Aihe on muodostettu Seksuaalirikoksista Suomessa ketjuun kasvaneesta rönsystä
Lainaus käyttäjältä: Aave - lokakuu 27, 2020, 10:13:37
Miettikääpä miehet tykönänne: jos haluaisitte terapiaan, haluaisitteko asiakkaaksi miesterapeutille, vai naisterapeutille? Tämmöiset mälliset eivät välttämättä ole miehille omiaan mihinkään henkisten lukkojen purkamiseen!
Ehdottomasti naisen vastaanotolle, olipa kyse henkisistä tai fyysisistä vaivoista. Koen naiset äidillisinä hahmoina, joille voi uskoutua, ja miehet pelottavina ja uhkaavina ja torjuvina tyyppeinä, joille ei ainakaan haluaisi puhua mitään henkilökohtaista.
Syitä edellä mainittuu voi olla useita.
Yksi syy lienee miehen mallissa eli siinä, että isäni oli pelottava ja etäinen henkilö, jolta sai lähinnä pilkkaa osakseen, jos hänelle erehtyi valittamaan jotain. Hän edusti vanhan ajan arvomaailmaa, jossa miehet eivät itke, ja jossa vaivojaan uikuttava mies on halveksittava surkimus, ja jossa henkisiä ongelmia ei olekaan, ja masentuminenkin on vain tahdosta kiinni, eli halveksittava surkimusihminen "heittäytyy masentuneeksi".
Äitini oli ymmärtävämpi.
Koulumaailmassa taas pojat olivat lähinnä kiusaajia ja pilkkaajia, eikä sellaisille kerrota mitään omia ongelmia, koska niitä voidaan käyttää aseina kiusaamiseessa. Poikaporukassa on näytettävä vahvalta.
Kolmas seikka voi olla sukupuolijuttu eli toisen miehen kanssa ei tee mieli solmia edes hetkellisesti mitään läheisempää suhdetta, jossa hänelle uskoutuu omista sisimmistä asioistaan. Eikä toisen miehen halua edes lääkärin ominaisuudessa kopeloivan itseään. Paitsi tietysti, jos on homoseksuaali.
Lainaus käyttäjältä: Kopek - lokakuu 27, 2020, 11:48:55
Ehdottomasti naisen vastaanotolle, olipa kyse henkisistä tai fyysisistä vaivoista. Koen naiset äidillisinä hahmoina, joille voi uskoutua, ja miehet pelottavina ja uhkaavina ja torjuvina tyyppeinä, joille ei ainakaan haluaisi puhua mitään henkilökohtaista.
No sittenhän sinulla vaikuttaisi olevan ongelmia juuri isän ja miesten roolin suhteen - silloin jos koska terapeutinkin sietäisi olla mies! :)
Yleisellä tasolla ihmissuhteiden (Kauniisti ilmaistuna) monimutkaisimmat kuviot eivät ilmene parisuhteissa - tutkitusti haastavimpia ihmissuhteita ovat äitien ja tytärten väliset suhteet.
^ Tai sitten Kopekin ongelma on miespuolisten auktoriteettien kanssa - ja mitäs muuta miespuolinen terapeutti on kuin (pahimmillaan) miespuolinen auktoriteetti. Parhaimmillaan toki terapeutti on auttaja. Joillakin ihmisillä auttaminen voi olla kyllä jonkinlaista valta-asemaan pyrkimistä, auktoriteetin omimista.
Aave ei taida tietää, että naiset toimivat täsmälleen kuten miehet: toki ruotivat panojaan, mutta ainoastaan niitä yhdentekeväisehköjä. Eivät naisetkaan jaa oman miehensä kanssa vietettyjä intiimejä, kauniita hetkiä selostamalla, mikä meni minnekin.
Se on tietysti totta, että naisilla on yhtä paljon panoja kuin miehillä (siis heteroilla) ja kyllä niistä herjaa heitetään ja typerimmät tapaukset saatetaan jopa kierrättää. Mutta päinvastoin kuin Aave sitkeästi haluaa uskoa, nämä eivät ole kohteliaisuuksia.
T: Xante
On vallan hämmästyttävää, että täällä moni mieskirjoittaja ajattelee naisen nautinnon olevan miehen taidon ansiota. Mutta miehen nautintoa he eivät hirveästi mainosta naisen taidon avulla syntyväksi. Olisikin joskus virkistävää lukea siitä, miten mies valittelee nautintonsa jäävän puolitiehen, kun ei tahdo löytyä sellaista taitavaa taivaisiin nostavaa naista avuksi.
Lainaus käyttäjältä: kertsi - lokakuu 27, 2020, 12:45:13
^ Tai sitten Kopekin ongelma on miespuolisten auktoriteettien kanssa - ja mitäs muuta miespuolinen terapeutti on kuin (pahimmillaan) miespuolinen auktoriteetti. Parhaimmillaan toki terapeutti on auttaja. Joillakin ihmisillä auttaminen voi olla kyllä jonkinlaista valta-asemaan pyrkimistä, auktoriteetin omimista.
Mitäpä muuta aiemmin laitettu, halausta myöten aina luvan peräämiseen kuuluttava terapeutti tekee, kuin pyrkii auktoriteettiasemastaan hyödynnettyyn vallankäyttöön...
Mutta pointti on se, että jos hämähäkit ahdistavat ja pelottavat, niin ei silloin mennä siedätyshoidettavaksi lammaslauman äärelle, vaan hoidetaan nimenomaan sitä hämähäkkejä koskevaa fobiaa.
Mitä muuta se olisi, että jos on miehellä ollut ongelmallinen isäsuhde ja voimakkaan mutta etäisen miehen roolit ahdistavat ja aiheuttavat jännitystiloja, niin sitä mennään sitten vielä aikuisenakin ikään kuin mamman helmoihin hoitamaan. Ei se niin toimimalla lievity tai parane, vaan toisten miesten välisessä terapeuttisessa ja rakentavassa hengessä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Sitä paitsi miehet ovat emotionaalisesti paljon herkempiä ja monimutkaisempia, kuin naiset välttämättä tajuavatkaan. On myös väärä luulo, että miesten tulisi hoitaa mielenterveyttään samoilla tavoilla, kuin naiset. "Miesten pitäisi puhua ja keskustella asioistaan" - sanoo nainen. Kun mies sitten puhuu, niin ellei se liity naiseen itseensä, niin ei se sitten hirveästi kiinnostakaan! Tässä "miesten pitäisi puhua enemmän" -jutskassa kyse on siitä, että silloinkin nainen tekee asian lähinnä itsestään, ei miehestä.
Lainaus käyttäjältä: Aave - lokakuu 27, 2020, 13:10:12
Mutta pointti on se, että jos hämähäkit ahdistavat ja pelottavat, niin ei silloin mennä siedätyshoidettavaksi lammaslauman äärelle, vaan hoidetaan nimenomaan sitä hämähäkkejä koskevaa fobiaa.
En ole satavarma, miten terapia toimii, mutta veikkaisin, että se
terapeutti ei koskaan ole se, joka edustaa sitä, mitä potilas kaikkein eniten maailmassa pelkää. Sellainen hoitoyritys olisi tuhoontuomittu. Ne hämähäkit eivät suinkaan ole mitään terapeutteja vaan pelon kohteita, ja se oikea terapeutti auttaa hoivaavasta positiostaan käsin potilasta kohtaamaan (hämähäkki- tai auktoriteetti)pelkonsa ja voittamaan sen. Terapeutti ei siis voi itse olla se uhkaava tekijä, joka pelottelevasta tai uhkaavasta positiosta käsin kykenisi auttamaan potilasta - pelottelemalla tai uhkaamalla potilasta. Muutan toki mieltäni, jos esitetään mielipiteelleni vastakkaista evidenssiä.
Lainaus käyttäjältä: kertsi - lokakuu 27, 2020, 13:30:09
En ole satavarma, miten terapia toimii, mutta veikkaisin, että se terapeutti ei koskaan ole se, joka edustaa sitä, mitä potilas kaikkein eniten maailmassa pelkää.
Terapioita on monenlaisia, tämän hetken valtavirtana psykodynaaminen terapia, jossa kognitiivisuus on keskeinen terapian elementti. Kukaan ei ole - sinua lukuunottamatta - esittänyt, että terapeutin pitäisi sellainen hahmo ollakaan. Kunhan nyt mielipiteilit oman olkiukkosi ympärillä.
Lainaus käyttäjältä: Aave - lokakuu 27, 2020, 13:38:44
Terapioita on monenlaisia, tämän hetken valtavirtana psykodynaaminen terapia, jossa kognitiivisuus on keskeinen terapian elementti.
Öh, ei kai (ole mitään valtavirtaa)? Psykodynaaminen terapia ei ainakaan Suomessa taida olla mitään valtavirtaa kai enää *), vaan valtavirtaa nykyään ovat kai pikemminkin erilaiset kognitiiviset terapiat? Ainakin monet käypähoitosuositukset nimenomaan suosittelevat kognitiivisia terapioita yleisimpiin mielialahäiriöhin kuten esim. masennukseen.
Ja öh, ei, psykodynaamisessa terapiassa ei tietääkseni "kognitiivisuus" ole keskeinen elementti. Psykodynaamiset suuntaukset lienevät freudilaisen kakkendaalin (eli psykoanalyysin) päälle perustettuja. Toisin kuin kognitiiviset terapiat, esim. CBT (kognitiivis-behavioraalinen käyttäytymisterapia).
*) USA:sta en tiedä. Siellä ihmisillä ehkä on paremmin varaa maksaa huonosta terapiasta, kuten freudilaiseta kakkendaalista.
Mutta ehi - jos aavetta ja Bruttoa pelottavat nuo katkerat naiset, jotka syyttävät heitä raiskaajiksi niin ratkaisumallihan on selkeä. Parasta käydä pelkoa päin ja luoda terapeuttinen suhde oikein pelottavaan yhdenillan hoitoon. Kyllä se siitä, pojat!
Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 27, 2020, 14:31:45
Parasta käydä pelkoa päin ja luoda terapeuttinen suhde oikein pelottavaan yhdenillan hoitoon.
Olisitko tosiaan valmis vapaaehtoisesti luopumaan meidän terapeuttisesta suhteestamme?
Vai ehdotatko treffejä :o?
Kokisin itseni aivan täystorveksi jos alkaisin naisporukassa livenä jotain seksikokemuksiani kertomaan. Netissä olen kertonut - mutta söprais niin ovat miehetkin. Livenä jotkut miehet joiden kanssa olen tullut yhtyneeksi ovat lörpötelleet surutta muista panoistaan. Muistelisin että eksilleni en kertonut vastaavasti omista kokemuksistani, mutta sellaisille miehille jotka ovat itse avautuneet ja joista olen tiennyt että ei tästä suhdetta sukeudu. Ehkäpä panojutuillaan mies itseasiassa alleviivaa sitä. Eksänikin hölöttivät, mutta heillä se meni nuoruuden ja pölhöyden piikkiin. Tai voihan se tietysti olla ettei kumpikaan rakastanut minua missään vaiheessa, joten ihan sama mitä suusta tulee ulos.
Lainaus käyttäjältä: Brutto - lokakuu 27, 2020, 15:21:41
Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 27, 2020, 14:31:45
Parasta käydä pelkoa päin ja luoda terapeuttinen suhde oikein pelottavaan yhdenillan hoitoon.
Olisitko tosiaan valmis vapaaehtoisesti luopumaan meidän terapeuttisesta suhteestamme?
Vai ehdotatko treffejä :o?
Sori. Ensinnäkään et ole pelottava, vaan tylsä. Toiseksi minulla ei ole mitään fobiaa, jota olis tarvis terapoida. Ikäväksesi voin todeta, että en edes pelkää tylsyyttä.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - lokakuu 27, 2020, 15:52:21
Kokisin itseni aivan täystorveksi jos alkaisin naisporukassa livenä jotain seksikokemuksiani kertomaan. Netissä olen kertonut - mutta söprais niin ovat miehetkin. Livenä jotkut miehet joiden kanssa olen tullut yhtyneeksi ovat lörpötelleet surutta muista panoistaan. Muistelisin että eksilleni en kertonut vastaavasti omista kokemuksistani, mutta sellaisille miehille jotka ovat itse avautuneet ja joista olen tiennyt että ei tästä suhdetta sukeudu. Ehkäpä panojutuillaan mies itseasiassa alleviivaa sitä. Eksänikin hölöttivät, mutta heillä se meni nuoruuden ja pölhöyden piikkiin. Tai voihan se tietysti olla ettei kumpikaan rakastanut minua missään vaiheessa, joten ihan sama mitä suusta tulee ulos.
Minusta puolisosta tai miesystävästä intiimien asioiden varsinkin yksityiskohtainen kertominen naisporukalle tai edes yksittäinkään olisi todella huonoa käytöstä. Se olisi luottamuksen pettämistä.
Lainaus käyttäjältä: Brutto - lokakuu 27, 2020, 15:21:41
Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 27, 2020, 14:31:45
Parasta käydä pelkoa päin ja luoda terapeuttinen suhde oikein pelottavaan yhdenillan hoitoon.
Olisitko tosiaan valmis vapaaehtoisesti luopumaan meidän terapeuttisesta suhteestamme?
Vai ehdotatko treffejä :o?
No nyt alkaa valkenemaan. Brutto ei ainoastaan tiedä, milloin saa suostuvaista seksiä (koska ei tiedä, mitä se sellainen suostumus on), vaan hän kuvittelee saavansa terapiaa, kun hänen kanssaan joku anonyymillä foorumilla keskustelee.
Eli toisin sanoen, kun Bruttoon kiinnitetään hieman huomiota, hän kuvittelee sen joksikin aikas paljon suuremmaksi, mitä se onkaan.
T: Xante
^ ^ ^
Voiko Kopekiin sovelletulla logiikalla päätellä, että Aaveen saattaisikin kannattaa terapiaan hakeutuessaaan nimenomaan etsiytyä naisterapeutin pakeille, kohdata äitisuhteensa ongelmia ja mitä näitä nyt onkaan?
Yllä oleva ei ole väite eikä vittuilua. Isäsuhteen ongelmista kärsivälle miehelle miesterapeutti voi toimia erittäin tarpeellisena roolimallina, mutta jos on ongelmia äitisuhteessa, voi naisterapeutti olla tietyissä asioissa jopa miestä vahvemmilla.
Suurin osa terapiaan hakeutuvista miehistä varmaan menisi mieluummin miesterapeutin asiakkaaksi, ja ongelma on juuri se, että hyviä miespuolisia tekijöitä on niin niukasti.
Miehet päätyvät naisia harvemmin terapiaan, ja jos mies hakee tällaista apua, todennäköisesti hän kokee että hänellä on ongelmia, joihin hän haluaa löytää ratkaisuja ja saada apua. Pääsääntöisesti mies ei hakeudu terapiaan sen takia, että kaipaa hoivaa tai äitihahmoa — tälleen ronskisti jos yleistetään :P
Lainaus käyttäjältä: kertsi - lokakuu 27, 2020, 13:52:48
Öh
Saat minun puolestani öhkötellä tämänkin asian kanssa vaikka maailman tappiin. En ole foorumilla sen vuoksi, että sinulle pitäisi piirtää ja selvittää jokainen asia erikseen. Ihan sama, mitkä sinun hurjan kriittiset käsityksesi ovat - ne eivät ole minun murheeni. :)
Itselläni on ollut sekä mies- että naisterapeutteja. Molemmilla on etunsa. Naiselle on helpompi avautua, mutta toisaalta miestä ymmärtää paremmin toinen mies...
En ole hullu, mutta tsykiatreilla historiassani käynyt...
Ei kai terapeutin tarkoitus ole ymmärtää asiakasta, vaan auttaa asiakasta ymmärtämään itseään.
Luulisin, että jonkunlainen kemia on tässä olennaisempaa kuin sukupuoli, joidenkin ihmisten kanssa on helpompaa tulla toimeen kuin toisten.
T: Xante
Lainaus käyttäjältä: kertsi - lokakuu 27, 2020, 17:23:03
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - lokakuu 27, 2020, 15:52:21
Kokisin itseni aivan täystorveksi jos alkaisin naisporukassa livenä jotain seksikokemuksiani kertomaan. Netissä olen kertonut - mutta söprais niin ovat miehetkin. Livenä jotkut miehet joiden kanssa olen tullut yhtyneeksi ovat lörpötelleet surutta muista panoistaan. Muistelisin että eksilleni en kertonut vastaavasti omista kokemuksistani, mutta sellaisille miehille jotka ovat itse avautuneet ja joista olen tiennyt että ei tästä suhdetta sukeudu. Ehkäpä panojutuillaan mies itseasiassa alleviivaa sitä. Eksänikin hölöttivät, mutta heillä se meni nuoruuden ja pölhöyden piikkiin. Tai voihan se tietysti olla ettei kumpikaan rakastanut minua missään vaiheessa, joten ihan sama mitä suusta tulee ulos.
Minusta puolisosta tai miesystävästä intiimien asioiden varsinkin yksityiskohtainen kertominen naisporukalle tai edes yksittäinkään olisi todella huonoa käytöstä. Se olisi luottamuksen pettämistä.
Naiset eivät "kykene" olemaan puhumatta asioistaan.
He siis vihjailevat kaikenlaista ja muodostavat niin omille tunteilleen jatketta. Tuskin he mitään suoranaista totuutta koskaan kertovat- mutta harva varmaan kykenee täisin vaikenemaan- tunteistaan.
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - lokakuu 27, 2020, 23:12:20
Ei kai terapeutin tarkoitus ole ymmärtää asiakasta, vaan auttaa asiakasta ymmärtämään itseään.
Luulisin, että jonkunlainen kemia on tässä olennaisempaa kuin sukupuoli, joidenkin ihmisten kanssa on helpompaa tulla toimeen kuin toisten.
T: Xante
Ymmärtääkö terapeutti, edes itseään- saati sitten toista.? Ellei ymmärrä asiakasta, niin miten voi auttaa- pelkkä kuunteleminen tunnetusti voi auttaa.
Mutta varmaan se on tarkoitus> "auttaa asiakasta" maksamaan terapeutin palkka ja tehdä asiakas terapeutista riippuvaiseksi.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 28, 2020, 11:25:59
Lainaus käyttäjältä: kertsi - lokakuu 27, 2020, 17:23:03
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - lokakuu 27, 2020, 15:52:21
Kokisin itseni aivan täystorveksi jos alkaisin naisporukassa livenä jotain seksikokemuksiani kertomaan. Netissä olen kertonut - mutta söprais niin ovat miehetkin. Livenä jotkut miehet joiden kanssa olen tullut yhtyneeksi ovat lörpötelleet surutta muista panoistaan. Muistelisin että eksilleni en kertonut vastaavasti omista kokemuksistani, mutta sellaisille miehille jotka ovat itse avautuneet ja joista olen tiennyt että ei tästä suhdetta sukeudu. Ehkäpä panojutuillaan mies itseasiassa alleviivaa sitä. Eksänikin hölöttivät, mutta heillä se meni nuoruuden ja pölhöyden piikkiin. Tai voihan se tietysti olla ettei kumpikaan rakastanut minua missään vaiheessa, joten ihan sama mitä suusta tulee ulos.
Minusta puolisosta tai miesystävästä intiimien asioiden varsinkin yksityiskohtainen kertominen naisporukalle tai edes yksittäinkään olisi todella huonoa käytöstä. Se olisi luottamuksen pettämistä.
Naiset eivät "kykene" olemaan puhumatta asioistaan.
He siis vihjailevat kaikenlaista ja muodostavat niin omille tunteilleen jatketta. Tuskin he mitään suoranaista totuutta koskaan kertovat- mutta harva varmaan kykenee täisin vaikenemaan- tunteistaan.
Jos nyt mennään klassisen kliseiseen suuntaan, niin onko vaikeneminen sitten parempi, kun se voi johtaa vaikka siihen että vedetään itsensä kiikkuun?
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - lokakuu 28, 2020, 11:34:04
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 28, 2020, 11:25:59
Lainaus käyttäjältä: kertsi - lokakuu 27, 2020, 17:23:03
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - lokakuu 27, 2020, 15:52:21
Kokisin itseni aivan täystorveksi jos alkaisin naisporukassa livenä jotain seksikokemuksiani kertomaan. Netissä olen kertonut - mutta söprais niin ovat miehetkin. Livenä jotkut miehet joiden kanssa olen tullut yhtyneeksi ovat lörpötelleet surutta muista panoistaan. Muistelisin että eksilleni en kertonut vastaavasti omista kokemuksistani, mutta sellaisille miehille jotka ovat itse avautuneet ja joista olen tiennyt että ei tästä suhdetta sukeudu. Ehkäpä panojutuillaan mies itseasiassa alleviivaa sitä. Eksänikin hölöttivät, mutta heillä se meni nuoruuden ja pölhöyden piikkiin. Tai voihan se tietysti olla ettei kumpikaan rakastanut minua missään vaiheessa, joten ihan sama mitä suusta tulee ulos.
Minusta puolisosta tai miesystävästä intiimien asioiden varsinkin yksityiskohtainen kertominen naisporukalle tai edes yksittäinkään olisi todella huonoa käytöstä. Se olisi luottamuksen pettämistä.
Naiset eivät "kykene" olemaan puhumatta asioistaan.
He siis vihjailevat kaikenlaista ja muodostavat niin omille tunteilleen jatketta. Tuskin he mitään suoranaista totuutta koskaan kertovat- mutta harva varmaan kykenee täisin vaikenemaan- tunteistaan.
Jos nyt mennään klassisen kliseiseen suuntaan, niin onko vaikeneminen sitten parempi, kun se voi johtaa vaikka siihen että vedetään itsensä kiikkuun?
No eihän sitä puhumista mitenkään tuomittu, hyvähän se on- sanoin vain, ettei se ole todennäköistä, että naiset vaikenisivat.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 28, 2020, 11:25:59
Naiset eivät "kykene" olemaan puhumatta asioistaan.
He siis vihjailevat kaikenlaista ja muodostavat niin omille tunteilleen jatketta. Tuskin he mitään suoranaista totuutta koskaan kertovat- mutta harva varmaan kykenee täisin vaikenemaan- tunteistaan.
Naiset eivät halua olla "kykenemättä" puhumaan asioistaan. Päinvastoin, ystävyydessä pidetään yleensä tärkeänä puhua asioista ja erittäin paljon tunteistaan.
Se ei tarkoita, kuten Aave luulee - ja ilmeisesti "sinäkin, kun tähän tartut - siitä, että puhuttaisiin intiimeistä asioista, kuten yhdynnöistä, seksistä, jne koskien merkityksellisiä ihmissuhteita.
T: Xante
En ole perillä siitä, mitä käsite "terapeutti" tarkasti määriteltynä tarkoittaa.
Kävin kesällä 1999 muutaman kerran psykiatrin vastaanotolla, enkä todellakaan hakeutunut sinne vaan jouduin. Tulin tyhmyyksissäni lipsauttaneeksi eräällä lääkärikäynnillä, että masennus on vaivaillut, kun naislääkäri kysyi yleistä vointiani. Kun tämän käynnin seurauksena sain yllättäen lähetteen psykiatrin vastaanotolle, en kehdannut kieltäytykään. Edustaahan terveydenhuoltohenkilö, lääkärit varsinkin, auktoriteettiä, jota on toteltava. Itse psykiatri oli mies.
Käynnit olivat yhtä tyhjän kanssa. Eihän psykiatri voi muuttaa todellisuutta ja menneitä asioita. Masennukseni johtui olosuhteista ja tapahtumista, eikä niille mitään mahtanut. Ei historiaa voi muuttaa. Tulen olemaan loppuikäni masentunut, vaikka asiat kääntyisivät mihin suuntaan tahansa. Hetkellisesti voisi helpottaa, jos näkisin tietyt henkilöt teloitusmontun reunalla armoa rukoilemassa, mutta ei sekään kauan auttaisi. Yksi taitaa olla jo muutenkin haudassa.
Lainaus käyttäjältä: Kopek - lokakuu 28, 2020, 13:20:08
En ole perillä siitä, mitä käsite "terapeutti" tarkasti määriteltynä tarkoittaa.
Kävin kesällä 1999 muutaman kerran psykiatrin vastaanotolla, enkä todellakaan hakeutunut sinne vaan jouduin. Tulin tyhmyyksissäni lipsauttaneeksi eräällä lääkärikäynnillä, että masennus on vaivaillut, kun naislääkäri kysyi yleistä vointiani. Kun tämän käynnin seurauksena sain yllättäen lähetteen psykiatrin vastaanotolle, en kehdannut kieltäytykään. Edustaahan terveydenhuoltohenkilö, lääkärit varsinkin, auktoriteettiä, jota on toteltava. Itse psykiatri oli mies.
Käynnit olivat yhtä tyhjän kanssa. Eihän psykiatri voi muuttaa todellisuutta ja menneitä asioita. Masennukseni johtui olosuhteista ja tapahtumista, eikä niille mitään mahtanut. Ei historiaa voi muuttaa. Tulen olemaan loppuikäni masentunut, vaikka asiat kääntyisivät mihin suuntaan tahansa. Hetkellisesti voisi helpottaa, jos näkisin tietyt henkilöt teloitusmontun reunalla armoa rukoilemassa, mutta ei sekään kauan auttaisi. Yksi taitaa olla jo muutenkin haudassa.
Tuo käynti ei varmaankaan ollut sitä, mitä määriteltäisiin terapiaksi, vaan jonkinlainen arviointikäynti, jossa tutkaillaan, mistä vaivasta mahdollisesti kärsit.
Ei terapian tarkoituskaan ole tietenkään muuttaa historiaa tai menneisyyttä.
Vaan pikemminkin terapian tarkoitus on muuttaa vahingollisia tulkintoja, joita tehdään menneisyydestä (ja nykyisyydestä). Ja tarkoitus lienee myös parantaa ns. "coping skills" eli selviytymiskeinoja. Esim. masennuksen kohdalla kyseenalaistetaan (mahdollisten virheellisten ja masennusta ylläpitävien) tulkintojen oikeellisuus ja hyödyllisyys, ja havaintojen paikkansapitävyyskin.
Se, että menneisyydessä tapahtui asia X, on yksi asia. Sen voi kuitenkin tulkita monilla tavoin, joko omaa minää ja oman kykenevyyden tunteen ja itsetuntoa *) ylläpitävällä positiivisella tavalla, joka parantaa omaa toimintakykyä.
Tai vaihtoehtoisesti sen voi tulkita omaa toimintakykyä heikentävällä tavalla, eli/ja masennusta ylläpitävällä tavalla, kuten esim. minää ja minäkuvaa ja omanarvontuntoa ja itsekunnioitusta murentavalla tavalla, ja omaa kykenemättömyyttä, toivottomuutta, kaikenpuolista surkeutta, avuttomuutta, kelvottomuutta, ankeutta tms. vahvistavalla tavalla.
*) lisätty unehtunut sana
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 28, 2020, 11:30:06
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - lokakuu 27, 2020, 23:12:20
Ei kai terapeutin tarkoitus ole ymmärtää asiakasta, vaan auttaa asiakasta ymmärtämään itseään.
Luulisin, että jonkunlainen kemia on tässä olennaisempaa kuin sukupuoli, joidenkin ihmisten kanssa on helpompaa tulla toimeen kuin toisten.
T: Xante
Ymmärtääkö terapeutti, edes itseään- saati sitten toista.? Ellei ymmärrä asiakasta, niin miten voi auttaa- pelkkä kuunteleminen tunnetusti voi auttaa.
Mutta varmaan se on tarkoitus> "auttaa asiakasta" maksamaan terapeutin palkka ja tehdä asiakas terapeutista riippuvaiseksi.
Eiköhän aina lopulta terapeutin asiakas auta itse itseään. Se ikäänkuin on terapian tarkoituskin, että itse lopulta kykenee ja selviää ilman terapeuttia.
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - lokakuu 28, 2020, 12:12:59
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 28, 2020, 11:25:59
Naiset eivät "kykene" olemaan puhumatta asioistaan.
He siis vihjailevat kaikenlaista ja muodostavat niin omille tunteilleen jatketta. Tuskin he mitään suoranaista totuutta koskaan kertovat- mutta harva varmaan kykenee täisin vaikenemaan- tunteistaan.
Naiset eivät halua olla "kykenemättä" puhumaan asioistaan. Päinvastoin, ystävyydessä pidetään yleensä tärkeänä puhua asioista ja erittäin paljon tunteistaan.
Se ei tarkoita, kuten Aave luulee - ja ilmeisesti "sinäkin, kun tähän tartut - siitä, että puhuttaisiin intiimeistä asioista, kuten yhdynnöistä, seksistä, jne koskien merkityksellisiä ihmissuhteita.
T: Xante
Tarkoitin, että puhutaan tunteista ja puretaan niitä. Sehän on "periaatteessa" terapiankin yksi tarkoitus.
Asioita muistellessa ja kerrottaessa niitä toisille, elää niitä tuntemuksia myös uudelleen. Usein ei ihan suoraan kerrota asioiden tarkkaa (niin tarkkaa kuin muistaa) tapahtumaa, vaan hieman vihjaillaan ja höystetään- kuten ihmisluontoon kuuluu.
Asioilla on merkitys tunteiden kautta.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 29, 2020, 11:27:16
Tarkoitin, että puhutaan tunteista ja puretaan niitä. Sehän on "periaatteessa" terapiankin yksi tarkoitus.
Asioita muistellessa ja kerrottaessa niitä toisille, elää niitä tuntemuksia myös uudelleen. Usein ei ihan suoraan kerrota asioiden tarkkaa (niin tarkkaa kuin muistaa) tapahtumaa, vaan hieman vihjaillaan ja höystetään- kuten ihmisluontoon kuuluu.
Asioilla on merkitys tunteiden kautta.
Tunteista puhuminen ja niiden ajattelu on hienokseltaan eri asia kuin niiden kokeminen. Arjessa ja elämässä tunteita koetaan.
Toki niitä myös ajatellaan, mutta olennaista on se, että voit kertoa tunteesta tai ajatella sitä kokematta sitä oikeasti. Se on siis vain tarinaa siinä kohtaa.
Totta kai jos selität jotain tai muistelet jotain tapahtumia tai tunteita, se vain viittilöi siihen suuntaan eikä ole mikään koko totuus. Mutta jos pääset kiinni silhen, miltä esimerkiksi kehossa tuntuu juuri tietyssä hetkessä, se on jo vähän lähempänä tunteen kokemista kuin tämä tarina.
Sanotaan että sulla on joku tosi kipeä tunne. Joku sellanen missä on helvetisti pelkoa ja kauhua ja muuta, ja sen ehkä kokee vaikka jonain hetkenä, missä oli silloin tai jonain huutona tai vastaavaa. Siinä on tosi iso kiusaus lähteä välittömästi siitä tunteesta pois ja kertomaan jotain -- että silloin oli näin ja tämä liittyi siihen että...
Mutta jos pääsee johonkin tunteeseen, miltä se tuntuu kehossa ja pääsee siihen, että tällainen vaikea tunne ehtii vähän "pehmetä", ehkä paljastuu, että se sisältää paljon muutakin kuin vain pelkoa, kauhua, häpeää, vihaa tai muuta tällaista. Usein joku "vaikea tunne" on vaikea sen takia, että siihen on kietoutuneena tosi paljon sellaista, mitä ei millään tahtoisi katsoa tai kestää, mutta sitten se sisältää myös sellaista, mikä itselle on todella todella tärkeää ja arvokasta.
Jos ei hyväksy sitä että voi ja saa tuntea tällaista, tai jos ei edes pääse tunteeseen tällä tavalla käsiksi, se jää ikään kuin ruumiiseen joka sen kyllä jollain tasolla silti muistaa ja säilöö. Ja jos ei tunnetta salli jollain tasolla, on tosi vaikea päästä siihen käsiksi.
Muitta sitten arkisella tasolla, jos huomaa, miltä ruumiissa jokin tuntuu, voi esimerkiksi tajuta, että kun teen tällaista välttelykäyttäytymistä, se tuntuu kehossa tältä ja tältä. Olen
ajatellut että se ei ole mikään tunne tai että se on sitä tai tätä, mutta ehkä sieltä alta löytyy joku sellainen, että kroppa on tosi korkeassa vireystilassa ja on tavallaan hätä, vaikkei sitä edes ymmärrä sellaiseksi. Sitten kun et tarjoa siihen sellaista, mikä lohduttaa, helpottaa tai jotain tällaista, se kehomielisysteemi sitten hakee sen jostain vaikka väkisin.
Ja sitten kuitenkin tunteet ovat vain tunteita.
Sikäli kun terapiassa puhutaan tunteista, mun mielestä siinä on kuitenkin sellainen viitekehys, että tunnekokemuksia on ihmisellä jatkuvasti ja koko ajan. Ei se tavoite varmaan ole vain käsitellä jotain mennyttä kokemusta, vaan siis... oppia ehkä paremmin tavoittamaan niitä ja olemaan niiden kanssa. Pidentämään sitä aikaa ennen kuin tunteen kokeminen loppuu ja ajattelu alkaa -- etenkin joidenkin itselle vaikeiden tunteiden kohdalla.
Jos ihmisellä on joku voimakas menneisyyden trauma tai käsittelemätön iso tunnejuttu, usein se teettää vähän sellaista, että niitä koko ajan läsnä olevia tunteitaan vähättelee tai ei pysty kokemaan. Mutta kroppa vetää säännöllisen epäsäännöllisesti takaisin siihen, milloin "oikeasti tuntui joltakin", joka on sitten se tunnekokemus, jota ajatellaan ja mälvätään.
Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 28, 2020, 15:14:03
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 28, 2020, 11:30:06
Lainaus käyttäjältä: Xantippa - lokakuu 27, 2020, 23:12:20
Ei kai terapeutin tarkoitus ole ymmärtää asiakasta, vaan auttaa asiakasta ymmärtämään itseään.
Luulisin, että jonkunlainen kemia on tässä olennaisempaa kuin sukupuoli, joidenkin ihmisten kanssa on helpompaa tulla toimeen kuin toisten.
T: Xante
Ymmärtääkö terapeutti, edes itseään- saati sitten toista.? Ellei ymmärrä asiakasta, niin miten voi auttaa- pelkkä kuunteleminen tunnetusti voi auttaa.
Mutta varmaan se on tarkoitus> "auttaa asiakasta" maksamaan terapeutin palkka ja tehdä asiakas terapeutista riippuvaiseksi.
Eiköhän aina lopulta terapeutin asiakas auta itse itseään. Se ikäänkuin on terapian tarkoituskin, että itse lopulta kykenee ja selviää ilman terapeuttia.
Terapeutti on aika kallis ystävä.
Ei ystävältä vaaditakaan muuta kuin kuuntelemista, hyväksymistä ja ymmästämistä ja lopun oivaltaa itse.
Ja ärsytäviä sellaiset ihmiset, jotka luulevat tietävänsä parhaasi, jopa määräilevät. Jossain tilanteessa neuvot ovat paikallaan, jos ne tulevat lojaalista sydämestä.
Lainaus käyttäjältä: Lognessa - lokakuu 29, 2020, 21:01:22
Terapeutti on aika kallis ystävä.
Totta. Taitaa taksa olla isommilla paikkakunnilla likellä satasta/tunti.
Lainaa
Ei ystävältä vaaditakaan muuta kuin kuuntelemista, hyväksymistä ja ymmästämistä ja lopun oivaltaa itse.
Ja se on aika paljon vaadittu.
Lainaa
Ja ärsytäviä sellaiset ihmiset, jotka luulevat tietävänsä parhaasi, jopa määräilevät. Jossain tilanteessa neuvot ovat paikallaan, jos ne tulevat lojaalista sydämestä.
En tiedä neuvoista. Varoitukset ovat kyllä aina välillä paikallaan. Varoituksia on helpompi ottaa vastaan kuin neuvoja.
Lainaus käyttäjältä: urogallus - lokakuu 29, 2020, 21:44:16
Lainaus käyttäjältä: Lognessa - lokakuu 29, 2020, 21:01:22
Ei ystävältä vaaditakaan muuta kuin kuuntelemista, hyväksymistä ja ymmästämistä ja lopun oivaltaa itse.
Ja se on aika paljon vaadittu.
Todellakin ja sellaiset ystävät on mekein jääneet. Tässä vaiheessa elämää on pudotellut ystäviä, jotka rasittaa. Haluaa vaan chillailla peikkoystäviensä kanssa.
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - lokakuu 29, 2020, 18:42:29
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 29, 2020, 11:27:16
Tarkoitin, että puhutaan tunteista ja puretaan niitä. Sehän on "periaatteessa" terapiankin yksi tarkoitus.
Asioita muistellessa ja kerrottaessa niitä toisille, elää niitä tuntemuksia myös uudelleen. Usein ei ihan suoraan kerrota asioiden tarkkaa (niin tarkkaa kuin muistaa) tapahtumaa, vaan hieman vihjaillaan ja höystetään- kuten ihmisluontoon kuuluu.
Asioilla on merkitys tunteiden kautta.
Tunteista puhuminen ja niiden ajattelu on hienokseltaan eri asia kuin niiden kokeminen. Arjessa ja elämässä tunteita koetaan.
Toki niitä myös ajatellaan, mutta olennaista on se, että voit kertoa tunteesta tai ajatella sitä kokematta sitä oikeasti. Se on siis vain tarinaa siinä kohtaa.
Totta kai jos selität jotain tai muistelet jotain tapahtumia tai tunteita, se vain viittilöi siihen suuntaan eikä ole mikään koko totuus. Mutta jos pääset kiinni silhen, miltä esimerkiksi kehossa tuntuu juuri tietyssä hetkessä, se on jo vähän lähempänä tunteen kokemista kuin tämä tarina.
Ei tunteita voi ajatella, mutta ajattelemalla "ajatuksia" (Menneitä tapauksia- tilanteita elämässään) -tunteet liittyvät -tulevat esille. Silloin ehkä voi hieman tulkita kokemiaan tuntemuksia- eläessään niitä uudelleen ilman välitöntä tilannetta.
Se kaiketi on terapoinnin tavoite. Ihminen kokiessaan olevansa terapian tarpeessa, ei ilmeisesti kykene sitä itse ymmärtämään, ja silloin on myös "kyseenalaista" saako hän mitään hyötyä sanallisista terapioista.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 30, 2020, 11:14:02
Ei tunteita voi ajatella, mutta ajattelemalla "ajatuksia" (Menneitä tapauksia- tilanteita elämässään) -tunteet liittyvät -tulevat esille. Silloin ehkä voi hieman tulkita kokemiaan tuntemuksia- eläessään niitä uudelleen ilman välitöntä tilannetta.
Toi sun käsitys siitä, mitä on ajatukset (muistoja) ja mitä toisaalta tunteet (muistelun aikaansaamia reaktioita) ei ole ihan umpihuono, mutta me puhutaan toistemme ohi. Sun kieli kun sanot että "tunteita ei voi ajatella" ei ole yhtään sen täsmällisempää ja oikeampaa kuin se kun mä sanon että niitä vaan koetaan tai niiden kanssa ollaan, josta sit erottaisin niin sanotun ruminaation ja järkeilyn omaksi osakseen.
LainaaSe kaiketi on terapoinnin tavoite. Ihminen kokiessaan olevansa terapian tarpeessa, ei ilmeisesti kykene sitä itse ymmärtämään, ja silloin on myös "kyseenalaista" saako hän mitään hyötyä sanallisista terapioista.
Terapioita on montaa erilaista. Mun mielestä toi sun käsitys terapiasta kuulostaa lähinnä psykoanalyysilta.
Ajatuksen ja tunteen erottelu ei mun mielestä ole mitään täysin matemaattiseen ajatteluun liittyvää täsmällistä, vaan siinä puhutaan aina osittain kielikuvilla. Kuitenkin ne kielikuvat voi olla jossain määrin valaisevia tai hyödyllisiä.
Otetaan sellanen esimerkki että henkilö muistelee jotain melko viimeaikaista täsmällistä tilannetta, jossa on ollut joku tosi vaikea tunne tai tuntunut pahalta. Muistelun yhteydessä vois ottaa vaikka sellaisen työkalun käyttöön, että koittaa kuvitella sitä tilannetta mahdollisimmat tarkkaan ja kirjoittaa sen lyhyesti ylös. Missä olit ja kenen kanssa, mitä teit. Sit mietitään siinä hetkessä tulevia negatiivisia automaattisia ajatuksia. Mitä sun negatiiviset tunteet siinä hetkessä sanois jos niillä olis ääni. Yritetään kirjoittaa kolme lyhyttä ja tiivistä asiaa.
Tää tavallaan vaatii jo aika paljon. Pitää päästä kiinni siihen tilanteeseen ja saada sanoitettua tolla tavalla niitä asioita. Mun mielestä tämmösen terapian yks ongelma on ehkä semmonen että siinä on rajallisesti aikaa ja vaikka tehtäis jotain tommosta, niin siinä saattaa hätäillä tai saattaa tuntua että en mä osaa tai ei tästä tuu mitään tai sellasta. Ei se ole hirveän helppoa saada tollasta ulos itsestään selvästi.
Oletetaan kuitenkin että henkilö saa listattua yhdestä kolmeen asiaa ja kokee oikeasti että nää osuu ja vastaa hänen kokemustaan. Kysymys kuuluu, mitä nämä hänen listaamansa asiat ovat. Mun näkemys olis että ne on jonkinlaista ajattelua enemmän kuin varsinaisesti se tunne itse. Sit kognitiivisessa terapiassa voitais vaikka käyttää tiettyjä työkaluja niiden ajatusten arvioimiseen ja katsoa että onko niissä vääristymiä. Onko ne mustavalkoisia ja tällä tavalla liian ehdottomia. Sisältyykö niihin joku taustaoletus että muut eivät pidä sinusta tai olet huonompi. Rakennatko siinä jotain kauhuskenaariota ja oletat huonointa mahdollista. Otatko liikaa tai liian vähän vastuuta tilanteesta. Ja muuta tämmöstä.
Sitten voidaan katsoa tämmösen kattavan yleisten vääristymien listan kanssa yhdessä jokainen ajatus läpi ja miettiä, löytyykö niistä jotain tämmösiä vääristymiä tai katteettomia taustaoletuksia. Jos löytyy, seuraava tehtävä vois olla kirjoittaa ne samat ajatukset uudestaan ilman niissä tunnistettuja vääristymiä.
Ongelmahan tollasessa on, että sillä oikealla kokemisen hetkellä se kokemus ajatuksineen on täyttä totta. Tunne ja ajatus ruokkivat toisiaan.
Sanotaan vaikka että joku ystävä kävelee kadulla ohi tervehtimättä. Sit tapahtuu tulkintaa ja oletus saattais olla vaikka että "olen varmasti tehnyt jotain väärin". Seuraus on huolestuttaa ja vatsaa vääntää. Ajattelee mitä kaikkea olisi voinut tehdä väärin. Tai sitten oletus voi olla että "hän ei nähnyt minua, hänellä on varmaan paljon asioita mielessään". Sit taas reaktio vois olla sellanen että on vähän huolissaan tai tuntee myötätuntoa ystävää kohtaan, mutta olo on pääosin rauhallinen ja rento.
Sit jos mietitään sitä tunnetta, että vatsaa vääntää, ahdistaa, tuntuu tosi pahalta ja mitä siihen oikeasti sisältyy. Yksi vaihtoehto on torjua sitä tunnetta ja paeta sitä ajatuksiin, esimerkiks miettiä jotain, mistä ystävä olis saattanut loukkaantua. Siinä saattaa jopa tulla sellainen efekti, että koska itsestä tuntuu pahalta, jonkun siinä tunteessa ja siihen liittyvissä ajatuksissa täytyy olla totta.
Mutta sit jos sitä tunnetta pystyy lähestymään sillä tavalla että on samalla kuitenkin rauhallinen ja pystyy "olemaan sen kanssa" jonkun aikaa, ehkä silloin se tunne voi alkaa hieman "pehmetä" niin että sen sisältä paljastuukin enemmän kuin miltä se aluksi näyttää. Esimerkiksi että siihen tunteeseen tavallaan sisältyy tuntemuksia siitä, miten hyvältä joku hetki tän ystävän kanssa on tuntunut ja miten paljon tää ihminen sulle merkitsee. Se "paha tunne" on tietyllä tapaa viesti keholta jostain sellaisesta, mikä on sulle tärkeää tai arvokasta.
^ Toi ei ehkä mene enää kognitiivisen käyttäytymisterapian tavalliseen sapluunaan. Siinä varmaan tutkittais vaan sitä, että minkälainen henkilön ajatusmaailma on ja millaisia asioita se tekee ja miten nää sit vaikuttaa niihin asioihin, missä sillä on vaikeuksia. Sit voidaan työstää esimerkiks niitä ajatuksia tai tehdä joku sellanen suunnitelma ja antaa työkaluja siihen, että tekis enemmän sellaisia asioita, jotka kohentaa mielialaa. Uni, ruoka, rutiinit, ja nää voi olla vaikka mitä asioita ihan ihmisestä riippuen.
Toinen sen terapian ongelma on se, että voi olla vaikea rakentaa realistista kuvaa siitä, mitä se asiakas ihan oikeasti käytännössä tekee tyypillisen päivän tai viikon aikana.
Toi esimerkki oli myös ehkä vähän väkisin väännetty, mutta idea oli kumminkin se, että tämmöset ajatukset jotka putkahtaa päähän tosi nopeasti voi olla myös aika heikkolaatuisia ja vääristyneitä. Riippuu vähän ihmisestä ja tilanteesta, minkä tyyppinen suhtautuminen niihin toimii kaikista parhaiten. Mutta toisin kuin esimerkiksi psykoanalyysissä, kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa ei varsinaisesti ole tarkoitus käsitellä niitä tunteita vaan haastaa niitä ajatuksia ja ehkä muuttaa jotain käyttäymymisiäkin sillä oletuksella, että nää olennaisesti liittyy ihmisen tunteiden kokemiseen ja niiden käsittelyyn myös.
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - lokakuu 29, 2020, 18:42:29
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 29, 2020, 11:27:16
Tarkoitin, että puhutaan tunteista ja puretaan niitä. Sehän on "periaatteessa" terapiankin yksi tarkoitus.
Asioita muistellessa ja kerrottaessa niitä toisille, elää niitä tuntemuksia myös uudelleen. Usein ei ihan suoraan kerrota asioiden tarkkaa (niin tarkkaa kuin muistaa) tapahtumaa, vaan hieman vihjaillaan ja höystetään- kuten ihmisluontoon kuuluu.
Asioilla on merkitys tunteiden kautta.
Tunteista puhuminen ja niiden ajattelu on hienokseltaan eri asia kuin niiden kokeminen. Arjessa ja elämässä tunteita koetaan.
Toki niitä myös ajatellaan, mutta olennaista on se, että voit kertoa tunteesta tai ajatella sitä kokematta sitä oikeasti. Se on siis vain tarinaa siinä kohtaa.
Kommentoin tuota boldaamaani.
Tuosta on ainakin yksi poikkeus, nimittäin erittäin voimakkaat tunteet, jotka liittyvät johonkin traumaan. Jos ihminen pakotetaan kertomaan esim. jonkun katastrofin jälkeisessä (ryhmä)debriefingissä (=jälkipuinti) traumaattisesta tilanteesta ja hyvin voimakkaista negatiivisista tunteistaan, hän saattaa uudelleentraumatisoitua ihan niiden tilanteiden ja varsinkin tunteiden läpikäymisestä ihan siitä syystä, että kertoessa elää ne tunteet uudelleen, ikään kuin jonkinlaisena flashbackina (=takaumina). Flashbackit ovat muutenkin yleisiä traumoissa, siis että kokee ne tunteet ja tilanteet yhä uudelleen ja uudelleen, ja ainakin ne tunkevat kutsumatta mieleen tai painajaisiin.
Riippuu henkilöstä, millaisesta terapiasta hän hyötyy traumasta toipuakseen. Joillekin puhumisen sijaan sopii paremmin tekeminen. Jotkut esim. uppoutuvat työhön tai urheiluun tai kuka mihinkin, ja se voi jopa olla heille parempi selviytymistapa kuin tunteista puhuminen - liian aikaisin. Riskinä voi olla kyllä se, että tunteet sitten kapseloituvat, jos niitä ei tule koskaan käsitelleeksi. Ne voivat alkaa "kummittelemaan" taustalla, ja alkaa hallita elämää. Voi tulla erilaista välttämiskäyttäytymistä ym., joka voi rajoittaa kohtuuttomasti elämää.
^
Niin tunteet ovat ongelman ydin. Ajatukset ja tunteet pitäisi kyetä erottamaan toisistaan- terapiassa.
Nehän eivät ole erillisiä, mutta silloin, kun tietoisesti pyritään ymmärtämään mitä tapahtuu ihmisen mielessä, ne pitäisi kyetä erottelemaan. Erottelemaan käsitteellisinä ja toiminnallisina tilanteina, tunnehan ei tee itsenäisesti mitään, mutta ihminen toimii tunteidensa ohjaamana.
Toisaalta, jos sen osaa ja ymmärtää, ei terapiaa tarvitakaan mihinkään.
Edelliseen kommenttiini liittyen, voi olla huonoakin terapiaa (vaikka yleensä se on hyvää ja hyödyllistä. väitetään seuraavassa artikkelissa). Terapia voi jopa tuntua raiskaukselta:
Boldaus mun:
Yle Perjantai keräsi huonoja terapiakokemuksia – moni kokee terapian henkisenä pahoinpitelynä: "Paras vertaus on raiskaus, siltä se tuntui" (https://yle.fi/uutiset/3-11115006) (Yle)
LainaaTarinoissa toistuvat samankaltaiset ongelmat: väärä terapiasuuntaus tai sopimaton terapeutti, kallis hinta, potilaan olemattomat oikeudet kun terapia menee pieleen – jopa seksuaalinen häirintä ja uskonnon pakkosyöttö mainitaan useammassa kertomuksessa.
Moni kirjoittaja kertoo menneensä huonompaan kuntoon terapiassa. Kymmenkunta kirjoittaa kokeneensa terapian aiheuttamaa itsetuhoisuutta.
...
– Vaikka psykoterapia on pääsääntöisesti hyvää ja hyödyllistä, sillä voi joskus olla myös vakavia haittoja, hän sanoo.
"Lopulta terapiaan saapuminen oli niin raskasta, että väitin olevani sairaana. Kärsin ahdistuneisuushäiriöstä, ja terapiasta tuli minulle viikoittainen ahdistuspiikki, jota halusin välttää."
"Terapeutti käytti auktoriteettiaan ja minä uskoin. Paras vertaus kokemukselle on raiskaus. Siltä se tuntui."
Joka viides suomalainen sairastaa jotakin mielenterveyden häiriötä.
LainaaJoka viides suomalainen sairastaa jotakin mielenterveyden häiriötä.
Tai sitten liki jokaisella on joskus ongelmia päässään..
Ennen ei tehty tuollaisia diagnooseja, koska ei ollut psykiatrien armeijaakaan.
^ Hyviä pointteja kertsiltä.
Noi kauhutarinat on jotkut todella ikävää luettavaa.
Muistan kuulleeni sellasesta että jollain oli perusongelmana pakko-oireet ja hakeutui niiden takia terapiaan. Pakko-oireilu ja ahdistuneisuus ja muu vaan paheni ja paheni sen terapiatyöskentelyn myötä. Terapia tavallaan teroitti ymmärrystä siitä, millä tavalla on rikki ja viallinen, ja ne ongelmakohdat tuli uudestaan ja uudestaan esiin.
Parempi vaihe lähti siitä, kun kaveri otti yhteyttä Suomen Tourette- ja OCD-yhdistykseen ja löysi uuden terapeutin. Tehtiin yhdessä suunnitelma siitä, millä tavalla asioita saataisiin paremmaksi ja keskityttiin enemmän siihen, mitä hyviä asioita, voimavaroja ja vahvuuksia tässä ihmisessä on, vaikka hän tarvitseekin apua ja on tietyssä mielessä tilapäisesti rikki. Ja sit ton yhteisön kautta löytyi myös vertaistukiryhmät, ja niissä toimiminen ja se, että pystyy auttamaan myös muita, voi olla valtavan arvokasta.
Ahaa :D Tää juttu olikin dokumentista, jonka löysin nyt uudestaan YouTubesta Perjantai-dokkari: Väärä terapia oli tuhota pakko-oireista häiriötä sairastavan Jonaksen (https://youtu.be/i05_uNRXG-Y)
Toi on varmaan yksi hyvä esimerkki siitä, millaisilla tavoilla terapia voi mennä perseelleen. OCD on neuropsykiatrinen häiriö, ja tollasessa varmaan se tietyn tyyppinen hyväksyntä ja vahvuuksien hakeminen on toimintakyvyn parantamisen kannalta hiton olennaista. Jos sen samaistaa mielenterveyden häiriöön, se voi varmaan olla tosi vahingollista, kun siinä on kuitenkin pohjalla tietyt neurologiset piirteet, jotka on jokseenkin pysyviä mutta ei itsessään ole sairaus, vaan ongelma on ne sen ihmisen kokemat vaikeudet.
Mut sekin oli tosi hyvä pointti, että monelle toiminta voi olla paljon hyödyllisempää kuin ajattelu. Pitää olla jonkinlaiset keinot lievittää omaa hätää ja luoda sellasta turvallisuudentunnetta ja hyvinvointia arjessa. Osaa jollain lailla hoivata itseään ja näkee itsensä myös arvokkaana, mikä tarkoittaa myös sitä, että on jonkin verran itseluottamustakin :) Tämmöstä tarvitaan siihen, että se ajattelu vois olla vähän laadukkaampaa ja että siitä vois olla hyötyä.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 30, 2020, 11:14:02
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - lokakuu 29, 2020, 18:42:29
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 29, 2020, 11:27:16
Tarkoitin, että puhutaan tunteista ja puretaan niitä. Sehän on "periaatteessa" terapiankin yksi tarkoitus.
Asioita muistellessa ja kerrottaessa niitä toisille, elää niitä tuntemuksia myös uudelleen. Usein ei ihan suoraan kerrota asioiden tarkkaa (niin tarkkaa kuin muistaa) tapahtumaa, vaan hieman vihjaillaan ja höystetään- kuten ihmisluontoon kuuluu.
Asioilla on merkitys tunteiden kautta.
Tunteista puhuminen ja niiden ajattelu on hienokseltaan eri asia kuin niiden kokeminen. Arjessa ja elämässä tunteita koetaan.
Toki niitä myös ajatellaan, mutta olennaista on se, että voit kertoa tunteesta tai ajatella sitä kokematta sitä oikeasti. Se on siis vain tarinaa siinä kohtaa.
Totta kai jos selität jotain tai muistelet jotain tapahtumia tai tunteita, se vain viittilöi siihen suuntaan eikä ole mikään koko totuus. Mutta jos pääset kiinni silhen, miltä esimerkiksi kehossa tuntuu juuri tietyssä hetkessä, se on jo vähän lähempänä tunteen kokemista kuin tämä tarina.
Ei tunteita voi ajatella, mutta ajattelemalla "ajatuksia" (Menneitä tapauksia- tilanteita elämässään) -tunteet liittyvät -tulevat esille. Silloin ehkä voi hieman tulkita kokemiaan tuntemuksia- eläessään niitä uudelleen ilman välitöntä tilannetta.
Se kaiketi on terapoinnin tavoite. Ihminen kokiessaan olevansa terapian tarpeessa, ei ilmeisesti kykene sitä itse ymmärtämään, ja silloin on myös "kyseenalaista" saako hän mitään hyötyä sanallisista terapioista.
Terapioitahan on muunlaisiakin kuin sanallisia ja puhumiseen perustuvia. Tunteitaan voi käsitellä myös muilla tavoilla kuin vain niistä puhumalla (tai kirjoittamalla) - sanallistamalla. Ihminen pystyy ilmaisemaan itseään muillakin tavoilla kuin vain sanoilla.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 30, 2020, 16:38:43
^
Niin tunteet ovat ongelman ydin. Ajatukset ja tunteet pitäisi kyetä erottamaan toisistaan- terapiassa.
Koko tässä viestissä olen tosi lähelle samaa mieltä kanssasi.
Mun tapa käsitteellistää tätä on sellainen että tunne itsessään ei ole ongelma, vaan ongelma syntyy siihen liittyvistä oletuksista ja tulkinnoista, vääristyneestä ajattelusta ja sellaisesta ajattelun ja tunteen muodostamasta luupista. Yritetään "ratkaista" tunnetta, mutta olo vain pahenee, tehdään huonoja päätöksiä ja myös oma toiminta saattaa sitten olla sellaista, että se rikkoo.
Mulla on tässä varmaan pohjalla joku buddhalaisesta ajattelusta tuleva käsitys kahdesta nuolesta. Kivun kokemusta voi hahmottaa niin, että ensimmäisenä meitä kohti syöksyvä nuoli on kokemamme fyysinen kiputuntemus. Seuraava nuoli on psyykkinen reaktiomme itse kipuun. Buddhan mukaan ensimmäinen nuoli osuu jokaiseen, mutta toinen nuoli on täysin mahdollista välttää.
Kun erotan tunnetta ja ajattelua toisistaan, kärjistän asiaa niin, että varsinaisesti se itse tunne on ensimmäinen nuoli eli tietyt kehon tuntemukset. On tosi vaikea keskittyä siihen, mitä on todella läsnä tässä ja nyt, esimerkiksi siinä kivun tuntemuksessa kehollisena asiana. Kun ohjaa tarkkaavaisuutta kipuun, siinä saattaa hahmottua sellainen, että kipu todella on eri asia kuin kaikki siihen liittämämme ajatukset ja muut tunteet.
Sitä mikä usein muodostuu ongelmaksi voi ymmärtää niinkin, että ajatukset rakentaa mikrosekunneissa tosi nopeita tulkintoja, jotka ovat niin vaikutusvaltaisia, että ne saa meidät jättämään asioiden oikean tolan hahmottamisen toisarvoiseksi ja luottamaan ajatustemme hahmottamaan negatiiviseen "todellisuuteen".
Kehon vireystila nousee ja noihin kaikkiin tulkintoihin ja reaktioihin liittyy sellainen hätä ja hälytystila. Rentoutuneessa tilassa kehon vireystila laskee, ja semmosessa hyväksyvässä rennossa olotilassa on helpompi tarkastella vaikka jotakin epämiellyttävää kokemusta ilman tunteellista henkistä hätää ja hälyttymistä.
Sitten tunnetta yritetään "ratkaista" siltä pohjalta että noi hädässä nousseet ajatukset on joko totta tai sitten että ei sais kokea sellaista ja on itse jotenkin kelvoton ja huono -- tai jotain muuta tämmöstä. Jolloin siis... edes ne omat edellytykset kohdata sitä asiaa ja hahmottaa realistisesti asioiden todellista tilaa ja tavoittaa, mikä tässä nyt on oikeasti totta ja mikä olisi hyödyllistä, eivät ole kovin kaksiset.
Eräs ystäväni kehui Mielenterveystaloa, oli sieltä saanut apua masennukseensa. Mielenterveystalo on (luullakseni julkisrahoitteinen) nettisaitti, jossa saa virtuaalisesti apua. Luullakseni siellä on joku ihan oikea ihminen auttamassa, ja lisäksi on joukko tehtäviä, joita itsenäisesti tehdään. Voidakseen aloittaa terapian, tarvitsee lähetteen lääkäriltä (tai sairaanhoitajaltakin ehkä lähete kelpaa?). Luullakseni lähetteen saa helposti, esimerkiksi lievän tai keskivaikean masennuksen osalta.
Olen tutustunut Mielenterveystalon masennuksen nettiterapian pohjana olevaan kirjaan Irti masennuksesta, jota ainakin voin vilpittömästi suositella. (Olen lukenut siitä puolet, mutta hukkasin sen jonnekin. Kirja pulpahti jostain kamakasastani äskettäin esiin.) Sitä saa helposti Duodecimin eli Suomen lääkäriseuran kustantamon nettikaupasta ilman lähetyskuluja parissa päivässä 19 € hintaan. https://verkkokauppa.duodecim.fi/6471.html
Tällaisiin vaivoihin on tällä hetkellä terapiaa Mielenterveystalossa saatavilla:
https://www.mielenterveystalo.fi/nettiterapiat/terapiaohjelmat/Pages/default.aspx
masennus
yleistynyt ahdistuneisuus
unettomuus
sosiaalisten tilanteiden pelko
pakko-oireet
paniikki
lasten ja nuorten sosiaalinen ahdistuneisuus
kaksisuuntainen mielialahäiriö
bulimia
pitkäaikaisten ja haittaavien kehollisten oireiden kuntoutusohjelma
alkoholin liikakäyttö
Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 31, 2020, 09:41:02
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 30, 2020, 11:14:02
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - lokakuu 29, 2020, 18:42:29
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 29, 2020, 11:27:16
Tarkoitin, että puhutaan tunteista ja puretaan niitä. Sehän on "periaatteessa" terapiankin yksi tarkoitus.
Asioita muistellessa ja kerrottaessa niitä toisille, elää niitä tuntemuksia myös uudelleen. Usein ei ihan suoraan kerrota asioiden tarkkaa (niin tarkkaa kuin muistaa) tapahtumaa, vaan hieman vihjaillaan ja höystetään- kuten ihmisluontoon kuuluu.
Asioilla on merkitys tunteiden kautta.
Tunteista puhuminen ja niiden ajattelu on hienokseltaan eri asia kuin niiden kokeminen. Arjessa ja elämässä tunteita koetaan.
Toki niitä myös ajatellaan, mutta olennaista on se, että voit kertoa tunteesta tai ajatella sitä kokematta sitä oikeasti. Se on siis vain tarinaa siinä kohtaa.
Totta kai jos selität jotain tai muistelet jotain tapahtumia tai tunteita, se vain viittilöi siihen suuntaan eikä ole mikään koko totuus. Mutta jos pääset kiinni silhen, miltä esimerkiksi kehossa tuntuu juuri tietyssä hetkessä, se on jo vähän lähempänä tunteen kokemista kuin tämä tarina.
Ei tunteita voi ajatella, mutta ajattelemalla "ajatuksia" (Menneitä tapauksia- tilanteita elämässään) -tunteet liittyvät -tulevat esille. Silloin ehkä voi hieman tulkita kokemiaan tuntemuksia- eläessään niitä uudelleen ilman välitöntä tilannetta.
Se kaiketi on terapoinnin tavoite. Ihminen kokiessaan olevansa terapian tarpeessa, ei ilmeisesti kykene sitä itse ymmärtämään, ja silloin on myös "kyseenalaista" saako hän mitään hyötyä sanallisista terapioista.
Terapioitahan on muunlaisiakin kuin sanallisia ja puhumiseen perustuvia. Tunteitaan voi käsitellä myös muilla tavoilla kuin vain niistä puhumalla (tai kirjoittamalla) - sanallistamalla. Ihminen pystyy ilmaisemaan itseään muillakin tavoilla kuin vain sanoilla.
Niin, itsensä tuntemiseen ei tarvitse sanoja- vai tarvitseeko?
Terapiota voi kyllä olle erilaisia- itkevälle pienellä lapselle parasta terapiaa on lämmin turvallinen syli.
Varmaan vapauttavan tunteen saa myäs äiti "amman halauksesta.
Mutta ehkä kuitenkin ihmisen aikojen saatossa kertyneitä asenteiden (tunteiden lukkoja) ymmärtääkseen voi tarvita sanojakin- sanalla on mahdollist kiinnittää huomio siihen mitä mielessä on ongelmana.
Toki ne eivät välttämättä aukene silloinkaan, asenne vaikuttaa >monet menneet kokemukset, katkeruudet ja pettymykset ja muu sellainen on aika voimakas "sisään- rekentunut ominaisuus.
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - lokakuu 31, 2020, 11:26:14
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 30, 2020, 16:38:43
^
Niin tunteet ovat ongelman ydin. Ajatukset ja tunteet pitäisi kyetä erottamaan toisistaan- terapiassa.
Koko tässä viestissä olen tosi lähelle samaa mieltä kanssasi.
Mun tapa käsitteellistää tätä on sellainen että tunne itsessään ei ole ongelma, vaan ongelma syntyy siihen liittyvistä oletuksista ja tulkinnoista, vääristyneestä ajattelusta ja sellaisesta ajattelun ja tunteen muodostamasta luupista. Yritetään "ratkaista" tunnetta, mutta olo vain pahenee, tehdään huonoja päätöksiä ja myös oma toiminta saattaa sitten olla sellaista, että se rikkoo.
Mulla on tässä varmaan pohjalla joku buddhalaisesta ajattelusta tuleva käsitys kahdesta nuolesta. Kivun kokemusta voi hahmottaa niin, että ensimmäisenä meitä kohti syöksyvä nuoli on kokemamme fyysinen kiputuntemus. Seuraava nuoli on psyykkinen reaktiomme itse kipuun. Buddhan mukaan ensimmäinen nuoli osuu jokaiseen, mutta toinen nuoli on täysin mahdollista välttää.
Tunne ei ole ongelma- ihan totta.
Tunnelukot ovat usein ongelma.
Tunteita ei voi myöskään erottaa ajattelusta- ajatushan on tunteesta johtuva (reaktio)
Tunteita voi tiedostaa ajattelussakin ja ne ovat ajattelun perusta, mutta kehottaessani erottamaan ne toisistaan. Tarkoitan ettei anna tunteen suoranaisesti johtaa ajatuksen rajoittamiseen ja asenteiden "lujittumiseen" eli muodostamaan niitä tunnelukkoja.
Toisin sanoen- ellei tutki asioita, silloin kieltäytyy tutkimasta asioita ja toimii omassa uskossaan toistaen jotain metodia- poliittisia iskulauseita esimerkiksi.
Mutta mitä ajattelu ja puhe oikeastaan on - melkolailla kyseessä on mielen liikkeiden tasolla objektin kokemus. Kertojan ja kerrottavan asian suhde kuten, -minä tein- minä koin-tai kuvataan tekemistä mitä joku teki, mitä joku on.
Kuten kissa ulkona kiipesi puuhun. Politiikka on perseestä jne Kuvaukset näyttäisivät enimmäkseen kertovan jonkun asian (ihmisen) suhdetta johonkin asiaan tai tapahtumaan.
Nyt jos sen osaa suhteuttaa "omaan terapointiinsa, voi ehkä huomata, että tekee samoin itselleen omassa ajattelussaan.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 01, 2020, 11:43:01
Lainaus käyttäjältä: safiiri - lokakuu 31, 2020, 09:41:02
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 30, 2020, 11:14:02
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - lokakuu 29, 2020, 18:42:29
Lainaus käyttäjältä: Karikko - lokakuu 29, 2020, 11:27:16
Tarkoitin, että puhutaan tunteista ja puretaan niitä. Sehän on "periaatteessa" terapiankin yksi tarkoitus.
Asioita muistellessa ja kerrottaessa niitä toisille, elää niitä tuntemuksia myös uudelleen. Usein ei ihan suoraan kerrota asioiden tarkkaa (niin tarkkaa kuin muistaa) tapahtumaa, vaan hieman vihjaillaan ja höystetään- kuten ihmisluontoon kuuluu.
Asioilla on merkitys tunteiden kautta.
Tunteista puhuminen ja niiden ajattelu on hienokseltaan eri asia kuin niiden kokeminen. Arjessa ja elämässä tunteita koetaan.
Toki niitä myös ajatellaan, mutta olennaista on se, että voit kertoa tunteesta tai ajatella sitä kokematta sitä oikeasti. Se on siis vain tarinaa siinä kohtaa.
Totta kai jos selität jotain tai muistelet jotain tapahtumia tai tunteita, se vain viittilöi siihen suuntaan eikä ole mikään koko totuus. Mutta jos pääset kiinni silhen, miltä esimerkiksi kehossa tuntuu juuri tietyssä hetkessä, se on jo vähän lähempänä tunteen kokemista kuin tämä tarina.
Ei tunteita voi ajatella, mutta ajattelemalla "ajatuksia" (Menneitä tapauksia- tilanteita elämässään) -tunteet liittyvät -tulevat esille. Silloin ehkä voi hieman tulkita kokemiaan tuntemuksia- eläessään niitä uudelleen ilman välitöntä tilannetta.
Se kaiketi on terapoinnin tavoite. Ihminen kokiessaan olevansa terapian tarpeessa, ei ilmeisesti kykene sitä itse ymmärtämään, ja silloin on myös "kyseenalaista" saako hän mitään hyötyä sanallisista terapioista.
Terapioitahan on muunlaisiakin kuin sanallisia ja puhumiseen perustuvia. Tunteitaan voi käsitellä myös muilla tavoilla kuin vain niistä puhumalla (tai kirjoittamalla) - sanallistamalla. Ihminen pystyy ilmaisemaan itseään muillakin tavoilla kuin vain sanoilla.
Niin, itsensä tuntemiseen ei tarvitse sanoja- vai tarvitseeko?
Terapiota voi kyllä olle erilaisia- itkevälle pienellä lapselle parasta terapiaa on lämmin turvallinen syli.
Varmaan vapauttavan tunteen saa myäs äiti "amman halauksesta.
Mutta ehkä kuitenkin ihmisen aikojen saatossa kertyneitä asenteiden (tunteiden lukkoja) ymmärtääkseen voi tarvita sanojakin- sanalla on mahdollist kiinnittää huomio siihen mitä mielessä on ongelmana.
Toki ne eivät välttämättä aukene silloinkaan, asenne vaikuttaa >monet menneet kokemukset, katkeruudet ja pettymykset ja muu sellainen on aika voimakas "sisään- rekentunut ominaisuus.
Tai - kun / jos terapia toimii, niin sitten ne sanatkin tulevat mahdollisiksi.
^
Ajatukset (ovat sanoja, kieltä,,) ja tuskin puhumaan oppinut voi mitenkään välttyä käyttämästä oppimiansa asioita- ne ovat automatisoituneet ihmisellä.
Eli ovat kiinteinä (aineellisina) rakenteina aivotoiminnoissa.
Siitähän ne tunne-lukotkin johtuvat- ellei ym,,ärrä olevansa sitä mistä koettaa päästä eroon, ei se myöskään voi onnistua.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 02, 2020, 15:58:18
^
Ajatukset (ovat sanoja, kieltä,,) ja tuskin puhumaan oppinut voi mitenkään välttyä käyttämästä oppimiansa asioita- ne ovat automatisoituneet ihmisellä.
Eli ovat kiinteinä (aineellisina) rakenteina aivotoiminnoissa.
Siitähän ne tunne-lukotkin johtuvat- ellei ym,,ärrä olevansa sitä mistä koettaa päästä eroon, ei se myöskään voi onnistua.
Tarkoitatko nyt, että VAIN sanalliset terapiat toimivat? Mitä mahdat sitten itse tarkoittaa sillä, ettei itsensä tuntemiseen tarvita sanoja? Ettei itseään voi / tarvitse ajatella?
Mitä safiiri ajatteli tossa taannoin sanoessaan että terapiaa on muunlaistakin kuin sanoihin tai puheeseen perustuvaa?
Mulle tuli mieleen teatteri, tanssi, laulu, käsityöt, kuvataide ja tän tyyppinen ilmaisu/tekeminen terapeuttisena.
Todella hämärä käsitys mulla on että ton tyyppisiä ryhmäterapioita olis aika vähän -- että ne ois monesti joltain vertaistukipohjalta järjestettyjä hommia tai että ne miellettäis joksikin kuntouttavaksi toiminnaksi. Sit taas se Kelan tukema kuntoutuspsykoterapia olis kuitenkin yleensä just sitä puhumista.
Siis sehän olis hirmu hienoa jos se toimis silleen että siihen kuuluis tollanen kuntouttava toiminta tai et sitä säädeltäis että minkä verran terapiakeskusteluja ja minkä verran jotain ihan muuta.
En tiedä, mitä safiiri tarkoitti, mutta esim. taiteen tekeminen voi olla ihan terapeuttista monille, mutta on olemassa ihan käypänen ja julkisen puolenkin kustantama terapiamuoto nimeltään taideterapia. Olettaisin, että sellainen terapia tapahtuu ryhmässä. Ja olettaisin, että sellainen terapia sopisi erityisen hyvin sellaisille potilaille, joilla on vaikeuksia puhua esim. tunteistaan tai itsestään. On helpompaa puhua siitä taidetekeleestä/-teoksesta, siitä, mitä se ilmentää, ja ehkä sitä kautta analysoida henkilön sisäistä maailmaa. Taideteos voi olla maalaus, luova tanssi, kaunokirjallinen teos, jne.. Esim. kuvataiteen osalta voi miettiä mitä kuvan eri elementit, värit, tekotapa symboloivat ja mikä merkitys niillä on potilaalle.
Käsitöitä en tiedä käytetyn nimenomaan taideterapiassa, käsityöt tai muut kädentaidot kun harvemmin ovat taidetta. Liekö valokuvaus ja teatteri olla mahdollisia taideterapian muotoja?
Lainaus käyttäjältä: kertsi - marraskuu 02, 2020, 16:52:38
En tiedä, mitä safiiri tarkoitti, mutta esim. taiteen tekeminen voi olla ihan terapeuttista monille, mutta on olemassa ihan käypänen ja julkisen puolenkin kustantama terapiamuoto nimeltään taideterapia. Olettaisin, että sellainen terapia tapahtuu ryhmässä. Ja olettaisin, että sellainen terapia sopisi erityisen hyvin sellaisille potilaille, joilla on vaikeuksia puhua esim. tunteistaan tai itsestään. On helpompaa puhua siitä taidetekeleestä/-teoksesta, siitä, mitä se ilmentää, ja ehkä sitä kautta analysoida henkilön sisäistä maailmaa. Taideteos voi olla maalaus, luova tanssi, kaunokirjallinen teos, jne.. Esim. kuvataiteen osalta voi miettiä mitä kuvan eri elementit, värit, tekotapa symboloivat ja mikä merkitys niillä on potilaalle.
Käsitöitä en tiedä käytetyn nimenomaan taideterapiassa, käsityöt tai muut kädentaidot kun harvemmin ovat taidetta. Liekö valokuvaus ja teatteri olla mahdollisia taideterapian muotoja?
Mulle toi taideterapia on uusi tuttavuus. Käy ilman muuta järkeen ja hyvä että sellaista on.
Lasten kanssa joku teatterin kautta tai osin leikkinä tapahtuva juttu voi olla semmonen tosi hyvä ja turvallinen tapa käsitellä myös tunteisiin liittyviä asioita. Musta tuntuu että teatterin kautta joku tavoitteellinen varsinainen terapia vois olla aika vaikea toteuttaa. Yhtäkkiä asiat voi muuttua myös vaikeammaksi jos pitäis olla joku esitys tai hyvä jossain tai jotain tämmöstä. Mut se että on mukana jossain tommosessa ja nauttii siitä ainakin hetkittäin, se voi olla hyödyllistä ja voimaannuttavaa ja semmosta, ettei siinä tarvi olla erikseen mitään tavoitteita tai "ratkaista" mitään vaan tunnustella ja löytää itsestä juttuja ja semmosta :)
Mulle on ehkä pikkasen vaikea hahmottaa mielekkäästi tota "taiteen" ja muun tekemisen eroa. Jos mä ajattelen jotain yhteislaulua tai musisointia ja semmoseen mukaan lähtemistä, eihän sekään ole taiteellista tavoitteellista toimintaa tai luomista välttämättä. Voi siinä sitäkin olla muttei välttämättä tarvitse olla. Ihan hyvin sen vois rinnastaa johonkin ryhmään jossa vaikka virkataan tai tehdään tilkkutöitä tai laitetaan ruokaa. Ihmiset kohtaa jonkun niitä yhdistävän kiinnostuksen tai niille mieluisan tekemisen merkeissä. Ja se taas voi olla semmonen pieni hyvä asia tai vertaistukiryhmä tai semmonen, millä vois esimerkiks masennuksesta kuntoutumisessa olla aika isokin merkitys.
Sit mä mietin miten siistiä olis jos mt-kuntoutus olis semmosta, että siihen kuuluis paljon enemmän jotain tollasta sen ihmisen kiinnostusten ja voimavarojen mukaan, ja sit se terapiakeskustelu ois vaan yks pala siitä mitä siinä tehdään.
Voi olla että me eletään kulttuurissa, jossa painotetaan analyyttista pohdintaa ja ratkaisujen löytämistä ja arvostetaan tietyllä tapaa kyvykkyyttä tämmösessä tosi korkealle.
Sit mä voisin hyvin kuvitella että semmosessa keskusteluterapiassakin olis mahdollista asiakkaan asioista puhumisen sijaan tehdä ihan konkreettisia asioita. Maadoittamista, rauhoittumista erilaisin tavoin, semmosta että pyritään laskemaan vireystilaa ja tunneintensiteettiä ja ikään kuin luomaan siinä semmosta turvapaikkaa että saa edes hetken hengähtää. Toi muistuttaa sitä, mikä vaikutus vois olla vaikka jollain ylläkuvatun kaltaisella harrastustoiminnalla, mut vaan että tehdään jotain vähän saman tyyppistä, vaikkei ihminen pystyis tai olis halukas lähtemään ihmisten ilmoille tämmösiä kokemuksia hakemaan.
Tohon liittyen ajattelin myös EMDR-terapiaa jossa käytetään silmän liikkeitä tai taputuksia jonkun tämmösen päälle jääneen pakene tai taistele -reaktion ja trauman käsittelyyn. Siis että on joku muisto ja siihen liittyviä uskomuksia, ja sit se tietty muisto saattaa palata useinkin ja syöttää mielelle sellaista uskomusta että olet kyvytön toimimaan tai huono tai jotain muuta tämmöstä. Mikä saattaa teettää uniongelmia ja sellasta että ei vaan pysty nautimaan elämästä tai suhtautumaan positiivisesti tai innolla tulevaisuudessa oleviin asioihin. Sit kun tämmösiä muistoja puretaan, pyritään myös istuttamaan siihen tilalle joku hyödyllisempi tai todempi tai parempi uskomus. Ajattelin että tossahan se terapia myös ei ole "vain" puhumista.
Niin sit tämmösen takia en enää ymmärtänyt yhtään, mitä safiiri tarkoitti muulla kuin puhumisella.
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - marraskuu 02, 2020, 18:11:02
Mulle on ehkä pikkasen vaikea hahmottaa mielekkäästi tota "taiteen" ja muun tekemisen eroa. Jos mä ajattelen jotain yhteislaulua tai musisointia ja semmoseen mukaan lähtemistä, eihän sekään ole taiteellista tavoitteellista toimintaa tai luomista välttämättä. Voi siinä sitäkin olla muttei välttämättä tarvitse olla. Ihan hyvin sen vois rinnastaa johonkin ryhmään jossa vaikka virkataan tai tehdään tilkkutöitä tai laitetaan ruokaa. Ihmiset kohtaa jonkun niitä yhdistävän kiinnostuksen tai niille mieluisan tekemisen merkeissä. Ja se taas voi olla semmonen pieni hyvä asia tai vertaistukiryhmä tai semmonen, millä vois esimerkiks masennuksesta kuntoutumisessa olla aika isokin merkitys.
En aivan varmasti tiedä, mutta veikkaisin, että taideterapian tavoite ei ole tehdä korkeatasoista taidetta. (Vaan saada ihminen puhumaan, vähän mutkan kautta.) Se taide itsessään ei kuitenkaan ole se juttu, vaan mitä se työ kertoo tekijästään.
Arvelisin, että idis nimenomaan käyttää taidetta tässä yhteydessä eli taideterapiassa on se, että potilas ikään kuin maalaa siihen tauluun tai kirjoittaa siihen kaunokirjalliseen tuotokseensa jne. palan sielustaan, työstää omia kipupisteitään, traumojaan tms. sen tekemisen kautta.
Esim. käsitöiden teko (valmiista mallista), ruoanlaitto (valmiista reseptistä), pikkusievä posliinimaalaus (mallista jäljentäen) eivät mahdollista yhtä hyvin sitä, että henkilö käyttää omaa persoonaansa tai omaa luovuuttaan sen teoksen tekemiseen. Siten sellaiset puuhastelut eivät ole yhtä hyviä itseilmaisun välineitä kuin taide.
Kirjoitit jossain musiikkikeskustelussa täällä eilen tai tänään räpistä, mainiten suurinpiirtein, että kunnon räp-artisti poimii omasta elämästään ne riimiensä aiheet. Cover-artistilla ei ole vastaavaa omakohtaista kokemusta, josta hän laulaa, vaan hän laulaa jonkun toisen ihmisen kokemuksesta. Samalla lailla käsityön tekijä (ainakin seuratessaan valmista mallia) ei ammenna omasta itsestään ja omista kokemuksistaan siihen työhön, joten työstä ei ole apuvälineeksi oman itsen, omien tunteiden tai omien kokemusten analysoimiseksi.
(Olkoonkin, että ei nuo rajat niin selviä ole taiteen ja muun puuhastelun tai harrastuksen välillä ole. Voi esim. tehdä tekstiilitaidetta, voi luoda uusia reseptejä ruoanlaitossa, jne..)
^ Ymmärrän mitä tarkoitat, ja se saattaa hyvin mennä juuri noin.
En tiedä, minkä takia haluaisin jotenkin varsinkin tässä kontekstissa pitää luovuuden kynnyksen tosi matalalla.
Siis kun... mun isoäiti harrastaa post crossingia, sellaista missä webbisivun kautta ihmiset näkevät toistensa profiileja ja sinne kirjataan niitä saatuja kortteja ja muita juttuja. Kortteihin kirjoitetaan jotain ihan niitä näitä ja nimenomaan ei syvällistä mutta kuitenkin järjestäen positiivista. Sitten joku saattaa pyytää jotain tiettyjä kortin aiheita tai jotain pieniä tavaroita kiinnostuksensa mukaan. Mun mielestä se on kiinnostavaa, miten noinkin rajatussa ja tavallaan kapeassa hommassa kuitenkin tulee esiin ihmisten persoonallisuus ja jopa luovuus. Siinä, millaisia kortteja teet. Miten seuraat, mistä saa millaisiakin kortteja tai jotain muuta, mitä joku on jossakin pyytänyt. Mitä askartelet siihen ja mitä pieniä hassuja yhteensattumia noissa joskus ilmenee.
Tai sitten joku semmonen että valitset vaikka värejä ja kankaita tiettyjen rajoitteiden puitteissa, vaikka tekisitkin niistä tilkkutyön jonkun mallin mukaan. Jo se on jotain, että näkee jonkun mallin ja ajattelee että "Ooo, tästä mäkin haluan tehdä!". Opettelee siinä samalla jotain tekemisen tapoja ja ehkä vähän kehittyy. Kokee onnistumista – tai joskus vastoinkäymistä – ja sitten se siitä syntyvä tilkkutäkki kuitenkin on oma luomus ja jotain itse tehtyä.
Siis -- mä ajattelen tota silleen että... jokaisella on tiettyjä kiinnostuksenkohteita ja taitoja ja taipumuksia. Sit luovuus on tavallaan suhteellista siihen nähden, mikä on tai ei ole itselle ihan täysin triviaali rutiinihomma. Jollain tavalla hoitavaa tai voimaannuttavaa tai hyvää tekevää on sellainen, kun menee juuri sopivasti ulos mukavuusalueelta ja tulee sellaista kokemusta, että asiat tulevat mahdolliseksi niitä tekemällä. Luovaa on tavallaan se, että ei ajattele jostain, mistä ei ole ennalta täysin rutinoitunut ja varma, ettei se olisi mahdollista tai ettei sitä kannata tehdä tai yrittää. Vaan että uskaltaa lähteä tekemään just sellaista, mikä itseä kiinnostaa ja mikä resonoi omien taipumusten kanssa.
Toi on jossain mielessä saivartelua joo. Mutta ei se kuitenkaan ihan täysin ole pelkkää tarkoitushakuista vänkäämistä.
Kun aloin ajatella tätä, niin mulla syttyi mielessä sellainen kuva, että melkein mikä tahansa tekeminen voisi olla "taideterapiaa". Vaikka että teet jotain tilkkutäkkiä tai laulat täysin ohjeiden mukaan valmiita stemmoja tai ihan mitä vaan. Jos sen yhdistää keskusteluterapiaan sillä tavalla, että terapiassa kysyttäiskin vaikka että no, mitäs nyt tällä viikolla tilkkutäkin kanssa tai kerro tän viikon laulukerrasta tai ihan mistä vaan. Mä luulen että joillekin sitä kautta helpommin tulis pääsy omiin tunteisiin ja tommosen tekemisen kautta ne jäsentyis jotenkin luontevammin kuin vain kysymällä voinnista tai viime aikaisista tapahtumista yleensä.
Tietyt taidemuodot (tulee mieleen kuvanveisto, savenvalanta, maalaus, musiikin tekeminen, tanssi) ehkä sopii paremmin siihen, että niitä tehtäis jo siinä tilanteessa ikään kuin terapiatarkoituksessa. Tarkoitus olis hakea jotain muutosta tai tasapainoa tai jotain, ja sitä työtä ohjaava olis samalla terapeutti.
Räp-hommassa mua pysäytti ajatuksen tasolla se, miten kaukana tavallisen suomalaisen mukavuusalueelta on joku freestylen heittäminen, vaikka meillä on ihan yhtä lailla siihen kognitiiviset ja muut kyvyt olemassa. Olen kuullut tarinoita siitä, kuinka joku jazz-muusikko ja musikologi puhuu hip hopista ja räpistä jossain jenkkikoulussa missä tää kulttuuri on elävää perinnettä, ja sit osoittautuu että tää henkilö on luokkahuoneessa ainoa, jolle tuntuu täysin vieraalta ja mahdottomalta ruveta spontaanisti räppäämään.
BB-talossa asukkaat heräsivät tyhjään taloon ja jääkaappiin. Pitkä viikko edessä ja tunnelmat valmiiksi alhaalla.
Luovutustunnelmia ja apaattista makailua.
(https://www.bbplaza.org/forum/download/file.php?id=460&t=1)
Terapiana toimii onneksi, pienen alkuvaikeuden eli uuden taidon opettelun ja miehisten egojen joustamisten jälkeen, yhdessä kutominen.
Nyt kudontapiiri juttelee jo vireän leppoisasti ja kutimet suihkivat.
(https://img.aijaa.com/b/00811/14904865.jpg)
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - marraskuu 02, 2020, 16:35:20
Mitä safiiri ajatteli tossa taannoin sanoessaan että terapiaa on muunlaistakin kuin sanoihin tai puheeseen perustuvaa?
Mulle tuli mieleen teatteri, tanssi, laulu, käsityöt, kuvataide ja tän tyyppinen ilmaisu/tekeminen terapeuttisena.
Todella hämärä käsitys mulla on että ton tyyppisiä ryhmäterapioita olis aika vähän -- että ne ois monesti joltain vertaistukipohjalta järjestettyjä hommia tai että ne miellettäis joksikin kuntouttavaksi toiminnaksi. Sit taas se Kelan tukema kuntoutuspsykoterapia olis kuitenkin yleensä just sitä puhumista.
Siis sehän olis hirmu hienoa jos se toimis silleen että siihen kuuluis tollanen kuntouttava toiminta tai et sitä säädeltäis että minkä verran terapiakeskusteluja ja minkä verran jotain ihan muuta.
Musiikkiterapia, kuvataideterapia, tanssiterapia ja vaikkapa ratsastusterapia ja muu eläinten avulla tehty terapia ovat kaikki jo varsin vakiintuneita terapiamuotoja. Niitä käytetään usein osana aivan tavanomaista (jopa julkiselta puolelta annettua) hoitoa. Niiden osaajia myös koulutetaan. Kyse niissä ei kuitenkaan ole taiteen tekemisestä taiteelliset saavutukset tavoitteena, ei edes vain taiteen harrastaminen. Taideterapiaon näistä erillinen oma alueensa ja terapeutti on kouluttautunut vaikkapa kuvataideterapeutiksi, ei kuvataiteilijaksi (vaikka kuvataiteilijuus voi olla pohjakoulutuksena kyllä).
Toki "melkein mikä tahansa tekeminen" voi olla kokemuksena terapeuttinen, mutta terapiana vaikkapa musiikkiterapia on kyllä aivan oma alansa ja sen antaja koullutettu musiikkiterapeutti. Se on jotain muuta kuin vain musisointia tai musiikin kuuntelemista. Ihan kuten psykoterapia on eri asia kuin murheidensa kertominen kaverille.
LainaaTaideterapia on terapiamuoto, jossa käytetään hyväksi erilaisia taiteellisia ilmaisumuotoja, mutta johon ei kuitenkaan liity taiteellisia tavoitteita. Terapian välineenä voi toimia musiikkiterapia, luova tanssi, kirjallisuusterapia tai kuvan tekeminen. Ekspressiivisessä taideterapiassa (Expressive Arts Therapy) käytetään useita eri taidelajeja lajista toiseen sujuvasti liikuskellen.
Kuvataideterapian käytetyimpiä muotoja on maalaaminen. Maalauksen ohella voidaan käyttää muun muassa savitöitä ja piirustusta. Työskentely muuttuu terapiaksi silloin, kun sillä haetaan muutosta, kuten tasapainoa ja eheytymistä ja se on ammattilaisen kanssa tehtävää prosessia.
...
Taideterapiaa voi opiskella Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, mutta kurssi ei oikeuta ammattinimikkeeseen tai pätevyyteen. Laajaa ekspressiivistä taideterapeuttikoulutusta on ollut jo 15 vuotta Inartes Instituutissa, jolla on koulutusyhteistyö sveitsiläisen EGS Yliopiston kanssa. Myös Muurlan opisto tarjoaa ekspressiivistä taideterapiakoulutusta erityisesti sosiaali- ja terveydenhoitoalan ammattilaisille täydennyskoulutuksena. Koulutus on sveitsiläisen EGS:n hyväksymää ja hyväksiluetaan jatko-opinnoissa. Muun muassa Lapin yliopistossa voi opiskella ekspressiivistä taideterapiaa.
Musiikkiterapiaa voi Suomessa opiskella Sibelius-Akatemiassa sekä Eino Roiha -instituutissa ja maisteritasolla Jyväskylän yliopistossa.
Wikipedia
^
Eipäs nyt sekoiteta ihan vallan asioita.
Terapeuttista voi olla mikä hyvänsä toiminta, kuten on sanottu. Itsensä ymärtämiseen ja niiden "itse kehittämiensä" tunnelukkojen aukaisemiseen tarvitaan sanoja.
Sanoja sinänsä ei voi korvata, millään muulla tavalla. Asian voi tietenkin kieltää (sanallisesti sekin) mutta kielelliset toiminnat ja assosiaatioista koostuvat mielleyhtymäthän ne ongelmiksi muodostuvat.
Koska ne herättävät sen tunne-yhteyden ja vahvistavat opittuja asioita, kuten kaunaa, katkeruutta, pettymyksiä, jne - Sehän on se ongelman ydin jonka tajuamiseen pystyy- asianomainen ihminen itse.
Sijaistoiminta harrastuksineen voi kyllä auttaa, syrjäyttäessään sen välittömän itsetuntemuksen tarpeen.
Toisaalta se voi täyttää elämän, mutta myös siirtää ongelmaa, jos sellainen on.
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 02, 2020, 16:18:09
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 02, 2020, 15:58:18
^
Ajatukset (ovat sanoja, kieltä,,) ja tuskin puhumaan oppinut voi mitenkään välttyä käyttämästä oppimiansa asioita- ne ovat automatisoituneet ihmisellä.
Eli ovat kiinteinä (aineellisina) rakenteina aivotoiminnoissa.
Siitähän ne tunne-lukotkin johtuvat- ellei ym,,ärrä olevansa sitä mistä koettaa päästä eroon, ei se myöskään voi onnistua.
Tarkoitatko nyt, että VAIN sanalliset terapiat toimivat? Mitä mahdat sitten itse tarkoittaa sillä, ettei itsensä tuntemiseen tarvita sanoja? Ettei itseään voi / tarvitse ajatella?
Ehkä haet tuon kohdan, jossa väitän (väität minun sanoneen noin) ettei itseään ja voi ja tarvitse ajatella.
Älä myöskään vääristä, eli sekoita asiakokonaisuutta.
Ajatukset ovat itseä minää, joka ajatus, joten et varmaan ole ymmärtänyt mitä on sanottu.
Tarkoititko tätä lausetta?
Niin, itsensä tuntemiseen ei tarvitse sanoja- vai tarvitseeko?
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 03, 2020, 11:25:18
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 02, 2020, 16:18:09
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 02, 2020, 15:58:18
^
Ajatukset (ovat sanoja, kieltä,,) ja tuskin puhumaan oppinut voi mitenkään välttyä käyttämästä oppimiansa asioita- ne ovat automatisoituneet ihmisellä.
Eli ovat kiinteinä (aineellisina) rakenteina aivotoiminnoissa.
Siitähän ne tunne-lukotkin johtuvat- ellei ym,,ärrä olevansa sitä mistä koettaa päästä eroon, ei se myöskään voi onnistua.
Tarkoitatko nyt, että VAIN sanalliset terapiat toimivat? Mitä mahdat sitten itse tarkoittaa sillä, ettei itsensä tuntemiseen tarvita sanoja? Ettei itseään voi / tarvitse ajatella?
Ehkä haet tuon kohdan, jossa väitän (väität minun sanoneen noin) ettei itseään ja voi ja tarvitse ajatella.
Älä myöskään vääristä, eli sekoita asiakokonaisuutta.
Ajatukset ovat itseä minää, joka ajatus, joten et varmaan ole ymmärtänyt mitä on sanottu.
Tarkoititko tätä lausetta?
Niin, itsensä tuntemiseen ei tarvitse sanoja- vai tarvitseeko?
Kyllä, tuota lausetta tarkoitin. Mitä sinä sillä tarkoitat? Ajatukset - vaikka ovatkin itseä, minää - ovat myös monasti sanoja. Varsinkin, jos ajatuksen itsestä on tarkoitus olla tosiaan ajateltu (ei pelkkä hahmoton tunne) , se on yleensä tarpeen sanallistaa. Vaikka vain sisäisenä puheena ja esim. nimeämällä oma tunteensa vaikkapa iloksi tai vihaisuudeksi.
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 03, 2020, 13:06:24
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 03, 2020, 11:25:18
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 02, 2020, 16:18:09
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 02, 2020, 15:58:18
^
Ajatukset (ovat sanoja, kieltä,,) ja tuskin puhumaan oppinut voi mitenkään välttyä käyttämästä oppimiansa asioita- ne ovat automatisoituneet ihmisellä.
Eli ovat kiinteinä (aineellisina) rakenteina aivotoiminnoissa.
Siitähän ne tunne-lukotkin johtuvat- ellei ym,,ärrä olevansa sitä mistä koettaa päästä eroon, ei se myöskään voi onnistua.
Tarkoitatko nyt, että VAIN sanalliset terapiat toimivat? Mitä mahdat sitten itse tarkoittaa sillä, ettei itsensä tuntemiseen tarvita sanoja? Ettei itseään voi / tarvitse ajatella?
Ehkä haet tuon kohdan, jossa väitän (väität minun sanoneen noin) ettei itseään ja voi ja tarvitse ajatella.
Älä myöskään vääristä, eli sekoita asiakokonaisuutta.
Ajatukset ovat itseä minää, joka ajatus, joten et varmaan ole ymmärtänyt mitä on sanottu.
Tarkoititko tätä lausetta?
Niin, itsensä tuntemiseen ei tarvitse sanoja- vai tarvitseeko?
Kyllä, tuota lausetta tarkoitin. Mitä sinä sillä tarkoitat? Ajatukset - vaikka ovatkin itseä, minää - ovat myös monasti sanoja. Varsinkin, jos ajatuksen itsestä on tarkoitus olla tosiaan ajateltu (ei pelkkä hahmoton tunne) , se on yleensä tarpeen sanallistaa. Vaikka vain sisäisenä puheena ja esim. nimeämällä oma tunteensa vaikkapa iloksi tai vihaisuudeksi.
Taisin kertoa jo siinä edellisessä viestissä josta lainaus oli- tässä se uudelleen-
Niin, itsensä tuntemiseen ei tarvitse sanoja- vai tarvitseeko?
Terapiota voi kyllä olle erilaisia- itkevälle pienellä lapselle parasta terapiaa on lämmin turvallinen syli.
Varmaan vapauttavan tunteen saa myäs äiti "amman halauksesta.
Mutta ehkä kuitenkin ihmisen aikojen saatossa kertyneitä asenteiden (tunteiden lukkoja) ymmärtääkseen voi tarvita sanojakin- sanalla on mahdollist kiinnittää huomio siihen mitä mielessä on ongelmana.
Toki ne eivät välttämättä aukene silloinkaan, asenne vaikuttaa >monet menneet kokemukset, katkeruudet ja pettymykset ja muu sellainen on aika voimakas "sisään- rekentunut ominaisuus.Nimeäminen auttaa tiedostamisessa, vaikka se itselleen ei muuten olisi tarpeellista. Mutta yritäpä ajatella ilman sanoja, ei taida onnistua-
Tunteiden tulkkina mieli koostuu ajatuksista, (itseasiassa ei ajatuksista, vaan mahdollisuudesta muodostaa ajatuksia) niiden avulla- "tunteva ihminen" osaa suhteuttaa toimintansa.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 03, 2020, 15:24:55
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 03, 2020, 13:06:24
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 03, 2020, 11:25:18
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 02, 2020, 16:18:09
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 02, 2020, 15:58:18
^
Ajatukset (ovat sanoja, kieltä,,) ja tuskin puhumaan oppinut voi mitenkään välttyä käyttämästä oppimiansa asioita- ne ovat automatisoituneet ihmisellä.
Eli ovat kiinteinä (aineellisina) rakenteina aivotoiminnoissa.
Siitähän ne tunne-lukotkin johtuvat- ellei ym,,ärrä olevansa sitä mistä koettaa päästä eroon, ei se myöskään voi onnistua.
Tarkoitatko nyt, että VAIN sanalliset terapiat toimivat? Mitä mahdat sitten itse tarkoittaa sillä, ettei itsensä tuntemiseen tarvita sanoja? Ettei itseään voi / tarvitse ajatella?
Ehkä haet tuon kohdan, jossa väitän (väität minun sanoneen noin) ettei itseään ja voi ja tarvitse ajatella.
Älä myöskään vääristä, eli sekoita asiakokonaisuutta.
Ajatukset ovat itseä minää, joka ajatus, joten et varmaan ole ymmärtänyt mitä on sanottu.
Tarkoititko tätä lausetta?
Niin, itsensä tuntemiseen ei tarvitse sanoja- vai tarvitseeko?
Kyllä, tuota lausetta tarkoitin. Mitä sinä sillä tarkoitat? Ajatukset - vaikka ovatkin itseä, minää - ovat myös monasti sanoja. Varsinkin, jos ajatuksen itsestä on tarkoitus olla tosiaan ajateltu (ei pelkkä hahmoton tunne) , se on yleensä tarpeen sanallistaa. Vaikka vain sisäisenä puheena ja esim. nimeämällä oma tunteensa vaikkapa iloksi tai vihaisuudeksi.
Taisin kertoa jo siinä edellisessä viestissä josta lainaus oli- tässä se uudelleen-
Niin, itsensä tuntemiseen ei tarvitse sanoja- vai tarvitseeko?
Terapiota voi kyllä olle erilaisia- itkevälle pienellä lapselle parasta terapiaa on lämmin turvallinen syli.
Varmaan vapauttavan tunteen saa myäs äiti "amman halauksesta.
Mutta ehkä kuitenkin ihmisen aikojen saatossa kertyneitä asenteiden (tunteiden lukkoja) ymmärtääkseen voi tarvita sanojakin- sanalla on mahdollist kiinnittää huomio siihen mitä mielessä on ongelmana.
Toki ne eivät välttämättä aukene silloinkaan, asenne vaikuttaa >monet menneet kokemukset, katkeruudet ja pettymykset ja muu sellainen on aika voimakas "sisään- rekentunut ominaisuus.
Nimeäminen auttaa tiedostamisessa, vaikka se itselleen ei muuten olisi tarpeellista. Mutta yritäpä ajatella ilman sanoja, ei taida onnistua-
Tunteiden tulkkina mieli koostuu ajatuksista, (itseasiassa ei ajatuksista, vaan mahdollisuudesta muodostaa ajatuksia) niiden avulla- "tunteva ihminen" osaa suhteuttaa toimintansa.
Ööö...siis ajattelu vaatii sanoja, mutta ITSENSÄ ajattelu ei?
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 03, 2020, 16:00:27
Ööö...siis ajattelu vaatii sanoja, mutta ITSENSÄ ajattelu ei?
Käytitkö tuohon ilmaisuun sanoja, vai ei.
Ajattelitko itseäsi kirjoittaessasi tuon?
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 04, 2020, 11:22:01
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 03, 2020, 16:00:27
Ööö...siis ajattelu vaatii sanoja, mutta ITSENSÄ ajattelu ei?
Käytitkö tuohon ilmaisuun sanoja, vai ei.
Ajattelitko itseäsi kirjoittaessasi tuon?
Ilmeisesti siis pitää ymmärtää, että sanoessasi itsensä tuntemisen onnistuvan sanoitta, tarkoitat päivastaista.
^
Veikkaan että tossa on samanlaisia ongelmia kun sanan tunne kanssa. Kun tunne voi tarkoittaa tuntemusta, niiden kimppua, ajatusten ja tuntemusten luuppia tai ehkä vielä jotain muutakin, samoin ajatus ei ehkä tarkoita vain yhtä asiaa. Joskus kun sanotaan ajatus, tarkoitetaan jotain sanallistettua ajatuksen kuvausta, mutta ei edes oteta kantaa siihen, onko ajatus mielessä näiden sanojen jono vai jotain muuta.
Siis että on supppea ajatuksen määritelmä, missä ajatus on sanoja. Kun tavoitellaan ajatusta, personoidaan se joksikin ääneksi ja kysytään, mitä se sanosi tai mikä sen viesti on. Tai sitten jopa samaistetaan ajatus sisäiseen puheeseen. Mutta aivan yhtä selvästi ajatus voi olla vaikka visuaalinen mielikuva tai se voi olla jotain, mitä ei osaa edes sanoittaa.
Mun mielestä on täysin mahdollista, että ei saa kiinni jostain omasta ajatuksesta. Esimerkiksi ajattelee toistuvasti jollakin tavalla, mutta ei itse edes tajua ajattelevansa, havaitse sitä ajatuksena tai jotenkin... kokee sen vain todellisuuden virtana ja sit unohtaa siitä osia tai ei pysty myöhemmin sanomaan, mitä jotkut mielensisällöt olivat. Ei erota sitä, mikä on todellisuutta ja mikä jokin ajatusmalli.
Silloin kun ajatus tulee "näkyväksi", ehkä sanoisin että siihen siinä vaiheessa liittyy joko sanoja tai visuaalisia mielikuvia. Mutta en mä tiedä, kuinka stabiileja ne välttämättä on. Jos muistelee vaikka jotain karttaa tai talon pohjaa, kun tarvitsee päätellä, missä itse on tai miten pääsee johonkin, onhan tää malli tai oma pään sisäinen kuva maastosta tai sisätilasta tavallaan "ajatus". Siitä ehkä huomaa, kuinka tiedostamattomia ne monesti on. Yhtäkkiä tulee joku hätkähtäminen tai disorientaatio tai katkos toimintaan, kun homma ei menekään niin kuin päänsisäinen malli oletti, vaikka et ollut missään ehkä edes visuaalisena kuvana tai sanoina nimenomaisesti tietoinen siitä, mikä se malli varsinaisesti oli.
Mutta se on mun mielestä vähän kyseenalaista, onko joku tommonen toimintaa ohjaava mielen taustahässäkkä sellaisessa muodossa, että sen voisi esittää täsmällisenä piirroksena tai täsmällisenä lauseiden joukkona kullakin hetkellä.
Mut ehkä semmonen "selkein" ja yleisesti käytetty raakaversio ajatuksesta on just toi, että se on joku ääni päässä ja/tai sanoja. Mutta siinä pitää vaan sit hyväksyä että se on tollanen hyödyllinen yksinkertaistus jotain tarkoitusta varten, eikä ajatus sanana rajaa pois jotain musiikillista fraasia tai kuvaa tai edes jotain tiedostamatonta mallia. Vaan sitten ne sanallistetut ajatukset on jotain näkyväksi tehtyjä jäävuoren huippuja, jotka nousee pitkälti tiedostamattomasta prosessoinnista usein silleen että ne tuntuu vähän satunnaisilta ja ne vaan... kertoo jotain siitä, mitä siellä taustalla itse asiassa tapahtuu.
Miten noi monet edelliset viestit, varsinkin taas uusi safiiri-Karikko-matsi liittyy (psyko)terapiaan?
Ei ne kai ihan hirveästi liitykään :)
En muista, alkoiko tää koko aihe jostain terapeutin sukupuoleen liittyvästä vai mistä -- ja toi uusi vääntö taas ehkä alkoi jostain sellaisesta, että tarvitaanko terapiassa puhetta tai sanoja vai ei, ja jos tarvitaan, niin mihin.
Tai en mä tiedä, ehkä se matsi täsmällisemmin lähti jostain Karikon melko vaikeatajuisesta viestistä ja siitä että Karikko koki tulleensa väärin ymmärretyksi ja sit syntyi joku kina tältä pohjalta.
Mutta ihan kiva on ollut tästäkin aiheesta oppia taas lisää.
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 04, 2020, 15:16:19
Lainaus käyttäjältä: Karikko - marraskuu 04, 2020, 11:22:01
Lainaus käyttäjältä: safiiri - marraskuu 03, 2020, 16:00:27
Ööö...siis ajattelu vaatii sanoja, mutta ITSENSÄ ajattelu ei?
Käytitkö tuohon ilmaisuun sanoja, vai ei.
Ajattelitko itseäsi kirjoittaessasi tuon?
Ilmeisesti siis pitää ymmärtää, että sanoessasi itsensä tuntemisen onnistuvan sanoitta, tarkoitat päivastaista.
No ajattelitko itseäsi kirjoittaessasi? Vai ajattelitko mitä kirjoitat- sinähän ilmeisesti olit kirjoittaja.
Tarvitseeko tehdessänsä jotakin, ajatella itseään, j- silti ilmeisesti "tietää" olevansa tekijä.
Pohdinnoissa on sitten toinen juttu, -sisäinen puhe käyttää ihan samoja aivoalueita, kuin toisillekin puhuminen. Aivotoimintoja on tutkittu ja samat alueet aktivoituvat ja jopa puheen tuottamiseen käytettävä kaulan alueen lihaksissa on pientä aktiivisuutta. Onhan varmaan mikroilmeet tuttuja: Ainakin niistä on paljon tietoa ja nykyisin tehdään ohjelmia niiden havaitsemiseksi tietokoneiden avulla.
Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - marraskuu 04, 2020, 17:40:16
Ei ne kai ihan hirveästi liitykään :)
En muista, alkoiko tää koko aihe jostain terapeutin sukupuoleen liittyvästä vai mistä -- ja toi uusi vääntö taas ehkä alkoi jostain sellaisesta, että tarvitaanko terapiassa puhetta tai sanoja vai ei, ja jos tarvitaan, niin mihin.
Tai en mä tiedä, ehkä se matsi täsmällisemmin lähti jostain Karikon melko vaikeatajuisesta viestistä ja siitä että Karikko koki tulleensa väärin ymmärretyksi ja sit syntyi joku kina tältä pohjalta.
Mutta ihan kiva on ollut tästäkin aiheesta oppia taas lisää.
No eihän me safiirin kanssa kinata- safiiri vain provosoi ja minä kerron siinä sivussa asioita, joista voi ottaa opikseen, tai olla ottamatta- -
Oppia ikä kaikki, mutta eihän se useinkaan valkene- ellei halua itse tutkia ja tyytyy vain pintamielestä löytyviin sanallisiin tokaisuihin.
Ajatus ei sinänsä tiedä mitään, se on tunnistamista ja soveltamista: Kielellistä muistin toimintaa, Aakkosien avulla voidaan rakenta sanoja lauseita ja niihin kehittää asiayhteyksiä, mutta se on "tiedon alku".
Ajatusten välissä on taukoja, eli sen ohessa tapahtuu asioiden yhteenliittämistä ja assosiaatioita joista ymmärrys kertyy. Tarvitaan siis ajatuksia ja ajatusten välillä olevaan hiljaisuutta, sitä kutsutaan asioiden sisäistämiseksi, eli ymmärretään mitä oikeasti tarkoitetaan vertauskuvilla( Abastraktioilla joita sanat ovat- kuvauksia, eivät totuuksia.)
Sanat ja aatteet eivät itsestään tiedä mitään- uskonnolliset ja poliittiset jorinat ovat hyvä esimerkki- niissä "uskossa" olevat yrittävät vakuutella itselleen olevansa uskossa ja totuudessa.
Lempivärisi kertoo millainen seksielämä sinulla on.
Lainaus käyttäjältä: https://www.nainen.com/lempivarisi-voi-paljastaa-paljon-seksielamastasi-lue-mielenkiintoiset-kuvaukset/Sininen
Sinisestä pitävät ovat usein rehellisiä ja lojaaleja sekä nauttivat vahvasta siteestä parisuhteessa. He ovat usein rauhallisia ja tasaisia tyyppejä, jotka eivät kiirehdi lakanoiden välissä ja arvostavat seksissä enemmän rakkautta kuin himoa.
Tykkään kyllä useimmista väreistä. Tykkääminen on lähinnä kiinni siitä miten niitä käytetään.
^
LainaaVioletti
Vuonna 2012 tehdyn kyselyn mukaan violetissa makuuhuoneessa nukkuvat harrastivat seksiä noin 3,49 kertaa viikossa. Tämä on enemmän kuin muiden värien kohdalla. Violetti on voimakas punaisen ja sinisen sekoitus, jossa yhdistyy punaisen tuli ja intohimo sekä sinisen luottava luonne. Roolileikit ovat violetista pitävien juttu, minkä lisäksi he ovat myötätuntoisia ja sensuelleja tyyppejä, jotka mielellään antautuvat myös pikapanoihin.
En osaa minäkään päättää lempiväriäni, käytän ohjelmoidessani paljon violetin eri sävyjä jos tarvitsee jotain testigrafiikkaa ruudulle, joten varmaan violetti tällä hetkellä. Toinen väri, jota käytän paljon on oranssi ja kolmas jota käytän on tumma turkoosi (sini/vihreä).
Olisi musta, mutta oikeastaan vain vaatetuksessa.
Lapsesta asti mukana on ollut violetti ja nimenomaan voimakas ja täyteläinen violetti.
Lukaisin artikkelin tuoreimman (ainakin vielä) F1-maailmanmestarin kehityksestä kohti huippua ja tuli kyllä aika surullinen olo.
Näin Max Verstappenista koulittiin F1-mestari – isä raivosi jopa 10-11-vuotiaille vastustajille: "Max teki vanhoista kundeista ihan pellejä" (https://www.is.fi/formula1/art-2000008470622.html)
Poika on pienestä asti ollut enemmän tai vähemmän luonnevikaisen*) isänsä vaikutuksen alaisena ja elämällä on vain yksi päämäärä, tulla F1-maailmanmestariksi. Tuotako on pojan elämä ollut täynnä? Voiko tuollaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta kasvaa täysipäinen ihminen, jolla on elämä hallinnassa?
Nyt on isän unelma toteutettu, se unelma, jota ei itse koskaan onnistunut tavoittamaan.
Onkohan pojalla koskaan ollut omaa unelmaa, joka olisikin eri kuin isän unelma? Vai onko pojalle kerrottu niin pienestä se hänenkin unelmansa, että ei ole edes osannut ajatella unelmoivansa jostain muusta.
Tunnen erään perheen, jossa vanhempi poika pelasi pienestä jääkiekkoa. Vanhemmat olivat aivan täpinöissään, kun pojasta alkoi kehkeytyä aika hyväkin maalivahti. Tähtäin oli NHL:ssä ainakin äidin kertoman mukaan jo siinä vaiheessa, kun poika oli vielä alakouluikäinen. Asuntovelat painoivat päälle, mutta se ei estänyt pojan kalliin harrastuksen maksamista ja välillä rahoitusta haettiin sukulaisilta ja tutuiltakin. Aina oli jompi kumpi vanhemmista valmis kuljettamaan poikaa joskus pitkiäkin matkoja treeneihin vähän riippuen siitä, missä joukkueessa minkäkin kauden pelasi.. Perheen muut lapset jäivät tässä osattomaksi ja kaksi heistä kipuili vuosia ongelmakäytöksellään ja kolmas olisi se perheen "hiljainen kiltti kympin tyttö".
Tarinalla oli varmaan aika tavallinen loppu. Pojan lonkat piti leikata jonkun "asentovirheen" tmv vuoksi, muuten urasta tulisi lyhyt paikkojen hajoamisen vuoksi. Poikapa ei halunnut leikkauksiin, vaan ripusti luikkarit naulaan. Minusta vähän kuulosti siltä, että tämä oli jopa helpottunut, kun sai kunniallisen syyn lopettaa. Äitiä jäi harmittamaan, että NHL-miljoonat jäi tienaamatta.
Aika epäreilua lasta kohtaan tuollainen omien toiveiden ripustaminen lapseen ja odottaa tämän täyttävän niitä. Totta kai jokainen vanhempi toivoo lapselleen onnea ja menestystä. Mutta eikö lapsen itse tulisi valita se tie ja vanhemmat ovat tukena tällä matkalla.
*)Omalla F1 keinoja kaihtamaton aggressiivisuudessaan vaarallinen kuski (mulkuksikin kehuttu) ja myöhemmin jonkinlaisena nyrkkisankarina tunnettu siviilissä
Lainaus käyttäjältä: Hippi - joulukuu 13, 2021, 14:20:37
Aika epäreilua lasta kohtaan tuollainen omien toiveiden ripustaminen lapseen ja odottaa tämän täyttävän niitä. Totta kai jokainen vanhempi toivoo lapselleen onnea ja menestystä. Mutta eikö lapsen itse tulisi valita se tie ja vanhemmat ovat tukena tällä matkalla.
Raja on vaikea vetää, koska se ei ehkä ole joka lapsen kohdalla samassa paikassa. On niin paljon muuttujia. Paikkakunnallani aiheutti aikoinaan kohua tapaus, jossa noin 12-vuotias poika hirttäytyi. Syynä pidettiin Hipin kuvaileman tapauksen tyyppistä asetelmaa, jossa isä oli tehnyt pojastaan urheilun saralla jonkinlaisen etäpäätteensä, jonka elämäntehtävä oli tuottaa vanhemmilleen ja erityisesti isälleen kunniaa. Pojan pää ei kestänyt.
Lapsi saattaa toisaalta olla aikuisena vanhemmilleen kiitollinen siitä, että he tuuppasivat häntä eteenpäin silloin kun oma motivaatio horjui. Minäkin olin sellainen koululainen, että pelkästään omin nokkineni ja omalla motivaatiolla hommasta ei olisi ehkä tullut mitään. Tarvittiin välillä vähän ylimääräistä "boostia" kotijoukoilta. Kaverit ja harrastukset tahtoivat kiinnostaa enemmän kuin koulunkäynti. Mutta kuten sanottu, missä menee positiivisen kannustuksen ja vahingollisen psykologisen painostuksen välinen raja, siinäpä kysymys.
Jos Verstappen juniorilta kysyttäisiin, hän ehkä vastaisi, että hän kiitollinen siitä, että häntä "tuettiin" eteenpäin kotoa käsin. Ongelma on vain se, että nykyinen Max Verstappen on vanhempiensa ja erityisesti isänsä luomus, joten hänen mielipiteensäkin ovat saman luomistyön tuloksia. Tämä on yleinen ilmiö. Me ihmiset (minä yritän tässä asiassa vähän kapinoida) hyväksymme yleensä vallitsevan todellisuuden ja järjestyksen ja säännöt, vaikka alun perin emme olisi pitäneet niistä. Avaintekijä on järjestyksen ja sääntöjen saattaminen - tarvittaessa pakolla - voimaan. Kun se on tehty, muu loksahtaa kohdalleen.
Nykyisessä todellisuudessa Max todennäköisesti hyväksyy kasvatuksensa. Jossakin toisessa todellisuudessa, jossa hän katsoisi asiaoita ulkopuolelta toisenlaisen kasvatuksen saaneena, hän ei ehkä hyväksyisi.
Kumpaa Maxin mielipidettä meidän oikeastaan tulisi kunnioittaa? Saman kysymyksen voisimme esittää miljoonille alistetuille ihmisille ympäri maailmaa. Hyväksyisivätkö Iranin naiset huivipakon, jos he olisivat suomalaisia kristittyjä? Nyt he hyväksyvät, koska heidät on indoktrinoitu hyväksymään se. Hyväksyminen on heidän aito mielipiteensä, jonka he sanovat ilman pakkoa. Mutta kuitenkin...
Jokainen vanhempi ei toivo. Isälleni oli yksi lysti miten lapsilla menee. Äitini ei selvästikään halunnut että ainakaan minulla saisi mennä missään asiassa paremmin kuin hänellä. Hyvin kuvaavaa on se kun kahden eksäni välissä narisin että mistä löytäisin rakastavan miehen, hän hymähti että miksi minulla pitäisi sellainen olla kun hänelläkään ei ole ollut.
Pahoitteli sentään viime vuosinaan että oli heittänyt lapsena kirjoittamani kirjan menemään. Kaikkien muiden aikaansaannosteni mukana. Sillä ihmisellä tuntui olevan oikein tuhoamisvimma "ylimääräiseen" omaisuuteen nähden.
Itse saankin toisinaan oikein kamppailla itseni kanssa että pystyisin jostain luopumaan.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 13, 2021, 19:23:47
Jokainen vanhempi ei toivo. Isälleni oli yksi lysti miten lapsilla menee. Äitini ei selvästikään halunnut että ainakaan minulla saisi mennä missään asiassa paremmin kuin hänellä. Hyvin kuvaavaa on se kun kahden eksäni välissä narisin että mistä löytäisin rakastavan miehen, hän hymähti että miksi minulla pitäisi sellainen olla kun hänelläkään ei ole ollut.
Pahoitteli sentään viime vuosinaan että oli heittänyt lapsena kirjoittamani kirjan menemään. Kaikkien muiden aikaansaannosteni mukana. Sillä ihmisellä tuntui olevan oikein tuhoamisvimma "ylimääräiseen" omaisuuteen nähden.
Itse saankin toisinaan oikein kamppailla itseni kanssa että pystyisin jostain luopumaan.
Tuollaista on ikävä kuulla, kun omat vanhempani olivat "parempia"? Mutta hirvittäähän se ajatus, että pitäisi olla omille lapsilleen "parempi".
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 13, 2021, 19:23:47
Itse saankin toisinaan oikein kamppailla itseni kanssa että pystyisin jostain luopumaan.
Olen varmaan vielä huonompi. Sen lisäksi, että en halua luopua mistään, haluan olla se, jonka hyväksi ne omaisuudestaan luopuvat, jotka siitä luopuvat.
Loppuosa vaatii selityksen.
Tarkoitan sitä, että minulle tekee pahaa, jos joku lähisukulainen heittää hyvä tavaraa roskikseen. Vihjaan, että kun tuo esine näyttää olevan menossa roskikseen, eli et selvästikään enää tarvitse sitä, minä voisin kyllä keksiä sille käyttöä. Pääsisit helpomalla, kun ei tarvitsisi viedä sitä roskakatokseen asti. Hoidan ongelman, älä mieti sitä.
Joskus vajaa 15 vuotta sitten näin kerrostalon rappukäytävän ikkunasta, kun joku tyttö raahasi metallista Ikean kenkätelinettä roskiin. Kun tyttö oli häipynyt, kipaisin hakemaan telineen ja nostin sen auton peräluukkuun. Teline oli täysin uuden veroinen eli aivan kuin samana päivänä Ikeasta ostettu. Täytyy myöntää, että se jäi B-käytölle eli tukitelineeksi veneeseen, jonka päällä on peite.
P.S. Mistä se voisi johtua, jos vanhempi pelkää lapsensa olevan parempi kuin hän itse. Mitä hän pelkää? Vallan ja aseman menettämistä ja lapsensa varjoon jäämistäkö? Onko vanhemman omassa lapsuudessa tai kasvatuksessa ollut jotain, joka on vaurioittanut hänen itsetuntoaan?
Oman äitinihän kohdalla oli niin että hänen isänsä oli sanonut äidilleni, kun tämä oli pikkutyttö, että "vien sinut suolle ja lyön puulla päähän". Äitini oli pillahtanut itkuun, jolloin hänen äitinsä oli ärähtänyt että mitäs siinä itkua tuherrat. Koska äitini oli elänyt näin ollen pelossa että hänet tapetaan, ei hän varmaan oikein kyennyt välittämään kunnolla siitä miltä muista tuntuu. Isäni puolestaan oli pikkupoikana heitetty veneestä järveen että oppisi uimaan. Ei oppinut, meinasi hukkua.
On nämä anekdootit varmaan tullut ennenkin kerrottua. Joskus minusta tuntuu kuin sukuni touhut olisivat olleet jotain inhorealistista nykylänkkäriä, kuten Winter's Bone. No, ei nyt ihan niin raakaa toki. Mutta kun kuulen rakastavista perheistä, yhtähyvin voisin kuulla satuja & tarinoita. Toki nykyään tiedän jo täyspäisiäkin vanhempia. Kuten sisarukseni.
Hyvän perheen lapsesta todennäköisemmin tulee hyvä vanhempi ja päin vastoin. Pätee näin yleensä. Keskimäärin.
Norma vaikuttaa pirun viksulta, vaikka...
Itse en ole yhtä onnistunut, kuin sisareni, vaikken ongelmatapaus olekaan. Mutta keskimäärin hyvät vanhemmat luovat hyvää tulevaisuutta lapsille. Niinhän se on.
Minulta onneksi puuttui lapsentekohinku, ettei tarvinnut alkaa testaamaan kykyjään lapsen kanssa. Toisaalta puuttui kyllä kunnollinen isäaineskin. Ei sen yhden raivohullun kanssa olisi mistään mitään tullut. Sisarukseni ei vaikuta neuropoikkeavalta ja mielenterveyskin on paremmassa kunnossa kuin minulla, vaikka enemmän hän joutui kärsimään isämme juomisesta. Se kun kiihtyi vuosien myötä. Emme me kumpikaan ole mitään yltiösosiaalisia kuitenkaan.
Lainaus käyttäjältä: Kopek - joulukuu 14, 2021, 00:04:47
P.S. Mistä se voisi johtua, jos vanhempi pelkää lapsensa olevan parempi kuin hän itse. Mitä hän pelkää? Vallan ja aseman menettämistä ja lapsensa varjoon jäämistäkö? Onko vanhemman omassa lapsuudessa tai kasvatuksessa ollut jotain, joka on vaurioittanut hänen itsetuntoaan?
Enpä voi sanoa tuntevani yhtään tapausta, jossa vanhempi ei olisi toivonut lapselleen parempaa elämään kuin itsellään on. Eri juttu sitten käykö ne vanhemman ja lapsen toiveiden toteutukset mitenkään yksiin.
Ikänsä siivoojana (tuohon aikaan niitä sanottiin ihan siivoojiksi) ollut äitini toivoi minulle parempaa, esimerkiksi toimistotyötä vaikkapa konekirjoittajana. Tuo oli hänestä jo tavoittelemisen arvoista. Toinen vaihtoehto taisi olla sairaanhoitajan hommat. Onneksi reilusti minua vanhempi veljeni tarjosi minulle näkymän maailmaan, johon hän oli matkalla ja myös kannusti minua. Sen myös otin tavoitteekseni ja onnistuin.
Äitini oli sen ajan ihmisiä, jolloin työt olivat vahvasti sukupuolitettuja. Oli selvästi naisten työt ja miesten työt eikä nainen niissä miesten töissä pärjännyt. Tuosta ehdin kuulla monesti, että naiset ei pärjää tietokoneiden kanssa, kun se on vaikeaa. Nuo päästin menemään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei nuo äidin ajatukset varmaan sitä tarkoittanut, etteikö hän olisi halunnut minut pääsevän pitkälle. Hänen ajatusmaailmansa vain oli niin toisenlainen ja elettiin aikaa, jolloin taisi yhteiskuntakin olla melkoisessa murroksessa ja kaikenlaisia raja-aitoja alettiin rikkomaan.
Miksihän en näissä vanhempia koskevissa jutuissa ikinä isästä puhu? Kyllä minulla isäkin oli siihen asti, kun täytin 17 vuotta. Isä ei osallistunut kasvattamiseen eikä asetellut mitään odotuksia. Oli vähän sellainen jurottaja, joka oli tossun alla. Mutta hän rakasti minua ja se oli tärkeintä.
En ollut itse innokas menemään lukioon, koska halusin mahd. pian paikkakunnalta huit hiiteen. Jos olisin halunnut mennä, voi olla että minua ei olisi päästetty. Äitini nimittäin ilmoitti että heillä ei ole varaa kouluttaa minua. Hän ei sitten varmaankaan tajunnut että ei se lukio sen kalliimmaksi tule kuin kauppis johon menin, ja sitten kun olisin valmistunut, olisin häipynyt jonnekin toisaanne, enkä olisi ollut heidän elätettävänään. Kuten en sitten ollutkaan kun lähdin 19-vuotiaana enivei. Sitä ennenkin muistelisin itse osallistuneeni ruokakuluihini, mikä oli minulle vain hyvä asia, kun kerrankin sain päättää mitä syön. Eikä tarvinnut siis nähdä nälkää. Olinhan ollut yläasteiässä alipainoinen sen vuoksi että sekä koulussa että kotona oli ruokia joita en saanut alas, kuten peruna, valkokastike, tillilima, jne. Mitään korvaavaakaan ei ollut, joten koulussa elin salaatilla ja näkkärillä, kotona leivällä (plus herkuilla, kun niitä kumminkin toisinaan oli, kuten esim. joku suklaapatukka tms.)
Oikeastaan ainoa kerta kun sekä äitini että isäni vaikuttivat mitenkään välittävän minusta olikin se kun he molemmat sanoivat että koulun terveydenhoitaja oli ilmoittanut että olen alipainoinen. Se ei heitä sentään sitten kiinnostanut että miksi olen. Ja ehkä koko asia kiinnosti vain sen takia että oli niin noloa että tämmöinen tieto koulusta tulee.
Kuulostan varmasti jyrkältä, ja tottahan äitini meistä lapsistaan piittasi, mutta katsoisin että hän ei vaan kyennyt sellaiseen täysimääräiseen rakkauteen jota ainakin minä olisin tarvinnut. Sisarukseni taitaa olla karumpi luonne, ja pärjää vähemmälläkin. Ehkä isäkin välitti, mutta kieroutuneen autistisuutensa vuoksi se ei sitten merkannut sen vertaa etteikö se viinatuttipullo ja oma napa olisi merkannut enemmän. Tai mikä helvetti hänellä nyt sitten syy juomiseen olikaan. Oli juonut jo ennen perheen perustamista, mutta se paheni vuosien varrella. Minä esikoisena pääsin sieltä ensimmäiseksi karkuun.
No, siis äitini ei halunnut että opiskelisin. Kun olin parikymppinen, hän halusi että teen lapsen, koska hänkin oli parikymppisenä tehnyt. Ilmeisesti häntä innosti asiassa se että seurustelin tuolloin itseäni lähes 11 v vanhemman miehen kanssa, aivan kuten äitini ja isäni välinen ikäero oli 10 v. Mitenkähän se lapsi olisi tehty, kun tuo kyseinen mies jota tapailin kärsi ejakulaatio-impotenssista? Tämä mies kyllä melko pian tapaamisen jälkeen alkoi puhumaan yhteenmuuttamisesta ja lapsen laittamisesta. Minua ei kiinnostanut ainakaan tuo jälkimmäinen. Onneksi hänellä sitten oli se ongelma, että jätti minut.
Erityisen nyrpeä olen sen takia että kun 1990-luvun alkupuolella kirjoittelin sen yhden ja ainoan (aikuisen elämäni) romaanin ja halusin innoissani lukea siitä otteita äidilleni ja sisarukselleni, äitini ilmoitti että "ehkä me ei haluta kuulla".
Mikään ei ole niin vittumaista luovaa ihmistä kohtaan kuin antaa ymmärtää että hänen luovuuttaan ei kaivata millään tavalla. Ja kuten olen usein kertonutkin, niin äitinihän heitti kaikki aikaansaannokseni menemään. Piirustukset jotka olin tehnyt koulussa tai kotona. Aineet. Käsityöt.
Hänet oli kai niin omassa lapsuudenkodissaan nujerrettu, että hänen piti tehdä kaikkensa että minä en luulisi mitään itsestäni.
Ajatella että sitä on ihmisiä jotka laittavat vaikka jääkaapin oveen vuosikausiksi kiinni jonkun tikku-ukkotuherruksen jonka oma lapsonen on saanut aikaiseksi.
Toisaalta minua ei soimattu epäonnistumisista, paitsi siitä kyllä riitti jäkätettävää sukulaisenkin taholta miten en sitä saatanan pyörällä ajamista (polkimilla jarruttamista) oppinut. Mitään en saanut olla, mitään ei tarvinnut osata, mutta kun en tuota osannut, niin jäkä jäkä jäkä.
Se on erityisen jännää että kun ei minulta muuta koskaan vaadittu, niin minusta tuli kyllä luonteena erittäin vaativa ihminen. En kai muutoin politiikkaakaan länkyttäisi. Kyökkipsykologiseeraisin asian niin että kun mitään selkeää janaa ei ole, jolle tulisi asettua, puuttuu suhteellisuudentaju. Mistään ei kiitellä, missään ei kannusteta. Ehkä alitajunnassa kytee sitten joku halu näyttää kaikille, kun ei kerta mikään kelpaa eikä riitä. Ja sitähän näyttöähän minulla ei sitten ole antaa, kuin ehkä verbaalisesti. Mutta koska Suomi on muutenkin wanna be -kirjailijoita väärällään, niin ei sekään olisi yhtään mitään jos kirjan julkaisisinkin. Juuri tuossa eilen pyöriskelin antikvariaatissa ja mietin että ihanko tosiaan haluan tänne oman teoksenikin pölyttymään.
^
Kirjan kirjoittaminen voisi silti olla hieno unelman toteuttaminen, kiehtova prosessi ja poikia yllättäviäkin elämänmuutoksia.
Jotkut kirjailijat ovat käyneet luovan kirjoittamisen kursseilla, tehneet taustatutkimuksia ym. Niistäkin voi poikia kirjallisen vauvan lisäksi muutakin mukavaa. Vaikkapa uusia samanhenkisiä ystäviä..
Maailmaan mahtuu tauluja, kirjoja ja lauluja.
Kaikki divarissakin pölyttyvät kirjat voivat olla joillekin aikalaisille tai jälkipolville mullistavia lukukokemuksia.
Yksi tuttavuus kerran 1990-luvulla sanoi että kirjailijat ovat kaikki kusipäitä, mutta saavat ollakin. Hänestä oli ilmeisesti ihan ok se kaikki narsistisuus ja omassa navassa vellonta mitä "meikäläiset" harjoittavat. Mene tiedä. Mutta koska tunnistan sen itserakkauden itsestänikin, mitä tässä oireyhtymässä esiintyy, niin ystäviksi, saati varsinkaan elämänkumppaniksi en muita kirjoittajia halua. Olen erittäin mustasukkainen kirjoittamisesta, ja ajoittain kateellinenkin muille kirjoittajille, joten se nyt vielä puuttuisi että joutuisi läheisensä kanssa kilpailuasetelmaan. Se on minulle terveempi ihmissuhdekuvio jossa jompikumpi on hyvä tai huono siinä missä toinen ei ole. En tiedä kuinka voimakas tarve minulla on ihailla toista tai päteä toisen silmissä, mutta tottavieköön intohimot kirjoittamisen/luomisen suhteen ovat niin omaa luokkaansa että siinä jäisi toinen ihminenkin kitisemään keskenään jos hän jotenkin haittaisi sitä toimintaa.
Kursseja aina välillä ehdotellaan, mutta tuossa yllä yksi syy miksi ne eivät kiehdo. Mutta suurin syy on se että vaikka monessa (kaikissa?) muissa asioissa tunnen helposti huonommuutta, kirjoittajana olen kuitenkin kehittänyt niin omahyväisen asenteen että otan aina nokkiini moisesta. Enkö muka osaa jo kirjoittaa...?
Noh, tietenkin on kaikenlaiset julkaisuhommelit sun muut joihin olen perehtynyt vain pintapuolisesti ja saanut käsityksen että juu ei tule mitään. Mielenterveys on ihan tarpeeksi riekaleina muutenkin, että tässä nyt vielä jaksaisi tulla torjutuksi useammalta kustantajalta. Omakustannetta en ala duunaamaan, se olisi taas sama juttu kuin tuollaiset kirjoittelukurssit. Eli ei tarpeeksi hohdokasta.
Mieluummin sitä kai on joku "takana loistava tulevaisuus", kuin alkaa itseään enää enempää kiusaamaan asioilla jotka eivät kuitenkaan ikinä tule tapahtumaan. Instant-kirjoittelu netissä tyydyttää jossain määrin luomisen/tuottamisen/kirjoittamisen tarvettani.
Näkkärillä ainakin Suokkis taisi kirjoittaa ja julkaista kirjan. Täällä myös Kopek voisi kirjoittaa kirjan ja mielelläni lukisin sen.
Tietynlainen avoimuus kai kuuluu kirjailijan luonteeseen, jota jotkut nimittelevät kusipäisyydeksi, hölöttämiseksi tai joksikin muuksi.
Tässä yksi näkökulma kirjoituskursseista kirjailijoille:
Itselleni kirjoittajakoulutukseen hakeutuminen on ollut ehdottomasti suurin ja tärkein askel kirjoittajana kasvamisessa. Monet ovat kursseja vastaan, sillä he pelkäävät kurssin vievän kirjoittajan identiteetin, äänen ja muovaavan kirjoittajasta samanlaista massaa kuin muistakin. Tai, että heidät pakotetaan kirjoittajana johonkin tiettyyn muottiin luomaan todella korkealentoista artsipartsi kirjallisuutta. Niin minäkin luulin, mutta olin väärässä.
Päinvastoin. Kurssit tekevät kirjoittajan tietoiseksi erilaisista tekniikoista, auttavat soveltamaan niitä omaan kirjoittamiseen sekä tekemään tietoisia ratkaisuja. Opin mm. vierityksen jalon taidon, toiston tehokeinona, aloin käyttää oxymoroonia sekä sisäistä monologia useammin, opin hyödyntämään aisteja kokonaisvaltaisesti sekä leikittelemään enemmän kielen ja lauseenrakenteiden kanssa. Lisäksi muiden kirjoittajien läsnäolo sekä tukee että inspiroi, sillä jokainen kirjoittaja on erilainen ja ratkoo saman tehtävän omalla tavallaan. Kirjoittaja saa teksteistään välittömästi palautetta, mikä uudelleen kalibroi tekstin sävyä ja rakennetta lukijaystävällisemmäksi.
Tärkeintä kuitenkin on, että kirjoittajasta itsestään tulee kriittinen. Kriittisyydellä tarkoitan, että kirjoittaja tulee tietoiseksi kirjoittamisestaan ja tekee valintoja lukija mielessään. Hän ei ensisijaisesti mene enää juoni edellä, vaan keskittyy tarinaan ja sen osa-alueisiin kokonaisvaltaisesti luoden syy-seurassuhteita. Sanoisin kirjoittajakoulutuksen pikemminkin vahvistavan kirjoittajan ääntä kuin hiljentävän sitä.
Kirjoittajakoulutus ei ole välttämätön, mutta auttaa kirjoittajana kehittymisessä. On monia kirjailijoita, jotka eivät ole osallistuneet fyysisesti kirjoittajakoulutukseen, mutta uskon, että aktiivisella lukemisella tai sanojen parissa työskentelemällä (esim. toimittajat, kustannustoimittajat, viestinnän alalla työskentelevät), he ovat imeneet oppeja ja kerronnan muotoja itseensä. Mielestäni kuitenkin oleellisinta on, että kirjoittajalla on intohimo kirjoittamiseen, hänellä on uskallusta astua mukavuusalueensa ulkopuolelle, rutkasti kärsivällisyyttä ja motivaatiota sekä hyvät perslihakset. Koulutus ei takaa, että kirjoittajasta tulee menestyvä kirjailija. On kirjoittajasta itsestään kiinni miten hän hyödyntää saamiaan oppeja omiin teksteihinsä ja kuinka halukas hän on kehittymään. Minkä tahansa taidon voi kuka tahansa oppia, mutta "lajissa" hyväksi tuleminen vaatii paljon kehitymistä sekä intohimoa tekemiseen. Myös ripaus onnea auttaa.
Kirjoittajan taival on jatkuvaa kasvamista, ja hyvä niin, sillä uuden oppiminen on aina metkaa. Kirjoittajakoulutus tukee kirjoittajaa, opettaa ja auttaa häntä löytämään itsensä tekstinsä joukosta. Mielestäni jokaisen kirjoittajan ei tarvitse erikseen löytää samaa polkua yhä uudestaan, sillä karttamerkit on keksitty. Esimerksiksi lääkäriksi aikova ei yritä ilman koulutusta ja pelkän kokeilun kautta tulla hyväksi lääkäriksi. Miksi siis kirjoittajan pitäisi ilman "koulutusta" tulla hyväksi kirjoittajaksi?
https://jalkisanat.com/2016/02/01/kirjoittajakoulutus-on-oleellinen-osa-kirjoittajaksi-kasvamista/
^
Mielenkiintoinen kirjoitus, koska noin sitä aina olen kuvitellutkin asian olevan ;D
Joku kirjailija aikoinaan sanoi, että tullakseen hyväksi kirjoittajaksi on luettava paljon, mikä kai tiivistetysti tarkoittaa samaa kuin edellä.
Kirjoittajien kusipäisyys kai juontuu siitä, että onhan hyvät tarinat aina ainakin puoleksi totta, mikä tarkoittanee, että käytetään omassa elämässä olevia elementtejä, kuten omia ja kavereiden tarinoita, luonteenpiirteitä, tapahtumia, sanontoja, jne. Voi tuntua imartelevalta ajatus, että päätyy jonkun kirjaan, mutta jospa ei päädykään kasteen kuultavana muusana, vaan pahana naapurin akkana...
Ajattelen myös, että hyväksi, saatika tosi hyväksi, ei koskaan voi kehittyä ilman palautetta. Mitä lähemmäs omaa sisintä luomus tulee, sen vaikeampaa palautteen ottaminen tietysti on (mitä nuo tietävät siitä, mitä minä tässä teen!), mutta sen tarpeellisempaa.
T: Xante
Palautetta varmaankin pitää saada joltain vähän asiaan asiantuntevammalta taholta kuin omilta läheisiltään. Ensimmäinen ihminen joka kehui kirjoituksiani oli kuitenkin yläasteen naispuolinen äidinkielen opettaja, joka luki uskontoaiheisen aineeni (aihe oli annettu valmiiksi) kertomatta kuka sen kirjoitti, ja sanoi perään että kirjoitus voi olla hyvä vaikkei olisikaan kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Sitten tämä nainen lähti äitiyslomalle, ja tilalle tullut miespuolinen opettaja koki että kirjoitukseni olivat vain kasin väärtejä. Aiempi opettaja muistaakseni antoi ainakin ysin jostain.
Mutta sitten niihin läheisiin. Ensimmäinen miesystäväni (täytti 30 v kun tutustuimme) kehui novellejani, mutta yhdestä tarinasta jossa aiheena oli joku nainen joka orjuuttaa miehen, hän ei pitänyt. Höpötti jotain että "ei jotain noin ilmeistä", vai mitä lie. Myöhemmin olen itse epäillyt että taisin plagioida tietämättäni jonkun Waltarin stoorin, kun meillä ehkä oli koulussa luetettu jotain hänen lyhyitä kirjoitelmiaan. Perkele. No, sitten pääsin 1990-luvun alussa sitä romaaniani pusaamaan. Eka eksä sitä luki jonkin matkaa ja sanoi että pitäisi olla enemmän matskua. Toka eksä ei suostunut lukemaan yhtään ja sanoi että pitäisi olla vähemmän matskua. Ja jossain siellä välissä äitini ei siis halunnut edes kuulla koko tuotoksesta.
Olen amerikkalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa (juurikin taannoin American Horror Storyn uusimmalla kaudella myös) törmännyt kyllästyttävän monta kertaa siihen että joku yli-innokas ääliö tuputtaa jollekin kyyniselle ja kyllästyneelle kirjailijalle tahi kustantajalle tms. jotain surkeaa (tai joskus harvoin loistavaa tekelettään). Inhoan tuollaista. Jos minä antaisin kirjoituksiani jonkun luettavaksi, niin sen henkilön pitäisi olla sellainen ihminen jonka kanssa en joudu olemaan missään tekemisissä livenä.
***
Kusipäisyyttä on tosiaan se että kirjoittajalle kaikki kelpaa materiaaliksi. En pidä sellaisesta että joku mies panee jotain muijia, ja sitten muistelee niitä panemisiaan kirjassa jonka kuka tahansa voi saada käsiinsä ja lukea sieltä sitten että tykkäsikö rakastettu oikean vai vasemman häpyhuulen ronkkimisesta. Kun nykyään joka iikka rustaa muistelmateosta omasta yhdentekevästä elämästään, niin herää kysymys että onko se oikeaa luovuutta että osaa kirjoittaa ikään kuin päiväkirjan ja se on sitten noin niin kuin romaani? Ehkä on niin että arvostan eniten sellaista että tarinat ovat silkkaa fiktiota, vaikka toki niihinkin jonkinlainen idis jostain on saatava.
Ja aikas monta kertaa on joku analysoinut fiktiivisen teoksen niin että se kuvastaa sitä ja tätä tosielämän tapahtumaa. Kuten nyt vaikka joku Sormusten herra II maailmansotaa. Mutta mielestäni tarinan pitäisi viedä ihminen pois tästä arkitodellisuudesta. Jos siis tarina on tarina, eikä muistelma.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 16, 2021, 10:07:54
Kusipäisyyttä on tosiaan se että kirjoittajalle kaikki kelpaa materiaaliksi. En pidä sellaisesta että joku mies panee jotain muijia, ja sitten muistelee niitä panemisiaan kirjassa jonka kuka tahansa voi saada käsiinsä ja lukea sieltä sitten että tykkäsikö rakastettu oikean vai vasemman häpyhuulen ronkkimisesta. Kun nykyään joka iikka rustaa muistelmateosta omasta yhdentekevästä elämästään, niin herää kysymys että onko se oikeaa luovuutta että osaa kirjoittaa ikään kuin päiväkirjan ja se on sitten noin niin kuin romaani? Ehkä on niin että arvostan eniten sellaista että tarinat ovat silkkaa fiktiota, vaikka toki niihinkin jonkinlainen idis jostain on saatava.
Miia Kankimäki on kirjoittanut kaksi kirjaa yksin:
-
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. -
Naiset joita ajattelen öisin.(... ja muita kirjoja erään toisen ihmisen kanssa.)
Ensimainitun hotkaisin siltä istumalta (tai oik. luen vain unensaamiseksi romaaneja, mutta luin sen suurella intohimolla ja ihastuneena). Toinen on vähän vähemmän mukaansatempaava, mutta pidän siitäkin kovasti.
Noiden kahden kirjan pohjana on toisaalta päiväkirja/matkakirja, ja toisaalta kattavan tiedonkeruun/tiedonkeruumatkojen muistiinpanot.
Ensimmäisessä kuvataan Kiotoa ja Kankimäen matkaa (tai matkoja) Kiotoon, ja Heian-kauden hovinaisen Sei Shonagonin elämää, sitä vähää, mitä siitä tiedetään, ja kirjan kirjoittamisprosessia, ja muita matkoja, jotka liittyvät kirjoittamiseen.
Toisessa kuvataan useita inspiroivia naisia, joiden perässä Kankimäki matkustaa Afrikassa, Japanissa, Italiassa (mm. Firenzessä, jota rakastan) jne., keräten aineistoa ja kirjoittaen päiväkirjaa. Kirja on nyt käännetty ainakin 11:lle kielelle, joten oletan, että tämä on arvostetumpi kuin tuo ensinmainittu, josta itse pidin vielä enemmän. (Mutta pitäminen taitaa liittyyä siihen, että olen niin tavattoman kiinnostunut japanilaisesta estetiikasta.) Ensinmainittu on nyt käännetty ainakin neljälle kielelle, joista yksi on japani (!).
https://www.miakankimaki.com/books
Miia Kankimäki (https://fi.wikipedia.org/wiki/Mia_Kankim%C3%A4ki) (Wikipedia)
Kankimäki on kirjoittanut muitakin kirjoja. Hän on opiskellut kirjallisuustiedettä (ja vertailevaa kirjallisuustiedettä) yliopistossa.
Hän kuvaa kirjoittamisprosessia melko tuskaiseksi prosessiksi, jossa joutuu eristäytymään muista ihmisistä pitkäksi aikaa. Ehkä siinä joutuu sitten olemaan ikävä ihminen ystäviään kohtaan, kun joutuu eristäytymään niin tarkoin. Tosin tämä matkustelu + tiedonkeruu + kirjailijan ammatti on hänen unelmansa, olen ollut ymmärtävinäni. Hän irtisanoutui noin 40-vuotiaana töistä kirjankustantamossa heittäytyen kirjailijaksi.
Luulisin, että Normalle voisi olla antoisaa tutustua noihin kahteen kirjaan.
Itseäni Kankimäen kirjoissa viehättää moni asia, ja varsinkin se, että saan niistä tietoakin. Oma tylsä elämäni (varsinkin tämä kahden vuoden koronaeristys) ei antaisi aineksia edes päiväkirjan pitoon, saatikka romaanin kirjoittamiseen. Ei tosin ole kirjan kirjoittaminen kylläkään suurin haaveeni.
Kankimäki haki ja sai apurahoja kirjaprojektille( tai -projekteille?). Ihan vinkkinä. Sitäkin kuvataan tuossa ensimmäisessä kirjassa.
Kyllähän kaikenlaisella kirjallisuudella arvonsa on, ja faninsa. Jos kuulostin tuolla taaempana siltä että en pidä historiikkeja oikein minään, niin oikeasti on kyse omasta maustani että itse tykkään siitä että kirjoittaja luo jotain itse päässään. Mutta voi olla että fantasiasta ja SciFistä on tullut jo sellainen runsaudenpula, etten vaan jaksa niitä enää. Lapsena luin SciFin klassikkoja kyllä.
Matkakertomuksen, sukukronikan tms. voi varmasti kirjoittaa myös niin että se viihdyttäisi vaikke tunne koko sukua, tai ei viitsi matkustella.
Kirjallisuus jota olen eniten kuluttanut 1990-luvulta lähtien ei ole erityisen luovasti kirjoitettua. Olen nimittäin pääasiassa lukenut ns. controversial history -teoksia. Koska luen englanniksi kirjoitettuja alkuperäisteoksia, en ole jaksanut alkaa pähkäilemään mikä olisi hyvä nimike suomeksi näille. "Vaihtoehtohistoria" kuulostaa pöljältä.
Muutamia virallisen tieteen raameihin asettuvaa opusta on satunnaisesti mahtunut sekaan. Mutta kertomakirjallisuus on jäänyt vähemmälle.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 16, 2021, 22:24:07
Muutamia virallisen tieteen raameihin asettuvaa opusta on satunnaisesti mahtunut sekaan. Mutta kertomakirjallisuus on jäänyt vähemmälle.
Itselläni myös vähän vaiheittaista. Joskus tulee luettua historiaa, tiedekirjallisuutta tms. Joskus tulee vaihe, että pitää lukea kertomakirjallisuutta. Pään oloista riippuen.
Katselin Neloselta dokumentin Sivupersoonani ja minä. Neljä naista kuvaili elämäänsä näiden sivupersoonien kanssa kimpassa. Yhdellä naisella oli muistaakseni 400 sivupersoonaa oman kertomansa mukaan, ja hänen naispuolisella kumppanillaan 40. Yhden naisen sivupersoonien määrää en muista varmuudella, olisiko ollut 16? Lisäksi ohjelmassa oli toinenkin naispari jonka toinen osapuoli oli tavallinen nainen, ja hänen kumppanillaan oli sitten nämä sivupersoonat.
Jokaisella näistä naisista taisi olla paljon lapsisivupersoonia. Lieneekö johtunut siitä että "ydinpersoonat" olivat kokeneet persoonallisuuden hajottaman trauman nimenomaan lapsuusiässä. Yhdenkään traumaa ei ohjelmassa kerrottu, mutta tietenkin oletuksena helposti on että kyseessä lienee ollut seksuaalinen hyväksikäyttö. Koska kolme ohjelman neljästä naisesta oli suhteessa naisen kanssa (ja siis kaksi noista kolmesta keskenään), kyökkipsykologina on kiusaus todeta että sitä ollaan sitten saatu miehistä niin ruma kuva jo lapsena, että kiinnostus on jatkossa kohdistunut naisiin (naiseen). Minä kun en oikein jaksa uskoa että lesbous sinällään altistaa sivupersoonien kehittämiselle, mutta voin kuvitella että toisinpäin saattaisi käydä, jos mies on uhka.
Tästä ei nyt sitten kannata riemastua negatiivisessa mielessä, tottakai lesboutta on olemassa myös ilman mitään persoonan hajoamista. Born that way ja silleen.
Sitten on tietenkin se seikka että osa sivupersoonista on miespuolisia. Yhden naisen miespuolinen sivupersoona kuulema ei ole suhteessa naisen vaimoon, vaikka flirttaileekin tämän kanssa.
Naisille saattoi käydä niin että yksi persoona aloitti jonkun homman, mutta sitten toisen persoonan pitikin jatkaa. Toinen persoona ei välttämättä tiennyt mistä on kyse, koska ei omannut niitä muistikuvia mitä aiemmin aktiivisena olleella persoonalla oli ollut. Naispari joista kummallakin oli sivupersoonia sanoi että he olivat kerran päivän syömättä, koska yksikään sivupersoonista jotka olivat aktiivisena, ei osannut laittaa ruokaa.
Itselläni on niin vahva tahto olla yhtenä ainoana ihmisenä, että jos minä alkaisin kokemaan muistikatkoja ja joku kertoisi että olen niinä aikoina ollut joku muu, varmaankin lopettaisin elämäni. Kokisin että minulta on varastettu jotain ja rajojani on loukattu. ::) Ohjelman naiset kuitenkin osasivat olla lunkeja asian kanssa. Heillä toki onkin ollut aikaa sopeutua lapsesta asti. Että ehkä se silloin on eri asia.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - joulukuu 28, 2021, 20:39:57
Katselin Neloselta dokumentin Sivupersoonani ja minä. Neljä naista kuvaili elämäänsä näiden sivupersoonien kanssa kimpassa. Yhdellä naisella oli muistaakseni 400 sivupersoonaa oman kertomansa mukaan, ja hänen naispuolisella kumppanillaan 40. Yhden naisen sivupersoonien määrää en muista varmuudella, olisiko ollut 16? Lisäksi ohjelmassa oli toinenkin naispari jonka toinen osapuoli oli tavallinen nainen, ja hänen kumppanillaan oli sitten nämä sivupersoonat.
Jokaisella näistä naisista taisi olla paljon lapsisivupersoonia. Lieneekö johtunut siitä että "ydinpersoonat" olivat kokeneet persoonallisuuden hajottaman trauman nimenomaan lapsuusiässä. Yhdenkään traumaa ei ohjelmassa kerrottu, mutta tietenkin oletuksena helposti on että kyseessä lienee ollut seksuaalinen hyväksikäyttö. Koska kolme ohjelman neljästä naisesta oli suhteessa naisen kanssa (ja siis kaksi noista kolmesta keskenään), kyökkipsykologina on kiusaus todeta että sitä ollaan sitten saatu miehistä niin ruma kuva jo lapsena, että kiinnostus on jatkossa kohdistunut naisiin (naiseen). Minä kun en oikein jaksa uskoa että lesbous sinällään altistaa sivupersoonien kehittämiselle, mutta voin kuvitella että toisinpäin saattaisi käydä, jos mies on uhka.
Tästä ei nyt sitten kannata riemastua negatiivisessa mielessä, tottakai lesboutta on olemassa myös ilman mitään persoonan hajoamista. Born that way ja silleen.
Sitten on tietenkin se seikka että osa sivupersoonista on miespuolisia. Yhden naisen miespuolinen sivupersoona kuulema ei ole suhteessa naisen vaimoon, vaikka flirttaileekin tämän kanssa.
Naisille saattoi käydä niin että yksi persoona aloitti jonkun homman, mutta sitten toisen persoonan pitikin jatkaa. Toinen persoona ei välttämättä tiennyt mistä on kyse, koska ei omannut niitä muistikuvia mitä aiemmin aktiivisena olleella persoonalla oli ollut. Naispari joista kummallakin oli sivupersoonia sanoi että he olivat kerran päivän syömättä, koska yksikään sivupersoonista jotka olivat aktiivisena, ei osannut laittaa ruokaa.
Itselläni on niin vahva tahto olla yhtenä ainoana ihmisenä, että jos minä alkaisin kokemaan muistikatkoja ja joku kertoisi että olen niinä aikoina ollut joku muu, varmaankin lopettaisin elämäni. Kokisin että minulta on varastettu jotain ja rajojani on loukattu. ::) Ohjelman naiset kuitenkin osasivat olla lunkeja asian kanssa. Heillä toki onkin ollut aikaa sopeutua lapsesta asti. Että ehkä se silloin on eri asia.
Vähän kuulostaa noista tv-sarjoista. "Kova Laki, Erikoisosasto" kertoo noista aika huimapäisistä tarinoista, joissa tytölle syntyy skitrofreniaa, kun joka mies on hyväksikäyttäjä, tms. raiskaaja.
Sosiaalipornoahan nuo jutut yleensä ovat, eivät todellisia.
Tasokas tv-sarja toki, yleisesti ottaen.
Lainaus käyttäjältä: Kopek - lokakuu 27, 2020, 11:48:55Ehdottomasti naisen vastaanotolle, olipa kyse henkisistä tai fyysisistä vaivoista. Koen naiset äidillisinä hahmoina, joille voi uskoutua, ja miehet pelottavina ja uhkaavina ja torjuvina tyyppeinä, joille ei ainakaan haluaisi puhua mitään henkilökohtaista.
Kun on todella vaikeata tai kuolema häämöttää, on terapeutilla väliä.
Psykologian professori Kirsti Lagerspetz
LainaaErityiskiitoksen hän kuitenkin osoittaa psykoterapialle, joka ratkaisevasti auttoi häntä sairaudessaan. Lagerspetz sanoo, että hän terapeuttia valitessaan tiesi heti automaattisesti, kenen kanssa halusi keskustella: "En halunnut nuorta neroa, joka hallitsisi uudet menetelmät ja keksisi hienoja selityksiä, vaan viisaan ja kokeneen terapeutin, jonka tiesin ymmärtävän elämän ja kuoleman kysymyksiä."
https://www.duodecimlehti.fi/duo92623
Tästä voidaan vedellä sellainen johtopäätös, että loppuviimeksi tarvitaan viisasta ja kokenutta ammattihenkilöä auttamaan, henkisissä tuskissa. Köyhimmillä olisi syytä olla sitä varten ainakin yksi todellinen ystävä ja ymmärtäjä.
Kuka sitten auttaa näitä luonnostaan terapeuttisia, hoitavia ihmisiä, heidän omissa ongelmissaan. Olen ollut huomaavinani, että empaattisia henkilöitä kuormitetaan aivan liikaa ja heidät unohdetaan kun "tilanne" on ohi.
Parasta olisi jos ihminen terapoisi itseään koko elämänsä ajan, keskustelemalla miesten, naisten, lasten ja nuorten sekä vanhuksien kanssa mahdollisimman monipuolisesti kaikista asioista. Silloin on luultavasti vaikeissakin tilanteissa valmiimpi keskustelemaan ja ottamaan vastaan väistämättömän.