Huokaus!

Itse en enimmäkseen välitä juonellisista kertomuksista. Kirjallisuudessa minulle kiinnostavampaa on tunnelma ja kerronnan rikkonaisuus, episodimaisuus tai tahallinen ja perusteltu epäjohdonmukaisuus. Ne kuvastavat paremmin elämää sellaisena kuin sen koen. Olen kyllä aika ajoin asettanut itselleni tavoitteita, mutta yleensä ne eivät ole toteutuneet. On tullut esteitä ulkoapäin. En ole edennyt uralla, vaikka koulutusta on enkä ole ihmisenä hirviö. Tältä pohjalta koen elämän ajelehtimiseksi, sattumien armoilla purjehtimiseksi.

Välttelen siis narratiivien rakentamista elämääni. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta sattumukset muodostavat tarinan vain, jos ilmenee jokin tarve järjestellä sattumuksia ikään kuin ne olisivat jo lähtökohtaisesti tietoisesti valitun matkan etappeja. Olen juuri saanut kokea ihan omakohtaisesti kuinka narratiivi alkaa muodostua. Olen kertonut asiasta Purjehtimis-ketjussa. Siis, luin kirjan 1500-luvun merihistoriasta ja kirja kiehtoi mieltäni niin voimakkaasti, että alitajuntani jäi askartelemaan aiheen parissa lukemisen jälkeenkin. Olin ajatellut, ettei minulla ole juuri MITÄÄN omakohtaista kokemusta vanhoista laivoista tai merihistoriasta. Pari kertaa on tullut käytyä jossain museossa, jossa merihistoriaa on ainakin sivuttu, mutta muistoja ei tuntunut jääneen vierailujen sisällöstä. Mutta sitten niitä alkoikin tupsahdella. Ja nyt koossa on kokonainen narratiivi. Täysin satunnaisista kesäretkistä ja museokäynneistä on muodostunut tarina, vaikka tapahtumilla ei ole mitään muuta yhteyttä kuin se, että ne ovat tapahtuneet minulle. Minulla on jo pari vuotta ollut tavoite käydä Kotkan merimuseossa. Nyt kun mieleni on muodostanut pienistä sirpaleista tarinan pohjaa, vaikuttaa siltä, että rakentumassa on oikea narratiivi - solidi kertomus, johon tulen tavoitteellisesti lisääämään uusia kokemuksia. Merihistoria ja merelliset kokemukset kiinnostavat yhä. Minusta on tulossa henkilö, josta voidaan jälkeenpäin kertoa tarina huomattavasta meriharrastuksesta.

Miksi inhoat sanaa narratiivi, Amore?

Minulla on jonkinlainen mielikuva, että kyseinen käsite saattaisi olla ihan olennainen juttu kognitiivisen psykologian kannalta, ja jotenkin ihmiselle perustavaa laatua oleva tapa hahmottaa asioita, omaa elämänhistoriaa, elämäntarinaa - tai elämänvalheita-, tai esim. tehdä omaa kehitystä suuntaavia suunnitelmia jne.. Asioita, joista joitakin tuossa jo listasitkin.

Pikagooglasin narratiivia, ja näköjään on olemassa kokonainen psykologian alalaji, narratiivinen psykologia:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Narratiivinen_psykologia
https://en.wikipedia.org/wiki/Narrative_psychology

Inhoan sitä, että narratiivista on tullut muotisana, jota tungetaan kaikkialle, aivan triviaaleihin yhteyksiin.

Ei kertomuksilta oikein pääse pakoon. Jos sanoo, että on sellainen, joka suhtautuu tarinoihin varautuneesti, ei halua niitä muodostaa tai on huono sellaista tekemään, on sekin tavallaan tarinaa omasta itsestä.

Tunnistan itsessäni taipumuksen ajatella, että tarina olisi jotenkin kahlitseva. Kokemukset ovat kokemuksia, mutta kun niitä kerrotaan edelleen ja niistä muovataan tarinaa, joudutaan jollain tapaa kauemmaksi niiden raa'asta todellisuudesta. Varsinaiset kokemukset ja tapahtumat eivät tyhjene mihinkään tarinaan, vaan niistä voi kertoa vaikka minkälaisilla eri tavoilla. Eikä jokin minun niistä kertomani koskaan ole "koko totuus".

Alla on katkelma Virginia Woolfin Mrs. Dallowaysta, jossa rouva Ramsayn kokemaa luonnehditaan näin:

Lainaa...it was a relief when they [the others] went to bed. For now she need not think about anybody. She could be herself, by herself. And that was what now she often felt the need of—to think; well not even to think. To be silent; to be alone. All the being and the doing, expansive, glittering, vocal, evaporated; and one shrunk, with a sense of solemnity, to being oneself, a wedge-shaped core of darkness, something invisible to others. Although she continued to knit, and sat upright, it was thus that she felt herself.

Tossa on joku "tuntemus" erotuksena siitä, mitä ajattelee tai mitä sanoo. Ja kai sitä vois ajatella, että sellaiset hetket on jollain tavalla merkittäviä, missä ollaan kaikista kauimpana mistään tarinasta tai sellaisesta intoilusta tai... missä lakkaa sepittämästä tai unohtaa sen kokonaan. Esimerkiksi unohtaa ajatella että on sellainen joka ei muista asioita, tai sellainen jolla on huono käsiala, tai sellainen joka ei perusta narratiiveista :P

Tätä on vaikea muotoilla, mutta sanotaan vaikka niin, että tietyn näkemyksen mukaan mitä enemmän suoraan samaistaa itseään johonkin tiettyyn kertomukseen minkä on kenties itse muovannut, sitä suuremmassa vaarassa joskus on kadottaa otteen siitä, mitä varsinaisesti tapahtuu.
     Ehkä ajateltaisiin että silloin samastaa itsensä kokonaan johonkin osaan tietoista kokemustaan tai vielä johonkin sen kuvaukseen, mikä kuitenkin on vain ohut pintakerros.

En osaa yhtään sanoa, mitä mieltä olen tästä tematiikasta nyt. Tuntuu että kertasin yllä lähinnä jotain aiempia ajatuskulkujani.

Minulle on koko aikuisen ikäni ollut kiusallista ja vaikeaa kertoa missä asuin elämäni ensimmäiset vuosikymmenet, koska jotenkin tulee sellainen ällöttävä ja niljakas olo kuin kuulija välittömästi saisi tietää millainen kunnanfriikki olin tuolloin. Toki kerron melko avoimesti että en ollut ns. normaali nuori, ja siinä missä toiset juoksivat diskossa ja vetivät viinaa, minä luin teosofisia kirjoja. Mutta jostain syystä paikkakunnan mainitseminen aiheuttaa sellaisen häpeän ja nolouden tunteen, että vastaavaa kai jotkut kokevat unissa joissa huomaavat yhtäkkiä olevansa alasti. Siis kyseessä on paljastumisen ja haavoittuvuuden pelko.

Minulla ei ole ikinä ollut minkäänlaisia sosiaalisia siteitä mihinkään paikkaan missä olen asunut, ainoat siteet ovat tiettyihin luontokohteisiin joihin olen ihastunut eri paikoissa asumisen myötä. Ihmisten suhteen tunnen lilluvani ikuisesti avaruudessa, vailla mitään vahvaa yhteyttä kehenkään. Ehkä siksi tulee niin helposti heikkouden ja huonommuuden tuntemuksia, ja VIHAAN niitä tunteita.

Eräässä kirjassa, jonka nimeä tai tekijää en halua mainita, nainen harrastaa karatea tms. ja hänen seurassaan naiset eivät jostain syystä saa osallistua kisoihin (tämä kai tapahtuu jollain muinaisella 1960-luvulla). Naista pännii sen verran että hän loikkaa ominpäin tatamille ja ilmoittaa nimensä, ja alkaa sitten heittää liikesarjasettiä. Ja se menee totaalisesti vituiksi. Vaikka voi toki viitata harrastukseenikin se pelkoni että käy samoin, niin yleisemminkin katsoen pelkään kokoajan että kun yritän pyrkiä eroon siitä upottavasta suosta jota minuna oleminen on nuoruuteni ja varsinkin sukujeni myötä, minut vedetään siihen samaan paskaan takaisin enkä saa olla oma itseni - mitä se itsenä olo nyt sitten onkaan.

Eivät kaikki sukulaiseni koe voivansa pahoin tai että ovat luusereita joita elämä potkii päähän. Mutta minulla on jotenkin sisäinen inho sitä kohtaan mitä minulle on ikäänkuin pedattu valmiiksi. Pääsin sentään himppasen eri reitille kun jätin lapset tekemättä. Lapsettomana oleminen ei ole suvuissani mitenkään itsestäänselvää. Kysymys ei ole siitä että minun pitäisi väenvängällä saada olla erilainen tai erikoinen, mutta jotenkin en vaan halua olla pelkkä geenijatkumon yhdentekevä lenkki. Kai tässä on osittain jopa kuolemanpelosta kyse.

Samaistun helposti ihmisiin, jotka uskaltavat kulkea omaa valittua tietään, välittämättä mitä muut siitä ovat mieltä. Itse päätin jo varhain lähteä omalle polulleni, yhteisön & yhteiskunnan ahtaista normeista poiketen. Tämä tie ei ollut siitä helpoimmasta päästä; mutta nyt jälkeenpäin ajatellen, se oli elämäni paras päätös, enkä ole katunut sitä hetkeäkään.

Oman elämäntarinansa omaehtoinen luominen, on lopulta se kaikkein kantavin juttu, mikä tekee ihmisestä sellaisen kuin hän luonnostaan on. Mitkään yleiset käsitykset, tai muutkaan ennalta asetetut odotukset eivät voi tätä narratiivia mitätöidä.

Yksin eläminen lapsettomana, ei ole yhtään sen vähempiarvoisempaa tai huonompaa, kuin lapsellisten perheellistenkään elämä. Meillä jokaisella on ne määrätyt lähtökohdat, olosuhteet, ympäristötekijät yms. elämisen puitteet, jotka viime kädessä ratkaisevat millaisia meistä tulee.

Lainaus käyttäjältä: Amore - joulukuu 16, 2022, 15:51:09
Suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan elämäänsä tarinana, minkä takia juonelliset kertomukset ovat niin suosittuja elokuvissa, kirjoissa ym. Tarinat ovat jäsentäneet yksilön ja yhteisöjen kohtaloita jo leirinuotioilta asti. Ilman tarinaa yksilö ei varmaankaan pysty suuntautumaan tulevaisuuteen itselleen tavoitteita asettaen. Ilman tavoitteellisuutta sitä vain ajelehtii.

Osa ihmisistä on ajelehtijoita. Itse lukeudun näihin. Inhoan muotisanaa narratiivi. Nykyisin kaikilla on narratiivi. Kun lähiön pikkupissis käy R-kioskilla, niin hänellä on sitten narratiivi. Huokaus!

Itse en enimmäkseen välitä juonellisista kertomuksista...
Välttelen siis narratiivien rakentamista elämääni. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta sattumukset muodostavat tarinan vain, jos ilmenee jokin tarve järjestellä sattumuksia ikään kuin ne olisivat jo lähtökohtaisesti tietoisesti valitun matkan etappeja.

Suurempi syy, miksi vastustan narratiivin tuputtamista jokaisen elämään johtuu siitä, että koen sen valheelliseksi. Todellinen yksilöllisyys on harvinaista eikä sitä siten pitäisi kulttuurin taholta tarjota yleiseksi tavoitteeksi. Koska useimmilta tavoite jää kauas ulottumattomiin, syntyy valtava massa luusereita, jotka tuntevat itse epäonnistuneensa vaikka tosiasiassa he ovat vain eläneet tavallisen sotkuisen, satunnaisten tapahtumien muovaaman elämän. Kun luopuu narratiivipakosta ja oman elämänsä selittämisestä muille - siis tarinallistamisesta ja tarinoinnista - niin vapautuu kulttuurisesta kahleesta. Monille ilmeisesti kuitenkin kahleesta irrottautuminen olisi kauheaa vapaata pudotusta.

Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä.

Toistan: todellisia yksilöitä on varsin vähän. Pitkälle kehittynyt individuaatio (jungilainen termi) on vaativa tie. Individuaatio ei merkitse individualismia - joka on kulttuurimme infantiilin narratiivipakkomielteen epäterve tulos. Todellisten yksilöiden vähäisyys on tullut ilmi mm. klassisissa psykologisissa kokeissa, joissa ihmisiä on ohjeistettu antamaan koehenkilöille sähköiskuja, jos nämä vastaavat väärin heille esitettyihin kysymyksiin. Ihmisiä, jotka kieltäytyivät sähköiskuja antamasta, oli vähän. Tällainen ihminen olemukseltaan on; enemmän laumaeläin kuin yksilö, mutta nykyinen kulttuuri syöttää massoille valhetta siitä, että kaikista voi tulla oman elämänsä "sankareita". Siis, jotakin naapuriin verrattuna erityistä, minkä laumaeläimet tietenkin mieltävät tarkoittavan "vähän parempia".

Onhan yksilön elämä tavallaan jatkuvaa itsensä etsimistä & asioiden oppimista. Emme ole koskaan täysin valmiita persoonaltamme. Käymme koko ajan läpi elämänmittaista kasvuprosessia, jossa itseksi tuleminen on monien eri elämäntapahtumien summa.

Muut ihmiset ovat tässä prosessissa keskeisessä osassa, mutta eivät kuitenkaan määrittele persoonallisuuttamme. He vain omalta osaltaan edesauttavat, tai myötävaikuttavat siihen millaisena yksilö itsensä yhteisössä kokee.

Oman yksilöllisen elämänkulkunsa suunnan voi todellakin valita lukuisista eri vaihtoehdoista. Näillä valinnoilla on kuitenkin aina seurauksensa. Toisaalta yhteisöllisessä ajattelumaailmassa laumasta radikaalisti poikkeavaa yksilöä usein vältellään, syrjitään, tai muuten suhtaudutaan torjuvasti.

- Elämänsä suunnan voi siis tietyssä mielessä määritellä sellaiseksi kuin haluaa; elinympäristön vaikutteista, sekä sen asettamista rajoituksista riippuen. Esteitä tällä tiellä on lukuisia, eikä ole takeita siitä, mikä on se lopullinen määränpää mihin tämä kaikki valintojen vaikeus johtaa.

- Mutta se on kaiken vaivan arvoista, jos vain haluaa elää yksilöllisen omannäköisen elämän, mille on itse asettanut tietyn päämäärän, vaikka se ei sitten loppujen viimeksi täysin toteutuisikaan.

Kysyttiinkö sähköiskun antajilta miksi he moiseen päätyivät? Ilmeisesti oletuksena on että "koska kaikki muutkin" ja/tai auktoriteettiusko/pelko. Mutta saattoihan syynä olla sadismikin.

Tosin surullistahan se on jos yksilöllinen voi olla olemalla vain kusipää.

Lainaus käyttäjältä: J - joulukuu 16, 2022, 23:05:02
Onhan yksilön elämä tavallaan jatkuvaa itsensä etsimistä & asioiden oppimista. Emme ole koskaan täysin valmiita persoonaltamme. Käymme koko ajan läpi elämänmittaista kasvuprosessia, jossa itseksi tuleminen on monien eri elämäntapahtumien summa.
...

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Joillakin joku enemmän kuin joku toinen. Juuri tuo tekee meistä ihmisiä, yksilöitä - yhteisössä.

Olen MO:n kanssa samoilla linjoilla siitä, ettei kukaan oikein pääse narratiiveja pakoon, ja olithan Amore itsekin huomannut jo mielesi työstävän narratiivia omasta ajelehtimisestasi merikiinnostuksen pariin. Narratiivien rakentaminen kai tavallaan on sisäänrakennettu psyyken rakenteseen, ja liittyy paljolti ihmisen identiteettiin. Jos persoonallisuutta ajatellaan tasoina, voi alimmalla tasolla ajatella olevan temperamentti, persoonallisuuden geneettisin pohja. Seuraavalla tasolla vaikuttavat itselle tyypilliset sopeutumistavat ja stressinsäätelykeinot kuin myös motivaatiokin, ja kolmannella tasolla on persoonallisuuden tietoisin taso: identiteetti, joka perustuu alempiin tasoihin ja niiden, sekä eletyn elämämme pohjalta muodostamiimme narratiiveihin. Jonkinlainen tietoinen käsitys itsestämme ja elämästämme kuuluu ihmisyyteen.

Tuo narratiivi sana kalskahtaa ärsyttävältä varmaan siksi, että media on ottanut sen omaan populistiseen käyttöönsä siinä missä voimaantumisen ja erityisherkkyyden. Sitten näistä asioista tulee ilmiöitä, vaikkei niitä oikein ymmärretä. Mutta sellaistahan se on, monien asioiden kohdalla riivimme vain pintaa.

"Omasta polusta" olen Amoren kanssa tavallaan samaa mieltä. Epätyypillinen polku voi näyttäytyä enemmän yksilölliseltä, omalta polulta, mutta toisaalta tyypillisempi elämänpolku voi olla yhtä lailla oma polku. Lopulta kai jokainen kulkee vääjäämättä oman polkunsa. Ehkä itse näkisin aidosti omimmaksi poluksi kuitenkin sellaisen tien, mikä perustuu itsetuntemukselle. Se on oikeastaan se onnekkain tie, koska hyvän itsetuntemuksen omaava pystyy tietoisuutensa avulla tekemään myös tietoisempiä, itsensä kannalta parempia valintoja. Mutta elämässä on tietysti aina rajoittavia tekijöitä, joko ihmisen sisäisiä tai ympäristön luomia. Jos oman polun kulkeminen tarkoittaa käytännössä onnellista elämää, kai lopulta tämänkin asian ratkaisee syntymässä saadut sisäiset resurssit ja ympäristön suoma tuki.

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - joulukuu 17, 2022, 07:56:23

Lainaus käyttäjältä: J - joulukuu 16, 2022, 23:05:02
Onhan yksilön elämä tavallaan jatkuvaa itsensä etsimistä & asioiden oppimista. Emme ole koskaan täysin valmiita persoonaltamme. Käymme koko ajan läpi elämänmittaista kasvuprosessia, jossa itseksi tuleminen on monien eri elämäntapahtumien summa.
...

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Joillakin joku enemmän kuin joku toinen. Juuri tuo tekee meistä ihmisiä, yksilöitä - yhteisössä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen- eli voimme mennä myös väärään suuntaan, jos nyt suunta on tärkeä tavoitteiden vuoksi.

Ihmisinä ollaan hyvin samanlaisia, mutta tosiaan "yksilöinä erilaisia.

Ehkäpä sillä ei olekaan niin suurta merkitystä, meneekö yksilö elämänpolullaan väärään suuntaan, tai tekeekö hän arjessaan vääriä valintoja. Näin tapahtuu joka tapauksessa, koska erehtyminen on yksi inhimillisyyden tärkeimmistä piirteistä. Se että lannistuuko vastoinkäymisistään, vai saako niistä voimaa jaksamiseensa, niin tämä asenne on juurikin yksilön omissa käsissä. 

Epäonnistuminen voi näin vahvistaa itsetietoisuutta, lisäten samalla motivaatiota yrittää uudelleen. Sen takia me kaadumme, jotta voimme nousta entistä vahvempina ylös. Pääasia elämän tarkoitusta etsiessä onkin, että oppii virheistään, eikä jää niitä liiaksi murehtimaan. Tärkeintä minusta on kuitenkin ajatus siitä, että omaa tietä etsiessään ei välttämättä tarvitse päästä edes perille, sillä matkanteko voi olla tärkeämpää kuin itse päämäärä.

Lainaus käyttäjältä: J - joulukuu 17, 2022, 13:50:27
Se että lannistuuko vastoinkäymisistään, vai saako niistä voimaa jaksamiseensa, niin tämä asenne on juurikin yksilön omissa käsissä. 

Ei ainakaan kokonaan. Veikkaisin, että sinnikkyys, periksiantamattomuus, sisukkuus, ja toisaalta helposti lannistuvuus jne. ovat myös persoonallisuus- ja jopa temperamenttikysymyksiä, ja riippuvat myös varmaankin monesta muustakin asiasta. Esimerkiksi masennuksesta (joka mm. voi aiheuttaa toiminnanohjauksen ja motivaatioaparaatin häiriöitä, toivottomuutta, apaattisuutta jne.).

Persoonallisuus ja temperamentti eivät muutu ihmisen omalla valinnalla ja pyrkimyksellä kaiketi.

Lainaus käyttäjältä: J - joulukuu 17, 2022, 13:50:27
Ehkäpä sillä ei olekaan niin suurta merkitystä, meneekö yksilö elämänpolullaan väärään suuntaan, tai tekeekö hän arjessaan vääriä valintoja. Näin tapahtuu joka tapauksessa, koska erehtyminen on yksi inhimillisyyden tärkeimmistä piirteistä. Se että lannistuuko vastoinkäymisistään, vai saako niistä voimaa jaksamiseensa, niin tämä asenne on juurikin yksilön omissa käsissä. 

Epäonnistuminen voi näin vahvistaa itsetietoisuutta, lisäten samalla motivaatiota yrittää uudelleen. Sen takia me kaadumme, jotta voimme nousta entistä vahvempina ylös. Pääasia elämän tarkoitusta etsiessä onkin, että oppii virheistään, eikä jää niitä liiaksi murehtimaan. Tärkeintä minusta on kuitenkin ajatus siitä, että omaa tietä etsiessään ei välttämättä tarvitse päästä edes perille, sillä matkanteko voi olla tärkeämpää kuin itse päämäärä.

Ihan viisaita ajatuksia. Mielestäni juuri tuon matkanteon painottaminen on elämänsä suunnittelemisessa tärkeää. Vaikka se tietysti riippuu siitä, miten päämäärä määritellään, niin ainakin itse määrittelen sen tarkoittavan kertaluonteista tapahtumaa kun taas matkan teko tarkoittaa mielestäni sitä normaalia arkea, jossa ihminen loppupeleissä kuitenkin viettää suurimman osan elämästään. Mutta kai sekin on viimekädessä yksilöllistä, arvottaako mukavaa arkea mahdollisesti päämäärän kustannuksella vai mukavaa päämäärään arjen mukavuuden kustannuksella.

Mistä muuten johtuu se, että osalle ihmisistä kehittyy korostunut taipumus vakuuttua juuri omista spekulaatioistaan siinä määrin, ettei ulkoa päin tarjoillun uuden omaksuminen enää onnistu? Onko tämä mielestänne kuinka todellinen ilmiö ihmisyhteisöissä, vai kuvittelenko vain?

Ottaen huomioon, että dementikot eivät omaksu uutta aivovaurioiden vuoksi, johtuuko joitakin ihmisiä vaivaava kyvyttömyys omaksua uutta ja taantuminen ammentamaan faktoja vainoharhaisista salaliittoteorioista jonkinlaisesta degeneroitumisesta aivoissa? Vai selittyykö taudin kuva pehmeämmillä psykologisilla seikoilla? Vai ammennanko nyt vain itse "faktoja" salaliittoteorioista :D

Toisaalta, terve epäluuloisuus ei ole koskaan pahasta, vaikkakin itsekriittisyyden puute voi toisinaan altistaa kaikenlaisille kognitiivisille vinoutumille. Vaihtoehtoisena asenteena onkin epäillä kaikkea mitä ei voi itse todistaa oikeaksi. Virheelliset uskomukset kumpuavat usein todistamattomista harhaluuloista, jotka voivat eskaloitua vainoharhoiksi asti.

Tässä päästäänkin sitten jo ihmismielen järkkymiseen asti, jossa epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ruokkivat epäluuloisuuden tunteita, joka taas voi johtaa masennukseen. Tälläinen kierre tuo yleensä mukanaan myös aloitekyvyttömyyttä, motivaation puutetta, jossa koko elonkaari näyttää toivottaman synkältä. Silloin ne elämänlangatkaan eivät välttämättä ole enää omissa käsissä.

Tämä jos mikä voi lannistaa vahvankin persoonan, sillä kognitiivinen toimintakyky ei ole mikään itsestäänselvä asia. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, jonka selviytymistarina muotoutuu monista eri elämänvaiheista. Tähän kaikkeen vaikuttaa myöskin yksilölliset persoonallisuuspiirteet kuin omanlainen identtiteettikin.

Kaikilla ihmisillä on kognitiivisia vinoumia. Ne ovat lajityypillinen ihmisen tiedonkäsittelyn sisäänrakennettu heikkous.

Masennuksen syntymekanismista tuo kuvaamasi ei ole mikään yleispätevä kuvaus, tai edes ollenkaan oikea kuvaus. Masennuksia on monenlaisia. Yhdenlainen masennus esimerkiksi johtuu liiasta stressistä. On olemassa myös biologisperäisiä tai neurologisperäisiä masennuksia, esim. liittyen sydäninfarktiin tai aivohalvaukseen.

Luullakseni epäluuloisen persoonallisuuden omaava ei ole erityisen altis masentumaan, mutta muutan toki luuloni, jos se vääräksi todistetaan. Epäluuloinen persoonallisuus liittynee pikemminkin skitsofrenian tapaisiin sairauksiin, ja pahimpia persoonallisuushäiriöisiä hoidetaankin neurolepteillä, jos henkilöt ylipäätänsä suostuvat ottamaan hoitoa vastaan, epäluuloisia kun ovat mm. terveydenhuollon henkilöitä kohtaan.

Olen jotain lukenut aiheesta persoonallisuus yhdistettynä masennukseen, mutta muuta ei muistiini ole jäänyt kuin että vaativat persoonallisuuspiirteet, esim. perfektionismi voivat hieman altistaa masennukselle. Mikään automaatti sekään ei ole.

Masennuksella ja harhaluuloisuushäiriölläkään ei tietääkseni ole mitään yhteyttä. Mutta tästäkin muutan mielipidettäni, jos se vääräksi osoitetaan. Ainoa tietämäni yhteys on psykoottinen masennus, eräs masennuksen alalaji, vakava sellainen.

On kyllä tosiaankin psykologiassa olemassa termi psykoottinen masennus, jossa ihmisellä on vaikeiden masennusoireiden lisäksi myöskin harhaluuloja, tai jopa aistiharhoja. Joillekin tätä masennustyyppiä sairastaville voi kehittyä jossain vaiheessa myös kaksisuuntainen mieliala-häiriö. Skitsofreniakaan ei ole tässä tapauksessa poissuljettua.

- Mutta ehkä nämä psykologian moniselitteiset termistöt menevät tässä ketjussa jo ohi aiheen. Eivätkä ne ehkä muutenkaan kerro ihmiselon monimuotoisuudesta sen koko totuutta. Itse haluan nykyisin perehtyä enemmän arjen konkretiaan, liittämättä siihen ylimääräistä tieteellistä tematiikkaa. Etsimällä pikemminkin vastauksia filosofiseen kysymykseen; keitä me olemme, tai mihin me menemme?!

Juu, psykopatologiaan liittyvät asiat tosiaankin menevät varmaankin aiheen ohi, tai ainakaan niiden avulla ehkei pysty hahmottamaan ei-patologisia tapauksia, (toistaiseksi) terveiden ihmisten elämänkaarta.

Lainaus käyttäjältä: -:)lauri - joulukuu 17, 2022, 19:29:07
Mistä muuten johtuu se, että osalle ihmisistä kehittyy korostunut taipumus vakuuttua juuri omista spekulaatioistaan siinä määrin, ettei ulkoa päin tarjoillun uuden omaksuminen enää onnistu? Onko tämä mielestänne kuinka todellinen ilmiö ihmisyhteisöissä, vai kuvittelenko vain?

Ottaen huomioon, että dementikot eivät omaksu uutta aivovaurioiden vuoksi, johtuuko joitakin ihmisiä vaivaava kyvyttömyys omaksua uutta ja taantuminen ammentamaan faktoja vainoharhaisista salaliittoteorioista jonkinlaisesta degeneroitumisesta aivoissa? Vai selittyykö taudin kuva pehmeämmillä psykologisilla seikoilla? Vai ammennanko nyt vain itse "faktoja" salaliittoteorioista :D

Tjaa. Tuo riippuu myös niistä uusista jutuista. On näet faktoja ja "faktoja", myös ja etenkin niissä uusissa asioissa. Ja onko uusi oikeasti uutta vai uudelleen brändättyä vanhaa?

Niin, tuohon edellä olevaan viestiini & sen vastaukseen vielä lisäten, että kukapa meistä on täysin terve, tai edes lähellä terveyden perikuvaa. Terveyden tai sairaudenkin käsitteet ovat yleensä varsin häilyviä paradigmoja, joihin ei useinkaan löydy yksiselitteisiä vastauksia.

Vaikka olisi monisairas ihminen, elämänilo voi silti kukoistaa jokaisessa pienessä hetkessä, niissä kokemuksissa joista kannattaa pitää viimeiseen asti kiinni. Lohduttomuuteen tai toivottomuuteen ei ole pakko vajota, jos niiden nujertamiseen voi vain jotenkin itse vaikuttaa. Aina ei siihen ole voimavaroja, mutta jos psyyke antaa vähänkään myöten, niin yrittää kannattaa.

- Maailma kun ei ole synkimmilläänkään niin mustavalkoinen, kuin me sen mielessämme kuvittelemme, vaan jotain siltä väliltä, harmaan eri sävyineen. Kaikesta voi selvitä, jos näkee asioiden valoisamman puolen. Näköalattomuuden torjumiseenkin on olemassa keinoja selvitä pahimmasta, sillä monesti riittää kun vain yrittää parhaansa.   

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - joulukuu 17, 2022, 22:19:34

Lainaus käyttäjältä: -:)lauri - joulukuu 17, 2022, 19:29:07
Mistä muuten johtuu se, että osalle ihmisistä kehittyy korostunut taipumus vakuuttua juuri omista spekulaatioistaan siinä määrin, ettei ulkoa päin tarjoillun uuden omaksuminen enää onnistu? Onko tämä mielestänne kuinka todellinen ilmiö ihmisyhteisöissä, vai kuvittelenko vain?

Ottaen huomioon, että dementikot eivät omaksu uutta aivovaurioiden vuoksi, johtuuko joitakin ihmisiä vaivaava kyvyttömyys omaksua uutta ja taantuminen ammentamaan faktoja vainoharhaisista salaliittoteorioista jonkinlaisesta degeneroitumisesta aivoissa? Vai selittyykö taudin kuva pehmeämmillä psykologisilla seikoilla? Vai ammennanko nyt vain itse "faktoja" salaliittoteorioista :D

Tjaa. Tuo riippuu myös niistä uusista jutuista. On näet faktoja ja "faktoja", myös ja etenkin niissä uusissa asioissa. Ja onko uusi oikeasti uutta vai uudelleen brändättyä vanhaa?

Nyt kun sen noin puet, niin en muuten ole enää niin varma löytyykö kovinkaan monia tilanteita, joissa joku varsinaisesti uusia juttuja tarjoaisi, vaan ovatko uudet jutut poikkeuksia lukuun ottamatta aina noita uudelleen brändättyjä vanhoja juttuja. Varmasti myös yksilöllistä, milloin juttu tai brändi tulevat täysin puskista ja milloin mieleen hiipii aivan oikein epäilys, että juttuun on törmätty joskus aiemminkin.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - joulukuu 17, 2022, 14:02:08

Lainaus käyttäjältä: J - joulukuu 17, 2022, 13:50:27
Se että lannistuuko vastoinkäymisistään, vai saako niistä voimaa jaksamiseensa, niin tämä asenne on juurikin yksilön omissa käsissä. 

Ei ainakaan kokonaan. Veikkaisin, että sinnikkyys, periksiantamattomuus, sisukkuus, ja toisaalta helposti lannistuvuus jne. ovat myös persoonallisuus- ja jopa temperamenttikysymyksiä, ja riippuvat myös varmaankin monesta muustakin asiasta. Esimerkiksi masennuksesta (joka mm. voi aiheuttaa toiminnanohjauksen ja motivaatioaparaatin häiriöitä, toivottomuutta, apaattisuutta jne.).

Persoonallisuus ja temperamentti eivät muutu ihmisen omalla valinnalla ja pyrkimyksellä kaiketi.

Tuo on totta, että sinnikkyys liittyy vahvasti temperamenttiin, joka on jokseenkin pysyvä. Työssäni lasten parissa näkee helposti, miten jotkut yksilöt sinnikkäästi jatkavat epäonnistumisista huolimatta, kun taas toiset luovuttavat jo kättelyssä. Ehkäpä se omaksi itsekseen kasvamisen matka on sitä, että oppii elämään omissa nahoissaan, temperamenttinsa kanssa. Vaikka temperamenttipiirteet ovat pysyviä, onneksi toisilla piirteillä pystyy kompensoimaan toisia piirteitä. Tietysti joku saa onnekkaamman coktailin näissäkin arpajaisissa, niin se vain on. Ajattelen, että myös älykkyydellä pystyy kompensoimaan joitakin persoonallisuuden piirteitä: lopputuleman kannalta optimaalista toimintatapaa voi ennustaa tietyt temperamenttipiirteet, mutta myös korkea g-faktori, yleisälykkyys. Tietysti sekin on pääosin perinnöllinen ominaisuus, joten lopulta sekin menee samaan arpajaisvoittolaariin temperamentin kanssa.

Toisaalta elämä kai voi olla onnellista minkä tahansalaisella persoonallisuudella. Joku oppii nopeasti, toinen oppii tekemällä samoja virheitä monta kertaa. Joku luovuttaa helposti, mutta kenties suuntautuu aina uusiin juttuihin sen sijaan, ja kokee sitä kautta elämää lähtökohtaisesti yhtä tyydyttävästi, kuin esimerkiksi arvostetulla älykkyyden tai sinnikkyyden piirteellä varustettu yksilö.

Ja sitten ajatelen niinkin, että ihmisen jokainen heikkous on samalla myös vahvuus. Jos ihmisellä on jokin taipumus, joka on omiaan ajamaan ihmistä vaikeuksiin, voivat nuo vaikeudet avata ihmiselle uusia mahdollisuuksia ymmärtää maailmaa syvemmin, tai olla jollain epäsuoralla tavalla jodattamassa ihmistä kuitenkin jotenkin hyvään. Enpä tiedä, ajattelutavassani on vääjämättämösti hieman deteminisimiä, mutta yritän löytää sille myös vaihtoehtoisia näkökulmia.

On monenlaista sinnikkyyttä ja sitkeyttä.

Joku tekee sitkeästi ja sinnikkäästi homman kerralla valmiiksi, kun on tullut aloittaneeksi.

Joku toinen lopettaa homman kesken, kun työnteko ei huvita - mutta palaa kuitenkin myöhemmin jatkamään sitä ja jatkaa jääräpäisesti asian parissa vaikka kolmekymmentä vuotta, koska lopullinen periksi antaminen ei tule kyseeseen.

Muistelen tosiaankin minäkin, että sinnikkyys liittyisi temperamenttiin, joka tosiaankin on suhteellisen pysyvä ominaisuus. Se voi tosin muuttuakin (enemmän tai vähemmän tilapäisesti tai pysyvästi), niin kuin sanottu, esimerkiksi masennuksen myötä. Itse opiskelin sinnikäästi tutkintoon asti ensimmäisen yliopistotutkintoni, vaikka kaksi kolmesta pääasiallisesta aineesta ei sitten lopulta oikeasti kiinnostanutkaan (toisen tutkinnon opinnot olivat aivan ihanat, koska ne oppiaineet enimmäkseen olivat niin kiinnostavia). Nykyään en saa usein edes aloitettua asioita, yksinkertaisimpiakaan ja helpoimpiakaan. Liki kaikki on ylivoimaista.

Jokainen antaa periksi- "luojalleen" ellei anna ei sillä ole merkitystä. Luonto ei muutu luonnottomaksi kuitenkaan, mutta yksitäinen ihminen pitää oman uskonsa, joka on sekin tilapäinen.

Suurin osa ihmisistä on kuitenkin uskovaisia, (melkein kaikki uskovat johonkin) joka on oman ajattelu luomaa "harhaa"

Ilmeistä kuitenkin on, että jeesuksen kävely veden päällä on jonkinlainen testi uskomusten tentissä, jos sen hyväksyy, on ilmeisen helppo uhri.

Todellisuutta ei voi aistia, eikä tiedostaa, joten turvaudutaan ajatteluun, eikä koskaan pyritä todellisuuden tiedostamiseen, eli seulotaan ajatuksia ja etsitään niistä todellisuuden vertauksia. Silloinkin takerrutaan epätodelliseen, eli ajatukseen.

Mitään ei oikeasti tapahdu- ajattelu on loputon pyörä, joka tuottaa aina uusia ajatuksia- se on ihmismielen valtakunta..
Missä vaiheessa ihminen alkaa "uskoa"- ja mihin?

Lainaus käyttäjältä: Amore - joulukuu 16, 2022, 21:56:04
Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

Yrittäjiä neuvotaan, että positiivinen asiakaspalaute tuo yhden uuden asiakkaan ja negatiivinen vie 10. Sama pätee elämään yleisesti, negatiiviset kokemukset ovat voimakkaampia ja vaikuttavat pitempään, usein loppuelämän ajan riippumatta siitä antavatko ne potkua vai nujertavat ihmisen.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 18, 2022, 16:06:37

Lainaus käyttäjältä: Amore - joulukuu 16, 2022, 21:56:04
Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

En nyt tiedä. Riippuu ihmisestä.

Joskus taas on niin, että ihminen jää onnistumisensa vangiksi. Joskus muinoin menestykseen johtanutta strategiaa toteutetaan uudestaan ja uudestaan riippumatta siitä, mikä tulos siitä nykyään seuraa.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 18, 2022, 16:06:37

Lainaus käyttäjältä: Amore - joulukuu 16, 2022, 21:56:04
Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

Yrittäjiä neuvotaan, että positiivinen asiakaspalaute tuo yhden uuden asiakkaan ja negatiivinen vie 10. Sama pätee elämään yleisesti, negatiiviset kokemukset ovat voimakkaampia ja vaikuttavat pitempään, usein loppuelämän ajan riippumatta siitä antavatko ne potkua vai nujertavat ihmisen.

Niin ihminen on negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, mutta samoin positiivistenkin ja se kokonaisuus "olisi hallittava".  Helpohkosti voidaan sanoa negatiivisten, mutta se on vain osa.

Veisuu kirkoissakin tuo positiivista tunnelmaa ja mielihyvää, vaikka uskomaton ihminen voi sitäkin ihmetellä.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 18, 2022, 16:06:37

Lainaus käyttäjältä: Amore - joulukuu 16, 2022, 21:56:04
Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

Yrittäjiä neuvotaan, että positiivinen asiakaspalaute tuo yhden uuden asiakkaan ja negatiivinen vie 10. Sama pätee elämään yleisesti, negatiiviset kokemukset ovat voimakkaampia ja vaikuttavat pitempään, usein loppuelämän ajan riippumatta siitä antavatko ne potkua vai nujertavat ihmisen.

Se ei jaksa lakata ihmetyttämästä, että minkä takia ihmisiä syyllistetään negatiivisista kokemuksistaan? Jos niistä on hissunkissun hiljaa, nou hätä, mutta jos on sen verran avoin että paljastaa katkeruutensa ja kertoo seikkaperäisesti mikä vituttaa, niin ihmisillä menee iloisesti syyt ja seuraukset sekaisin, ja väittävät/olettavat että seuraus oli ennen syytä. Eli tottakai katkeralle paskalle tapahtuu kaikenlaista. Ihan kuin esim. minä tässä 50+ iässä vanhoja naama norsunvitulla muistellessani menisin hokkuspokkus aikakoneella parikymppisen ikäisyyteeni, ja sen takia siellä tapahtui paskoja juttuja (muiden ihmisten toimesta), koska minä olen paska tässä ja nyt.

Ihan takuulla varmaan niin. Saatana.

Ja mistä sitä positiivisuutta pitäisi aina pieraista loputtomiin? Joku hannuhanhimaisen elämän elänyt kiittelee kovasti itseään siitä kuinka perkeleellisen iki-ihana ihminen hän onkaan. Ja se joka on elämänsä rämpinyt jossain suossa, kivikossa ja piikkipensaissa, sen pitäisi mennä itseensä ja oppia nauttimaan elämän pikkuasioista. Mistäpä muista hän nauttisikaan, kun mitään isoja kivoja asioita ei tapahdu... Mutta tyytyisikö se kultalusikka perseeseen upotettuna syntynyt ITSE niihin pikkuasioihin? Tuskinpa vaan.

Minua vituttaa juuri nyt että koen itseni luuseriksi ja vaikka mitä tekisin, en pääse sieltä luuseriuden jorpakosta ylös. Alkaa tuntua siltä että parempikin kun ei tee elämässään yhtikäs mitään, niin sittenpähän ei tule niitä epäonnistumisiakaan.

Jos olisin tosissani yrittänyt kirjojen kirjoittamista (siis enemmän kuin yhden), olisin varmaan mennyt kiikkuun sen rundin jälkeen kun olisin saanut kuulla sen seitsemältä taholta että he eivät tuommoista paskapaperikasaa julkaistavakseen ota.

Pitäisi sitten olla ainakin jotenkin "erilainen luuseri" kuin muut luuserit, mutta mitenkähän se tapahtuu... No, ainakin olen valinnut olla hukuttamatta murheitani alkomahooliin, koska isäni teki niin, ja opin äidiltäni halveksumaan sitä tyyliä. Sensijaan kun oikein alkaa kyrsiä, otan kipukynnyksen nostajaa, kun siihen kerta on resepti ja kipuja on. En tiedä onko tämä sen paremmin tehty kuin mitä isäni teki, ja kekkuliin asti en ole itseäni lääkinnyt. Minkä voinee tästäkin kommentista päätellä. Eiköhän ymmärrettävää kieltä ole.

Just nyt kyllä vetäisin kaikki mahdolliset psykedeelit jos semmoisia tässä tönössä olisi.

^
Kielteiset kokemukset kuuluvat elämään, mutta ei kannata jäädä "tuleen makaamaan"  -No helpompi sanoa, kun toteuttaa.

Ihmisluonto on monimutkainen kaikkiaan ja kehittelee itselleen tuntemuksia- kielteisiä tai myönteisiä.
Ihmisluonto se kuitenkin on joka sitä tekee. Varmaan siihen vaikuttaa monet asiat.

Minä se vaan olen kyllästynyt siihen että epäonnistun "kaikessa". Kyllä sitä joskus pitää olla niitä onnistumisen kokemuksiakin, eikä vaan jotain synkkää itsetutkiskelua ja sen tiedostamista että on iso paska josta ei ole mihinkään.

En oikeastaan ihmettele että lastenlaitto on niin suosittua. Sitä kauttahan ihminen pystyy vakuuttamaan itsensä siitä että on saanut edes jotain aikaan, kun on saanut lisäännyttyä. Tosin aika moni nainen sitten kyllä ilmeisesti keräilee syyllisyyskortteja siitä mitä kaikkea tekee ja tuli tehtyä väärin. Miehet tuntuvat sen vanhemmuutensa ottavan kepeämmin. Tai eivät suostu kohtaamaan omaa syyllisyyttään siinä asiassa, että tuli sössittyä isänä. Mutta tämähän on amerikkalaisen viihdeteollisuudenkin lemppariaihe, että isän ja pojan välit ovat perseestä, ja poikaa se mättää enemmän kuin isää...

Oman negatiivisen lapsuuskokemukseni vuoksi sanoisin että on erittäin tärkeää äidin ja tyttären välisessä suhteessa, että vaikkei äiti olisi kauhean ihastunut omaan itseensä, hän ei opettaisi, painostaisi tai houkuttelisi tytärtään tuntemaan itseinhoa ja -halveksuntaa. Omalle lapselleen pitäisi toivoa hyvää, eikä edellyttää että tämän pitää elää samanlaisessa synnintunnossa kuin itse on elänyt. Eikä tässä synnissä ole kyse mistään uskonnosta, vaan siitä että ei saa rakastaa eikä arvostaa omaa itseään. Koska jos niin erehtyy tekemään, niin tulee huutia. Luulot pois.

Minulle erityisesti on ihan jumalattoman vaikeaa arvostaa itseäni ilman että olen tehnyt jonkun suorituksen jolla ostaa se arvostus, osin muilta, mutta ehkä sittenkin pääasiassa omalta itseltäni, tai joltain superegolta eli yliminältä...?

Lainaus käyttäjältä: Karikko - joulukuu 18, 2022, 16:19:08

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 18, 2022, 16:06:37

Lainaus käyttäjältä: Amore - joulukuu 16, 2022, 21:56:04
Useimpiin oman tiensä kulkijoihin en usko, koska se "oma" tie on yleensä vain reaktio johonkin sosiaaliseen ongelmaan kasvuympäristössä. Tyypillisesti siis vaikkapa uskonnollisessa kodissa varttunut "valitsee" ateismin, alkoholistin lapsi raivoraittiuden tai raivoraittiin lapsi jonkinlaisen huolettoman hulttion elämän. "Oma" valinta on täysin sidoksissa muiden ihmisten asettamiin lähtökohtiin eikä suinkaan mikään vapauden tai itsenäisyyden ilmentymä

Samaa mieltä, ihminen on pitkälti negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, niitten luomus.

Yrittäjiä neuvotaan, että positiivinen asiakaspalaute tuo yhden uuden asiakkaan ja negatiivinen vie 10. Sama pätee elämään yleisesti, negatiiviset kokemukset ovat voimakkaampia ja vaikuttavat pitempään, usein loppuelämän ajan riippumatta siitä antavatko ne potkua vai nujertavat ihmisen.

Niin ihminen on negatiivisten kokemuksiensa kahleissa, mutta samoin positiivistenkin ja se kokonaisuus "olisi hallittava".  Helpohkosti voidaan sanoa negatiivisten, mutta se on vain osa.

Kahleet ovat erilaisia. Positiivinen kokemus aiheuttaa yleensä jonkin konkreettisen toiminnan toistoa. Esimerkiksi yritetään saavuttaa sama kiva fiilis kun oli lapsuuden Jouluina tai jollain matkalla tai harrastuksessa.

Negatiivinen kokemus syöpyy takaraivoon ja vaikuttaa arvomaailmaan niin voimakkaasti, että se vaikuttaa yleensä elämän suuriin valintoihin enemmän kuin positiivinen kokemus.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 19, 2022, 10:28:20
Minä se vaan olen kyllästynyt siihen että epäonnistun "kaikessa". Kyllä sitä joskus pitää olla niitä onnistumisen kokemuksiakin, eikä vaan jotain synkkää itsetutkiskelua ja sen tiedostamista että on iso paska josta ei ole mihinkään.

En oikeastaan ihmettele että lastenlaitto on niin suosittua. Sitä kauttahan ihminen pystyy vakuuttamaan itsensä siitä että on saanut edes jotain aikaan, kun on saanut lisäännyttyä. Tosin aika moni nainen sitten kyllä ilmeisesti keräilee syyllisyyskortteja siitä mitä kaikkea tekee ja tuli tehtyä väärin. Miehet tuntuvat sen vanhemmuutensa ottavan kepeämmin. Tai eivät suostu kohtaamaan omaa syyllisyyttään siinä asiassa, että tuli sössittyä isänä. Mutta tämähän on amerikkalaisen viihdeteollisuudenkin lemppariaihe, että isän ja pojan välit ovat perseestä, ja poikaa se mättää enemmän kuin isää...

Oman negatiivisen lapsuuskokemukseni vuoksi sanoisin että on erittäin tärkeää äidin ja tyttären välisessä suhteessa, että vaikkei äiti olisi kauhean ihastunut omaan itseensä, hän ei opettaisi, painostaisi tai houkuttelisi tytärtään tuntemaan itseinhoa ja -halveksuntaa. Omalle lapselleen pitäisi toivoa hyvää, eikä edellyttää että tämän pitää elää samanlaisessa synnintunnossa kuin itse on elänyt. Eikä tässä synnissä ole kyse mistään uskonnosta, vaan siitä että ei saa rakastaa eikä arvostaa omaa itseään. Koska jos niin erehtyy tekemään, niin tulee huutia. Luulot pois.

Minulle erityisesti on ihan jumalattoman vaikeaa arvostaa itseäni ilman että olen tehnyt jonkun suorituksen jolla ostaa se arvostus, osin muilta, mutta ehkä sittenkin pääasiassa omalta itseltäni, tai joltain superegolta eli yliminältä...?

Avasin Jatkumolla ketjun epäonnistumisen syistä ja niitä analysoitiin jonkin verran.

Eihän onnistumisissa ole useimmiten mitään kovin mielenkiintoista. Nykyään ne perustuvat pääasiassa yhteistyöhön muiden kanssa sekä systeemin ehdoilla elämiseen, vaikka toki mm yleisellä energisyydellä ja hyvällä terveydellä on merkitystä.

Enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ulkopuolella elävä oman tien kulkija onnistuu harvoin ja se vaatii sitten jo jotain lahjakkuuttakin.

Tyypillisesti ihmiset hakeutuvat onnistujien seuraan ja niin teen minäkin, vaikka epäonnistujilta voisi ehkä oppia enemmän. Onnistujat ovat usein tylsiä ihmisiä epäonnistujiin verrattuna.

Onnistuminen on kivempaa kuin epäonnistuminen, mutta mitä harvemmin onnistuu, sitä paremmalta se tuntuu. Kai lopulta jokainen onnistuu jossakin. Epäonnistumisiin voi kehittyä myös niin hyvä toleranssi, että ne lähinnä naurattavat.

Epäonnistumisten kierteen alkusyyn paneminen vanhempiensa niskoille on harvoin hedelmällistä.

Ehkä siinä on sekin, että mitä kukakin määrittelee onnistumiseksi. Jos todella ne ihan pienet asiat, kuten vaikka se, että menipä se tämäkin päivä ilman suurempia ihmeitä hyvässä tai pahassa, riittää, niin sittenhän onnistuminen on helpompaa.

Sen sijaan jos on taas toiveita, joihin liittyy muita, kuten vaikka työkuviot tai parisuhde, on tietysti kynnys heti hieman korkeammalla, tarkoitan, että eihän sitä mitenkään voi itsekseen hallita millään tavoin. Yrittää tietysti voi, vaikuttaa toisiin, tms. mutta se on usein kiusallista onnenpeliä.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 19, 2022, 11:49:34
Ehkä siinä on sekin, että mitä kukakin määrittelee onnistumiseksi
T: Xante

Usein epäonnistumisiksi määritellään hopeasija urheilussa, avioero tai konkurssi, vaikka todellinen epäonnistuja ei koskaan saavuta tuloksia, joilla pärjäisi edes työpaikan puulaakikisoissa tai löydä koskaan parisuhdetta tai saa yritystoimintaa edes alkuun.

Olen huomannut että onnistujia ärsyttää, kun joku suhtautuu epäonnistumisiin kevyesti. Heidän mielestään ne pitäisi salata ja niitä hävetä.

Elämä on suljettu systeemi ja alisteinen termodynamiikan toiselle pääsäännölle. Tämän vuoksi yleensä ainut pysyvä asia elämässämme on muutos; asioiden jatkuva lipuminen pois omasta hallinnan tunteestamme. Kyseistä muutosta voi jossain määrin ainakin hidastaa, ehkä pysäyttää ja jopa kääntää päinvastaiseksikin, mutta vain mikäli löytyy resursseja tuhlattavaksi. Kaikilta ei löydy niitä riittävästi. Optimisteilta usein löytyy.

Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 19, 2022, 11:23:39
Onnistuminen on kivempaa kuin epäonnistuminen, mutta mitä harvemmin onnistuu, sitä paremmalta se tuntuu. Kai lopulta jokainen onnistuu jossakin. Epäonnistumisiin voi kehittyä myös niin hyvä toleranssi, että ne lähinnä naurattavat.

Epäonnistumisten kierteen alkusyyn paneminen vanhempiensa niskoille on harvoin hedelmällistä.

Epäonnistumisten kohtaamista voi myös harjoitella, altistamalla itsensä epäonnistumisille, jolloin ne lakkaavat (väitetysti) tuntumasta niin pahalta. Näin ainakin väittivät männävuosina pelimiesskenessä incelit tai oikeastaan inceleiden gurut. Ainakin jokin pelimiesopas kuulemma kehoitti tekemään aloitteita niin maar penteleesti, jolloin niitä pakkeja myös tuli roppakaupalla (ja joskus tärppäsi), ja ajan myötä pakkien väitettiin tuntuvan vähemmän pahalta. En tiedä, toimiko tuo teoria käytännössä, ja oppivatko incelit todellakin kohtaamaan torjutuksi tulemisen olankohautuksella.

En tiedä tuosta hedelmällisyydesta, siis kannattaako omien epäonnistumisten syy laittaa jonkun toisen niskoille vaiko ei.

Loputon katkeruus kurjasta lapsuudesta kyllä syö energiaa. Vanhempien vihaaminen varmaankin myös. Jokin hämärä mielikuva minulla on, että jos vihaa vanhempiaan, siinä jollain hyvin alkeellisella liskoaivomaisella tavalla vihaa myös itseään. Syynä on ehkä se, että liskoaivojen (ei tieteellinen termi) tasolla ihminen ei tee eroa vanhemman ja itsen välillä, väittää jokin (ehkä hömppä?) teoria. Jos vihaat vanhempiasi, vihaat itseäsi. Jos ei muuten, niin siten, että onhan geeneistäsi 100% lähtöisin biologisilta vanhemmiltasi.

Toisaalta voi olla itsetuntoa säilyttävää, jos epäonnistumiset näkee johtuvan jostain itsen ulkopuolisesta syystä (ja onnistumiset näkee johtuvan itsestä johtuvasta pysyvästä syystä), vrt. Optimistin käsikirja (Seligman).

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 19, 2022, 13:07:48
Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Epäonnistumisen kokemuksen aste riippuu siitä, kuinka suurissa saavutuksissa on omasta mielestään onnistuttava, mutta onkin sitten epäonnistunut niissä. Tätä itselleen saavutettavien asioiden asettamista ei kai voi itse juurikaan valita vaan mittasuhde omaksutaan automaattisesti kasvu- ja elinympäristöstä suhteessa omaan lahjakkuusprofiiliin.

Voisin kuvitella että jos kasvaa ja elää ympäristössä, jossa sosiaalinen hyväksyntä edellyttää saavutuksia, joihin itsellä ei ole edellytyksiä, on tilanne ihan eri, kuin jos kasvaa ja elää ympäristössä, jossa saa sosiaalista hyväksyntää saavuttamatta yhtään mitään.

Edit. Sama asia muidenkin perustarpeiden kohdalla kuin vain sosiaalisen hyväksynnän kohdalla. Jos pitää taistella terveydestä, juomavedestä, ruuasta, hygieniasta tai lämpöisestä kämpästä talvella tms, mutta ei aina niitä saavuta, niin tilanne on ihan eri kuin jos ei tarvitse niiden saavuttamisesta kilpailla.

En vihaa vanhempiani. Vihaan sitä etteivät he omien puuttuvien, vikapäisten tai lapsiaan vihaavien vanhempiensa takia kyenneet kannustamaan, tai aina edes välittämään siitä olenko elossa vai en. Vähintäänkin keskivaikeasti masentuneen ja autistisen ihmisen liitto menneinä vuosikymmeninä, ilman että kumpaakaan hoidettiin millään tavalla, ei ollut terve kasvualusta.

Jos isä on ylimielinen juoppo ja äiti tultuaan itse jo lapsena jyrätyksi tahtomattaan tekee kaikkensa saadakseen myös tyttärensä lannistumaan ja uskomaan olevansa HUONO, niin suhteellisuudentaju on helposti hakusessa.

Minä en osaa yhtään sanoa milloin vaadin itseltäni liikaa ja milloin liian vähän. Tyypillisiä vaatimuksiani itselleni on että en saisi ikinä suuttua. Sitten niin kuitenkin käy, ja asia rassaa minua ad infinitum. Eniten suutun siitä että minua tullaan kiusaamaan kun en ole tehnyt itse yhtään mitään (esim. juoppo tulee rähjäämään kadulla), ja siitä että joku epäoikeudenmukaisesti asettelee minulle jotain vaateita ja ehtoja, joita ei ole muilla.

Voi olla että on vaan asioita joihin en kykene, mutta jos läheinen heti tekee selväksi että hän ei pidä pienimmässäkään määrin mahdollisena että kykenisin, voihan se lannistaa niin että juuri sen takia en kykene. Ja asioita voi sanoa niin monella tavalla, joten miksi valita aina se tylyin tyyli?

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 19, 2022, 13:07:48
Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Sinun sanomassasi on totta, että onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen ei välttämättä auta epäonnistujaa saavuttamaan menestystä. On tärkeää huomioida, että jokaisella ihmisellä on omat erityispiirteensä, kokemuksensa ja toimintaympäristönsä, jotka vaikuttavat heidän toimintaansa ja menestykseensä. Epäonnistujakin voivat saada hyötyä toisilta epäonnistujilta, sillä he voivat jakaa samankaltaisia kokemuksia ja oppia toisiltaan niistä. Samalla epäonnistujat voivat myös saada tukea ja lohtua siitä, että he eivät ole ainoita, jotka ovat kohdanneet epäonnistumisia.

On tärkeää myös muistaa, että epäonnistumiset ovat osa elämää ja että niistä voi oppia paljon. Epäonnistumisista voi saada arvokkaita oppeja ja ne voivat auttaa kehittymään ja kasvamaan henkilökohtaisesti. On tärkeää olla valmis oppimaan virheistään ja katsoa eteenpäin.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 19, 2022, 17:20:01
Tyypillisiä vaatimuksiani itselleni on että en saisi ikinä suuttua. Sitten niin kuitenkin käy, ja asia rassaa minua ad infinitum.

Mistä tuommoinen aivan outo vaatimus itsellesi on peräisin? Ei ihme, jos ahistaa, jos asetat noin kovia rajoitteita.

Olet kiusaajille loistava kohde, jos et puolusta itseäsi.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 19, 2022, 19:45:06

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 19, 2022, 17:20:01
Tyypillisiä vaatimuksiani itselleni on että en saisi ikinä suuttua. Sitten niin kuitenkin käy, ja asia rassaa minua ad infinitum.

Mistä tuommoinen aivan outo vaatimus itsellesi on peräisin? Ei ihme, jos ahistaa, jos asetat noin kovia rajoitteita.

On normaalia, että ihmiset suuttuvat ajoittain, sillä se on luonnollinen tunne ja reaktio erilaisiin tilanteisiin. Suutuminen voi olla vahva ja voimakas tunne, ja se voi johtaa meihin reagoimaan voimakkaasti tilanteeseen. On kuitenkin tärkeää muistaa, että suutuminen ei ole välttämättä huono asia, ja se voi olla hyödyllinen tapa käsitellä ja ratkaista erilaisia ongelmia.

Jos kuitenkin kamppailet suuttumuksen kanssa ja se rasittaa sinua, voit harkita seuraavia vaihtoehtoja:

Oppia tunnistamaan omat suuttumuksen aiheuttajat: Voit alkaa tunnistaa, mikä asioissa ja tilanteissa saa sinut suuttumaan, ja voit alkaa suhtautua niihin eri tavoin.

Käsitellä suuttumusta heti: Voit alkaa käsitellä suuttumusta heti sen ilmaannuttua, mikä voi auttaa sinua välttämään sen pitkittymistä.

Oppia kontrolloimaan suuttumusta: Voit oppia taitoja, jotka auttavat sinua kontrolloimaan suuttumusta, kuten hengitysharjoituksia tai muita rentoutumistekniikoita.

Hakea apua: Jos suuttumus on vaikea käsitellä yksin, voit harkita apua ammattilaiselta, kuten psykologilta tai terapeutilta.

Toivon, että nämä vinkit auttavat sinua käsittelemään suuttumusta paremmin ja löytämään tapoja vähentää sen rasittavuutta.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 19, 2022, 13:07:48
Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Helkkarin hyvä huomio. Ei se hannuhanhi pysty opettamaan akuankalle yhtikäs mitään, koska saa kaiken tuosta noin vaan valmiiksi annettuna. Tai vaikka taivaalta suoraan kouraan pudotettuna, kuten jossain näkemässäni stripissä.

Minun ongelmani on se että inhoan idioottihahmoja. Tämmöisiä Forest Gumppeja, vai Forrestko hän oli? En kykene, enkä edes halua olla sellainen "iloinen idiootti", joka pystyy olemaan kokoajan hymyssä suin niin että hampaat vaan horottaa tuulessa onnesta levällään, vaikka ei tajua mistään mitään, eikä varsinkaan osaa mitään. Tämmöinen rooli taikka kortti minulle kyllä mieluusti oltaisiin valmis jakamaan. Eli kun en pysty enkä kykene, minun pitäisi olla vaan että heh heh. Ei mitään väliä vaikka joissain asioissa olen muihin ihmisiin verrattuna täysdorka. Tai sitten odotetaan että minun pitäisi olla muiden dorkien kanssa hyvää pataa. Kököttää vaikka jossain saatanan mielenterveysyhdistyksen helvetin tylsässä itku-, nauku- ja parkukokoontumisessa, kuten muutaman kerran tein. Toki sentään oma-aloitteisesti. Menin semmoiseenkin ryhmään jossa kaikki muut ilmoittivat olevansa skitsofreenikkoja. Toiste en mennyt. Ei sillä ettäkö dissaisin ko. sairauden omaavia, koska netissä olen jonkin aikaa ollut tekemisissä erinomaisen fiksun ja viisaan "skitson" kanssa (käytti lääkitystä ja oli kuulemma sen takia järjissään). Mutta... mitenkähän sen nyt kuvailisi, etten taas suututa jotain ihmistä.

En halua olla 100 % luuseri ja tyytyväinen siihen. Ennemmin vaikka 100 % luuseri ja ihan helvetin tyytymätön. Mitään normaalia ihmistä minusta ei tässä elämässä tule koskaan, se on selvää. Ehkä seuraavassa inkarnaatiossa. Mutta mihinkään perkeleen lepertelykerhoon en lähde läpsyttelemään että jos sul lysti on, niin kädet yhteen lyö.

Eräässä masennusputkeni vaiheessa minulle tuputettiin päiväosastoa. Kuulostelin netistä että mitä se on. Kerrottiin että siellä katetaan pöytää, poltetaan tupakkaa ja luetaan lehtiä. Totesin että omat harrastukseni ovat moninkertaisesti kiinnostavampia, joten saa olla tuollainen. Minulle suututtiin. Neljä ihmistä oli kuulemma turhaan kutsuttu koolle ja sitten ilmoitankin että en tule siihen kokoukseen, enkä suostu lähtemään päiväosastolle. Helvettiäkö heidän piti koko kylä kutsua koolle, en minä käskenyt.

Tämä siis sinä vuonna kun masennukseni oli sitä sorttia että meni sekä lähimuisti että keskittymiskyky. Päivärytmi ei kuitenkaan kadonnut minnekään. Koska kärsin myös ahdistuksesta, niin elän erinomaisen kurinalaista elämää, koska muutoin ahdistus pamahtaa niin pahaksi että sekoan lopullisesti. Tai näin ainakin uskon.

Mielenterveyshäröistä kärsivien kohdalla kannattaisi kuulostella millainen ihminen on kyseessä, eikä änkeä kaikkia väkisin samaan muottiin.

Mutta masennuksen ja ahdistuksen mannekiini en halua olla, enkä edes autistispiirteisyyden (sanon aina että piirteisyyden, koska autisti on vähän eri juttu kuin tällainen varttiautisti). Haluaisin vain olla minä, mutta vähän ehkä voisi pudottaa matkan varrelle rasitteita jotka ovat jääneet minua riivaamaan. Siis se kaikki mistä olen länkyttänyt foorumeilla vuosia. Mielellään sitä puhuisi nykypäivästäkin eikä aina menneisyydestä, mutta nykypäivässä ei ole mitään puhuttavaa. Paitsi turhautumiseni harrastuksen parissa, ja siitä ehkä turha puhua kun laji ei kosketa muita foorumin jäseniä.

Facebook tyrkytti mulle tällaistya elämänviisautta tänään:

LainaaTHE TEACHING OF THE DONKEY
One day a farmer's donkey fell into a well. The animal cried loudly for hours, while the farmer tried to find something to do to get him out.
Finally, the farmer decided that the donkey was old and the well was already dry and needed to be covered anyway; that it really wasn't worth pulling the donkey out of the well..
He invited all his neighbors to come help him. They each grabbed a shovel and began to throw dirt into the well.
The donkey realized what was happening and cried horribly loud. Then, to everyone's surprise, he quieted down after a few shovelfuls of dirt.
The farmer finally looked down into the well and was amazed at what he saw... with each shovelful of dirt, the donkey was doing something incredible: It was shaking off the dirt and stepping on top of the dirt.
Very soon everyone saw surprised how the donkey reached the mouth of the well, went over the edge and trotted out...
Life is going to throw dirt at you, all kinds of dirt... the trick to getting out of the hole is to shake it off and use it to step up. Each of our problems is a step up. We can get out of the deepest holes if we don't give up...
Use the land they throw you to get ahead!!!
Remember the 5 rules to be happy:
1. Free your heart from hate.
2. Free your Mind of distractions.
3. Simplify your life.
4. Give more and expect less.
5. Love more and... shake the dirt, because in this life you have to be a solution, not the problem!

Kunhan vain välttäisi kaikki ne farmarit jotka päättävät haudata elävältä sen jonka avunhuutoja eivät kestä herkillä korvillaan kuulla.

Se, että itse pitää itseään luuserina, vielä menettelee. Mutta kun huomaa saaneensa virallisen luuserin määritelmän, se alkaa kavertaa mieltä.

Työttömyyshommissa tällainen voi tulla ilmi.

Vaikka itse tietäisi, että on "työttömänä" vain pienen lisätienestin takia eikä oikeasti edes halua saada työtä koska muuten laukeaisi "tuloloukku", tai mitä syitä nyt itse kullakin on, itsetunto alkaa murentua, kun huomaa, että työllisyysviranomaiset kohtelevat kuin jotain puoli-ihmistä. Pannaan jollekin hömppäkurssille tai työkokeiluun tai mitä ne nyt keksivät.

Tällä hetkellä tekotyöttömän osa entistäkin karumpi, kun pitää lähettää feikkihakemuksia, jotta korvaus ei katkeaisi.

Työkokeilun koin nöyryyttävimpänä. Puuhailin sosiaalitoimistossa kaikenlaisia puuhia ja tein jopa sosiaalityöntekijän hommat hänen olleessaan lomalla ja sain palkaksi työmarkkinatukea. Hassuinta oli se, että varsinaisella sosiaalityötenkijällä ei ollut pätevyyttä virkaan, jota hän oli hoitanut jo vuosia sijaisuuspätkä kerrallaan. Minulla sen sijaan olisi ollut virallinen pätevyys. Asetelma taisi olla kiusallinen myös tuon henkilön kannalta.

Myös se oli kiusallista, kun minulle tarjottiin osa-aikatyötä kirjastossa vähän kuin jonkunlaisena kehitysvammaisen suojatyönä, eikä sanallakaan vihjattu, että parinkymmenen kilometrin päässä naapurikunnnassa oli jo pitkään ollut avoinna sosiaalityöntekijän virka, johon ei kukaan ollut hakenut. En tarkoita, että olisin sinne pyrkinyt tai päässyt, mutta olisi siitä nyt edes muodon vuoksi voinut mainita. Huomasin tuon asian vasta myöhemmin, kun selasin vanhoja lehtiä keräykseen pantavaksi. Virkaan ei saatu ketään. Luulisi, että minulla olisi voinut olla ainakin teoreettiset mahdollisuudet, kun pätevyys oli ja jonkin verran alan työkomustakin.

Omaa huonouttahan tuo kaikki tietysti oli. Tuloloukkujuttu nyt sattuu olemaan kohdallani sellainen, että oikea työnteko ei kannattanut. Napsin korvauksia pieneksi lisäansioksi. Pidin tosin pitkiä taukojakin. Lopulta - sen kirjastotarjouksen aikaan - hyppäsin pois systeemistä ja ilmoitin, että en ole enää työnhakija. Eli piste. Mutta eikö mitä. Systeemi jatkoi nöyryyttämistäni vielä kuukausien aja lähettämällä kirjeitä, joissa minua käsiteltiin työstä kieltäytyjänä. Enhän minä sellainen ollut vaan työnhaun lopettanut. Kyse oli päivämäärästä tai jopa kellonajaista, milloin mikäkin tieto meni eteenpäin. Kirjaston tyyppi oli puhelimessa kanssani keskusteltuaan sekunnissa soittanut viranomaisille, että en aio tulla töihin, joten tällainen tieto kirjautui systeemiin, vaikka heti samantien tein netissä ilmoituksen, että en ole enää työnhakija. Kuukausi oli juuri vaihtumassa.

Lainaus käyttäjältä: -:)lauri - joulukuu 19, 2022, 13:49:44

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 19, 2022, 13:07:48
Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Epäonnistumisen kokemuksen aste riippuu siitä, kuinka suurissa saavutuksissa on omasta mielestään onnistuttava, mutta onkin sitten epäonnistunut niissä. Tätä itselleen saavutettavien asioiden asettamista ei kai voi itse juurikaan valita vaan mittasuhde omaksutaan automaattisesti kasvu- ja elinympäristöstä suhteessa omaan lahjakkuusprofiiliin.

Voisin kuvitella että jos kasvaa ja elää ympäristössä, jossa sosiaalinen hyväksyntä edellyttää saavutuksia, joihin itsellä ei ole edellytyksiä, on tilanne ihan eri, kuin jos kasvaa ja elää ympäristössä, jossa saa sosiaalista hyväksyntää saavuttamatta yhtään mitään.

Edit. Sama asia muidenkin perustarpeiden kohdalla kuin vain sosiaalisen hyväksynnän kohdalla. Jos pitää taistella terveydestä, juomavedestä, ruuasta, hygieniasta tai lämpöisestä kämpästä talvella tms, mutta ei aina niitä saavuta, niin tilanne on ihan eri kuin jos ei tarvitse niiden saavuttamisesta kilpailla.

Epäonnistuminen on sitä, että itse asetettu tavoite jää saavuttamatta. Siinä on eri asteita riippuen miten paljon tavoitteen eteen on tehty (turhaa) työtä.

Ympäristö vaikuttaa siihen, mitä tavoitteita itselleen asettaa, joskus myös päinvastaiseen suuntaan. Ihminen, joka on ottanut tavoitteekseen olla joutilaana suorituskeskeisessä yhteisössä, on onnistunut löhöillessään ja epäonnistunut, jos joutuu raatamaan.

Ajan kuluessa saattavat myös tavoitteet muuttua. Jos alkuperäinen tavoite osoittautuu turhaksi, vääräksi tai suorastaan vahingolliseksi ja sen huomaa liian myöhään, sekin on epäonnistumista ja ehkä raskaimpia sellaisia.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 20, 2022, 09:31:21
Ajan kuluessa saattavat myös tavoitteet muuttua. Jos alkuperäinen tavoite osoittautuu turhaksi, vääräksi tai suorastaan vahingolliseksi ja sen huomaa liian myöhään, sekin on epäonnistumista ja ehkä raskaimpia sellaisia.

Lisäisin ehkä, että jos tavoitteet eivät koskaan ajan saatossa muutu, sekin voi olla suuri epäonnistuminen. Tarkoitan, että jos elää juurikin erittäin suorituskeskeistä elämää, eikä missään kohtaa ala tarkastella kykyään ja ennen kaikkea haluaan suorittaa enemmän ja enemmän ja paremmin ja paremmin, tulee väistämättä pettymys. Joka hommassa nuoremmat ja fiksummat ajavat ainakin jollakin tavalla ohi, eivät arvosta eilisen oppeja ja saavutuksia, jne.

Halu muuttua on ehkä suurin onnistumisen edellytys, ihan kaikessa. Siis se, että muuttumista, itsensä tai asioiden, ei väistämättä lue heti uhkaksi ja epäonnistumiseksi, vaan ainoastaan kokemukseksi.

T: Xante

Pieniä epäonnistumisia tapahtuu koko ajan, ja nehän on siinä mielessä positiivinen juttu, että silloin tekee jotakin ja pyrkii johonkin. Useimmiten niihin on turha suhtautua kovin ankarasti.

Kutsuisin ehkä onnistumista mieluummin "menestymiseksi" tai "pärjäämiseksi" sellaista, jonka tunnusmerkkejä on esim se että on suhteellisen tyytyväinen elämäänsä tai ei ainakaan mene suurta osaa ajasta murehtimisen — ja toisaalta että ei kamppaile samojen konkreettisten ongelmien kanssa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vaan että ne muuttaa vähän muotoaan tai on kokonaan eri juttuja.

Sisäisesti ne varmaan on jossain määrin samoja juttuja, joiden kanssa ihmiset painii, mutta siinäkin voi tapahtua jonkinlaista muutosta ja aueta uusia luukkuja.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 20, 2022, 09:31:21
Ajan kuluessa saattavat myös tavoitteet muuttua. Jos alkuperäinen tavoite osoittautuu turhaksi, vääräksi tai suorastaan vahingolliseksi ja sen huomaa liian myöhään, sekin on epäonnistumista ja ehkä raskaimpia sellaisia.

Tavoitteiden oikea asettaminen on äärimmäisen tärkeää. Tavoitteen pitää olla realistinen. Jos tavoite on lähtökohtaisesti mahdoton saavuttaa, niin eihän silloin kyseessä voi olla epäonnistuminen. Valitettavan usein näin kuitenkin tulkitaan ja siten murskataan mieliä. Tärkeää on pitää edes ne itse asetetut tavoitteet sellaisina, että ne on mahdollista saavuttaa, vaikka ulkopuoliset toimisivatkin väärin vaatisivat mahdottomia.

^
Mutta eikö kovin realististen tavoitteiden asettamisessa piile vaara, että ei löydä kaikkia mahdollisuuksiaan?

Olen muutaman kerran elämässäni tehnyt aika merkittäviä liikkeitä, joita joku voisi sanoa tyhmänrohkeiksi. Joku järkevämpi olisi jättänyt nostamatta käden pystyy ja olla sanomatta "minä voin tehdä". Niissä kaikissa onnekseni onnistuin ja pystyin tekemään, se mitä piti pystyä ja sain vielä rohkeutta enempäänkin.

^Niin joo. Oikeastaan pitäisi olla asioissa kaksi tavoitetta. Normitaso ja sitten se ylempi "Hippi-taso" (en voinut vastustaa kiusausta nimeämisessä). Normitason saavutus on hyvä tulos johon voi olla tyytyväinen ja ylemmän tason saavuttaminen on sitten suuren juhlan paikka. Näin saa vähitellen nostettua sitä normitasoa parempiin sfääreihin.

Itse rajaisin epäonnistumisen tarkoittamaan tilanteita, joissa tavoite on ollut täysin realistinen ja jopa minimissään ja silti se on jäänyt selkeästi tavoittamatta. Ei ole saavutettu jotain mikä keskivertoihmiselle vastaavissa olosuhteissa olisi todennäköistä tai jopa helppoa.

Epärealististissa tavoitteissa saavutetaan kuitenkin usein jotain huomattaviakin osatavoitteita matkalla niihin.

Siis saavuttamatta jäänyt tavoite ja totaalinen epäonnistuminen ovat hiukan eri asioita.

Miten minusta aina tuntuu että vain sille laitetaan painoarvoa, mitä en osaa, ja sitä halveksutaan mitä osaan (tai olen)?

Sen takia katkera olenkin. Suvun taholla yksi äidin sisar muistutti joka kerran minut nähdessään siitä etten oppinut ajamaan pyörällä (oik. jarruttamaan polkimilla). Sitten kun parikymppisenä inspiraatiostani innostuneena halusin lukea romaanistani otteita äidilleni ja pikkusisarukselleni, äitini ilmoitti että "ehkä me ei haluta kuulla". Se siitä sitten.

Se pyöräilyvimmainen tätini oli sitten rääkännyt äitiäni kun äiti kävi syöpähoidoissa. Tivasi siskoltaan että mikä virsi tämän hautajaisissa pitää veisata.

Sille ämmälle minä kuitenkin laitan joulukortin joka vuosi, ettei tule sanomista. Tapaamaan en häntä kumminkaan lähde. Kun täytin 50 v, hän laittoi kortin jossa jäkätti siitä kun en käy tapaamassa häntä. Eikä kuulemma kukaan muukaan. Muistaakseni omat tyttärensäkin ovat saaneet hänestä tarpeekseen.

Äitini hautajaisissa tämä köörin esikoinen varasti peijaisissa koko show'n, eli oli eniten äänessä.

Itselleni elämä, jossa aivan aidosti on nimettyjä tavoitteita kuulostaa vähän vieraalta. En minä esimerkiksi tänään osaisi nimetä yhtään tavoitetta, joka minulla nyt erikseen olisi. Toiveita tietysti on: että kukaan läheinen tai itsekään ei kovin pahasti sairastuisi, että elämä jatkaisi nyt mukavalta näyttävää soljumistaan niine elementteineen, mitä siinä on, jne.

Mutta eiväthän nämä nyt ole mitään tavoitteita sinällään, koska enhän oikeastaan voi näistä mihinkään itse varsinaisesti vaikuttaa, tai jos voin, vaikutus on vähintäänkin välillinen ja epävarma.

Nuorempana ehkä tavotteet olivat selkeämpiä, mutta silloinkin kyllä suuremmaksi osaksi yksi asia johti toiseen.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 20, 2022, 11:19:12
Itse rajaisin epäonnistumisen tarkoittamaan tilanteita, joissa tavoite on ollut täysin realistinen ja jopa minimissään ja silti se on jäänyt selkeästi tavoittamatta. Ei ole saavutettu jotain mikä keskivertoihmiselle vastaavissa olosuhteissa olisi todennäköistä tai jopa helppoa.

Epärealististissa tavoitteissa saavutetaan kuitenkin usein jotain huomattaviakin osatavoitteita matkalla niihin.

Siis saavuttamatta jäänyt tavoite ja totaalinen epäonnistuminen ovat hiukan eri asioita.

Tähän liittyy myös periksiantamisen taito. Joillakin ihmisillä kynnys antaa periksi on erittäin alhaalla ja se sekoitetaan helposti epäonnistumiseen. Kysymys on kuitenkin siitä ettei ihminen näe tavoitteen saavuttamista ponnistelun arvoiseksi. Luovuttaminen voi olla myös epäonnistumisen esiaste ja sillä pyritään minimoimaan lopullisen epäonnistumisen tuottama häpeä sekä kolaus itsetunnolle.

Mulla on tälle päivälle aika mahdottomalta tuntuva tavoite: tehdä jotain terveellistä ruokaa. Siihen tarvittaisiin kaupassakäynti. Jotta ilkeäisin ihmisten ilmoille, pitäisi mennä suihkuun, kun en ole pariin viikkoon käynyt. Kauppareissun yhteydessä yleensä vien roskat, mutta sekin tökkii pahasti, vaikka näin talvella se haju esim. roskakatoksen bioastiasta ei olekaan niin hirveä. Jotta jaksaisin lähteä kauppaan, pitäisi olla jotain lounasta. Ja siksikin, kun nälkäisenä tulee ostettua kaikkea turhaa ja herkkuja. Kaikkea tekemistä haittaa jo varmaankin viikon jatkunut pahempi unettomuus, tuntuu kuin siirapissa tarpoisi kaulaa myöten ja kuin jalat olisivat tonnin painoiset. Rasittaa tämä tavoitteiden linkittyminen, se, että voidakkseen tehdä X, pitää ensin tehdä Y ja Z.

^^^Kieltämättä epäonnistuminen tapahtuu usein ilman mitään tavoitetta. Silloin on kurjaa jossain kontekstissa tai joku arjen juttu on mennyt täysin läskiksi.

Nuorena tavoite vai olla vaikka ajokortti, työpaikka tai tyttö/poikaystävä. Tai jotain paljon pienempääkin. Jos niissä ei pääse edes kunnolla alkuun, se tuntuu epäonnistumiselta.

Itselläni on elämässäni ainoastaan sellainen tavoite, että oppisin antamaan itselleni anteeksi virheeni. Tässä tavoitteessa onnistuminen nousee arvoon arvaamattomaan, kunhan joskus eläkepäivilläni hoksaan, että tavoitehan oli täysin paska.


...Ja kertsille myönnetty lupa ostaa herkkuja.

Lainaus käyttäjältä: Brutto - joulukuu 20, 2022, 11:45:12

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 20, 2022, 11:19:12
Itse rajaisin epäonnistumisen tarkoittamaan tilanteita, joissa tavoite on ollut täysin realistinen ja jopa minimissään ja silti se on jäänyt selkeästi tavoittamatta. Ei ole saavutettu jotain mikä keskivertoihmiselle vastaavissa olosuhteissa olisi todennäköistä tai jopa helppoa.

Epärealististissa tavoitteissa saavutetaan kuitenkin usein jotain huomattaviakin osatavoitteita matkalla niihin.

Siis saavuttamatta jäänyt tavoite ja totaalinen epäonnistuminen ovat hiukan eri asioita.

Tähän liittyy myös periksiantamisen taito. Joillakin ihmisillä kynnys antaa periksi on erittäin alhaalla ja se sekoitetaan helposti epäonnistumiseen. Kysymys on kuitenkin siitä ettei ihminen näe tavoitteen saavuttamista ponnistelun arvoiseksi. Luovuttaminen voi olla myös epäonnistumisen esiaste ja sillä pyritään minimoimaan lopullisen epäonnistumisen tuottama häpeä sekä kolaus itsetunnolle.

Varmasti välillä noinkin. Näkisin kuitenkin että useammin epäonnistuminen johtuu pään hakkaamisesta seinään, jatketaan itsepintaisesti toimintaa, joka on jo lähtenyt menemään vituralleen tai toistetaan saman yrittämistä.

Usein sanotaan, että jos on epäonnistunut 10 kertaa, yhdestoista onnistuu, mutta se perustuu yleensä enemmän tai vähemmän eri toimintaan.

Rajanveto on toki vaikeaa. Jos on perustanut 10 kahvilaa, joissa ei ole käynyt ketään ja sitten avaa kampaamon, josta tulee maailmanmenestys, on epäonnistuttu ravintoloitsijana, mutta lopulta onnistuttu yrittäjänä.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 20, 2022, 11:27:30
Miten minusta aina tuntuu että vain sille laitetaan painoarvoa, mitä en osaa, ja sitä halveksutaan mitä osaan (tai olen)?

Yleensä se johtuu siitä, että ihmisen vahvuudet ovat sellaisia, jotka eivät tuota jotain selkeää tulosta tai se on ainakin vaikeaa.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 20, 2022, 12:27:30

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 20, 2022, 11:27:30
Miten minusta aina tuntuu että vain sille laitetaan painoarvoa, mitä en osaa, ja sitä halveksutaan mitä osaan (tai olen)?

Yleensä se johtuu siitä, että ihmisen vahvuudet ovat sellaisia, jotka eivät tuota jotain selkeää tulosta tai se on ainakin vaikeaa.

Kun olen riekkunut kirjoittamisesta, on helposti luultu että luulen jotain itsestäni. Äitini oli tässä ekana jonossa. Sitten satuin duunissa mainitsemaan jollekin naiselle että haluaisin kirjailijaksi. Vastaus: miksi kirjoittaa kirjoja, kun niitä on kirjoitettu jo ihan tarpeeksi. Vuosien varrella kun alkoi päästä mättää ja aloin ramppaan mielenterveystoimistossa, pitkän ajan päästä kehtasin avautua minun lässytyksiäni kuuntelevalle naiselle että on tämä haave kirjailijaksi tulemisesta. Vastaus: miksei voi olla ihan tavallinen.

Vittu saatana perkele. Minulla on ollut luomisen tuska ja pasko, ja sitten siihen suhtaudutaan että haluan vaan olla erikoinen. Pitäisi jo olla itsestäänselvää että tässä maassa EI ole millään tavalla erikoinen jos kirjoittaa jotain, koska se puuha on hemmetin yleistä kansamme keskuudessa. Kaikenlaiset täti-ihmiset julkaisevat omakustanteitaan jossa jorisevat jonninjoutavasta suvustaan. Noh, nyt minä itse tietysti syyllistyn siihen että soimaan siitä että joku luulee jotain erityistäkin olevansa. Mutta itse en kyllä ikimaailmassa kirjoittaisi mitä historiikkia itsestäni, koska kaikki minussa ja suvussani on niin saatanan banaalia, tylsää ja tympeää.

Menee nyt sitten vaikka vaikean puolelle, koska inspiraatio, jaksaminen ja kärsivällisyys lässähti heti ekan romaanin perään. Ehkäpä minusta ei sitten siinäkään enempään ole. Ja muutoin ei yhtään mihinkään.

Helpottaa kun liikkuu. Ei, en tarkoita urheilua. Työstettäviä tarinoita on monta. Minä ruuanlaittajana, minä ystävänä, minä kuntouimarina, minä työntekijänä, minä vesivärimaalarina, minä pelkkänä korvana... Kun on kuitenkin minä minä minä, itseään täynnä – mistä sitä ihminen muusta koostuisi – on reilua antaa jokaiselle palaselleen tähtihetkensä. Jotkut asiat menevät aivan vituiksi, pankkitilin saldo valuu kohti nollaa, vaivalla korjattu tuolinjalka lähtee heti taas irti, unta saa noin puoli tuntia ennen kellonsoimista, jotkut asiat ehkä vähän enempi putkeen. Kun sählää jotakin, on sama olla vain ja ainoastaan sen asian sähläri. Kyllä ne muiden alojen epäonnistumiset ja harvat onnistumiset palaavat mieleen, kun siirtyy säätämään niitä kohtia. Ihanne on olla tilassa, jossa on unohtanut elämästään enempi kuin on koskaan siitä oppinutkaan. Väkisin siihen ei pääse, mutta aika hoitaa asiaa ilmaiseksi. Kun on nuori, on helppo muistaa kaikki kaksi tosi pahaa mokaansa, ja sen seitsemän loukkausta mitä on aiheetta kärsinyt. Kun on vanhempi, vastaava on mahdotonta. Miten voi tehokkaasti katua sataa kertaa kun olisi pitänyt pitää turpansa kiinni? Miten voi katkerana muistella tuhatta päivää jolloin niskaan on valunut paskaa ylemmäksi asettautuneilta tahoilta? Totta kai niistä voi koota Top Ten -listoja, kannustan siihen, pitää mielen virkeänä, mutta surullinen tosiasia on, että 98 % kaikesta elämän kaameudesta on valunut sormien välistä etkä koskaan enää löydä aikaa juuri siinä piehtaroida. Niin sitä automaattisesti käy yhä vain välinpitämättömämmäksi.

No jos oikein pitäisi ihan kaikki paska muistaa, eikä pysty, niin huomaan että itseltäni on unohtunut hyvin paljon niistä tölväisyistä joita olen saanut suuntaani nettideittailun ja tinderöinnin lomassa 12,5 v sisällä. Kun olen jotain muistiinpanojani sattunut näkemään, ei mitään hajua enää jostain tietystä kusipään elkeitä viljelleestä juipista. Erityisen paljon tuli naureskeltua miesten möläytyksiä yhdellä naisvaltaisella keskustelufoorumilla, ja sitten se foorumi vaan katosi netistä kun itse pidin jotain pidempää taukoa sieltä. Meni ihan helvetisti hyvää kamaa hukkaan, kun niitä "viisauksia" olisi voinut vaikka koostaa ihan kirjaseksiksin. Tosin olisin varmaan muutamaltakin tyypiltä saanut tappouhkauksen jos olisivat havainneet että esittelen heidän hassunhauskoja yhteydenottojaan julkisesti.

Eikä minua oikein kiinnosta toimittamispuuhat, eli alkaa esittelemään mitä nokkelaa joku toinen on sanonut. Kuten esim. "työnnä serpentiinidildo..." Tämänhän töräytti papparainen joka repi perseensä siitä hyvästä etten lähtenyt messiin sen paremmin rahalla, juveleilla, kretongeilla kuin ulkomaanmatkoillakaan vokotellen.

Lainaus käyttäjältä: -:)lauri - joulukuu 20, 2022, 12:06:37
Itselläni on elämässäni ainoastaan sellainen tavoite, että oppisin antamaan itselleni anteeksi virheeni. Tässä tavoitteessa onnistuminen nousee arvoon arvaamattomaan, kunhan joskus eläkepäivilläni hoksaan, että tavoitehan oli täysin paska.


...Ja kertsille myönnetty lupa ostaa herkkuja.

Omien mokien takia tulee ankarasti moitittua. Itselleen on vaikea antaa anteeksi, vaikeampaa kuin vaikka hyvälle ystävälle.

Kiitti herkkuluvasta. Sain siitä boostia lähteä kylille.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - joulukuu 20, 2022, 09:51:51
Halu muuttua on ehkä suurin onnistumisen edellytys, ihan kaikessa. Siis se, että muuttumista, itsensä tai asioiden, ei väistämättä lue heti uhkaksi ja epäonnistumiseksi, vaan ainoastaan kokemukseksi.

T: Xante

Halu muuttua vaatii kykyä sopeutua erilaisiin olosuhteisiin, mikä on evoluution tärkein taito.

Muutos vaatii yleensä jostain luopumista ja yksi epäonnistumiselle tyypillinen syy onkin kyvyttömyys luopua jostain itselle tärkeästä asiasta, joka voi olla mitä tahansa arjen rutiineista syvällisiin periaatteisiin.

Oma kyvyttömyyteni eli haluttomuuteni muutoksiin juontuu siitä että harvemmin tilalle tulee yhtikäs mitään uutta, jos luopuu jostain itselleen todella tärkeästä. Ja tätä en ole kyennyt antamaan anteeksi elämälle.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 19, 2022, 20:33:36

Lainaus käyttäjältä: Socrates - joulukuu 19, 2022, 13:07:48
Epäonnistuja luulee usein, että änkeämällä onnistujien seuraan tai heidän oppiensa noudattaminen auttaa, vaikka siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toki onnistuja voi siirtää jotain faktatietoa jostain alasta, mutta hänen psykofyysiset ominaisuutensa, historiansa ja toimintaympäristönsä eivät siirry epäonnistujalle.

Tavallaan epäonnistuja oppii enemmän toiselta epäonnistujalta.

Helkkarin hyvä huomio. Ei se hannuhanhi pysty opettamaan akuankalle yhtikäs mitään, koska saa kaiken tuosta noin vaan valmiiksi annettuna. Tai vaikka taivaalta suoraan kouraan pudotettuna, kuten jossain näkemässäni stripissä.

Onnistujakin on usein kohdannut ongelmia matkallaan onnistumisiin, mutta ne ovat hyvin erilaisia kuin mitä epäonnistuja on kohdannut matkallaan epäonnistumisiin. Sen takia keskustelu heidän välillään ei ole hedelmällistä.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 26, 2022, 18:48:37
Oma kyvyttömyyteni eli haluttomuuteni muutoksiin juontuu siitä että harvemmin tilalle tulee yhtikäs mitään uutta, jos luopuu jostain itselleen todella tärkeästä. Ja tätä en ole kyennyt antamaan anteeksi elämälle.

Itselleen ja elämälle on hyvä antaa anteeksi ja melko nopeasti, sillä ellei anna itselleen anteeksi- ei ole muitakaan anteeksiantajia-
Anteeksiantamisen rooli on oikeastaan se, ettei ole mitään anteeksiantamisen tarvetta- kerrankos ihminen on omien tavoitteidensa mukainen- eli ei täytä omia odotuksiaan.

Siinä mielessä ei ole mitään anteeksiannettavaa- ellei itse ole niitä odotuksia itselleen vaatimassa.
Elämältä taas ei kannata anteeksi pyydellä, se ei niistä toiveista piittaa..

Yhteiskuntamme muuttuu, ehkä huonommaksi. Miksi olemme passiivisia, emmekä korjaa tilannetta?
Koska meistä on tullut sopeutuvia nössöjä?
Meitä vallataan, maahanmuutolla.
Ei tuo ole kehitystä enää. Meistä tulee Afrikan ja Lähi-idän jatke menettäessämme Eurooppaa ja länsimaalaisuutta, jos tuolla tiellä jatkamme.

Haluan jatkaa tätä aihetta luotaamalla tulevaisuutta. Mitä meistä on tulossa tulevaisuudessa? Yksilöinä.

Haluan uskoa, että minulla on elämää vielä jäljellä sen verran, että voidaan puhua vuosikymmenistä. Samalla tuntuu useinkin, etten oikein enää jaksaisi tässä maailmassa elää. Syy pessimismiin on masentava maailmantilanne, jonka paranemiseen edes 20 vuoden kuluessa en jaksa paljon uskoa. Henkilökohtaisella tasolla tuntuu siis, että edessä on vain huonoja aikoja, parhaimmillaankin miten kuten kohtalaisia tai siedettäviä. Vaikka Putin aikanaan poistuu Venäjän johdosta, ei se suinkaan ole mikään tae paremmista ajoista Euroopassa. On varsin todennäköistä, että sisäinen valtataistelu Venäjällä tulee olemaan varsin sekavaa aikaa ja se voi kestää hyvin kauan. Suomen NATO-jäsenyys ei ole herättänyt minussa mitään innostusta. Liittymiselle ei juuri ollut vaihtoehtoa nykyisessä tilanteessa, mutta jäsenyydellä tulee olemaan myös vaikutuksia, joista emme mitenkään voi pitää.

Poliittisen maailmantilanteen lisäksi minun tulevaisuudennäkymiäni synkistää digitalisaatio, josta oikeastaan haluaisin sanoutua kokonaan irti. Meitä kansalaisia tullaan valvomaan entistä tarkemmin ja jotta säilyttäisimme kansalaisuuteemme liittyvät oikeudet, meiltä tullaan edellyttämään jatkuvaa kommunikointia digitaalisten viranomaisten kanssa. Venäjällä on jo toteutettu se, että kutsuntamääräyksiä on lähetetty valtiollisen digi"palvelun" kautta ja jos et siihen vastaa, niin menetät kansalaisoikeutesi. Et voi vuokrata asuntoa, et ostaa junalippua, et tehdä juuri mitään. Meilläkin on jo kaikenlaisia oma"palveluita" olemassa. Ei kukaan kysy, haluatko niitä käyttää tai onko sinulla edes laitetta niiden käyttöön. En lainkaan usko teknokratian omaavan minkäänlaista toisinajattelun ymmärtämistä. Suomessa on aina oltu kuutiopäitä ja henkinen kulttuuri yhden totuuden toistelua.

Masentavat näkymät.

Miksi sitten elää, vaikka voisi yhtä hyvin kuollakin?

Haluan nähdä, kuinka istutukseni kehittyvät ja puut kasvavat. Ja tällä saralla kehitys on aina hidasta. Tarvitsen vähintään tuollaiset kaksikymmentä vuotta voidakseni nähdä, että olen edes joissain toimissani onnistunut. Viherpuuhissa mieleni on vapaa maailman ajattelemisesta. Mutta riittääkö eskapismi takaamaan jonkinlaisen elämän täyttymyksen? Onko eskapismin tie liian laiska? Pitäisikö vielä jotenkin aktivoitua myös yhteiskunnallisesti?

Puutarhan hoidolla saa iloa elämään sekä hallinnan tunnetta. Ääriesimerkkinä kuninkaalliset puutarhat.
Vaikka maailma muuttuu ja aina on ollut edessä uudet väsyttävän haasteelliset ja tuntemattomuudessaan pelottavat ajat.
Samalla myös uudistumisen ja vanhojen ongelmien maatumisen ajat.
Saavutusten kompostoituessa uudet saavutuksen idut puskevat aina jostain.
Tiede antaa parhaat vastaukset otsikon aiheeseen ja niistä voi yrittää kasvattaa elämän mielekkyyttä omalla palstallaan ja vähän muidenkin.

(https://ecobnb.com/blog/app/uploads/sites/3/2018/11/parco-sigurta.jpg)

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 27, 2022, 21:25:08
Yhteiskuntamme muuttuu, ehkä huonommaksi. Miksi olemme passiivisia, emmekä korjaa tilannetta?
Koska meistä on tullut sopeutuvia nössöjä?
Meitä vallataan, maahanmuutolla.
Ei tuo ole kehitystä enää. Meistä tulee Afrikan ja Lähi-idän jatke menettäessämme Eurooppaa ja länsimaalaisuutta, jos tuolla tiellä jatkamme.

Mikään ei muutu itsekseen- siis ihmisten maailmassa> luonnossa määrää luonnon järjestys.

Ihminen haluaa muuttaa mailman oman mielensä mukaiseksi, vahinko vain, että niitä mieliä on aikamoinen määrä ja jokainen haluaa sitä omanlaistansa maailmaa.

Se mikä sinun tai jonkun muun mielestä on parempi, on joltain toiselta useimmiten pois.

Älykkyyttä voi treenata, multitaskaamista voi verrata tupakointiin ja ajan tuhlaamiseen, somettelua uhkapeleihin ja heroiiniin ynnä muita vinkkejä: https://areena.yle.fi/1-63945570

Lainaus käyttäjältä: Karikko - toukokuu 20, 2023, 12:14:48

Lainaus käyttäjältä: Toope - joulukuu 27, 2022, 21:25:08
Yhteiskuntamme muuttuu, ehkä huonommaksi. Miksi olemme passiivisia, emmekä korjaa tilannetta?
Koska meistä on tullut sopeutuvia nössöjä?
Meitä vallataan, maahanmuutolla.
Ei tuo ole kehitystä enää. Meistä tulee Afrikan ja Lähi-idän jatke menettäessämme Eurooppaa ja länsimaalaisuutta, jos tuolla tiellä jatkamme.

Mikään ei muutu itsekseen- siis ihmisten maailmassa> luonnossa määrää luonnon järjestys.

Ihminen haluaa muuttaa mailman oman mielensä mukaiseksi, vahinko vain, että niitä mieliä on aikamoinen määrä ja jokainen haluaa sitä omanlaistansa maailmaa.

Se mikä sinun tai jonkun muun mielestä on parempi, on joltain toiselta useimmiten pois.

Eikö ihminen siis politiikallaan voi vaikuttaa tulevaisuuteensa?

Lainaus käyttäjältä: Kopek - marraskuu 06, 2022, 21:59:27
Paremmankin otsikon aiheelle voisi varmaan keksiä, mutta menen mieluummin asiaan, kun hion otsikkoa.
---
Olen miettinyt näitä asioita omalla kohdallani ja tehnyt jonkinlaisen itseanalyysin siitä, mitkä syyt ovat vaikuttaneet joidenkin piirteitteni kehittymiseen. Tarina pitäisi oikeastaan aloittaa jo edeltävistä sukupolvista, koska sukupolvien mittaiset ketjuthan meihin vaikuttavat. Tapahtuu jotain, mikä vaikuttaa joihinkin ihmisiin ja heidän kauttaan heidän lapsiinsa ja vielä heidänkin lapsiinsa. Suuret tapahtumat kuten sodat ja luonnonmullistukset sekä myös erilaiset pienemmät suvun ja perheen piirissä tapahtuneet voivat jättää pitkät jäljet.

Jätän analyysin syistä ja seurauksista toiseen kertaan.

Kun aloitin tämän kömpelösti otsikoimani ketjun aikoinaan, ajatuksenani oli kirjoittaa jonkinlainen lyhyt "omaelämänkerta", jossa pohdiskelisin syitä sille, "miksi minusta tuli minä" - erään radiossa esitetyn ohjelmasarjan nimeä lainatakseni.

"Omaelämänkerta" jäi kirjoittamatta ehkä siksi, kun huomasin, että en saa sitä tiivistettyä riittävän lyhyeksi. Vaikka valitsisin pelkkiä pääasioita, tarinasta alkaisi siitä huolimatta tulla romaani, koska pitäähän tämä ja tuo ja nämä asiatkin kertoa, koska ne ovat niin oleellisia.

Miten mahtaa olla muiden kohdalla. Alkaako syitä ja selittelyjä kertyä kirjaksi asti, vai voiko elämänsä pääpiirteet kertoa lyhyesti?

Oleellisia tekijöitä lienevät asuinympäristö, yhteiskunnallinen asema, perhesuhteet, omat luontaiset vahvuudet ja heikkoudet, elämään vaikuttaneet tapahtumat ja mitä kaikkea tähän nyt keksisi. Olisi helpompi kirjoittaa tarina, jos olisi valmiiksi laaditut väliotsikot. Silloin juttu ei lähtisi niin pahasti harhailemaan.

Asuinympäristövaihtoehtoja voisivat olla iso kaupunki, pieni kaupunki, kuntataajama ja harvaan asuttu maaseutu.

Perheen yhteiskunnallista asemaa voisi kuvailla suhteessa muihin saman alueen ihmisiin, eli onko perhe ollut köyhä vai rikas vai keskimäärin sellainen kuin muutkin.

Perhesuhteet laajasti ymmärrettynä sisältävät esimerkiksi vanhempien persoonan kuvailemisen sekä perheen sisäisestä asetelmasta kertomisen kuten lasten lukumäärän, oman aseman lasten joukossa, vanhempien suhteen tai suhteiden laadun (avioerot, uudet liitot jne.). Tämä on alue, jossa varsinkin nykyaikana on paljon vaihtoehtoja.

Omia vahvuuksia ja heikkouksia kuvatessa voisi kertoa harrastuksistaan ja koulunkäynnistään ja vapaa-ajan vietostaan, eli oliko porukan lahjakkain vai lahjattomin urheilukentillä, luokkahuoneissa ja harrastuksissa. Ja onnistuiko puolensa pitäminen, eli oliko hakkaaja vain hakattava vai vuoron perään kumpiakin. Vai välttikö konfliktit kokonaan.

Elämään vaikuttavia tapahtumia voisivat olla melkein mitkä tahansa asiat kuten päävoitto lotossa, talon palaminen, kodin ja omaisuuden menettäminen taloudellisten syiden takia, perheenjäsenten kuoleminen onnettomuuksissa tai muulla tavoin, itselle tapahtuneet onnettomuudet, vammautumiset, sairaudet ja kaikki mahdollinen, millä on ollut vaikutusta. Monestihan ihmisen elämä nyrjähtää aivan uudelle raiteelle jonkin yksittäisen tapahtuman johdosta.

Jätän vielä sen elämänkerran kirjoittamatta. Jos joskus kirjoitan sen, siitä tulee foorumille sopiva minielämänkerta eli luettelo muutamista pääpiirteitä asioista ja tapahtumista.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - marraskuu 13, 2023, 17:20:56

Miten mahtaa olla muiden kohdalla. Alkaako syitä ja selittelyjä kertyä kirjaksi asti, vai voiko elämänsä pääpiirteet kertoa lyhyesti?

On kyllä ollut ajatus, että jos olisi luppoaikaa, alkaisin kirjoittamaan kirjaa siitä, miten minusta tuli minä. Viimeisimmissä pohdinnoissani ajattelin, että sen nimeksi voisi tulla raflaavasti "maailman huonoin ihminen". Olen kyllä siinäkin suhteessa huono ihminen, että ajattelen olevani huono ihminen, koska sellaiset ajatukset eivät tee varmaan kovin hyvää ja saattavat aiheuttaa kaikenlaisia alemmuuden kompleksista kumpuavia kurjuuksia kanssaihmisille. Yritän kuitenkin ajatella, että olen oppinut käsittelemään huonouttani siten, että en vaivaa sillä muita. Mutta joo, kirjaan olisi paljon materiaalia, eikä se tietenkään mitään pelkkää itsesättimistä olisi, varmaan siinä olisi jotain itsesättimisen kompensointina syntyttä suuruudeen hulluuden kuvitelmaakin mukana. Lopulta toivoisin, että tämä kaikki johtaisi siihen, että kirja olisi realistinen kuvaus siitä, miten tällaiseksi ihmiseksi on kasvettu. Siitä ehkä puuttuisi positiivinen vinouma, joka normaaleilla ihmisillä on, tai sitten siinä olisi aivan liian positiivinen vinouma. Vaikea tietää vieläkään, millainen sitä oikein on.

Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 13, 2023, 18:31:57
On kyllä ollut ajatus, että jos olisi luppoaikaa, alkaisin kirjoittamaan kirjaa siitä, miten minusta tuli minä. Viimeisimmissä pohdinnoissani ajattelin, että sen nimeksi voisi tulla raflaavasti "maailman huonoin ihminen". Olen kyllä siinäkin suhteessa huono ihminen, että ajattelen olevani huono ihminen, koska sellaiset ajatukset eivät tee varmaan kovin hyvää ja saattavat aiheuttaa kaikenlaisia alemmuuden kompleksista kumpuavia kurjuuksia kanssaihmisille. Yritän kuitenkin ajatella, että olen oppinut käsittelemään huonouttani siten, että en vaivaa sillä muita. Mutta joo, kirjaan olisi paljon materiaalia, eikä se tietenkään mitään pelkkää itsesättimistä olisi, varmaan siinä olisi jotain itsesättimisen kompensointina syntyttä suuruudeen hulluuden kuvitelmaakin mukana. Lopulta toivoisin, että tämä kaikki johtaisi siihen, että kirja olisi realistinen kuvaus siitä, miten tällaiseksi ihmiseksi on kasvettu. Siitä ehkä puuttuisi positiivinen vinouma, joka normaaleilla ihmisillä on, tai sitten siinä olisi aivan liian positiivinen vinouma. Vaikea tietää vieläkään, millainen sitä oikein on.

Ilmeisesti on niin, että ihminen kokee itsensä hyväksi tai huonoksi sen mukaan, mitä hän pitää tavoitetasona. Pieni lapsi tai lapsen tasolla oleva aikuinen on tyytyväinen osaamiseensa, kun yleisö taputtaa ja sanoo, että kyllä sinä olet hyvä. Todellisuus voi tietysti olla jotain muuta, mutta lapselle kelpaa se, että häntä sanotaan hyväksi.

Objektiivisesti arvioiden TSS on suorastaan yli-ihminen moneen tavalliseen ihmiseen kuten minuun verrattuna. Älylliset "lahjani" eivät ikinä olisi riittäneet diplomi-insinööriksi opiskelemiseen eikä edes oppilaitokseen pääsemiseen, vaikka palkintona olisi ollut miljardi euroa ja apuna lauma yksityisopettajia - ja rangaistuksena, jos et onnistu - maailmanloppu.

Jos tavoitteet asettaa vielä korkeammalle kuin mihin on päätynyt, kai sitä voi kokea itsensä huonoksi.

Tunnen yhden MIT:stä valmistuneen teoreettisen fysiikan tohtorin - tosin vuosikausiin ei ole tavattu - joka onnistui kyllä tutkinnossaan, mutta ei elämässään. Arvostettu tutkijan ura maailmalla vaihtui "perhesyistä" tavalliseksi opettajan hommaksi Suomessa ja sen myötä kuvioon tuli alkoholismi, avioero ja täydellinen romahdus. Jonkinlaista bisnestoimintaakin tämä henkilö kokeili, mutta teoreetikko ei ole välttämättä hyvä liikemies.

Joku toinen voi olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, vaikka komeat tittelit ja oppiarvot puuttuvat.

En osaa sanoa, miksi jotkut asettavat tavoitteensa niin korkealle, että ovat onnettomia, kun eivät niitä saavuta. Ja miksi jotkut saavuttavat onnen, vaikka erityisiä syitä ei näytä olevan. Onko kyse pelkästään elämänfilosofiasta? Mikä merkitys on lapsuudenperheellä? Onko sieltä annettu eväiksi paineita olla jotain suurta, niin kuin suvun perinteisiin kuuluu?

Tunnen erään hyvin tavallisen duunarin ja ilmeisesti pelkän peruskoulun käyneen henkilön, joka on aina vaikuttanut onnelliselta ja tasapainoiselta ja vaatimattomaan elämäänsä tyytyväiseltä - vaikka hänen isänsä oli arvostettu psykologian professori. Oliko professori sen verran fiksu, että antoi pojan kulkea omia polkujaan eikä vaatinut akateemisen uran jatkumista seuraavassa sukupolvessa? No, toisesta veljestä tuli oppineempi.

Eräs tuttavani on lääkäriperheen poika, jolla olisi ollut älyllisiä lahjoja opiskella vaikka miksi, mutta hän tyytyi käytännön hommiin eikä opiskellut ylioppilaaksi päästyään mitään - jos nyt oikein muistan. Hän puuhailee musiikin ja teatterin parissa ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä ja tasapainoiselta. Ehkä hänellekään ei asetettu kotoa käsin vaatimuksia.

Eräs sukulaiseni - ei enää elossa oleva - sairastui lukioikäisenä skitsofreniaan ja poti sitä loppuikänsä. Yhdeksi syyksi sairastumiseen arveltiin sitä, että pojan arvostetut opettaja/rehtorivanhemmat vaativat pojalta onnistumista koulunkäynnissä, koska täytyihän heidän nyt oma poikansa saada kasvatettua oppineeksi. Kun poika ei pärjännyt odotusten mukaisesti, hänen mielenterveytensä romahti. Ehkä sairastumisen syy - skitsofrenian syitä ei taideta tietää - ei ollut ankara kotikuri ja menestymisen vaatiminen, vaikka pahat kielet tällaista arvelivatkin. Sairastuneen pojan sisar on kiistänyt, että mitään tällaisia syitä olisi ollut. Se kuitenkin tiedetään, että opiskelijoilla ilmenee mielenterveyden ongelmia. Menestymisen paineet ottavat koville.

Itsekin keikuin opiskeluaikoinani aivan "rajalla" eli tullako hulluksi vai eikö tulla, kun lahjattomuuteni lävähti silmille ja kaikki meni pieleen. Ne olivat synkkiä ja vaikeita vuosia.

Minulle oli kotoa käsin määrätty tarkasti se opintopolku ja elämänura, mitä minun piti kulkea. Käyt armeijassa reservinupseerikoulun, opiskelet yliopistossa taloustiedettä, suoritat tutkinnon, löydät opiskelijapiireistä hyvään sukuun kuuluvan ekonomivaimon tai vastaavan, luot uraa, jatkat perheyritystä...

Ei mennyt ihan noin. Olin kelvoton robotti, joka karkasi vanhempiensa kauko-ohjauksesta.

Jos menen hiukan taaksepäin elämässäni niin on esitetty arvioita siitäkin että supernova olisi lisännyt ukkosia ja maastopaloja eli metsien muuttumista savanneiksi joissa apinan kannattaa nousta pystyyn. Jolloin käsien käyttö monipuolistuu ja aivot kehittyvät.
Lisäksi kehoni koostuu supernovien jäänteistä.
https://www.astronomy.com/science/how-supernovae-have-affected-life/

Lainaus käyttäjältä: Kopek - marraskuu 14, 2023, 01:02:18
Ilmeisesti on niin, että ihminen kokee itsensä hyväksi tai huonoksi sen mukaan, mitä hän pitää tavoitetasona. Pieni lapsi tai lapsen tasolla oleva aikuinen on tyytyväinen osaamiseensa, kun yleisö taputtaa ja sanoo, että kyllä sinä olet hyvä. Todellisuus voi tietysti olla jotain muuta, mutta lapselle kelpaa se, että häntä sanotaan hyväksi.

Itse asiassa päinvastoin. Nykytietämyksen valossa korostetaan, että nimenomaan lasta tulee kehua oikeista ansioista, ei syytää kehuja kaikesta, koska lapsi kyllä hyvin tietää vahvuutensa ja heikkoutensa. Lisäksi katsotaan, että on suorastaan vahingollista kehua lasta asioista, jotka hän itsekin tietää valheelliseksi. Tämä käy puhtaasti järkeen: lapsikin tietää, jos hän on todella epämusikaalinen, joten miksi vanhemmat suitsuttavat hienosti mennyttä laulusuoritusta? Mihin muuhun heidän sanomaansa sitten voi luottaa? Ja jos heidän mielestään oikeasti tämä meni hienosti, sehän tarkoittaa, että ovat täysin arvostelukyvyttömiä, joten heidän sanaansa siitä, olenko hyvä vai huono nyt viimeksi voi luottaa.

Ja todennäköisesti olen siis huono, kun he eivät keksi mitään muuta kuin valheellisia asioita, joista minua kehua.

TSS vähän yllättää. En ole tiedostanut, että hän pitää itseään erityisen huonona ihmisenä, tai ainakin siis minun silmiini näin vahvana tulee ensimmäistä kertaa esiin. Hämmästelen sitä vähän, sillä hänestä on tähän saakka tullut semmoinen tasapainoinen kuva, että joo, kaikki ei aina mene siten kuin suunnitellaan, mutta ihan ok kumminkin. Mietin, onko jotain erityistä tapahtunut - mitä ei tietenkään tarvitse kertoa, vaikka olisikin.

Näissä asioissa noin muuten olen sitä mieltä, että ns. onnistumisen ja onnellisuuden suhteen on kolme asiaa, jotka toimivat asian puolesta ihmisellä, vaikka muu olisi miten (lapsuus, vanhemmat, jne): hyvät unenlahjat, hyvä aineenvaihdon tasapaino ja huono muisti sen suhteen, miten eilen meni yhdentekevien ihmisten kanssa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän unen nimiin vannon. Olen nyt seurannut yhtä ystävää, joka on suunnilleen murrosiästä kärsinyt erilaisista univaikeuksista ja sehän on yhtä helvettiä. Siis oikeaa helvettiä.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Kopek - marraskuu 14, 2023, 01:02:18

Ilmeisesti on niin, että ihminen kokee itsensä hyväksi tai huonoksi sen mukaan, mitä hän pitää tavoitetasona.

En usko, että kohdallani on kyse tavoitteiden asettamisesta, saavutuksista tai edes kunnolla tekemisistä. Luulen, että huono ihminen -juttu on osa persoonaani. Pieneltä osalta se on kyllä sitä, että pohdin,olenko muille ihmisille niin hyvä (läheinen) kuin voisi olla tai mitä moni muu luonnostaan on, mutta osaltaan se on sitäkin, että että minulla ei ole sellainen persoonallisuus, joka olisi optimaalinen tässä maailmassa siitä näkökulmasta, joka jotenkin korostuu.

Osaltaan se voi olla sitäkin, että persoonallisena ominaisuutena minulla saattaa olla taipumus nähdä "varjojani". Taannoinen some-keskustelu voisi mahdollisesti olla siitä yksi esimerkki, kun itse koin oman somepostailuni jotenkin leveilynä, ja moni muu taas ei kokenut omaansa sellaisena. Olen siis lähes ainoa, joka on niin alhainen, että leveilee somessa, tai sitten olen taipuvainen näkemään motiivini sellaisesta kulmasta, että siinä korostuu jonkinlainen negatiivinen puoli. Ehkä se on kumpaakin. Mutta tuo oli vain yksi esimerkki.

En kuitenkaan kytke huonoa ihmisyyttäni onnellisuuteen, koska siitä huolimatta, että en ole kovin hyvä ihminen, olen saanut kai synnyinlahjana jonkinlaisen perusonnellisuuden. Masentuneisuuteen en ole ollut koskaan taipuvainen, ahdistuneisuuteen vain hieman. Minulle on tapahtunut ja ennen kaikkea olen tehnyt paljon asioita, joita pidän siinä mielessä väärinä, että ne eivät ole olleet hyväksi itselleni eivätkä läheisilleni. En kuitenkaan pysty katumaan mitään, koska juuri ne asiat ovat olleet merkittävässä asemassa ihmiseksi kasvamisen prosessissa. Olen hyväksynyt huonona ihmisenä olemisen, eikä se riivaa minua. Toivottavasti en riivaa sillä muitakaan.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - marraskuu 14, 2023, 01:02:18

Minulle oli kotoa käsin määrätty tarkasti se opintopolku ja elämänura, mitä minun piti kulkea. Käyt armeijassa reservinupseerikoulun, opiskelet yliopistossa taloustiedettä, suoritat tutkinnon, löydät opiskelijapiireistä hyvään sukuun kuuluvan ekonomivaimon tai vastaavan, luot uraa, jatkat perheyritystä...

Tuommoinen on kai ollut aika yleistä, mutta itselleni täysin outo maailma. Ei meillä kotona mitään tuollaista edes sivuttu puheissa. Isäni saattoi muistuttaa isääsi jossain suhteessa, mutta arvosti pikemminkin paskaduuneja kuin omaa hyvin teoreettista työtään. Taisin kerran näyttää hyvän koulutodistuksen, niin totesi, ettei noin pidä pingottaa.

En voisi kuvitella, että olisin patistanut tytärtäni jollekin alalle.

Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 14, 2023, 08:51:13
En kuitenkaan kytke huonoa ihmisyyttäni onnellisuuteen, koska siitä huolimatta, että en ole kovin hyvä ihminen, olen saanut kai synnyinlahjana jonkinlaisen perusonnellisuuden. Masentuneisuuteen en ole ollut koskaan taipuvainen, ahdistuneisuuteen vain hieman. Minulle on tapahtunut ja ennen kaikkea olen tehnyt paljon asioita, joita pidän siinä mielessä väärinä, että ne eivät ole olleet hyväksi itselleni eivätkä läheisilleni. En kuitenkaan pysty katumaan mitään, koska juuri ne asiat ovat olleet merkittävässä asemassa ihmiseksi kasvamisen prosessissa. Olen hyväksynyt huonona ihmisenä olemisen, eikä se riivaa minua. Toivottavasti en riivaa sillä muitakaan.

Mutta eikö tuolla tavalla huono ihminen ole jokainen, joka ei ole täysenkeli? Tarkoitan, että aika takuulla ihan jokainen on tehnyt asioita, jotka eivät ole olleet hyväksi itselle ja toisille ja toisaalta, ei kai kenenkään pidä kantaa sitä, mitä muut ovat tehneet (jos "tapahtunut" sitä tarkoittaa).

Katumisesta on tainnut jossain maailmassa olla joku ketjukin ja siinä asiassa olen iän myötä muuttanut mieltäni. Nuorempana ajattelin, että katuminen on ajanhukkaa ja juuri, että virheistähän oppii, mitä niitä katumaan. Nyttemmin olen alkanut ajatella, että en kyllä ole mitään oppinut, jos ei kaduta. Eli jos oikeasti katson, että joku mennyt tekemiseni oli väärin, kyllä se kaduttaa. Olkoon ajanhukkaa tietty koko katuminen, mutta paljonhan sitä muutakin tekee, jonka ajalla voisi tehdä jotain "järkevämpää".

Kaikkien meidän pitänee hyväksyä syntisenä, huonona ihmisenä oleminen ;D

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 14, 2023, 08:51:13
En kuitenkaan kytke huonoa ihmisyyttäni onnellisuuteen, koska siitä huolimatta, että en ole kovin hyvä ihminen, olen saanut kai synnyinlahjana jonkinlaisen perusonnellisuuden. Masentuneisuuteen en ole ollut koskaan taipuvainen, ahdistuneisuuteen vain hieman. Minulle on tapahtunut ja ennen kaikkea olen tehnyt paljon asioita, joita pidän siinä mielessä väärinä, että ne eivät ole olleet hyväksi itselleni eivätkä läheisilleni. En kuitenkaan pysty katumaan mitään, koska juuri ne asiat ovat olleet merkittävässä asemassa ihmiseksi kasvamisen prosessissa. Olen hyväksynyt huonona ihmisenä olemisen, eikä se riivaa minua. Toivottavasti en riivaa sillä muitakaan.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 14, 2023, 10:17:29
Mutta eikö tuolla tavalla huono ihminen ole jokainen, joka ei ole täysenkeli? Tarkoitan, että aika takuulla ihan jokainen on tehnyt asioita, jotka eivät ole olleet hyväksi itselle ja toisille ja toisaalta, ei kai kenenkään pidä kantaa sitä, mitä muut ovat tehneet (jos "tapahtunut" sitä tarkoittaa).

Varmaan. Tässä huonoksi ihmiseksi julistautumisessa on muuten sellainen ikävä vivahde, että onko siinä taustalla sellaista, että kuvitteleekin olevansa hyvä ihminen sen takia, että tunnistaa ja tunnustaa huonoutensa. Että se onkin sellainen itsemanipulointikeino saada itsensä ja muut ihmiset uskomaan, että hyviä ihmisiä tässä lopulta ollaan. Mutta toisaalta, jos taustalla olisikin vain tarve antaa itsensä ja muiden ymmärtää olevansa hyvä ihminen, sehän olisi aika tympeää ja lopulta merkki siitä, että todella on huono ihminen. Eli lopputuloksena, oli asia kummin vaan, sitä on joko huono ihminen, tai hyvin huono ihminen.

Täytyy vielä mainita, että tuo huono ihminen -käsite ei tarkoita sellaista mustavalkoista kuvaa, että ihmiset oikeasti olisivat joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja, vaikka sellaiseen vihjaakin.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 14, 2023, 10:17:29
Katumisesta on tainnut jossain maailmassa olla joku ketjukin ja siinä asiassa olen iän myötä muuttanut mieltäni. Nuorempana ajattelin, että katuminen on ajanhukkaa ja juuri, että virheistähän oppii, mitä niitä katumaan. Nyttemmin olen alkanut ajatella, että en kyllä ole mitään oppinut, jos ei kaduta. Eli jos oikeasti katson, että joku mennyt tekemiseni oli väärin, kyllä se kaduttaa. Olkoon ajanhukkaa tietty koko katuminen, mutta paljonhan sitä muutakin tekee, jonka ajalla voisi tehdä jotain "järkevämpää".

Kaikkien meidän pitänee hyväksyä syntisenä, huonona ihmisenä oleminen ;D

T: Xante

Ehkä riippuu taas siitä, että mitä tarkoittaa katumisella. Siinä mielessä en voi katua omia hölmöyksiäni, että en tavallaan voi toivoa, etten olisi niitä tehnyt, koska silloin en olisi oppinut sitä asiaa, jonka olen jälkikäteen kokenut tärkeänä oppia. Jos kaduttu teko olisi jäänyt tekemättä, tuo hölmöys lymyäisi siis edelleenkin jossain sisälläni, odottaen toista tilaisuutta, missä putkahtaa esiin. Voin jälkikäteen ajatella, että en toiminut hyvin tai oikein, mutta koska toimin miten toimin, se oli jossain mielessä vääjämätöntä ja sille oli syynsä. Väärä teko oli tavallaan vihje jostain, että jotain asiaa pitää käsitellä, ja ilman väärää tekoa asia olisi edelleen käsittelemättä. Tietysti tämäkin asia on tilannesidonnaista, ja ehkä jotkut väärät teot ovat olleet sellaisia, joiden tekeminen ei opettanut mitään kovin ihmeellistä elämästä, ja jotka siten olisi voinut jättää tekemättäkin. Mutta olisivatko ne sitten edes katumisen arvoisia tekoja, mene ja tiedä.

Nykyään jotkut (varsinkin miehet) ilkkuvat ja marisevat netissä että lapsia kehutaan liikaa, kun kehutaan silloin kun lapsi ei ole tehnyt mitään erityisen erinomaista. Itse koen että minua olisi pitänyt kehua ja kannustaa. Äitini sanoi että hän oli päättänyt että hän "ei ala vaatimaan lapsiltaan että pitää onnistua hyvin koulussa". No eipä tosiaan vaatinut, ja vähät välitti vaikka mitä olisin siellä aikaiseksi saanut. Yhtenä vuonna minulla oli luokan 2. paraksi keskiarvo. Ei noteerattu mitenkään. Ja siitähän olen katkerana tilittänyt miten äiti hävitti, tuhosi tai uusiokäytti kaikki mitä tein kuvaamataidon-, äidinkielen- tai käsityötunnilla. Hän sentään pahoitteli sitä että heitti menemään myös kotona lapsena kirjoittamani kirjan. Mutta ei se nyt kauheasti lämmitä.

Isää ei kiinnostanut edes hävitystyö. Tai yhden kipsistä koulussa valamani taulun päälle oli tallannut huoneessani, kun kävi sen huoneen komerosta hakemassa jotain omia romujaan. Ja sisaruksestani sanoi, kun tämä oli parivuotias, että "ei tuostakaan sitten mitään tullut". Ilmeisesti siis minusta oli ensin ollut tulematta. Alleen paskova, ojissa konttaileva juoppo kehtaa odottaa että hänellä on jonkinlaiset ihmelapset lapsinaan?

Kokisin siis että suhteellisuudentajuhan minulta puuttuu kokonaan. En tiedä että mikä on liian paljon ja mikä liian vähän. Erityisesti viimeaikoina olen ollut todella väsynyt siihen jäkättävään ääneen sisälläni, joka haukkuu kaiken minussa. Tein tai sanoin mitä tahansa, niin jäkäti jäkäti jäkäti. Miksi tämä jäkätys, kun kerta vanhempanikaan eivät minulle jäkättäneet? Mitä nyt siitä että en oppinut ajamaan pyörällä, enkä syönyt perunaa (tai paljon muutakaan skeidaa mitä tarjolla oli). Eikä sekään mitään jatkuvaa huutoa ollut, eikä minua koskaan piiskattu.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - marraskuu 14, 2023, 01:02:18
Eräs sukulaiseni - ei enää elossa oleva - sairastui lukioikäisenä skitsofreniaan ja poti sitä loppuikänsä. Yhdeksi syyksi sairastumiseen arveltiin sitä, että pojan arvostetut opettaja/rehtorivanhemmat vaativat pojalta onnistumista koulunkäynnissä, koska täytyihän heidän nyt oma poikansa saada kasvatettua oppineeksi. Kun poika ei pärjännyt odotusten mukaisesti, hänen mielenterveytensä romahti. Ehkä sairastumisen syy - skitsofrenian syitä ei taideta tietää - ei ollut ankara kotikuri ja menestymisen vaatiminen, vaikka pahat kielet tällaista arvelivatkin. Sairastuneen pojan sisar on kiistänyt, että mitään tällaisia syitä olisi ollut. Se kuitenkin tiedetään, että opiskelijoilla ilmenee mielenterveyden ongelmia. Menestymisen paineet ottavat koville.

Itsekin keikuin opiskeluaikoinani aivan "rajalla" eli tullako hulluksi vai eikö tulla, kun lahjattomuuteni lävähti silmille ja kaikki meni pieleen. Ne olivat synkkiä ja vaikeita vuosia.

Minulle oli kotoa käsin määrätty tarkasti se opintopolku ja elämänura, mitä minun piti kulkea. Käyt armeijassa reservinupseerikoulun, opiskelet yliopistossa taloustiedettä, suoritat tutkinnon, löydät opiskelijapiireistä hyvään sukuun kuuluvan ekonomivaimon tai vastaavan, luot uraa, jatkat perheyritystä...

Ei mennyt ihan noin. Olin kelvoton robotti, joka karkasi vanhempiensa kauko-ohjauksesta.

Tuo on kyllä varma keino romuttaa lapsensa itsetunto, tai ainakin kurjistaa lapsensa elämää pitkäksi aikaa, jos pakottaa hänet opiskelemaan jotain, mitä hän ei itse ole valinnut tai mistä hän ei ole ollenkaan kiinnostunut. On ainakin oman kokemukseni mukaan yön ja päivän ero oppimistuloksissa, kun vertaa kiinnostavan asian ja ei-kiinnostavan oppiaineen opiskelussa. Motivaatio häviää, jos ei oppiaine kiinnosta.

Sait sentään sinniteltyä loppuun tutkinnon oppiaineesta, mikä sinua ei kiinnostanut. Miksi et ole ylpeä siitä? Miksi se lannistaa sinua, kun se voisi päinvastoin nostaa sinun itsetuntoasi, että onnistuit melkein mahdottomassa?

Itse valitsin ensimmäisen tutkinnon oppiaineen aika kehnoin perustein, valitsin vähiten epäkiinnostavan tieteenalan (joita oli sitten lopulta kolme). Opiskelu oli aikamoista tervanjuontia varsinkin loppuaikoina, mutta olen juuri siitä syystä tavattoman ylpeä, että jaksoin pakertaa loppuun asti. Yksi kolmesta oppiaineesta osoittautui ihanaksi kyllä. Niillä tunneilla istuin into pinkeänä. Toisen tutkinnon valitsin osin käytännön syistä (sain tekosyyn siitä, että ne tukisivat ammatillisesti), mutta huisin kiinnostavia oppiaineita tuli opiskeltua. Ja tosiaankin yön ja päivän ero motivaatiossa ja tuloksissa, kun opiskeli itselle kiehtovaa oppiainetta.