Tämä aihe on kiinnostanut ja kiehtonut pitkään ja perusteellisesti, koska välillä tuntuu että koko persoonallisuuteni on täysin sen mädättämä. Tässähän siis käsittääkseni on kyse siitä että kokee olevansa "oikeasti huono ihminen". Lähinnä kai niissä asioissa joita pitää itselleen erityisen merkityksellisinä ja tärkeinä.
Minulle eittämättä tärkein asia on kirjoittaminen. Sen koommin kun 7-vuotiaana opin kirjoittamaan ei liene sellaista päivää juuri nähtykään etten jonnekin jotain rustaisi. Mielikuvituksesta ammennetut sepitelmät eivät ehkä olekaan ihan niin vahva osa tätä toimintaani kuin olin aikoinaan toivonut, mutta jos minusta jonkin sortin kirjoittaja tuleman piti, niin toteutunuthan se on, vaikka kirjahyllystä ei löydykään kirjoja joissa komeilisi nimeni. (Ainakaan vielä, on ikuinen projekti että printtaan itse kirjoittamani romaanin ja valmistan sille kannet, joten onpahan piru vie edes yksi kappale kokonaan itsetehtyä kirjaa...!)
Loputon naputtaminen on tehnyt sen että vaikka minulla ei mitään erityisempiä meriittejä olekaan esittää, niin suhtaudun lähinnä huvittuneesti jos joku tulee vittuilemaan että olen huono kirjoittaja. Yksi tyyppi yritti tätä joitakin vuosia sitten nettideittiympyröissä, ja metsään meni. Parin vuoden ajan minua on kuitenkin ärsyttänyt se että fibromyalgiaa sotkee aivojani, ja sen mitä se ei sotke, sotkevat siihen käyttämäni lääkkeet. Jälkikäteen huomaan mitä merkillisimpiä kirjoitus- ja ajatusvirheitä tekstissäni. Että eipä siitä huolesta täysin eroon pääse että olenkin paska kirjoittaja. Tänks, perimä!
Kaikessa muussa sitten tuleekin lähinnä noloa oloa jos joku olettaa minusta enemmän kuin mielestäni itselläni on mitään asiaa uskoa itse. Jos tulee puhetta uimisesta, korostan että uin hitaasti ja opin uimaankin vasta parikymppisenä. En uskalla laittaa päätä vedenalle, olenhan kuitenkin lapsena ollut kertaalleen hukkuakin. Ja aikuisenakin oli yksi pelottava tilanne kerran. Krav Maga, jos mikä, on alusta asti ollut minulle kaksiteräinen miekka. Toisaalta nautin siitä todella paljon, mutta kokoajan on pelko että olen ihan paska. Tiedän että sairauksieni vuoksi en voi itseltäni kovin kummoista odottaa, ja painaahan tässä varmasti jo ikäkin. Muiltakin kuullut juttua että keski-iässä sitä ei vaan enää ole semmoisessa kondiksessa kuin oli nuorempana. Minähän oikeastaan en kauhean paljoa liikkunut ennen vuotta 2010, joten nuoruuden kovakuntoisuus jäi kokonaan kokematta.
On ollut hämmentävää että olen kuitenkin toisinaan silti voinut neuvoa "perässä tulevia". Minä joka "en osaa mitään ja olen muutenkin idiootti". Pelkään myös pahoin että koska olen suunnattoman epävarma kehollisissa koitoksissa, ikäänkuin ohjelmoin muut odottamaan minulta paskaa tulosta, ja vaikkei sellaista tulisikaan, uskomaan että paska se nyt oli kumminkin, koska olen jankuttanut ihmisille suut silmät täyteen miten paska olenkaan.
Tässäkään en tosin kyllä mikään harvinaisuus ole, koska kuulemani mukaan sporttiväki saattaa olla itseään kohtaan hyvinkin vaativaa. Jos ei tule vähintään täydellistä tulosta, niin ei tullut mitään tulosta ja siinä on sitten lopetus mielessä. Itsensä tai lajin.
On paljon puhuttu varsinkin miesten taholla (netissä) että lapselle ei saa antaa väärää kuvaa että kersa on mukamas joku puolinero tai erinomaisen etevä, vaikkei ole. Kyllähän siinä katkerasti pettyykin varmaan jos on koko alkuelämänsä saanut kuulla että on erinomainen ja ihmeellinen, ja sitten jossain koitoksessa tai elämäntilanteessa osoittautuu että eipäs olekaan. Joutuu huomaamaan että on jopa huono. Taikka vaikka vaan tavis. Minulta ylenmääräisesti kehutuksi tulemisen kokemukset puuttuvat täysin, kun äidinmaidon vastikkeessa on saanut jo imeä itseensä sen että paskojahan tässä ollaan. Suhteellisuudentajun kehittäminen on ikuisesti työn alla. Kun tajuaisi edes sen että ei sillä välttämättä ole niin järin merkitystä meneekö kaikki aina erinomaisesti. Pientä "kunhan hänessä on" -mentaliteettiakin voisi joskus olla.
Jossakin osui silmiini, että huijarisyndrooma olisi nyt erityisesti pinnalla koska ihmiset ovat paljon etätöissä. Yksin kun touhuaa eikä saa suoranaista fyysistä palautetta, se saa sitten helpommin epäilemään itseä.
Suomalaisessa kulttuurissa kun ei välttämättä saa mitään kehuja tai fanfaareja, mutta kyllähän työkavereiden ilmeistä ja eleistä sitten näkee hyväksynnän ja kunnioituksen.
Ei kai Normalla ole nyt liikaa vapaa-aikaa omassa päässään? Tiedän tunteen.
Lainaus käyttäjältä: Toope - maaliskuu 10, 2021, 21:56:57
Ei kai Normalla ole nyt liikaa vapaa-aikaa omassa päässään? Tiedän tunteen.
Olen ollut tällainen jo vuosia. Odotan vain että koska käy ilmi että olen IHAN paska.
Norma ei todellakaan ole pöljä, mutta vähän samaa tautia kuin minullakin. Päässä on vähän turhaa tavaraa...
En itse osaa aina ilmaista hyvin ajatuksiani, ehkä teen niistä vähän aggressiivisia ja joskus jopa vihamielisiä.
Norman pää on kyllä kiinnostava, kun näen jotain samaa purkautumatonta ajatusmallia, kuin omassa päässäni.
Ajatukset ovat siellä, mutta miten ladata niitä ilman, että päässä pärähtää.
Heh. ;D
Olen tässä ihan lähiaikoina huomannut että kirjoitan joidenkin mielestä liikaa. Minut on haukuttu jo kahdessa paikassa runsaasta tuotannostani. Pitäisi kuulema tehdä jotain muuta. Tämä ärsyttää, koska itselleni kirjoittaminen on henki ja elämä, ja joillekin se on sitten jotain turhaa puuhastelua. Puhuinkin suuni kutakuinkin puhtaaksi kummallakin taholla, mutta nykyään teen sen vähän suppeammin kuin ennen.
Pirunko takia pitää juttujani edes lukea, jos ne ärsyttävät...
Sittenhän sitä voisi märehtiä vaikka sitäkin että onko mikään "oikea" kirjoittaja jos vain lörpöttelee itsestään. Mutta ei kai sitä kukaan ole päättänyt mistä saa kirjoittaa. Vaikkei minusta kirjailijaa koskaan tulisikaan, niin kirjoittajaksi kyllä itseni määrittelen silti.
Ajatus ettei ole tarpeeksi hyvä ja riittävä voinee varmaan kytkeytyä persoonallisuushäiriöön nimeltä vaativa.
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/1e7e32a1-a262-4394-bba6-2e54e9d50e4b
Eipä tuolla sitä sen kummemmin avattu. Mutta minulle on jokusenkin kerran, kun juttujani on luettu, taidettu jo sanoa että vaadin itseltäni liikaa. Ehkäpä. En osaa aina mieltää vaativuuttani itse itseeni kohdistamaksi, vaan tulee mieleen se kun joku muu on tavalla tai toisella alleviivannut huonouttani. Tai on ollut tilanteita joissa ei olisi millään helkkarin ilveellä voinut tehdä "oikein", koska toinen osapuoli tai osapuolet aiheutti sen että mikään ei hänelle kelpaisi kuitenkaan.
Tätä täytyy pähkäillä vielä enemmänkin jossain vaiheessa, mutta nyt ei ehdi (eikä kyllä jaksakaan).
Ainakin olet hyvässä seurassa, Einsteinin, yritysjohtajien, useiden amerikkalaisten presidenttien:
https://sv.wikipedia.org/wiki/Bluffsyndromet
Albert Einstein kan ha lidit av syndromet mot slutet av sitt liv: en månad innan sin död lär han ha berättat för en vän att "den överdrivna aktningen mitt livsverk hålls får mig att känna mig obekväm. Jag känner mig tvungen att tänka på mig själv som en ofrivillig svindlare."[15]
I en undersökning sade sig 40 % av chefer ha uppnått sina mål genom tur och tillfälligheter.[2] Flera amerikanska presidenter har också uttryckt att de hoppas att ingen ska upptäcka att de är bluffar.[10]
Netistä löytyy persoonallisuushäiriöille ihan kunnon määritelmät, joskin lyhyehköt. Niillä voi joutoaikana piristää itseään. Esimerkkinä vaativa persoonallisuus:
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F605.aspx
Sivustolta löytää myös paljon muita ihania luonteenkuvauksia. Varaa on valita, vaikka ihan ensimmäiset ei omalla kohdalla natsaisi.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 17, 2022, 09:40:23
Ajatus ettei ole tarpeeksi hyvä ja riittävä voinee varmaan kytkeytyä persoonallisuushäiriöön nimeltä vaativa.
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/1e7e32a1-a262-4394-bba6-2e54e9d50e4b
Vähän voi kytkeytyä. Huijarisyndrooma ei kuitenkaan ole mikään persoonallisuushäiriö tai persoonallisuuden piirre, eikä edes mikään kunnon syndroomakaan, eikä sille ole diagnoosiluokitusta. Se on epävirallinen termi, vaikka ilmiönä olisikin todellinen.
Olennaista on, että huijarisyndroomassa henkilö
- on saavuttanut menestystä jollain alalla
- henkilöä kalvaa tunne, ettei hän ole/olisi ansainnut menestystään, vaan on jonkinlainen feikki ja huijari, joka vaan odottaa paljastumistaan.
Jaa, jos täytyy aktuaalisesti menestynyt olla, niin ei sitten... Aloitusta ammoin laatiessa olin olettanut että pienempikin mittakaava käy.
Ehkei sitä menestymisen mittakaavaa kai varsinaisesti ole missään määritelty? Vaikka alunperin kai huijarisyndroomalla on tarkoitettu yhteiskunnan/yritysmaailman/yhteisön yms. huipulle kavunneita henkilöitä, luulisin. Ehkä olennaisimpaa on se, että on menestynyt nimenomaan muiden ihmisten silmissä, ja pelkää, ettei ansaitse menestymistään, ja siksi pelkää paljastumistaan. Voihan se olla vaikka kaveripiirissä tai perheessä se menestyminen, en tiedä.
Vaativan persoonallisuuden piirteisiin huijarisyndrooma voisi liittyä siten, että vaativapiirteinen henkilö on vaativa etupäässä itseään kohtaan, ja vaatii esim. täydellisiä suorituksia, tai yhä enemmän suorituksia tjst.. Eli jonkinlaista täydellisyyden tavoittelua. Jos sitten tietää, ettei ole antanut kaikkeaan, 100% ja yli, ja kuitenkin on siitä huolimatta menestynyt, ehkä siitä tulee feikki ja huijarin olo?
Ainahan sitä sanotaan, että poliitikoissa, talousjohtajissa tai yhteiskunnan vaikuttajissa olisi enemmän psykohäiriöisiä (narsisti, psykopaatti tms.) kaltaisia. Ehkä on totta, mutta ei se yleistyksenä toki toimi, vain keskimääräisesti enemmän, ehkä. :-\
Minulla on kokemuksia tuollaisista ihmisistä, kuten varmaan tarkemmin ajatellen useimmilla muillakin. Manipulointi, ystävyyden esittäminen, hurmaavuus, joita käytetään saavutettaakseen vaikutusta. Sen huomaa usein jälkeenpäin. Onneksi en aikoinaan rahaa sijoittanut...
Kamppailulajien parista tiedän ihmisen joka on haalinut palkintopystejä. Silti haastattelussa hän sanoi että treeneissä ollut tunne että hän pilaa parinsa treenit, kun on niin paska. Jotkut ihmiset tosiaan eivät millään usko itsestään hyvää. Ei auta edes ne todisteetkaan että on onnistuttu, tässä tapauksessa siis palkinnot.
Lainaus käyttäjältä: kertsi - toukokuu 17, 2022, 16:18:39
Ehkei sitä menestymisen mittakaavaa kai varsinaisesti ole missään määritelty? Vaikka alunperin kai huijarisyndroomalla on tarkoitettu yhteiskunnan/yritysmaailman/yhteisön yms. huipulle kavunneita henkilöitä, luulisin. Ehkä olennaisimpaa on se, että on menestynyt nimenomaan muiden ihmisten silmissä, ja pelkää, ettei ansaitse menestymistään, ja siksi pelkää paljastumistaan. Voihan se olla vaikka kaveripiirissä tai perheessä se menestyminen, en tiedä.
Vaativan persoonallisuuden piirteisiin huijarisyndrooma voisi liittyä siten, että vaativapiirteinen henkilö on vaativa etupäässä itseään kohtaan, ja vaatii esim. täydellisiä suorituksia, tai yhä enemmän suorituksia tjst.. Eli jonkinlaista täydellisyyden tavoittelua. Jos sitten tietää, ettei ole antanut kaikkeaan, 100% ja yli, ja kuitenkin on siitä huolimatta menestynyt, ehkä siitä tulee feikki ja huijarin olo?
Hesarissa tänään vaativasta persoonallisuushäiriöstä, joka tosiaankin näköjään voi liittyä huijarisyndroomaankin (boldaukseni):
Kun mikään ei riitä (https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000008773067.html) (HS)
Elämä vaativan persoonallisuushäiriön kanssa on vaatinut Saana Vallilta kalliit oppirahat. Vaativuus näkyy Vallin mukaan myös toipumisessa: miksi en voi jo paremmin?LainaaSAANA VALLI on terapiassa ja psykologin avulla opetellut armollisuutta itseään kohtaan. Se tarkoittaa, ettei nollasta tarvitse hypätä treenaamaan viittä kertaa viikossa ja hyvä arvosana on hyvä.
Tai jos saa kiitettävän, ei ehkä ole syytä epäillä opettajaa epäpäteväksi, niin kuin Vallilla kouluvuosina oli tapana ajatella. Ylioppilaskirjoituksissakin Valli oli varma epäonnistumisestaan, vaikka paperit veivät hänet suoraan Helsingin yliopistoon ja teologiseen tiedekuntaan.
"Vähättelen saavutuksiani ja tunnen itseni huijariksi. Nyt kuitenkin ymmärrän järjen avulla paremmin ne tilanteet, joissa vaativuus menee yli ja osaan rauhoittaa itseäni, vaikka tunne epäonnistumisesta onkin edelleen yhtä voimakas.", Valli kertoo.
"Myös rentoutumisharjoitukset ja mindfulness tuovat väljyyttä ja rentoutta omaan ajatteluun."
Hyviäkin puolia on vaativassa persoonallisuudessa:
LainaaERIKOISPSYKOLOGI ja kouluttajapsykoterapeutti Jan-Henry Stenberg käyttää vaativan persoonallisuushäiriön kuvailuun ajatusta janasta.
"Kaikilla ihmisillä on jonkun tyyppinen persoonallisuus. Kyse on eräänlaisesta janasta, jonka toisessa päässä on optimaalisesti toimintakykyinen ihminen ja toisessa persoonallisuushäiriö."
Stenbergin mukaan persoonallisuuden tyyli on kohtalaisen pysyvä. Jos se on vaativa, mutta optimaalinen, se näkyy esimerkiksi omistautuneena ja määrätietoisena työntekona, organisointitaitoina ja harkitsevaisuutena.
"Tällaisella ihmisellä on usein vahvat arvo- ja moraalinäkemykset ja halu tehdä oikein. Hän yleensä keskittyy olennaiseen ilman turhia emotionaalisia ponnisteluja, on huolellinen ja säästäväinen."
... ja huonojakin:
LainaaEntä milloin mennään vaativan persoonallisuushäiriön puolelle?
Stenbergin mukaan silloin, kun omistautuminen työlle ja tuottavuudelle syrjäyttää ystävät ja perheen, eikä vapaa-aikaa käytännössä ole. Usein silloin katoaa myös kyky nauttia, olla antelias, elää hetkessä ja tavoittaa oleellinen.
"Ylivaativalle ihmiselle voi olla vaikea tehdä ratkaisuja. Hän vaatii joustamattomalla ja pikkutarkalla tavalla täydellistä jälkeä. Sen takia hän vitkuttelee ja siirtää aloittamista, koska pelko lopputuloksesta lamaannuttaa."
Muistan miten lapsena kumitin kaiken kirjoittamani aapisestani pois ja kirjoitin uusiksi, koska olin mielestäni kirjoittanut huonosti. (Tottakai olin, kun vasta opettelin kirjoittamaan.) Omia saavutuksiani olen tietysti aina epäillyt (silloinkin kun koen onnistuneeni, tulee helposti jonkin ajan päästä fiilis että "eihän tämä kuitenkaan ole oikein mitään"), toisaalta olen päätynyt kimppaan ihmisten kanssa joille ei riitä niin yhtikäs mikään.
Olen maininnut silloin tällöin miten äitini heitti kaikki aikaansaannokseni menemään, olivat sitten koulussa tai kotona näperreltyjä. Kyllähän tuosta voisi alitajuntaan jäädä semmoinen trendi muhimaan että ilmeisesti ei ole mikään ollut tarpeeksi mahtavaa, kun on pitänyt hävittää. Isäni puolestaan oli, kuulema, sanonut pikkusisaruksestani tämän ollessa jotain öpaut 2 v, että "ei sitten tuostakaan mitään tullut".
Masentunut äitini ja juopotteleva, autistispiirteinen isäni, loivat olosuhteet missä ei kehuttu, ei kannustettu. Tuntuu toisinaan vähän hassulta että nykyään motkotetaan siitä että kehutaan tyhjästä, kun itse ei ole kokenut edes aiheesta kehumista. Tai olenpas, kun olin aikuinen, äiti kehui kuinka minun kanssani oli ollut helppoa, kun olin kiltti lapsi.
Varmaankin olin kiltti myös yläasteella kun mietiskelin itsemurhaa. ::)
^
Varmaan tuntui pahalta, kun heitettiin omia töitä pois lupaa kysymättä. Eräänlaista väkivaltaa sekin.
On olemassa jokin (psykologinen tai pseudopsykologinen?) teoria, nimeltään toistamispakko. Sen mukaan jos ihminen kokee traumoja lapsuudessa hän usein aikuisena pyrkii yhä uudestaan ja uudestaan luomaan samankaltaisen tilanteen. Asiaa selitetään siten, että lapsena jäi se kyseinen kehitystehtävä kesken tai asia jäi oppimatta, ja siksi ihminen pyrkii luomaan tilanteen, jossa olisi mahdollista onnistua. Juopon vanhemman lapsi haksahtaa herkästi juoppoihin kummpaneihin esimerkiksi. En kyllä tiedä minkälaisesta kehitystehtävästä silloin olisi kyse. Ehkä omien rajojen tajuamisen/hahmottamisen ja puolustamisen tehtävästä (vrt. rajaton persoonallisuus)? Tai oman turvallisuuden suojaamisen tehtävä (juopon kumppanin hylkääminen ja sillä lailla pelastuminen hunoista kotioloista)?
Muutamia vaativia persoonallisuuspiirteitä on kaiketi minullakin, vaikka ei olekaan varsinaista persoonallisuushäiriötä. Perfektionismia ainakin on - joissain asioissa, ja toisissa asioissa elän kuin Ellun kana. Ja sellaista, että töissä pyrin tekemään kaiken mahdollisimman hyvin (se riittävän hyvä ei kelvannut itselle). Mistä sitten seurasi uupuminen, kun se työn hyvä laatu piti sitten repiä omasta vapaa-ajasta - työajan puitteissa eli ainaisissa kireissä aikatauluissa pystyi tekemään vain semmoista vähän sinne päin, juosten kustua jälkeä.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 26, 2022, 11:56:38
Masentunut äitini ja juopotteleva, autistispiirteinen isäni, loivat olosuhteet missä ei kehuttu, ei kannustettu.
Tällaisesta voi olla eri ihmisten kohdalla erilaisia seurauksia. Yksi ihminen voi tavoitella täydellisyyttä, ja toinen voi tehdä asiat hutiloiden, koska mistään ei kuitenkaan saa kiitosta ja kehuja.
Isoäidiltäni ja joskus äidiltänikin sain positiivista palautetta, mutta isästäni on jäänyt mieleeni lähinnä se, että hän moitti minua. Arvomaailmamme olivat käänteiset. Mitä parempi olin, sitä huonompi olin.
Kaiken tuon seurauksena luonteessani on sekoitus hutilointia ja perfektionismia. Hutiloin niissä asioissa, joita isäni olisi arvostanut, ja pyrin täydellisyyteen niissä asioissa, joita äitini ja isoäitini olisivat arvostaneet.
Ehkä joissakin asioissa pyrin lopputulokseen, joka olisi ylittänyt isäni kriteerit - jotka eivät olleet monissa teknisissä asioissa edes yhtä korkeat kuin minun kriteerini. Nimenomaan tekniikkaan ja rakentamiseen ja muuhun tällaiseen liittyvissä asioissa tavoitetasoni on korkea. En hyväksy vääntynyttä naulaa edes paikoissa, jotka jäävät piiloon rakenteisiin.
Isäni moitteet eivät kohdistuneet niinkään tekoihini vaan minuun henkilönä. Kun tein jotain sopimatonta, "toteutin itseäni". Tähän sisältyi ajatus, että olen sisimmältäni kelvoton ja paha. Jos en toteuta itseäni vaan isääni, toimin oikein.
Isäni ideaalikuva lapsesta oli henkilö, jolla ei ole omaa tahtoa. "Haluan" oli sana, jota isäni inhosi. Jos häneltä toivoi jotakin, asia piti esittää kierrellen. "Haluan tuollaisen" olisi ollut huono tapa esittää toive. Ehkä isäni inhosi lapsuudenaikaista itseään, joka oli halunnut ja saanut melkein mitä tahansa, mitä hänen vanhempansa pystyivät hänelle antamaan.
"Itsekäs" tarkoitti isäni sanavarastossa lasta, jolla on omia toiveita ja näkemyksiä. Itsekkyys oli ominaisuus, jota isäni ei ilmeisesti pystynyt kuvittelemaan omalle kohdalleen. Epätoivoinen yritykseni pelastaa edes jotain suvun omaisuudesta, oli isäni mielestä "itsekäs päiväuni". Minulla oli täysin erilainen näkemys siitä, mitä itsekkyys tarkoitti, ja keneen se suvun piirissä oli henkilöitynyt.
Persoonaani kohdistuvan jatkuvan moittimisen kohteena oleminen teki minusta yliherkän kritiikille.
Isäni moitteita vastaan ei voinut puolustautua. Mielipaha oli nieltävä kaikessa hiljaisuudessa. Tästä seurasi se, että kun joudun nykyisin arvostelun kohteeksi, vanhat peitellyt tunteet aktivoituvat tuhatkertaisina ja reagoin kritiikkiin aivan kohtuuttomalla voimalla - ellen onnistu suurin ponnistuksin hillitsemään itseäni.
Pahinta oli se, että isäni oli monissa asioissa väärässä ja olisi itse ansainnut arvostelua. Hän oli kuitenkin luonut ympärilleen mielikuvitustodellisuuden ja mielipidediktatuurin, jonka sisällä ei ollut lupa esittää poikkeavia näkökantoja. Äitini myönsi minulle, että isä oli joissakin asioissa väärässä, mutta hänen kanssaan piti olla samaa mieltä, että rauha säilyy. Minä en aina saanut hillittyä itseäni vaan väitin isälleni vastaan, mistä seurauksena oli se, että isäni raivostui ja paiskoi ovia ja käyttäytyi kuin 10-vuotias huonosti kasvatettu pilalle lellitty lapsi. Isäni sanavarastossa "keskustelu" tarkoitti sitä, että hän esittää asian, ja muut hyväksyvät sen vastaan väittämättä ja kyseenalaistamatta.
Lainaa
Tai olenpas, kun olin aikuinen, äiti kehui kuinka minun kanssani oli ollut helppoa, kun olin kiltti lapsi.
Nuorempi veljeni oli kiltti lapsi. Hän omaksui silmänpalvojan roolin ja alisti itsensä isäni tahdottomaksi robotiksi. Kun vanhempani kuolivat, veljeni pani heidän talonsa välittömästi myyntiin, otti avioeron ja teki asioita, joita hän ei olisi voinut tehdä vanhempien eläessä.
Minäkin olen joillekin asioille haistattanut pitkät, joista oli jäkätetty aikoinaan. Se pyörällä ajaminen on yksi niistä. Aikuisellakin iällä olen yhdeltä tädiltäni saanut kuulla huomautuksia siitä että "niin, sinä kun et lapsena oppinut ajamaan pyörällä". Itseasiassa opin, mutta en oppinut jarruttamaan. Sen touhun jatkaminen olisi ollut melkoisen riskialtista tuolla tavalla. Yhden kerran meninkin pyörällä alamäessä nurin (olin yksin liikkeellä). En muista mitään valtavaa kipua tms. Eli ei kai käynyt kuinkaan. Mutta saattaa olla että joku inho tuosta jäi liikkeen nopeutumista kohtaan, eli en tykkää että mennään vaan kovaa "hallitsemattomasti". - Treeneissä olenkin inhonnut ns. rullaavaa eteenpäin kaatumista (kuperkeikkoja "olan yli"), koska en pysty mitenkään hallitsemaan liikettä ja sitten vaan mennään kun on mennäkseen. Taitavat osaavat tehdä liikkeen hitaasti ja hallitusti. Minä en.
Sitä kyllä ihmettelen että miten ihminen voi tahtomattaankin päätyä tilanteisiin joissa joku kaava toistuu. Eli jos nyt meillä on tämä (yleensä) nainen joka aina päätyy suhteeseen juopon kanssa, niin niinkin voi käydä ettei hän vartavasten kaiva verta nenästään ja ala seurustelemaan baarijätkän kanssa. Vaan se mies löytyy jostain muualta, mutta sitten kumminkin on juoppo. Itselläni on tämä, mistä olen moneen kertaan netissä löpissyt, että kirjoitin kirjan 1990-luvulla ja sitten osoittautui että sen juonen kanssa yhteneviä tapahtumia on tämän jälkeen tullut vastaan elokuvissa ja tv-sarjoissa(*. Se mikä minulle oli ainutlaatuista ja omasta päästä keksittyä, onkin yhtäkkiä jonkun toisen omaisuutta, ja minä olisin vain kurja plagioija jos kirjani julkaisisin. Tämän olisin voinut välttää vain sillä että olisin tuutannut kirjan välittömästi tyrkylle sen kokoon saatuani, mutta en oikein usko että sitä olisi kukaan kustantanut. Eikä itselläni olisi ollut varaa omakustanteeseen tuolloin. Nyt ei enää viitsi semmoista edes ajatellakaan, juuri sen takia että muut ovat "raiskanneet" kirjani esittämällä otteita siitä omassa tuotannossaan. Tämän takia uskon kyllä kollektiiviseen tietoisuuteen; sieltä ammentavat useat ihmiset. Ei mahda mitään.
Tämän jälkeen en sitten olekaan oikein jaksanut enää kirjoittaa fiktiota täysin omasta päästä, kun mitäpä se hyödyttää. Kaikki on jo keksitty, tai tullaan keksimään. Lähinnä enää pelleilen valmiin materiaalin kanssa, eli teen jotain huumoripläjäyksiä, tai kirjoitan pornonovelleja, mitkä ovat kliseitä väärällään. Kirjoittamisessa täydellisyyden tavoittelu on osoittautunut mahdottomaksi, joten eipä jaksa enää oikein vaivautua. (Täydellisyyttä itselleni olisi että olisin ainoa omaa lajiani, ei suurten joukkojen suosikki, mutta jonkinlainen "kulttikirjailija" josta harvat ja valitut tykkäävät.)
*) Yksi sarja tai elokuva nyt vielä olisi ymmärrettävissä, mutta kun niitä kertyy liuta, niin sitten kyllä jo ihmettelee että miksi jokaIKINEN kirjaani keksimäni juttu pitää "viedä minulta". Se on vähän kuin saisi turpaansa kerta toisensa jälkeen. Ja nyt ekaa kertaa tulee mieleen, että ehkä aloin epäilemään että olen pilipalikirjoittaja kun "kuka tahansa" pystyy keksimään samat jutut kuin minä.
En tiedä, ehkä koko ihmiskunta on pilipalien joukko.
^
Ihminen on homo sapiens -nimisen eläinlajin edustaja, karvaton apina ja kolmas simpanssilaji, jolla on paljon yhteistä toisten saman lajin edustajien kanssa. (En muista tarkasti ja varmasti, mutta muistaakseni jopa kieliopin ajatellaan geneettisesti välittynyttä seuraavalle sukupolvelle, Chomskyn generatiivisen kieliopin teoria (itse en siihen teoriaan usko). Saa korjata.) Ihmisellä on myös rutosti samankaltaisuutta esimerkiksi muihin simpansseihin, ja kädellisiin.
Ihmiskulttuureissa esimerkikisi suomen kielialueella ja amerikkalaisen kulttuurin vaikutusalueella, jaamme paljon ideoita, uskomuksia, ja törmäämme tietoon, jonka tallennamme alitajuisesti, ja joka voi pulpahtaa yllättävissäkin paikoissa esiin, juurinkin esimerkiksi kun luulee keksineensä jonkin uniikin asian, huomaa, että ei se niin uniikki sitten olekaan. Jos ei ole tietoisesti plagioinut, ei semmoisesta kannata kovin paljon kantaa huolta, ainakaan ennen kuin on julkaissut työnsä. Jos nimittäin on läjäpäin muita teoksia, joissa samat ideat esiintyvät, niin yhtä lailla ne sitten ovat jonkinlaisia plagiaatteja. Ei niitä täysin ylivertaisia uniikkeja ja vaikutusvaltaisia ja maailmaa jollain merkityksellisellä tavalla muuttavia neroja niin usein maailmanhistoriassa synny. Ja jos itse ei ole sellainen nero, vaan on vain keskivertoa lahjakkaampi, ei siitä kannata niin raskaasti ottaa. Jos siitä kirjoittamisesta tai muusta intohimon kohteesta tykkää, ja tekeminen on mielekästä, niin eikö sekin jo itsessään ole jonkinlainen palkinto, palkitsevaa tekemistä? Etkö voisi olla armollisempi itsellesi? (Minäkin paras ehdottelemaan, kun olen joissain asioissa aika armoton itselleni.)
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 18, 2022, 09:39:26
Kamppailulajien parista tiedän ihmisen joka on haalinut palkintopystejä. Silti haastattelussa hän sanoi että treeneissä ollut tunne että hän pilaa parinsa treenit, kun on niin paska. Jotkut ihmiset tosiaan eivät millään usko itsestään hyvää. Ei auta edes ne todisteetkaan että on onnistuttu, tässä tapauksessa siis palkinnot.
Itsetuntoon liittyen ihmisillä on tapana kaivella sellaisia asioita jotka tuovat jotain tunne-elämyksiä.
Jotkut korostavat huonouttaan, mutta monet ovat myös sokeita miksi sitä tekevät. Huomionhakuisuutta varmaan nekin tavallaan- kurjimmista luojan luomista kurjin ihminen korostaa vähäisyyttään, eli itseään.
Itsensä pettäminen on yleistä, tehdään sitä sitten miten hyvänsä ja siitä ei ehkä kovin helposti pääse irrottautumaan, menneisyyshän on aina mukana..
Vaikeampaa on olla olematta mitään mieltä itsestään ja muista, kun on paljon helpompi "pettää itseään"
Palkintojen tavoittelu on jo itsessään, itsensä vakuuttelua omasta olemisestaan- se ei taida koskaan päättyä,,
Itsetunnosta on siis kysymys- itsensä tunteminen auttaa siinä, mutta tutkija ja tuntija on sama- joten vaikea pesti..
Minä korostan vikojani, puutteitani, osaamattomuuksiani jne. koska haluan ettei minua pidetä niin tyhmänä että luulen itsestäni enemmän kuin mihin yllän oikeasti. Haluan siis esiintyä älykkäänä? Ehkä.
Mikään ei niin vituta kuin se jos menen väittämään jotain mikä ei pidä paikkaansa. Siksi viljelen sanoja "muistaakseni" tai "jos oikein ymmärsin".
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 27, 2022, 14:51:49
Minä korostan vikojani, puutteitani, osaamattomuuksiani jne. koska haluan ettei minua pidetä niin tyhmänä että luulen itsestäni enemmän kuin mihin yllän oikeasti. Haluan siis esiintyä älykkäänä? Ehkä.
Mikään ei niin vituta kuin se jos menen väittämään jotain mikä ei pidä paikkaansa. Siksi viljelen sanoja "muistaakseni" tai "jos oikein ymmärsin".
Kontrollointi voi olla vaikeaa, kun itseään kontrolloi. Miksei sitten voi myös epäonnistua ja antaa hieman periksi. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, joten saahan sitä puhellakin "perättömiä" ellei paremmasta tiedä, ja korjata jälkeenpäin.
Sen vuoksi jälkiviisauskin on keksitty, menneiden juttujen paikkaukseen.
Eihän siinä mitään korvaamatonta tapahdu, jos joskus on väärässä,- miksi pitäisi tuntea epäonnistuneensa, tai tuskaa siitä, ettei aina voi olla oikeassa.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 27, 2022, 14:51:49
Minä korostan vikojani, puutteitani, osaamattomuuksiani jne. koska haluan ettei minua pidetä niin tyhmänä että luulen itsestäni enemmän kuin mihin yllän oikeasti. Haluan siis esiintyä älykkäänä? Ehkä.
Jos korostaa vikojaan ja huonouttaan siinä toivossa, että muut lohduttelevat, että "ethän sinä huono ole", ottaa riskin, että saakin vastauksen "katsohan, kun itsekin olet sen huomannut".
Jos selvästi taitava ja lahjakas ihminen on korostetun vaatimaton ja vähättelee itseään, se voidaan tulkita käänteiseksi itsensä kehumiseksi tai kiitoksen kerjäämiseksi buustattuna.
Olen yrittänyt omaksua sen kannan, että teot puhukoot puolestaan, jos ovat puhuakseen. Tähänkin sisältyy se epämukava puoli, että jos tietää pystyvänsä parempaan kuin mitä teot puhuvat, se harmittaa. Osaisin tehdä jotain, mutta.... jokin syy estää näyttämästä, että osaisin.
Olisin loistava arkkitehti, elokuvaohjaaja, kirjailija, muotoilija, taiteilija, kenraali, pääministeri... ja vaikka mikä, mutta en ole saanut tilaisuutta osoittaa kykyjäni.
Lainaa
Mikään ei niin vituta kuin se jos menen väittämään jotain mikä ei pidä paikkaansa. Siksi viljelen sanoja "muistaakseni" tai "jos oikein ymmärsin".
Tuttu tilanne.
Jossain vaiheessa minulle kyllä tuli tunne treenaamisen parissa että se alkaa kostautua että olen niin paljon arvostellut itse itseäni muiden kuullen. Uhkasi mennä jo oletusarvoksi etten osaa kumminkaan, kun sitä niin alleviivasin miten huonosti osaan ja ymmärrän. Nyt on ehkä tullut keskityttyä enemmän sairauksista länkyttämiseen. Onhan se pakko tavallaan, jos ihmetellään että miksi haukon henkeä hetken treenattuani.
Se vaan jotenkin niin aina syö ja kyrsii, kun tietää että kehon kanssa operointi on minun heikoin lenkkini, ja ei haluaisi olla se "vammainen" joukossa.
Kirjoittamisen suhteen olen ehkä sittenkin jopa vähän arroganttikin, koska tekisi mieli huomautella ihmisille millaista sekopäistä settiä heiltä tulee näppikselle. Mutta en halua alkaa kaikesta mäkättämään, koska se kumminkin kostautuisi jossain vaiheessa. Jos itselle tulisi joku pilkkuvirhe, esmes. Ja ihan takuulla tulee, koska kirjoitan ihan musta tuntuu -periaatteella ja fiilispohjalta, enkä mitään kielioppia noudattaen. (Vieläkin ihmetyttää että miten kummassa joka iikka pitää tosiaankin kirjoittaa erikseen?)
Jos kirjoitan jonkun fiktiivisen pätkän, siitä saattaa porukat tykätä, mutta itse koen että olisi voinut laittaa vieläkin paremmaksi, jos vain olisi hoksannut että miten. Toisaalta kun taannoin sain huomauksen siitä että kirjoitin taas kerran samasta aiheesta, minua alkoi ihmetyttää että mikä on että kuvataidemaalari saa sutia jotain yhtä ja samaa teemaa vaikka vuosikausia. Mutta jos kirjoittaja kirjoittaa jotain yhtä ja samaa teemaa läpi, niin sitten se onkin rasittavaa itsensä toistamista. Tuli jotenkin kateellinen olo kuvataiteen parissa puuhasteleville. Kyllähän se voisi olla näpsäkkää tuhertaa sarjatuotantona yhtä ja samaa voikukkaa vaikka sata taulua putkeen, jos sillä tienaisi ja saisi kuulla olevansa nero. Mutta jos olet kirjoittaja, sinun pitäisi kyetä uudistamaan jokaikistä seuraavaa kirjoitelmaa varten. Toki tyyli saa olla samankaltainen, mutta aihe pitää olla eri...
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 28, 2022, 18:41:31
Mutta jos kirjoittaja kirjoittaa jotain yhtä ja samaa teemaa läpi, niin sitten se onkin rasittavaa itsensä toistamista. Tuli jotenkin kateellinen olo kuvataiteen parissa puuhasteleville. Kyllähän se voisi olla näpsäkkää tuhertaa sarjatuotantona yhtä ja samaa voikukkaa vaikka sata taulua putkeen, jos sillä tienaisi ja saisi kuulla olevansa nero. Mutta jos olet kirjoittaja, sinun pitäisi kyetä uudistamaan jokaikistä seuraavaa kirjoitelmaa varten. Toki tyyli saa olla samankaltainen, mutta aihe pitää olla eri...
On aika tavallista, että kirjailijat luotaavat samoja teemoja ja aiheita useaan kertaan. Erilaisia tarinan luonnoksia lentää roskiin vaikka miten paljon, osia niistä käytetään uudelleen ja niin pois päin.
Eritoten mun mielestä on tavallista, että samoista teemoista ja aiheista on sekä erinäisiä novelleja että romaani, ehkä useampikin kuin yksi romaani.
Jokin ero saattaa tulla siitä, että kun kiertää jossain ateljeessa tai näyttelyssä, töitä on aika nopea käydä läpi ja niin voi tehdä kevyemminkin. Tekstin läpikäyminen taas vie lukijalta väistämättä aika paljon aikaa, ja tämä heijastuu ehkä sitten niihin eroihin, joista mainitset.
Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - toukokuu 28, 2022, 18:41:31
Mutta jos kirjoittaja kirjoittaa jotain yhtä ja samaa teemaa läpi, niin sitten se onkin rasittavaa itsensä toistamista. Tuli jotenkin kateellinen olo kuvataiteen parissa puuhasteleville. Kyllähän se voisi olla näpsäkkää tuhertaa sarjatuotantona yhtä ja samaa voikukkaa vaikka sata taulua putkeen, jos sillä tienaisi ja saisi kuulla olevansa nero. Mutta jos olet kirjoittaja, sinun pitäisi kyetä uudistamaan jokaikistä seuraavaa kirjoitelmaa varten. Toki tyyli saa olla samankaltainen, mutta aihe pitää olla eri...
Öö. Jos kuvataiteilija tekee sarjatuotantona täsmälleen samanlaisia töitä samasta aiheesta, ei kyllä tule nimetyksi suureksi neroksi, vaan pikemminkin toritaiteilijaksi. Plagiomista se itsensäkin plagioiminen on.
Laitetaan nyt tähän vielä konkreettinen esimerkki.
Scott F. Fitzgeraldilta julkaistiin 1920-luvulla koko joukko novelleja ja muita tarinoita lähinnä erinäisissä sanoma- ja aikakausilehdissä. Listaa (https://en.wikipedia.org/wiki/F._Scott_Fitzgerald_bibliography#1920%E2%80%931924) voi tarkastella Wikipediasta.
Vuonna 1925 ilmestyi klassikoksi muodostunut romaani Kultahattu Gatsby (The Great Gatsby). Aika moni näistä 1920-luvun tarinoista on nähtävissä eräänlaisena Gatsbyn esityönä tai lyhyenä luonnoksena samoista teemoista.
Esimerkiksi 1926 julkaistu novellikokoelma All the Sad Young Men sisältää yhdeksän Fitzgeraldin julkaistavaksi valitsemaa tarinaa. Näistä suuri osa käsittelee samoja teemoja kuin vuotta aiemmin julkaistu Gatsby.
Se on novellikokoelmaksi aika toisteinen ja laadullisestikin epätasainen, mutta se muodostuu kiinnostavaksi osin sen takia, että aiemmin oli julkaistu menetykseksi muodostunut romaani, ja nyt saattoi nähdä, minkälaisia tarinoita hän oli kirjoittanut sitä edeltävinä vuosina. Samalla kokoelma dokumentoi aika vaikeaa aikaa kirjailijan elämässä, jolloin hän kärsi talousvaikeuksista, avioliitto oli kivillä, eikä kirjallinen työkään oikein tahtonut tuottaa menestystä: esimerkiksi vuoden 1923 The Vegetable -näytelmä floppasi aika pahasti.
Ei siitä ehkä kannata suuremmin välittää, jos joku valittaa siitä, että kirjoitat samasta aiheesta.
Toisaalta voi miettiä sitä, että jos nämä kaikki Fitzgeraldin samoja teemoja käsittelevät tarinat olisi julkaistu samassa lehdessä tai jollain samalla foorumilla, ehkä hänellekin olisi valitettu, että kirjoita nyt välillä jostain muusta tai tee jotain toisenlaista.
Vielä kolmas katsontakanta voisi olla, että miettii jotain yksittäistä tarinaa, kuten vaikka Fitzgeraldin "Winter Dreams" (https://en.wikipedia.org/wiki/Winter_Dreams)-novelllia ja vertaa sitä samasta ideasta versoneeseen romaaniin The Great Gatsbyyn (https://en.wikipedia.org/wiki/The_Great_Gatsby).
Näkökulma ja kerronnallinenkin näkökulma samoihin teemoihin on aika paljon elänyt ja muuttunut, ja tietyssä mielessä nämä ovat kuitenkin myös ihan eri tarinoita.
Ei siinä mun mielestä mitään vikaa ole, jos kirjoittelet vaan samasta aiheesta tarinaa uusiksi ilman mitään sen ihmeellisempää uutta. Tarjoan tota vaan esimerkkinä, jota voi halutessaan katsella ja samalla miettiä, olisiko ja miten siihen samasta lähteestä kumpuavaan tarinaan löydettävissä jotain eri lähestymistapaa tai näkökulmaa kun sitä uudestaan tekstiksi työstää.
Kalle Päätalo kirjoitti suurin piirtein samasta aiheesta koko kirjailijauransa ajan ja toisti itseään vuosien ajan melkein joka jouluksi luomansa "tiiliskiven saamiseksi markkinoille ja teki miljoonatuloja teoksillaan.
Aika monessa pirtissä ja tuvassa komeilikin sarja Päätalon teoksia ja se oli taattu lahja papoille jouluksi.
Eli ei se itsensä toistaminen taida kauhean suuri synti olla, ainakaan taloudelliselta kannalta.
Lainaus käyttäjältä: Karikko - toukokuu 29, 2022, 11:37:40
Kalle Päätalo kirjoitti suurin piirtein samasta aiheesta koko kirjailijauransa ajan ja toisti itseään vuosien ajan melkein joka jouluksi luomansa "tiiliskiven saamiseksi markkinoille ja teki miljoonatuloja teoksillaan.
Aika monessa pirtissä ja tuvassa komeilikin sarja Päätalon teoksia ja se oli taattu lahja papoille jouluksi.
Eli ei se itsensä toistaminen taida kauhean suuri synti olla, ainakaan taloudelliselta kannalta.
Toisaalla haukuin pohjalta ponnistaneiden tarinoita tylsiksi, mutta Päätalo on poikkeus.
Omaelämäkerrallinen Iijoki-sarja ei ole varsinaisesti saman toistoa, koska se kulkee ajallisesti eteenpäin, vaikka toki esimerkiksi työmaakuvauksissa toistuu samoja teemoja. Ne on kuitenkin kirjoitettu niin elävästi, että jopa tällainen alaa ymmärtämätön ahmii niitä.
Tätäkin sitten aloin taas pohtia, ja tietysti kamppailuharrastuksen herättämien ajatusten vuoksi. Olin nimittäin eilen niin hyvä treeneissä että sitä on vähän yllättynyt että se sujui kuten sujui. Edelleenkään ei tullut "täydellisiä treenejä" niin että en olisi mokannut kertaakaan, mutta tuskinpa siellä tulee semmoisia muillekaan, edes niille jotka ovat oikeasti lahjakkaita. Jopa ohjaajilta joskus lipsahtaa vähän sivuun raaja tms. Olen miettinyt että ehkä olen ollut liian vaikuttunut joistain Jason Bourne -elokuvista. Elokuvia vartenhan laaditaan koreografia. Sitten ne liikkeet sujuvat kuin tanssi. Oikea itsepuolustustilanne olisi ruma ja räkäinen...
Eilen yhden jutun kuvittelin tekeväni aina väärin, mutta kun kysyin pitkälle edenneeltä kollegalta, hän sanoi että teen sen ihan oikein. Eli epävarmuushan minua riivaa. En kertakaikkiaan kykene uskomaan että minä osaisin tehdä jotain, kun olen niin sisäistänyt sen että olen täys paska enkä osaa, enkä kykene.
Noin fyysisessä kanssakäymisessä ei pysty huijaamaan, esittämään parempaa kuin onkaan. Huonompaa tietysti aina kykenee esittämään, varsinkin jos vakuuttaa itsensä siitä että on huono.
Luin jostain juuri Dunning-Krugerista, josta tietysti moni tämän foorumin jäsen tietää varmasti jo kaiken. Keskeistä siis että idiootit luulevat itsestään liikoja ja siellä toisessa päässä sitten ollaan vaatimattomampia. (Minkähän takia tv-viihde sitten vilisee kusipäitä jotka ovat neroja ja tietävät sen itsekin, eivätkä missään välissä unohda olla muistuttamatta siitä läheisiään, että neroja ollaan...) Googletin asiaa:
https://diletantti.fi/dunningkruger.html
Ilmeisesti asiaa pinnallisesti käsittelevissä artikkeleissa vedetään helposti mutkia suoraksi. Joten:
Heikoimmin suoriutuvat oppilaat antoivat itselleen myös heikoimman itsearvion: he olettivat suoriutuneensa vain hieman keskimääräistä paremmin. Kyseessä oli (osittain) heidän taitamattomuudestaan johtuva virhearvio, mutta he eivät luulleet olevansa parhaita, vaikka tämä olisi paljon hauskempaa.
Lisäksi Dunning-Kruger-efektin esiintyminen lopulta rajoittuu melko kapeisiin aihealueisiin, jossa osaamattomuus erityisesti haittaa oman osaamisen arviointia. Tutkimuksessa esimerkiksi loogista päättelyä mitattiin petollisen yksinkertaisilla kompakysymyksillä, joihin on hyvin mahdollista luulla vastanneensa oikein. Suurin osa suomalaisista arvioisi kuitenkin vaikka ruotsin kielen, kitaransoiton tai hiukkasfysiikan osaamisensa melko tarkasti oikein. Tulkinta itsevarmoista idiooteista on siis vain tutkimuksen jälkikäteistä värittämistä, psykologisen pilakuvan piirtämistä.
Dunning ja Kruger halusivat välttää tämän yksinkertaistavan tulkinnan: heidän tutkimuksessaan ilmiö on rajattu tiukasti aloittain eikä sitä kytketä "tyhmyyteen" tai älykkyyteen mitenkään. Kirjoittajat kuuluttivat yleistä älyllistä nöyryyttä, eli oman ymmärryksemme rajojen tunnistamista ja tunnustamista, Sokrateen hyvettä. Ylivertaisuusvinoumaa tulisi heidän mukaansa siis etsiä itsestään, ei muista.