Kuten ketjun nimi kertoo. Pelastin tänne vanhat tarinani Jatkumolta - siinä onkin kaikki, mitä sieltä vaivauduin hakemaan.
Toivoisin ketjuun kohtuullisen laadukkaita kirjoituksia, erittäin mielellään omasta päästänne loihdittuja, jos on tullakseen. Seuraava tarina sai innoituksensa Jonathan Littellin kirjasta Hyväntahtoiset.
***
Viikko leirille saapumisensa jälkeen tohtori Einhardt esitti, että hän halusikin laboratorionsa siirrettävän vanhaan kaasukammioon. Minulle se ei ollut mikään ongelma. Olimme asentaneet uudet kammiot asiantuntijan läsnä ollessa, ja vaikka kapasiteettimme riitti nyt lähes 20 000 prosessointiin päivässä, pääsimme tyypillisesti n. 15 000 kappaleeseen. Tämä johtui ennen kaikkea logistiikasta. Vaunut oli tukittu ääriään myöten täyteen, junat liikkuivat hitaasti eivätkä pysyneet aikataulussa, jolloin niissä prosessoitui jo ennalta paljon.
Tässä vaiheessa oli tullut määräys myös krematoida ruumiit, ja niitä poltettiin suurissa, avoimissa kuopissa, yötä päivää.
Informoin tohtori Einhardtia siitä, että vanha kammio saattaisi olla melko häiritsevä paikka työskennellä (Alkuperäinen laboratorio sijaitsi syrjässä, leirin alkulaidalla), sillä kammion vasemmalla sivustalla poltettiin ruumiita ja savu ja tuhka kulkeutuivat kaikkialle, kun taas oikealla sivustalla olevista uusista kammioista kantautuisi melua. Hän kuitenkin totesi, ettei kummastakaan ollut haittaa, ja hänen assistenttinsa siirsivät laboratorion jo samana päivänä. Tämän jälkeen näin tohtoria ja hänen ryhmäänsä harvoin, sillä se osa leiriä sijaitsi alueen perällä. Asiaan vaikutti sekin, että viimeisen puolen vuoden aikana päänsärkykohtaukseni olivat käyneet yhä sietämättömimmiksi, ja olin niidenkin vuoksi haluton tarpeettomiin vierailuihin.
Pian leirin vartijat ryhtyivät kuitenkin kertomaan kummallisista tapahtumista laboratorioon liittyen. Kukaan muu kuin Einhardt ja hänen ryhmänsä ei saanut mennä laboratorioon sisälle; tiesimme heidän poistaneen sieltä ainakin useita väliseiniä. Samalla kaikki muut sisäänkäynnit oli tukittu, lukuun ottamatta yhtä suurta ovea. Hän oli pyytänyt oven eteen kahden miehen vartion, kellon ympäri. Se aiheutti uudelleenjärjestelyjä vartiovuoroihin, mutta ei varsinaisesti haitannut leirin rutiineja.
Miehiäni ja minua ärsytti välillä ainoastaan, että hänen valikointiprosessinsa hidasti toisinaan leirin varsinaista tehtävää.
Näissä valikoinneissa tohtoria avusti suorastaan omituisen tyyni juutalainen. Kenelläkään ei ollut käsitystä, miten hän kohteet valikoi. Hän tutki prosessoitavia päästä varpaisiin, mutisi itsekseen välillä jotain, ja poimi sitten sopiviksi katsomiaan hävitettävien joukosta.
Minulle raportoitiin, että aika ajoin ovesta tuotiin ulos suuria, tarpauliiniin paketoituja kasoja. Tämä oli luultavasti yksi syy, miksi Einhardt oli halunnut siirtää laboratorion - hän oli halunnut päästä lähemmäs leirin polttokuoppia.
Nämä paketit poltettiin erikseen omassa, sille varta vasten kaivetussa montussaan, ja polttamisesta vastasivat aina tohtorin omat assistentit. Se oli outoa, sillä vain parin metrin päässä poltettiin joka päivä tuhansia muitakin ruumiita, tuhontaa ei tarvinnut salailla paikan päällä muutenkaan, kaasuttaminen ja ruumiiden hävityksen vahtiminen oli perustyötä.
Tässä vaiheessa tulin uteliaaksi tohtorin projekteista. Koska mieheni eivät tienneet kuitenkaan kertoa mitään siitä, mitä laboratorion sisällä tapahtuu, päätin kohdistaa huomioni siihen tiimin jäseneen, jolla oli oletettavasti vähiten syitä pysyä lojaalina tohtorille: juutalaiseen.
Eräänä vapaapäivänäni sitten löysinkin hänet leirimme pienestä puutarhasta. Se ei ollut muille vangeille luvallinen osa leiriä, mutta tohtori oli hankkinut apurilleen ylempää erityisluvan kulkea leirissä lähes kaikkialla, minne mieli. Kuten aina, juutalainen vaikutti poikkeuksellisen rauhalliselta ja tyyneltä. Hän katseli puutarhassa tepastelevia ja nokkivia lintuja.
Päätäni särki jälleen ja juutalaisen löytäminen leirin tästä osasta ärsytti minua, mutta lähestyin häntä ystävällisesti ja arkisesti, sillä en halunnut korottaa ääntäni ja pahentaa samalla päänsärkyäni.
Hän puhui täydellistä saksaa. Kun kysyin taustastaan kävi ilmi, että hän oli itse asiassa jo toista kertaa Treblinkassa. Ensimmäisellä kerralla hänet oli jo lajiteltu suoraan ammuttavien joukkoon, mutta joku oli kuullut hänen puhuvan hyvin saksaa. Moitteetonta saksaa puhuvista juutalaisista oli ollut jo tuolloin pulaa, joten se oli pelastanut hänet. Sen jälkeen hänet oli lähetetty tohtori Einhardtin luo, joka oli sitten tehnyt hänellä erilaisia testejä. Aiemmin hän oli opiskellut uskontoa Berliinin yliopistossa, mutta sieltä hänet oli karkotettu Krakovan ghettoon.
Sieltä Treblinkaan, sieltä takaisin Berliiniin.
Koska tohtori Einhardtin projekti oli niin vaatinut, oli tultu Berliinistä takaisin Treblinkaan.
Kysyin näiden testien luonteesta ja tarkoituksesta. Hän oli vastentahtoinen ja sanoi, että tohtori oli ohjeistanut hänet olemaan puhumatta niistä ulkopuolisille mitään. Sen jälkeen lähinnä ilmoitin ampuvani häntä kasvoihin, ellei hän kerro nyt kaikkea, minkä tiesi. Juutalainen ei kuitenkaan pelästynyt tätä lainkaan, vaan hymyili minulle ymmärtäväisesti, lähes säälivästi. Päätäni särki. Minun teki yhtäkkiä kovasti mieli ampua.
Sitten hän kertoi tohtorin suorittavan niin biologisia kuin erilaisia vammojakin koskevia kokeita, mutta enimmäkseen tutkittiin erään sveitsiläisen lääkärin keksimää uutta kemikaalia. Käskin häntä kertomaan laajemmin ja täsmällisemmin.
"Kemikaali aiheuttaa merkittäviä muutoksia ajattelukykyyn", hän jatkoi."Sitä otetaan suun kautta, esimerkiksi veteen sekoitettuna". Sen avulla hän kertoi tietävänsä nyt Jumalan mielen ja tietävänsä, miltä Jumala näyttää.
Huvituin tästä ja kysyin, miltä Jumala näyttää.
"Jumala näyttää tismalleen samalta kuin minäkin, mutta Jumalan iho on täysin sileä ja rypytön, kuin vastasyntyneellä lapsella. Jumalalla ei ole karvoja, ei edes kulmakarvoja. Jumalan silmätkin ovat kuin vastasyntyneen, ne ovat sameat ja niissä on kalvo, niillä ei näe mitään, mutta silti Jumala näkee kaiken".
Olisi pitänyt arvata, että nämä itsekkäät saastat näkevät jumalansakin sellaisena, kuin ovat itse. Ali-ihmisillä on ali-ihmisen näköinen jumala, tetenkin!
"Kun Jumala puhuu, hänen suussaan voi nähdä tulen, joka hohkaa sinistä, violettia ja vihreää", hän jatkoi. "Tuli korventaa kaiken, paitsi Jumalan itsensä". "Jumalan ääni on samalla pään sisällä, häntä ei kuulla korvin".
"Kuin kovalla liekillä palavaa kaasua?", hymähdin. "Kuin palavaa kaasua", hän toisti poissaolevasti, huomaamatta ilmeistä kytköstä leirimme prosessointimenetelmiin.
Kun kysyin häneltä Jumalan suunnitelmasta, hän ryhtyi kertomaan ensin särkyneestä peilistä, sen jälkeen hän käytti vertauskuvana hämähäkinverkkoa, kudelmaa. Ne liittyivät toisiinsa. Tässä ei ollut mitään mieltä. Kyllästyneenä totesin olevani käytännönläheinen ihminen, jolle filosofiasta ei löytynyt näinä päivinä muutenkaan käyttöä. Jostain syystä tämä puolestaan huvitti juutalaista, ja hän hymyili jälleen, kärsivällisen tietäväisenä. Päätäni vihlaisi.
Hän kertoi ottaneensa kemilaalia jo useita kertoja, ja saaneensa pakkomielteen kahdesta mielestä: omastaan, ja Jumalan. Kaikissa toimissaan hän oli nytkin tietoinen Jumalan suunnitelmasta, suunnitelmasta koko ihmiskuntaa varten. Kysyin häneltä, noudattako hän Jumalan suunnitelmaa. Hän sanoi, että ei voinut noudattaa sitä kokonaan.
"Painin Jumalan kanssa", hän sanoi kryptisesti.
"Miten Jumalan kanssa voi painia? Eikö Jumala ole kaikkivoipa"?
"Kun Jumala puskee, sinä annat myöten tai tuhoudut. Kun Jumala antaa myöten, on sinun vuorosi puskea".
"Tuo kuulostaa pikemminkin tanssilta. Tai seksiltä".
"Ehkä... Mutta kumpikaan niistä ei ole niin absoluuttisen tuskallista, kuin paini Jumalan kanssa on"
"Miksi painia lainkaan? Jos Jumala on Jumala ja tiedät hänen suunnitelmansa, helpointa ja tuskattominta olisi vain noudattaa Hänen suunnitelmaansa".
"Kyllä, mutta en vain voi sallia sitä itselleni, en saata tehdä niin"... Ensimmäistä kertaa näin, miten hänen syvä levollisuutensa pakeni kasvoiltaan, ja katseessa näkyi lohduton, painajaismainen kauhu:
"...Jumalan suunnitelma on yksinkertaisesti liian hirvittävä".
Tämän tarinan kirjoitin joitakin aikoja sitten verkkopelikavereilleni, joista osa on amerikkalaisia sotaveteraaneja. Heille käänsin tarinan tietysti englanniksi. Olin mielissäni, koska tarina teki heihin vaikutuksen. Tarinan päähenkilö on homo, mutta älkää kysykö miksi. En tiedä sitä itsekään - niin nyt vain tällä kertaa kävi.
***
On toukokuun neljäs päivä. Osavaltioni lain mukaan olen alaikäinen juomaan viinaa.Pidän sylissäni pientä kissanpentua, ja kerron aivotonta vitsiä koiran kullin imemisestä. Kaikki nauravat; jotkut alkavat kakoa, tuuli kääntää savun meihin päin. Riisun hanskani ja asetan sen kissan päälle toivoen, että se suodattaisi edes osan savusta. Pentu on kerällä kyynärtaipeessani. Siitä tarttuu hentoja, oranssin punertavia karvoja siihen, mitä kutsun pahan pojan puvukseni. Se minulla on pahan pojan vartaloni yllä, kun menemme tekemään pahojen poikien juttuja. Tämä oli taas pahojen poikien päivä. Joka päivä on pahojen poikien päivä.
Syrjäkatseella huomaan kersantin tuijottavan minua vihaisesti. Hän on aikeissa komentaa antamaan kissan olla - ja minä puolestani jättäisin sen komennon nyt huomioimatta. Jatkan kissan pitelyä, kuin ei mitään. Hengähdän syvään huivni läpi. Huivi on musta, ja siinä on valkoisella kirjailtuna säe Raamatusta. Kirjainten kohdalta on helpompi hengittää, ja huivi suodattaa loputonta hiekkaa ja pölyä; samalla huivi on vittuilua viholliselle. Heillä kun on vastaavat, mutta niissä on Koraanin tekstejä. En usko jumaliin, en enää näiden päivien jälkeen.
Ylennyskiimainen kersanttimme tappaisi kissanpennun, jos antaisin. Ajattelen, onko hän siviilissäkin yhtä suuri kusipää, kuin täällä. Kello on kaksi iltapäivällä, ja meitä ympäröivät palavat rauniot, vääntynyt metalli ja ruumiit. Ajattelen, että jos helvetti olisi olemassa, se voisi olla mukava taukopaikka. Kuljen kissanpentu mukanani halki sanoinkuvaamattoman sohjon joukkuetoverini luo ja kysyn, imisikö hän toisen miehen munaa Super Bowl -kentällä, jos saisi siitä tempusta miljoonan. Hähättelemme.
Neljän tunnin kuluttua kissa on kuollut, ja pitelen aseveljeni kättä. Ajattelen, mikä tekee meistä ihmisistä ihmisen. Bradfield menetti jalkansa, mutta se ei tee hänestä yhtään vähemmän ihmistä. Mutta entä jos Bradfield olisikin menettänyt päänsä? Entä jos olisimme voineet pelastaa ainoastaan pään, pitäneet sen elossa? Olisiko se silloin edelleen Bradfield? Vakuuttelen itselleni että kyllä olisi ja teen samalla sen johtopäätöksen, että tämä ei ole Chris. En ole aivan varma, missä Chris oli. Katson taakseni kohti joentörmää, kertaan mielessäni tienvarsipommin räjähdystä. Kuvittelen Chrisin repeytymistä kappaleiksi, hänen päänsä lentää ilmassa. Ehtiikö kipusignaali kulkeutua aivoihin räjähdyksessä? Toivon fysiologian olevan armollisempi. Pitelen tätä nyt vierasta kättä, hauska tavata. Käännän sitä, käsivarressa on Chrisin tatuointi. Siinä on kuvattuna joukko-osastomme tunnus ja sen alapuolella teksti: "Veljeni vartija". Olikos se Raamatusta... vai elokuvasta Pulp Fiction? En tunne yhtään mitään. Surullista, että ei voi enää tuntea mitään. Pitelen kättä, ja huikkaan törmälle ilmestyneelle Johnille: "Helvetinmoista! Kaikki päin vittua taas"! Tunnen oloni umpimieliseksi.
John nyökkää, yhtä umpimielisen oloisesti. Katselemme toisiamme hetken aikaa hölmöinä kunnes havahdun, ja katseeni kiinnittyy takaisin kohti käden jatkeena olevaan, riekaleiseen torsoon. Jep, päin vittua. Sydämeni ei kuitenkaan hakkaa enää.
Kuvittelen kirjoittavani tätä. Että jos laatisi päin vittua -ilmiöistä asteikon, niin mikä tämä tapahtuma sillä asteikolla olisi? Jos elävän kissanpennun löytyminen tulen, raunioiden ja ihmissohjon keskeltä olisi asteikolla yksi, ja rakkaan ystävänsä kappaleiden kerääminen joen penkalta 10? Mikä olisi skaalassa vitosen ansaitseva tapahtuma?
Vedän torsoa takaisin tielle, jossa laitamme sen mustaan ruumispussiin. Kukaan ei syytä minua, vaikka jouduin torsoa rehaamaan. Huomaan yhden meistä murtuvan täysin, siirryn lohduttamaan häntä vaikka kaikki tietävät, että minä ja Chris olimme parhaat ystävät. Tämä sotilas on nyt kaiken lohdun ulkopuolella; hän vaikuttaa minusta täysin tuntemattomalle, en muista nähneeni häntä koskaan aiemmin - mutta en muista milloin olisin viimeksi nukkunutkaan, ja että unta olisi silloinkaan saanut riittävästi. Sitä ei ole täällä ikinä riittävästi.
Myöhemmin arvioidaan, että tuolloin mielisairauteni puhkesi. Menin hetkeksi lievään psykoosiin - jatkuva unideprivaatio, ääriolosuhteet, tappaminen ja aseveljien kuoleminen, heidän kimpaleidensa keräily. Lohduttamani sotilas oli vain erittäin vakuuttava oman mielikuvitukseni tuote - todellisuudessa häntä ei ollut olemassakaan. Tämän opin kuitenkin vasta kun yritin tappaa itseni, sotatraumojen hoitoon erikoistuneen psykiatrin ohjaamana. Juuri nyt hän on kuitenkin minulle todellinen, ja hänen kuvittelemisensa tuottaa minulle kumppanin, joka ei ole täysin turta, kuten minä. Hänen nimensä on Jacob, hän pitää tismalleen samoista asioista kuin minäkin, ja tuntee kaikki vanhan yksikköni kaverit. Ystävystymme nopeasti; ratsioiden ja partioinnin välillä katselemme tv-sarjoja ja elokuvia DVD-levyiltä. Hän on kuollut nyt myös, mutta sen kertominen olisi todella pitkä tarina.
Mitä siitä oli, pari tuntia kun pitelin kissanpentua? Olen kauhuissani, ainakin olin kauhuissani, kuoleminen täällä vaikutti niin väistämättömälle. Turruttaakseni pelon kerron itselleni että kukaan ei välitä, kukaan ei koskaan välittäisi. Sydämeni särkyy samalla, kun pitelen pientä kissanpentua. Päätän että täällä kuoleminen on oikeastaan paras vaihtoehtoni, kaiken tämän jälkeen ei ole enää paluuta normaaliin elämään. En tulisi koskaan tuntemaan tai kokemaan rakkautta.
Kissan on vain kylmä, vain nälkä. En haluaisi olla edes olemassa, mutta kissa pakottaa minut, että se saisi minusta lämpöä, että pitelen sitä. Olen pakahtua kissan vuoksi, puristan hampaani yhteen etten itkisi. Kuvittelen jotain romanttista, ja siinä kuvitelmassa kaukaa haetuin unelma on, että joku kaipaisi minua. Pelkkä ajatus siitä saa ihoni kananlihalle. Kuvittelenkin siis, että kissa kaipaisi minua. Ajattelen rakkauden luonnetta - onko se sitä, että kaksi ihmistä kaipaisi syvästi ja peruuttamattomasti toisiaan, kaikessa tarviten toisiaan. Yritän vakuuttaa itseni, että tällä hetkellä tämä pieni kissanpentu rakastaisi minua.
Seuraavana päivänä viisi meistä kuolee taas. Kahdessa päivässä meitä on kuollut yhdeksän. Sanon Jacobille että meillä olisi ollut paremmat mahdollisuudet, jos olisimme jääneet kaikki kotiin ja pelanneet siellä kimpassa venäläistä rulettia. Mietin kahta viimeistä päivää ja sitä, pitäisikö päin vittua olevien asioiden asteikkorajaa nostaa, vaiko säätää sen parametreja.
Jos kulunut viikko olisikin kokonaisuutena 10, ja Chrisin ruumiinkappaleiden kerääminen asteikossa vain viisi. Mikä olisi yksittäisenä tapahtumana 2.5?
Väsyttää. Ei kuitenkaan nukuta. En ole itkenyt. Olen nähnyt muiden itkevän, Jacobkin on itkenyt, mutta minä en pysty. Yritin pakottaa itseni itkemään, mutta se sai minut vain surullisemmaksi. Poimimmme ruumiinkappaleita, kallon palasia ja riekaleisia luita, kvimuuria vasten lentäneet suolet. Niitä sitten mustiin, paksuihin muovisäkkeihin. Paskiaisille ei parane jättää voitonmerkkejä keräiltäviksi. Niitä videoita, joissa nämä takapajuiset paska-aivot mekastavat kuin vajakkien apinalauma, ja huutavat mielipuolisesti Allahiaan. Videon starana jonkin meistä irtopää, jota kieputetaan ilmassa ja hihkutaan. Sellainen video voisi olla asteikossani 2.5. Poimin maasta rikkoutuneen luurin, joka joskus kuului kenttäradioon, joka oli joskus erään nyt kuolleen sotilaan selässä. Tämäkin voisi olla trokee. Vittu, ne voisivat tulla pengastamaan roskiksiamme, kun trokeita haluavat.
Poimin lihanpaloja. Aluksi vain yhden kerrallaan koska se on iljettävää, mutta sitten tajuan että sillä tavalla tässä menisi ikuisuus, ja alan poimia kourallisia. Paljonkohan minulla on tässä Kerryä käsissäni? Muistan, miten autoin hänet pulasta kun palasi iltalomilta juovuksissa, ja meinasi jäädä siitä kiinni. Olen iloinen että pystyin auttamaan, vaikka tähän nyt sitten päättyi.
***
Kahden vuoden päästä rakastun. Hän katsoo lujasti silmiini samalla kun kertoo, että on itsekin veteraani. Hän vaikuttaa välittävän, olenko elossa vai kuollut. Hän kertoo nimekseen Jack, ja olleensa lääkintämiehenä Afganistanissa. Hän vetää minut varovasti autosta ulos, ja asettaa minut sitten autoa vasten nojalleen. Samalla hänen kollegansa penkoo vieressämme lääkintälaukkua. Hän alkaa tunkea suuni sivuille paksuja vanutuppoja, vaikka leukani on näköjään murtunut. Ei kuitenkaan satu vielä niin paljon kuin luulisi, onkohan minulle annettu morfiinia? Olenko shokissa? Autoja valuu hitaasti ohi, ihmiset niissä katsovat minua järkyttyneinä. Jack kietoo painesidettä leukani alle samalla, kun puhuu minulle, tauotta. Kyselee kaikkea vaikka tietääkin, että en pysty vastamaan. Alahampaitanikin on poikki ja murtunut. Hän pyytää minua näyttämään, onko sormissani tuntoa. Hän kysyy, kauanko olen mahdollisesti ehtinyt olla tajuttomana, onko varpaissa tuntoa, samalla hän komentaa minua katsomaan koko ajan silmiinsä ja pysymään tajuissani. Paikalle on saapunut paljon poliiseja, myöhäinen ilta vilkkuu sinisenä. Olen nolostunut tästä yhtäkkisestä ja ylenpalttisesta huomiosta, halusin olla vain yksin ja rauhassa. Nyt olenkin joku saatanan spektaakkeli muka, niin kuin olisi isokin juttu. Tunnen taas olevani irti itsestäni, pelottaa. Tunnen tukehtuvani. Aiheutin vain kaikille näille ikävää työtä. Anteeksi, halusin vain olla yksin, rauhassa. Vaikka Jack käskee ja haluaisin itsekin katsoa häntä silmiin, katseeni valuu ohi ajaviin autoihin, kaikki tuntuu taas niin epätodelliselle. Lämmin veri valuu kaulaani pitkin ja samalla selkääni, paidan alla alas kulkeva noro aiheuttaa sietämättömän kutiavan tunteen. Sen kuitenkin peittää musertava häpeä.
Kaikki ovat huomanneet autoni takapenkillä olevat pahan pojan pukuni, ja metsästyskiväärini. Olisi pitänyt sittenkin käyttää sitä, vaikka samalla olisi lähtenyt puoli päätä. Jostain päin vittua olevasta, täysin käsittämättömästä syystä käyttämäni .22-kaliiberisen luoti yksinkertaisestgi kimposi kitalaestani takaisin alas, vaikka sen ei mielestäni pitäisi olla mitenkään mahdollista.Asteikossani tapahtuma on jälleen täysi kymppi! Nämä tässä ovat asettaneet minut välittömästi jalustalle, olenhan veteraani ja siten osa veljeskuntaa, sotasankari. He eivät tiedä pahan pojan pukuni todellista luonnetta, eivät pahan pojan aseeni todellista merkitystä, eivät tekemiäni pahojen poikien juttuja. Ärsyttää, väsyttää. Tunnen oloni sairaaksi ja sairaalloiseksi. Mikä ironia, että olisin ollut itse viimeiseksi tappamani ihminen. Mikä häpeä, että kaikkea muuta olin hyvä tappamaan, mutta nyt en onnistunut tappamaan itseäni.
***
On toukokuun neljäs päivä. Osavaltioni lain mukaan olen alaikäinen juomaan viinaa ja aurinko nousee. Pitelen sylissäni suloista kissanpentua ja hyväksyn, että en voi pitää sitä. En voi pelastaa sitä. Vaikka osaisinkin kasvattaa sen ja pitää siitä huolta, partiointia ja ratsioita on jatkuvasti, ja kuka silloin kissan perään katsoisi? Joku kusipää luultavasti talloisi sen sillä välin tahallaan! Nyt kissa on kuitenkin minun. Katson kissasta pois kuin vuosi olisi kulunut, katseeni siirtyy samalla takaisin kersanttiin. Hän tuijottaa minua vihaisena ja siirtää sitten katseensa merkitsevästi pentuun. Suloiseen, oranssinpunertavaan pörröön.
Suututtaa, käännyn pois. Pennun selässä on pieni laikku, paljas kohta. Johtuu luultavasti aliravitsemuksesta. Sydäntäni vihlaisee, toivoisin niin kovasti voivani pelastaa sen.
Muut ovat jo siirtymässä kuormurin lavalle, kohta keräämmme toistemme paloja. On uusi päivä. Kahden päivän päästä olisimme pahoja poikia jälleen, ja on vihollisen vuoro olla saamapuolella.
Tämä on pahan pojan elämääni, pahan pojan aseeni, tässä vitun pahan pojan univormussa. Pitelen sylissäni jotain joka sai minut tuntemaan, vaikka vain pieneksi hetkeksi, että voisin olla normaali ihminen, aivan kuin muutkin. Nyt vain vihaan kaikkea. Vihaan vanhempiani jotka tukevat tätä sotaa ja pitävät minua sankarina, vihaan maatani joka ei lopeta tätä, ei tule lopettamaan ikinä. Siinä välissä vihaan kuitenkin eniten itseäni.
Menen polvelle, poimin pennun kyynärvarrestani. Samalla aseeni hihna liukuu olkapäältä, ja piippu valahtaa soraan. Se ylennyskiimainen kusipää olisi riemuissaan päästessään ripittämään, jos näkisi - mutta en välitä paskaakaan. Kissa ärsyyntyi kun keskeytin sen nokoset, se naukaisee yllättävän äänekkäästi. Nyt sen on taas kylmä, raukan. Kuvittelen sen nälkää, ei nyt ollut antaa mitään. Ihemttelen, missä sen emo on.
Sitten tapan kissan.
(Miten saa koiran lopettamaan pultun nylkyttämisen?
Iisisti. Nosta koira ylös ja ime sen kullia!)
Hemingway 2.0-betatesti:
Toimisto
Mies. Ase. Tasku. Hattu. Ovi. Katse. Askel. Toinen. Kolmas. Katu.
Kello. Risteys. Suojatie. Mulkku. Huuto. Hiki. Taksi. Huuto. Jarrut.
Kuski. Pulinaa. Radio. Kärpänen. Vatsa. Pieru. Kuski. Katse. Hiljaisuus. Perillä.
Aurinko. Asfaltti. Koira. Kusi. Mainos. Vitutus. Sääret. Perse. Tissit. Huulet.
Ovi. Vartija. Hissi. Musiikki. Hiki. Hymy. Irvistys. Hiljaisuus. Musiikki. Ovi.
Käytävä. Kiire. Pujottelu. Hiihto. Lätkä. Maali. Työpiste. Ahdistus. Istuin. Henkäisy.
Tietokone. Muistio. Teroitin. Kalenteri. Ympyrä. Lappu. Pomo. Kello. Ylös. Katseet.
Käytävä. Matto. Kohouma. Tahra. Askel. Toinen. Tasku. Ase. Katseet. Ovi. Varattu.
Valo.
Luopuminen
Minulla oli koira, sen nimi oli Senni. Senni oli pieni sekarotuinen rakki, musta laiha ruipelo, jolla oli valkoinen raita rinnassa, pystyt korvat ja pitkä piiskahäntä. Kun sain sen, Senni oli pieni pullea ja herttainen. Muistan kun se löysi pihalta grillin vierestä jotain kananjätettä. Pala juuttui sen kurkkuun. Pieni piski köhi henkensä hädässä ja riensin katsomaan. Tajusin että sen kurkussa oli jotain ja työnsin sinne sormeni. Sain luunpalan pois ja minusta tuntui että olin sankari. Olin "pelastanut koiran hengen" ja se oli minulle hyvin rakas. Itse olin tuolloin ehkä seitsemän vanha.
Me asuimme omakotitalossa, isovanhempien yläkerrassa ja tontilla oli tilaa juoksennella. Koira oli yleensä irti ja pysyi pihassa. Se kulki ihmisten perässä ja seurasi minua kaikkialle leikeissäni, Senni oli mun kaveri.
Me käytiin perheen kanssa yleensä viikonloppuna isovanhempien mökillä.
Körotettiin sinne autolla kolmesataa kilsaa ja koira oli mukana. Se istui takapenkillä minun ja pikkusikoni kanssa. Siskoni oli minua neljä vuotta nuorempi eikä vielä paljon ymmärtänyt koirien päälle.
Muutaman kerran mökillä vieraili myös Otmanni, vanhempi mies joka teki joskus puuhommia mökkiläisille. Otmannilla oli metsätila ja hän jalosti omaa tai mökkiläisten puutavaraa ranennustarpeiksi. Sahasi lautaa ja lankkuja pientä maksua vastaan, kuljetti rungot pois ja lautatavaran traktorilla tontille. Otmanni oli myös metsämies. Metsästi lintuja ja jäniksiä, riistaa oli usein pöydässä. Myös paikat mistä saa hyvää sahtia Otmanni osasi neuvoa. Oli semmonen mökkiläisten ensiapu ja hätävara monessa asiassa ja aina valmis auttamaan.
Taisi niistä palveluksista joskus sujahtaa satanen taskuun ja kossupullokin.
Kerran istumme iltaa Otmannin talolla. Televisosta tuli ohjelmaa ja siinä oli alaston tummaihoinen nainen. Naisella oli suuret paljaat rinnat ja nänneihin oli kiinitetty riippuvat korut. Nainen heilutteli rintojaan ja korut pyöri ympyrää rintojen hytkymisen tahdissa. Katsoin esitystä silmät pyöreänä ja aikuisia nauratti. Kaapokin tapittaa, taisivat vitsailla.
Ilta tuli, aikuiset nauttivat hieman sahtia ja me miehet mentiin saunaan.
Otmannilla oli pienen puron varressa "rantasauna", järveä ei hänen talonsa liepeillä ollut. Isot miehet puhui lauteilla juttujaan ja minä kuuntelin. Kävin välillä puorossa pulahtamassa ja kahlaamassa. Vähän matkan päässä oli töyräässä saukon pesä ja näin kun se sukelsi.
Vietimme usein aikaa mökillä ja Otmanni vaimoineen tuli tutuksi. Otmannin talolla oli aina kiva vierailla. Usein mökiltä lähtiessämme tai sinne tullessamme pysähdyimme hetkeksi moikkaamaan ja juttelemaan.
Erään kerran mökiltä lähtiessämme Äitini sanoi minulle.
- Nyt me muutamme kerrostaloon, emme voi pitää enää koiraa.
- Miksi emme? Ihmettelin
- Koska kerrostalossa ei sallita koiria.
- On siellä koiria muitakin, varmasti on. Sanoin äidille.
- Ei me voida ottaa Senniä sinne, kun se haukkuu.
- Mistä tiedät, että se haukkuu, ei voi tietää kun ei me olla vielä siellä. Väitin vastaan.
- Kyllä se haukkuu ja sinä et sitä kuitenkaan ulkoiluta ja koira jää minun vastuulleni.
- Varmasti ulkoilutan, ihan varmasti, mä lupaan. Joka päivä vien sitä ulos.
- Et sinä sitä kuitenkaan ulkoiluta ja minä en rupea koiran kanssa aamuin illoin juoksemaan.
- Mä lupaan...
- Ei se nyt auta, meidän on luovuttava koirasta.
- Mutta sen on mun koira, miksi te sitten annoitte mulle koiran jos siitä täytyy luopua?
- Noku, noku, ei me silloin vielä tiedetty, että me muutetaan.
- Mihkä Senni sitten menee.
- Me annetaan se Otmannille, Otmanni ampuu sen.
- Mitä?! Miksi se täytyy ampua, eikö joku voisi sen ottaa?
- Ei sitä kukaan halua, se on sekarotunen rakki.
En voinut uskoa että minut pakotettiin luopumaan koirastani, kaveristani.
Kotimatkalla pysähdyttiin Otmannin talolla ja koira talutettiin ulos.
- Milloin sinä ammut sen? Kysyin heti Otmannilta.
- Ei tässä kiire ole, Otmanni sanoi ja katsoi minua silmiin ja näki hätäni.
Laita se tuohon juoksunaruun kiinni niin myöhemmin, ei nyt.
Me ajettiin kotia. Istuin autossa siskon kanssa takapenkillä.
Luumun kokoinen pala kurkussa pidättelin itkuani. Mitään en voinut, mitään en mahtanut, mun oli pakko antaa koira pois.
Muutimme uuteen kerostaloon. Opettelin elämään siellä. Pihalla oli muita lapsia ja sain uusia kavereita.
En kuitenkaan paljoa ulkona viihtynyt vaan luin kotona kirjoja. Olin tuolloin yhdeksän vuotias.
Muutama kuukausi muuton jälkeen palasimme mökille. Pysähdyimme Otmannin talolle ja vanhempani kysyivät, että onko koira lopetettu kun ei kuulunt mitään.
- Enhän minä nyt pojan koiraa,,,sanoi Otmanni.
Tuolla se on talon takana juoksunarussa. Haluatteko sen mukaan?
- Ei, ei me sitä voida ottaa.
Meinasin juosta talon taakse Senniä katsomaan, kun käteeni tartuttiin.
- Älä mene sinne, se rupee kaipaamaan sinua jos näkee, Äiti sanoi.
Eräänä amuna kotona kun kävelin kouluun näin matkalla koiran. Se oli vanhan talon pihassa portin takana. Sellainen musta kollie. Pysähdyin silittämään sitä portin raosta. Kun tulin kotiin, silitin sitä hetken, kun menin koluluun silitin sitä. Joskus jopa aamulla lähdin aikaisemmin, että saan silittää koiraa kauemmin. Joka aamu se oli siellä ja jos ei ollut kun kutsuin, se tuli.
Seuraavan kerran, kun kuulin Sennistä niin se oli Lahdessa.
Otmannin aikuinen tytär piti siitä ja oli ottanut sen itselleen. Sennillä oli olohuoneessa oma tuoli ja herra varjele mikä räksytys jos joku vieras erehtyi hänen tuoliinsa istumaan. Hyvän kodin Senni sai.
Olin onnellinen.
Pahinta kuitenkin oli epätietoisuus. Kuukausien odotus. Ajatus että on se varmaan jo lopetettu ja sitten riemua kun ei ollutkaan. Sen jälkeen pientä toivoa, jolle ei uskaltanut paljoa tilaa antaa, jos se kuitenkin lopulta lopetetaan.
Myöhemmin kuin oli jo aikuinen mies. Ehkä viisitoista vuotta oli kulunut, näin unta, että olin taas vanhassa paikassa, siinä talossa missä asuimme Sennin kanssa. Senni juoksi eteisessä ja yritin ottaa sitä kiinni. Kauhoin kuitenkin vain ilmaa. Koirasta oli olemassa vain hahmo ei muuta, se oli aavekoira.
Meni muutama viikko ja saimme sukulaisten kautta viestin, että Senni on kuollut vanhuuteen. Vanha Otmanni oli hoitanut pelin loppuun saakka ja ilmoitti jonkun sukulaisellemme kautta, jonka puhelinnumeron oli onnistunut haalimaan, Sennin kuolemasta.
Kerroin tämän tarinan omalle pojalleni. Poikani on nyt seitsemän ja ei täysin ymmärrä tarinan opetusta, mutta hän alkaa jo ymmärtämään, että Isä ei ole maailman vahvin mies, eikä Äiti viisain nainen. Ehkä kerron sen uudestaan muutaman vuoden kuluttua. Joskus vanhemmat vaan mokaa. Lopputulos voi silti olla hyvä.
Olen ymmärtänyt, että kirjoitukseni eivät yleensä avaudu. Koitan siis avata tätä, koska tarinan kautta muistaa asioita paremmin.
Tässä on minulle itselleni monia elementtejä. Lapsena katsoo asioita eri tavalla kuin aikuisena. Lapsena voi kokea vääryyttä jopa julmuutta ja silti uskoa, että tämä kertakaikkiaan on se asia mitä täytyy tehdä, koska vanhemmat sanoo niin.
Vanhempana taas voi tehdä virheitä ja kantaa sitten virheittensä taakkaa koko elämänsä sen sijaan, että kykenisi antamaan itselleen anteeksi. Voi myös itse syyttää vanhempiaan tapahtuneista asioista koko elämänsä tai vaihtoehtoisesti voi antaa anteeksi.
Itse näen nuo kaikki elementit tapahtuneessa. Sitten on vielä klassinen vanha viisas mies, niinkuin usein "saduissa". Se joka näkee muita paremmin ja tekee oikean ratkaisun. "Enhän minä nyt pojan koiraa,,," ja huolehti tiedon kaikesta loppuun saakka minulle. Ehkä myös vanhemmilleni, ettei tarvitse kantaa syyllisyyden taakkaa. Otmanni, hieno vanha mies.
En tiedä onko tuo tapaus vaikuttanut minuun. Jos on vaikuttanut niin hyvään suuntaan vaiko huonoon. En tiedä. Itse en syytä vanhempiani mistään. He ovat tehneet sen minkä ovat osanneet, minun vuoroni on tehdä parhaani nyt.
Tämä on tarina luopumisesta, epätietoisuudesta, syylistämisestä ja anteeksi antamisesta. Ehkä joku voi näihin asioihin samaistua, kertoa ehkä jonkun oman tarinansa tai analysoida miten mikin toiminta meihin voi vaikuttaa. Ei kuitenkaan ole tarkoitus "haastaa", kuka kertoo messevimmän menetystarinan, vaan keskustella tarinan kautta avainasioista. Uskon että monella on omaa kokemusta sekä näkemystä yhdestä jos toisestakin kohdasta.
Kiitos tarinasta. Avautuu vaikka kuinka suureksi, tulkitsijan kykyjen mukaan.
Hieno ja hienosti oli kirjoitettu.
Ihan mielellään luki.
"Enhän minä nyt pojan koiraa,,,"
Kiitos.
Ehkä pyrin myös viestittämään, että se "pornolauseita kylvävä idiootti" ei välttämättä ole aivan sitä miltä ensituntumalta näyttää.
Tosta rentun tarinasta yksi huomio. On totta että kuolleen ihmisen jäänteet ei tunnu siltä ihmiseltä. Se ihminen ei vaan enää ole siellä. Itse olen joskus koskettanut juuri kuollutta ihmistä ja tuli tunne että tämä ei ole hän.
Siinä on pelkkää lihaa. Ei ihminen.
Lainaus käyttäjältä: Ekisetä - maaliskuu 18, 2019, 06:00:25
Tosta rentun tarinasta yksi huomio. On totta että kuolleen ihmisen jäänteet ei tunnu siltä ihmiseltä. Se ihminen ei vaan enää ole siellä. Itse olen joskus koskettanut juuri kuollutta ihmistä ja tuli tunne että tämä ei ole hän.
Siinä on pelkkää lihaa. Ei ihminen.
Iso kiitos minultakin tarinastasi - se oli selkeästi kirjoitettu, elämänmakuinen ja sisälsi juuri sellaista arkista julmuutta, jota lapsen on vaikea käsittää ja käsitellä.
Olet oikeassa. Viimeistään siinä vaiheessa kun ruumis tai sen kappaleet kylmenevät ja iho alkaa kalveta, niistä tulee hyvin omintakeinen, vieraannuttava tunne. Sodan keskellä se myös traumoittaa, kun kyse on samalla parhaista ystävistä, ja kuolemat niin armottoman väkivaltaisia.
En huomannutkaan täällä olleen tämäkin ketju, pitäisi kirittää, mutta jotenkin jankkaus on taas päässyt valloilleen..
Rentun jutut ovat varmaan lukemisen arvoisia, mutta kun heti alkuun oli kaasukammio ja toinen loppui kissan tappamisella, niin juuri Nyt ei jaksa, uutiset muutenkin täynnä tämänkaltasia juttuja.
Mutta luin Ekisedän koskettavan jutun luopumisesta. Enkä yllättynyt, elävästi kerrottu, monimielinenkin.
Ehkä kerron piakkoin olipa kerran Tiistai seitsenvuotiaana, kunhan saan sen kirjoitettua.
Kirjotin joskus tarinan nimeltä "Juopon kaveri". Se kertoo lapsuudestani ja kuinka vanha juoppo piti puoliani. Juoppo lopulta kuoli. Sössin sen sitten jotenkin koneella eikä sitä enää löydy mistään.
Ehkä tarina ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, koska se loukkaa monia vielä eläviä ja nostaa juopon lapsen näkökulmasta hyväksi ihmiseksi.
En ole saannut aikaiseksi kirjoittaa sitä uusiksi. Ehkä parempi.
Lainaus käyttäjältä: Magdaleena - maaliskuu 23, 2019, 21:12:11
En huomannutkaan täällä olleen tämäkin ketju, pitäisi kirittää, mutta jotenkin jankkaus on taas päässyt valloilleen..
Rentun jutut ovat varmaan lukemisen arvoisia, mutta kun heti alkuun oli kaasukammio ja toinen loppui kissan tappamisella, niin juuri Nyt ei jaksa, uutiset muutenkin täynnä tämänkaltasia juttuja.
Mutta luin Ekisedän koskettavan jutun luopumisesta. Enkä yllättynyt, elävästi kerrottu, monimielinenkin.
Ehkä kerron piakkoin olipa kerran Tiistai seitsenvuotiaana, kunhan saan sen kirjoitettua.
Kirjoita ja julkaise ihmeessä.
Palstapersoonassa ei välttämäti eletty elämä näy.
Lainaus käyttäjältä: Ekisetä - huhtikuu 12, 2019, 17:51:43
Kirjotin joskus tarinan nimeltä "Juopon kaveri". Se kertoo lapsuudestani ja kuinka vanha juoppo piti puoliani. Juoppo lopulta kuoli. Sössin sen sitten jotenkin koneella eikä sitä enää löydy mistään.
Ehkä tarina ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, koska se loukkaa monia vielä eläviä ja nostaa juopon lapsen näkökulmasta hyväksi ihmiseksi.
En ole saannut aikaiseksi kirjoittaa sitä uusiksi. Ehkä parempi.
Hianoo, itsekin olen kirjoittanut aikoinaan laitapuolen kulkijoiden tarinoita.
Joskus joku/monet on niistä tykännyt, julkaistu ei ole yhtään. Katselen tässä vielä kenelle annan oikeudet.
Tsemppiä sulle Eki, koitahan ottaa renosti, ei elämä lopu ensimmäisiin vastoinkäymisiin.
Mul on aika hyvä elämä.
Lainaus käyttäjältä: postman - huhtikuu 12, 2019, 20:13:03
Lainaus käyttäjältä: Ekisetä - huhtikuu 12, 2019, 17:51:43
Kirjotin joskus tarinan nimeltä "Juopon kaveri". Se kertoo lapsuudestani ja kuinka vanha juoppo piti puoliani. Juoppo lopulta kuoli. Sössin sen sitten jotenkin koneella eikä sitä enää löydy mistään.
Ehkä tarina ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, koska se loukkaa monia vielä eläviä ja nostaa juopon lapsen näkökulmasta hyväksi ihmiseksi.
En ole saannut aikaiseksi kirjoittaa sitä uusiksi. Ehkä parempi.
Hianoo, itsekin olen kirjoittanut aikoinaan laitapuolen kulkijoiden tarinoita.
Joskus joku/monet on niistä tykännyt, julkaistu ei ole yhtään. Katselen tässä vielä kenelle annan oikeudet.
Tsemppiä sulle Eki, koitahan ottaa renosti, ei elämä lopu ensimmäisiin vastoinkäymisiin.
Laita joku tänne.
Ensimmäinen päiväni Helvetissä lähenee loppuaan. Täällä ei näköjään varsinaisesti ole auringonlaskuja, mutta liekkien kajo vaikuttaisi himmenevän, ja tuskanhuudot vaimenevat jonkin verran. Valtaosa demoneista nukkuu jo, ja niiden hännät ovat silloin käpertyneinä kehojensa ympärille. Ne näyttävät nyt niin viattomilta - on vaikea uskoa, että vain hetki sitten ne raiskasivat ja kiduttivat meitä päät märkinä!
Päiväni alkoi Sokoksen hotellissa Tampereella. Oltiin jo juotu ja elosteltu kavereiden kanssa pari päivää ja muistan, että oli jotkin yllytyskisat meneillään. Sitten olin yhtäkkiä Helvetissä! Se tuntui ensin kuin unelta kunnes tajusin että oluen, viskin ja votkan ryydittämät unoset ovat paljon pahempia.
Tänne saapuessa on ikään kuin tulliasema. Siellä mustaan kaapuun pukeutunut luuranko istuu kansliapöydän äärellä, ja sillä on todella paksu rekisteriluettelo edessään. Siitä se varmisti, että nimeni oli kansissa ja kirjoissa. Samalla kun se juoksutti hitaasti alas luista sormeaan, ihmettelin itsekseni että mitä pirua se tuolla kaavulla tekee, täällähän on ihan sikakuuma! Kai se oli jokin virallinen pukine, tai jotain.
Juu juu, onhan sekin klisee että Helvetissä on kuuma. Mutta ainakin sitä tietää nyt, että se pitää visusti paikkansa. Kuumuus on ensimmäinen asia, jonka täällä kokee. Samalla on vielä höyryistä ja rikinkatkuista. Tavallaan niinku kylpylämeininki, mutta ei ollakaan Ikaalisissa.
Osoittautui myytiksi, että ihmiset olisivat Helvetissä alasti. Meillä on täällä yllämme samat vaatteet, kuin kuollessamme. Armanin mittatilauspuku näyttää täälläkin hyvältä, mutta näillä perkeen lattarikaloseilla ei tee nyt yhtään mitään! Maiharit, kumpparit tai kunnon vaelluskengät olisivat tarpeen. Ehkä onnistun vielä löytämään niitä jostain. Taskuun jäi sentään pelimerkkejä ja jos muu ei auta, niin ryöstöhommiin vaan. Sitä on nyt joka tapauksessa pääteasemalla, perillä...
Tuli joku jenkki vastaan. Sillä oli saksalainen sukellusvenekapteenin lakki päässään. Oli kuulemma ollut viimeisenä elävänä muistikuvanaan jossain naamiaisissa ja oli ärsyttänyt, kun kukaan ei ollut tunnistanut hahmoa. "Das Boot, ettekö muka ole nähneet leffaa"?! Huvittavaa kyllä, hänellä oli vieläkin kokaiininjäämiä nenässään, ja luodinreikiä rintakehän kohdalla. Taisi riemastua liikaa. Nyt muut kuulemma kyselevät täälläkin, että mikä tuo lakki oikein on. Jätkä on siitä edelleen ihan hermona. "Das Boot"!
Täkäläinen ruoka on yllättävän hyvää. Ikävä vain, että se on myrkytettyä. Pari minuuttia siitä kun on syönyt niin on kaksinkerroin, tuskissaan. Hämärä homma mutta heti kun toipuu, niin taas tekee mieli syödä.
Maukkaasta ruoasta ja lämpöisestä ilmanalasta huolimatta Helvetissä on ikävätkin puolensa. Ensinnäkin, täällä on täysin järjestäytymätöntä. Helvetin ihme on, että ylipäätään mitään saadaan aikaan! Etäämpänä näkyy esimerkiksi pitkä, mutkitteleva jono. Pelkästään jonon olemassaolo on ihme. Jono kuitenkin jakautuu kolmeksi erillliseksi jonoksi ja palaa taas yhteen, ilman mitään järjellistä syytä. Se on sietämätöntä! Koitin kysyä tästä yhdeltä demonilta tarkemmin, mutta se vain tuijotti häijysti. En tahtoisi vaikuttaa ennakkoluuloiselle, mutta nyt sitä väkisin miettii, että puhuuko ne ollenkaan suomea.
Tylsistyin, ja ryhdyin heittelemään jonossa olevia ihmisiä kivillä. Ne tietysti luulee, että heittäjä on demoni. Mutta opin siinä sitten samalla rankemman päälle, että demonit puolestaan eivät tykkää yhtään, jos yrittää osallistua niiden huveihin.
Senkin on jo ehtinyt oppimaan että Helvetti saattaa olla yksinäinen paikka, vaikka on niin paljon ihmisiä ja meininkiä ympärillä. Kaikki vaeltavat täälläkin omissa pienissä kuplissaan ees ja taas, hiuksiaan repien ja rikinkatkuista tuhkaa päälleen ripotellen. Kun yrittää aloittaa keskustelun jostain niin huomaa heti, että kukaan ei todella kuuntele, vaikka esittäisikin kiinnostuneen oloista.
Jatkuva yleinen pahoinvointi alkoi parissa tunnissa siitä, kun saavuin. Tuumin, että josko töidenhaku voisi auttaa. Kävi ilmi että minulla on täällä paljon sukulaisia, ja valmiina olleen verkoston ansiosta sain assistentin pestin yhdelle demonille. Se on erikoistunut vetämään ihmisiltä hampaita irti. Tai no, ei se mikään assitentin paikka ollut, pikemminkin työharjoittelupaikka. Mutta minä olin halukas, ja valmis oppimaan uutta! Aluksi se oli ihan kiinnostavaa... Mutta hyvin nopeasti sitä alkoi kysymään itseltään, että tämänkö vuoksi minä nyt muka Helvettiin tulin, muilta muka vain hampaita repimään. Ojentelemaan jollekin pikku demonille pihtejä ja tongeja, vaikka elävässä elämässä olin tehnyt ja saavuttanut paljon suurempaa. Sitä jopa mietti että mitä täällä edes teen - olisiko ehkä sittenkin pitänyt elää elämänsä säädyllisemmin ja mennä Taivaaseen, kuin olla Helvetissä jonain pikkupirun hupulaisena.
Siispä lähdin heti lätkimään, rukkaset epätyypillisesti kesken leikin naulaan. Meikäreikä tarttee omaa aikaa! Päämäärättömästi samoiltaessani päädyin lopulta jonkin luolan suulle - ehkä siellä voisi sieluttomasti meditoida, tai löytää muuten jotain henkisiä kultajyviä?
Vaan näin voi käydä ainoastaan Helvetissä: näinkin siellä luolassa itse Saatanan! Helvetissä on vaikka kuinka paljon ihmisiä jotka eivät ole nähneet Saatanaa ikinä, vaikka ovat olleet paikan päällä jo satoja vuosia. Saatana seisoi suuren kiven päällä. Hän on lyhyempi kuin kuvittelin, mutta muuten hän näytti todella hyvälle (Ei homolla tavalla) ja skarpilta. Hänellä oli lukulasit ja vaikutti sille, että oli harjoittelemassa jotain tärkeää puhetta. Huikkasin karismaattisesti että terve Saatana, miten menee?!
Voi ristus sitä demonien määrää, joka hyökkäsi kimppuuni. En voi edes kuvailla sitä kipua ja tuskan määrää mitä ne harjoittivat minuun, ne kun ovat nyt kokemuksellisesti liikesalaisuuksia! Voi kuitenkin todeta että miten helvetissä siitä edes selvisi, kun kivusta pyörtyillessä ajatteli välähdyksenomaisesti vain, että kuinka ne edes ovat keksineet kaikkea tällaista?
Tikkien ja titaaninaulojen kohdalta kutittaa; minut on kursittu tuota pikaa uusiin koitoksiin. Paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että uskoni Helvettiin uutena ja yllätyksellisenä paikkana palautettiin nopeasti, ja armotta. Puutteistaan huolimatta täällä todellakin voi sattua ihan mihin tahansa!
Nyt pitää itsekin elpyä. Sanoivat että huomenna herhiläiset saapuvat, eikä sitten saa pistoilta nukuttua hyvään toviin. Harjoittelupaikka meni, mutta sitä voi kuulemma hakea sadan vuoden päästä uudelleen. Pääsin kuitenkin mukaan joihinkin raksamiehen hommiin. Tarkoitus olisi rakentaa jokin suuri monoliitti, jonka valmistututtua meidän pitää purkaa se heti pienillä naskaleilla ja taltoilla, ja sen päätteeksi hakata toisemme hengiltä. Se kuulostaa ihan helvetin hyödyttömälle mutta mistäpä minä mitään vielä tietäisin, mähän vasta justiin tulin tänne!
Lisäys: Olin tientenkin jo melkoisen humalassa, kun ryhdyin kirjoittamaan tätä. En pyydä sitäkään anteeksi.
Erään suurbändin keikan avausta odotellessa luokseni hoippuu hilpeässä nousuhumalassa oleva, mutta silti epätoivoinen maankuulu näyttelijä:
"Aave, sinä kun tunnet kaikki, niin nyt pitäisi saada vaimolle synttärilahjaksi kissa. Mutta ei mikä tahansa kissa, vaan semmoinen valkopunaturkkinen katinpentu. Vaimo ei ole muusta puhunutkaan".
Heti ja välittömästi kun sai asiansa esitettyä, niin takavasemmalta saapuu maailmankuulu festaripromoottori:
"Aave, sinä kun tunnet kaikki, niin nyt pitäisi löytää kissalle uusi koti. Hankittiin semmoinen valkopunaturkkinen pentu, mutta meidän tytär onkin superallerginen kissoille. Siitä on pakko luopua, tunnetko ketään, joka haluaisi"?
No niin. Esitellä ihmiset toisilleen, ja seuraavana päivänä kaikki oli kaikille erinomaisesti, varsinkin sille kissalle. Mutta tämäkin on vain tarina; uskokoon, ken tahtoo.
Pöllöt eivät ole sitä, miltä näyttävät
Isoäiti rakasti pöllöjään, ja vuosikymmenten saatossa hänelle oli kertynyt kaikenlaista pöllöä. Oli pöllöteemaista astiastoa, pöllöteemaiset suola- ja pippurisirottimet, keraamisia pöllöfiguriineja ja koristelautasia hyllyllä, seinäkello jossa oli pöllö, koristetyynyt... Vaikka mitä pöllöihin liittyvää. Lapsena ja nuorena siihen oli niin tottunut, että koko asiaa ei tullut edes ajatelleeksi. Mummolassa oli paljon pöllöesineitä, se oli arkinen itsestäänselvyys.
Kun isoäidistä aika jätti, olin jo ehtinyt kasvaa aikuiseksi. Isoisä oli kuollut kahdeksan vuotta aikaisemmin, mutta mummo ei ollut enää ottanut uutta miestä. Markku oli kuulemma ollut miehistä paras ja ainoa, ja he olivat olleet hyvin onnellisia. Ei hän halunnut muita miehiä elämänsä loppuvuosiin, ja sillä hyvä.
Alkoivat perunkirjoitukset, ja jäämistön tarkempi tutkinta. Testamentinkin isoäiti oli tehnnyt, mutta sitä ei oltu vielä luettu julki. Sitä varten oli sovittu erikseen tilaisuus asianosaisten kanssa, jonne kuului tietenkin myös lähisukua Markun puolelta.
Mummolassa jäämistöön perehtyessäni löysin makuuhuoneen suuresta lipastosta pinon vihkoja ja muistioita. Ne osoittautuivat talon todelliseksi aarteeksi - ne olivat mummon muistiinpanoja eri aikakausilta. Eivät varsinaisesti päiväkirjoja, vaikka päiväkirjamaisia merkintöjäkin niissä oli. Niissä oli samalla kaikkea muutakin mahdollista mummolle tärkeää, kuten ruokareseptejä, huonekasvien hoito-ohjeita, satunnaisia havaintoja ja mietelmiä, lehtileikkeitä... Isoäidin X-Files!
Vihoissa oli myös hiirenkorvamerkintöjä, ja osilla sivuista erilaisia kirjanmerkkejä. Esimerkiksi erään vihon kirjanmerkeistä silmiin pisti huumorilla piirretty kullin kuva. Siispä katsomaan, mitä sivu sisälsi.
Siellä oli ylöskirjattuna erittäin yksityiskohtainen ja porrastettu suihinottotekniikka, Tellervolta saatuna. Tellervo oli isoäidin rakkain ystävä jo lapsuusvuosilta, ja Tellervohan oli kuulunut myös Marttoihin. No, mitäpä Martat eivät osaisi ja nauratti taas, että Markku oli varmasti ollut hyvin onnellinen mies. Erinomaiset ohjeet!
Erään vanhemman vihon kirjanmerkeistä huomasin myös pöllöä esittävän kiiltokuvan. Avasin vihon siltä kohdalta. Siellä oli seuraava merkintä:
..."En ole ikinä käsittänyt, miksi Markun puoleinen suku on ryhtynyt ostamaan minulle merkki- ja juhlapäivinä kaikkea pöllökrääsää. Joka tapauksessa kaikki taisi saada alkunsa siitä, kun Ritva antoi meille häälahjaksi sen hölmön pöllöastiaston. Itsehän en sitä edes muutoin käytä paitsi, jos Ritvan perhe on vieraisilla. Sen jälkeen tätä pöllötavaraa onkin kertynyt!
Täytyy vielä joskus kirjata testamenttiin että sitten kun minusta ja Markusta aika jättää, niin Pekka perii kaiken pöllötavaran, ellei joku muu sukulainen jotain yksittäiskappaletta niistä erikseen halua"...
Ritva on Markun sisko, ja Pekka puolestaan Ritvan ainoa lapsi.
Kun isoäidin testamenttia sitten myöhemmin julki luettiin siinä oli tietty kohta, jonka aikana oli pakko poistua muka vessaan, että en olisi ryhtynyt nauramaan muiden läsnäollessa ääneen. Suurta kummastusta Pekan saama perintöosuus kyllä muissa herätti.
Vihot olin evakuoinut ne löydettyäni mukaani, eikä niistä ollut testamentissakaan mitään määräystä, tai mainintaa. Ne ovat tärkein fyysinen muistoni isoäidistä.
***
Tarinan inspiraationa toimi Hipin perintö- ja testamenttiketju; ehkä joku lukijoista hoksasi myös otsikon Twin Peaks -viitteen.