kantapaikka.net

Yleiset => Ihmisen elämä => Aiheen aloitti: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 14:43:00

Otsikko: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 14:43:00
Autismikirjo, ADHD, ADD, Tourette. Onko näitä vielä muitakin?

Mitä vähemmän sosiaalista kanssakäymistä itselläni on, sitä vahvemmaksi tulevat autistiset piirteeni. Koen että kun autistisuus eniten vaivaa omassa tapauksessani motorisessa toiminnassa ja tilan sekä oman kehon hahmottamisessa, sosiaalisen kanssakäymisen sektorilla olen jonkinlainen autismin rajatapaus niin että periaatteessa pärjään ihmisten kanssa niin, ettei minua välttämättä hoksaa autistiseksi hetimiten.

Mutta jos sanoisin että ajoittain epäilen tai pelkään kiintyväni enemmän paikkoihin kuin ihmisiin, sitten varmaan jo silmät pyörii kuulijan päässä. Oikeasti noin tuskin on tärkeissä ihmissuhteissa. Mutta jos minun pitäisi valita hyvänpäivän tutun tapaamisen ja suunnittelemani luontoretken välillä, niin retki voittaa.

Lisäksi minulla ei ole kovin usein unelmia "miehen kainaloon käpertymisestä", vaan unelmoin innoittuneista keskusteluista. Fyysinen läheisyys ei ole ykkösprioriteettini, vaan henkinen yhteys.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hayabusa - marraskuu 09, 2023, 14:57:20
^
Jos tarkoitus on keskustella henkilökohtaisista jutuista, niin ehdotan ketjun tuonne suljetulle osastolle siirtämistä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 15:00:59
Tarkoitus on puhua kaikin mahdollisin tavoin paitsi tieteellisessä mielessä. Eli että miten käytännössä poikkeavuus ilmenee noin ylipäätään, tai omalla, tai tuttujen kohdalla.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 09, 2023, 15:35:56
Vaikka olen itsekin neuropoikkeava, en ole hirveän innostunut siitä, että kaikki alkavat paasata olevansa jotain nepsuja tai napsuja.

Ensiksikin hermoston toimintaa ei vielä ymmäretä riittävästi, jotta pystyttäisiin arvioimaan onko joku piirre synnynnäinen neuropoikkeama vai ympäristön ja kokemusten aiheuttama ongelma.

Toiseksi diagnooseista ei ole konkreettista hyötyä niin kauan kuin niiden avulla ei saa hankittua sairaalle myönnettyjä etuuksia.

Toki lääkitys voi kai välillä osua kohdilleen.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hayabusa - marraskuu 09, 2023, 16:10:52
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 09, 2023, 15:35:56
Toki lääkitys voi kai välillä osua kohdilleen.

Kissakonjakki on hyvä peruslääkitys.
https://meukowcognac.com/collection/meukow-xo-grande-champagne/
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hayabusa - marraskuu 09, 2023, 16:11:34
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 15:00:59
Tarkoitus on puhua kaikin mahdollisin tavoin paitsi tieteellisessä mielessä. Eli että miten käytännössä poikkeavuus ilmenee noin ylipäätään, tai omalla, tai tuttujen kohdalla.

Eli "kaverin puolesta kyselen..."  ;D
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 16:37:11
Innoituksenani oli antoisa Prisman dokumentti ja se ettei foorumilla ollut vielä otsikoitua ketjua. Jatkoa paremmalla ajalla.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hiha - marraskuu 09, 2023, 16:51:39
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 14:43:00
Onko näitä vielä muitakin?

Vielä muutama vuosikymmen sitten tarjolla oli MBD (https://fi.wikipedia.org/wiki/MBD). Se oli aivan ihanteellinen. Lainauksia Wikipedian artikkelista: "Oireet vaihtelevat sen mukaan, millä aivojen alueella toimintahäiriö sijaitsee, ja kuinka voimakas se on. Oireyhtymää ei voida varmistaa millään laboratorio- tms. kokeella, vaan diagnoosi tehdään oireiden perusteella." – – "MBD:n syitä ei tiedetä tarkasti, mutta nykytietämyksen mukaan oireyhtymän kehitykseen perintötekijät ja ulkoiset seikat (esimerkiksi hapen puute) odotuksen tai synnytyksen aikana vaikuttavat keskushermoston toimintahäiriön syntyyn." – – "Ei voi kylliksi korostaa kuinka tärkeää vanhemmille ja lähipiirille on ymmärtää oireiden johtuvan keskushermoston toimintahäiriöstä, eikä lapsen tahallisesta halusta olla vaikea."

Kerrataanpa. Häiriön syy on tuntematon. Oireet voivat olla mitä tahansa. Oireiden kantaja on niihin syytön, hänellä on keskushermoston toimintahäiriö. En ymmärrä miten tällainen on voitu poistaa tautiluokituksesta ja miksi. Sehän olisi täydellinen tänäkin päivänä. Sopisi ihan jokaiselle. Jos valita saa, ottaisin tuon milloin tahansa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: MrKAT - marraskuu 09, 2023, 17:03:22
Isä oli ostanut englanninkielen opetuspaketin. Minua pisti silloin lapsena vihaksi yksi kohta, jossa nainen kertoi sukulaisensa muuttuvan kylmäksi ja etäiseksi jos keskittyy matematiikkaan ja halusi sen pois tuolta alalta, keskittyvän muuhun.
(Kieli-ihmiset noin paljon vihaa lempianettani matematiikkaa. "#£"¤ Hmph!)
  Mutta myöhemmin olen huomannut hiukan itsekin muuttuvani siihen suuntaan eli "autistisemmaksi" jos keskityn päiväkausiksi hyvin syvälle matematiikkaan (tai ohjelmointiinkin). Ei tämä mikään tieteellis-objektiivinen havainto matikan kylmyydestä ole, koska eikös urheilijat ja taiteilijatkin muutu etäisen kylmiksi (EI SAA HÄIRITÄ!) kun keskittyvät tulevaan huippusuoritukseensa.

Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hiha - marraskuu 09, 2023, 17:20:07
Lainaus käyttäjältä: MrKAT - marraskuu 09, 2023, 17:03:22
Minua pisti silloin lapsena vihaksi yksi kohta, jossa nainen kertoi sukulaisensa muuttuvan kylmäksi ja etäiseksi jos keskittyy matematiikkaan ja halusi sen pois tuolta alalta, keskittyvän muuhun.

Tuostapa tuli mieleeni tarina, joka on vieläpä tosi. Olipa kerran kauan sitten jossakin, missä lie ollutkaan, eräs pohjoinen maa, jossa oli ollut pakko kuulua kirkkoon. Kun pakko poistui, ihmiset jäivät silti jäseniksi. Yksi kerrallaan he sitten erosivat, omatoimisesti. Jotta eroaminen olisi heille mahdollisimman kamalaa, tapana oli että pappi halusi keskustella vielä kerran eroavan kanssa. Niinpä eräänä kauniina päivänä yksi matematiikan opiskelija kävi sellaista keskustelua kirkkoherranvirastossa. Kun pappi kuuli mitä hän opiskeli, hän tuumasi: "Niin. Matematiikka on kylmä ja kova aine." Mihin eroa hakeva vastasi: "Ei vedä vertoja teidän laitoksellenne." Kirkosta eroaminen tapahtui molemminpuolisin kylmyyden vallitessa. Näin matematiikka raastaa ihmiset erilleen toisistaan. Sen pituinen se.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 09, 2023, 17:31:22
Hihan tarinasta tuli mieleen isäni tarina, kun hän kävi papin kanssa samaista keskustelua. Pappi oli vedonnut, että ajattele lapsiasi, annat heille jumalattoman elämän mallin. Isäni oli vastannut, että merkeistä päätellen ainakin nuorin tulee elämään sellaisen kaikissa tapauksissa.

Minä, mainittu nuorimmainen, olin silloin 3 v.

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - marraskuu 09, 2023, 21:46:36
En tiedä tämän foorumin kirjoittajien sosiaalisesta kanssakäymisestä muuta kuin sen vähän, mitä itse kukin kertoo, eikä kertomuksista aina saa selkoa, tapahtuuko asioita päivittäin, usein, silloin tällöin, vai kuuluvatko ne jo menneisyyteen. Eli työkaverin kanssa tässä taannoin juttelin - eilen, viime viikolla, viime kuussa vai kymmenen vuotta sitten.

Taidan olla foorumin erakko, jos vieraiden ihmisten kanssa fyysisesti tekemisissä oloa mitataan.

ADHD-piirteitähän minulla on, vaikka virallista määrittelyä ei olekaan tehty. Luulisin, että nämä piirteet ovat enemmän vilkastuttaneet sosiaalista elämääni – silloin, kuin sitä vielä oli – kuin estäneet sitä. ADHD-piirteisiinhän kuuluu häärääminen asioiden ja projektien parissa, joista kuitenkaan ei koskaan tahdo tulla valmista. Mutta niiden kautta syntyy kontakteja, kun on harrastavinaan sitä ja tätä ja tuota.

Vieläkin minut muistetaan entisessä kaveripiirissäni, josta osa on nykyisiä Facebook-kavereitani, tyyppinä, jolla oli monta rautaa tulessa ja aina uusia ideoita mielessä. Tällainen loputon "höyryäminen" kaiken mahdollisen parissa aiheutti kouluaikana jonkin verran syrjintää ikäisteni taholta. Niinpä kaveripiirini olikin pääasiassa itseäni nuorempia Olin projektieni ansiosta usein jonkinlainen epävirallinen "pomo" porukassa, mutta en ollut komentava pomo vaan innostava. Eli nyt lähdetään rakentamaan majaa metsään tai virittelemään polkupyöriä tai tekemään jotain, mikä idea minulla nyt sattui olemaan mielessä. Aika hyvin sain porukat seuraamaan.

Elämä on heitellyt ja ravistellut siinä määrin, että kaveripiiri on kaventunut ja tapaamiset harventuneet. Viime kesänä oli pari juttua, joista jo kerroinkin, mutta sen jälkeen on ollut hiljaista. Sosiaalinen elämäni rajoittuu anonyymeille nettifoorumeille. Milloinhan olen viimeksi puhunut jonkun vieraan ihmisen kanssa. Ehkä syyskuun alkupuolella, kun kävin kysymässä katsastustoimistosta peräkärryn muutoskatsastuksesta, ja katsastajat ynisivät jotain epämukavaa. En ole siis pariin kuukauteen puhunut vieraille ihmisille sanaakaan, jollei kaupan kassaneidille vastaamaani "heitä" katsota puhumiseksi.

ADHD-piirteistä minulle sopivat useimmat täydellisesti. Ainoastaan riippuvuutta päihteistä en ole huomannut, kun en niitä muutenkaan käytä.

Poimintoja netistä:

ADHD-oireisen aikuisen arkea haittaavat yleensä eniten tarkkaavaisuuden haasteet. Käytännössä nämä saattavat näkyä vaikeutena keskittyä olennaisiin asioihin, vaikeutena keskittyä pitkään ilman ajatusten harhailua, lisääntyneenä hajamielisyytenä sekä vaikeutena suorittaa tehtäviä määrätietoisesti ja tehokkaasti. Lisäksi ajanhallinnassa on usein ongelmia.

Tuo kuvaa piirteitäni hyvin. Pompin asioista toisiin samatta oikein mitään aikaan.

ADHD-oireiset aikuiset ovat usein kärsimättömiä ja ottavat turhia riskejä esimerkiksi liikenteessä, työelämässä ja ihmissuhteissa.

Ajotapani varmaan sopii tuohon, mistä kertovat myös ylinopeus- ym. sakkoni ja huomautukseni, joita on kertynyt noin 15-20. En nyt tarkkaa lukua osaa tässä sanoa. Työelämän riskinotosta en osaa sanoa, ellei nyt irtisanoutumista vakiovirasta laman kynnyksellä ilman uutta työpaikkaa, katsota riskin ottamiseksi. Sellaisen olen tehnyt. Ihmissuhteita on niin vähän, että riskien ottamisesta niissä en tiedä.

ADHD-oireisilla äideillä ja isillä, joilla on itsellään vaikeuksia organisoida arkeaan, on usein myös vaikeuksia asettaa lapsilleen selkeitä sääntöjä ja rajoja.

Varmaan näin. Onneksi on ollut joku muu, joka niitä rajoja on asettanut. Minä olen enemmänkin ollut lipsumassa niistä.

ADHD-oireisella aikuisella on tavallista suurempi taipumus kehittää erilaisia riippuvuuksia (esimerkiksi päihteet ja pelit), kuin aikuisilla keskimäärin. Alisuoriutuminen opinnoissa tai työelämässä, vastoinkäymisten vuoksi alentunut itsetunto ja siitä mahdollisesti seuraava välttämiskäyttäytyminen voivat lisätä riskiä syrjäytymiseen.

Riippuvuuksia en ole huomannut, ellei tämä foorumeilla luuhaaminen ole riippuvuutta. Opinnoissa ja työelämässä olen kyntänyt pohjamutia, joten jos se on alisuoriutumista, niin silloin olen alisuoriutunut. Syrjäytynyt ainakin olen. Ja itsetunto on miinusmerkkinen.

https://adhdtutuksi.fi/mika-on-adhd/adhd-aikuisella/
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 09, 2023, 22:58:21
Ensimmäiset ajatukset tästä lähtee pitkälle siitä, että käsittelee erilaisia diagnooseja (adhd, add, autismipiireisyys, tourette) eräänlaisina stereotypioina käytännössä tiettyjen tuntemiensa ihmisten kautta.

En tiedä, onko kauhean valaisevaa käsitellä kulissien takana näitä juttuja tollasten omien mielikuvien ja sisäisten stereotypioiden kautta. Jotta niistä sais enemmän irti, pitäis ehkä kertoa niistä ihmisistä laajemmin ja taustoittaa sitä, mihin nää omat mielikuvat perustuu ja mistä ne tulee.

Mulla toi menee kai niin, että riittävän täsmällistä tarkoitusta varten voisin kai availla ja kertoa. Siis jos ois joku mitä varten siitä puhutaan — ja mieluummin ehkä silti jäsenalueella. Tosin tässä vaiheessa on omasta puolesta yhdentekevää missä ketju sijaitsee, kun en kuitenkaan hahmota tarkoitusta.

Deittailuun vaikuttaa tosi paljon fyysiset ominaisuudet ja persoonallisuus ja kokemushistoria ja terveys ja elämänkulku. Tästä kaikesta on vaikea erottaa nimenomaan neurologiaa ja tarkastella sitä erikseen.

Tosi yleisellä tasolla mun mielestä tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivillä on aika usein jollain tavalla lommoinen itsetunto ja joskus myös hieman pirstaleinen minäkuva. Tota selittää mun ymmärtääkseni lähinnä se, että on tietynlaisia toistuvia tai pitkään jatkuvia negatiivisia kokemuksia. Mokaa jotain tai säheltää tai koheltaa tai jotain. Kai ne voi olla aika pieniä arkisiakin asioita suurimmalta osin.
    Tälle jonkinlainen vastakohta tai vastakohdan karikatyyri vois olla sellainen kohtuullisen mallikelpoinen ja kohtuullisen fyysisesti ja henkisesti lahjakas ihminen. Ehkä on pärjännyt suht hyvin jossain urheilussa ja myös koulussa. Ehkä on suht varhaisesta iästä lähtien ollut melko selkeästi tai stabiilisti sellaisia juttuja missä tietää olevansa hyvä tai riittävän hyvä ja ne nivoutuu aika pehmeästi ja luontevasti osaksi minäkuvaa ja identiteettiä.
   Tällainen ei välttämättä tarkoita sitä että on itsekeskeinen tai mulkku tai itseriittoinen edes. Vaan minusta tästä erikseen ihminen voi olla lämminhenkinen tai huomaavainen tai kiltti tai jopa vaatimaton — tai mitä vaan.
   Usein tällainen tuottaa kuitenkin jotakin sellaista mitä vois sanoa hyväksi tai perusvahvaksi itsetunnoksi. Silloin ihmisellä on aika voimakas luotto ja usko siihen että asiat järjestyvät tavalla tai toisella ja ehkä myös siihen että pärjää. En ihan osaa kuvata tätä kattavasti ja napakasti.
   
Tarkkaavaisuushäiriöstä kärsivillä mun nähdäkseni harvemmin on vahva ja stabiili minäkuva tai ihan niin vahva perusluottamus. Vaikka niillä menis hyvin tai ne olis hyviä jossakin, siinä saattaa silti olla pohjalla tietty epävarmuus, tunne että se on täysin tuurilla seilaamista tai että se voi loppua koska tahansa.

Parisuhteessa kun tulee ikävyyksiä tai vaikeita juttuja, on isompi riski tulkita negatiivisesti tai pelokkaasti. Helpommin ehkä valahtaa siihen että isontelee omia pelkoja tai miettii liikaa ja tekee sillä vaikeuksia. Joskus voi epäillä että tulee väärinymmärretyksi tai ettei lopulta saa toiselta ihan täysimääräistä arvostusta. Sellainen voi kääntyä myös tyytymättömyydeksi toista kohtaan, kun toinen ei ymmärrä tai ei arvosta, mutta yhtä haitallista sekin on, jos sen kääntää sisäänpäin ja kohdistaa itseensä.
    Pintatasolla mun mielestä nepsy-piirteiset ihmiset tai tarkkaavuushäiriöiset ihmiset eivät ole pessimistisempiä tai negatiivisempia, vaan saattaa olla että heillä on jopa tavallisempaa tietyllä tapaa lämmin tai kannustava tai avoin lähestyminen ja puhetapa vastoinkäymisistä tai siitä kun joku ei suju tai menee pieleen yms. Tästä huolimatta yleistyksenä voi ehkä sanoa että valittujen ja opittujen asenteiden ja suhtautumisten ja muun takana voi silti keskimäärin olla enemmän epävarmuutta, eli itsetunto ja perustason luottavaisuus voi siitä huolimatta olla heikompaa tai herkemmin hajoavaa. Tätä koskevalla puheella voi myös ilmentää sitä mitä haluais olla vaikka nimenomaan ei ole.
   Toi on tollanen yleisen tason paradoksi muutenkin. Ei seuraavakaan sääntö tai laki ole, mut on joku perä siinä, että ihminen jolla on aika voimakas luontainen taipumus dramaattisuuteen tai jännityksen tai intensiteetin hakemiseen melkein todennäköisemmin puhuu paljon siitä että arvostaa tasaista ja turvallista ja ettei kaipaa mitään "draamaa". Kun sitten taas ihminen joka oikeasti on sitä eli siis on tasainen ja tykkää nimenomaan siitä ehkä ei edes kokis tota relevantiksi puheenaiheeksi tai tarpeelliseksi mainita.
  Vähän sama pätee, samalla lailla löyhästi ja ei täysin suoraan, moneen juttuun elämässä.   

Edelleen tarkkaavuushäiriöissä tyypillistä on sekin, että ihastuu helposti, että nauttii ja saa suhteesta tosi paljon, mutta sitten voi olla vaikeampi luovia sellaisessa ihan arkisessa mitä kuitenkin pitkät suhteet valtaosin ovat.

Mulla on myös käsitys, että varsinkin kohtalaisesti tai melko lievästi tarkkaavuushäiriöiset sekä jossain määrin myös autismipiirteiset ihmiset tosi usein pariutuvat keskenään. Autismipiirteisyyden kohdalla tää tendenssi on mun mielestä heikompi mut tiedän laajemmasta tuttavapiiristä ja olen anekdoottitasolla kuullut terveyspuoleltakin jotain sen suuntaista, ettei ole kovinkaan tavatonta, että joku lähtee vaikka aikuisiällä tutkituttamaan itseään ja saakin nepsydiagnoosin, ja sitten osoittautuu että itse asiassa myös hänen kumppanillaan on jotakin vastaavaa. Ei se nyt mikään sääntö ole, mutta tarkoitan tällä sitä, että kyse ei olisi pelkästään tietoisesta identiteetin tai diagnoosien kautta tapahtuvasta yhteisen löytämisestä.

Yllä sanottu on melko mitäänsanomatonta yleistystä syistä, joita viestin alussa kerroin. Vois varmaan puhua myös enemmän positiivisen kautta ja korostaa sitä selvemmin. Ei mun käsitys tästä pelkästään se ole että suhteissa kaikki olis vaan huonompaa tai vaikeampaa, mut ehkä koin selkeämmäksi hahmotella ensin sitä kautta.

Periaatteesa voisin joskus kirjoittaa autismipiirteisyydestä vielä erikseen, mikä kenties olis Normalle relevantimpi tulokulma.

Mutta en oikein ymmärrä, mitä tällä haetaan :)  Jos Normalla ketjun aloittajana on joku ajatus siitä, mitä tältä toivoo, minkälaista näkökulmaa tms., olis ihan kiinnostava siitä kuulla
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 10, 2023, 00:03:12
Palaan sittenkin vielä samalla kertaa autismipiirteisyyteen.

Seuraava video on tietystä vinkkelistä katsoen koominen, mutta en heitä sitä kehiin pelkästään läppänä enkä tehdäkseni pilaa:



Melkein ensimmäisenä mulle tulee autismipiirteisyydestä, deittailusta ja ensinmainitun tässä aiheuttamista ongelmista mieleen tietynlainen "jäykkyys". Autismipiirteisyydelle, silloinkin kun se melko lievää, on tyypillistä, että operoi maailmassa ja viestii tosi paljon erilaisten systematisointien kautta.

Sehän voi olla sitä että selittää ummet ja lammet jostain omista intresseistä tai omista jutuistaan, mikä saattaa olla muille raskasta. Voi olla että ei tee ihan näin mutta kuitenkin on joitain sellaisia juttuja missä haluaa tai odottaa että asiat menee just tietyllä tavalla — ja sitten saattaa melko voimakkaasti pahoittaa mielensä tai kärsiä siitä jos ei mene.
    Tai niinkin että on vaan tosi vahvasti ja jäykästi kiinni jossain omassa käsityksessä ja puhuu ja toimii tästä käsin. On vaikeuksia suhteuttaa ja sopeuttaa niitä joustavasti ympäristöön ja tilanteeseen.

Siinä siis... saattaa olla että tulee olleeksi tyly muita kohtaan tai rasittava tai jotain.

Pitemmän päälle parisuhteessa se voi varmaan olla aika raskasta jos tuntuu ettei voida tehdä mitään muuta kuin toisen tavalla tai toisen hahmotuksista ja maailmasta käsin. Toisaalta se voi joskus olla sillä tavalla äkkiväärää myös, että jos selität tosi selkeästi ja perustelet autismipiirteiselle ihmiselle miksi joku juttu tehdään nyt näin -- tai ihan mitä tahansa vastaavaa -- hän saattaa tulkita sen yllättävällä tavalla tai viedä sen yllättävän pitkälle, jolloin edelleen ns. "jäykkyys" voi tuntua siltä että se lukitsee tai kahlitsee siksikin, että muutos tai jonkun jutun auki kelaaminen voi olla työlästä, ja se voi olla myös riskialtista.

Mun kokemukset tai oma bias on tässä sellaisia, että en silti koe tota ihan niin vaikeana tai raskaana. Tää ei ole mitään korrektia puhetta, mutta mulle nousee tosta mielikuvana sellainen että se on vähän niin kuin olis parisuhteessa tai suhteessa vaikkapa kissan kanssa. Se tekee omia juttujaan ja on mitä on, ja jos nimenomaan ei käytä aikaa ja resursseja mahdottomasti siihen että jatkuvasti ratkoo asioita tai selittää ja puhuu niistä, mun mielestä se voi tavallaan olla myös helppoa.

Tietyn verran toinen ihminen tarvitsee silloin sitä että tajuaa ja ymmärtää että se nyt vaan... on tällainen. Yleensä hyväksi on jos ei ota sitä niin raskaasti eikä stressaa siitä. Tolla kissa-esimerkillä kaikessa outoudessaan ehkä hain sitä, että tän autismipiirteisen ihmisen ei tarvitse perustella sulle tai selittää jatkuvasti ja rakentaa sillä turvaa sun muuta. Vaan kaikkea tota on aika helppo kuitenkin havainnoida käytöksestä ja reaktioista, ja se on lopulta paras opas.

Tietynlainen stabiili kompromissi voi mun mielestä näyttää tossa esim. siltä että aika vähän puhutaan mistään autismista tai selitetään asioita vaan perusta on enemmän siinä että autismipiirteinen ihminen tietää että kumppanille on tärkeää että hänellä on hyvä ja että tämä tekee suurimman osan niistä jutuista ihan ilokseen ja mielellään.

Yksi kompastuskivi mun mielestä on se, että lähdetään ihastuksen takia tai jossain huumassa tai ihan vain parisuhteen takia — jotta ois semmonen esimerkiksi —tekemään sellaisia asioita joista tää toinen osapuoli ei oikeasti tykkää tai jotka on kuitenkin sille ikäviä tai joista se kärsii.

Autismipiirteisiä ihmisiä on tosi monenlaisia.
    Mut typerästi yleistäen: Jos ei tee tota mitä kuvaan yllä eikä ollenkaan lähde sellaiseen edes, ei se nyt mitään mahdotonta ole, vaikka periaatteessa ja paperilla tietyt autismin aiheuttamat ongelmat voivatkin olla raffimman kuuloisia kuin mitä ne tyypillisesti on esimerkiksi tarkkavaisuushäiriöiden kohdalla
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 09:54:19
Tykkään itse sellaisista otsikoista että alle mahtuu laajalti matskua. Joku "Einarin tekojalan pikkuvarpaan kynnenlakkausdilemma" ei minua oikein otsikkona viehätä millään tavalla. Niin jotta ihan kaikki neuropoikkeavuuteen ja neuropoikkeaviin liittyvä tänne pliis, ja elämistähän tämä on, ja ihmissuhteiden mahdollinen problematiikka kiinnostaa. Paitsi tietysti jos on niin erilainen että ei ole minkään sortin ihmissuhteita, niin sitten vaan siitä elämästä juttua.

...

Katsottuani Prisman kaksiosaisen dokumentin ekan osan jäin miettimään termiä "maskaus" (masking, ilmeisesti). Autististen naisten toiminto jolla he pyrkivät esittämään normaalia, ja esittäminen voi onnistua niin hyvin että ei sitä autismia ulkopuoliset edes hoksaakaan. Ennen kuin jotain siitä autistisesta piirteisyydestä lirahtaa vahingossa tai tahallaan esille. Olen itse ehkä turhan paljon toitottanut tai väittänyt olevani kaikkialla sama ihminen, kun eihän se välttämättä ole ihan niin. Kun kohtaan ihmisiä, minulle tulee sellainen tunne siinä kanssakäymisen aikana että suoritan sitä kanssakäymistä.

Oho, tässä kohdin täytyy nyt sanoa näin. Kappas, nyt pitää naamalla olla se-ja-se ilme. En ole kyennyt ajattelemaan että vetäisin jotain roolia, koska sana "rooli" kuulostaa valehtelulta ja teennäisyydeltä, joista en tykkää. Mutta nyt kun olen tarkemmin ajatellut, niin eihän se olo minulla oikein luonteva ihmisten seurassa ole. Ja ehkä tämän takia minulle kumppani on vaikuttanut ylimaallisen hyvältä sosiaaliselta ratkaisulta, kun olisi edes joku jonka seurassa voisi ihan oikeasti rentoutua. Prisman dokumentissa autistinainen sanoi että miehensä kanssa hän on eniten oma itsensä. Jopa oman äitinsä seurassa hän joutui maskaamaan. Ja kun minun äitini eli, en minäkään kyllä mitenkään täysillä ollut oma itseni kun häntä tapasin.

Olen aina vedonnut introverttiuteen ja jännittämiseen syynä minkä takia inhoan tutustua ihmisiin, enkä kestä 24/7 olla muiden seurassa. Mutta olisiko sitä jännittämistä tai pitäisikö sanoa jännittyneisyyttä, jos saisin olla todella oma itseni kaikessa rauhassa muidenkin kanssa, enkä vain omissa oloissani?

Toisaalta, etten nyt liikaa samaistuisi autisteihin, minulla ei mielestäni ole mitään kovin erikoisia eleitä kuten itsensä heijaus tai käsien räpyttely, tai mitä näitä nyt onkaan. Voi olla etten ole vielä hoksannut jotain outoutta itsessäni. Ainakin minulla on sellaista että haluan räplätä jotain tiettyjä materiaaleja, esim. tietynlaista nahkaa, samettia yms. Kauppareissuilla tuleekin hiveltyä kaikenlaisia kuteita jos on aikaa. Jo lapsena olin aivan lääpälläni yhteen tosi pehmeästä nahkasta tehtyy käsilaukkuun joka oli yhdessä vaatekaupassa myynnissä, mutta en pyytänyt äitiäni ostamaan sitä, kun tiesin ettei hän olisi kuitenkaan sitä minulle ostanut.

Sitten tietty tämä äidistään höpöttäminen. Ilmeisesti normaalit eivät tee sitä niin paljon kuin minä. Ainakaan jos äiti on jo kuollut.

Dokumenttia oli sikäli jännä katsella että siinä autisteja haastatteleva mies oli itsekin autisti. Hän piti tosi paljon silmiään kiinni (vai katsoiko lie alaspäin niin että näytti siltä kuin silmät olisivat olleet täysin kiinni).

Tässä tämä dokumentti:

https://areena.yle.fi/1-65453308

...

Harrastuskuvioissa on käynyt ilmi että kollegoista ainakin kolmella on ADHD. Tämän sortin poikkeava pystyy kyllä saavuttamaan ja tekemään asioita, jos hän on todella kiinnostunut asiasta. Ja meillähän tietysti ollaan, kamppailulajia ei kertakaikkiaan pysty harrastamaan millään nääh-asenteella, eli joko harrastaa tai sitten ei. Näin ollen näen tietysti keskittyneemmän ja tehokkaamman puolen näistä ihmisistä. Hajamielisyys ja sinne tänne reuhottaminen varmaankin jää minulta näkemättä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:03:25
Lainaus käyttäjältä: Hiha - marraskuu 09, 2023, 16:51:39
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 14:43:00
Onko näitä vielä muitakin?

Vielä muutama vuosikymmen sitten tarjolla oli MBD (https://fi.wikipedia.org/wiki/MBD). Se oli aivan ihanteellinen. Lainauksia Wikipedian artikkelista: "Oireet vaihtelevat sen mukaan, millä aivojen alueella toimintahäiriö sijaitsee, ja kuinka voimakas se on. Oireyhtymää ei voida varmistaa millään laboratorio- tms. kokeella, vaan diagnoosi tehdään oireiden perusteella." – – "MBD:n syitä ei tiedetä tarkasti, mutta nykytietämyksen mukaan oireyhtymän kehitykseen perintötekijät ja ulkoiset seikat (esimerkiksi hapen puute) odotuksen tai synnytyksen aikana vaikuttavat keskushermoston toimintahäiriön syntyyn." – – "Ei voi kylliksi korostaa kuinka tärkeää vanhemmille ja lähipiirille on ymmärtää oireiden johtuvan keskushermoston toimintahäiriöstä, eikä lapsen tahallisesta halusta olla vaikea."

Kerrataanpa. Häiriön syy on tuntematon. Oireet voivat olla mitä tahansa. Oireiden kantaja on niihin syytön, hänellä on keskushermoston toimintahäiriö. En ymmärrä miten tällainen on voitu poistaa tautiluokituksesta ja miksi. Sehän olisi täydellinen tänäkin päivänä. Sopisi ihan jokaiselle. Jos valita saa, ottaisin tuon milloin tahansa.


>>


Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 10:13:25
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:03:25
Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

Kukapa ei haluaisi, jos vaihtoehtona on "olet vaan niin vitun tyhmä" ja pahimmillaan miettii itsemurhaa. Omalla kohdallanihan tämä "tyhmyys" kiteytyy vaikkapa niin että, kuten olen kertonut, en oppinut jarruttamaan polkupyörän polkimilla. Tästä sain kuulla kuittailua ilkeimmältä sukulaiseltani pitkälle aikuisuuteen asti. Lisäksi eka eksäni, josta myös epäilen Aspergeria (häntä oli koulussa nimitetty pikku professoriksi), oli kykenemätön solmimaan kaulaliinaa kaulaansa. Meillä molemmilla siis motorista kömpelyyttä. Ja into yhtä ainoaa sporttilajia kohtaan (miehellä se oli kalliokiipeily, itselläni tuli innostus vasta viidenkympin villityksenä). Erikoisia mielenkiinnonkohteita ainakin itselläni (kuinka moni lapsi luki von Däniken -kirjoja tai mietiskeli mustia aukkoja). Sitä sun tätä mikä helpointa on nimetä autistispiirteisyydeksi (kun ei kerta Aspergeria saisi enää käyttää).

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:17:52
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 10:13:25
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:03:25
Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

Kukapa ei haluaisi, jos vaihtoehtona on "olet vaan niin vitun tyhmä" ja pahimmillaan miettii itsemurhaa. Omalla kohdallanihan tämä "tyhmyys" kiteytyy vaikkapa niin että, kuten olen kertonut, en oppinut jarruttamaan polkupyörän polkimilla. Tästä sain kuulla kuittailua ilkeimmältä sukulaiseltani pitkälle aikuisuuteen asti. Lisäksi eka eksäni, josta myös epäilen Aspergeria (häntä oli koulussa nimitetty pikku professoriksi), oli kykenemätön solmimaan kaulaliinaa kaulaansa. Meillä molemmilla siis motorista kömpelyyttä. Ja into yhtä ainoaa sporttilajia kohtaan (miehellä se oli kalliokiipeily, itselläni tuli innostus vasta viidenkympin villityksenä). Erikoisia mielenkiinnonkohteita ainakin itselläni (kuinka moni lapsi luki von Däniken -kirjoja tai mietiskeli mustia aukkoja). Sitä sun tätä mikä helpointa on nimetä autistispiirteisyydeksi (kun ei kerta Aspergeria saisi enää käyttää).

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.


Ainutlaatuinen ei tarkoita : muita parempi.  Kyse on siis siitä että tarkkailee itseään "hieman liikaa" ja muodostaa turhia päätelmiä usein vielä korostaa niiden merkitystä omassa elämässään.

Mutta tuo on vain vihje ei tarkoitettu arvosteluksi. Itsehän jokainen on kuitenkin oman elämänsä tuntija ja eläjä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 10:29:25
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:17:52
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 10:13:25
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:03:25
Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

Kukapa ei haluaisi, jos vaihtoehtona on "olet vaan niin vitun tyhmä" ja pahimmillaan miettii itsemurhaa. Omalla kohdallanihan tämä "tyhmyys" kiteytyy vaikkapa niin että, kuten olen kertonut, en oppinut jarruttamaan polkupyörän polkimilla. Tästä sain kuulla kuittailua ilkeimmältä sukulaiseltani pitkälle aikuisuuteen asti. Lisäksi eka eksäni, josta myös epäilen Aspergeria (häntä oli koulussa nimitetty pikku professoriksi), oli kykenemätön solmimaan kaulaliinaa kaulaansa. Meillä molemmilla siis motorista kömpelyyttä. Ja into yhtä ainoaa sporttilajia kohtaan (miehellä se oli kalliokiipeily, itselläni tuli innostus vasta viidenkympin villityksenä). Erikoisia mielenkiinnonkohteita ainakin itselläni (kuinka moni lapsi luki von Däniken -kirjoja tai mietiskeli mustia aukkoja). Sitä sun tätä mikä helpointa on nimetä autistispiirteisyydeksi (kun ei kerta Aspergeria saisi enää käyttää).

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.


Ainutlaatuinen ei tarkoita : muita parempi.  Kyse on siis siitä että tarkkailee itseään "hieman liikaa" ja muodostaa turhia päätelmiä usein vielä korostaa niiden merkitystä omassa elämässään.

Mutta tuo on vain vihje ei tarkoitettu arvosteluksi. Itsehän jokainen on kuitenkin oman elämänsä tuntija ja eläjä.

Itsetarkkailua ei pysty noin vain kytkemään pois jos on sellainen ihminen että on taipuvainen itsetarkkailuun. Kai sen voi jollain päihteillä turruttaa, mutta siihen tarvitaan sitten taas muiden kokemukset kertomaan miten on, kun ei ole tuota omaa päihdehistoriaa mistä ottaa moinen kokemus. Jaa, taisikin olla jo puhetta että ADHD:t saattavat juoda.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:35:29
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 10:29:25
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:17:52
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 10:13:25
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 10, 2023, 10:03:25
Usein ihmiset haluavat jonkin selityksen, tai määritelmän omille "vaivoilleen" ja tuntevat helpotusta, jos sellaisen saavat ihan auktoriteetilta, esim lääkäriltä.

Saattaa olla, että ovat osiltaan itse keksimässä selitystä olotiloihinsa, ja luulevat olevansa jotenkin ainutlaatuisia "oireineen"-  "Taudinkuvan" nimeäminen ja, jos kerrotaan sellaisia olevan muillakin  helpottaa ilmeisesti-

"Luulotaudeilla" voi olla melkoisesti osuutta noissa jutuissa, mutta ei toki täysin, itse koetut oireetkin ovat totta kokijalleen.

Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja ihmiseen,, kärsimys on oleellinen osa "ihmisyyttä".

Kukapa ei haluaisi, jos vaihtoehtona on "olet vaan niin vitun tyhmä" ja pahimmillaan miettii itsemurhaa. Omalla kohdallanihan tämä "tyhmyys" kiteytyy vaikkapa niin että, kuten olen kertonut, en oppinut jarruttamaan polkupyörän polkimilla. Tästä sain kuulla kuittailua ilkeimmältä sukulaiseltani pitkälle aikuisuuteen asti. Lisäksi eka eksäni, josta myös epäilen Aspergeria (häntä oli koulussa nimitetty pikku professoriksi), oli kykenemätön solmimaan kaulaliinaa kaulaansa. Meillä molemmilla siis motorista kömpelyyttä. Ja into yhtä ainoaa sporttilajia kohtaan (miehellä se oli kalliokiipeily, itselläni tuli innostus vasta viidenkympin villityksenä). Erikoisia mielenkiinnonkohteita ainakin itselläni (kuinka moni lapsi luki von Däniken -kirjoja tai mietiskeli mustia aukkoja). Sitä sun tätä mikä helpointa on nimetä autistispiirteisyydeksi (kun ei kerta Aspergeria saisi enää käyttää).

Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.


Ainutlaatuinen ei tarkoita : muita parempi.  Kyse on siis siitä että tarkkailee itseään "hieman liikaa" ja muodostaa turhia päätelmiä usein vielä korostaa niiden merkitystä omassa elämässään.

Mutta tuo on vain vihje ei tarkoitettu arvosteluksi. Itsehän jokainen on kuitenkin oman elämänsä tuntija ja eläjä.

Itsetarkkailua ei pysty noin vain kytkemään pois jos on sellainen ihminen että on taipuvainen itsetarkkailuun. Kai sen voi jollain päihteillä turruttaa, mutta siihen tarvitaan sitten taas muiden kokemukset kertomaan miten on, kun ei ole tuota omaa päihdehistoriaa mistä ottaa moinen kokemus. Jaa, taisikin olla jo puhetta että ADHD:t saattavat juoda.

Ei niin, se ei ole helppoa. Siis liiallinen itsetarkkailu- sitä pitäisi koettaa vähentää. Saattaa olla yhtä vaikeaa, kun ryyppäämään tottuneen alkavan vain silloin tällöin paukun ottajaksi. "Se silloin tällöin voi helposti palata tällöin ja silloinkin ottajaksi."

Kiinnostus pitäisi kaiketi suunata muihin asioihin- ja pitää itseään sivuseikkana- ei siis helppo.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 10, 2023, 11:14:33
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 10:13:25


Mutta suomalaisissa on neuropoikkeavia niin hyrymykke, että se on ihan turha kuvitella muuttuvansa jotenkin erinomaisen erikoiseksi ihmiseksi diagnoosin itse itselleen näpertelemällä. Ihmettelen että mikä siinä sitten on että löytyy aika ihmisiä kuvittelemaan että näillä neuropoikkeavuuksien diagnooseilla halutaan tuntea itsensä muita paremmaksi, kun ainakin itselleni kysymys on siitä että saisin selityksen miksi en yllä ja kykene samaan kuin muut. Vähän kuin olisi vaikka se ketjussa mainittu kissa - koirien joukossa.

Erilaisia hermostollisia tiloja saattaa olla lähes ääretön määrä ja ongelmaksi nousee miten niitä niputetaan yhteen. Esimerkiksi onko ADHD: n alle laitettu liikaa tai liian vähän ihmisiä ja miten diagnoosin saaneihin kuuluu asennoitua. Onko ADHD- ihmisellä kirjoitettu tai kirjoittamaton oikeus perseillä enemmän kuin taviksella?
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hayabusa - marraskuu 10, 2023, 11:19:46
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 10, 2023, 11:14:33
Onko ADHD- ihmisellä kirjoitettu tai kirjoittamaton oikeus perseillä enemmän kuin taviksella?

Hmmm. Miksiköhän Socru tällaista kyselee?  ;D
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 10, 2023, 15:12:16
Itse hivenen ihmettelen sitä että ADD ilmeisesti on ADHD:n "alainen" nimike. Tyypillinen ADHD-keissi on levoton poika, tyypillinen ADD-keissi itseensä hiljainen, ajatuksiinsa uponnut tyttö.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 11, 2023, 02:02:24
On totta että esimerkiksi "Aktiivisuuden ja tarkkaavuden häiriö" on hiton laaja luokka.

Ymmärrän mitä Socrates tarkoittaa sillä, että erilaisia niin sanotusti poikkeavia neurologioita saattaa olla vaikka miten paljon. Tosi paljon eroaa äsken mainitun ryhmänkin sisällä, miten ihmiset mieltää sen koko jutun edes olevan ja miten ne puhuu siitä.

Diagnosointi on mun mielestä aika löyhää ja ne jotka tekee niitä työkseen kyllä tietää sen. Siinä on lopulta kyse siitä että katsotaan täyttyykö tietyt kriteerit ja poissuljetaan muita mahdollisia syitä. Mutta se syy minkä takia nää ylipäätään on "samassa kategoriassa" on ehkä lopulta se, että on tietty joukko erilaisia lääkkeitä, ja oikeastihan siinä diagnosoinnissa yksi aika keskeinen vaihe on se että kokeillaan lääkitystä, ja jos sellainen selkeästi hyödyttää, se on itsessään osa määrittelyä.

Ensin saa ymmärtääkseni jonkun ei pysyvän ja määrittelemättömän tarkkaavuushäiriödiagnoosin, siihen kokeillaan lääkitystä tietyistä vaihtoehdoista jossain lääkärin päättämässä järjestyksessä jne. Voi olla ettei se mene ihan näin, mut toi on mun saama käsitys asiasta.

Sitä en ymmärrä, miksi tollasen häiriön ilmenemismuodot liittyis nimenomaan perseilyyn. Siis... ehkä jotkut ihmiset itse mieltää sen niin tai puhuu siitä niin tavalla joka voi tuntua rasittavalta. Joillainhan lääkitys aika pitkälle korjaa sotkusuuden ja tarkkaavuusongelmat pois kuvasta, mutta sitten ongelmaksi muodostuu se, että rentoutuminen ja palautuminen on oma ongelmansa ja se ei välttämättä onnistu muuta kuin jättämällä lääkkeitä pois ja vähemmälle.
    Jos ne lääkkeet ei korjaa tarkkaavuusongelmia mutta ne vähän buustaa jaksamista, se vois olla periaatteessa eri häiriökategoria kuin sellainen jossa se korjaa tarkkaavuusongelmat.  Ja niin edelleen. Mutta eihän niitä tälleen hienommin erotella toisistaan.

Mun mielestä tossa koko hommassa ehkä keskeistä on kuitenkin itse asiassa ja lopulta rentoutuminen ja palautuminen. Sen takia se on tarkkaavuuden ja aktiivisuuden häiriö vaikka ilmenemismuoto olis pelkästään tarkkaavuutta koskevia vaikeuksia eikä hyperaktiivisuutta. No, ei varmaan oikeasti ole sen takia :D mutta sitä vois perustella myös tällä silti.

Tolla logiikalla vois vastata Socrateksen kysymykseen että ei ole oikeutta perseillä enemmän, vai miten se nyt meni, mutta keskeinen juttu on, että tavalla tai toisella normaalin arkisen elämän ja oman kehomielipaketin kasassa pitäminen on huomattavasti normaalia isotöisempi ja häiriöherkempi projekti, joskaan ei kaikilla täsmälleen samoista syistä tai samoilla tavoilla. Silloin on kohtuullista sanoa että koska ihan perusasiat vaatii niin paljon enemmän ja koska silti pitäis myös rentoutua ja palautua kunolla jotta se toimis jokseenkin kestävällä tavalla, silloin voi olla alentunut työkyky. Se toimiva kattaus pitää vaan käytännössä itse löytää silti ja se voi näyttää monenlaiselta. Mutta tavoitteen ei tarvitse näyttää siltä että teet 100 % siitä mihin pystyt jos olet optimitilassa ja pidät tätä yllä hamaan tappiin. Vaan se voi olla 20 tai 50 tai 80 prosenttia esimerkiksi, mitä se nyt sitten vaatiikin.

En tiedä onko toi sitten tyhmä vastaus vai ei mutta toi on ihan vaan mun oma käsitys ja mielikuva asiasta
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 11, 2023, 09:50:22
Ylellä tuli joku puolen tunnin ohjelma ADHD:sta. Siinä sanottiin että Ruotsissa ihmiset ovat alkaneet hakea diagnoosin purkua. Ja lääkärithän eivät semmoiseen aikaansa ala tuhlaamaan. Purkua halutaan sen vuoksi, että sellaisissa ammateissa kuten poliisi ja palontorjuja (vai mikä se virallinen nimike nykyään onkaan) alalle ei kertakaikkiaan pääse, koska pääsykokeissa homma tyssää jo siihen että joutuu sen diagnoosin mainitsemaan. Sinänsä höhlää, että tietysti ADHD-diagnoosin hankkinut/saanut on saanut sen nimenomaan siksi että on kokenut elämänsä vaikeaksi, ja diagnoosin myötä hän on kenties saanut asioihin apua ja pystyy nyt operoimaan kuten normaali ihminen. Lisäksi ADHD:ssa tuon ohjelmankin mukaan keskitytään täysillä, pitkään ja perusteellisesti siihen asiaan mikä ihmistä kiinnostaa. Sellaisenhan pitäisi olla etu noissa em. ammateissa.

ADHD ja Asperger (jälleen selvyyden vuoksi tuo asp) ovat vähän kuin toistensa vastakohdat. ADHD-tapaus vaikuttaa olevan sisäisessä kaaoksessa niin että hänellä se mieli hyppii ja pomppii sinne sun tänne, jos ei löydy sitä todella mielenkiintoista asiaa johon fokustaa. Itse koen Aspergeriuden niin että ulkopuolinen maailma tuntuu olevan pahimmillaan sietämätön kaaos (kaikenlaista rasittavaa meteliä, sosiaalisissa tilanteissa idioottimaisia juttuja joita ei tarvita(* jne.), jolloin turvaa haetaan hyvinkin jäykästä käyttämisestä, näkemyksistä sun muista fiksaatioista. Normaali ihminen voi mieltää että assi on sietämättömän jääräpäinen ihminen, mutta assi mieltää että normaali ihminen on rasittava huithapeli jonka touhuissa ei ole mitään järkeä, ei logiikkaa, kun taas assin itsensä valitsema järjestelmä jonka puitteissa hän toimii, tuo jämäkkyyttä ja ennenkaikkea turvaa elämään ja olemassaolemiseen.

*) Jenkkien ja anglien kanssa tulisin itse varmaan hulluksi jatkuvan "how are you" -jankutuksen myötä. Silloin harvoin kun olen ulkkisten kanssa ollut netissä tekemisissä, olen yrittänyt tehdä kaikkeni saadakseni kierrettyä tuon kammotuksen. En PYSTY sanomaan että "I'm fine, thank you", kun en kumminkaan ole fine. Enkä siedä valehtelua. Eli tuolla viattomalla hölynpölykysymyksellä ihminen tekee välittömästi olostani sietämättömän, koska minut laitetaan täysin mahdottomaan tilanteeseen. Mielenkiintoista olisikin tietää että miten jenkit ja anglit itse reagoivat tuossa tilanteessa, jos ovat autistisia. Prisma-dokumentissa olikin ilahduttavaa kun toinen kysyi että kuinka voit, niin vastasi toinen että selkä on kipeä, johon kysyjä vastasi että niin minullakin. Ai että nautin tuosta. Kerrankin jotain aitoa ja täsmällistä.

Suomalaisena ei tietysti howareyout ole kiusana, mutta jotenkin tuntunut viime vuosina että porukat täällä yrittävät keksiä jotain vastaavaa (riesaa) meillekin. "Mitä kuuluu" on kovasti yleistynyt yhteydenotoissa kun on nettideittisaitista kyse. Okei, sen voi sentään kuitata kuvailemalla sitä mitä juuri tekee. Mutta erään kerran kun olin kertonut mitä puuhastelen, kuulumisia kysynyt mies ärähti että "joo joo, mutta mitä sulle kuuluu?!"

Voi yhyren tähären.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hippi - marraskuu 11, 2023, 10:08:56
Missä sitten menee neuropoikkeavien ja "temperamenttikirjon" raja?

Lapsetkin kypsyvät kovin eri tahtiin, kukin oman luonteenlaatunsa mukaan ja vilkkaampi lapsi jaksaa ehkä keskittyä vähemmän aikaa kerrallaan kuin rauhallisemman luoneenlaadun omaava. Samoin oppimistavoissa on paljon eroja. Joku pystyy kertalukemalla painamaan mieleen lukemansa, toinen voi vaatia useamman lukemiskerran ja joku muu oppii vasta, kun kirjoittaa muistiinpanoja tai tekee alleviivauksia oppimisen tueksi.

Minusta noissa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa, vaan mahtuu hyvin "olemme erilaisia" -raameihin. Mikä siis on tuota neuropoikkeavaa?
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 11, 2023, 10:45:23
Lainaus käyttäjältä: Hippi - marraskuu 11, 2023, 10:08:56
Missä sitten menee neuropoikkeavien ja "temperamenttikirjon" raja?

Lapsetkin kypsyvät kovin eri tahtiin, kukin oman luonteenlaatunsa mukaan ja vilkkaampi lapsi jaksaa ehkä keskittyä vähemmän aikaa kerrallaan kuin rauhallisemman luoneenlaadun omaava. Samoin oppimistavoissa on paljon eroja. Joku pystyy kertalukemalla painamaan mieleen lukemansa, toinen voi vaatia useamman lukemiskerran ja joku muu oppii vasta, kun kirjoittaa muistiinpanoja tai tekee alleviivauksia oppimisen tueksi.

Minusta noissa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa, vaan mahtuu hyvin "olemme erilaisia" -raameihin. Mikä siis on tuota neuropoikkeavaa?

Äkkiseltään tulee mieleen että neuropoikkeavalla on toistuvasti vaikeuksia ja toistuvasti samankaltaisissa asioissa. Esim. tämä minun klassinen "en ymmärtänyt polkupyörän polkimilla jarruttamisesta hevon helvettiäkään". Ja ekalla eksälläni se, ettei osannut solmia kaulahuivia kaulaansa. Minä kun en tiedä mikä olisi sopiva termi tälle että hahmottamisessa on ongelmia, olen puhunut "motorista kömpelyydestä".

1990-luvulla menin kerran kuntosalille. En tajunnut sielläkään mistään mitään. Silloin minulla oli mahdollisuus ohjaukseen, ja ohjaaja joutui asettelemaan minut niihin laitteisiin. Minulle ei siis mene jakeluun jos katson "peilikuvana" miten joku liikkuu, noin muutoin tai jonkin laitteen kanssa. Tästähän on tietysti ollut ongelmia salilla, jos en jostain syystä pääse kiertämään ohjaajan taakse jossa näen hänet siinä asennossa mikä minun on helpointa "siirtää" itseeni, omaan kehooni.

Minulle on täysin käsittämätöntä ufopuhetta kun joku kertoo että lapsena oppi ajamaan pyörällä ihan vaan hyppäämällä satulaan, tietysti vieläpä aikuisten pyörän, ja siitä sitten lähti ajamaan muitta mutkitta. Yhtä hyvin minulle olisi voinut varmaankin tarjota ihan sitä lentävää lautasta että lähdeppäs siitä nyt suihkimaan. Eikä se ole miksikään muuttunut. Minusta tämä on keskeinen pointti neuropoikkeavuudessa, että ei se mihinkään katoa. Se poikkeavuus nimittäin. Tuskin kaikilla ongelmat ovat nimenomaan motoriikassa suurimmillaan. Voihan se olla sosiaalisessa kanssakäymisessäkin se vaikein probleemi.

Salilla osaan sitä sun tätä vain koska olen vääntänyt sarjoja niin perkeleen moneen kertaan. Heti kun tulee joku ihan uusi juttu, niin johan ollaan taas lähtöruudussa. Oppiminen on ehkä piirun verran helpompaa kun olen jonkin verran "oppinut oppimaan", mutta kyllä näitä emmä tajua tästä hevon persettä -momentteja tulee edelleenkin.

En mene sanomaan ADHD:n puolesta mitään, kun en sellainen ole, mutta minun kohdallani ei ole mistään luonteesta sillä tavalla kyse että kunhan vaan rauhoitun tarpeeksi niin kyllä tajuan. Kun en tajua, kirosana. Ja vaikka keskittyisin niin että otsaläski menee pysyvästi kurttuun, en välttämättä tajua sittenkään. Kyllä se välillä on niin hemmetin tuskaisaa touhua että. Tämän takia olen todella vastahakoinen opettelemaan oikein yhtään mitään uutta ikinä missään semmoisessa asiassa joka ei kiinnosta minua mitenkään olennaisesti. Hyvänä esimerkkinä näin tietokoneen kanssa tulee esim. kuvankäsittely ja musansiirtely... Kaverit ovat purnanneet että kuvani, joita lataan Faceen, ovat liian sitä ja tätä, ja niitä pitäisi käsitellä. Ja minähän vihaan sitä touhua niin perkeleesti. Kuten inhoan kaikkea, mitä en osaa. Enkä opi, kun en jaksa opetella.

En todellakaan osaa sanoa minkä ihmeen takia sitten väännän salilla. Se on iso poikkeus sääntööni "mitään en tee mitä en osaa heti".
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hayabusa - marraskuu 11, 2023, 11:18:04
Lainaus käyttäjältä: Hippi - marraskuu 11, 2023, 10:08:56
Missä sitten menee neuropoikkeavien ja "temperamenttikirjon" raja?

Lapsetkin kypsyvät kovin eri tahtiin, kukin oman luonteenlaatunsa mukaan ja vilkkaampi lapsi jaksaa ehkä keskittyä vähemmän aikaa kerrallaan kuin rauhallisemman luoneenlaadun omaava. Samoin oppimistavoissa on paljon eroja. Joku pystyy kertalukemalla painamaan mieleen lukemansa, toinen voi vaatia useamman lukemiskerran ja joku muu oppii vasta, kun kirjoittaa muistiinpanoja tai tekee alleviivauksia oppimisen tueksi.

Minusta noissa ei välttämättä ole mitään poikkeavaa, vaan mahtuu hyvin "olemme erilaisia" -raameihin. Mikä siis on tuota neuropoikkeavaa?

Olen jälleen Hipin kannalla. Meitä on niin moneen junaan, että normaliuden määrittely on vaikeaa, jopa turhaa.

Tuo erilaisten oppimistapojen ymmärtäminen on tärkeää. Ja siinä onneksi ollaan kehitytty niistä ajoista, jolloin lukkari kirjaimellisesti takoi Jukolan veljeksille aakkosia kalloon.

Olemmehan ulkoisestikin kovin erilaisia ja useimmat hyväksyvät sen, niin erilailla toimiva korvien väli on yksi piirre kunkin ihmisyyteen.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 11, 2023, 11:39:28
Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - marraskuu 11, 2023, 11:18:04
Olemmehan ulkoisestikin kovin erilaisia ja useimmat hyväksyvät sen, niin erilailla toimiva korvien väli on yksi piirre kunkin ihmisyyteen.

Toivottavasti. Oma lapsuuden kokemukseni eivät viittaa pätkääkään mihinkään hyväksyntään. Minunhan olisi kuulunut hävetä silmät päästäni kahdesta asiasta. Toinen oli tuo jarrutuscase. Toinen perunansyönti, tai paremminkin -syömättömyys. Äitini mukaan olin vauvana meinannut tukehtua perunanpalaan. Itse tiedän vain sen että olen aina inhonnut keitetyn ja paistetun perunan makua, hajua, väriä ja rakennetta suussa. Epäperunamainen peruna menee alas, eli ranskalaiset ja sipsit. Muusikin ällöttää.

Aspergeriin kuulemma kuuluu ongelmat syömisen kanssakin. Ei olisi tullut minulle ensimmäiseksi mieleen kun koko assiuteen lähdin tutustumaan. Jokatapauksessa olin yläasteiässä alipainoinen, koska sitä riivatun perunaa oli kotona ja koulussa. Elin leivällä ja salaatilla. Eikä tietenkään peruna ollut ainoa inhoke. Maitokastike oli myös keitetyn munan paloineen, ja tillilimakastike. Mutta useimmiten se oli se peruna joka ruoan pilasi. Jopa maksalaatikon kanssa tuputettiin perunaa ala-asteella. 9. luokalla sain viimein ottaa itse lautaselleni mitä olin, eikä tarvinnut enää nakata sikasankoon niitä perunoita joita en vaan kertakaikkiaan syönyt, mutta joista en uskaltanut sanoa keittäjättärelle että en halua.

Jos polkupyörää ei olisi ikinä keksitty, minun ei olisi tarvinnut tulla esim. potkituksi luokkatoverin taholta, että "tuommoiset kuuluu tuonne", kun hän yritti potkia minua ojaan ajaessaan ohitseni pyörällään. Jos perunaa ei olisi tuotu Eurooppaan, olisi syöty jotain muuta ja alipainoisuus olisi kohdallani saattanut jäädä väliin.

Minusta tuntuu oudolta että ihminen voidaan määritellä läpipaskoksi asioista joita ei ole pakko olla edes olemassakaan. Perunakulttuurin voi minun puolestani työntää vaikka pers...
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hippi - marraskuu 11, 2023, 12:04:15
^
Luultavasti lähes jokaisella on ruokainhokkinsa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Makuaistin herkkyys lienee yksi syy siihen, että jotkut maut ei vaan tahdo mennä alas, mutta myös lapsuusajan ruokailukokemukset vaikuttavat pitkään myöhemminkin. Kokemuksiin voi kuulua syömisen pakottamista tai jopa sekin, että perheen kokoontuessa ilmapiiri on riitaisa tai epämiellyttävä syystä Tai toisesta.

Myös motorinen kehitys on yksilöllistä, siinä, missä joku napero polkee pyörää jo kolmevuotiaana, toinen ei vielä kouluiässäkään. Nykyisin potkupyörät ovat auttaneet hurjasti siihen, miten lapsi oppii pyörällä ajamaan. Pyörällä ajamisen samoin kuin uimisen oppiminen vaatii uskallusta sen fyysisen oppimisen lisäksi, joten kumpikin on aika vaativa laji.

Kyllä minulla olisi paljonkin esimerkkejä kolmenkin lapsen oppimisista, uskalluksista ja lopulta myös onnistumisista. "Kyllä aika opettaa" on minusta oivallinen ohje lasten kanssa. Monesti käy huonosti, jos lapsia puolipakolla tai jopa pakolla yritetään saada tekemään, kun "naapurinkin saman ikäinen jo tekee".

Mitä tulee tuohon erilaiseen oppimiseen, niin nuorimmaisenihan oli sellainen ja hänelle esimerkiksi koulun oppitunnin rakenne ei ollut toimiva, eli ensin käytiin tehdyt läksyt läpi ja sen jälkeen käytiin uutta asiaa. Jos keskittymiskyky riittää 20 minuutin ajaksi, niin loppu tunti menee jo ohi, jos ei voi pitää taukoa. Niinpä sitten kotona kävimme läpi aina uudet asiat ja tyttö ihmetteli, miksei koulussa osata opettaa niin, että oppilaat ymmärtäisivät. Kyllä kai suuri osa niistä muista jaksoi koko tunnin. Samoin hän ei pelkällä lukemisella oppinut mitään, vaan hänen piti kirjoittaa tärkeät asiat ylös, niin se auttoi muistamaan myös muuta asiasta luettua jne.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - marraskuu 11, 2023, 12:17:29

^

Usein on kyse kiinnostuksesta, tai sen puutteesta. Tarkkaavuus-häirössä on myös se neuronien poikkeavuus mahdollinen, eli lienee usein kyse, että on rokotettu "kramofonineulalla" eli sanotaan ettei siihen paljoakaan voi vaikuttaa.

Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 12, 2023, 10:36:35
Koska itsestäni olettamani autismi somessa usein riitautetaan, niin olisiko sitten niin että naispuolisella autistilla tosiaankaan se oirekirjo ei ole yksi yhteen miespuolisen autistin kanssa, ja jälleen kerran mies on otettu normiksi - epänormaaliudessakin? Jos olisin miespuolinen ihminen, niin määrittyisinkö normaaliksi jos olisin juuri tällainen kuin olen?

Autismikirjon tyttöjen aivot saattavat olla enemmän samankaltaisia neurotyypillisen pojan aivojen kanssa kuin autismikirjon pojan aivojen kanssa.

Jos nyt ajatellaan jotain kliseistä autistimiestä, niin se junien bongailu ja numeroiden kanssa näpertely on minulle ihan totaalisen hohhoijaa.

Näitä kiinnostuksen kohteita käytetään usein keskeisenä tekijänä autismikirjon lievempiä muotoja diagnosoitaessa, mutta diagnosoinnissa käytetyt esimerkit liittyvät usein sellaisiin kiinnostuksen kohteisiin, jotka mielletään stereotyyppisesti "miesten" harrastuksiksi, kuten juna-aikatauluihin tai numeroihin. Frazier oli siis löytänyt lisänäyttöä tyttöjen alidiagnosoinnista. Vuonna 2013 suoritettu tutkimus osoitti myös, että autismikirjon oireyhtymä diagnosoidaan tavallisesti tytöillä myöhemmin kuin pojilla.

Mutta sitten taas toisaalta niin paljon kuin olen puhua puputtanut KM-harrastuksestani 5 v sisään, niin ehkä se on mennyt välillä vähän överiksi. Tuskin on välttämättä kiinnostanut joka iikkaa niin tavattomasti kuin minua. Harrastushan sen vain pitäisi olla. Ja minulle se on välillä semmoinen juttu että mietin sitä kaiken joutoaikani. Älytöntä että jokin sellainen joka on minun aivoillani ihan perkeleen vaikeaa, siis liikunta, on vallannut niin suuren osan elämääni ja vie aikaani ja energiaani ollen ykkösprioriteetti. Mitä kaikkea olenkaan asian hyväksi tehnyt, en edes muista. Kaikki pyörii sen ympäri että onko treeni-ilta tulossa vai menossa. Mikään ei saa tulla tielle ja kilpailemaan tämän kanssa...

Kliinisten kokemusten mukaan O'Toole'n pakonomainen tarve lukea ja etsiä sääntöjä ja säännönmukaisuuksia sosiaalisessa elämässä on huomattavasti yleisempää autistisilla tytöillä kuin pojilla. Autismikirjon pojat eivät aina välitä, onko heillä ystäviä vai ei. Joissakin diagnostisissa ohjeissa itse asiassa mainitaan erityisesti välinpitämättömyys sosiaalista kanssakäymistä kohtaan. Autismikirjon tytöillä näyttää kuitenkin olevan paljon suurempi tarve tuntea yhteyttä toisiin ihmisiin.

Muutettuamme aloitin peruskoulun 3. luokan isommassa koulussa. En itse osoittanut minkäänlaista kiinnostusta muihin oppilaisiin tutustumiseen. Ainoan ystäväni sain sitä kautta että tyttö tuli esittelemään itsensä ja pyysi kaveriksi. Nyt aikuisena monet joilla on kavereita, eivät sinkuksi tultuaan halua sitä kumppania kai niin vimmaisesti kuin minä olen halunnut. Kaiketi minulla on tarve yhteyteen, mutta mieluummin yhteen ainoaan. (Joskaan en aio enää koskaan suostua tai tyytyä siihen että on vaan se kumppani, eikä sitten ketään muuta.)

""Liian" on yleinen sana autismikirjon naisia kuvatessa. Liian paljon, liian voimakas, liian herkkä, liian sitä, liian tätä", sanoo O'Toole.

Todellakin. Netissä varsinkin on jäkättäjiä riittänyt. Olen kirjoittanut liian pitkiä juttuja, "ei jaksa lukea". Näin foorumilla kirjoitelmani ovat kyllä lyhentyneet. Mutta yhä paukkuu äimistelijöitä parkumaan siitä että olen eräällä taholla kirjoittanut useita satoja blogeja. Kai niitä nyt perkele kertyy kun toistakymmentä vuotta kirjoittaa! Kirjoittaminen on se minkä osaan parhaiten, ja ärsyttää kun sitä pitää tulla morkkaamaan, tavalla tai toisella.

https://autismiliitto.fi/materiaalia/autismi-lehti/autismi-ilmenee-tytoilla-eri-tavalla/
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 13, 2023, 08:10:46
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 14:43:00

Mutta jos sanoisin että ajoittain epäilen tai pelkään kiintyväni enemmän paikkoihin kuin ihmisiin, sitten varmaan jo silmät pyörii kuulijan päässä. Oikeasti noin tuskin on tärkeissä ihmissuhteissa. Mutta jos minun pitäisi valita hyvänpäivän tutun tapaamisen ja suunnittelemani luontoretken välillä, niin retki voittaa.

Lisäksi minulla ei ole kovin usein unelmia "miehen kainaloon käpertymisestä", vaan unelmoin innoittuneista keskusteluista. Fyysinen läheisyys ei ole ykkösprioriteettini, vaan henkinen yhteys.

Jos tämä tekee autistiksi, niin sitten minäkin varmaan olen  ???
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 13, 2023, 08:33:57
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 13, 2023, 08:10:46
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 09, 2023, 14:43:00

Mutta jos sanoisin että ajoittain epäilen tai pelkään kiintyväni enemmän paikkoihin kuin ihmisiin, sitten varmaan jo silmät pyörii kuulijan päässä. Oikeasti noin tuskin on tärkeissä ihmissuhteissa. Mutta jos minun pitäisi valita hyvänpäivän tutun tapaamisen ja suunnittelemani luontoretken välillä, niin retki voittaa.

Lisäksi minulla ei ole kovin usein unelmia "miehen kainaloon käpertymisestä", vaan unelmoin innoittuneista keskusteluista. Fyysinen läheisyys ei ole ykkösprioriteettini, vaan henkinen yhteys.

Jos tämä tekee autistiksi, niin sitten minäkin varmaan olen  ???

Sama täällä. Erittäin usein valitsen mitä hyvänsä mieluummin kuin hyvänpäivän tutun tapaamisen, siivouskin on listalla ensin.

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hippi - marraskuu 13, 2023, 09:25:50
^
Liityn jonon jatkoksi.

Minä olen aina ihmetellyt, mitä vikaa on kotona viihtymisessä ja siinä, että ei tuulispäänä ole menossa jos vaikka mihin tyhjänpäiväiseen kissanristiäisiin tai illanistujaisiin. Tämä nyt hipaisee kai sitä introaihettakin, että ihminen voi viihtyä itsekseen omissa oloissaan puuhastellessaan vallan mainiosti.

En minä ainakaan koe olevani millään lailla poikkeava (neuro tai muuten), vaikka aikanaan itkin monta kertaa uudessa kodissani muuton jälkeen sitä, että se ei tuntunut kodilta. Ikävöin entistä kotiani. Näin siitä huolimatta, että uusi oli enemmän oma koti kuin edellinen, joka oli vuokra-asunto, jossa olin 12 vuotta asunut. Vasta noin puolen vuoden päästä, kun keskimmäiseni syntyi, asunto muuttui kodiksi. Lähinnä kai siksi, että tunteeni suuntautui luonnollisesti uuteen tulokkaaseen.

En pidä itseäni esimerkiksi autistina, vaikka kaivamalla löytyy piirteitä, joita sanotaan autistilla olevan. Esimerkiksi elämän ja mielenrauhan rakentuminen rutiinien ja aikataulujen päälle. Minusta on helppo elää niin, että samat asiat toistuvat samanlaisena, niin niihin ei tarvitse haaskata ajatteluenergiaa ja ne voi tehdä selkäytimellä aina samalla tavalla ja useimmiten samaan aikaankin.

Välttämättähän tuo ei ole hyvä asia, sillä joskus toimintosarja menee jostain syystä rikki, niin silloin voi joskus joku vaihe unohtua. Arkisena esimerkkinä ulos lähteminen aamulla, jossa tietyssä järjestyksessä hankkiudun kotivaatteista ulkovaatteisiin ja poistun ovesta kaikki tarvittavat mukanani. Jos toimintosarjan keskelle tulee mikä tahansa poikkeama, jotain unohdan ottaa mukaan, ellen tietoisesti erikseen tarkista. Pahimmassa tapauksessa unohdin kerran repun, jolloin olin myös lukinnut itseni ulos. Onneksi tuon tapauksen jälkeen olen oppinut varmistamaan erikseen vielä repun tai jos lähden ilman reppua, niin avainten mukana olon.

En siedä myöskään yllätyksiä. Useimmat kai ilahtuvat lahjoista tai jonkun tutun ilmestymisestä ovelle. Minä en. En osaa yllättyä iloisesti. En tiedä mistä tuo on saanut alkunsa, mutta en halua lahjoja, etten tuota pettymystä sen antajalle. Olen tuon tytöilleni kertonut ja he eivät odota iloisia kiljahteluja, jos tuovat tuoretta pullaa maistiaiseksi. Onhan se mukavaa, totta kai, mutta ei se minusta näy.  :-[

Sen sijaan jotkut muut tunteet näkyvät minusta tahtomattani liiankin paljon, etenkin pitkästyneisyys ja ärtymys, mutta erityisesti liikutus ja suru toisten surun näkemisestä.

Kaikelle tuolle, joka nyt oli vain pieni poiminta yhden ihmisen piirteistä, en oikeastaan laita kuin yhden otsikon: "minä". Koen sen myös mahtuvan normaalin vaiheluihin ilman mitään muuta otsikkoa tai leimaa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 13, 2023, 10:31:49
En osaa sanoa kuinka kiintynyt olen nimenomaan paikkaan jossa asun. Lähinnä pelkään että jos muuttaisin, siellä ei olisikaan niitä "herkkuja" mitä tämä nykyinen mestani minulle tarjoaa. Kuten nyt vaikka uimarannan kävelymatkan päässä. Sen takiahan olenkin voinut tehdä näitä märkäpukuvesijuoksuja, joissa laitan avaimen kaulaan ja muovisandaalit jalkaan. Kävelen rannalle, juoksen pisteestä A pisteeseen B, ja palaan kävellen kotiin eri suunnalta kuin mistä lähdin. Näin ei tarvitse pyöriä ympyrää siellä järvellä, eikä pelätä että kamat viedään rannalta sillä aikaa kun on itse kaukana ulapalla.

Ne on ne yhdet tietyt paikat joissa tykkään tai tykkäsin käydä, jotka koen itselleni rakkaiksi. Pariin sentään pääsen omatoimisestikin, mutta joitakin on joihin en ole päässyt sen koommin kun sinkuksi jäin. Joskus mietityttää että senkö takia vain sen kumppanin haluan että pääsisin niihin parhaisiin paikkoihin. Mutta jos se näin helppoa olisi, niin kai sitä olisi jo jonkun kanssa kimpassa. Asiaa mutkistaa se että haluan ihan oikeasti ja aidosti tykätä miehestä, ja haluan että hänkin tykkää paikoista joista minä tykkään, eikä niin että lähtee vain hampaat irvessä kuskaamaan minua sinne minne ei itse halua. Mies jota tapailin 2 v sitten sanoi ettei häntä oikeastaan kiinnosta rannat (tai kai oikein yhtään mikään missä käytiin), mutta hän tykkää olla seurana. Minähän en siis häntä pakottanut mihinkään, hän itse usutti että keksi meille tekemistä.

No se siitä. Tässä juuri somessa kuulin juttua että autisteilla on ilmevajetta. Ja kas kummaa, kaiken muun kiusaamisen ohessahan minua yläasteella kiusattiin siitä että olen ilmeetön. Ilmeisesti olisi pitänyt vääntää naama mutkalle aina kun kiusattiin. Sitäkö ne kusipäät odottivat? Muutenkin olen kokenut elämäni varrella että jotenkin keinotekoisesti välillä joudun jotain ihme ilmeitä kasvoilleni luomaan. Väitän silti että kyllä minulla tunteita on, mutta kaippa ne ei sitten niin herkästi vaan näy päällepäin. Mielestäni naama peruslukemilla en näytä vihaiselta kuten jotkut ihmiset. Mutta ilmeisesti jotenkin poissaolevalta, koska tästä yksi nainen kerran huomautti että bussipysäkillä olen sen näköinen kuin olisin muissa maailmoissa.

***

Varmaan moni inhoaa neuropoikkeavuudesta lässyttäviä sen vuoksi että "yrität siinä olla jotenkin erikoinen ja erityinen". Eli siis tätä iänikuista vanhan kansan mentaliteettia että ei saa millään tavalla erottua muista, näkyä ja kuulua, ei luulla mitään itsestään. Uskokaa pois, kyllä minua kotona kasvatettiin että ei saa luulla. Mutta sitten kun koko elämänsä ajan tuntee jotain ihme kitkaa ja hankausta milloin missäkin asiassa, aina saa tuntea olevansa erilainen kuin muut ja erillinen muista, niin kyllähän sille jonkin syyn haluaa. Tottakai tullaan kärkkäästi tuputtamaan että olet vain hankala, uppiniskainen ihminen. Kun yrittäisit enemmän, niin osaisit kyllä olla normaali ja tavallinen.

Tuo yrittäminen vaan syö niin valtavasti energiaa, että mieluummin luovuttaa. Ollaan sitten saatana vaikka OUTO, ihan sama.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 13, 2023, 10:54:02
Jos ihmisellä on joku omasta mielestään harvinainen ominaisuus, joka aiheuttaa rajoitteita ja ongelmia, sen kertomiseen ei ole mitään selkeästi parasta konstia, jos vastapuoli ei sitä halua yrittää ymmärtää.

Jos piiloutuu kirjainyhdistelmän taakse, se voidaan tulkita liioitteluksi tai erikoisuuden tavoitteluksi eikä se useinkaan täysin vastaa omaa kokemusta olotilasta.

Jos salaa ongelman, se saattaa olla erittäin kuormittavaa.

Jos yrittää kertoa siitä mahdollisimman rehellisesti ja yksityiskohtaisesti, vastuu siirtyy kuulijalle, joka voi kieltää toisen kokemuksen.

Monesti myös oma käsitys olotilansa harvinaisuudesta on liioiteltu.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 13, 2023, 11:37:42
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 13, 2023, 10:54:02
Jos ihmisellä on joku omasta mielestään harvinainen ominaisuus, joka aiheuttaa rajoitteita ja ongelmia, sen kertomiseen ei ole mitään selkeästi parasta konstia, jos vastapuoli ei sitä halua yrittää ymmärtää.

Jos piiloutuu kirjainyhdistelmän taakse, se voidaan tulkita liioitteluksi tai erikoisuuden tavoitteluksi eikä se useinkaan täysin vastaa omaa kokemusta olotilasta.

Jos salaa ongelman, se saattaa olla erittäin kuormittavaa.

Jos yrittää kertoa siitä mahdollisimman rehellisesti ja yksityiskohtaisesti, vastuu siirtyy kuulijalle, joka voi kieltää toisen kokemuksen.

Monesti myös oma käsitys olotilansa harvinaisuudesta on liioiteltu.

Taisinkin ketjussa jo mainita että neuropoikkeavuudet ovat Suomessa niin yleisiä, että ei siinä mitään harvinaista ole. Jos en maininnut, niin mainitsen nyt. Vai minkäköhän takia muutoin minullekin olisi näitä ADHD-tuttavia kertynyt heti kun vaan asioista on tullut puhetta... Eli ehkäpä ihmiset kärsivät aivojensa takia useimmiten hiljaa. Sitten jokainen luulee että on hyvinkin poikkeava.

ADHD toisaalta on surullisen kuuluisa siitä että kun sen omaavat pojat ovat semmoisia kuin ovat, niin oletusarvona on että ihan normaalien penskojen huono käytös pyritään selittämään tällä ominaisuudella. Meinasi minultakin mennä tässä yksi päivä bussissa totaalisesti hermo kun joku pikkupoika huusi kuin syötävä, eikä minkään järjellisen syyn takia. Itseasiassa minusta tuntui että pillahdan kohta itkuun, kun tuli niin paha olla sen perkeleellisen metelin takia. Onkohan yhdelläkään vanhemmalla koskaan havaittu kuulonalenema lapsensa mekastamisen takia? Olen kuullut (lukenut) Asperger-naisesta joka joutui muuttamaan erilleen perheestään, koska hänen ADHD-lapsensa kävi liikaa hänen hermoilleen. Ei tietystikään tarvitse olla assi saadakseen tarpeekseen mölinästä, mutta kuinka moni normaali nainen päätyisi noin radikaaliin ratkaisuun...? Minulle tuo saattaisi tapahtua. En kestä kovia enkä rumia ääniä, en sitten niin yhtään. Aloin miettimään että pahimmassa tapauksessa olisin varmaan antanut lapseni adoptioon, kun en olisi kestänyt olla tämän kanssa. Ajatukseni olisi ollut tuossakin tapauksessa että ehkä se on lapsellekin parasta niin. Ei kukaan tarvitse äitiä joka saattaa kilahtaa jonkin ihan normaalin, elämään "kuuluvan" asian takia.

Ihmettelen vain että miten ylipäätään on päässyt kehittymään lapsille taipumus huutaa kuin hyeena, koska luulisi että moisen mölyapinan olisi peto popsinut ja jää ne geenit eteenpäin sälyttämättä.

Enkä nyt tosiaankaan puhu mistään kivusta ja särystä itkemisestä, vaan siitä että ipanaa vaan vituttaa ja huutaa niin kovaa kuin pystyy, että takuulla tulee asia selväksi. Tällä viimeisimmällä kirkujalla oli vielä kaksi sisarustakin, isompi ja pienempi (vauva).
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 13, 2023, 11:45:59
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 13, 2023, 10:31:49

Varmaan moni inhoaa neuropoikkeavuudesta lässyttäviä sen vuoksi että "yrität siinä olla jotenkin erikoinen ja erityinen". Eli siis tätä iänikuista vanhan kansan mentaliteettia että ei saa millään tavalla erottua muista, näkyä ja kuulua, ei luulla mitään itsestään. Uskokaa pois, kyllä minua kotona kasvatettiin että ei saa luulla. Mutta sitten kun koko elämänsä ajan tuntee jotain ihme kitkaa ja hankausta milloin missäkin asiassa, aina saa tuntea olevansa erilainen kuin muut ja erillinen muista, niin kyllähän sille jonkin syyn haluaa. Tottakai tullaan kärkkäästi tuputtamaan että olet vain hankala, uppiniskainen ihminen. Kun yrittäisit enemmän, niin osaisit kyllä olla normaali ja tavallinen.

Tuo yrittäminen vaan syö niin valtavasti energiaa, että mieluummin luovuttaa. Ollaan sitten saatana vaikka OUTO, ihan sama.

Koen aika monen asian samalla tavalla kuin sinä, mutta omalla kohdallani olen tulkinnut sen johtuvan enimmäkseen joko introverttiudesta tai nykyisimmin ehkä enemmän aistitiedon käsittelyn herkyydestä (populistisesti erityisherkkyydestä). Olen huomannut, ettei näistä kannata kovin paljon ääneen puhua, varsinkaan mistään erityisherkkyydestä. Se jostain syystä ärsyttää ihmisiä. Joka tapauksessa, on monia erilaisia raameja, joilla voi selittää mainitsemiasi ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä. Sinä kun niin vahvasti selität omiasi autistisuuden näkökulmasta, olen joskus miettinyt, että olisinkohan minäkin sitten autisti. En kuitenkaan osaa uskoa siihen.

Aika moni ihminen saattaa tuntea itensä omituiseksi, ja esimerkiksi (jo "pelkkä") introverttius voi tehdä sitä jo paljon. Introvertit tarkkailevat ja pohtivat, ja jos n. 70% ihmisitä on ekstroja, helposti jo pelkkä introus saa aikaan olon, jossa tuntee itsensä oudoksi. Sitä lisää vielä se, että introt harvoin löytävät toisaan ystäviksi, jolloin introlla ei välttämättä ole kuin ekstroja enimmäkseen ystävinä ja ehkä jopa perheenjäseninä.

Minua ei ärsytä se, että ajattelet olevasi autisti. Sehän voi pitää paikkansa. Voi kuitenkin olla, ettet ole aivan niin omituinen, kuin kuvitelet olevasi.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 13, 2023, 12:54:00
Vahvin puolto omasta mielestäni autismin puolesta on se motorinen kömpelyys, mainittu ilmeettömyys, kasvosokeus ja sukurasite. Varmasti lienen erityisherkkäkin, mutta termi ärsyttää niin etten kovin usein pohdi sitä.

Itseasiassa ärsyyntymistaipumuskin vittaa autismiin. Netissä asseiksi ilmoittautuneet ovat olleet varsin kiukkuista väkeä.

Mutta tuli tässä rokoteaikaa tilatessa mieleen että on yksi asia missä en usko olevani poikkeava. Suurin syy miksi aloin ottamaan koronarokotteita on se, että ajattelin että tuskinpa niin erikoinen olen että juuri minulle napsahtaisi jotain tosi hurjia sivuvaikutuksia. Enkä ole ollut.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 13, 2023, 21:28:47
Minkälaiset mahdollisuudet sulla ois Norma hakeutua neuropsykiatrisiin tutkimuksiin? Ja haluaisitko saada tohon jotakin ulkopuolista arviota?
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 09:19:27
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - marraskuu 13, 2023, 21:28:47
Minkälaiset mahdollisuudet sulla ois Norma hakeutua neuropsykiatrisiin tutkimuksiin? Ja haluaisitko saada tohon jotakin ulkopuolista arviota?

Tämäkin tullut turinoitua useampaan kertaan, mutta en tiedä onko nykyisen foorumin väki näitä lukenut. Jos alkaa tuntumaan tutulta, niin skipattakoon.

Oli muistaakseni 2006 kun olin mielenterveystoimistossa tapaamallani psykiatrille sanonut että mitäpäs jos olisinkin Asperger-piirteinen (tämä mahdollisuus oli juolahtanut mieleen kun rva Pönni mainitsi Näkökulmalla että muistutan häntä, samaan aikaan siinä oli yksi miespuolinenkin oletettavasti assi, ja huomasin että ihan samanlainen jääräpäinen kiukuttelija taisin olla kuin edelliset kaksi). Psykiatri (joku slaavi) innostui asiasta ja kirjoitti lähetteen lähimmän yliopistollisen sairaalan neuropsykologian polille.

Sinne sitten menin ja olin tuskin kynnyksen yli päässyt, kun lääkäri päräytti että papereidesi perusteella (masennuspaperit) et voi olla assi. Olin haavi auki ja ihmettelin että "entäs tämä kasvosokeus?" Johon hän sitten tokaisi että "sehän on ihan normaalia". Siinä oli joku toinenkin nainen läsnä, en muista mikä hänen tittelinsä oli. Pari tuntia keskusteltiin ja jossain vaiheessa lääkäri alkoi peruuttamaan että voin ollakin assi, mutta "sitä ei pysty tutkimaan kun masennus on hoitamatta". Jäin käsitykseen että tulee useampia aikoja lisää, jolloin asiaa tutkitaan.

Seuraavalla ajalla tapasin sitten jonkun naisen (en muista oliko tämä se toinen tuossa edellisessä tapaamisessa läsnäollut, vai joku kolmas), jonka kanssa minun piti alkaa täyttämään monisivuista lomaketta jossa kyseltiin kaikenlaista. Todella moni kysymyksistä liittyi ruokaan. Ihmettelin asiaa ja rehvastelin että ei minulla ole mitään ongelmia ruoan kanssa. Jäi kertomatta ne perunajutut, tai ylipäätään sellainen että jotkut ruoat ovat minusta vastenmielisiä, ja että yläasteella olin anorektinen sen vuoksi että inhosin niin montaa eri ruokaa mitä syötettiin niin koulussa kuin kotona. Vasta jälkikäteen olen jostain lukenut että neuropoikkeavilla on hankaluuksia ruokien kanssa. Onpahan taas yksi aistiherkkyyden lajike siis. En muista että ääni- ja hajuherkkyyksiäni olisi käsitelty lomakkeen kanssa millään tavalla. Ilmeisesti siis missasin ihan olennaisia asioita niissä lomakesulkeisissa, kun sain sellaisen ylimielisyyskohtauksen (joka mielestäni on kyllä joskus asseilla hyvinkin tyypillinen, oli ainakin isälläni, ja hänestä minulla oli ollut assiepäily jo aikoja ennen omaa itseäni).

Kysyttiin että muistuttaako jokin minusta ihmisääniä. Asuin siihen aikaan talossa jossa hissi piti jos vaikka jonkinmoista vaikertavaa ääntä, joten sanoin että joo, hississä kuulostaa siltä kuin ihmiset valittaisivat. Taisi olla tuo tilanne myös ensimmäinen (ja viimeinen) kerta kun missään päin terveyden- tai sairaudenhoitoa mainitsin että uskon reinkarnaatioon. En kylläkään alkanut selostamaan mistään spontaaneista regressioistani yhtään mitään, tai en ainakaan muista niin tehneeni.

Enempää aikoja sille polille ei sitten tullutkaan, mitä ihmettelin. Meni ehkä puoli vuotta, ja sitten sain lääkärinlausunnon siltä psykiatrilta jonka olin yhden ainoan kerran tavannut, ja hän oli kirjoittanut minulle diagnoosiksi psykoottispiirteinen persoonallisuushäiriö.

Tästä kun olen netissä maininnut, joku kerran sanoi että ne ihmiset joilla hän tietää em. diagnoosin olevan, ovat kokeneet että se on oikea. Minä en niinkään. Olin loukkaantunut ja pettynyt. Jos minulla on todella omituinen olo, niin sitten tietysti mietin että onko tämä nyt sitten merkki siitä että olen tuollainen hirvitys kuin tuo diagnoosi minun sanoo olevan. Mutta mielestäni kaikkea minusta ei selitetä kyllä millään persoonallisuudella, ei sitten niin millään.

Muutenkin diagnooseja nakellaan ihan miten sattuu. Kun työpaikkakiusaamista jo kahta tai kolmatta kertaa koettuani kiukuttelin mielenterveystoimistossa että "jos vielä kiusataan, en tiedä mitä teen ja kenelle", sain sillä kertaa diagnoosin epävakaa persoonallisuushäiriö. Mutta tällainen diagnoosihan on pysyvä - vaan kas kummaa minun papereissani se on ollut sen yhden ainoan käynnin kerran ja verran, ja sen koommin en sitä ole nähnyt... En varsinkaan missään lääkärinlausunnoissa. Illmeisesti jatkossa minusta ei saanutkaan sellaista vaikutelmaa kuin epävakaasta persoonallisuudesta saisi. Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö papereissani on pysynyt, ja sen kyllä hyväksyn ja uskonkin että pitää paikkansa. En tiedä mistä tuo sekaisuus koostuu, mutta epäilen että ainakin aikoinaan vaikka jostain vaativasta ja eristäytyvästä. Eikä se vaativa ole miksikään muuttunut, välillä tuntuu jopa pahentuneen.

Lisäksi kun pitkän liittoni päätyttyä 2010 hakeuduin äärimmilleen ahdistuneena hoitoon, minulle mätkäistiin papereihin että "sopeutumishäiriö". Olin kaksi viikkoa ollut täysin yksin, ei ollut edes nettiä missä purkaa pahaa oloaan (tai kenties saada olonsa vieläkin pahemmaksi, riippuen siitä kuka ja miten vastaa somessa), meinasin seota tykkänään, ja sitten minun olisi pitänyt kyetä siinä ajassa sopeutumaan siihen että lähes 13 v kestänyt liitto loppuu (minun silmissäni) yhtäkkiä yllättäen...

Että kyllä diagnooseilla voi näin taviksen näkökulmasta toisinaan vaikka pyyhkiä perseensä.

Assimaisen jääräpäisesti kuitenkin olen sitä mieltä että olen assi. Mutta en lähde diagnoosia tavoittelemaan, koska ei sillä mitään todellista merkitystä olisi. En tiedä miten tilannetta vertaisi... Lähinnä tulee mieleen skenaario että on epäselvää että onko joku sinulle sukua vai ei, mutta se potentiaalinen sukulainen ei suostu antamaan DNA-näytettä. Jos ei ole lähisukulaisesta kyse, niin onko sillä sitten oikeasti merkitystä? Mitä saavuttaisin diagnoosilla? Vain sen että minulle ei enää intettäisi vastaan kun kerron hahmottaneeni että olen neuropoikkeava. Ja vaikka mimmoiset pumaskat löisin pöytään, niin ei se kumminkaan kaikkia vakuuttaisi, tai sitten katsoisivat vaan että pyrin olemaan jotenkin erikoinen ja erilainen. Itse koen että en pyri, vaan en mahda sille mitään että olen, ja haluaisin ettei minua vihata ja inhota sen takia.

Mutta sitten taas toisaalta en voi olla varma että se on nimenomaan vihaa, mitä minua kohtaan tunnetaan. Mistä sen tietää mitä ihmisten päissä liikkuu?
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - marraskuu 14, 2023, 10:12:27
^
Ei tuossa taida kovin suurta poikkeamaa olla mihinkään suuntaan- hyvinhän tuon osasit kertoa.

Ainoa häiritsevä asia on ehkä se, että olet jäänyt jaanaamaan noita asioita, joka sekin lienee eräänlainen häiriötilanne.

Näin äkkipäätä voisi väittää, että jokaisella on jonkinlaista häiriötä persoonassaan.  Jääräpäisenä haluaisit kuitenkin jonkin yksinkertaisen selityksen, kuten sen autismin ( oireyhtymän tai jotain mikä selittäisi ja johon tavallaan voisi aina palata selityksenä omaan selittämättömään elämäänsä.

No voithan itse turvautua omaan päätelmääsi, ei siinä mitään, sen voi tehdä ilman auktoriteetin lausuntoakin.
Silloin vain voi sopeutua siihen ja toimia kuten ennenkin ihmetellen joskus itseään, mutta ei tuomiten ja kielteisesti. Jos kokee sen rajoittavan elämäänsä se voi olla hankalampaa, eikä sitä siten liene tarpeellista ajatella,


Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 10:23:40
Kun Pönni sanoi että olen hänelle kuin sisko, hoksasin ongelmani foorumikirjoittelussa. Aivan kuten hän, ymmärsin välillä muiden ihmisten kommentteja tasan päinvastoin kuin oli tarkoitettu. Tapasin siis kilahdella milloin mistäkin.

Huomattuani tuon olen yrittänyt hillitä itseäni. Nykyään jopa poistan kiukkuisimpia kommenttejani ennen kuin edes lähetän niitä. Tai otan hatkat jos en jaksa veivata jostain aiheesta.

Olen netissä oppinut esittämään normaalimpaa kuin olen, ja jotkut uskovat etten ole epänormaali. Onko sillä sitten oikeastaan väliä, en tiedä. Ehkä normaaliuteen kuuluu myös epänormaaliuden sieto muissa ihmisissä. Kaksi assia yhdessä ei todellakaan ole mikään empatian huipentuma. Voi olla että epänormaali pärjää paremmin normaalin kanssa, jos ei ole liian epänormaali.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - marraskuu 14, 2023, 10:39:55
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 10:23:40
Kun Pönni sanoi että olen hänelle kuin sisko, hoksasin ongelmani foorumikirjoittelussa. Aivan kuten hän, ymmärsin välillä muiden ihmisten kommentteja tasan päinvastoin kuin oli tarkoitettu. Tapasin siis kilahdella milloin mistäkin.

Huomattuani tuon olen yrittänyt hillitä itseäni. Nykyään jopa poistan kiukkuisimpia kommenttejani ennen kuin edes lähetän niitä. Tai otan hatkat jos en jaksa veivata jostain aiheesta.

Olen netissä oppinut esittämään normaalimpaa kuin olen, ja jotkut uskovat etten ole epänormaali. Onko sillä sitten oikeastaan väliä, en tiedä. Ehkä normaaliuteen kuuluu myös epänormaaliuden sieto muissa ihmisissä. Kaksi assia yhdessä ei todellakaan ole mikään empatian huipentuma. Voi olla että epänormaali pärjää paremmin normaalin kanssa, jos ei ole liian epänormaali.

Normaaliuden määrittely lienee melko vaikeaa. Onko Orpo esimerkiksi normaali tai Sanna -jokaisella on ongelmansa, vaikka ongelmat ovatkin erilaisia.

Heillä on myös rajoitteensa ja usein kokevat olevansa kohtuuttomien odotusten edessä voimattomia. Nuo eivät siltä hylkäisi omaa paikkaansa ja tavoitteitansa.
Ihmisillä on periaatteessa samat ongelmat kaikilla riittämättömyyden tunteen ja tavoitteiden asettelun kanssa, onnellinen tai edes tyytyväinen pitäisi olla, mutta elämä ja elämäntilanteen voivat estää sen.

Ainakaan ei kannattaisi kilpailla siitä onko huonompi, tai tarpeeksi huono, kuin muut.  Syntisillä on usein tapana "kilpailla siitäkin, kuka on nöyrin herran edessä.  Eli syntisistä syntisin.

Liiallinen varmuus, tai neuroottinen epävarmuus ovat molemmat melko turhia, parempi vain olla niin -kuin on ja korkeitaan ihmetellä maailman menoa ja "itseään" jos siltä tuntuu.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 11:09:53
Juutalaisilla on joku sanonta, että jos on liian nöyrä, sitten on jo ylpeä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 14, 2023, 12:01:39
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 10:23:40
Kun Pönni sanoi että olen hänelle kuin sisko, hoksasin ongelmani foorumikirjoittelussa. Aivan kuten hän, ymmärsin välillä muiden ihmisten kommentteja tasan päinvastoin kuin oli tarkoitettu.

Minusta ymmärrät keskivertoihmistä paremmin toisten kommentteja. Osaat jopa  lukea rivien välistä, mitä toinen ajaa takaa ja mikä on sarkasmia tai muuta huumoria ja mikä tosissaan kirjoitettua. Enemmän täällä muitten kanssa tulee informaatiokatkoja.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 14, 2023, 12:21:25
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 13, 2023, 12:54:00
Vahvin puolto omasta mielestäni autismin puolesta on se motorinen kömpelyys, mainittu ilmeettömyys, kasvosokeus ja sukurasite. Varmasti lienen erityisherkkäkin, mutta termi ärsyttää niin etten kovin usein pohdi sitä.

Itseasiassa ärsyyntymistaipumuskin vittaa autismiin. Netissä asseiksi ilmoittautuneet ovat olleet varsin kiukkuista väkeä.

Mutta tuli tässä rokoteaikaa tilatessa mieleen että on yksi asia missä en usko olevani poikkeava. Suurin syy miksi aloin ottamaan koronarokotteita on se, että ajattelin että tuskinpa niin erikoinen olen että juuri minulle napsahtaisi jotain tosi hurjia sivuvaikutuksia. Enkä ole ollut.

Kirjoitin seuraavan kommentin jo aiemmin, mutta jätin julkaisematta, koska täällä on useampaan otteseen vihjattu, että toisten analysointi ei ole hyvän maun mukaista... Mutta koska Socrukin oli ketjun viimeisimmässä kommentissa tehnyt saman suuntaisia huomioita, niin laitan tämän kommentin nyt tuolta luonnoslaatikosta vielä tänne:

^ Sinussa ja elämässäsi on varmasti piirteitä, jotka puoltavat sitä, että sinussa voi olla jotain (mahdollisesti neurologisesti) poikkeavaa. Voihan se olla autismikin. Jotenkin vaan tuota diagnoosia vastaan vaikuttaisi olevan se, että annat täällä itsestäsi aika "sosiaalisesti hereillä" olevan kuvan. Tarkoitan sillä eri asiaa, kuin että on sosiaalinen ja hakeutuu ihmisten luokse. Ymmärrykseni autismista on tosin vielä aika vajaa, mutta olen ymmärtänyt, että autistin on vaikeaa ymmärtää erilaisia sosiaalisia vihjeitä ja hienovaraisuuksia.

Vielä lisäys, että itse koen myös omaavani jonkin asteista kasvosokeutta, ja joutuvani sen takia välilä noloihin tilanteisiin.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 13:11:41
Kuitenkin käytännön elämässä koen itseni sosiaalisestikin kömpelöksi. Täytesanojen käyttö kuten kaikesta mahdollisesta kiittely meinaa unohtua. Aikoinaan kun oltiin eksän kanssa vielä yhdessä, hän kuuli loitompaa yhden myyjän kanssa käymäni keskustelun. Kysyin jostain, makkarasta tms. jotain että onko niissä sitä ja tätä. Myyjä vastasi, tuote ei täten miellyttänyt ja sanoin että "emmä sitten ota" ja jatkoin matkaani. Omasta mielestäni hymyilin. Eksä haukkui minut ja sanoi että se myyjä jäi haavi auki. Eli olisi pitänyt kaiketi sanoa ei kiitos.

Jos menen omana itsenäni automaatilla, se on melko Ms. Beania joskus. Joudun vartavasten huomioimaan muille itsestäänselviä asioita. Tietenkin se harmittaa kun en halua olla töykeä, enkä mielestäni olekaan, mutta joskus joutuu pinnistelemään.

Jotkut stand up -koomikot ovat kai hyvinkin ujoja. Kai sitä sitten voi vaikuttaa joltain ihan muualta, kun joutuu panostamaan enemmän kuin muut keskimäärin. Ehkä sosiaalisesti tönkkö ja tollo voi tsempata, jos ei ole ihan idiootti.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 14, 2023, 13:25:56
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 13:11:41
Kuitenkin käytännön elämässä koen itseni sosiaalisestikin kömpelöksi. Täytesanojen käyttö kuten kaikesta mahdollisesta kiittely meinaa unohtua. Aikoinaan kun oltiin eksän kanssa vielä yhdessä, hän kuuli loitompaa yhden myyjän kanssa käymäni keskustelun. Kysyin jostain, makkarasta tms. jotain että onko niissä sitä ja tätä. Myyjä vastasi, tuote ei täten miellyttänyt ja sanoin että "emmä sitten ota" ja jatkoin matkaani. Omasta mielestäni hymyilin. Eksä haukkui minut ja sanoi että se myyjä jäi haavi auki. Eli olisi pitänyt kaiketi sanoa ei kiitos.

Jos menen omana itsenäni automaatilla, se on melko Ms. Beania joskus. Joudun vartavasten huomioimaan muille itsestäänselviä asioita. Tietenkin se harmittaa kun en halua olla töykeä, enkä mielestäni olekaan, mutta joskus joutuu pinnistelemään.

Jotkut stand up -koomikot ovat kai hyvinkin ujoja. Kai sitä sitten voi vaikuttaa joltain ihan muualta, kun joutuu panostamaan enemmän kuin muut keskimäärin. Ehkä sosiaalisesti tönkkö ja tollo voi tsempata, jos ei ole ihan idiootti.

Minusta tuntuu, että välillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä, eikä toimi synkronisesti sen kanssa, mitä ajattelen. Jos olen hermostollisesti ylivirittynyt, annan itsestäni aivan erilaisen kuvan (tai ainakin luulen niin) kuin silloin, kun vireystila on sopiva. Vireystilan ollessa sopiva keho toimii parhaiten yhteen mielen kanssa, ja silloin pystyy antamaan itsestään melko autenttisen kuvan siitä, mitä oikeasti ajatelee tai kokee. Korkea vireystila saa aikaan jonkinlaista tökeryyttä ja tilanteessa epäaidosti läsnäolemista, ja silloin tuntuu, että annan itsestäni ja ajatuksistani väärän kuvan. Eli koen myös itse olevani välillä tökerö ja huono sosiaalisissa tilanteissa, mutta koen sen johtuvan paljolti hermostollisesta ylivirittyneisyydestä, joka minulla luultavasti viriää nopeammin kuin keskivertoihmisellä. Töissä buukkaan kaikki palaverit aamupäivälle, jolloin olo on vielä levollinen, kun taas iltapäivästä ylivirittyneisyys alkaa jo vaivata.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 14, 2023, 19:12:56
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 14, 2023, 12:21:25
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 13, 2023, 12:54:00
Vahvin puolto omasta mielestäni autismin puolesta on se motorinen kömpelyys, mainittu ilmeettömyys, kasvosokeus ja sukurasite. Varmasti lienen erityisherkkäkin, mutta termi ärsyttää niin etten kovin usein pohdi sitä.

Itseasiassa ärsyyntymistaipumuskin vittaa autismiin. Netissä asseiksi ilmoittautuneet ovat olleet varsin kiukkuista väkeä.

Mutta tuli tässä rokoteaikaa tilatessa mieleen että on yksi asia missä en usko olevani poikkeava. Suurin syy miksi aloin ottamaan koronarokotteita on se, että ajattelin että tuskinpa niin erikoinen olen että juuri minulle napsahtaisi jotain tosi hurjia sivuvaikutuksia. Enkä ole ollut.

Kirjoitin seuraavan kommentin jo aiemmin, mutta jätin julkaisematta, koska täällä on useampaan otteseen vihjattu, että toisten analysointi ei ole hyvän maun mukaista... Mutta koska Socrukin oli ketjun viimeisimmässä kommentissa tehnyt saman suuntaisia huomioita, niin laitan tämän kommentin nyt tuolta luonnoslaatikosta vielä tänne:

^ Sinussa ja elämässäsi on varmasti piirteitä, jotka puoltavat sitä, että sinussa voi olla jotain (mahdollisesti neurologisesti) poikkeavaa. Voihan se olla autismikin. Jotenkin vaan tuota diagnoosia vastaan vaikuttaisi olevan se, että annat täällä itsestäsi aika "sosiaalisesti hereillä" olevan kuvan. Tarkoitan sillä eri asiaa, kuin että on sosiaalinen ja hakeutuu ihmisten luokse. Ymmärrykseni autismista on tosin vielä aika vajaa, mutta olen ymmärtänyt, että autistin on vaikeaa ymmärtää erilaisia sosiaalisia vihjeitä ja hienovaraisuuksia.

Vielä lisäys, että itse koen myös omaavani jonkin asteista kasvosokeutta, ja joutuvani sen takia välilä noloihin tilanteisiin.

Olen ollut ymmärtävinäni, että autistin on vaikea ymmärtää nimenomaan ei-verbaalista kieltä, siis eleitä ja ilmeitä. Verbaalisestihan ne muutamat tuntemani autistit tai autistipiirteiset ovat ihan lahjakkaita, ja varsinkin kirjoittaessaan ja lukiessaan kirjoitettua tekstiä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 14, 2023, 20:24:25
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 14, 2023, 19:12:56

Olen ollut ymmärtävinäni, että autistin on vaikea ymmärtää nimenomaan ei-verbaalista kieltä, siis eleitä ja ilmeitä. Verbaalisestihan ne muutamat tuntemani autistit tai autistipiirteiset ovat ihan lahjakkaita, ja varsinkin kirjoittaessaan ja lukiessaan kirjoitettua tekstiä.

Niinhän se taitaa olla. Minulla on ollut mielikuva, että assit eivät ylipäätään välitä hirveästi mistään sosiaalisista kuvioista ja niiden vatvomisista, mutta se on kyllä todellakin pelkkä mielikuva. Toisaalta taas nyt kun mietin, työssäni kohtaan lapsia, joilla on autismin kirjon häiriö, niin heissä on kyllä aika paljon variaatiota ja jotkut voivat olla sosiaalisesti tietyllä tapaa kyllä aika lahjakkaitakin. Kaiken kaikkiaan aika pintapuolisesti tunnen tätä häiriötä, joten paha mennä sanomaan juuta tai jaata.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 15, 2023, 07:19:48
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 14, 2023, 09:19:27
Tämäkin tullut turinoitua useampaan kertaan, mutta en tiedä onko nykyisen foorumin väki näitä lukenut. Jos alkaa tuntumaan tutulta, niin skipattakoon.

Kiitos perusteellisesta vastauksesta. Suurin osa tästä oli minulle uutta tietoa.

Kun kysyin, mielessäni oli, että on kyseenalaista, minkä verran tällaisen yksin pyörittelemisestä tai netissä puimisesta on hyötyä. Ihmiset ovat aika huonoja arvioimaan itseään, ja kun netissä kukaan ei tunne sinua eikä ole kuin toisen käden tietoja mistä kenelläkin, tuskinpa tällä tavalla asiaan saa mitään varsinaista sinettiä.

Kun kerroit taustaa, ymmärrän paremmin, miksi tämä on jäänyt vaivaamaan. Ja sitäkin, miksi et aio hakea diagnoosia.

Erään melko laajan tutkimuksen mukaan 12,5 prosentilla autismikirjon häiriön aikuisista on persoonallisuushäiriö (Hossain ym. 2020 (https://doi.org/10.1016/j.psychres.2020.112922)). Toisen tutkimuksen mukaan kognitiivisesti hyvätasoisista autismikirjon häiriön aikuisista 50 prosentilla täyttyy jonkin persoonallisuushäiriön kriteerit, tavallisimmin kyseessä on joko eristäytynyt -, psykoosipiirteinen - tai vaativa ja estynyt persoonallisuushäiriö (Rinaldi ym. 2021 (https://doi.org/10.5498/wjp.v11.i12.1366)).
    Poimin nämä tiedot melko tuoreesta artikkelista: Persoonallisuushäiriöt ja autismikirjon häiriö (https://www.kaypahoito.fi/nix03158)

Eivät ne siis sulje toisiaan pois, ja erottelu voi olla joskus vaikeaa.

Mulla on sellainen käsitys, että persoonallisuushäiriödiagnooseja usein asetettais pääasiassa potilaan kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen perusteella. Silloin siis tätä koskevat yhden tai useamman ammattilaisen havainnot ovat ensisijaisia potilaan kertomuksiin tai oirekuvauksiin nähden. Ihanteellista tietysti olisi, että tällaiset diagnoosit perustuvat pitkäaikaiseen tuttavuuteen ja monipuoliseen arviointiin eikä mihinkään nopeisiin arvioihin — mutta en ihmittelisi, jos tällaiseen useinkaan ei olisi aikaa tai resursseja riittävästi.

Autismikirjon häiriötä diagnosoitaessa keskeisiä ovat laaja-alaiset puutteet sosiaalisessa kanssakäymisessä ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa — sekä toisaalta rajoittuneet ja kaavamaiset käytösmallit, kiinnostuksenkohteet ja toiminnot.
    Toihan voi olla tosi moninaista ja näyttää monenlaiselta. Jotain osaa tästä voi tietysti havainnoida suoraankin, mutta monesti diagnoosin tekijälle potilaan kuvailua selkeämpiä ja vakuuttavampia aineistoja ovat muiden ihmisten kuvaukset ja etenkin lapsuuden tai varhaislapsuuden aikaiset konkreettiset jutut, kouluajalta peräisin olevat merkinnät tai vanhempien tai sisarusten kuvaukset tms.
    Kasvosokeus, aistiyliherkkyydet, tic-oireet ja monet muut ominaisuudet usein liitetään ja myös liittyvät autismikirjoon kyllä, mutta ne eivät ole sellaisia tekijöitä, joihin diagnoosit varsinaisesti perustuisivat.
   
Yleensä ensin tehdään oirekartoitus, johon kuuluu kattava haastattelu ja lapsuuden oireiden seulontaa. Jos erilaisten seulontojen perusteella vaikuttaa siltä, että voisi olla kyse autismikirjosta, tehdään kohdenettu oirekartoitus. Siihen kuuluu aika mittava diagnostinen haastattelu sekä potilaalle että vanhemmille jonka läpivieminen vaatii oman koulutuksensa. Lisäksi arviointiin kuuluu havannointi jossa voidaan käyttää jotakin puolistrukturoitua mentelmää (esim. ADOS-2 (https://www.kaypahoito.fi/nix03171)).
   Neuropsykologisessa tutkimuksessa, jota ei aina tehdä varsinkaan aikuisille, arvioidaan tiedonkäsittelyä. Neuropsykologiseen kuntoutukseen ja muihin kuntoutuksiin pääseminen sekä varsinkin Kelan tai vakuutusyhtiöiden näistä maksamat korvaukset kuitenkin usein edellyttävät että tällainen neuropsykologinen tiedonkäsittelyä koskeva tutkimus on tehty.
   Loppuvaiheessa psykiatri vetää eri tutkimusten tuloksia yhteen ja arvioi sitä, riittääkö niiden antama näyttö diagnoosin asettamiseen.

Yleisesti ottaen on tosi mukava nähdä, että tällaisia juttuja pohditaan täällä näin avoimessa ja hyvässä hengessä :)

Mulla on sellainen oma fiiwis näistä, että periaatteessa on monesti aika hyvä suhtautua näihin mahdollisimman rennosti. Ihminen on aika erilainen sillioin kun on rento ja rauhallinen, ja mun mielestä voi jopa sanoa että jossain määrin silloin on enemmän oma itsensä.
    Jos tosi paljon miettii ja problematisoi ja ratkoo näitä juttuja, mikä sekin voi olla ihan hyvästä ja joskus tarpeellista, se voi joskus vääristää tilannetta sikäli, että ei oikein edes nouse esiin ne sellaiset konkreettiset omat ydinongelmat joiden ymmärtämisestä ja hyväksymisestä saattais olla eniten hyötyä.

Diagnooseista kun puhutaan, niin niistähän ei ole mitään hyötyä sinänsä, vaan niistä hyöty on joko sitä että se mahdollistaa erilaisia etuuksia tai tukitoimia — ja/tai siinä että se lisää itseymmärrystä.

Mutta itseymmärrystä lisää siinä enemmän sellainen omalla kohdalla tosi täsmällinen ja konkreettinen havainnointi sekä tällaiseen liittyvät uudet oivallukset ja sitä kautta löytyvät uudet arkea ja elämää helpottavat keinot ja opittavat jutut ja se että onnistuu muokkaamaan elämästä sellaista että se toimii itselle paremmin ja sujuu paremmin.

Eikä niinkään se että vain miettii yleisellä tasolla.

Mutta toi on lähinnä mun omaa tulokulmaa eikä yleisen tason faktaa — ja tosiaan on kiva nähdä miten täällä tästä on keskusteltu
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 15, 2023, 07:53:58
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 14, 2023, 19:12:56
Olen ollut ymmärtävinäni, että autistin on vaikea ymmärtää nimenomaan ei-verbaalista kieltä, siis eleitä ja ilmeitä. Verbaalisestihan ne muutamat tuntemani autistit tai autistipiirteiset ovat ihan lahjakkaita, ja varsinkin kirjoittaessaan ja lukiessaan kirjoitettua tekstiä.

Tämä saattaa olla totta.

Autismikirjon häiriö on ilmeisesti edelleen naisilla alidiagnosoitua sen takia, että arviointikriteerit on alun perin laadittu enemmän poikien ja miesten mukaan.

Naisilla ei välttämättä ihan yhtä selkeästi ole kapeita kiinnostuksenkohteita, tai jos on, ne saattavat olla jollain tapaa "yleisesti hyväksytympiä".

Samalla tavalla sosiaalisten taitojen puutteet eivät välttämättä näy naisilla yhtä selvästi. Katsekontaktissa voi olla vähemmän ongelmia, ja muutenkin vuorovaikutustaitojen kohdalla saattaa olla niin, että tytöt/naiset voivat olla tietoisempia siitä, jos heillä on jossakin tällaisessa haasteita tai puutteita, jolloin he saattavat tietoisestikin tällaista opetella. Lukemalla tai havainnoimalla tai kyselemällä tai nykyään varmaan katselemalla videoita.

Tästä mitä varsinaisesti sanoit: Olettaisin että autismipiirteinen ihminen voi olla verbaalisesti jopa lahjakas.

Olen tehnyt tästä sen suuntaisia havaintoja että heillä saattaa olla tosi pitkälle mietittyjä jäsennyksiä ja teorioita erilaisista arkisistakin ilmiöistä — ja myös sanoista ja kielestä. Sillä saattaa pärjätä monessa tilanteessa hyvinkin pitkälle ja se saattaa antaa jopa sellaisen kuvan että on keskimääräistä parempi tällaisessa.
    Mutta tässä saattais olla tyypillistä että lähemmässä tarkastelussa heillä osoittautuu olevan monista jutuista melko omintakeisia käsityksiä jotka saattavat joissain tilanteissa johtaa väärinkäsityksiin tai aiheuttaa sosiaalisen kanssakäymisen ongelmia.

Toisaalta he saattavat olla sosiaalisesti vähän ulalla tai kuormittuneita tai kokea että ihmissuhteet eivät oikein luonnistu tai suju.

Melko tyypillistä on kai sekin, että on vaikeuksia tehdä päätelmiä muiden ihmisten tunteista ja aikeista, noin esimerkiksi. Vaikka niinkin että havainnoi käytöstä ja sanottua tosi tarkasti ja yrittää tehdä siitä päätelmiä, mutta silti se takkuaa tai on vaikeaa, ja voi hyvin olla että käyttäytyy samalla itse jollain tapaa viileästi tai varautuneesti eikä tule ilmaisseeksi kovin selkeästi tai helposti vaikka jotain välittämistä tai hellyyttä tai tämän tyyppistä.

Mun käsitys on ettei se välttämättä sitä tarkoita, etteikö tota kaikkea olis tai etteikö olis kaikenlaisia tunteita niin kuin muillakin ihmisillä. Ehkä he voivat joskus kokea tollasta niin että ikään kuin ei vaan olis sellaisia olosuhteita kovin usein joissa ehtii tavoittaa ne itsestään tai varsinkaan ilmaista ja tuoda esiin käytöksessä niin kuin olis sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen kannalta suotavaa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 15, 2023, 08:11:08
^ Ounastelen, että tuo voisi olla hyvä kuvaus.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 09:27:55
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 14, 2023, 20:24:25
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 14, 2023, 19:12:56

Olen ollut ymmärtävinäni, että autistin on vaikea ymmärtää nimenomaan ei-verbaalista kieltä, siis eleitä ja ilmeitä. Verbaalisestihan ne muutamat tuntemani autistit tai autistipiirteiset ovat ihan lahjakkaita, ja varsinkin kirjoittaessaan ja lukiessaan kirjoitettua tekstiä.

Niinhän se taitaa olla. Minulla on ollut mielikuva, että assit eivät ylipäätään välitä hirveästi mistään sosiaalisista kuvioista ja niiden vatvomisista, mutta se on kyllä todellakin pelkkä mielikuva. Toisaalta taas nyt kun mietin, työssäni kohtaan lapsia, joilla on autismin kirjon häiriö, niin heissä on kyllä aika paljon variaatiota ja jotkut voivat olla sosiaalisesti tietyllä tapaa kyllä aika lahjakkaitakin. Kaiken kaikkiaan aika pintapuolisesti tunnen tätä häiriötä, joten paha mennä sanomaan juuta tai jaata.

Mutta asseilla voi olla erikoisia mielenkiinnon kohteita joiden parissa sitä aikaa hujahtaakin. Mietityttää että onko sen kohteen ihan aina pakko olla niin kamalan erikoinen (reinkarnaatio, Atlantis, Ancient Astronaut -hypoteesi, mustat aukot...) Voihan ihmismieli ja sosiaalinen kanssakäyminen kiehtoa myös. Joku minua autistisempi voisi vaikka haluta löytää selkeitä kaavoja sille miten ihmiset käyttäytyvät - jälleen kerran että "kaaosta" voi hallita. Eihän sitä kyllä voi. Mutta kun omissa aivoissa on liian helposti kaaos, pyritään jotain saamaan järjestykseen. Se vaihtelee, että mitä. Ja itsessäkö, vai oman itsen ulkopuolisissa asioissa.

Ja ilmeisesti ADHD-tapaus pystyy kyllä keskittymään pitkäkin aikoja, kunhan löytää asian mihin hän haluaa keskittyä. Tv-ohjelmassa ADHD-nainen sanoi että voi maalata taulua kuusikin tuntia putkeen, eikä (muistaakseni) edes syö sinä aikana.

Minullakin mielenkiinto johonkin niin rasittavaan touhuun kuin syöminen häipyy kyllä hyvinkin äkkiä, jos on jotain mille en halua minkäänlaisia keskeytyksiä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 15, 2023, 09:38:03
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 09:27:55
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 14, 2023, 20:24:25
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 14, 2023, 19:12:56

Olen ollut ymmärtävinäni, että autistin on vaikea ymmärtää nimenomaan ei-verbaalista kieltä, siis eleitä ja ilmeitä. Verbaalisestihan ne muutamat tuntemani autistit tai autistipiirteiset ovat ihan lahjakkaita, ja varsinkin kirjoittaessaan ja lukiessaan kirjoitettua tekstiä.

Niinhän se taitaa olla. Minulla on ollut mielikuva, että assit eivät ylipäätään välitä hirveästi mistään sosiaalisista kuvioista ja niiden vatvomisista, mutta se on kyllä todellakin pelkkä mielikuva. Toisaalta taas nyt kun mietin, työssäni kohtaan lapsia, joilla on autismin kirjon häiriö, niin heissä on kyllä aika paljon variaatiota ja jotkut voivat olla sosiaalisesti tietyllä tapaa kyllä aika lahjakkaitakin. Kaiken kaikkiaan aika pintapuolisesti tunnen tätä häiriötä, joten paha mennä sanomaan juuta tai jaata.

Mutta asseilla voi olla erikoisia mielenkiinnon kohteita joiden parissa sitä aikaa hujahtaakin. Mietityttää että onko sen kohteen ihan aina pakko olla niin kamalan erikoinen (reinkarnaatio, Atlantis, Ancient Astronaut -hypoteesi, mustat aukot...) Voihan ihmismieli ja sosiaalinen kanssakäyminen kiehtoa myös. Joku minua autistisempi voisi vaikka haluta löytää selkeitä kaavoja sille miten ihmiset käyttäytyvät - jälleen kerran että "kaaosta" voi hallita. Eihän sitä kyllä voi. Mutta kun omissa aivoissa on liian helposti kaaos, pyritään jotain saamaan järjestykseen. Se vaihtelee, että mitä. Ja itsessäkö, vai oman itsen ulkopuolisissa asioissa.

Ja ilmeisesti ADHD-tapaus pystyy kyllä keskittymään pitkäkin aikoja, kunhan löytää asian mihin hän haluaa keskittyä. Tv-ohjelmassa ADHD-nainen sanoi että voi maalata taulua kuusikin tuntia putkeen, eikä (muistaakseni) edes syö sinä aikana.

Minullakin mielenkiinto johonkin niin rasittavaan touhuun kuin syöminen häipyy kyllä hyvinkin äkkiä, jos on jotain mille en halua minkäänlaisia keskeytyksiä.

Tässäkin on varmasti jossain määrin vaikeaa vetää rajaa siihen, mikä on ns. normaali mielenkiinnon määrä ja mikä on sitten jotenkin erikoinen määrä. Jos ajatellaan esimerkiksi ihmistä, joka on persoonaltaan vaikkapa vähemmän ihmisten ilmoilla viihtyvä, ja sanotaan vaikka vielä että perheetön, niin hänellähän riittää aikaa omille mielenkiinnoilleen hyvinkin, ja miksipäs se aika ei niiden mielenkiintojen parissa juuri menisi. Minullakin on pari mielenkiinnonkohdetta, joiden parissa mieluusti vietän aikaa niin paljon kuin sitä riittää, ja koska en ole ihmisten ilmoilla jatkuvasti liehuvaa sorttia, aikaa riittää mielenkiinnoille paremmin, mitä perheen ohella ehtii. Monesti ei ruokakaan kiinnosta, kun pääsee mielekkään tekemisen pariin ja flow valtaa helposti.

Jos taas mietin autismin kirjon lapsia, miten asia heillä on arjessa ilmennyt, niin yksi oppi lukemaan jo kolme-vuotiaana, koska oli niin kiinnostunut kirjaimista. Toisella taas oli aina joku leikkiteema, eikä oikein osannut muuta leikkiä, kuin sitä yhtä leikkiä. Kaikki puheet, piirustukset ja ajatuksetkin tuntuivat liittyvän vain tuohon yhteen teemaan, joka kyllä joidenkin kuukaisien välein saattoi vaihtua. Mutta sitten jos taas mietitään vaikkapa David Bechamia, joka dokumentin mukaan käytti kaiken vapaa-aikansa jalkapalloon jo lapsena. Jos huonon sään takia ei voinut olla takapihalla jalkapallon kanssa, hän piirsi jalkapalloaiheisia kuvia. Mikä siis erottaa intohimoisen tekemisen neuropoikkeavasta tekemisestä? Luultavasti jonkinlainen tekemisen jäykkyys ja muut oheispiirteet, jotka liittyvät kyseiseen oirekuvaan.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 15, 2023, 09:51:36
^

Lisäksi luulen, että Norman mainitsemat aiheet kiehtovat (meitä) kaikkia, joita nyt ylipäätään historia, scifi, dystopiat, jne kiinnostaa. Eli kaikista noista aiheista itsekin olen lueskellut aika laajasti ja katsellut kaiken maailman ohjelmia, mutta en ole ajatellut, että siinä olisi mitään erikoista, kun on löytynyt juttukavereitakin asioita koskien.

Tosin omassa mielessäni nämä mielenkiinnot aiheet jos jotkut liittyvät kyllä ihmismielen salojen mietiskelyyn vahvasti, eli saa mietiskelemään aina lopulta sitäkin, miksi jokin asia on "keksitty", mikä voisi tai ei voisi olla mahdollista noin psykologiselta kannalta, miksi ihmiset esim. dystopia-ajattelussa päätyvät toimimaan kuten tekevät, päätyisivätkö oikeasti, mitkä ovat toisin sanoen ihmismielen kehitysmahdollisuudet ja mihin suuntaan...listahan on loputon.

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 10:10:58
Assinaisillahan on tv-ohjelman mukaan tätä "maskaamista". Ehkä sille ei sitten vaan kertakaikkiaan mitään mahda, että naisena on jotakuinkin pakko oppia sosiaaliseksi vaikka hampaat irvessä. Ja jos se ei tule niin luonnostaan kuin muilla, niin sitten se tulee raskaimman kautta opettelemalla.

En tiedä. Kun nyt olin tässä joitakin vuosia sitten käymässä ekaa kertaa sisarukseni uudella talolla, äitini sanoi minulle etukäteen että kehu nyt sitten sitä taloa. Ja hyvä oli että sanoi, koska ei se olisi minulle mieleen juolahtanut ominpäin. Noh, ehkä olisin jotain yksityiskohtia osannut noteerata että tuo on kiva, ja tuo. Mutta sellaista ylitsevuotavaa kehuvuodatusta minä en oikein osaa, mikä tuntuu olevan naisille ihan default kun liikutaan naisten kesken jossain. Kaikki on niin iih ooh ihanaa, aina. Kyllähän siinä vähän mölliksi itsensä tuntee kun tulee epämukava olo kun ei osaa kiljahdella ilosta ja onnesta, ja muutenkaan olla niin naista että.

Pakkotoiminnoista en osaa kohdallani sanoa. On sitä kaikenlaista räpellystä, kuten esim. silmälasien asennon korjaamista, mutta ei ne kai mitään pakkoliikkeitä sentään ole. Sensijaan ahdistuneena tulee kyllä semmoista että yhtäkkiä joku asia on tehtävä täsmälleen jollain tietyllä tavalla, "tai muuten..." Mutta tuskin tämä nyt mitään neuropoikkeavaa on, tämä juontuu ahdistuksesta. Jonkin verran pystyn sanomaan itselleni että turpa kiinni (aivot), oikein tosissaan pakko-oireinen ei pysty vastustamaan yllykettä tehdä jotain tiettyä asiaa, vaikka kuinka moneen kertaan.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 15, 2023, 10:26:39
Monesti kai autismikirjon häiriössä mielenkiinnonkohteet ja muu toistuva tekeminen on sellaista, että käytöksen tarkoitus on osittain rauhoittaminen. Sitä tehdään sen takia että se rauhoittaa oloa tai tulee selkeämpi mieli tai vähän jotain hallinnan tunnetta, jotain tuttua jne.

Se vaihtelee aika paljon, kuinka paljon siitä on haittaa tai kuinka paljon se sotkee muuta elämää. Jos kiinnostuksen kohde on tosi epätavallinen tai tosi spesifi tai jos se on koko ajan framilla, siitä voi olla enemmän haittaa keskimäärin. Tyypillisesti ne saattaa olla vähän jäykkiä, niin että kiinnostaa joku tietty musiikkigenre ja ei mikään muu tai jonkun tietyn kirjailijan joku kirja ja ei mikään muu. Mutta se kai vaihtelee, eikä ne aina mene ymmärtääkseni edes ihan niin obsessiivisiksi tai haittaa aiheuttaviksi.
     Jos miettii tosi paljon aikatauluja ja aikaa, siinä on aika iso riski että se helposti kasvaa isoksi tai haittaa aiheuttavaksi obsessioksi, kun missä tahansa yhteydessä voi aina viedä huomion siihen, paljonko kello on, moneltako jokin asia tapahtuu jne. Tähän verrattuna se että on kiinnostunut vaihtelevasti tietyistä henkilöistä tai vaikka kartoista on ehkä vähemmän altis aiheuttamaan ongelmia.
     Mutta kyllähän tollasen aika-fokusoinninkin kanssa voi oppia elämään niin että se vähemmän haittaa elämää. Tietoisesti opettelemalla ja sillä että on muuten parempi ja turvallisempi olo ylipäätään elämässä, sillä että on muitakin intressejä enemmän — ja vaikka miten monella eri tavalla.

Kun taannoin puhuin siitä, että mielestäni on usein hyvä suhtautua näihin juttuihin rennosti, tarkoitin muun muassa sitä, että jos rupeaa esimerkiksi oikein kovaa sovittelemaan itseään kaikkeen mikä vain suinkin voi autismikirjoon liittyä, sehän alkaa jo hämärtää niitä havaintoja ja tulkintoja vaikka niitä piirteitä olisi paljonkin. Silloin se ei enää välttämättä nosta esiin itselle uutta tai sellaista mistä voisi olla suurempi hyöty tulla tietoiseksi.

Silti ja toisaalta, onhan sekin yksi mahdollinen erityisintressi olla kiinnostunut vaikka autismista tai muista vastaavista häiriöistä :)
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 15, 2023, 10:28:03
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 10:10:58
Assinaisillahan on tv-ohjelman mukaan tätä "maskaamista". Ehkä sille ei sitten vaan kertakaikkiaan mitään mahda, että naisena on jotakuinkin pakko oppia sosiaaliseksi vaikka hampaat irvessä. Ja jos se ei tule niin luonnostaan kuin muilla, niin sitten se tulee raskaimman kautta opettelemalla.

En tiedä. Kun nyt olin tässä joitakin vuosia sitten käymässä ekaa kertaa sisarukseni uudella talolla, äitini sanoi minulle etukäteen että kehu nyt sitten sitä taloa. Ja hyvä oli että sanoi, koska ei se olisi minulle mieleen juolahtanut ominpäin. Noh, ehkä olisin jotain yksityiskohtia osannut noteerata että tuo on kiva, ja tuo. Mutta sellaista ylitsevuotavaa kehuvuodatusta minä en oikein osaa, mikä tuntuu olevan naisille ihan default kun liikutaan naisten kesken jossain. Kaikki on niin iih ooh ihanaa, aina. Kyllähän siinä vähän mölliksi itsensä tuntee kun tulee epämukava olo kun ei osaa kiljahdella ilosta ja onnesta, ja muutenkaan olla niin naista että.

Pakkotoiminnoista en osaa kohdallani sanoa. On sitä kaikenlaista räpellystä, kuten esim. silmälasien asennon korjaamista, mutta ei ne kai mitään pakkoliikkeitä sentään ole. Sensijaan ahdistuneena tulee kyllä semmoista että yhtäkkiä joku asia on tehtävä täsmälleen jollain tietyllä tavalla, "tai muuten..." Mutta tuskin tämä nyt mitään neuropoikkeavaa on, tämä juontuu ahdistuksesta. Jonkin verran pystyn sanomaan itselleni että turpa kiinni (aivot), oikein tosissaan pakko-oireinen ei pysty vastustamaan yllykettä tehdä jotain tiettyä asiaa, vaikka kuinka moneen kertaan.

Äänekkäin naislauma ei kuitenkaan edusta kaikkia naisia, ja ainakin itsekin olen siinä mielessä melko jöröjukka, että en osaa ihquilla ja ihastella ylitsevuotavasti, ensinnäkään en ole niin "eläväinen", että sellainen toiminta olisi minulle luontevaa, ja toisekseen katteeton ihastelu vie sanoilta merkityksen pois. En tykkää siitäkään, kun minua kehutaan pikkuasioista, tulee sellainen olo, että jos tästäkin asiasta pitää erikseen kehua, niin kuinka onnettomana minua piditkään. Mutta tiedän kyllä, että se on joillekin tapa yrittää saada toinen tuntemaan olonsa hyväksi, mikä on sinällään arvostettavaa eikä siinä mitään, joillekin sellainen on tyypillistä sosiaalista käyttäytymistä.

Mutta joo, monesti Norma kirjoitat naisista homogeenisena laumana, jollaiseen en ainakaan minä koe kuuluvani, ja uskon, että se mielikuva mikä sinulla on naisista, muodostuu jonkun äänekkäimmän ja eläväisenä näkyvimmän lauman mukaan.

Anteeksi vielä, jos kuulostaa, että yritän koko ajan keksiä syitä ja selityksiä, miksi kaikki sinussa onkin aivan normaalia eikä sinulla voisi olla aspergeria tms. Se ei ole tarkoitukseni. Uskon kuitenkin, että ainakin osa asioista, joissa koet olevasi erilainen, voi johtua myös persoonallisuuspiirteistä ja henkilöhistoriasta. Jo niiden kauttakin voi kuulua vähemmistöön. Mutta on hyvin mahdollista, että kohdallasi on kyse muustakin.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 15, 2023, 10:59:34
^

Itsellä vähän samaa juttua, eli näissä parin vuosikymmenen? kohtapuoleen ainakin, keskusteluissa ole vielä noussut esiin semmoista, jota olisin jäänyt ajattelemaan edes, että onpa erikoista ja poikkeavaa, tai vastaavasti, että pitäisi olla jokin erityispiirre saati häiriö, jotta noin voi ajatella/toimia.

Ja koen samalla tavalla, että totta kai jos näkee naiset noin ylipäätään hössöttävinä, kiljahtelevina, ihquttelevina räkättirastasparvena, on helppo sanoa, että olen todellakin erilainen. En oikeastaan esim. yhtäkään tämän foorumin naispuolisista kirjoittelijoista osaa sovittaa moiseen muottiin.

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 15, 2023, 11:05:52
Mun yksi naispuolinen tuttava keskittyy aika voimakkaasti siihen, miten hänen kotinsa on sisustettu, mikä esine on missäkin ja niin edelleen. Siinä on sellaista minimalistista estetiikkaa ja pienillä jutuilla voi olla iso merkitys. Siinä se on vähän jopa autismipiirteistä että se on aika jäykkää ja ehdotontakin joskus. Eihän se ihan vieraille edes näy, mutta sen huomaa kun tuntee paremmin ja seuraa läheltä pitempään. Aika vaikea tehdä muutoksia ja niitä mietitään pitkään, ja sitten vaikka tiskikoneen sisällöstä voi katsoa että tässä on maanantai, tässä tiistai ja tässä keskiviikko :) Mun mielestä toi on silleen hienoa tai suloista että hän voi hyvin tällaisesta struktuurista ja nauttii siitä ja sillä hän sitä itselleen ja omaan ympäristöönsä myös luo.

Olen noteerannut että keskimäärin naiset ehkä kommentoi toistensa ulkonäköä tai jotain muutoksia siinä tai sisustuksessa tai jossain tällaisessa miehiä herkemmin. Siis jos joku tulee vaikka illanviettoon tai vähän juhlavampaan tilaisuuteen, saatetaan sanoa, että onpa upea mekko tai hame tai jotain muuta tällaista.

Hassua sinänsä, että kun mun yksi miespuolinen kaveri tekee samaa, huomaa aika herkästi muutoksia ulkonäössä tai kodissa tms., niiden huomioiden kuuleminen saattaa siinä kontekstissa tuntua jopa hivenen tungettelevalta jollei ole siihen tottunut.

Mä olen kyllä tulkinnut noita kehumisia ja muita naisilta sillä tavalla, että ne on pääosin ihan vilpittömiä. Ensinnäkin silloin totta kai huomaa niitä juttuja ja katsoo vähän toisella tavalla niitä varmaan jotkut ainakin, ja voi olla että siinä on vähän sellaistakin että joku nainen vaikka näkee että toinen on pukeutunut eri tavalla ja sitä ehkä... saatetaan kommentoida senkin takia että tietää että siinä on jotakin vaivaa tai harkintaa tai muuta taustalla.

Itse en välttämättä huomaa tai tajua sitä niin eksplisiittisesti tai nopeasti vaikka joku näyttäiskin hyvältä tai viehättävältä. Varmaan joskus saatan myös jäsentää tollasta ehkä vähän kummallisesti niin, että jonkun ulkonäkö tai sen kommentoiminen "ei kuulu mulle"  :D Ikään kuin se liittyis heti tai västämättä johonkin romanttiseen tai saattais olla kiusallista tai jotain.

Mut oikeastaan periaatteessa musta saattais olla kiva tossa suhteessa hiukan muuttaa omaa toimintaa, olla vähemmän jäykkä ja joskus havainnoida ja kommentoida ja kehua herkemmin. Siis periaatteessa :P
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 15, 2023, 11:20:51
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 15, 2023, 10:28:03
En tykkää siitäkään, kun minua kehutaan pikkuasioista, tulee sellainen olo, että jos tästäkin asiasta pitää erikseen kehua, niin kuinka onnettomana minua piditkään. Mutta tiedän kyllä, että se on joillekin tapa yrittää saada toinen tuntemaan olonsa hyväksi, mikä on sinällään arvostettavaa eikä siinä mitään, joillekin sellainen on tyypillistä sosiaalista käyttäytymistä.

Tääkin on tohon edelliseen liittyen mielenkiintoista.

Voisin kuvitella, että tollaseen vois liittyä myös jotain hierarkiahommia siinä, että jotakuta kehutaan tai sanotaan jostakin, vaikka että joku vaate tai joku näyttää hyvältä, kun taas jonkun toisen kohdalla sitä pidettäis herkemmin itsestäänselvänä.

Mut kai se riippuu tosi paljon tilanteesta, kuka sanoo, mistä asiasta, missä yhteydessä, täsmälleen miten jne.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 15, 2023, 11:26:12
Aika harvoin kai ihminen saa kehuja mistään isoista asioista, joista oikeasti ansaitsisi niitä, koska niihin perehtyminen vaatii aivotyötä ja osa voi olla jotenkin kiusallisia ottaa arjessa esille.

Kiittely ärsyttää minuakin, koska sitä saa jonninjoutavista pikkuasioista, joiden eteen on nähnyt vaivaa vartin.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 15, 2023, 11:26:31
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - marraskuu 15, 2023, 11:20:51
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 15, 2023, 10:28:03
En tykkää siitäkään, kun minua kehutaan pikkuasioista, tulee sellainen olo, että jos tästäkin asiasta pitää erikseen kehua, niin kuinka onnettomana minua piditkään. Mutta tiedän kyllä, että se on joillekin tapa yrittää saada toinen tuntemaan olonsa hyväksi, mikä on sinällään arvostettavaa eikä siinä mitään, joillekin sellainen on tyypillistä sosiaalista käyttäytymistä.

Tääkin on tohon edelliseen liittyen mielenkiintoista.

Voisin kuvitella, että tollaseen vois liittyä myös jotain hierarkiahommia siinä, että jotakuta kehutaan tai sanotaan jostakin, vaikka että joku vaate tai joku näyttää hyvältä, kun taas jonkun toisen kohdalla sitä pidettäis herkemmin itsestäänselvänä.

Mut kai se riippuu tosi paljon tilanteesta, kuka sanoo, mistä asiasta, missä yhteydessä, täsmälleen miten jne.

No mulla oli tässä aika kontekstuaalinen tilanne mielessä, eli minulla on eräs kaveri, jolla on tapana kehua aivan kaikkea ja erittäin herkästi. Tiedän, että hän ajattelee ja haluaa vain hyvää, mutta välillä on vaikeaa tietää, mitä hän oikeasti ajattelee, koska kehuminen on niin automaatio. Välillä kehuminen menee myös niin yli, että se on tyyliin "hienosti veit roskapussin!", niin siinä kohtaa tulee, fiilis, että luulitko sitten, etten saisi sitä mitenkään vietyä.. Hän on kyllä mukavaa seuraa ja hyvin pidetty ihmisenä, mutta välillä vaan joudun miettimään, että mitä hän todella ajattelee asioista. Yleisesti ottaen, jos joku kehaisee ulkonäköä tms., niin en pane sitä pahakseni sinällään, vaikkei nyt kehujen vastaanottaminen ehkä luontevin homma olekaan. Olen kyllä yrittänyt opetella sitä, että voin esim. iloisesti kiittää, eikä minun tarvitse alkaa vähättelemään, että jaa tämäkö, tämähän on vaan henkkamaukalta ostettu parin kympin paita.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 11:51:17
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - marraskuu 15, 2023, 10:26:39
Monesti kai autismikirjon häiriössä mielenkiinnonkohteet ja muu toistuva tekeminen on sellaista, että käytöksen tarkoitus on osittain rauhoittaminen. Sitä tehdään sen takia että se rauhoittaa oloa tai tulee selkeämpi mieli tai vähän jotain hallinnan tunnetta, jotain tuttua jne.

Se vaihtelee aika paljon, kuinka paljon siitä on haittaa tai kuinka paljon se sotkee muuta elämää. Jos kiinnostuksen kohde on tosi epätavallinen tai tosi spesifi tai jos se on koko ajan framilla, siitä voi olla enemmän haittaa keskimäärin. Tyypillisesti ne saattaa olla vähän jäykkiä, niin että kiinnostaa joku tietty musiikkigenre ja ei mikään muu tai jonkun tietyn kirjailijan joku kirja ja ei mikään muu. Mutta se kai vaihtelee, eikä ne aina mene ymmärtääkseni edes ihan niin obsessiivisiksi tai haittaa aiheuttaviksi.
     Jos miettii tosi paljon aikatauluja ja aikaa, siinä on aika iso riski että se helposti kasvaa isoksi tai haittaa aiheuttavaksi obsessioksi, kun missä tahansa yhteydessä voi aina viedä huomion siihen, paljonko kello on, moneltako jokin asia tapahtuu jne. Tähän verrattuna se että on kiinnostunut vaihtelevasti tietyistä henkilöistä tai vaikka kartoista on ehkä vähemmän altis aiheuttamaan ongelmia.
     Mutta kyllähän tollasen aika-fokusoinninkin kanssa voi oppia elämään niin että se vähemmän haittaa elämää. Tietoisesti opettelemalla ja sillä että on muuten parempi ja turvallisempi olo ylipäätään elämässä, sillä että on muitakin intressejä enemmän — ja vaikka miten monella eri tavalla.

Kun taannoin puhuin siitä, että mielestäni on usein hyvä suhtautua näihin juttuihin rennosti, tarkoitin muun muassa sitä, että jos rupeaa esimerkiksi oikein kovaa sovittelemaan itseään kaikkeen mikä vain suinkin voi autismikirjoon liittyä, sehän alkaa jo hämärtää niitä havaintoja ja tulkintoja vaikka niitä piirteitä olisi paljonkin. Silloin se ei enää välttämättä nosta esiin itselle uutta tai sellaista mistä voisi olla suurempi hyöty tulla tietoiseksi.

Silti ja toisaalta, onhan sekin yksi mahdollinen erityisintressi olla kiinnostunut vaikka autismista tai muista vastaavista häiriöistä :)

Niin, liian poikkeavaksi ei kannata itseään määritellä. Siinä voi sitten käydä vaikka niin hassusti, että kun joku neuronormaali alkaa palavalla innolla selittämään jostain hänen mielenkiinnon kohteestaan jotain, luulee pian että hänen toimintansa ei ole normaalia. Ja sellainen ei ole hyvä juttu että alkaa muita määrittelemään niin ja näin. Muuthan voivat kokea sen jopa loukkaavana, jos sen menee heille itselleen sanomaan.

Olin itsekin vähän sisäisesti loukkaantunut kun keskustelin erään miehen kanssa vuosia sitten, ja tämä toistuvasti huomautti minua koskien että tuo ei ole normaalia. Muistaakseni esim. SciFi:n katseluni ei ollut hänen mielestään normaalia. Oli jotain muitakin juttuja, en muista enää mitä. Myöhemmin kävi ilmi että tämä mies oli mennyt ja hankkinut hänelle itselleen Asperger-diagnoosin. Oli siis jotenkin ilmeisesti vertaillut meitä kahta toisiinsa ja hahmottanut sitä omaa olemistaan sitä kautta. Hänellä se assismi kai on sitten vaikeampaa sorttia, koska hän oli saanut välittömästi jotain tiettyä jeesiä josta en nyt tähän lörpöttele.

Erityisesti seksin tai seksuaalisuuden sektorilla jotain tiettyjä juttuja hyvin helposti mieltää assimaisuudeksi, kun toistuvasti tulee niitä huomautuksia etten käyttäydy oikealla tavalla ollakseni nainen. Minulle on tullut "normaalista" naisen käytöksestä niin vastenmielinen kuva, että olen melkein ylpeä siitä että minä nimenomaan naisena olen minä, enkä joku toinen. Vitutuksesta voi helposti kehkeytyä jonkinlainen omahyväinen asennekin. Mutta sitähän ei voi tietää että kuinka pitkälti on kysymys jostain ahtaista normeista ja tavoista joissa ei ole päätä eikä häntää. Kuka sen päätti että esim. miehen pitää olla aktiivinen ja passiivinen? Miehet ilmeisesti. Haluaisin kyllä tietää että mikä perkeleen pointti siinä on. Eikö olisi valtavan paljon itsetuntoa kohottavampaa että saa itselleen aktiivisen naisen joka ihan aidosti on mukana, eikä vaan leväytä reisiään levälleen että sorkipa jollain ulokkeella ole hyvä.

Tai tällaisen käsityksen olen vienokainonormaaleista naisista saanut, että heitä pitää miehen tyydyttää, eivätkä he itse halua tehdä oikeasti mitään oman tyydytyksensä eteen seksuaalisessa kanssakäymisessä.

Toivottavasti käsitykseni on vääristynyt ja olen kuullut liikaa kahleissa kiikkuvien subien juttuja.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 11:56:18
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 15, 2023, 10:28:03
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 10:10:58
Assinaisillahan on tv-ohjelman mukaan tätä "maskaamista". Ehkä sille ei sitten vaan kertakaikkiaan mitään mahda, että naisena on jotakuinkin pakko oppia sosiaaliseksi vaikka hampaat irvessä. Ja jos se ei tule niin luonnostaan kuin muilla, niin sitten se tulee raskaimman kautta opettelemalla.

En tiedä. Kun nyt olin tässä joitakin vuosia sitten käymässä ekaa kertaa sisarukseni uudella talolla, äitini sanoi minulle etukäteen että kehu nyt sitten sitä taloa. Ja hyvä oli että sanoi, koska ei se olisi minulle mieleen juolahtanut ominpäin. Noh, ehkä olisin jotain yksityiskohtia osannut noteerata että tuo on kiva, ja tuo. Mutta sellaista ylitsevuotavaa kehuvuodatusta minä en oikein osaa, mikä tuntuu olevan naisille ihan default kun liikutaan naisten kesken jossain. Kaikki on niin iih ooh ihanaa, aina. Kyllähän siinä vähän mölliksi itsensä tuntee kun tulee epämukava olo kun ei osaa kiljahdella ilosta ja onnesta, ja muutenkaan olla niin naista että.

Pakkotoiminnoista en osaa kohdallani sanoa. On sitä kaikenlaista räpellystä, kuten esim. silmälasien asennon korjaamista, mutta ei ne kai mitään pakkoliikkeitä sentään ole. Sensijaan ahdistuneena tulee kyllä semmoista että yhtäkkiä joku asia on tehtävä täsmälleen jollain tietyllä tavalla, "tai muuten..." Mutta tuskin tämä nyt mitään neuropoikkeavaa on, tämä juontuu ahdistuksesta. Jonkin verran pystyn sanomaan itselleni että turpa kiinni (aivot), oikein tosissaan pakko-oireinen ei pysty vastustamaan yllykettä tehdä jotain tiettyä asiaa, vaikka kuinka moneen kertaan.

Äänekkäin naislauma ei kuitenkaan edusta kaikkia naisia, ja ainakin itsekin olen siinä mielessä melko jöröjukka, että en osaa ihquilla ja ihastella ylitsevuotavasti, ensinnäkään en ole niin "eläväinen", että sellainen toiminta olisi minulle luontevaa, ja toisekseen katteeton ihastelu vie sanoilta merkityksen pois. En tykkää siitäkään, kun minua kehutaan pikkuasioista, tulee sellainen olo, että jos tästäkin asiasta pitää erikseen kehua, niin kuinka onnettomana minua piditkään. Mutta tiedän kyllä, että se on joillekin tapa yrittää saada toinen tuntemaan olonsa hyväksi, mikä on sinällään arvostettavaa eikä siinä mitään, joillekin sellainen on tyypillistä sosiaalista käyttäytymistä.

Mutta joo, monesti Norma kirjoitat naisista homogeenisena laumana, jollaiseen en ainakaan minä koe kuuluvani, ja uskon, että se mielikuva mikä sinulla on naisista, muodostuu jonkun äänekkäimmän ja eläväisenä näkyvimmän lauman mukaan.

Anteeksi vielä, jos kuulostaa, että yritän koko ajan keksiä syitä ja selityksiä, miksi kaikki sinussa onkin aivan normaalia eikä sinulla voisi olla aspergeria tms. Se ei ole tarkoitukseni. Uskon kuitenkin, että ainakin osa asioista, joissa koet olevasi erilainen, voi johtua myös persoonallisuuspiirteistä ja henkilöhistoriasta. Jo niiden kauttakin voi kuulua vähemmistöön. Mutta on hyvin mahdollista, että kohdallasi on kyse muustakin.

Parempihan se on että muut kertovat minulle mitä kaikkea naisena olemista on olemassa, koska ei se kuva jonka olen saanut ole kovin moniulotteinen. Olen toistuvasti saanut kokea olevani ulkopuolinen tai ulkokehällä, mitä tulee naisryhmiin. Tottahan tällainen sitten käy ärsyttämään, ja valmiiksi ärsyyntyneenä ehkä huomio herkemmin ärsyttävän käytöksenkin, kuten nyt vaikka kirkumisen ja kiljahtelun.

Ja ikinä en ole tuntenut kelpaavani naisille omana itsenäni. Aina ovat jotenkin enemmän tai vähemmän kuin minä. Enemmän olemukseensa panostavia. Vähemmän kiinnostuneita niistä asioista mistä minä. Esim. "henkisissä" asioissa tämä on tullut esille. Naisia kiinnostaa kaikki missä voi tehdä hyvää toiselle, parantaminen ja terveysasiat, enkelit ja kristallit ja rumasti kutsuen yksisarvishoidot. Miehiä taas kiinnostavat UFOt, menneisyyden kulttuurien arvoitukset ja kaikenlainen ei-niin-ihmisläheinen. Olen aina määritellyt itseni tuohon miesten kategoriaan, vaikka olen toki "naistenkin" jutuissa ollut jonkin verran mukana. Mutta en koe itseäni sellaiseksi tietynlaisissa hippikuteissa hilluvaksi hössöttäjäksi joka käy heti luennon/tapaamisen alussa halaamassa kaikki läpi.

Eihän tämä tosiaan toki välttämättä mitään neuropoikkeavaa ole. Voi johtua siitäkin ettei lapsuudenkotini ollut erityisen lämmin.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 15, 2023, 12:04:04
Yleisesti ottaen monet sinun naisia, miehiä ja seksuaalisuutta koskevat käsityksesi vaikuttavat minusta melko mustavalkoisilta.

Omasta itsestäsi tietysti parhaiten tiedät, mikä toimii, mitä haluat ja mikä tuntuu hyvältä.

Muita ihmisiä koskevat arviot ovat usein sellaisia että en oikein tajua, miten niitä pitäis edes ymmärtää. Onko ne sun ihan vakavia punnittuja kantoja ja käsityksiä vai sun itsemäärittelyssä välineenä käytettäviä karikatyyrejä vai huumoria vai jotain ronskeja heittoja vai mitä.

Mutta noissa on melkein aina ollut sama homma eikä mun sitä varmaan tarvitsekaan tajuta
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 15, 2023, 12:20:31
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 10:10:58
Pakkotoiminnoista en osaa kohdallani sanoa. On sitä kaikenlaista räpellystä, kuten esim. silmälasien asennon korjaamista, mutta ei ne kai mitään pakkoliikkeitä sentään ole. Sensijaan ahdistuneena tulee kyllä semmoista että yhtäkkiä joku asia on tehtävä täsmälleen jollain tietyllä tavalla, "tai muuten..." Mutta tuskin tämä nyt mitään neuropoikkeavaa on, tämä juontuu ahdistuksesta. Jonkin verran pystyn sanomaan itselleni että turpa kiinni (aivot), oikein tosissaan pakko-oireinen ei pysty vastustamaan yllykettä tehdä jotain tiettyä asiaa, vaikka kuinka moneen kertaan.

Eikös se pakko-oireisuuskin ole pohjimimltaan neuropoikkeavaa?  En väitä yhtikäs mitään sinun kohdallasi, en juuta taikka jaata, varsinkin kun itse sanot, että oireilusi ei ole sieltä pahimmasta päästä.

Onkohan niin, että yleisemminkin pakko-oireilun taustalla olisi juurikin ahdistuksen kurissa pitäminen?
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 15, 2023, 12:27:10
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 15, 2023, 12:20:31
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 10:10:58
Pakkotoiminnoista en osaa kohdallani sanoa. On sitä kaikenlaista räpellystä, kuten esim. silmälasien asennon korjaamista, mutta ei ne kai mitään pakkoliikkeitä sentään ole. Sensijaan ahdistuneena tulee kyllä semmoista että yhtäkkiä joku asia on tehtävä täsmälleen jollain tietyllä tavalla, "tai muuten..." Mutta tuskin tämä nyt mitään neuropoikkeavaa on, tämä juontuu ahdistuksesta. Jonkin verran pystyn sanomaan itselleni että turpa kiinni (aivot), oikein tosissaan pakko-oireinen ei pysty vastustamaan yllykettä tehdä jotain tiettyä asiaa, vaikka kuinka moneen kertaan.

Eikös se pakko-oireisuuskin ole pohjimimltaan neuropoikkeavaa?  En väitä yhtikäs mitään sinun kohdallasi, en juuta taikka jaata, varsinkin kun itse sanot, että oireilusi ei ole sieltä pahimmasta päästä.

Onkohan niin, että yleisemminkin pakko-oireilun taustalla olisi juurikin ahdistuksen kurissa pitäminen?

Pakko-oireinen häiriö lukeutuu ahdistuneisuushäirihin, mutta sillä on vähän erilaiset neurokorrelaatiot kuin muilla ahdistuneisuushäiriöillä. Ahdistuneisuushäiriö ei kai sinällään ole mikään synnynäinen neuropoikkeama, mutta sen yhteydessä ainakin havaitaan poikkeavaa aivotoimintaa. Näissähän asioissa ei oikein tarkkaan tiedetä, mihin suuntaan kausaatio kulkee, ja varmasti perimä ainakin jossain määrin altistaa toisia ihmisiä enemmän ahdistuneisuushäiriöihin kuin toisia.

Ne rituaalit ja pakkotoiminnot liittyy just siihen, että ihminen koittaa hallita ikäviä ajatuksia mielessään ja ahdistusta.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 15, 2023, 12:57:31
Ai sii, hyvä tietää ^.
Jotenkin kuvittelin sitten väärin. Onhan se OCD/pakko-oireisuus pahimmillaan niin merkittävällä ja kummallisella tavalla oireileva, että kuvittelin perimällä olevan jotain tekemistä asian kanssa. Esim. 5 tuntia käsienpesua päivässä tai suursiivous useita kertoja viikossa yms..

Tuon ansiosta sitten lueskelin mitä kaikkia neuropoikkeavuuksia onkaan. Ilmeisesti perimällä on tosiaankin osuutensa - mutta(!) myös siköaikana vaikuttaneet ulkoiset tekijät, esimerkiksi äidin alkoholinkäyttö raskausaikana, joka voi aiheuttaa FAS:ia:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Neurologinen_poikkeavuus
Neurologiset poikkeavuudet, joista käytetään myös termiä neurologiset kehityshäiriöt eli aivojen kehityshäiriöt, tarkoittavat synnynnäistä tai kehityksellistä oireita aiheuttavaa neurobiologista erilaisuutta, johon saattaa liittyä myös hyödyllisiä ominaisuuksia.lähde? Kehityshäiriöiden aiheuttamien oireiden aste vaihtelee merkityksettömästä erittäin invalidisoivaan.

Aivojen kehityshäiriön taustalla voivat olla perintötekijät tai sikiöaikana vaikuttaneet ulkoiset tekijät, kuten tulehdustaudit tai altistuminen haitallisille aineille[1].

Synnynnäinen poikkeavuus on havaittavissa heti lapsen synnyttyä taikka ensimmäisen elinkuukauden aikana, kun taas kehitykselliset poikkeavuudet havaitaan vasta myöhemmin lapsuudessa. Kehitykselliset poikkeavuudetkin johtuvat yleensä jo syntymähetkellä olemassa olleista sisäisistä ominaisuuksista.


Neurologisia kehityshäiriöitä:[2]

ADD eli tarkkaavaisuuden häiriö (F90.0)
ADHD eli ylivilkkauden ja tarkkaavaisuuden häiriö (F90.0)
autismin kirjon oireyhtymät kuten Aspergerin oireyhtymä (F84.5) ja Kannerin oireyhtymä (F84.0)
dysfasia eli kielen kehityksen häiriö (F80.1)
motoriikan erityisvaikeudet eli dyspraksia (F82)
oppimisen erityisvaikeudet kuten lukihäiriö (F81.0 ja F81.1) ja laskemiskyvyn häiriö eli dyskalkulia (F81.2)
Touretten oireyhtymä (F95.2)
älyllinen kehitysvammaisuus (F70-F73)
CP-vamma
FAS eli alkoholioireyhtymä.

Englanninkielisellä vastaavalla sivulla (https://en.wikipedia.org/wiki/Neurodevelopmental_disorder) listataan muitakin, esim. tartuntataudit kuten synnynnäinen syfilis ja HIV, lapsena sairastettu tuhkarokko tai aivokalvontulehdus yms. , PKU ja diabetes ja äidin raskausmyrkytys, jotka niin ikään voivat vaikuttaa aivojen kehitykseen.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 13:07:44
Ja sitten kuitenkin pakko-ajatukset voivat tehdä ihmisen elämästä helvettiä. Eräskin nainen pelkäsi hyväksikäyttäneensä omaa lastaan, mutta ei vaan muka muista sitä. Näistä tämmöisistä kamaluuksista olen lukenut että ovat semmoista settiä mitä ihminen ei ikimaailmassa tekisi. Pakkotoiminnoistakin on haittaa, jos yksilö ei pääse edes ulos kotiovesta rämpyttämättä 2 t valokatkaisijaa. Tiededokumentin mukaan tuollainen voi saada alkunsa jonkin tartuntataudin sairastamisesta(?)

Itselläni on semmoista klassista tarkastelua että hellasta sulakevipu off ja avain mukana. Vivusta riittää kerta, avaimen kanssa joskus joutunut useamman kerran. Muttei häiritsevissä määrin.

En tosiaan yhtään enää ihmisten seksuaalisuuksista osaa sanoa mikä olisi keskimääräistä eli normaalia, kun aiheesta on tullut luettua liikaa kinkympien ihmisten kokemuksista. En tiedä miksi koen sen niin painostavana että joku nainen kuvailee subiuttaan ja masokismiaan, mikä ärsyttää minua. Ehkä siksi että miehet "seksinetissä" eivät aina ole sieltä välkyimmästä päästä, ja osa saattaa uskoa että muutaman naisen mieltymykset pätevät kaikkiin. Ajatellaan nyt vaikka sitä kuvaa missä mies repii naista tukasta kesken aktin. Kyllä sille tuntui Facessa eräässä ryhmässä ymmärtäjiä ja kannattajia löytyvän.

Kun joku idiotismi kerää sata peukkua, mietityttää että mikä se on se juttu että "kaikki" tykkäävät tästä, mutta minä en.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - marraskuu 15, 2023, 18:42:37
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 15, 2023, 09:27:55

Ja ilmeisesti ADHD-tapaus pystyy kyllä keskittymään pitkäkin aikoja, kunhan löytää asian mihin hän haluaa keskittyä. Tv-ohjelmassa ADHD-nainen sanoi että voi maalata taulua kuusikin tuntia putkeen, eikä (muistaakseni) edes syö sinä aikana.

Minullakin mielenkiinto johonkin niin rasittavaan touhuun kuin syöminen häipyy kyllä hyvinkin äkkiä, jos on jotain mille en halua minkäänlaisia keskeytyksiä.

Kun asia kiinnostaa, siihen keskittyy.

Ylikeskittyminen asioihin mainitaan yhtenä ADHD-piirteenä.

Virallisesti ADHD:ksi määrittelemättömänä mutta kuitenkin monia piirteitä itsessäni tunnistavana, tunnistan myös ylikeskittymisen. Lievässä muodossa sitä tapahtuu koko ajan, eli keskityn asioihin - kuten vaikka foorumille kirjoittamiseen - niin, että kaikki muu ympärillä unohtuu. Puuro palaa pohjaan hellalla metrin päässä enkä huomaa sitä ennen kuin käry alkaa haista. Ja muuta tällaista. 

Muutaman minuutin jutuista tulee helposti muutaman kymmenen minuutin tai jopa muutaman tunnin juttuja. Tällainen on lähes päivittäistä. 

Yle-uutiset:

Ristiriitaisin adhd-oireisten ominaisuus on ylikeskittyminen. He voivat uppoutua niin täydellisesti johonkin, että ovat täysin tietämättömiä siitä, mitä ympäristössä tapahtuu.

Tyypillinen tilanne, missä tuollaista tapahtuu, on se esimerkiksi se, kun odotan jotain asiaa ja odotellessani teen jotain pientä tietokoneella. Havahdun parin tunnin päästä siihen, että olen edelleen tietokoneella ja olen kokonaan unohtanut sen asian, mikä minun varsinaisesti piti tehdä tai nähdä. Olen ehkä aikonut lähteä kauppaan tai katsoa jonkin ohjelman televisiosta tai tehdä jotain tiettynä aikana - ja tämä siis täysin unohtuu, kun tietokoneen ruutu on vienyt huomioni. Eikä sen huomion viejän tarvitse olla tietokoneen ruutu. Se voi olla mitä tahansa. Alan vaikka korjata jotain laitetta tai lukea kirjaa ja mitä kaikkea sitä nyt voi tehdä. Ja keskityn siihen niin, että kaikki muu unohtuu.

https://yle.fi/a/3-10437254
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 09:41:55
Katselin eilen puolet autismidokumentin toisesta osasta. Päästiin ääniyliherkkyyteen, siitä ettei kestä olla tilassa jossa vallitsee varsinainen äänikaaos taikka kimara. Tästäpä tietysti tulikin mieleeni se, miten sisarukseni muisteli sitä kun hän oli luonani käymässä ja lähdimme kaupungille, ja siellä olin kuulemma viilettänyt tukka putkella niin että minua yli 10 v nuorempi sisarukseni (lapsena) ei meinannut perässä pysyä. Itse muistan että minulle kaupungilla kävely oli yhtä helvettiä. Inhosin sitä mekkalaa mikä siellä vallitsee. Olen vähän saanut itseäni totutettua moiseen, mutta annas olla kun tulee sadesää ja asfaltista lähtee "rääkyvä" ääni kun autot kulkevat sitä pitkin... Yäk.

Kauppakeskuksiakin olen oppinut sietämään, kun liikun niissä yksin ja saan itse päättää missä mennään, eikä tarvitse yrittää fokustaa siihen mitä kaveri sanoo. 2 v sitten olin yhdessä tosi rasittavassa keskuksessa, kun mies jota silloin tapailin sai päähänsä tulla sinne. Meinasi tosissaan mennä hermo ja väsyin aivan helvetisti kun piti yrittää "olla toisen ihmisen tahdissa". Oli pakko häipyä sieltä tavallaan kesken, ennen kuin sekoan. Hävetti. Lisäksi mies sitten haukkui ylläni olleet housut, kun en ollutkaan niin hemaisevan näköinen arkikuteissani, kuin yleensä tavatessamme. Enhän minä ollut varautunut siihen että pitää olla edukseen, joten oli kyllä aika kulahtaneet huonosti istuvat byysat.

Kaupungilla ravaamista toisen ihmisen kanssa yhdessä inhoan kyllä yli kaiken, ja jos tutustun mieheen ja se menee sellaiseksi että "katsellaanpas tässä mistä löytyisi kiva syöttölä", niin ei helvetti. Tätäkin oli jonkin verran em. miehen kanssa. Jos minut aikoo syöttää, niin mielellään niin että tietää jo etukäteen minne mennään ja milloin. En syytä toista osapuolta ja onhan se ihanaa että toinen kustantaa sapuskani, mutta ei vaan hermo kestä sitä vaeltelua ja etsiskelyä.

Luonnossa liikkuminen on vähän siedettävämpää, mutta sielläkin on joskus ollut kiusaantunut olo kun tulee jotenkin eriparinen tunne toisen ihmisen tahtiin kävelystä. Eka eksäni ei ilmeisestikään ollut kauhean tottunut liikkumaan toisen ihmisen kanssa, koska kun hän kulki edelläni, saattoi hän päästää puiden oksista niin irti että ne oksat lävähtivät suoraan minuun. Toka eksäni puolestaan painalti kuin hirvi jonnekin kilometrin päähän ja ihmetteli ja kiukutteli sitten kun minä tulin kaukana perässä. MS-tautisen tuttavani kanssa osat menivät tietysti päinvastoin, kun en heti tajunnut (tai hän ei halunnut tai osannut sanoa) että hänellä se kävely on hidasta.

Että enpäs tiedä onko mitkään kävelyretket välttämättä se nro uuno jota haluaisin kumppanin kanssa harrastaa. Mieluummin retkottaisin rannoilla kaikessa rauhassa. Siitä ei sitten kaikki energisimmät miehet tykkää. Minun puolestani voisivat toki uida ajankulukseen vaikka kilometrin, siinä missä minä teen niitä pienempiä pyrähdyksiäni (ja jotka silti ovat kasvattaneet niin lihasta käsivarsiin, että ainakin tuttavani väittää että minulla on lihasta sen vuoksi että tuli taas uitua toukokuussa syyskuun puoliväliin).
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 16, 2023, 09:57:39
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 09:41:55

Kaupungilla ravaamista toisen ihmisen kanssa yhdessä inhoan kyllä yli kaiken, ja jos tutustun mieheen ja se menee sellaiseksi että "katsellaanpas tässä mistä löytyisi kiva syöttölä", niin ei helvetti. Tätäkin oli jonkin verran em. miehen kanssa. Jos minut aikoo syöttää, niin mielellään niin että tietää jo etukäteen minne mennään ja milloin. En syytä toista osapuolta ja onhan se ihanaa että toinen kustantaa sapuskani, mutta ei vaan hermo kestä sitä vaeltelua ja etsiskelyä.


Samaa vikaa Rahikaisella, ja mullakin. Itse olen kyllä puolestani aina hieman huolissani, jos seuralaiseni on yksin päättänyt ravintolan ja sinne sitten mennään. En nimittäin viihdy yhtään kirkkaasti valaistuissa, avoimissa tiloissa, joissa on hermostuttavan kliininen ja äänekäs tunnelma. Niinpä olemme (vieraammissa kaupungeissa) etsineet minun toiveestani kaupunkilla marhaten ravintolaa, jossa on hämyinen tunnelma ja mukavia "soppeja", joihin pääsee vähän niinkuin omaan rauhaan. On todella stressaavaa yrittää jutella yleisessä hälinässä, minkä vuoksi en erityisemmin edes tykkää tavata ketään ravintoloissa, jos pääasiana on kuulumisten vaihto, eikä syöminen.

Lisäksi yksi itselle aika paljon miellyttäävyyttä tuova juttu ravintoloissa on sellainen, että pöydässä voi istua kulmittain, eikä vastakkain. Suora katsekontakti tuntuu monesti minulle hyvin intensiiviseltä, jolloin minun on paljon miellyttävämpää istua esimerkiksi kulmittain. En tarkoita, etten siedä silmiin katsomista tai itse katso silmiin, mutta tuollainen asetelma on minulle levollisempi, kun ei olla koko ajan nokat vastakkain.

Näin ollen minulla on aika monta kriiteriä miellyttävän ravintolan valitsemiselle, ja jos useampi näistä kriteereistäni ei täyty, minulla on helposti epämukava olo. Näistäkin kummallisuuksistani olen tulkinnut olevani herkkä erilaiselle aistitiedolle, ja monet ärsykkeet rasittavat hermostoani.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 10:03:15
Kulmapöytähän onkin nerokas ratkaisu. Minulla kun aikanaan on ollut kömpelyyttä syömisessäkin, en tykkää "esiintyä" seuralaiselleni. Yhä syön hitaammin kuin kaikki muut. KM:sta olen saanut apua siihen että alunperin koin hankalaksi pitää haarukkaa vasemmassa kädessä ja veistä oikeassa. Jenkit nimittävät tuota tyyliä eurooppalaiseksi tavaksi aterioida. Jenkeissä en siis olisi ollut kummajainen jos olisin entiseen malliin leikellyt ensin ruokani ja sitten napsinut näitä palasia haarukalla oikeaa kättä käyttäen? Mutta sain tosiaan harrastuksesta vähän paremman tasapainon kehoni vasemman ja oikean puolen välille. Tätä sitten tosin rassaa edelleen asentohuimaus ja niskavaivoista johtuva huimaus (viimeaikoina ollut tuota jälkimmäistä).

Syömistäni tietysti hidastaa höpöttäminenkin. En ymmärrä miten muut onnistuvat puhumaan ja syömään niin että selviytyvät siitä kaikesta aina minua nopeammin.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - marraskuu 16, 2023, 10:57:48
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 15, 2023, 09:51:36
^

Lisäksi luulen, että Norman mainitsemat aiheet kiehtovat (meitä) kaikkia, joita nyt ylipäätään historia, scifi, dystopiat, jne kiinnostaa. Eli kaikista noista aiheista itsekin olen lueskellut aika laajasti ja katsellut kaiken maailman ohjelmia, mutta en ole ajatellut, että siinä olisi mitään erikoista, kun on löytynyt juttukavereitakin asioita koskien.

Tosin omassa mielessäni nämä mielenkiinnot aiheet jos jotkut liittyvät kyllä ihmismielen salojen mietiskelyyn vahvasti, eli saa mietiskelemään aina lopulta sitäkin, miksi jokin asia on "keksitty", mikä voisi tai ei voisi olla mahdollista noin psykologiselta kannalta, miksi ihmiset esim. dystopia-ajattelussa päätyvät toimimaan kuten tekevät, päätyisivätkö oikeasti, mitkä ovat toisin sanoen ihmismielen kehitysmahdollisuudet ja mihin suuntaan...listahan on loputon.

T: Xante

Luultavasti kiinnostaa. Mikä olisikaan kiinnostavamaa, kuin ihmeelliset asiat. Oikeastaan on luonnollista olla kiinnostunut, mutta toki pakkomielteinen kiinnostus on jonkinlaisen Nerouden, tai hulluuden merkki. Tutkimatta ei tiedä, mutta tietoa on hyvä myös osata tulkita.

Newtonkin oli eräänlainen pakkomielteinen "nero" sillä hän tuhlasi suurimman osan elämästään etsiessään raamatusta "siihen kätkettyjä piilomerkityksiä.

Samoin monet matemaatikot ja muutkin nerot ovat hiippaileet siinä nerouden ja hulluuden välimaastossa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 11:19:59
Kotonani kävi niin että olin isän kanssa jutellut mustista aukoista, koska hänhän tässä alunperin oli "kaikesta jännästä" kiinnostunut, ja äitini oman sanansa mukaan oli kuulemma puuttunut näihin puheisiimme, koska häntä pelotti se aihe. Itse en tuota muista. Hän pahoitteli sitä että kun isäni ei juurikaan ollut meidän muiden kanssa tekemisissä, niin oli edes tuo missä oli, ja sitten äiti yritti sabotoida senkin vähän.

Jännät asiat isällä pääasiassa taisivat liittyä ufoihin, joskin toki myös henkisempiin asioihin. Hän mm. valmisti laitteen jossa välkkyi valot, ja jolla hänen oli tarkoitus saada itselleen transsitila. Ilmeisesti se ei onnistunut, kun hän sitten väkräsi siitä välkyttimestä lentävän lautasen. (Ei se lentänyt, mutta oli muodoiltaan semmoinen.) Minä sensijaan kiinnostuin avaruuden ohella von Dänikenin kirjoista ja Atlantiksesta, ja luin paljon teosofisia kirjoja. Blavatskyyn en kuitenkaan päässyt käsiksi ennen kuin parikymppisenä vasta, ja pidin Hunnuton Isis -kirjoja melko tylsinä. Salainen oppi -kirjat sensijaan kiinnostivat enemmän ja ne olen säästänyt.

Ei kuitenkaan tarvitse olla edes noin erikoisista asioista kyse, kun tulee "tavallisilta" ja "normaaleilta" ihmisiltä torppaamista. Äitini en usko olleen neuropoikkeava, ja hänhän dissasi täysin sen että minä tykkäsin kirjoittaa. Kun olisin innoissani 1990-luvulla lukenut hänelle ja sisarukselleni otteita romaanistani, äiti ilmoitti ominpäin kummankin puolesta että ehkä me ei haluta kuulla. Koen että häntä ärsytti se että yritän esittää jotenkin erikoista, vaikka minulle kokoajan oli kysymys siitä että tein jotain mihin minulla oli intohimo.

Kun 1980-luvun lopulla sanoin yhdelle naiselle että haluan kirjoittaa kirjoja, hän sanoi että miksi niitä pitäisi kirjoittaa, kun niitä on jo tarpeeksi. 2000-luvulla mainitsin mielenterveystoimistossa naiselle jonka luona kävin lässyttämässä että haluan kirjailijaksi. Hän sanoi että miksei voi olla ihan tavallinen.

Eli se sama asenne kuin äidilläni. Mikä - anteeksi nyt vain - saatana siinä vitun tavallisuudessa on niin perkeleen tärkeää, että varsinkin minua vanhemmat sukupolvet naisia ovat niin ehdottomia siinä että semmoinen sitä sitten pitää olla, eikä mitenkään erota näistä "vaatimattomammista" kanssasisaristaan jotka eivät ole eläissään tehneet mitään muuta kuin kakaroita? Aina ollut sellainen tunne että nämä lapsia laittaneet kokevat automaattisesti olevansa jotenkin parempia ihmisiä ja yläpuolella kaiken arvostelun, ja kaikki mitä minä teen ja tahdon tehdä, on väärin.

Ehkä tässä merkkaa se että äitini kuitenkin oli 12-päisestä pesueesta, jolloin se lasten laitto jotenkin ylikorostuu elämässä, kun meitä on niin perkeleellinen määrä. Enoistani tosin kumma kyllä puolet eli kaksi jäi lapsettomiksi, mutta tädeistäni (joita on seitsemän) ei yksikään.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - marraskuu 16, 2023, 11:29:58

^
Olen itsekin lueskellut noita juttuja, ilmeisesti kuitenkin hieman eri valossa, koska minulla ei ole ollut tarvetta uskoa niiden kertovan tosiasioita.

Nähdäkseni se on yleinen ongelma, että ottaa ne todesta, eikä mieti mikä on mahdollista ja mikä ei.

Jos siis nuo asiat "kiihottavat" liikaa -niin silloin saattaa kiintyä niiden kertomiin tarinoihin ilman kritiikkiä.

Valhehan on valhetta vaikka sen voissa paistasi (taikka kermalla kuorruttaisi), uskonnot käyttävät samaa metodia saadakseen kannattajia ja ihmiset uskomaan hölynpölyjä.

Toki nuorena ja, tai tietämättömänä on altis uskomaan kaikenlaista- kuten mainitsemani Newtonkin, vaikka hän oli tiedemies. Hän varmaan "halusi uskoa" asiaansa..
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 16, 2023, 11:34:07
Noi kävelyvauhdeista ja ulkona syömiseen liittyvistä jutuista stressaamiset ja kränäämiset on kyllä aika peruskauraa, ei niihin mitään kovin ihmeellisiä nepsuiluja tai napsuiluja tarvita.
Niin älyttömän paljon olen niistä kokenut ja nähnyt ja kuullut ongelmia.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 16, 2023, 11:38:12
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 16, 2023, 11:34:07
Noi kävelyvauhdeista ja ulkona syömiseen liittyvistä jutuista stressaamiset ja kränäämiset on kyllä aika peruskauraa, ei niihin mitään kovin ihmeellisiä nepsuiluja tai napsuiluja tarvita.
Niin älyttömän paljon olen niistä kokenut ja nähnyt ja kuullut ongelmia.

Ihme, että ravintolat ja kahvilat edes menestyvät, jos niissä seurustelu on muillekin yhtä epämiellyttävää kuin minulle. Kukaan ei kai sitten kehtaa sanoa sitä ääneen, vaikka tosiasiassa kaikki käyvät niissä hampaat irvessä  ;D
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 11:40:53
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 11:19:59
Eli se sama asenne kuin äidilläni. Mikä - anteeksi nyt vain - saatana siinä vitun tavallisuudessa on niin perkeleen tärkeää, että varsinkin minua vanhemmat sukupolvet naisia ovat niin ehdottomia siinä että semmoinen sitä sitten pitää olla, eikä mitenkään erota näistä "vaatimattomammista" kanssasisaristaan jotka eivät ole eläissään tehneet mitään muuta kuin kakaroita? Aina ollut sellainen tunne että nämä lapsia laittaneet kokevat automaattisesti olevansa jotenkin parempia ihmisiä ja yläpuolella kaiken arvostelun, ja kaikki mitä minä teen ja tahdon tehdä, on väärin.

Eihän tuossa mistään tavallisuudesta ole kyse. Se kai tässä hämmennystä herättääkin koko keskustelussa, kun olet aika omintakeisesti määritellyt, mitä on neuropoikkeavuus (= sellaista kuin sinä olet) ja mitä on tavallisuus (=ne ihmiset, etenkin naiset, jotka olet määritellyt tavallisiksi).

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 11:42:23
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 16, 2023, 11:38:12
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 16, 2023, 11:34:07
Noi kävelyvauhdeista ja ulkona syömiseen liittyvistä jutuista stressaamiset ja kränäämiset on kyllä aika peruskauraa, ei niihin mitään kovin ihmeellisiä nepsuiluja tai napsuiluja tarvita.
Niin älyttömän paljon olen niistä kokenut ja nähnyt ja kuullut ongelmia.

Ihme, että ravintolat ja kahvilat edes menestyvät, jos niissä seurustelu on muillekin yhtä epämiellyttävää kuin minulle. Kukaan ei kai sitten kehtaa sanoa sitä ääneen, vaikka tosiasiassa kaikki käyvät niissä hampaat irvessä  ;D

Äääh, eiks yli seitkytprossaa ihmisistä ole extroja, mehän ne ravintolat eletään, kun meistä on ihanaa istua vastakkain siellä hälyssä ;D

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 16, 2023, 11:47:56
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 11:42:23
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 16, 2023, 11:38:12
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 16, 2023, 11:34:07
Noi kävelyvauhdeista ja ulkona syömiseen liittyvistä jutuista stressaamiset ja kränäämiset on kyllä aika peruskauraa, ei niihin mitään kovin ihmeellisiä nepsuiluja tai napsuiluja tarvita.
Niin älyttömän paljon olen niistä kokenut ja nähnyt ja kuullut ongelmia.

Ihme, että ravintolat ja kahvilat edes menestyvät, jos niissä seurustelu on muillekin yhtä epämiellyttävää kuin minulle. Kukaan ei kai sitten kehtaa sanoa sitä ääneen, vaikka tosiasiassa kaikki käyvät niissä hampaat irvessä  ;D

Äääh, eiks yli seitkytprossaa ihmisistä ole extroja, mehän ne ravintolat eletään, kun meistä on ihanaa istua vastakkain siellä hälyssä ;D

T: Xante

Niinhän se varmasti on, eipä tuohonkaan asiaan sen suurempia selityksiä varmaan tarvita, kuin vanha kunnon intro-ekstro-akseli! (26 vierasta muuten lukee tuota kyseistä ketjua parhaillaan, onkohan ne jotain robotteja lounastaolla selailemassa nettiä..)
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 12:56:50
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 11:40:53
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 11:19:59
Eli se sama asenne kuin äidilläni. Mikä - anteeksi nyt vain - saatana siinä vitun tavallisuudessa on niin perkeleen tärkeää, että varsinkin minua vanhemmat sukupolvet naisia ovat niin ehdottomia siinä että semmoinen sitä sitten pitää olla, eikä mitenkään erota näistä "vaatimattomammista" kanssasisaristaan jotka eivät ole eläissään tehneet mitään muuta kuin kakaroita? Aina ollut sellainen tunne että nämä lapsia laittaneet kokevat automaattisesti olevansa jotenkin parempia ihmisiä ja yläpuolella kaiken arvostelun, ja kaikki mitä minä teen ja tahdon tehdä, on väärin.

Eihän tuossa mistään tavallisuudesta ole kyse. Se kai tässä hämmennystä herättääkin koko keskustelussa, kun olet aika omintakeisesti määritellyt, mitä on neuropoikkeavuus (= sellaista kuin sinä olet) ja mitä on tavallisuus (=ne ihmiset, etenkin naiset, jotka olet määritellyt tavallisiksi).

T: Xante

En ole tässä määrittelemässä muiden poikkeavuuksia. Siinä autismidokumentin ykkösosassa siteerattiin jotakuta että "kun olet tavannut yhden autistin, olet tavannut yhden autistin". Ei tiedä ja tunne kaikken olemisia. Ja sitäkään vähemmän kaikkien neuropoikkeavien osalta.

Koetetaan nyt kumminkin muistaa että ei olla tiedeosiossa. Siksi tätä teemaa voi käsitellä vapaammin. Ja nimenomaan siksi tämän tähän laitoin, ettei tämä mene rutikuiviksi linkkisulkeisiksi siitä mitä kukakin auktoriteetti on päättänyt poikkeavien itsensä puolesta ja sijasta näihin ominaisuuksiin liittyvän.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 16, 2023, 13:02:35
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 16, 2023, 11:38:12
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 16, 2023, 11:34:07
Noi kävelyvauhdeista ja ulkona syömiseen liittyvistä jutuista stressaamiset ja kränäämiset on kyllä aika peruskauraa, ei niihin mitään kovin ihmeellisiä nepsuiluja tai napsuiluja tarvita.
Niin älyttömän paljon olen niistä kokenut ja nähnyt ja kuullut ongelmia.

Ihme, että ravintolat ja kahvilat edes menestyvät, jos niissä seurustelu on muillekin yhtä epämiellyttävää kuin minulle. Kukaan ei kai sitten kehtaa sanoa sitä ääneen, vaikka tosiasiassa kaikki käyvät niissä hampaat irvessä  ;D

Ulkona syömisen ongelmat voi johtua siitä, että kokee itse ravintolat ikäviksi tiloiksi tai sitten sinne menemistä edeltävät tapahtumat hankaliksi.

Tyypillisesti sopivaa ravintolaa etsiessä jollekin on tärkeää löytää just oikeanlainen ja toisella on nälkäkiukku ja muutenkin ihan samantekevää mennäänkö mäkkäriin vai monen Michelin-tähden paikkaan. Murphyn lain mukaan kaikissa paikoissa on lappu luukulla tai joku muu syy, että kaikki menee pieleen.
Jos yleensäkin kaikenlainen kaupungilla maleksiminen on vastenmielistä, se korostuu ruokapaikkaa etsiessä.

Ulkona syömisen vastenmielisyys ei välttämättä johdu hälystä, vaan odottelusta ja muista siihen liittyvistä kommervenkeistä.

Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 16, 2023, 13:14:05
^^
Lainaa"kun olet tavannut yhden autistin, olet tavannut yhden autistin"

Ne autistit tai autistipiirteiset tai Aspergerit tai -piirteiset, jotka olen tavannut ja joiden nepsytaustoista jotain tiedän ovat keskenään hyvin erilaisia.

Eräs mies on semmoinen pikkuprofessorityyppinen vähän pelottava tyyppi, joka herkästi korottaa ääntään ja alkaa paasaamaan sellaisella äänellä kuin luennoisi kokonaiselle luokkahuoneelle, vaikka oltaisiin kahdenkesken. Hänellä ei tunnu olevan small talk -vaihtoehtoa repertuaarissaan, ja kevyt arkipäiväinen jutustelu ja hyvän mielen tuottaminen keskustelukumppanille eivät ole hänelle luontaista. Uskoakseni hän myöskään ei osaa flirttailla. Hän on kyllä paljon tarkkaillut ihmisiä ja hänellä on usein osuvia huomioita, mutta toisaalta hän ei osaa oikein säädellä käytöstään tilanteen mukaiseksi, ja hän saattaa olla eräänlainen Totuuden Torvi, sanan kaikissa merkityksissä. Hän esimerkiksi saattaa vahingossa loukata suorasukaisilla tokaisuillaan. Hänelle pitää asiat sanoa hyvin selkeästi ja hyvin suoraan, mistään vihjailuistahan hän ei ymmärrä tuon taivaallista.

Eräs nainen puolestaan on erittäin ärsyttävä hölöttäjä, jonka seurassa ei oikein kuule edes omia ajatuksiaan. Eli häneltä puuttu kyky huomata, milloin sopisi antaa toisillekin ihmisille puheenvuoro. Hänet olen tavannut vain muutaman kerran, ja hänen assiuudestaan kertoi yhteinen tuttavamme. Uutta kertaa en halua häntä tavata.

Eräs mies on ilmeetön kasvoiltaan (niin kuin tuon ensimainittukin mies). Hän on omassa ammatissaan nero tai ainakin lähes nero, omalla kapealla alallaan, josta hän on loputtoman kiinnostunut. Myös hänen puheäänensä on aika erikoinen, se on semmoista tasaista papatusta, jossa ei ole nousuja ja laskuja, nopeutuksia tai hidastuksia, eli mitään, mikä tekee normaalista puheesta vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Hänestä tulee kiltti vaikutelma, kun taas tuosta ensimmäisestä mainitusta miehestä ei niinkään. Tuo ensinmainittu mies on täysin hymytön useimmiten.

Sitten on vielä eräs kolmas mies, jota tunnen vain vähän. Hänelle katsokontaktin pito tuotti vaikeuksia, ja hän tuijotti (siksi?) rintoihini, aina kun minun piti töissä hänen kanssaan jutella. Luultavasti rintoihintuijotuksessa ei ollut juurikaan mitään seksuaalista, hän vain katsoi "kohti", mutta ei tainnut kestää silmiin katsomista eikä ehkä tajunnut, ettei ole kohteliasta tuijotella keskustelukumppanin rintoihin. En häntä kovin hyvin tuntenut, mutta jäi vaikutelma, että muilla tavoin hän ei juurikaan ollut poikkeava.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 13:39:43
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 12:56:50
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 11:40:53
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 11:19:59
Eli se sama asenne kuin äidilläni. Mikä - anteeksi nyt vain - saatana siinä vitun tavallisuudessa on niin perkeleen tärkeää, että varsinkin minua vanhemmat sukupolvet naisia ovat niin ehdottomia siinä että semmoinen sitä sitten pitää olla, eikä mitenkään erota näistä "vaatimattomammista" kanssasisaristaan jotka eivät ole eläissään tehneet mitään muuta kuin kakaroita? Aina ollut sellainen tunne että nämä lapsia laittaneet kokevat automaattisesti olevansa jotenkin parempia ihmisiä ja yläpuolella kaiken arvostelun, ja kaikki mitä minä teen ja tahdon tehdä, on väärin.

Eihän tuossa mistään tavallisuudesta ole kyse. Se kai tässä hämmennystä herättääkin koko keskustelussa, kun olet aika omintakeisesti määritellyt, mitä on neuropoikkeavuus (= sellaista kuin sinä olet) ja mitä on tavallisuus (=ne ihmiset, etenkin naiset, jotka olet määritellyt tavallisiksi).

T: Xante

En ole tässä määrittelemässä muiden poikkeavuuksia. Siinä autismidokumentin ykkösosassa siteerattiin jotakuta että "kun olet tavannut yhden autistin, olet tavannut yhden autistin". Ei tiedä ja tunne kaikken olemisia. Ja sitäkään vähemmän kaikkien neuropoikkeavien osalta.

Koetetaan nyt kumminkin muistaa että ei olla tiedeosiossa. Siksi tätä teemaa voi käsitellä vapaammin. Ja nimenomaan siksi tämän tähän laitoin, ettei tämä mene rutikuiviksi linkkisulkeisiksi siitä mitä kukakin auktoriteetti on päättänyt poikkeavien itsensä puolesta ja sijasta näihin ominaisuuksiin liittyvän.

Likinnä tarkoitin sitä, että määrittelet kovin herkästi sen mitä "tavalliset" tekevät ja millaisia muka ovat sen perusteella, mitä sinulle joku joskus on sanonut.

Esim. se, että äitisi ei ole tykännyt kirjoitusharjoituksistasi ei kerro mitään siitä, miten me muut "tavalliset" siihen suhtaudumme. Ainakin itselleni on vaikeaa sanoa semmoiseen mitään muuta kuin jaa jaa. Ja kieltämättä tunnen, että sinä tunget minua "tavallista" aivaan outoon lokeroon kertoimella, mitä naiset ja etenkin vanhemmat naiset.

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hippi - marraskuu 16, 2023, 14:08:30
Minusta on aina tuntunut siltä, että lehdissä kirjoitetaan ja keskustelupalstoilla puhutaan naisista, joiden joukkoon minä en kuulu. Tosiaan, Xanteko sanoi tuolla, että "naiset sitä ja naiset tätä" on ihan ei joukkio, kuin mitä itse tuntee olevansa. Aluksi olin kovin hämmentynyt ja lisäsin aina siihen perään, "enhän minä noin tee / tunne / ajattele". Suuri osa asioista, joista naisten sanotaan pitävän, ei kiinnosta minua tippaakaan. Vierastan muutenkin tuota kaiken ajattelua sukupuolen kautta.

Silti olen mielestäni ihan hyvä minuksi :)
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 16, 2023, 14:14:41
Veikkaan, että ainakaan se naislauma, jonka Norma yleistää "naisiksi", ei hengaile tällä palstalla. Luulisi, että kun Norma hengailet paljon netissä, niin pikkuhiljaa käsityksesi naislaumasta muuttuisi, kun huomaat, että aika harva naiskirjoittaja täällä myöntää tai edes vaikuttaa vastaavan naiskuvaasi.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 16, 2023, 14:19:31
Minäkään en tunnista itseäni Norman kuvauksista siitä, millaisia naiset ovat, tai naislaumat.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 16, 2023, 14:35:32
Norman tarkoittama naislauma on kai lauma läskejä keski-ikäisiä naisia, joilla on stereotyyppiset jutut ja mielipiteet ja josta helposti kokee olevansa ulkopuolinen.

Tunnistan jollain tapaa vastaavia miesryhmiä, joiden joukossa tulee sama fiilis. Joukko läskejä äijiä jauhaa perusjuttuja vaikka saunanlauteilla ja tulee fiilis, että isolla koolla ja joukkovoimalla lyödään muut lyttyyn ja ulkopuolelle.

Miehillä iso koko on perinteisesti antanut vakuuttavuutta, mutta en epäile etteikö se voisi naisillakin jotain merkitä. Mutta läskiporukoiden ulkopuolisuus ei tietenkään tarkoita neuro- tai muuta poikkeavuutta, vaan on tuiki tavallista sukupuolesta riippumatta.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 16, 2023, 15:49:13
Joku assi kuvasi olevansa kuin "toiselta planeetalta", eli niin erilainen kuin muut ihmiset.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 16:18:13
Kenties siinäkin on eroa, minne menee tuntemaan samanhenkisyyttä tai samankaltaisuutta. En minä oletakaan, että jos olen jossain julkisessa paikassa, kuten yleinen sauna, uimahalli, kauppakeskus, jne. että kokisin jotain joukkoon kuulumista tai samanhenkisyyttä siellä olevien kanssa. Mehän vain satumme olemaan samassa tilassa yhtä aikaa ja ellei mikään yhdistä, niin sitten ei.

Kyllä se on vain hyväksyttävä, että siellä voi olla mitä hyvänsä läskiporukoita, turha minun on siitä kiroilemaan alkaa.

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 16, 2023, 19:23:41
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 16:18:13
Kenties siinäkin on eroa, minne menee tuntemaan samanhenkisyyttä tai samankaltaisuutta. En minä oletakaan, että jos olen jossain julkisessa paikassa, kuten yleinen sauna, uimahalli, kauppakeskus, jne. että kokisin jotain joukkoon kuulumista tai samanhenkisyyttä siellä olevien kanssa. Mehän vain satumme olemaan samassa tilassa yhtä aikaa ja ellei mikään yhdistä, niin sitten ei.

Kyllä se on vain hyväksyttävä, että siellä voi olla mitä hyvänsä läskiporukoita, turha minun on siitä kiroilemaan alkaa.

T: Xante

Kaippa läskivuorten kokoontumisia voi olla vaikka Tupperwarekutsuilla, ei se paikkaa katso.

Maailmassa on paljon asioita, joille ei voi mitään tai hyvin vähän, mutta niiden ärsyttävyys silti tuodaan ilmi. Läski connecting people ja välillä aiheuttaa kielteistä ryhmäytymistä, muitten jyräämistä ja toksista miehisyyttä ja varmaan naiseuttakin.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 19:38:17
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 16, 2023, 19:23:41
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 16:18:13
Kenties siinäkin on eroa, minne menee tuntemaan samanhenkisyyttä tai samankaltaisuutta. En minä oletakaan, että jos olen jossain julkisessa paikassa, kuten yleinen sauna, uimahalli, kauppakeskus, jne. että kokisin jotain joukkoon kuulumista tai samanhenkisyyttä siellä olevien kanssa. Mehän vain satumme olemaan samassa tilassa yhtä aikaa ja ellei mikään yhdistä, niin sitten ei.

Kyllä se on vain hyväksyttävä, että siellä voi olla mitä hyvänsä läskiporukoita, turha minun on siitä kiroilemaan alkaa.

T: Xante

Kaippa läskivuorten kokoontumisia voi olla vaikka Tupperwarekutsuilla, ei se paikkaa katso.

Maailmassa on paljon asioita, joille ei voi mitään tai hyvin vähän, mutta niiden ärsyttävyys silti tuodaan ilmi. Läski connecting people ja välillä aiheuttaa kielteistä ryhmäytymistä, muitten jyräämistä ja toksista miehisyyttä ja varmaan naiseuttakin.

Kyllähän niitä toksisia connectioneita tosiaan on, urheiluhullut, viirapäiset kamppailulajien harrastajat, salikörmyt ja takuulla löytyy läskejä kahvakuulanheiluttajiakin.

Jos Norma perustaa naiskäsityksensä, jonka perusteella esim. tässä ketjussa naisia leimaa, tupperwaara-kutsujen läskeihin naisporukoihin, se on vielä omituisempaa.

T: Xante

Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 09:40:53
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 16, 2023, 13:02:35
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 16, 2023, 11:38:12
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 16, 2023, 11:34:07
Noi kävelyvauhdeista ja ulkona syömiseen liittyvistä jutuista stressaamiset ja kränäämiset on kyllä aika peruskauraa, ei niihin mitään kovin ihmeellisiä nepsuiluja tai napsuiluja tarvita.
Niin älyttömän paljon olen niistä kokenut ja nähnyt ja kuullut ongelmia.

Ihme, että ravintolat ja kahvilat edes menestyvät, jos niissä seurustelu on muillekin yhtä epämiellyttävää kuin minulle. Kukaan ei kai sitten kehtaa sanoa sitä ääneen, vaikka tosiasiassa kaikki käyvät niissä hampaat irvessä  ;D

Ulkona syömisen ongelmat voi johtua siitä, että kokee itse ravintolat ikäviksi tiloiksi tai sitten sinne menemistä edeltävät tapahtumat hankaliksi.

Tyypillisesti sopivaa ravintolaa etsiessä jollekin on tärkeää löytää just oikeanlainen ja toisella on nälkäkiukku ja muutenkin ihan samantekevää mennäänkö mäkkäriin vai monen Michelin-tähden paikkaan. Murphyn lain mukaan kaikissa paikoissa on lappu luukulla tai joku muu syy, että kaikki menee pieleen.
Jos yleensäkin kaikenlainen kaupungilla maleksiminen on vastenmielistä, se korostuu ruokapaikkaa etsiessä.

Ulkona syömisen vastenmielisyys ei välttämättä johdu hälystä, vaan odottelusta ja muista siihen liittyvistä kommervenkeistä.

Ulkona syöminen on minulle kyllä oikeastaan ihan jees, mutta omilla ehdoillani. Ja todellakaan nälkäisenä ei huvita kiertää koko lääniä läpi. Pari vuotta sitten kävi niin että olin harrastuksen puitteissa leirillä ja ekana päivänä jätin leirin yhteydessä tarjotun aterian väliin, koska tarkoitus oli mennä silloisen tapailumiehen kanssa hänen tarjoamalleen aterialle. Kävi sitten niin että se leirihommeli venähti ja pääsin sieltä vasta iltayhdeksän maissa liikenteeseen, ja mehän ei sitten mitään ruokapaikkaa löydetty. Ensin joku ämmän ääni englanniksi vääntäen sönkkäsi GPS-ohjelmassa mitä sattuu, ja sitten kun lopulta päästiin perille johonkin mestaan, siellä sanoo jätkä että he eivät enää ota asiakkaita vastaan. Ilmeisesti kokki oli sitten jo lopettanut siltä päivältä. Yhdentoista maissa haettiin kaupasta jotain sälää ja sitä sitten popsittiin päivän päätteeksi. Huh huh.

En pidä myöskään siitä että ravintolassa ohjataan pöytään, kun se pöytä ei sitten ole itse valitsemani ja on ties missä.

Taannoin menin yhteen hampurilaispaikkaan ja nainen tiskin takana pyysi odottamaan kun räpläsi jonkin laitteen kanssa. Aikani seisoskeltuani häivyin. Nyttemmin olen havainnut että kun hampparin tilaa semmoisesta monitoripömpelistä joita on ilmestynyt joka mestaan, tilauksensa saa käsiinsä huomattavasti nopeammin kuin tilattuaan tiskiltä. Välillä tuntunutkin ettei siellä syystä tai toisesta oikein näemmä kiinnosta palvella tiskiltä tilaavia oikeastaan ollenkaan, kun nämä laitteesta tilanneet ovat prioriteetti. En ymmärrä että miksi.

Minähän inhoan ja varsinkin pelkään kaikenlaista uuden opettelua, mutta yhtä yksityiskohtaa lukuunottamatta se pömpelistä tilaaminen on sujunut jo kolmisen kertaa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 09:47:17
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 16, 2023, 13:14:05
^^
Lainaa"kun olet tavannut yhden autistin, olet tavannut yhden autistin"

Ne autistit tai autistipiirteiset tai Aspergerit tai -piirteiset, jotka olen tavannut ja joiden nepsytaustoista jotain tiedän ovat keskenään hyvin erilaisia.

Eräs mies on semmoinen pikkuprofessorityyppinen vähän pelottava tyyppi, joka herkästi korottaa ääntään ja alkaa paasaamaan sellaisella äänellä kuin luennoisi kokonaiselle luokkahuoneelle, vaikka oltaisiin kahdenkesken. Hänellä ei tunnu olevan small talk -vaihtoehtoa repertuaarissaan, ja kevyt arkipäiväinen jutustelu ja hyvän mielen tuottaminen keskustelukumppanille eivät ole hänelle luontaista. Uskoakseni hän myöskään ei osaa flirttailla. Hän on kyllä paljon tarkkaillut ihmisiä ja hänellä on usein osuvia huomioita, mutta toisaalta hän ei osaa oikein säädellä käytöstään tilanteen mukaiseksi, ja hän saattaa olla eräänlainen Totuuden Torvi, sanan kaikissa merkityksissä. Hän esimerkiksi saattaa vahingossa loukata suorasukaisilla tokaisuillaan. Hänelle pitää asiat sanoa hyvin selkeästi ja hyvin suoraan, mistään vihjailuistahan hän ei ymmärrä tuon taivaallista.

Eräs nainen puolestaan on erittäin ärsyttävä hölöttäjä, jonka seurassa ei oikein kuule edes omia ajatuksiaan. Eli häneltä puuttu kyky huomata, milloin sopisi antaa toisillekin ihmisille puheenvuoro. Hänet olen tavannut vain muutaman kerran, ja hänen assiuudestaan kertoi yhteinen tuttavamme. Uutta kertaa en halua häntä tavata.

Eräs mies on ilmeetön kasvoiltaan (niin kuin tuon ensimainittukin mies). Hän on omassa ammatissaan nero tai ainakin lähes nero, omalla kapealla alallaan, josta hän on loputtoman kiinnostunut. Myös hänen puheäänensä on aika erikoinen, se on semmoista tasaista papatusta, jossa ei ole nousuja ja laskuja, nopeutuksia tai hidastuksia, eli mitään, mikä tekee normaalista puheesta vaihtelevaa ja kiinnostavaa. Hänestä tulee kiltti vaikutelma, kun taas tuosta ensimmäisestä mainitusta miehestä ei niinkään. Tuo ensinmainittu mies on täysin hymytön useimmiten.

Sitten on vielä eräs kolmas mies, jota tunnen vain vähän. Hänelle katsokontaktin pito tuotti vaikeuksia, ja hän tuijotti (siksi?) rintoihini, aina kun minun piti töissä hänen kanssaan jutella. Luultavasti rintoihintuijotuksessa ei ollut juurikaan mitään seksuaalista, hän vain katsoi "kohti", mutta ei tainnut kestää silmiin katsomista eikä ehkä tajunnut, ettei ole kohteliasta tuijotella keskustelukumppanin rintoihin. En häntä kovin hyvin tuntenut, mutta jäi vaikutelma, että muilla tavoin hän ei juurikaan ollut poikkeava.

Varmaankaan ei tosiaankaan ollut tarkoittanut tuijottaa rintoihin, vaan ennenkaikkea välttää katsekontaktia. Tämähän on juurikin assimainen piirre. Omalla kohdallani katseen välttelyyn liittyy tietysti ne moneen kertaan mainitsemani nuoruuden kokemukset, että jos koulussa vahingossakaan vilkaisi johonkuhun, tämä seuraavaksi tuli kiusaamaan. Olen tärkeäksi mieltämieni ihmisten kohdalla yrittänyt opetella sietämään katsekontaktia. Mutta ventovieraiden seurassa pyrin kyllä pitämään katseeni erossa muiden ihmisten silmistä. En kertakaikkiaan halua olla uhkaava enkä tulla uhatuksi. Varmaan lienen senkin maininnut että on helvetin ärsyttävää että kauhean usein kun sitten kumminkin vilkaisee johonkin ihmiseen, hän on juuri tuijottamassa minua. Eli olen erittäin herkkä "tuntemaan" sen kun minua katsotaan. Koska se toinen jo valmiiksi katsoo, niin minähän se en siis ole joka "tuijottelee".

Kerran katselin eräässä asunnossani ikkunasta ulos maisemia, kun siellä olikin yksi nainen pihalla, ja alkoi vilkuttamaan ivallisen näköisenä. Eli luuli että olin häntä kyttäillyt. Ei ne katsejutut taida kauhean helppoja olla aina siis muillekaan.

Mitä itse tunnen tai kuvittelen tuntevani asseja, niin näitä todellakin on laidasta laitaan. Jotkut omahyväisiä tyyppejä, jotkut suuttuvat kaikesta mahdollisesta, jotkut ovat niin kilttejä että melkein itkettää heidän puolestaan kun kuulee ja tietää miten heitä käytetään hyväksi. Jos nyt väkisin pitäisi joku yhteinen nimittäjä keksiä, niin sanoisin että se on jonninmoinen "lapsekkuus". Ennemmin tai myöhemmin jokaisesta paljastuu jotain minkä perusteella hän ei ole sillä tavalla "aikuinen" kuin normaali ihminen voi olla. Tätä nyt vähän vaikea kuvailla kyllä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 09:54:12
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 16, 2023, 14:14:41
Veikkaan, että ainakaan se naislauma, jonka Norma yleistää "naisiksi", ei hengaile tällä palstalla. Luulisi, että kun Norma hengailet paljon netissä, niin pikkuhiljaa käsityksesi naislaumasta muuttuisi, kun huomaat, että aika harva naiskirjoittaja täällä myöntää tai edes vaikuttaa vastaavan naiskuvaasi.

Tätä mietiskelin tässä olisiko ollut eilen, että kun netissä aina naiset alkavat inttämään että he eivät ole mitään kikattajia, kirkujia jne. niin pakkohan JONKUN on olla, että se meteli mitä tuolla maailmalla kuulee, jostain oikeasti tulee. Joten kaiketi nettiin rikastuu se vähemmän "naisellinen" naisaines.

Paitsi Facen sinkkuryhmiin kyllä tulee näitä joita minä en siis oikein ymmärrä. Kuten nyt tuota että juttelee vaikka mistä avauksessaan, niin ohessa on se kuva missä meinaa tissit pursuta puserosta ulos. On netissä seksisaittejakin mille voi ne ryntäänsä ulkoistaa. Mutta ei. Kun pitää ajella kaksilla rattailla. Toisaalta olla tyrkyllä, mutta toisaalta kieltää vaikka viimeiseen asti ettei ole. On muka vaan joku hyvän mielen kuva.

Tässä asiassa minä olen sillä tavalla henkisesti jäykkä, että minun mielestäni tosiaan pitäisi sijoitella ne materiaalinsa täsmälleen oikein sinne minne ne kuuluvat sen perusteella miltä näyttää.

Mutta nyt kun eilen katselin sen tokan osan autismidokumentista, niin siinä mainittiin esim. LP-levyjen keräily ja miten ne pitää olla järjestyksessä. Itse olettaisin ettei ole välttämättä joku neuropoikkeavuuden merkki että pitää keräilemänsä kirjat tai levyt tietyssä mieleisessään järjestyksessä, koska pakkohan ne jotenkin on olla että meinaa sieltä löytää haluamansa artikkelin. Itselläni noin 18 hyllymetrin kirjat eivät ole aakkosjärjestyksessä (kuten olivat alunperin kun kirjoja alkoi kertymään) omissa luokissaan 0 - 9, vaan olen valinnut jonkinlaisen "esteettisen" asettelun. Luokat minulla on kyllä käytössä, mutta niiden sisällä kirjat ovat aseteltuna niin että miten ne sopivat toisiinsa muodoltaan, toki aiheeltaankin myös. Eli esim. jotakuinkin samankokoiset kiviä ja mineraaleja käsittelevät kirjat ovat kimpassa sen kummemmin aakkosia käyttämättä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 09:58:33
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 13:39:43
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 12:56:50
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 11:40:53
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 16, 2023, 11:19:59
Eli se sama asenne kuin äidilläni. Mikä - anteeksi nyt vain - saatana siinä vitun tavallisuudessa on niin perkeleen tärkeää, että varsinkin minua vanhemmat sukupolvet naisia ovat niin ehdottomia siinä että semmoinen sitä sitten pitää olla, eikä mitenkään erota näistä "vaatimattomammista" kanssasisaristaan jotka eivät ole eläissään tehneet mitään muuta kuin kakaroita? Aina ollut sellainen tunne että nämä lapsia laittaneet kokevat automaattisesti olevansa jotenkin parempia ihmisiä ja yläpuolella kaiken arvostelun, ja kaikki mitä minä teen ja tahdon tehdä, on väärin.

Eihän tuossa mistään tavallisuudesta ole kyse. Se kai tässä hämmennystä herättääkin koko keskustelussa, kun olet aika omintakeisesti määritellyt, mitä on neuropoikkeavuus (= sellaista kuin sinä olet) ja mitä on tavallisuus (=ne ihmiset, etenkin naiset, jotka olet määritellyt tavallisiksi).

T: Xante

En ole tässä määrittelemässä muiden poikkeavuuksia. Siinä autismidokumentin ykkösosassa siteerattiin jotakuta että "kun olet tavannut yhden autistin, olet tavannut yhden autistin". Ei tiedä ja tunne kaikken olemisia. Ja sitäkään vähemmän kaikkien neuropoikkeavien osalta.

Koetetaan nyt kumminkin muistaa että ei olla tiedeosiossa. Siksi tätä teemaa voi käsitellä vapaammin. Ja nimenomaan siksi tämän tähän laitoin, ettei tämä mene rutikuiviksi linkkisulkeisiksi siitä mitä kukakin auktoriteetti on päättänyt poikkeavien itsensä puolesta ja sijasta näihin ominaisuuksiin liittyvän.

Likinnä tarkoitin sitä, että määrittelet kovin herkästi sen mitä "tavalliset" tekevät ja millaisia muka ovat sen perusteella, mitä sinulle joku joskus on sanonut.

Esim. se, että äitisi ei ole tykännyt kirjoitusharjoituksistasi ei kerro mitään siitä, miten me muut "tavalliset" siihen suhtaudumme. Ainakin itselleni on vaikeaa sanoa semmoiseen mitään muuta kuin jaa jaa. Ja kieltämättä tunnen, että sinä tunget minua "tavallista" aivaan outoon lokeroon kertoimella, mitä naiset ja etenkin vanhemmat naiset.

T: Xante

Eihän se juttu pelkästään äitiini keskittynyt, vaan oli kaksi muutakin naista jotka dissasivat kirjojen kirjoittamisen. Mutta hälläväli, "tavallisilla" naisilla tarkoitan lähinnä näitä jotka kutovat sukkaa, katsovat Salkkareita, kittaavat kahvia, juoksevat Hulluilla päivillä ja muissa alemyynneissä.

Minulle on vaan niin kertakaikkiaan elämäni varrella tullut vahva tunne etten kelpaa ensin rusettipäiden sekaan, sitten meikkaajien, sitten sitten sitten. Aina löytyy joku naisjuttu jossa en koe olevani täysillä osallisena, mutta kaikki muut ovat. Tarpeeksi moneen kertaan kun kokee kelpaamattomuuden tunteen, sen kääntää niin päin että enpäs halua tuollainen ollakaan. Vaikka totta kyllä minulla on vaatteita niin että ei meinaa kaikki kaappiin mahtua (on tosin turhan pienet säilytystilat enivei), olen kiinnostunut väreistä ja esteettisyydestä yms. tällaista naismaista.

En kyllä ymmärrä miten olen tunkemassa sinua yhtään minnekään, kun puhun neuropoikkeavuudesta ja arveluistani siihen liittyen. Jos teema ei koske sinua millään tavalla, niin eihän tässä ketjussa ole pakko olla jälleen kerran väittämässä kaikkeen mahdolliseen vastaan. En tiedä oletko tavallinen nainen, tai miksi sinun pitäisi semmoinen olla, mutta jos olet, niin avaa keskustelu tavallisuudesta.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 10:11:33
Naislaumoja joihin olen itse tunkenut tai joutunut sekaan:

- koulut ja opistot (mitäpä muutakaan kauppiksessa olisi kuin naisia?)

- naisvaltaiset työyhteisöt

- mielenterveystoimiston keskusteluryhmät x 2 - 3 (kaksi vuoden ryhmää ja yksi lyhyt masennusryhmä jossa oli myös yksi mies mukana, muutoin pelkkiä naisia)

- paikallinen mielenterveysyhdistys (naisvaltaisia tapaamisia)

- henkisten yhteisöjen luennot (useampia sanoisiko teosofistyyppisiä ryhmittymiä)

- sukulaiset (läjäpäin naisia)

- kamppailulajit (vaihtelevasti, pukuhuoneessa tietysti pelkkiä naisia)

Ehkäpä se mielenterveysyhdistyksen juttu erityisesti teki mielen vähän pahaksi, koska se mieli oli helvetin paha muutenkin 2010. Ja sitten kun menin sellaiseen mukaan missä toiminta oli käynnistynyt jo vuosi sitten, niin ulkopuoliseksihan minä jäin. Pääosin porukka myös oli varsin iäkästä, ja minä olin vasta 41 v. Heillä oli kaikenlaisia yhteisiä menoja, joista ei minulle sitten edes tullut mitään tiedotteita vaikka olisin saattanut haluta mukaan. Kerran sentään pääsin teatteriin ja yhden kerran yksille messuille, kun jostain syystä näistä sain kuulla.

Kyllä voin oikeastaan sanoa että vasta kun löysin Krav Magan, olen tosissani tykännyt naisista, edes joistain. Mutta toisin kuin moni muu, en ole sielläkään löytänyt "vakiparia". Monet tulevat siihen mukaan jonkun kaverinsa kanssa, ja sitten he treenaavat kokoajan yhdessä. Änge nyt sellaiseen kaksikkoon sitten kolmanneksi, jos ryhmässä treeni-iltana ei mene parit tasan ja jonkun on ryhdyttävä kolmanneksi pyöräksi. Toisaalta yksi kollegani kehotti minua käyttämään tuommoista trio-tilannetta hyödykseni, kun minulla nyt kumminkin on näitä kremppoja, että ideana olisi hänen mukaansa että "tee vähemmän, mutta tee oikein". Kun aiemmin harmitti että hyvin helposti ne kaverit alkavat ähräämään keskenään ja minä sitten nökötän vieressä katselemassa, niin olen nyt sitten ihan suosiolla huilinut ja toisaalta kun en aina kaikkea pysty tekemään (polvet, niska, milloin mikäkin), niin hyvähän se tietysti on että ne kaksi muuta saavat koko kattauksen jota minä en välttämättä pysty tarjoamaan.

Mutta toisin kuin joku minulle juuri taannoin ihqutteli, että tällaisesta harrastuksesta saa ystäviä, niin en nyt sentään semmoista kuvittele että arvostamani kollegani olisivat ystäviäni. Ehkä minulla ei vaan ole sitä kykyä kaveroitua. Jos näen että joillakin on jo systeemit valmiina, en tuputa itseäni.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 17, 2023, 10:15:46
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 09:47:17
Mitä itse tunnen tai kuvittelen tuntevani asseja, niin näitä todellakin on laidasta laitaan. Jotkut omahyväisiä tyyppejä, jotkut suuttuvat kaikesta mahdollisesta, jotkut ovat niin kilttejä että melkein itkettää heidän puolestaan kun kuulee ja tietää miten heitä käytetään hyväksi. Jos nyt väkisin pitäisi joku yhteinen nimittäjä keksiä, niin sanoisin että se on jonninmoinen "lapsekkuus". Ennemmin tai myöhemmin jokaisesta paljastuu jotain minkä perusteella hän ei ole sillä tavalla "aikuinen" kuin normaali ihminen voi olla. Tätä nyt vähän vaikea kuvailla kyllä.

Tuo lapsekkuus-piirre sopii vain yhteen aikuiseen tuntemaani assiin. Ja nyt tuli mieleeni, että erään toisen tuntemani assin teini-ikäinen assi-lapsi on koko ikänsä tainnut olla lapsekkaampi kuin ikänsä edellyttäisi. Hänen assivanhempansa puolestaan on on poikkeuksellisen aikuinen, ja jopa korostaa aikuisuutta usein puheissaan.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 11:11:09
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 17, 2023, 10:15:46
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 09:47:17
Mitä itse tunnen tai kuvittelen tuntevani asseja, niin näitä todellakin on laidasta laitaan. Jotkut omahyväisiä tyyppejä, jotkut suuttuvat kaikesta mahdollisesta, jotkut ovat niin kilttejä että melkein itkettää heidän puolestaan kun kuulee ja tietää miten heitä käytetään hyväksi. Jos nyt väkisin pitäisi joku yhteinen nimittäjä keksiä, niin sanoisin että se on jonninmoinen "lapsekkuus". Ennemmin tai myöhemmin jokaisesta paljastuu jotain minkä perusteella hän ei ole sillä tavalla "aikuinen" kuin normaali ihminen voi olla. Tätä nyt vähän vaikea kuvailla kyllä.

Tuo lapsekkuus-piirre sopii vain yhteen aikuiseen tuntemaani assiin. Ja nyt tuli mieleeni, että erään toisen tuntemani assin teini-ikäinen assi-lapsi on koko ikänsä tainnut olla lapsekkaampi kuin ikänsä edellyttäisi. Hänen assivanhempansa puolestaan on on poikkeuksellisen aikuinen, ja jopa korostaa aikuisuutta usein puheissaan.

Tällä lapsekkuudella haen jotain semmoista juttua jota on siis tosi vaikea kuvata. Esim. isäni edustaa lapsekkaiden ryhmää mainiosti, koska eihän hänestä kyllä miksikään isäksi edes ollutkaan, kun mieluummin puuhasteli niitä omia projektejaan. Sitten taas joku vaikkapa 10 v jota kehutaan pikkuvanhaksi kun hän käy kaupassa nukkea rattaissa kuljettaen, niin minusta tuollainen ei ole osoitus mistään kehittyneisyydestä, vaan - ikävä sanoa - mahdollisesti jopa kehitysvammaisuudesta. Kyseessä siis lapsi joka ei leiki muiden kanssa, vaan on täysin uppoutunut omaan äitiyden roolileikkiinsä.

Joku luistimeensa rakastunut autisti, tai tällainen joka on Eiffel-tornin kanssa "suhteessa", minusta tämä on sitä lapsekkuutta joka on nyt ehkä huono nimike sille mitä haen, mutta kun en parempaakaan keksi.

Kesyt eläimet säilyttävät pentumaisia piirteitä aikuisiälle asti. Planeetan kesyin eläin on ihminen. Joten lapsenomainen leikkiminen on ihan normaalia. Mutta jossain on se kriittinen piste josta eteenpäin ihminen ei vaan ole sillä tavalla aikuistunut kuin muut, koska hän ei siihen kykene.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 13:49:25
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 19:38:17
Lainaus käyttäjältä: Socrates - marraskuu 16, 2023, 19:23:41
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 16, 2023, 16:18:13
Kenties siinäkin on eroa, minne menee tuntemaan samanhenkisyyttä tai samankaltaisuutta. En minä oletakaan, että jos olen jossain julkisessa paikassa, kuten yleinen sauna, uimahalli, kauppakeskus, jne. että kokisin jotain joukkoon kuulumista tai samanhenkisyyttä siellä olevien kanssa. Mehän vain satumme olemaan samassa tilassa yhtä aikaa ja ellei mikään yhdistä, niin sitten ei.

Kyllä se on vain hyväksyttävä, että siellä voi olla mitä hyvänsä läskiporukoita, turha minun on siitä kiroilemaan alkaa.

T: Xante

Kaippa läskivuorten kokoontumisia voi olla vaikka Tupperwarekutsuilla, ei se paikkaa katso.

Maailmassa on paljon asioita, joille ei voi mitään tai hyvin vähän, mutta niiden ärsyttävyys silti tuodaan ilmi. Läski connecting people ja välillä aiheuttaa kielteistä ryhmäytymistä, muitten jyräämistä ja toksista miehisyyttä ja varmaan naiseuttakin.

Kyllähän niitä toksisia connectioneita tosiaan on, urheiluhullut, viirapäiset kamppailulajien harrastajat, salikörmyt ja takuulla löytyy läskejä kahvakuulanheiluttajiakin.

Jos Norma perustaa naiskäsityksensä, jonka perusteella esim. tässä ketjussa naisia leimaa, tupperwaara-kutsujen läskeihin naisporukoihin, se on vielä omituisempaa.

T: Xante

Muistetaan nyt sitten että minä en alkanut puhumaan mistään läskeistä mitään. Naisille on muuten hyvin tyypillistä, siis ainakin tavallisille naisille, ikäänkuin adoptoida joku asia tai paremminkin ihmisryhmä itselleen, ja sitten tätä ryhmää aletaan puolustelemaan henkeen ja vereen. Näin ollen minä voisin ottaa nokkiini siitä että nimittelet kamppailulajien harrastajia "viirapäisiksi". Voit olla sitä mieltä minusta, mutta eivät kaikki näiden lajien parissa pakertavat ole viiroja. Itseasiassa välillähän sitä puhutaan että kamppailulaji saattaa auttaa ihmistä saamaan itsetuntoa ja -varmuutta, ja tämän jälkeen toimimaan maltillisemmin. En edes minä ole vielä mukiloinut ketään siviliä sen jälkeen kun aloitin harrastukseni, vaikka harrastan lajia jossa nimenomaan pyritään satuttamaan.

Mutta se mitä olen hakenut takaa on juurikin se, että sitä kaikkialla tuntee ettei sovi minnekään, ei kuulu mihinkään porukoihin. Koska en ole mies, en voi tietää että tuleeko miehille ulkopuolisuuden tuntemuksia näin vahvasti, tai ovatko miehet semmoisia että he vaikka tahtomattaankin sulkevat jonkun ulkopuolelle. Vaikuttaisi siltä että ihmislajin keskuudessa naiset kuitenkin ovat se sukupuoli jolle sosiaalinen kanssakäyminen merkkaa enemmän, ja enemmän sillä myös sitten kiusataan ihmisiä, jos on pirullisuuteen tarvista. Onhan tästä puhuttu maailman tappiin asti miten tytöt päättävät että "me ei leikitä sun kanssa".

Minulle tuota ilmoitusta ei ole koskaan ääneen saneltu ja ladeltu, mutta osin siinä merkkaa sekin etten ole edes yrittänyt tunkea tyttöporukkaan, tai yksittäisen tytön kaveriksi. Koska minulta puuttuu kyky ja enimmäkseen halukin oma-aloitteisesti tuputtaa seuraani kellekään, niin tavallaan sitten saatan myös välttyä sellaiselta ynseilyltä ja kopeilulta mikä on ainakin joillekin naisille ominaista.

Se tyttö joka minua kumminkin jonkin verran tavallaan kiusasi oli yläasteella vuotta vanhempi kuin minä. Hänellä se oli sellaista halveksuntaa. Kun olin tullut kouluun ilman suksia ja sanoin opettajalle että minä se tästä sitten lähden käppäilemään, tämä nauratti (ivallisesti) tätä tyttöä. Kun puolestaan erään kerran menin vessaan kuselle, tätä prinsessaa se huvitti tavattomasti että käyttäydyn peräti niin omituisesti että käytän vessaa siihen mihin se on tarkoitettu. Hänellä kun oli siinä seurapiiri kavereidensa kanssa, en muista olivatko peräti tupakallakin. Siitä että minä kusin hänen sitten piti määkäistä että "enkeli pissii".

Sitten on nämä työelämän kuninkaalliset naiset, mutta näistä en nyt jaksa tänään enkä välttämättä huomennakaan. Kyllä minulla on oikeus kokea että toisinaan kanssakäyminen naisten kanssa on negatiivisluontoista, jos olen itse niin kokenut, että on. En edelleenkään tajua että mikä ihmeen epäys- ja kieltovelvollisuus kenelläkään olisi minun omaa elämääni ja kokemuksiani kohtaan. Se on tietysti sitten eri asia kannattaako minun tehdä karttoja, laatia kaavioita ja ylipäätään muodostaa mitään "johdonmukaista kuvaa" naissukupuolesta, koska yksilöitähän me kaikki tietenkin olemme. Mutta valitettavasti jos itse ei sovi oikein minnekään ja se kumminkin välillä tehdään selväksi, vaikkei mitään sanottaisi ääneenkään, niin ei siinä kyllä kauhean emppissymppis ystävällinen olo tule noita muita kohtaan.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Xantippa - marraskuu 17, 2023, 14:11:12
^

Demonstroinpa vain, että eihän se mukavalta tunnu, kun oma viiteryhmä kuvataan ikävillä sanoilla.

T: Xante
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 17, 2023, 14:55:17
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 13:49:25
Kyllä minulla on oikeus kokea että toisinaan kanssakäyminen naisten kanssa on negatiivisluontoista, jos olen itse niin kokenut, että on. En edelleenkään tajua että mikä ihmeen epäys- ja kieltovelvollisuus kenelläkään olisi minun omaa elämääni ja kokemuksiani kohtaan. Se on tietysti sitten eri asia kannattaako minun tehdä karttoja, laatia kaavioita ja ylipäätään muodostaa mitään "johdonmukaista kuvaa" naissukupuolesta, koska yksilöitähän me kaikki tietenkin olemme. Mutta valitettavasti jos itse ei sovi oikein minnekään ja se kumminkin välillä tehdään selväksi, vaikkei mitään sanottaisi ääneenkään, niin ei siinä kyllä kauhean emppissymppis ystävällinen olo tule noita muita kohtaan.

Tämä voi tuntua ikävältä, mutta tämä on ajatuskuvio, jota käytän itseni kanssa: jos jossain kontekstissa minulla on toistuvasti ongelmia, olen luultavasti itse osa ongelmaa, koska minä olen se tekijä, joka on noissa tilanteissa aina sama, kun taas muut tekijät ovat muuttuvia. Tämä voi olla puolto sille, että sinussa on jokin piirre, joka tekee kanssakäymisestä vaikeaa, kuten vaikka autismin kirjo. Toisaalta jos näin, luulisi, että samat ongelmat ilmenisivät silloin myös miesten kanssa. Ehkä ilmenevätkin? Toisaalta kyseessä voi olla myös ajatusvinouma, joka sinulla on naisista, ja jonka viet näihin tilanteisiin mukaasi. Se muokkaa havaintojasi, tulkintojasi ja käytöstäsi, joka puolestaan voi syventää ajatusvinoumaasi.

En todellakaan tarkoita ilkeillä, vaan tarjota niitä ajatusmalleja, joilla itse käsittelisin vastaavia vaikeuksia elämässä. Sinun kokemuksiasi ei voi missään nimessä kukaan kiistää. Ehkä niitä voi kuitenkin tarkastella erilaisista vinkkeleistä, koska on kiinnostavaa, miksi ne kokemukset ovat sellaisia.

Toisaalta ulkopuolisuuden tunteet ja yksinäisyys ovat yleisiä tunteita. Juuri vastikään luin jostain, että n. 30% yli 16-vuotiaista tuntee suuren osan ajasta tai aina yksinäisyyttä. Se on suuri lukema. Ja kuten olen usein sanonut, pelkkä introverttius voi saada tuntemaan ulkopuolisuutta ja erilaisuutta. Näistä tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta, jolloin jokainen niiden kanssa kamppaileva luulee helposti olevansa ulkopuolinen yksin.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 11:34:52
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 17, 2023, 14:55:17
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 17, 2023, 13:49:25
Kyllä minulla on oikeus kokea että toisinaan kanssakäyminen naisten kanssa on negatiivisluontoista, jos olen itse niin kokenut, että on. En edelleenkään tajua että mikä ihmeen epäys- ja kieltovelvollisuus kenelläkään olisi minun omaa elämääni ja kokemuksiani kohtaan. Se on tietysti sitten eri asia kannattaako minun tehdä karttoja, laatia kaavioita ja ylipäätään muodostaa mitään "johdonmukaista kuvaa" naissukupuolesta, koska yksilöitähän me kaikki tietenkin olemme. Mutta valitettavasti jos itse ei sovi oikein minnekään ja se kumminkin välillä tehdään selväksi, vaikkei mitään sanottaisi ääneenkään, niin ei siinä kyllä kauhean emppissymppis ystävällinen olo tule noita muita kohtaan.

Tämä voi tuntua ikävältä, mutta tämä on ajatuskuvio, jota käytän itseni kanssa: jos jossain kontekstissa minulla on toistuvasti ongelmia, olen luultavasti itse osa ongelmaa, koska minä olen se tekijä, joka on noissa tilanteissa aina sama, kun taas muut tekijät ovat muuttuvia. Tämä voi olla puolto sille, että sinussa on jokin piirre, joka tekee kanssakäymisestä vaikeaa, kuten vaikka autismin kirjo. Toisaalta jos näin, luulisi, että samat ongelmat ilmenisivät silloin myös miesten kanssa. Ehkä ilmenevätkin? Toisaalta kyseessä voi olla myös ajatusvinouma, joka sinulla on naisista, ja jonka viet näihin tilanteisiin mukaasi. Se muokkaa havaintojasi, tulkintojasi ja käytöstäsi, joka puolestaan voi syventää ajatusvinoumaasi.

En todellakaan tarkoita ilkeillä, vaan tarjota niitä ajatusmalleja, joilla itse käsittelisin vastaavia vaikeuksia elämässä. Sinun kokemuksiasi ei voi missään nimessä kukaan kiistää. Ehkä niitä voi kuitenkin tarkastella erilaisista vinkkeleistä, koska on kiinnostavaa, miksi ne kokemukset ovat sellaisia.

Toisaalta ulkopuolisuuden tunteet ja yksinäisyys ovat yleisiä tunteita. Juuri vastikään luin jostain, että n. 30% yli 16-vuotiaista tuntee suuren osan ajasta tai aina yksinäisyyttä. Se on suuri lukema. Ja kuten olen usein sanonut, pelkkä introverttius voi saada tuntemaan ulkopuolisuutta ja erilaisuutta. Näistä tunteista ei kuitenkaan juuri puhuta, jolloin jokainen niiden kanssa kamppaileva luulee helposti olevansa ulkopuolinen yksin.

Sitähän minä tässä itseni suhteen olenkin tuonut esille, että en ole normaali. Miten epänormaalin ihmisen kokemukset voisivat olla normaaleita, tai tuosta noin vaan muutettavissa normaaleiksi?

Kaikkia naisia kaiketi ahdistellaan, mutta eivät kaikki ota niin raskaasti sitä että melkein tulee raiskatuksi, tai joku äijä hyppää vuosikausia vittuilemassa ovella aina kun on päissään. Monia on kiusattu koulussa, mutta kaikki eivät ole ottaneet sitä niin raskaasti, eivät varmaankaan sittenkään vaikka asialla olisivat olleet kokonaiset poikalaumat, kuten minun kohdallani. Ei minua kourittu ja kopeloitu, ei lyöty tms. Mutta ihan vaan se että olin siinä yksinäni ja jätkälauma ympärillä oli minulle liikaa. Jätti vihaiseksi ja katkeraksi. Ehkä tuossa sitten jotenkin jäi kaivamaan se että muilta tytöiltä ei saanut suojaa tuossa asiassa. Samaan aikaan kun äitini tavallaan "hylkäsi" minut, keskittyessään sairastelevaan sisarukseeni joka syntyi yli vuosikymmenen ikäerolla. Normaali tyttö olisi siinä vaiheessa alkanut kiinnostumaan kaikenmaailman staroista, miettinyt poikia (mietin minäkin kyllä aikanaan), meikannut (aloitin sen vasta 17-vuotiaana kun sisuunnuin siitä että tulin työharjoittelussakin kiusatuksi).

Noin kaikenkaikkiaan tuntuu että naisten keskuuteen minulla ei oikein ole ollut asiaa, ja sitten taas miesten joukossa taidan olla jonkinlainen tsoukki, koska eiväthän miehet ihan oikeasti hyväksy kuin muita miehiä. En kuulu minnekään enkä keidenkään joukkoon. Siinä mielessä ei siis ole ollut merkillistä että olen ollut niin innoissani KM-touhusta, koska siellä ensimmäistä kertaa on melkein tullut kuulumisen fiilis. Sitä pilaa se että en osaa antaa itselleni anteeksi sitä etten kykene kaikkeen ja kehitykseni on hidasta. Viimeaikoina olen kuitenkin alkanut kokemaan että osaanhan minä jotain. Ja ajattelin tässä yksi päivä että ehkäpä en olisi tyytyväinen vaikka treenit menisivät miten hyvin tahansa. Aina jäisi joku seikka kaihertamaan, koska olen saanut pakkomielteen jostain ihmeellisestä täydellisyydestä jota en pysty ikinä saavuttamaan.

Vaativuus koskee tietysti myös ihmissuhteitakin, ja sillä en sitten pahemmin ole seurustellut, kun mitkään taskulämpimät jutut eivät ole kiinnostaneet. Tai paska seksi. Pitää ylittyä tietty raja että viitsii jatkaa.

Sitä en voi tietää ovatko vaativuus- ja täydellisyysriesat ominta itseäni, vai ovatko ne iskostuneet minuun taustani takia.

Kun ajattelen tilanteita joista joku toinen on sanonut että en osaa puolustaa itseäni tai että en tule toimeen naisten kanssa, niin tulee aina mieleen että jos olisin vaatinut oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta, olisin pelännyt että minua vihataan. Halusin aina olla kiltti ja sopuisa, mutta sitten kuitenkaan en kyennyt venymään ihan mihin tahansa. Niin kuin nielemään vittuiluita noin vaan, kärsimään simputuksesta jne. Oikeudenmukaisuuden taju on minulla erittäin vahva, ja sitä tuntuvat muutamatkin naiset halunneen tallata ja polkea mennen tullen. Kaiketi minulle ulkopuolelta tulevana on haluttu näyttää "minun paikkani". Olen tullut nuorempana iäkkäämpien naisten ryhmiin, tai aloittanut muuten vaan uutena jossain paikassa, tai en ole ollut vakituiseen työhön tulossa jne. Onhan näitä juttuja saanut kuulla ja lukea, että naisvaltainen työyhteisö VOI olla yhtä helvettiä jollekin naiselle joka siellä sitten joutuu nokituksi kanaksi. Vaatii ihan perkeleellisen vahvan luonteen että sietää sitä kaikkea paskaa mitä tietynlaiset naiset saavat päähänsä suoltaa toisille, ja minulta se luonne puuttuu. Tai kai se vaatii välinpitämättömyyttä, ja se nyt varsinkin puuttuu minulta. En kai muutoin olisi mekastanut vuosia netissä milloin mistäkin paskuudesta mitä ihmiset toisilleen tekevät.

Pyrin siis ikäänkuin vääntämään vaikka väkisin asiat oikeudenmukaiselle tolalle, ja jos se ei vaan onnistu, otan ja häivyn. Tähän minulla onneksi länsimaisessa maassa on mahdollisuus. Jossain pahoinvointivaltiossa ei noin vaan häivyttäisi jos olisi esim. myyty jollekin miehelle vaimoksi, ja anoppi alkaisi kiusaamaan. Jos siellä yrittäisi puolustautua vaikkapa raiskaavaa aviomiestä vastaan niin että tappaisi tämän, saisi itse kuolemantuomion tai vähintään linnaa.

Voisi kysyä että miksi sekä naiset että miehet inhoavat naisia?
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 11:38:32
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - marraskuu 17, 2023, 14:11:12
^

Demonstroinpa vain, että eihän se mukavalta tunnu, kun oma viiteryhmä kuvataan ikävillä sanoilla.

T: Xante

Jep jep, mutta ei se nyt mene niin että jos arvostelee jotakuta jostain, niin itse tehtynä se sama asia onkin sitten ihan ok. Minulle on tietty ihan sama vaikka pitäisit kamppailu-urheilua täysin idioottimaisena ja sekopäiden touhuna.

Ehkä en ajattele sinua ensimmäiseksi tai ollenkaan, kun mietin mikä kaikki naisissa on ärsyttänyt live-elämässä. Ota nyt sitten vaikka kohteliaisuutena että muutamaa sosiopaattisen oloista paskaa en miellä lähimainkaan mitenkään sinuun liittyviksi. Näitä siis mitä nimittelen "kuninkaallisiksi" yms. Naisia joiden hauskin harrastus on painaa muita naisia alas.

Sitten jotkut tavalliset naiset jotka kirkuvat onnesta löytäessään jonkun rätin jostain alemyynnistä. En kyllä sitäkään liittäisi sinuun, enkä muihinkaan tämän foorumin naisoletettuihin.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 18, 2023, 13:11:04
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 11:34:52
Voisi kysyä että miksi sekä naiset että miehet inhoavat naisia?
Kumpaa tarkoitat:
Miksi sinä inhoat naisia? Miksi sinua inhotaan?

Minä en inhoa naisia. Kaikki naiset ja kaikki miehet eivät inhoa naisia.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 18, 2023, 16:26:01
En tiedä kuinka paljon tästä on tieteeseen perustuvaa, mutta vaativuuden tunnelukosta omaan silmääni tuo vaikutti asialliselta:
Vaativuuden tunnelukko – täydellinen suoritus on oman arvon mitta (https://www.evermind.fi/vaativuuden-tunnelukko/#Mist%C3%A4%20Vaativuuden%20Tunnelukko%20johtuu?)

Liittyykö vaativuus assi-piirteisyyteen, vai ilmaantuuko omia aikojaan, assiuudesta riippumatta?
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 18, 2023, 19:25:07
Lainaus käyttäjältä: TSS - marraskuu 15, 2023, 11:26:31
No mulla oli tässä aika kontekstuaalinen tilanne mielessä

Kiitos taustoituksesta :) Selvensi hyvin ajatustasi.

Jäi vastaamatta osin koska tähän liittyvä rönsyää jo ohi aiheesta
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - marraskuu 18, 2023, 22:02:27
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 11:34:52
Noin kaikenkaikkiaan tuntuu että naisten keskuuteen minulla ei oikein ole ollut asiaa, ja sitten taas miesten joukossa taidan olla jonkinlainen tsoukki, koska eiväthän miehet ihan oikeasti hyväksy kuin muita miehiä.

Ehkä miesten vaimot eivät hyväksy kuin muita miehiä.

Tällaista on tullut pohdiskeltua viime aikoina.

Minulle ADHD-tyyppisistä piirteistäni on ollut sekä haittaa että hyötyä tilanteista riippuen. Kun ihmissuhteista puhutaan, niin hyöty on saattanut olla suurempi kuin haitta. Ilmeisesti olen ollut joidenkin mielestä kiinnostava henkilö erilaisine juttuineni ja projekteineni ja harrastuksineni. Yksinäisyydestä ei ole tarvinnut kärsiä. Aina on ollut jotain touhua meneillään ja kavereita myös.

Olen ollut ehkä jossakin määrin huomionhakuinen, mutta mieluummin projektieni kautta kuin suoraan henkilöni kautta. En ole siis mikään esiintyjätyyppi, joka tuputtaa itseään joka paikkaan ja on aina esillä. Siitä huolimatta tänäkin vuonna, vaikka entiseen aktiiviseen elämääni verrattuna elän lähes tyhjäkäynnillä, nimeni ja kuvanikin on putkahdellut muutaman kerran lehdissä, vaikka en ole paljon mitään tehnytkään. Ei sitä tarvitse paljon tehdäkään. Riittää, kun on oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Kun touhuaa ja liikkuu paljon, näitä oikeita hetkiä ja paikkoja sattuu kohdalle enemmän kuin jos vain makaisi sohvalla ja katsoisi televisiota.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: kertsi - marraskuu 18, 2023, 22:33:29
Lainaus käyttäjältä: Kopek - marraskuu 18, 2023, 22:02:27
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 11:34:52
Noin kaikenkaikkiaan tuntuu että naisten keskuuteen minulla ei oikein ole ollut asiaa, ja sitten taas miesten joukossa taidan olla jonkinlainen tsoukki, koska eiväthän miehet ihan oikeasti hyväksy kuin muita miehiä.

Ehkä miesten vaimot eivät hyväksy kuin muita miehiä.

Kyllä miehetkin voivat olla ystäviä, myös naimisissa olevatkin miehet. Lähimmässä ystäväpiirissäni on kaksi miestä, joista toinen aiemmin oli naimisissa, tällä hetkellä ei, ja toinen on ollut pitkään naimisissa. Heidän vaimonsakin tunnen. Olen ollut aiemmin miesvaltaisissakin työpaikoissa ja joissain harrastuksissakin jne.. Joten aika kummallisena pidän tuotakin Norman väitettä tai havaintoa, että hän olisi jonkinlainen tsoukki miesten joukossa. Miksi hän olisi?

Ja tuosta, ettei Normalla mielestään ole naisten keskuuteen asiaa, tuli semmoinen ajatus, että kelpuuttaisiko Norma itse ketään naista ystäväkseen ylipäätänsä? Ehkä sellaista naista ei haluta lähestyä, joka jo etukäteen on sillä lailla torjuva? Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan?

Tosin tuossa voi olla jokin noidankehä. Norma (arvelee että) ei kelpaa tyttöjen piiriin -> alkaa vieroksua tyttöjä -> koska vieroksuu tyttöjä, tytöt alkavat vieroksua Normaa -> Norma saa vahvistuksen siitä, että tytöt vieroksuvat häntä ja on ihan oikein vieroksua tyttöjä?

Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 22:35:38
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 18, 2023, 13:11:04
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 11:34:52
Voisi kysyä että miksi sekä naiset että miehet inhoavat naisia?
Kumpaa tarkoitat:
Miksi sinä inhoat naisia? Miksi sinua inhotaan?

Minä en inhoa naisia. Kaikki naiset ja kaikki miehet eivät inhoa naisia.

Inhoan kiusaavia naisia. Mutta jos ajatellaan globaalimmin, sekä miehet että naiset sortavat naisia. Naiset sortavat miehiä vain miehet eivät ole miehiä, vaan lapsia. Enkä oikein usko että kusipää-äiti on kauhean yleinen mitä tulee äiti/poika-suhteeseen. Kun poika on pahoinvointivaltioissa koko perheen pikku prinssi, niin korkeintaan hänet lellitään pilalle.

Tytär jonkun viisaamman kertomana tuo naiselle mieleen hänet itsensä, ja tytärtä kohtaan voi tuntea inhoa, kateutta, vihaa, surua.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 22:42:05
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 18, 2023, 22:33:29
Lainaus käyttäjältä: Kopek - marraskuu 18, 2023, 22:02:27
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 18, 2023, 11:34:52
Noin kaikenkaikkiaan tuntuu että naisten keskuuteen minulla ei oikein ole ollut asiaa, ja sitten taas miesten joukossa taidan olla jonkinlainen tsoukki, koska eiväthän miehet ihan oikeasti hyväksy kuin muita miehiä.

Ehkä miesten vaimot eivät hyväksy kuin muita miehiä.

Kyllä miehetkin voivat olla ystäviä, myös naimisissa olevatkin miehet. Lähimmässä ystäväpiirissäni on kaksi miestä, joista toinen aiemmin oli naimisissa, tällä hetkellä ei, ja toinen on ollut pitkään naimisissa. Heidän vaimonsakin tunnen. Olen ollut aiemmin miesvaltaisissakin työpaikoissa ja joissain harrastuksissakin jne.. Joten aika kummallisena pidän tuotakin Norman väitettä tai havaintoa, että hän olisi jonkinlainen tsoukki miesten joukossa. Miksi hän olisi?

Ja tuosta, ettei Normalla mielestään ole naisten keskuuteen asiaa, tuli semmoinen ajatus, että kelpuuttaisiko Norma itse ketään naista ystäväkseen ylipäätänsä? Ehkä sellaista naista ei haluta lähestyä, joka jo etukäteen on sillä lailla torjuva? Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan?

Tosin tuossa voi olla jokin noidankehä. Ei kelpaa tyttöjen piiriin -> alkaa vieroksua tyttöjä -> koska vieroksuu tyttöjä, tytöt alkavat vieroksua Normaa -> Norma saa vahvistuksen siitä, että tytöt vieroksuvat häntä ja on ihan oikein vieroksua tyttöjä?

Sekin voi vaikuttaa että se yksi työ"kaveri", nainen, lääppi duunissa. En erikoisemmin luota naisiin. Höpötetään kaikenlaista, eikä pidetä lupauksia.

Nykyisessä asuinpaikassani minulla on ollut ihme kyllä kuitenkin kaksi naistuttavaa. Eka kuoli syöpään. Tokan kanssa juttelemme kun osumme hollille ulkona. Olemme kerran käyneet toisillamme kylässä. Facessa minulla on useampia naisia kaverina, mutta emme ole tavanneet livenä.

Sekin pitää erillään, ettei ole äiti-ihminen. Eihän minulla ollut koskaan oikein mitään sanottavaa jos naiset keskustelivat lapsistaan.

***

Tsoukilla tarkoitan etten ole miesten veroinen. En ole yhtä voimakas, karski, ronski, mitä nyt milloinkin. En vaan OLE mies, vaikka ymmärtäisinkin helpommin miehiä kuin naisia. Tosin seksuaalisuuden sektorilla en edes taidakaan ymmärtää. En ymmärrä ns. panetusta ja miten kaiken pitäisi pyöriä sen ehdoilla.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - marraskuu 19, 2023, 16:00:56
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 18, 2023, 22:33:29

Tosin tuossa voi olla jokin noidankehä. Norma (arvelee että) ei kelpaa tyttöjen piiriin -> alkaa vieroksua tyttöjä -> koska vieroksuu tyttöjä, tytöt alkavat vieroksua Normaa -> Norma saa vahvistuksen siitä, että tytöt vieroksuvat häntä ja on ihan oikein vieroksua tyttöjä?

Tunne ulkopuolelle jäämisestä on noidankehä,  koska ihmisten seurassa kaikki huomio on siinä miten ulkopuolinen on eikä aiheessa mistä muut keskustelevat. Se tekee kanssakäymisestä epäaitoa, minkä muut kokevat jotenkin väkinäisenä ja kiusallisena, mikä lisää ulkopuolelle jäämistä.

Ulkopuolisuuden kokemus on voinut saada alkunsa todellisesta tai kuvitellusta erilaisuudesta tai jostain olosuhteista tai rajoitteista, mutta myös siitä että ihmisellä on jokin ongelma, josta olisi tarve puhua muiden kanssa, mutta koska se ei ole soveliasta kepeässä kontekstissa, on ollut pakko olla ulkopuolisena muiden jutuista. Sitten ollaankin jo tilanteessa, missä itse ulkopuolisuuden tunne on ongelma, jota pitää peitellä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Melodious Oaf - marraskuu 20, 2023, 10:46:08
Se on tosiaankin noidankehä.

Tunne vääränlaisuudesta, ulkopuolisuudesta, riittämättömyydestä tai siitä, ettei oma kokemus ja se mitä on annettavaa ole relevanttia, oikeanlaista tai riittävää, tuottaa helposti sen, että on koko ajan kireänä ja hieman uhkamoodissa.

Silloin myös keskittyy jatkuvasti itseensä ja sisäänpäin vaikkei sitä edes huomaisi, mikä on siitä viheliäistä, että sosiaalisen liittymisen kokemukset ja hyvän kanssakäymisen kokemukset muutenkin usein lähtevät siitä, että on rento ja luottavainen ja oma huomio on aika paljolti itsestä ulkoisessa, muissa ihmisissä, ympäristössä jne.

Tavallaan paradoksi sekin, mutta harvemmin syvemmin resonoiva ja hyvältä tuntuva tapa reagoida tai toimia ihmisten kanssa lähtee siitä, että problematisoi muiden käytöstä ja toimintaa tai sitä, mikä olisi itseltä juuri ihanteellinen tapa toimia.

Hemmetin vaikeasti sanottu suurin piirtein kaikki tässä viestissä :P
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - marraskuu 20, 2023, 10:57:42
En tiedä voisiko ajatella niinkin yksinkertaisesti, että mitä tavallisempi, keskiverrompi olet, sitä helpommin koet yhteenkuuluvuutta, koska silloinhan on todennäköisempää kohdata samanoloisia ihmisiä. Toisaalta kyse on varmaan ainakin osittain myös iänikuisesta intro-ekstro -hommasta, ja veikkaan, että ekstron on luontaisesti helpompaa kokea yhteenkuuluvuutta kuin intron. Kaiken kaikkiaan, mitä eriskummallisempi tyyppi olet, sitä todennäköisemmin koet ulkopuolisuutta? Toisaalta eriskummallinen tyyppi oikeanlaisella sosiaalisuudella voinee kyllä kokea yhteenkuuluvuutta helpostikin.

No jaa, ehkä tässä pohdinnassa keskeinen kysymys on se, onko yhteenkuuluvuudessa / ulkopuolisuudessa enemmän kyse jostain persoonallisuuden sosiaalisuuden määrästä tai ylipäätään sosiaalisesta aspektista, vaiko jostain syvemmän tason asioista - jostain persoonallisuuden ytimestä, joka ei helposti kohtaa kaltaistaan, tai vastaavasti helposti kohtaa kaltaisiaan.


Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - marraskuu 20, 2023, 19:56:41
Erilaisuus ja samanlaisuus ne on siitä jänniä juttuja, että saa olla erilainen, kunhan on samalla tavalla erilainen kuin muut. Nykyäänhän saa värjätä tukkansa vaikka kaikilla sateenkaaren sävyillä, tatuoinneista ei hätkähdä enää kukaan, naama on täynnä ruuvia ja mutteria. Mutta annas olla kun minä sanon etten juo kahvia, niin johan on ihme & kumma.

Tuollainen on minusta aivan naurettavaa.

Itse puolestani olin ihmeissäni pari kertaa kun oletettiin että olen samanlainen kuin muut. Eka mies jonka kanssa seurustelin Bon Jovia kuultuaan sanoi että tuosta ne nuoret tykkäätte. En tainnut sanoa hänelle mitään, mutta kyllä kummastutti että miksi minun olisi pitänyt Jovista tykätä. En tiennyt koko Jovista hittojakaan, ja vuosien varrella olen tallentanut häneltä yhden ainoan biisin. Toisella kertaa joku mies, en muista kuka, sanoi että "te naiset olette niin korkealla siellä baarijakkaroillanne". Tarkoittaen miten saavuttamattoman oloisia naiset hänen mielestään olivat. Minähän en millään baarijakkaroilla ole pahemmin istuskellut, että kummallinen ajatus tuokin oli.

Voipi olla että minulla on taipumus lörpötellä itsestäni paljon senkin takia että haluan tavallaan "omistaa itseni" ja olen hyvin mustasukkainen siitä että mikä on oikea kuvaus minusta. Joten ennen kuin kukaan ehtii alkaa sepittelemään jotain ihme satuja ja tarinoita, täräytän pöytään faktat sen suhteen mitä minä ihmisenä olen. Meni sitten jakeluun tai ei.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: MrKAT - helmikuu 11, 2024, 19:23:45
Onkohan sekin Aspergeria, aistiherkkyyttä, kun kuulen rannekellon käynnin? Ei ole mekaaninen kello vaan sähkökvartsinen.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - helmikuu 12, 2024, 10:51:09
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - marraskuu 20, 2023, 19:56:41Voipi olla että minulla on taipumus lörpötellä itsestäni paljon senkin takia että haluan tavallaan "omistaa itseni" ja olen hyvin mustasukkainen siitä että mikä on oikea kuvaus minusta. Joten ennen kuin kukaan ehtii alkaa sepittelemään jotain ihme satuja ja tarinoita, täräytän pöytään faktat sen suhteen mitä minä ihmisenä olen. Meni sitten jakeluun tai ei.

Tuollainen tapa lienee melko yleinen- itselleen vakuuttaminen.

Paavi innocent aikoinaan vakuutti itselleen ja muille olevansa jumalan edustaja maan päällä, eli maallinen jumala. Nykyisin tuota pidetään paavien yleisesti hyväksyttävänä  oikeutena -asiana, mutta uskooko kukaan tuota tosissaan.. Paavilla on oikeus tulkita "jumalan sanaa" -ja sitä pidetään oikeana "totuutena"-

Hyvähän se on itselleen valehdella kaikenlaista, mutta ei sitä muiden tarvitse uskoa.
Reaalisena tulkinnat ovat tietenkin hieman maltillisempia, mutta johtajissa tuo tauti lienee aika yleinen.

Kun Stupp kehuu haavistoa, hän itseasiassa kehuu itseään- voittaessaan, niin hyvän miehen--
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 12, 2024, 13:45:28
Karikko:

Onkohan semmoista aihetta missä et ottaisi esille valehtelua ja itsepetosta? Jos kukaan ei mielestäsi kykene puhumaan totta tai osumaan oikeaan arvioissaan, se tarkoittaa että sinäkään et kykene.

Milloin valehtelit viimeksi ja missä asiassa? Mikä on sinun tapasi pettää itseäsi?

Itse sensijaan parahtaisin kuten muuan tyyppi vuosia sitten: onhan asioiden oltava jotenkin.

Jos sanon että minulla on kymmenen sormea, onko sekin itsepetosta?

Mitä tulee itseeni, muut eivät tiedä minua PAREMMIN mitä olen ja mitä en ole. Samalle tasolle voi toki yltää. Sen verran koppavaksi olen käynyt etten usko että edes joku terapeutti tai muu psyko-jotain tietäisi välittömästi jotain mitä en muka tietäisi itse itsestäni.

Sitä en sitten tiedä enkä sano, miten olisi esim. kymmenen tapaamisen jälkeen. Jos on joku huippulahjakas lanttumaakari.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - helmikuu 12, 2024, 15:53:21
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 12, 2024, 13:45:28Karikko:

Onkohan semmoista aihetta missä et ottaisi esille valehtelua ja itsepetosta? Jos kukaan ei mielestäsi kykene puhumaan totta tai osumaan oikeaan arvioissaan, se tarkoittaa että sinäkään et kykene.

Milloin valehtelit viimeksi ja missä asiassa? Mikä on sinun tapasi pettää itseäsi?

Itse sensijaan parahtaisin kuten muuan tyyppi vuosia sitten: onhan asioiden oltava jotenkin.

Jos sanon että minulla on kymmenen sormea, onko sekin itsepetosta?

Mitä tulee itseeni, muut eivät tiedä minua PAREMMIN mitä olen ja mitä en ole. Samalle tasolle voi toki yltää. Sen verran koppavaksi olen käynyt etten usko että edes joku terapeutti tai muu psyko-jotain tietäisi välittömästi jotain mitä en muka tietäisi itse itsestäni.

Sitä en sitten tiedä enkä sano, miten olisi esim. kymmenen tapaamisen jälkeen. Jos on joku huippulahjakas lanttumaakari.


Ei pidä hermostua- ihminen on osa soveltuvuudeltaan tietoinen oppinut olento, mutta ilman oppimista vain "tyhjä taulu"-

Joten kaiken elämänsä ajan hänen on toistettava samoja asioita- kukin tavallaan.

Itsensä vakuuttaminen omasta uskostaan on saman toistamista- minulle se ei ole ongelma, koska kerron ettei mitään itseä edes ole "olemassa" -ilman tuota jatkuvaa vahvistustoimintaa.. siis mieli on kokemuksen summa-

Kymmenen sormeakin katoaa aikanaan- joillakin ihmisillä on kaksitoista..

Paavikaan tuskin muuten väittäisi olevansa "jumala maan päällä"  Lihaksi tullut sana- kuten jotkut kertovat.

Mutta mikä ei olisi petosta- - kertooko paavi totuuden- ellei hän, miten sitten hänen "alaisensa uskovaiset., tai lahkolaiset luterilaiset..
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 12, 2024, 18:28:58
Jos mitään itseä ei ole olemassa, ei voi olla itsepetostakaan. Eikä vastuuta mistään mitä tekee tai sanoo.

Kyllä, ärsyynnyn aina kun alkaa joku valehtelusta ja petoksesta puhuminen, koska aivoni toimivat juurikin niin että haluaisin löytää järjestystä kaaoksesta. Jotain olennaista, ytimen ja napakympin. Jos toinen ihminen mitätöi kaiken, niin ettei hyödytä lopulta pohtia mitään, se on vähän sama kuin minun pitäisi tukehduttaa itseni - en saisi olla oma itseni ollenkaan, jos en saa taikka voi tutkia mitään.

Mutta jos minua ei ole, ei ole sitä tukehtujaakaan.

Meni ihan buddhalaiseksi. Ja ilmeisestikään en ole buddhalainen.  ::)
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - helmikuu 13, 2024, 09:25:58
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 12, 2024, 18:28:58Jos mitään itseä ei ole olemassa, ei voi olla itsepetostakaan. Eikä vastuuta mistään mitä tekee tai sanoo.

Kyllä, ärsyynnyn aina kun alkaa joku valehtelusta ja petoksesta puhuminen, koska aivoni toimivat juurikin niin että haluaisin löytää järjestystä kaaoksesta. Jotain olennaista, ytimen ja napakympin. Jos toinen ihminen mitätöi kaiken, niin ettei hyödytä lopulta pohtia mitään, se on vähän sama kuin minun pitäisi tukehduttaa itseni - en saisi olla oma itseni ollenkaan, jos en saa taikka voi tutkia mitään.

Mutta jos minua ei ole, ei ole sitä tukehtujaakaan.

Meni ihan buddhalaiseksi. Ja ilmeisestikään en ole buddhalainen.  ::)

Saahan sitä olla mitä haluaa, ei sitä kukaan kiellä- paitsi tietenkin yhteiskunnat ja uskonnot sekä varmaan monet muutkin jotka katsovat aiheelliseksi- mutta en minä kiellä. Kysehän on keskustelusta.

Vapaus on eri asia ja se minäkin -(minuus) on vain aivojen tuottama illuusio.

Ihminen kuten muukin eliö on riippuvainen tästä maailmasta ja on hyvä muistaa myös hengittävänsä ilmaa saavansa elantonsa toisista eliöistä sekä tarvitsevansa sen koko maailmallisen yhteyden joka tuottaa kaiken elämän perusteet. Mieli on on vain sen seuraus joka tilapäisen rakenteena katoaa kuten kaikki muukin.

Voihan sitä kertoa itselleen kaikenlaista, mutta se ei muuta mitään- ihminen on edelleen itseään tarkoituksella huijaava olento, joka uskoo olevansa tekijä- ja omistavansa esimerkiksi sormet, vaikka nekin ovat eliön rakenteessa dna- suoritteen mukaisia  automaattisia rakenteita.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 13, 2024, 11:18:29
Kuitenkin sinä Karikko uskot tietäväsi aina kaiken paremmin kuin muut. Muuten et vänkäisi niin että jopa jäsen Safiiri sai tarpeekseen, kun kohtasi sinnikkäämmän.

Aika jännä. Minulle tuo biologis-fyysinen itsettömyys ei tietty nappaa, kun olen spiritualisti.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - helmikuu 14, 2024, 09:35:24
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 12, 2024, 13:45:28Mitä tulee itseeni, muut eivät tiedä minua PAREMMIN mitä olen ja mitä en ole. Samalle tasolle voi toki yltää. Sen verran koppavaksi olen käynyt etten usko että edes joku terapeutti tai muu psyko-jotain tietäisi välittömästi jotain mitä en muka tietäisi itse itsestäni.

Ihmisistä on monenlaisia käsityksiä. Onko joku niistä oikeampi kuin joku muu?

On olemassa useita eri vaihtoehtoja arvioida yksittäistä ihmistä. Ainakin seuraavat tulevat mieleen. Muitakin näkökulmia luultavasti on. Nämäkin taitavat olla aika keinotekoisia.

1. Henkilön todellisena pitämä käsitys itsestään

2. Se käsitys itsestä, minkä henkilö haluaa antaa muille

3. Henkilön käsitys siitä, millaisena muut häntä pitävät

4. Havainnoitsijan todellinen käsitys jostakin ihmisestä

5. Se käsitys jostakin ihmisestä, jonka havainnoitsija haluaa jakaa muille

6. Se käsitys jostakin ihmisestä, jonka havainnoitsija voi jakaa muille

7. Havainnoitsijan käsitys siitä, millaisena muut jotain ihmistä pitävät

Venäläinen kadunmies saattaa pitää Putinia sotahulluna diktaattorina, eli tämä on hänen todellinen käsityksensä. Hän haluaisi ilmaista tämän käsityksensä, mutta vallitsevissa olosuhteissa hän ei voi niin tehdä, joten hänen täytyy esittää epätosi mielipide. Hän arvioi ehkä mielessään, mitä muut ihmiset ajattelevat Putinista – ja mitä kaikkea he ajatuksistaan voivat tuoda julki.

Pahimmillaan asetelma voi olla sellainen, että lähes kaikki valehtelevat, koska se on turvallisinta. Kukaan ei tiedä, ovatko muut tosissaan, ja esittävätkö he mielipiteitään pelosta. Pohjois-Korean tyyppisessä valtiossa tilanne voi olla tämän kaltainen. Jos järjestelmä romahtaa ja diktaattori kokee loppunsa, hänen palvontansa loppuu samalla, koska se ei ole ollut todellista vaan epäaitoa teeskentelyä. Suuren johtajan kuolemaa surraan itkien vain siinä tapauksessa, että järjestelmä säilyy, ja uusi johtaja astuu entisen tilalle. Jos sen sijaan koko järjestelmä kaatuu, pelon elementti poistuu, eikä "suuren" johtajan perään itke enää juuri kukaan. Hitlerin ja Mussolinin kohtalot ovat esimerkkejä. Johtajien kuoltua ei taidettu pahemmin kyyneleitä vuodattaa.

Se on valta ja mahti ja kuuluisuus, joka herättää kansassa tunteita ja saa heidät palvomaan idoleitaan, olivatpa he poliitikkoja tai viihdetaiteilijoita tai urheilijoita. Jos idolit putoavat jalustaltaan, kansanjoukot eivät enää palvo heitä vaan sylkevät heidän peräänsä. Mitä korkeammalla on, sitä rajummin sieltä putoaa.

Ihmisten käsitykset toisista ihmisistä muuttuvat ja vaihtelevat tilanteiden mukaan. Jopa ihmisen oma käsitys itsestään voi muuttua, jos ulkopuolelta esitetään arvioita johonkin suuntaan. Jos ihmistä kehutaan, hän voi alkaa pitää itseään hyvänä. Jos häntä moititaan, vaikutus voi olla käänteinen.

Tämän kaiken voisi tiivistää siten, että ympäristön paine vaikuttaa siihen, mitä ihmisistä ajatellaan. Ajatukset – tai ainakin niiden esittäminen - muokkautuvat tilanteeseen ja seuraan sopivaksi. Jossakin tilanteessa arvostellaan, jossakin kehutaan.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 09:53:23
En lopultakaan tiedä onko narsistinen vai autistinen piirre itsessäni, että olen sitä mieltä jotta ihminen on itse oman itsensä auktoriteetti. Eli muilla ei ole jotain ensisijaisuutta tai suurempaa painoarvoa määrittelemään sitä mitä joku yksittäinen ihminen on.

Mutta täytyy kyllä myöntää ja tarkentaa, että en tässä nyt puhu mistään iänikuisista hyvyyksistä ja pahuuksista. Eli jos vanha "Aatu" kuvitteli olevansa hyvä jätkä, ja keskitysleireille roudatut porukat katsoivat että oli paska jätkä, niin se on eri keskustelu sitten se. Itseäni kiinnostaa tässä itse itsensä tuntemisessa jotkut muut jutut, mitkä eivät ole hyviä eivätkä pahoja.

Jos mietin omasta itsestäni esimerkin, niin otetaan vaikka tämä lastenlaitto. Sehän ei ole hyvää eikä pahaa että jättää lapset tekemättä. Itse koen että tunnen itseni, ja tiedän että en halua/halunnut lapsia. Jos nyt vaikka satakin ihmisistä tulisi minulle pokkana väittämään että kyllä sinä nyt vaan kumminkin haluat lapsia, mutta et vaan myönnä sitä, niin minusta he olisivat kaikki väärässä ja minä oikeassa.

Varmaan kuulostaa ihan kamalan omahyväiseltä ja ylimieliseltä jostain ihmisestä. Mutta neuropoikkeavilla on "erikoisia mielenkiinnonkohteita", ja minun suurin ja vahvin mielenkiinnonkohteeni olen aina ollut minä itse. Mitään erikoistahan itsestään kiinnostuminen ei kyllä ole, mutta ehkä on erikoista se että miten suuri mielenkiinto minulla on itseeni ollut. Eikä se ole minusta mitään narsismia, koska en oleta että muidenkin pitää olla minusta kiinnostuneita. Itseasiassa tunnen tuon tuostakin kiusaantuneisuutta, tai jopa häpeää, jos joku kovin intoutuu miettimään minua suureen ääneen. Tekee mieli luikkia jonnekin varjoihin.

Teininä löysin jostain testikirja ja tein ne kaikki testit moneen kertaan. Paitsi en "millainen kuski olet" tai alkoholinkäyttötestiä, kun en ajanut enkä juonut. En muista oliko siinä kirjassa joku seksitestikin. Enkä muista tuloksiani, muita kuin että intro/ekstrotestissä tuli se intro. Ja on tullut sen koommin jokaikinen kerta.

Olen netissä kohdannut yhden tai ehkä kaksikin Asperger-naisen joka tapasi satuilla ummet ja lammet, joten en voi väittää etteivätkö neuropoikkeavat pystyisi valehtelemaan (jos hän nyt sitten oikeasti assi edes olikaan). Jos on erinomainen mielikuvitus, niin kai sitä voi satuiluunkin käyttää, valehtelumielessä. Itse olen käyttänyt fiktion luomiseen. Vaikkei niitä kirjoja sitten tullutkaan kirjoiteltua, niin stooria pukkaa hyvinkin helposti. Jos en olisi luovuttanut aikoja sitten ja jaksaisin nähdä oikeasti vaivaa, kai niistä kaikenlaisista mieleen juolahtavista jutuista saisi kaikenlaista novellia aikaiseksi. (Pitäisi vaan siirtyä pornosta ja Koe-eläinpuistoaiheista pois, koska en halua tulla nimelläni tunnetuksi noista kirjoitelmista.) Mutta kun ei vaan jaksa. Ei pysty kun ei kykene.

Mitä tulee todellisuuteen, minulle tulee kauhean paha olla jos on ihan pakko valehdella. Useimmiten sitten olenkin ennemmin sanomatta mitään. Olen vähän kuin kaaosta vastaan taisteleva neuroottisesti järjestystä vaativa entiteetti, ja jos valehtelee, se lisää kaaosta. Ainakin omien korvien välissä, jos ei ulkomaailmassa.

Toki minua on yritetty netissä jokusen kerran vääntää henkisesti solmuun jollain ihme senseileikeillä joissa pointtina on se, ettei kukaan tiedä muka mistään mitään. Niin, voihan koko olemassaolo olla pelkkää unta. Tai kemiaa. Tai ihan mitä tahansa, mutta jossain järjestyksessä haluan asioiden olevan. Jos en haluaisi, olisin alkanut rapajuopoksi tai nistiksi.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - helmikuu 14, 2024, 10:20:13
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 09:53:23Vaikkei niitä kirjoja sitten tullutkaan kirjoiteltua, niin stooria pukkaa hyvinkin helposti. Jos en olisi luovuttanut aikoja sitten ja jaksaisin nähdä oikeasti vaivaa, kai niistä kaikenlaisista mieleen juolahtavista jutuista saisi kaikenlaista novellia aikaiseksi. (Pitäisi vaan siirtyä pornosta ja Koe-eläinpuistoaiheista pois, koska en halua tulla nimelläni tunnetuksi noista kirjoitelmista.) Mutta kun ei vaan jaksa. Ei pysty kun ei kykene.

Olen vaihteeksi laivalla, jossa netti toimii satunnaisesti ja useimmiten ei toimi. Kirjoitin kommenttini jo eilen illalla vaivalloisesti tietokoneen muistiin tallennettavaksi. Tänä aamuna avasin sen ja korjailin tekstiä. Lopulta, kun nettiyhteys ilmestyi, lähetin valmiiksi kirjoittamani jutun.

Kun netti vielä sattui olemaan päällä, vilkaisin päivän Hesarin. Sen jälkeen palasin tälle foorumille ja huomasin, että kirjoitukseni perään oli tullut kommentti. Sen on kirjoittanut Norma Bates, joka ei arvionsa mukaan pysty eikä kykene. Mihin?

Norma Beatesin pitkä, nopeasti ilmestynyt kommentti osoittaa, että hän kirjoittaa hyvää virheetöntä tekstiä ajatuksen nopeudella toisin kuin esimerkiksi minä, joka joudun korjaamaan lähes jokaista kirjoittamaani sanaa, eli töks... peruutus...töks...peruutus... sana valmis... seuraavana sana töks...peruutus...töks.

Lähetän tämän ennen kuin netti katkeaa..
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 10:41:07
Olet Kopek maininnut että sulla on tarve kilpailla. Minulla nyt sattuu olemaan kyky kirjoittaa nopeasti, kun kerta osaan kymmensormijärjestelmän. Peukalojärjestelmää en osaa, eli ihmettelen että miten ihmeessä ihmiset kirjoittavat peukaloillaan älypuhelimeen. Puhelimen kanssa joudun töpöttelemään etusormella. Voipi olla että kun operoin puhelimella, kommentit ovat lyhyempiä kuin silloin kun käytössäni on pöytäkone näppäimistöineen.

Koneessa on punainen siksakhässäkkä joka paljastaa kirjoitusvirheet. Kännykkä sensijaan tekee niitä vaikka väkisin itse, eli syystä jota tiedä en, se välillä änkee väkisin kirjoitukseeni muita sanoja tarkoittamieni sanojen tilalle. Olen ottanut automaattisen korjauksen pois, mutta tämä alkoi yhden päivityksen jälkeen tämä lysti ja riemu.

Aikoinaan en pystynyt bussissa tuijottamaan yhtään mitään tekstiä, vielä vähemmän kirjoittamaan sellaista itse. Sitten aloin rampata treeneissä ja talvemmalla on erinomaisen tympeää palata kotiin niin että ei voi edes maisemia katsella auton ikkunasta, kun näkyy pelkkää mustaa. Tässä vaiheessa sitten opettelin käyttämään puhelinta automatkoilla ja ihme kyllä ei okseta joka kerta, ja pystyn lukemattomat virheet ja erheetkin korjaamaan.

Voinee todeta että harjoitus on kaiken a ja o.

Minullahan oli konekirjoitus jo yläasteella valinnaisena aineena. Silloin se oli minulle tärkeä ja rakas aine, huolimatta siitä että opettajana oli tuikea täti (niitä viimeisiä opettajia joilla oli arvovaltaa, huolimatta pienestä koostaan tai ehkä juuri siksi, oli varsin kiukkuinen iäkäs neiti-ihminen). En ollut erityisen ilahtunut kun opettaja kehui yhtä toista tyttöä hyväksi kirjoittajaksi, sen vuoksi että tytöllä oli pitkät sormet ja hän harrasti pianonsoittoa.

Eikä ollut eka kerta kun olen saanut kuulla miten toista ylistetään. Hitto vie, kun sain kauppiksesta stipendin luokan nopeimpana konekirjoittajana, niin sekin sitten minulta pilattiin sillä tavalla että siihen julkaisuun mihin merkittiin meidät kaikki valmistuneet, oli yhden pojan nimi laitettu minun nimeni tilalle, että hän muka sai se stipendin. (En muista enää mitä se raha oli ja mitä sillä ostin.)

Kateutta ja katkeruutta on riittänyt. Mutta sitten kun joku kehuu minua, ihan mistä hyvänsä asiasta ja syystä tai ei, hävettää. Se on kotoa niin sisäistänyt että itsestään ei saa luulla yhtään mitään. Ei edes silloin kun ei ole kyse luulosta.

Tiedän olevani hyvä kirjoittaja, teknisesti ja muutenkin, mutta meitä hyviä on niin paljon että mahtuu kolmetoista tusinaan. Varsinkin tässä maassa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - helmikuu 14, 2024, 10:55:23
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 13, 2024, 11:18:29Kuitenkin sinä Karikko uskot tietäväsi aina kaiken paremmin kuin muut. Muuten et vänkäisi niin että jopa jäsen Safiiri sai tarpeekseen, kun kohtasi sinnikkäämmän.

Aika jännä. Minulle tuo biologis-fyysinen itsettömyys ei tietty nappaa, kun olen spiritualisti.

Ehkä niin, mutta aika helposti aletaan syyttelemään toista hänen mielipiteistään, eikä haluta ymmärtää asiasta josta on puhe.

Kerroin vain siitä millaisia vaikeuksia on ymmärtää itseään, jos luottaa pelkästään omiin oletuksiinsa..

Ilman maailmaa ja siitä saatuja viestejä, ihmisen asema on melko heppoinen- "pystyssä pysyminenkään ei onnisti ilman tasapainoaistia..  Mikä' silloin on itse, joka "tekee" kaiken --
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - helmikuu 14, 2024, 11:17:10
Norma Batesin viestiin viitaten (en osaa lainata tekstiä kännykällä, jolla nyt kirjoitan) huomautan, ettei minulla ole tarkoituksena eikä haluna kilpailla ainakaan sellaisissa asioissa, joissa tiedän olevani huono. Inhoan useimpia pelejäkin, koska miksi haluaisin tehdä jotain, jossa aina häviän.

Edellisen viestini lopussa oli lisäyksenä maininta, että Norma Bates kirjoittaa niin paljon, että tekstit yhteen liitettynä siitä tulisi uusi romaani muutaman viikon välein. Tämä osa kirjoituksestani jäi lähettämättä, kun nettiyhteys katkesi. Jatkan kommentointia. Aihe jää taas täysin kesken.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:17:38
Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 14, 2024, 10:55:23
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 13, 2024, 11:18:29Kuitenkin sinä Karikko uskot tietäväsi aina kaiken paremmin kuin muut. Muuten et vänkäisi niin että jopa jäsen Safiiri sai tarpeekseen, kun kohtasi sinnikkäämmän.

Aika jännä. Minulle tuo biologis-fyysinen itsettömyys ei tietty nappaa, kun olen spiritualisti.

Ehkä niin, mutta aika helposti aletaan syyttelemään toista hänen mielipiteistään, eikä haluta ymmärtää asiasta josta on puhe.

Kerroin vain siitä millaisia vaikeuksia on ymmärtää itseään, jos luottaa pelkästään omiin oletuksiinsa..

Ilman maailmaa ja siitä saatuja viestejä, ihmisen asema on melko heppoinen- "pystyssä pysyminenkään ei onnisti ilman tasapainoaistia..  Mikä' silloin on itse, joka "tekee" kaiken --


Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä, mutta luottaa aina muihin ihmisiin. Sattuu vanhemmiksi jotain ihan täys pershäröisiä, niin nämähän saavat lapsen kuvittelemaan itsestään vaikka mitä. Sitten sitä samaa paskasirkusta on lisää kumppaneiden kanssa, jos siis deittaa semmoisia naisia/miehiä joilla on joku valtava tarvis sanella kumppanilleen että sinä se olet semmoinen ja tämmöinen.

Isoilla massoilla on aina ollut isompi auktoriteetti. Keksitään koulussa vaikka että "aletaan kiusaamaan tota", niin sitten sitä rääkkiä voi pahimmillaan olla vaikka luokasta yksi luokalle yhdeksän, jossa vaiheessa oppilaasta on jo tehty ihmisvihaaja tai -pelkoinen. Ja kun se touhu on voinut alkaa jostain ihan idioottimaisesta seikasta, kuten "vääristä" farkuista, niin aikamoista aivopesua on kyllä tämä massa vs. yksilö -systeemi. Sanotaan että joukossa tyhmyys tiivistyy. Joten en ollenkaan usko että määrän paljoudella löydetään se absoluuttinen totuus.

Jos nyt ajatellaan vaikka sanaa "populismi", niin sehän on halventava nimike sille että joku asia on hyvin suosittu. Se että on, ei tarkoita että asiaa suosivat ovat automaattisesti oikeassa.

Olen joskus ihmetellyt että jos jollakulla on ääniä päässään ja nämä käskevät että tapa toi, taikka itsesi, niin miksi niitä ääniä pitäisi uskoa ja totella. Samaa voisi oikeastaan sanoa siitä että jos joku häiriintynyt massa alkaa jotain väittämään, että miksi heitä uskoa pitäisi? Kunhan vain toteuttavat jotain perussosiaalisen nisäkkään pahimmillaan eläimellistä tai lapsellista vaistoa. Että erilaiset pitää saada vaikka hengiltä. Helpointa tämä on niin että se erilainen tajuaa itse tappaa itsensä, kun sille tarpeeksi jankutetaan miten paska se on.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:20:26
Lainaus käyttäjältä: Kopek - helmikuu 14, 2024, 11:17:10Norma Batesin viestiin viitaten (en osaa lainata tekstiä kännykällä, jolla nyt kirjoitan) huomautan, ettei minulla ole tarkoituksena eikä haluna kilpailla ainakaan sellaisissa asioissa, joissa tiedän olevani huono. Inhoan useimpia pelejäkin, koska miksi haluaisin tehdä jotain, jossa aina häviän.

Edellisen viestini lopussa oli lisäyksenä maininta, että Norma Bates kirjoittaa niin paljon, että tekstit yhteen liitettynä siitä tulisi uusi romaani muutaman viikon välein. Tämä osa kirjoituksestani jäi lähettämättä, kun nettiyhteys katkesi. Jatkan kommentointia. Aihe jää taas täysin kesken.

Ei nyt sentään. Siksi toisekseen päähäni pälkähtävissä juonikuvioissa on se vika, ettei niissä välttämättä ole kunnon aloitusta eikä lopetusta. Siksihän pornoa on helppo kirjoittaa, kun se huipentuu siihen aktiin, ja sitten heittää perään jotain muka-näppärää lätinää jossa viitataan vaikkapa tulevaisuuteen.

Meinasin ihmetellä että miksi sitten pitää rassata päätään sillä että missä joku toinen on hyvä, jos itse ei ole. Miksei keskity niihin omiin vahvuuksiinsa. Mutta tätä voisin tietysti kysyä itseltäni, kun taistelen taistelusaleilla ja tiedän että liikunta on heikoin lenkkini. Siellä on sitä määrää riittänyt taholtani, mutta laatu on mitä sattuu.

Kun sitä on lapsesta asti saanut tuntea itsensä avuttomaksi ja turhautuneeksi liikunnassa...
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - helmikuu 14, 2024, 11:28:39
Jatkan kommentointia pätkittäin.

Ajatelkoot NB konekirjoituskyvystään, mitä haluaa, minulle tuollaiset kyvyt ovat magiaa. En muista koskaan nähneeni luonnossa enkä edes videolla jonkun kirjoitavan kymmensormijärjestelmällä tai ylipäätään kirjoittavan nopeasti kirjoituskoneella tai tietokoneella. Kaikki näkemäni ihmiset ovat olleet hitaita. Luultavasti virheitäkin on tullut.

Kännykällä olen nähnyt jonkun tuntemattoman kirjoittavan joskus nopeasti. Silläkin naputtelen vain yhdellä sormella. Virhelyöntien määrästä ei kannata puhuakaan.

Jos olisin yhtä nopea ja virheetön kuin NB, harkitsisin romaanin kirjoittamista niin, että tekisin ensiksi karkean juoni-idean. Sen jälkeen kirjoittaisin kappaleiden otsikot eli sisällysluettelon. Lopuksi täyttäisin tyhjät kappaleet aiheisiin sopivilla teksteillä.

Sitä ei taideta lukea neuropoikkeavuudeksi, että sormet osuvat minne sattuu, kun yrittää soittaa pianoa tai kirjoittaa tietokoneella. Tämä on minun ongelmani, eikä ominaisuutta saa edes harjoittelemalla pois.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:49:24
Luenhan minä neuropoikkeavuudeksi motorisen kömpelyyteni, vaikkakaan se ei ole kaikkien neuropoikkeavien repertuaarissa. Suurin syy miksi epäilen itseäni autistispiirteiseksi on juurikin kömpelyys, vaikka on toki muitakin juttuja.

Todellakaan en "tajunnut" polkupyörän polkimilla jarruttamisesta yhtään mitään. Vaikka äitini jahtasi minua keppi kädessä että "sinähän ajat", niin en. Ja erään kerran menin sitten alamäessä pyörän kanssa nurin, kun olin lähtenyt yksin ajelulle, enkä sitä jarrutusta hahmottanut. Jos en jotain tajua, niin yritän sen sitten yleensä sivuuttaa kokonaan. Oletin lapsena että voihan sitä ajaa ilman jarruttamistakin. Ei voinut. En muista että minua olisi sattunut valtavan paljon, mutta saattaa olla että pelkään kovaa vauhtia tuon takia.

Kun yritin saada ajokorttia vuonna 1994, osui sellainen opettaja joka huusi kokoajan. Aistiyliherkkänä en jaksa kuulla jotain huutoa. Sen takiahan olen eksiäkin lyönyt, kun huutavat. Mutta sen lisäksi että äijä keuhkosi joka ajossa, oli se että koko touhu tuntui täysin kaoottiselta. Hahmotuskykyni ei riittänyt, ja vauhti pahensi sitä tilannetta. Olin jatkuvassa paniikissa kun yritin ajaa autoa. Josta äitini oli sanonut etukäteen että "siitä ei tule mitään".

Olin kuulemma koulussa pidellyt kynääkin jotenkin omituisesti. Itse en moista muista. Mutta sen muistan erinomaisen hyvin etten koko elämäni aikana oppinut syömään "eurooppalaisittain", eli en osannut pidellä haarukkaa vas. kädessä ja veistä oik. kädessä - kunnes aloitin KM-treenit. Vähän ajan päästä päähäni pälkähti että kokeilenpa nyt syödä "fiinisti". Ja yhtäkkiä osasin. Kun aiemmin vasen käteni oli ollut kömpelö ja haarukan pitely vaikeaa ja epävarmaa, niin nyt osasin.

Tämän vuoksi koen että kamppailulajien harrastaminen on auttanut minua lähemmäksi normaalia. Tässä asiassa siis tosiaan pyrin normaalimmaksi. Missään muissa asioissa en ehkä niinkään. Mutta kun joutuu kulkemaan pidemmän matkan kuin muut ollakseen samalla viivalla missä muut ovat jo sen takia että ovat normaaleita, niin onhan se saatanan raskasta.

Ilmeisesti kuvittelin itsestäni liikoja kun viime vuoteen asti oletin että kyllähän minä edes lyödä osaan. Autistiseen tapaani olin ehkä sivuuttanut jotain asioita jotka tuntuivat liian vaikeilta, ja yrittänyt sitten pärjätä ja päästä läpi ihan väärällä tyylillä. Tottahan toki kuka tahansa lyömisestä jotain oikeasti tietävä olisi nähnyt että miten päin honkia koko touhu minulla menee. Mutta KM:ssa asiat eivät taida olla niin nökönuukia ennenkuin sitten haluaakin edetä vyöjärjestelmässä aloittelijasta eteenpäin.

Hiihtämään olin niin huono, että vaikka olisi koko koulu ollut hiihtämässä kaikkine luokkineen, niin minähän se olin aina viimeisenä perillä. Luistella en osannut kun menin kouluun, kun minulle ei oltu edes ostettu luistimia. Koulussa en sitten oppinut jarruttamista, kun en kertakaikkiaan uskaltanut yhtäkkiä suhauttaa jalkoja poikittain, kun pelkäsin että olen siellä sitten pitkin jäätä etuhampaat paskana. Tapanani jarruttaa oli vemputtaa jalkoja V-asentoon ja suoraan niin monta kertaa että vauhti hidastui, en sitä V-asentoakaan tehnyt äkäisesti äkkiä. Aikuisella iällä olen silloin tällöin talvisin luistellut, mutta aina varovaisesti. Nyt on mennyt jo useampi talvi kun en ole viitsinyt, peläten lähinnä polvieni puolesta.

Uimaan en oppinut lapsena, kun ainoa järvi missä käytiin kerran pari kesässä oli sellainen missä oli kivikkopohja. 11-vuotiaana meinasin hukkua. Parikymppisenä opettelin rintauinnin ihan vain siksi että oli niin kamalia hellekesiä, että piti saada viilentyä järvessä. Sittemmin uimisesta tulikin lähes pakkomielle, mutta en uskalla laittaa päätä pinnan alle. Kun kerran kokeeksi niin tein, meinasin oksentaa kun tuli niin voimakas huimaus.

Pallopeleissä kouluissa lähinnä tein kaikkeni ollakseni mahdollisimman kaukana pallosta. Oli pientä tai isoa palloa.

Sählyyn en ikimaailmassa lähtisi, koska näin muutama vuosi sitten miten pitkä tikkirivi polveen tulee kun mies on saanut sählyssä mailasta polveensa...

Yksinkertaisesti olen todella arka. Joten siinä mielessä kamppailulajit ovat kai se kiintiöparadoksi elämässäni.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - helmikuu 15, 2024, 10:13:01
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:17:38
Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 14, 2024, 10:55:23
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 13, 2024, 11:18:29Kuitenkin sinä Karikko uskot tietäväsi aina kaiken paremmin kuin muut. Muuten et vänkäisi niin että jopa jäsen Safiiri sai tarpeekseen, kun kohtasi sinnikkäämmän.

Aika jännä. Minulle tuo biologis-fyysinen itsettömyys ei tietty nappaa, kun olen spiritualisti.

Ehkä niin, mutta aika helposti aletaan syyttelemään toista hänen mielipiteistään, eikä haluta ymmärtää asiasta josta on puhe.

Kerroin vain siitä millaisia vaikeuksia on ymmärtää itseään, jos luottaa pelkästään omiin oletuksiinsa..

Ilman maailmaa ja siitä saatuja viestejä, ihmisen asema on melko heppoinen- "pystyssä pysyminenkään ei onnisti ilman tasapainoaistia..  Mikä' silloin on itse, joka "tekee" kaiken --


Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä,

Itseluottamus on "periaatteessa" rajaton vaikka ei itseensä luottaisikaan.  Valitsija on kuitenkin itse ja usein menneen sinne mihin on helpointa "uskoa".

Puhuin siis kyseenalaistamisesta jota voi tehdä myös omassa ajattelussa.
Jos päättää olevana jotain on ilmeisesti valinta tehty sisällön avulla eli tiedollisella tasolla, tuskin sentään "henget" ovat sitä valintaa tehneet.

Aivot ovat vastaanotin, jotka ottavat vastaan hermoärsytyksiä ja muovaavat niistä havaintoja, mutta eivät suoraan saa maailmasta tietoa- eli tarvitaan aistiyhteys.

Käytännössä aivot siis vuorovaikuttavat hermoston kanssa maailmasta saatua informaatiota ja kuvantavat sitä itsessään. Se on perusta kaikella maailmalliselle tiedolle, eikä muuta tietoa tiettävästi ole olemassa, ainakaan ihmisaivoilla havaittavaksi.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 15, 2024, 10:17:36
Sanoin

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:17:38Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä, mutta luottaa aina muihin ihmisiin.

Eli voi ne toisetkin välillä kyseenalaistaa, koska heillä ei aina ole puhtaat jauhot pussissa. Jos jokaikinen ensimmäinen ajatus ja tunne on aina että "en luota itseeni, mutta luotan tuohon toiseen" (ja suurinpiirtein kehen tahansa toiseen), niin metsään mennään ja pahasti. Jossain vaiheessa aikuisen ihmisen pitää kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Ei tietenkään niin että yksin vs. muu maailma, mutta kuitenkin sitä omaakin näkemystään voi ja saa kunnioittaa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - helmikuu 15, 2024, 10:21:39
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 15, 2024, 10:17:36Sanoin

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 14, 2024, 11:17:38Silloinkin on vaikeuksia, jos ei ikinä luota itseensä, mutta luottaa aina muihin ihmisiin.

Eli voi ne toisetkin välillä kyseenalaistaa, koska heillä ei aina ole puhtaat jauhot pussissa. Jos jokaikinen ensimmäinen ajatus ja tunne on aina että "en luota itseeni, mutta luotan tuohon toiseen" (ja suurinpiirtein kehen tahansa toiseen), niin metsään mennään ja pahasti. Jossain vaiheessa aikuisen ihmisen pitää kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Ei tietenkään niin että yksin vs. muu maailma, mutta kuitenkin sitä omaakin näkemystään voi ja saa kunnioittaa.

No tarkennetaan- kun omaa ajatteluaan prosessoi ja miettii mitä mikin on, tulee siinä samassa kyllä niiden muidenkin sanomisia tutkailleeksi- oletin tuon olevan selvää, mutta hyvä se on mainita erikseen.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - helmikuu 15, 2024, 23:50:10
Kuuntelin kerran Yle Areenasta jotain podcastia, jossa nuoret naiset keskustelivat innoissaan siitä, mitä kirjainyhdistelmiä heillä itse kullakin oli. ADHD oli yleisin. Tuntui, että diagnoosin saaminen oli ollut näille ihmisille statusta kohottava asia, eli heidät oli hyväksytty poikkeusyksilöiden etuoikeutettuun kerhoon. Nykyäänhän on hienoa kuulua johonkin erilaisuutta ilmentävään joukkoon. Ylen ohjelma "Mahadura & Özberkan" hyvä esimerkki tästä sarjasta. Olemme syntyperämme takia erityisiä, te muutpa ette ole, hah, hah, haa.

Jos ei ole rotua, millä voisi nostaa profiiliaan, neurokirjosta löytyy yhdistelmiä monenlaisille ihmisille. Mutta entä ne onnettomat, jotka eivät saa statusta rodusta eivätkä neuropoikkeavuudesta. Mitä näille lopuille keksitään? Täytyyhän nykypäivänä jotenkin erottua massasta.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - helmikuu 16, 2024, 08:59:09
^ Loput ovat tietysti persoonallisuudeltaan häiriintyneitä. Harmikseni en maksumuurin takaa pystynyt lukemaan erästä artikkelia jossa oli haastateltu narsistista häiriötä edustavaa miestä. Olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä mitä persoonallisuushäiriönsä itse uskova ja hyväksyvä narsisti juttelee itsestään ja elämästään.

Minähän en omalla kohdallani usko "psykoottispiirteiseen pers.häiriöön" joka minulle lätkäistiin neuropsykiatrian polilta kun olin mennyt Asperger-tutkimuksiin, eikä niitä sitten viitsitty vaivautua jatkamaan koska masentuneelta ei muka pysty sitä selvittämään. Joku sanoi minulle netissä joskus että hänen tuntemansa psykoottispiirteiset ovat hyväksyneet diagnoosinsa. Minä en. Siitä on se haitta että aina jos olen poissa tolaltani pahemmin, alan pohtimaan että olenko tosiaan noin umpihullu.

Mutta olen lukenut että aikuisilla asseille ei anneta mielellään tavattu antaa sitä As-diagnoosia (nykyään autismin mikä lie), koska "sitä ei pysty hoitamaan". Mikähän selitys sekin on? Ei minun fibromyalgiaanikaan pysty hoitamaan pois. Ja semmoistakin lukenut että hyvin mieluusti asseille on annettu vääränä diagnoosina skitsofrenia-diagnoosi. Itseasiassa en kai sitten ole vaikuttanut tarpeeksi sekavalta että olisivat sen kehdanneet antaa, joten pidättäytyivät sen verran että tyytyivät psykoottispiirteisyyteen.

Mutta nyt tulee tietysti muistaa että tuskinpa kaikilla persoonallisuudeltaan häiriintyneillä on masennusta ja ahdistusta. Minusta tuntuu kuin osa pers.häröistä oirehtisi ulos- ja osa sisäänpäin. Ulospäin oirehtivat ovat näitä narsisteja ja epävakaita.

Äh, tuskinpa moni kehtaa mainita olevansa pers.häiriintynyt. Joten HSP eli erikoisherkkä lienee se, mitä ollaan, jos ei mitään muuta. Tosin siitä ei ole ihan viimeaikoina ollut juttua, joten ei taida olla enää muodissa.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Hiha - helmikuu 16, 2024, 13:49:29
Lainaus käyttäjältä: Kopek - helmikuu 15, 2024, 23:50:10Mutta entä ne onnettomat, jotka eivät saa statusta rodusta eivätkä neuropoikkeavuudesta. Mitä näille lopuille keksitään? Täytyyhän nykypäivänä jotenkin erottua massasta.

Helppo. Sekvensoitte koko DNA:nne. Siinä G, A, C, T silmissä vilisee sen aikaa, että on helppo vakuuttua olevansa uniikki.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Karikko - helmikuu 18, 2024, 11:49:57
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 16, 2024, 08:59:09Äh, tuskinpa moni kehtaa mainita olevansa pers.häiriintynyt. Joten HSP eli erikoisherkkä lienee se, mitä ollaan, jos ei mitään muuta. Tosin siitä ei ole ihan viimeaikoina ollut juttua, joten ei taida olla enää muodissa.

Se käy helposti, jos oikein oivaltaa. Persoonahan on altis häiriintymään jatkuvasti.

Jos taas se häiriintyminen muuttuu joksikin uudeksi persoonaksi, niin kyllä sekin häiriintyy.

Yleensäkin jos ja kun ihmisellä on joka tapauksessa jonkinlainen persoona se myös häiriintyy. Pysyvä ego lienee urbaanilegenda, jota ei pysyvässä muodossa edes ole.

Ihmistä on iät ja ajat yritetty muuttaa sopeutuvaksi hyväksi joviaaliksi nöyräksi alamaiseksi tässä herran tai herrojen valtakunnissa, mutta ei se vielä ole onnistunut.
Edelleenkin riippuu "tuulista" mihin suuntaan ajaudutaan--persoonallisesti.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - maaliskuu 07, 2024, 09:06:03
Minulla(kin) on läjä kaikenlaisia koruja, mutta käytän niitä erittäin harvoin. En välttämättä edes kertaa per vuosi. Näetsen aina kun minulla on sormus sormessa tai riipus kaulassa, se alkaa jotenkin ärsyttää, ja lopulta riisun sen pois. En tarkoita ärsyttämisellä kutittamista tms. fyysistä reaktiota. Jotenkin vaan tulee epämukava olo. Ei niin epämukava kuin jos puseron pesuohjelappu hankaa niskaa, mutta kuitenkin.

Joten ihmettelen vähän miten tämän vekottimen olisi tarkoitus auttaa neuropoikkeavaa:

https://findfeyra.com/fi/products/feyra-angstlindrende-ring

Tykkään kyllä näpelöidä kaikenlaista, mutta tosiaan se tiivis ihokontakti on epämiellyttävä.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - maaliskuu 13, 2024, 10:05:00
Jäsen a4 olikin tehnyt löydön:

https://areena.yle.fi/1-67596299

Siellähän oli samaistuttavia yksityiskohtia. Ravintolassa minua ei ihmisten mässytys sentään ole niin häirinnyt (omien hampaideni louskuminen kyllä joskus), mutta puheenpälätys ja kaikenlaiset kolinat ja hurinat. Onneksi olen onnistunut jotenkuten siedättämään itseäni julkiseen syömiseen. Mieluummin syön kyllä yksin kuin kavereiden/treffiseuralaisen kanssa.

Tiedän myös että saatan virnuilla ja möläytellä typeriä.

Sitten aloin miettimään sitä parinhakua. Ei se ole mikään ihme että aikoinaan etsin kumppania kirjeenvaihdolla ja nykyään netistä. Kun treffit sovitaan yhdessä mahdollisimman prikulleen tarkasti etukäteen (missä, milloin jne.) niin mielestäni minulla ei ole muuta ongelmaa kuin se että ei sitten natsaa tavatessa. Eli pystyn kyllä olemaan sosiaalinen, enkä välttämättä ole kauhean kiusaantunut tai tee toisen ihmisen olemisista kiusaantunutta. Mutta jos tulee ihan puskista että joku mies kiinnostuu ja tulee juttelemaan, menen jäihin. En osaa toimia yllätettynä. Kauan kauan sitten kun olin mattopyykillä, joku ihan ok näköinen mies tuli jotain sanomaan pyykkäämisestä ja totesin vaan että "joo", enkä tainnut edes hymyillä. Olin sen pyykkäämisen takia sottainen ja ärsyttää päätyä toisen ihmisen näköpiiriin epäviehättävänä. Toisaalta miehellä oli pikkutyttö mukana, ja aika väkinäinen olo minulle tulee lasten läsnäollessa.

Kaippa minulle sitten asiat pitää tarjoilla "jäsenneltyinä", eikä niin että tuosta noin vaan töks, koska se on kaoottista ja aivoni eivät toimi.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: MrKAT - huhtikuu 14, 2024, 23:59:50
X:ssä, debateissa, on jo pari kertaa syytetty että vaihdan puheenaihetta.
Ketjuthan tuppaa nyt rönsyilemään kellä vaan (olen olettanut ainakin) niinku täälläkin.

Mutta jo livenä Jehovien tai persuin jne kanssa debatoidessa olen (oppinut, en alunperin) ottamaan eli tuomaan yllättävänkin uuden näkökulman. Se on kuin sanallinen sissihyökkäys jolla "vihollinen" yllätetään housut kintuissa. "Öö.. nyt oli yllättävää, enpäs ajatellutkaan." kuvittelen näkeväni aivoissa myllertävän. :D
   Kuin sodassa otetaan aloite omiin käsiin varsinkin jos vastapuoli toimii propagandan trollinauhurina niin hän jää kädettömäksi ja vedän häntä perässäni kuin Mummo Ankka ottaa Nantti-härkää nenärenkusta ja vetää aitaukseen.
   Se voi olla myös merkki ettei pysty vastaamaan alkuperäiseen vastapuolen haasteeseen, eli livistää haasteesta ja esittää toisen.

Mutta nyt on toinenkin mahis: lievästi luovana, skitsofreenisesti, ajatukset harhailee muualle assosiaatiomuistin vetämänä, jossa aina ei toinen pysy perässä, elikkä tämä: ADHD.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Norma Bates - huhtikuu 15, 2024, 09:44:16
Vaikkei minulla kyllä mitään ADHD:ta ole (ADD voisi ollakin), niin minullekin tapahtuu assosiointia tuon tuostakin. Yksi tuttuni on useamman kerran huomauttanut että "en tarkoittanut tuota" tai "ei ollut tuosta kyse", kun hän ei tykkää siitä että yhtään saan näitä mieleenjohtumia niin että hänen mielestään sitten mennään aiheesta ohi. Minua taas ärsyttää että minkä helvetin takia pitää oikein n...ssia puhki joku aihe, niin että yksi tomerana määräilee mitä saa sanoa. En sentään millekään Maata kiertävälle radalle lähde, eli että puhuisin taloista kun puhutaan lehmistä. Ennemminkin juttuni kai sitten koskettelisivat vaikkapa vasikoita, eli on pikkaisen sivussa, mutta ei pahasti.

Eniten ärsyttää jos joku pitää minua tyhmänä, etten muka ymmärrä että mikä se aihe nyt on. Kyllä minä sen ymmärrän, on vaan niin keksiväinen mieli.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Kopek - huhtikuu 15, 2024, 11:53:21
Nykyään on muotia omata jokin kirjainyhdistelmä todisteeksi siitä, että on "erityinen". Helpointa on niillä, joiden ei tarvitse hankkia tällaista, vaan ominaisuus on olemassa luonnostaan. Saamelainen, afrikkalainen, arabi, kurdi ym. saavat erityisyytensä synnyinlahjana. Tavallisten taviksien on asia jotenkin todistettava eli saatava diagnoosi erityisyydestään.

Saamelaisella voi olla himan ongelmia, jos saamelaisuus ei näy riittävästi päälle päin.

Minulla ei ole mitään virallista diagnoosia, enkä sellaista tarvitsekaan. Minulla ei ole tarvetta olla "erityinen" tällä alalla eikä muutenkaan.

Aivan omaksi huvikseni ja itseäni ymmärtääkseni olen "itsediagnosoinut" luonteenpiirteeni ADHD-genreen kuuluvaksi, ehkä lievästi mutta kuitenkin. Suuri osa tuntomerkeistä nimittäin tuntuu täsmäävän.

Being easily distracted / jep
Difficulty following directions / ohjeet, kuka niitä tarvitsee
Difficulty staying on task / missä ihmeen tehtävässä
Forgetfulness / enhän minä koskaan unohda mitään
Losing personal items such as keys or books / missäs se nyt onkaan
Not paying attention to details / mutkat suoriksi, kuka yksityiskohdista on kiinnostunut
Problems staying organized / organized, hah, hah
Short attention span / hommasta toiseen mitä nopeammin sitä parempi

En tiedä, onko se ADHD:tä vai mitä, mutta olen huomannut (jo iät ajat sitten) sellaisen piirteen itsessäni, että en pysty ajattelemaan monia asioita yhtä aikaa siten, että siirtyisin ketjussa ajatuksesta toiseen. Tästä aiheutuu unohtamisia. Kun ajatukseni kohdistuvat uuteen asiaan, entinen asia syrjäytyy mielestäni. Varmaan kaikille tapahtuu sama asia, mutta useimmille se edellinen asia jää kuitenkin roikkumaan mielessä sen verran, että sen muistaa ja siihen voi palata. Ihmiset eivät yleensä tee niin, että laskevat esimerkiksi silmälasinsa rapulle ja astuvat kymmenen sekunnin päästä niiden päälle, koska eivät muista, että panivat ne siihen rapulle. Minulle tällainen on sen sijaan aivan normitouhua. Panen puuron hellalle kiehumaan ja käännän selkäni - ja saman tien olen unohtanut täydellisesti koko puuron.

Tietysti tässä on vähän vaihtelua. Jos keskityn hommaan ja ajattelen monta asiaa yhtenä asiana (puuro levyllä, leipä uunissa, kahvi jäähtymässä) voin jollakin tavalla hallita kokonaisuuden. Mutta hyvin helposti tästä lipsahtaa siihen, että alkaakin ajatella vain yhtä asiaa, jolloin muut unohtuvat (ottaa puurokattilan levyltä, mutta unohtaa leivän uuniin).

Ei tiedä, mikä ominaisuus tuollainen on. Tietokonetermeillä miellän sen yhden asian lyhytmuistiksi, jossa uusi muistiin tallentuva asia pyyhkii entisen asian täydellisesti pois. Tästä seuraa se, että asiat ovat koko ajan hukassa ja etsimiseen kuluu aikaa. Ottaa esimerkiksi auton avaimet käteensä lähteäkseen ajamaan autolla ja nappaa lopuksi vielä hanskat mukaansa - ja ihmettelee, mistä ne avaimet ovat. Ne olivat kädessä viisi sekuntia aikaisemmin, mutta nyt niistä ei ole mitään mielikuvaa. Ne katosivat lyhytmuistista, kun sinne tallentui tieto hanskoista. Jostakin pöydän reunalta ne ehkä löytyvät, mutta edes löytämishetkellä mieleen ei palaudu se hetki, milloin ne on siihen pannut, vaikka siitä ei olisi kulunut kuin minuutti. No, joskus se voi palautua.

https://www.verywellmind.com/add-and-attention-deficit-disorders-2161810
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: Socrates - huhtikuu 15, 2024, 12:20:22
^ Tavaroitten hukkaaminen ei yleensä johdu ADHD:stä, vaan hajamielisyydestä, mikä taas johtuu siitä, että prosessoi mielessään jotain koko ajan.

Tyhjäpäät, joilla on olematon mielikuvitus ja vähäinen aivotoiminta liikkuu kahvikuppien ja roskapussien ympärillä eivät hukkaile tavaroita.
Otsikko: Vs: Neuropoikkeavien elämä ja ihmissuhteet
Kirjoitti: TSS - huhtikuu 15, 2024, 16:30:15
Lainaus käyttäjältä: Socrates - huhtikuu 15, 2024, 12:20:22^ Tavaroitten hukkaaminen ei yleensä johdu ADHD:stä, vaan hajamielisyydestä, mikä taas johtuu siitä, että prosessoi mielessään jotain
Lainaus käyttäjältä: Socrates - huhtikuu 15, 2024, 12:20:22^ Tavaroitten hukkaaminen ei yleensä johdu ADHD:stä, vaan hajamielisyydestä, mikä taas johtuu siitä, että prosessoi mielessään jotain koko ajan.

Tyhjäpäät, joilla on olematon mielikuvitus ja vähäinen aivotoiminta liikkuu kahvikuppien ja roskapussien ympärillä eivät hukkaile tavaroita.

Tyhjäpäät, joilla on olematon mielikuvitus ja vähäinen aivotoiminta liikkuu kahvikuppien ja roskapussien ympärillä eivät hukkaile tavaroita.

Tämä on varmaan hyvä esimerkki, että asioilla on aina vähintään kaksi puolta, ja sekä hyvää että huonoa. Minua on moitittu hajamielisyydestä, ja vaikka välillä olen sen määrästä ollut itsekin huolissani, uskon sen liittyvän paljolti siihen, että mieleni prosessoi muiden asioiden parissa. Toisaalta taas siinäkin on hyvät puolensa, jos mieli ei ole niin "tuottava", eli elämä voi olla jollain tapaa helpompaa ainakin arjen käytännöllisyyden kannalta. Tavarat ja asiat pysyvät tallessa.