kantapaikka.net

Tässä aika kiva ja informatiivinen englanninkielinen video aiheesta yksinäisyys: Yksinäisyys (https://www.youtube.com/watch?v=n3Xv_g3g-mA) (Youtube 12:29)

Yksinäisyys on yksi epäterveellisimmistä asioista, jonka voimme ihmisenä kokea. (Selvennyksenä: ei siis yksinoleminen, vaan se, että TUNTEE olevansa yksinäinen.) Katso tuo em. pikkuvideo, missä asia selvennetään. Yksinäisyys:
- vanhentaa nopeammin
- tekee syövistä tappavampia
- nopeuttaa Alzheimerin pahenemista
- heikentää immuunipuolustusta
- aiheuttaa masennusta.
Yksinäisyys on kaksi kertaa tappavampaa kuin lihavuus, ja yhtä tappavaa kuin jos tupakoisi askin päivässä. Vaarallisin piirre yksinäisyydessä on, että jos se kroonistuu, se itsessään aikaansaa yksinäisyyttä - ihminen alkaa nähdä uhkia ja vihamielisyyttä joka puolella *).

Yksinäisyys ja sosiaalinen hyljeksintä voi tuntua kipuna, sillä se on kehittynyt meille evoluution tuloksena, ja sen tarkoitus on saada meidät hakeutumaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Yksin jääneellä ihmisellä oli kivikaudella paljon huonommat mahdollisuudet selvitä hengissä (ja levittää geenejään), verrattuna ryhmässä eläviin ihmisiin.

Mitkä ovat sinun toimivia keinojasi kurottautua muita ihmisiä kohti?

Onko Kantapaikkaan kirjoittaminen sinulle eräänlaista yksinäisyyden torjuntaa? Minulle ainakin on.

*) kokevatkohan konservatiivit enemmän uhkia ja vihamielisyyttä ympärillään, ovatkohan he yksinäisempiä kuin ei-konservatiivit?

Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 22, 2019, 12:54:35Vaarallisin piirre yksinäisyydessä on, että jos se kroonistuu, se itsessään aikaansaa yksinäisyyttä - ihminen alkaa nähdä uhkia ja vihamielisyyttä joka puolella *).
...
*) kokevatkohan konservatiivit enemmän uhkia ja vihamielisyyttä ympärillään, ovatkohan he yksinäisempiä kuin ei-konservatiivit?

Saattaa olla, että arvaus osuu oikeaan. Konservatiivisia motivoi pelko ja ahdistus, (ja inho joissain tutkimuksissa), ja negatiivinen bias:

Fear and Anxiety Drive Conservatives' Political Attitudes (https://www.psychologytoday.com/ca/blog/mind-in-the-machine/201612/fear-and-anxiety-drive-conservatives-political-attitudes)

While liberals were quicker to look at pleasant images, like a happy child or a cute bunny rabbit, conservatives tended to behave oppositely. They'd first inspect threatening and disturbing pictures—things like car wrecks, spiders on faces, and open wounds crawling with maggots—and would also tend to dwell on them for longer. This is what psychologists call a "negativity bias".

Ja ilmeisesti he ovat yksinäisempiä:
Loneliness Corresponds with Politically Conservative Thought (http://pubs.sciepub.com/rpbs/5/1/3/index.html)

Miten päin kausaalisuus menee?
- ensin yksinäisyys -> maailma alkaa näyttää vaaralliselta -> ryhdytään konservatiiviseksi
- ensin konservatiivisuus ja maailma näyttää uhkaavalta -> yksinäisyys, koska muiden pelko tai hylätyksi tai torjutuksi tulemisen pelko

Jos nyt lähdettäisiin siitä ettei aleta laumaeläiminä lällättämään yksinäisille niin miksi kertsi aloit puhumaan olletikin eniten inhoamasi ihmisryhmän yksilöistä?

Kyllä konservatiivi aina konservatiivin löytää. Ihminen joka ei löydä onnea ja autuutta yhdestä ainoasta opista sensijaan voi päätyä helpommin lokeroituvien päähänpotkimaksi.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - heinäkuu 22, 2019, 15:08:14
Jos nyt lähdettäisiin siitä ettei aleta laumaeläiminä lällättämään yksinäisille niin miksi kertsi aloit puhumaan olletikin eniten inhoamasi ihmisryhmän yksilöistä?

Jaa miksi. Ehkä siksi, että asia kiinnostaa minua. Varsinkin tuo kausaalisuuden suunta, eli kumpi oli ensin, konservatiivisuus vai yksinäisyys (tai pelko, ahdistus, jne.). Mitä tulee inhoamistani ihmisryhmistä, niin konservatiiveja en ehkä sinällään inhoa, vaan vain silloin, kun siihen liittyy pahuus, esimerkiksi vähemmistöjen sorsiminen. Olen itse jonkin verran konservatiivinen, ja tällä hetkellä yksinäinenkin, vietän aikaani yksin mökillä. En tietääkseni lällätä yksinäisille(kään).

Gyyd.

Usein ajatus tietysti kulkeeniin että yksinäisessä täytyy itsessään olla jotain vikaa ettei hänen seuransa kelpaa kellekään. Myöskin ajatellaan toisinaan että ihminen on niin koppava ettei itse kelpuuta kenenkään seuraa. Harmittelen jälleen kerran etten ottanut talteen näkemääni linkkiä jossa sanottiin ettei ole vain yksittäisen ihmisen oma tunne ettei häntä oikein päästetä sisään valmiiksi muodostuneeseen yhteisöön, vaan ryhmä ihan oikeasti klikkiytyy tulokasta vastaan.

Lapsena en ollut yksinäinen vaikka leikin ajoin yksinäni. Sitävaan otti kaiken sellaisenaan. Vasta 2010 sinkuksi jäätyäni minusta tuli yksinäinen. Parisuhteessa ollessani en kovin moneen yhteisöön ollut edes sisään yrittänytkään. Sittemmin olen kokenut itseni kaikkialla erilliseksi ja ulkopuoliseksi. Olen epäillyt että olen 1:1-ihminen, en mikään ryhmäihminen.

Hivenen yhteisöllisyyttä olen kokenut kamppailulajin parissa, mutta kyllä siinäkin selvää on että en kuulu vyönaisten kanssa samaan piiriin. Ovat vuosia harrastaneet... Välillä olen ajatellut "omia" jonkun uuden vyöttömän naisen, mutta heitä tulee ja varsinkin menee. Tosi harva mieskään harrastaa peruskurssia pidemmälle.

Avaus lähti väärille kierteille heti siinä, kun yksinäisyys määriteltiin vain negatiiviseksi olotilaksi.On paljon ihmisiä jotka nauttivat yksinäisyydestä ja tietoisesti tavoittelevat sitä. Se voi siis olla myös positiivinen tila.

Aiheuttaako myös tämä toivottu yksinäisyys samoja haittoja kuin ei-toivottu yksinäisyys?

Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 22, 2019, 15:05:10
Miten päin kausaalisuus menee?

Asiat voinevat ruokkia itseään. Aika pian on samantekevää mikä ne on pannut liikkeelle. Jos suhtaudut toisiin epäluuloisesti ja yrmysti, on hyvät mahkut että saat vahvistuksen jotta oli syytäkin. Jos taas olet avoimempi ja ystävällisempi, sekin ennakkoasenne luultavasti palkitaan. Yritän vain sanoa, että kai ihminen voi ympyrää pyörimällä kuplautua ihan yksinäänkin, eikä siihen tarvita muuta lähtökohtaa kuin tahto kiertää kehää.

Lainaus käyttäjältä: Brutto - heinäkuu 22, 2019, 15:53:39
Avaus lähti väärille kierteille heti siinä, kun yksinäisyys määriteltiin vain negatiiviseksi olotilaksi.On paljon ihmisiä jotka nauttivat yksinäisyydestä ja tietoisesti tavoittelevat sitä. Se voi siis olla myös positiivinen tila.

Aiheuttaako myös tämä toivottu yksinäisyys samoja haittoja kuin ei-toivottu yksinäisyys?

Luultavasti ei aiheuta. Lisäsin selvennyksen (boldattu kohta aloituskirjoituksessa). Käsittääkseni sellainen yksinäisyys on haitallista, jos tuntee itsensä yksinäiseksi, siis yksinäisyyden tunne sinällään. Ei siis se, että omasta halustaan on yksin.

Todella vaikea sanoa kumpi ei-toivottu yksinäisyys syö enemmän, yksinäisyys yksin vai joukossa ollessa. Yksin koettu yksinäisyys ilmenee itselleni epätodellisuuden tuntemuksina. Joukossa koettu yksinäisyys epätoivon tunteina.

Kuitenkin koen ettei ehkä kauhean suurta twistiä luonteeseeni tarvittaisi jotta vähät välittäisin seurasta. Olen vähän kuin borderline erakko.

Olen aikalailla samoilla linjoilla kuin Hiha. Yksinäisyys ja muita ihmisiä kohtaan koetut kielteiset ennakkoluulot/-käsitykset voivat ruokkia toinen toisiaan. Syntyy sellainen itseään ruokkiva profetia. Tosin olettaisin, että humaanius luonteenpiirteenä ehkäisee ainakin jossain määrin kielteisten ennakkoluulojen/-käsitysten syntyä muita ihmisiä kohtaan, mutta ei se varmasti yhtään helpota yksinäisyyden tunnetta, ja vaikka ei varsinaisesti kielteistä kuvaa koskaan muista syntyisikään, oma sosiaalinen uskallus ruostuu siinä määrin, että voi olla sosiaalisessa tilanteessa ihan pihalla ja kokea itsensä huonoksi, eli vaikka ei löytäisikään vikaa muista, alkaakin syylistämään itseään, mikä sekin on omiaan ruokkimaan yksinäisyyttä.

Erinomainen video Kertsillä tuossa avausviestissä. Siinä esitettiin, että yksinäisyys aiheuttaa noita kielteisiä ennakkoluuloja muita ihmisiä kohtaan jo itsessään, enkä lähde vastaan inttämään kun varmaankin ihan kuranttia tavaraa. Eli ei välttämättä tarvitse olla kielteinen muita ihmisiä kohtaan alunperin, mutta riski sellaiseen kasvaa yksinäisyyden pitkittymisen myötä.

Jos yksinäisyys tuntuu pahalta, kannattaa hakea ammattilaisen apua. Näytäisi siltä, että Mielenterveyden keskusliiton puhelin (https://www.mtkl.fi/mika-askarruttaa/) ja Punaisen ristin haluatko ystävän (https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/yksinaisyyteen) -palvelu tulevat hakutuloksissa kärkeen, jos etsii apua yksinäisyyteen. Noista on todennäköisesti hyvä lähteä liikkeelle jos tuntuu pahalta.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 22, 2019, 12:54:35
Onko Kantapaikkaan kirjoittaminen sinulle eräänlaista yksinäisyyden torjuntaa? Minulle ainakin on.

Kantapaikalle kirjoittaminen on minulle yksinoloa. Se muistuttaa päiväkirjan pitämistä tai taukopelin pelaamista. Joskus se aiheuttaa yksinäisyyttä joukon keskellä. Näin tapahtuu silloin kun kirjoituksen pointti tulee täysin sivuutetuksi ja keskustelu väännetään tahallisesti johonkin outoon suuntaan. Oikeastaan some-maailma on paikka, jossa pahimmin koen yksinäisyyttä, sillä netin ulkopuolella en koe yksinäisyyttä usein. Tämä johtuu mm. siitä, että olen oppinut hyväksymään sen, että eksistentiaalinen yksinäisyys ei ihmisen elämästä millään seuralla poistu. Eksistentiaalinen yksinäisyys tarkoittaa siis tietoisuutta siitä, ettei kukaan toinen voi koskaan kokea sisäistä maailmaani sellaisena kuin sen itse koen. On hyvin onnellista, jos joskus voi kokea todellisia kommunikaation hetkiä toisen ihmisen kanssa, mutta nämä ovat hyvin harvinaisia. Luulen, että nykyaikana korostunut individualismi tekee kommunikaatiosta entistäkin vaikeampaa. En silti väitä, että kommunikaatio olisi joskus aikaisemmin ollut laadukkaampaa, sillä ihmisten kyky ymmärtää psyyken toimintaa on kyllä tiedon tasolla parantunut. Tietoa ei tosin sovelleta käytäntöön lainkaan riittävästi.

Katsoin uudestaan tuon aloituskirjoituksessa linkatun pikkuvideon, ja se on edelleenkin hyvä.

Korona-aika varmaankin lisää ihmisten yksinäisyyttä entistä enemmän. Veikkaan, että se siitä syystä, ja esim. koronan aiheuttaman työttömyydenkin vuoksi lisää esim. masennusoireilua.

Näin 80 täyttäneenä olen huomannut, että omat ajatukset ovat parasta mitä on - kunhan niitä olisi...

Olen siitä onnekas, että on saman ikäinen 'pirteä' vaimo rinnalla kulkemassa.

Silti - on hetkiä - joissa mietin yksinäisyyttä ja vähän oudoksun ajatusta, että jäisin ilman  vaimon läheisyyttä.

En ole siis yksinäinen kuin omien mietteitteni ja kuvitelmieni parissa liikaa askarrellessani.
Miten  Sinun kohdallasi On?

Tiedän, että on paljon leskiä ja jonkun muun syyn tähden yksin jääneitä.
Joskus askarteleminen harrasteen kanssa vie 'ajan kulumisen unohtaen' pois yksinäisyyden kokemisesta.
Itselläni jääkiekkopelien seuraaminen on viehättävää ajan kulua - joillekin joku muu pelien seuranta.
Silti - kerropa jos koet yksinäisyyttä edes hetkellisesti?
Mikä auttaa siihen hetkeen useimmiten...

Muisto Keijo Kullervo

Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 22, 2019, 12:54:35
Mitkä ovat sinun toimivia keinojasi kurottautua muita ihmisiä kohti?

Onko Kantapaikkaan kirjoittaminen sinulle eräänlaista yksinäisyyden torjuntaa? Minulle ainakin on.

*) kokevatkohan konservatiivit enemmän uhkia ja vihamielisyyttä ympärillään, ovatkohan he yksinäisempiä kuin ei-konservatiivit?

Yksinäisyyden murtamiseen ei ole tai en ole keksinyt mitään kikkakolmosta. Minusta useimmat neuvot ovat typeriä.

Mutta yksinäisyyden kokemusta vähentää, kun ymmärtää miten yleinen ja nolo ja siksi salattu ongelma se on.

Yksinäisyyden kokemus syntyy monien tekijöiden summana ja usein poistuu tai helpottaa ulkoistenkin olosuhteidenkin muuttuessa. Väkisin sitä on vaikea kiirehtiä ja joillakin se seuraa koko elämän pahana. Jos tulee hetkiä, jolloin se ei vaivaa ollenkaan, ne kannattaa "varastoida" muistiin ja ammentaa niistä voimaa myöhemmin tarvittaessa.

Nettikirjoittelu on ihan kohtuuhyvä konsti yksinäisyyteen.

Konservatiivit ovat perinteisesti hakeneet yhteenkuuluvuuden tunnetta enemmän perheestään kuin ei-konservatiivit ja siksi perheen merkityksen väheneminen koskee enemmän heihin.

Aikoinaan olin pitkään työyhteisössä, missä osa ihmisistä itseni mukaan lukien koki voimakasta yksinäisyyttä ja näin miten karmeisiin ongelmiin se johti.

Tällä hetkellä yksinäisyys ei vaivaa, mutta olen saanut uuden näkökulman siihen, kun sussulle yksinolo on ihan myrkkyä.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - heinäkuu 22, 2019, 15:05:10
Miten päin kausaalisuus menee?
- ensin yksinäisyys -> maailma alkaa näyttää vaaralliselta -> ryhdytään konservatiiviseksi
- ensin konservatiivisuus ja maailma näyttää uhkaavalta -> yksinäisyys, koska muiden pelko tai hylätyksi tai torjutuksi tulemisen pelko

Ei kai yksinäisestä erityisen vaaralliselta näytä, mutta ennen kai koettiin vähemmän yksinäisyyttä ja sen takia haikaillaan entiseen maailmaan.

Yksinäinen elää harhassa, että muilla on joku mystinen sielunveljeys koko ajan joka kontekstissa ja se syventää ongelmaa.

Mutta turha yksinäisistä on kaivaa vikoja, elämässä on virhe, koska ihmiset tarvitsevat eri aikaan toisiaan.

Nostan esiin yhden yksinäisyyden aiheuttajan, mitä harvoin mainitaan: niukka sosiaalisen elämän tarve.

Kuulostaa paradoksaaliselta, mutta ihmissuhteisiin pätee sama kuin moneen muuhunkin elämänalueeseen: niitä tuppaa kertymään paljon tai ei ollenkaan.

Jos ei jaksa tai ehdi harrastaa sosiaalista elämää kunnolla, sitä on yllättävän vaikea järjestää just sopivan vähän.

Ystäväni ovat olleet vähän huolissaan, kun olen (riskiryhmäläisenä) korona-aikana eristäytynyt melkein täysin muista ihmisistä. En ole ollut kenenkään luona, enkä itse ole päästänyt tänne kotiini ketään, enkä päästänyt mökillekään. Enkä ole edes kampaajalla tai taidenäyttelyssä käynyt. Yksinäisyys tosiaankin myrkkyä joillekin, ainakin minulle. Muutama viikko sitten ystäväni houkuttelivat minut ensin kivalle kävelyretkelle eräässä luontokohteessa, ja sitten sen jälkeen vielä keksivät, että järkkäisimme puutarhajuhlat. Näin useampia sellaisia ystäviä livenä, joita en ollut koko korona-aikaan nähnyt (eikä tule edes soiteltua oikein kenellekään). Ja se livetapaaminen oli energisoiva kokemus. Sen jälkeen on ollut myönteinen kierre, olen saanut joitakin asioita aikaiseksi, olen nähnyt muitakin ihmisiä, olen päässyt masennukseltani mentyä ulos ovesta muutamia kertoja jne.. Vähän niin kuin herännyt horroksesta. Toivottavasti kierre jatkuu myönteisenä.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - kesäkuu 20, 2022, 12:38:03
Nostan esiin yhden yksinäisyyden aiheuttajan, mitä harvoin mainitaan: niukka sosiaalisen elämän tarve.

Kuulostaa paradoksaaliselta, mutta ihmissuhteisiin pätee sama kuin moneen muuhunkin elämänalueeseen: niitä tuppaa kertymään paljon tai ei ollenkaan.

Jos ei jaksa tai ehdi harrastaa sosiaalista elämää kunnolla, sitä on yllättävän vaikea järjestää just sopivan vähän.

Sosiaalisessa elämässä on se huono puoli, että niiden muidenkin pitää pystyä osallistumaan sosiaaliseen elämään juuri sopivaan aikaan ja sopivassa määrin. Sain juuri tarjouksen sosiaalisesta elämästä ensi viikolle, mutta olen viettämässä silloin sosiaalista elämää aivan toisaalla.

Niin, tai toiset tosiaan alkavat huolehtia, vaikka toinen ei niin huolehtimistakaan kaipaa.

Taannoinen kutsu paikalliseen kuppilaan Lyytikäisen keikalle olikin kulkenut mutkan kautta. Kustuja oli kysellyt ensin tytärtäni, mutta kun hän ei kyseistä musiikkia kuuntele, niin oli ehdottanut minua kutsuttavaksi, että lähtisin edes joskus johonkin. Kutsu tuli niin yllättäen, etten siihen hätään keksinyt mitään hyvää syytä kieltäytyä, niin lupauduin. Helpotus oli melkoinen, kun pääsin pälkähästä artistin peruttua keikkansa keikkaa edeltävänä päivänä sairastumisen vuoksi.

Oikeastaan minulle riittää oikein hyvin pihan penskat. Niiden kanssa on kiva jutella ja ovat niin mutkattomia. Kyllähän välillä joku aikuinenkin heittäytyy juttusille, mutta niiden jutut kestää ja kestää ja niistä on vaikea luikahtaa karkuun. Jos nyt kovin seuran puute iskee, niin voin mennä käymään kaupassa. Siellä näkee monta ihmistä kerralla ja joskus joku rusinaksi kutistunut jopa pyytää apua, kun ei yletä ylähyllyltä jotain ottamaan.

Chatti tyttöjeni kanssa toimii myös, jos jollain on jotain asiaa.

En minäkään lähtisi kuuntelemaan livekeikkaa, vaikka maksettaisiin, mutta oma kokemus on, että ainakin täällä pääkaupunkiseudulla saa ihan rauhassa muumioitua betonikuutioon ilman, että kukaan pakottaa sosiaaliseksi.

^
Minä oikeasti olisin juuri sille keikalle voinut lähteäkin, jos esimerkiksi keskimmäinen tyttäreni olisi ollut kiinnostunut. Hänen kanssaan on tullut aika paljonkin käytyä. Hän on myös "vähän sosiaalinen", jolle hyvin riittää se, että ollaan yhdessä, mutta ei tarvi puhua. Musiikin kuuntelu riittää. Joskus olen kyseisen baarin livetarjontaa katsonut ja on ollut useampikin, jota olisi tehnyt mieli mennä kuuntelemaan ilman seuraakin. Paikka on pienen kävelymatkan päässä, joten matkakaan ei ole este. Suurin este on ehkä kotioven kynnys.

Keikan peruuntuminen oli helpotus lähinnä siksi, että kutsujan mies olisi tullut myös ja tämä herra on aika erikoinen. Kerran olen tavannut aikaisemmin ja ei ehkä ihan samalle aaltopituudelle päästy. Kutsujan kanssa kahdestaan olisi voinut olla ehkä ok. Nyt sitten roikun vielä löysässä hirressä, kun en oikein tiedä, aikovatko nuo kutsua uudelleen sitten kun peruttu keikka toteutuu, vai kutsuvatko sen alkuperäisen henkilön, jolle se kolmas lippu oli.

Yksinäisyyden pahimpia johdannaisia on se että saat haaskalinnut kimppuusi ja ne varastavat sinulta kaiken:

https://yle.fi/uutiset/74-20003389

Henry Johanssonin, 47, epäilykset heräsivät toukokuussa 2022 heti, kun äiti kertoi uudesta nettituttavuudestaan.

– Äiti kertoi onnellisena ja ylpeänä, että mies on armeijan palveluksessa ja on joutunut matkustamaan ulkomaille.

Johansson pelkäsi pahinta, luki viestit ja tunnisti kömpelön suomen kielen olevan kotoisin Googlen kääntäjästä.

– Tiesin heti, että tämä on juuri tätä soopaa ja sanoin äidille, että kyseessä on huijari.

Poika kysyi, onko äiti antanut miehelle rahaa. Äiti kiisti voimakkaasti ja lupasi, ettei tulevaisuudessakaan aio lähettää rahaa miehelle.

Mutta äiti ei suostunut uskomaan, että mies on huijari.

– Totesin äidille, että okei, jatka kirjoittamista hänelle, jos se tekee sinut onnelliseksi. Mutta muista, että rahaa ei saa lähettää.

...

Suomalaiset ovat menettäneet rakkaushuijareille tämän vuoden tammi-kesäkuun välisenä aikana pankkien tietojen mukaan jo 3,8 miljoonaa.

...

Poliisitarkastaja Tuomas Pöyhönen Poliisihallituksesta kertoo, että haavoittuvassa asemassa olevat, yksinäiset naiset ovat suurimmassa vaarassa joutua verkossa rakkaushuijarin pihteihin.

Poliisihallituksen keräämien mukaan uhreista yli 70 prosenttia on 40–80-vuotiaita naisia. Eniten huijauksen kohteeksi on tänä vuonna joutunut 60–69-vuotiaita naisia.

...

Poliisi kertoo, että sama huijari voi pyörittää yhtä aikaa kahta tai kolmea uhria. Suhde rakennetaan taidokkaasti ja sitä vaalitaan. Henry Johanssonin äiti sai viestien lisäksi salaperäiseltä rakkaudeltaan useamman kerran ison kimpun ruusuja.

Yksi kimpuista tuli syntymäpäivänä koskettavan rakkauskortin kera.

– On kannattavaa satsata muutaman kerran ruusuihin viisikymppiä, jos uhrilta saa yhteensä 15 000 euroa tai paljon enemmänkin, toteaa poliisitarkastaja Tuomas Pöyhönen.

Kaiken paljastuttua Henry Johansson ajoi Lahteen äitinsä luokse ja otti tämän puolesta yhteyttä poliisiin, terveydenhuoltoon, sosiaalihuoltoon sekä seurakuntaan. Tarvittiin pikaisesti apua ja ruokarahaa.

Äiti oli puilla paljailla. Hän ei pystynyt huolehtimaan itsestään.

Selvisi, että rahaa oli mennyt 130 000 euroa. Omien säästöjen lisäksi äiti oli ottanut neljä tai viisi lainaa, joilla on maksettu huijareille.

...

Huijarit muodostavat Henry Johanssonin mielestä uhrin ympärille verkoston, josta on vaikea rimpuilla irti. Varoituksista huolimatta hänen äitinsä ei uskonut olevansa rakkaushuijauksen kohde ennen kuin poliisi otti yhteyttä.

Sisä-Suomen poliisilaitos tutki huijaustapausta, jonka yhteydessä Henry Johanssonin äidin nimi oli löytynyt asiaan mahdollisesti liittyvien tilien tiliotteista.

– Vasta kun poliisi soitti, äiti tajusi tilanteen.

Rakkaushuijarin tiukka ote piti petoksen paljastumisen jälkeenkin.

Äiti piti yhä yhteyttä huijariin. Hän jopa pyysi Henry Johanssonilta lainaksi 2 500 euroa. Ilmeisesti antaakseen ne salaperäiselle miehelle, jonka olemassaoloon hän uskoi edelleen.

Johanssonin mielestä tämä johtui osittain vahvasta lääkityksestä, joka äidillä sillä hetkellä oli.

Kaikesta tästä paskasta tulee mieleen että jos mitenkään mistään käy ilmi mihin maahan rahat ovat valuneet, ja kyseessä on kehitysmaa, ko. maan avustamista voisi vähentää. Jos kerta mömmöissään olevat mummot järjestävät itsensäkin vaikeuksiin avustamalla huijareita, niin siinähän sitä on ollut kehitysapua kerrakseen. Voisivat tosin kehittää itseään johonkin muuhun suuntaan päin, kuin rikolliseen.

^
Miksi jonkun kehitysmaan avuntarvitsijoille pitäisi kostaa kyseisen maan rikollisten toiminta?
Osuuko kosto mielestäni tosiaan oikeaan kohteeseen noin?

^^ Noi on aika uskomattomia keissejä ainakin silloin, kun kyseessä ei ole vanhuudenhöperö ihminen. Treffasin kerran ihan fiksun tuntuisen naisen, jolta joku nigerialaisveijari oli nyysinyt hurjia summia noin.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - marraskuu 06, 2022, 17:29:17
^
Miksi jonkun kehitysmaan avuntarvitsijoille pitäisi kostaa kyseisen maan rikollisten toiminta?
Osuuko kosto mielestäni tosiaan oikeaan kohteeseen noin?

Kusipäillehän se kehitysapu menee ilmeisesti muutenkin. Diktaattorien kassaan ja Cayman-saarille.

Rahat pitäisi antaa henk.koht. köyhille naisille joilla on joku bisnesidea. Tällaisen käsityksen olen saanut että puuhakas naisväki kohentaa perheensä oloja. Kokonaiselle valtiolle ei kannata antaa, koska aina siellä on ne omaa etuaan ajavat ukot trofeevaimoineen, jotka kuvittelevat että "valtio olen minä".

Vanhuudenhöperöllä pitäisi olla jollain tavoin rajoitettu rahankäyttöoikeus ihan hänen omaksi turvakseen. Tuhlatkoon itseensä minkä ehtii, mutta ettei tuiki tuntemattomille lähettele järjettömiä määriä. Minusta aika vastuutonta omaisilta, jos vanhuudenhöperöllä on netti ja pankkitunnukset vapaassa käytössään. Itse olen tehnyt jo paperit valmiiksi, että siinä vaiheessa, kun latva alkaa lahota, niin nuoremmat vahtivat perään.

Sen sijaan tuo, että ihan fiksutkin ihmiset lankeavat noihin nigerialaisiin, niin se on kyllä aika uskomatonta. Olen aina sanonut, että kukaan ei ole niin tyhmä kuin rakastunut nainen. Tuo on taivahan tosi ja sitähän nuo huijarit käyttävät hyväkseen. Rakkauden kaipuu on monella yksinäisellä niin kova, että tarttuvat ihan mihin tahansa, jos saavat huomiota osakseen ja kauniita sanoja.

Masennuskin voi tehdä höperöksi, ja monet lääkkeet jotka eivät välttämättä ole edes masennuslääkkeitä. Ilmeisesti jopa astmaan käytetystä kortisonista voi seota. Ihmettelen miten köykäisesti lainoja myönnetään. Osa näistä saisi suosiolla mennä pankkien tappioksi, kun myöntävät lainoja syyntakeettomille ihmisille.

Eihän pankki ilman vakuuksia lainaa myönnä ja jos ihminen käyttäytyy järkevänoloisesti, niin mistähän se selviää pankkihenkilölle, että ihminen on syyntakeeton?

Eri juttu sitten ne pikavippifirmat, joista en taas tiedä lainkaan, millä perustein lainoja antavat.

Taas kannatti tehdä kuten käskettiin.

LainaaOululainen Teemu, 24, tietää, miltä yksinäisyys tuntuu.

Kaikki kärjistyi pari vuotta sitten, kun hän pitkän harkinnan jälkeen teki kuten usein neuvotaan ja lähti huonoista kaverisuhteista.

– Välien katkaiseminen tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Välillä tosin olen miettinyt, olisiko pitänyt jatkaa esittämistä, että olisi edes joitakin ihmisiä elämässä.

Kaverisuhteissa hän koki joutuvansa miellyttämään muita koko ajan ja että hänelle valehdeltiin asioista. Ystävyyssuhteista luopuminen johti kuitenkin aiempaa synkempään yksinäisyyteen.

https://yle.fi/a/74-20021629

Yksinäisyys johtaa helposti muihin ongelmiin.

Oman kokemukseni mukaan päihteiden ongelmakäyttöön johtaa usein yksinäisyys. Osalle voi olla helpompaa öristä ja kusta housuun kimpassa kuin elää siivosti vailla minkäänlaisia ihmiskontakteja.

Vieroitus on sitten kaksin verroin kauheampaa kun pitää jättää tajusteet ja hylätä vanha ja ainoa kaveripiiri.

Lainaus käyttäjältä: Hippi - marraskuu 06, 2022, 18:15:10
Vanhuudenhöperöllä pitäisi olla jollain tavoin rajoitettu rahankäyttöoikeus ihan hänen omaksi turvakseen. Tuhlatkoon itseensä minkä ehtii, mutta ettei tuiki tuntemattomille lähettele järjettömiä määriä. Minusta aika vastuutonta omaisilta, jos vanhuudenhöperöllä on netti ja pankkitunnukset vapaassa käytössään. Itse olen tehnyt jo paperit valmiiksi, että siinä vaiheessa, kun latva alkaa lahota, niin nuoremmat vahtivat perään.

Sen sijaan tuo, että ihan fiksutkin ihmiset lankeavat noihin nigerialaisiin, niin se on kyllä aika uskomatonta. Olen aina sanonut, että kukaan ei ole niin tyhmä kuin rakastunut nainen. Tuo on taivahan tosi ja sitähän nuo huijarit käyttävät hyväkseen. Rakkauden kaipuu on monella yksinäisellä niin kova, että tarttuvat ihan mihin tahansa, jos saavat huomiota osakseen ja kauniita sanoja.

Miellyttämien on muuallakin yhteisöissä toimintamallina, joten ei tuokaan ole mikään yhden ihmisryhmän "yksinoikeus.

Valintoja tehdään kaikissa asioissa ja miellyttävää ihmistä toki suositaan, vaikka sen miellyttämisen ymmärtäisi olevan suunniteltua.

Yksinäisen ihmisen saadessa huomiota jota hän haluaa kuulla, on hän tietenkin altis antamaan vastapalvelua, eli jopa rahaa, että saisi sitä huomiota lisää.

Itselleen valehteleminen on melkoisen yleistä, vaikka ehkä tuokin ihminen asian todellisen laidan tiesi, kun hänen poikansa sen kertoi.

Usko on juuri tuontapaista, uskotaan vaikka "tiedetään" että petetään..

Tuskin vanhempi ihminen on edes sen tyhmempi, kuin ennenkään, mutta ilmeisen suuremmassa tarpeessa huomion saamisessa.

Lainaus käyttäjältä: urogallus - maaliskuu 12, 2023, 21:39:35
Taas kannatti tehdä kuten käskettiin.

LainaaOululainen Teemu, 24, tietää, miltä yksinäisyys tuntuu.

Kaikki kärjistyi pari vuotta sitten, kun hän pitkän harkinnan jälkeen teki kuten usein neuvotaan ja lähti huonoista kaverisuhteista.

– Välien katkaiseminen tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Välillä tosin olen miettinyt, olisiko pitänyt jatkaa esittämistä, että olisi edes joitakin ihmisiä elämässä.

Kaverisuhteissa hän koki joutuvansa miellyttämään muita koko ajan ja että hänelle valehdeltiin asioista. Ystävyyssuhteista luopuminen johti kuitenkin aiempaa synkempään yksinäisyyteen.

https://yle.fi/a/74-20021629

Yksinäisyys johtaa helposti muihin ongelmiin.

Oman kokemukseni mukaan päihteiden ongelmakäyttöön johtaa usein yksinäisyys. Osalle voi olla helpompaa öristä ja kusta housuun kimpassa kuin elää siivosti vailla minkäänlaisia ihmiskontakteja.

Vieroitus on sitten kaksin verroin kauheampaa kun pitää jättää tajusteet ja hylätä vanha ja ainoa kaveripiiri.

Hyvä huomio, yksinäinen ei oikein voi valikoida ihmissuhteita ellei kestä olla täysin yksin.

Joskus radiosta tuli joku juttu syrjäytyneistä nuorista aikuisista, ja siinä joku sanoi että siinä parinkympin iässä ystäväpiiri kilpailutetaan ja osa putoaa pois. Termi on ikävän sopiva. Aika paljon tämä liittyy pariutumiseen, joka tuntuu kaventavan erityisesti miesten ystäväpiiriä. Ja tosiaan usein syrjäytyminen on moninkertaista: ei ystäviä, ei parisuhdetta, ei (kunnon) työpaikkaa ja niin edelleen.

Minusta Maria Kuusiluoma kuvaa hyvin ihmisen elämän kulkua. Se on kuin pyramidi (Maria puhuu kolmioista mutta pyramidi on minusta ulotteisempi) jossa alussa on leveästi mahdollisuuksia ja tuttavuuksia, sitten kaikki kapenee kun ikää tulee lisää. Vaatimukset ovat taas toinen pyramidi, mutta kärjellään. Kun kasvavat vaatimukset ja kapeneva tarjonta yhdistyy on suuri vaara jäädä yksinäiseksi vanhemmiten.

Lainaus käyttäjältä: https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009275945.htmlPohtiessaan kumppanin löytämisen vaikeutta Maria on kehitellyt kolmioteorian: kolmio symboloi ihmisen elämää. Elämän alkuvuosina, kolmion leveässä alaosassa, on paljon aikaa ja ihmisiä. Kärkeä kohti mennessä molemmat vähenevät, kunnes loppuvat.

– Olen nyt 53-vuotiaana kolmion puolenvälin yläpuolella. Aika on enää vähän jäljellä, ja segmentti, josta elämänkumppania haetaan, on pienentynyt oleellisesti.

Hänelläkin on noita vaatimuksia. Miksi asettaa ennakkoehtoja? Ei kai suhde voi olla mikään hallitusneuvottelujen tulos.

LainaaHän haluaa rinnalleen ihmisen, joka pystyy liikkumaan sujuvasti ojankaivuusta oopperaan.

– Pystyn syömään purkista hernekeittoa ja maksalaatikkoa kylmänä, mutta jos lähden miehen kanssa dinnerille, siinä pitää olla joku laatutaso. Siinä saa olla mielellään Michelin-tähtiä, hän sanoo.

– Haluan, että minuun panostetaan – kuten varmaan jokainen meistä. Miehen pitää se myös osoittaa.

Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - maaliskuu 15, 2023, 10:49:11
Minusta Maria Kuusiluoma kuvaa hyvin ihmisen elämän kulkua. Se on kuin pyramidi (Maria puhuu kolmioista mutta pyramidi on minusta ulotteisempi) jossa alussa on leveästi mahdollisuuksia ja tuttavuuksia, sitten kaikki kapenee kun ikää tulee lisää. Vaatimukset ovat taas toinen pyramidi, mutta kärjellään. Kun kasvavat vaatimukset ja kapeneva tarjonta yhdistyy on suuri vaara jäädä yksinäiseksi vanhemmiten.

Lainaus käyttäjältä: https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009275945.htmlPohtiessaan kumppanin löytämisen vaikeutta Maria on kehitellyt kolmioteorian: kolmio symboloi ihmisen elämää. Elämän alkuvuosina, kolmion leveässä alaosassa, on paljon aikaa ja ihmisiä. Kärkeä kohti mennessä molemmat vähenevät, kunnes loppuvat.

– Olen nyt 53-vuotiaana kolmion puolenvälin yläpuolella. Aika on enää vähän jäljellä, ja segmentti, josta elämänkumppania haetaan, on pienentynyt oleellisesti.

Hänelläkin on noita vaatimuksia. Miksi asettaa ennakkoehtoja? Ei kai suhde voi olla mikään hallitusneuvottelujen tulos.

LainaaHän haluaa rinnalleen ihmisen, joka pystyy liikkumaan sujuvasti ojankaivuusta oopperaan.

– Pystyn syömään purkista hernekeittoa ja maksalaatikkoa kylmänä, mutta jos lähden miehen kanssa dinnerille, siinä pitää olla joku laatutaso. Siinä saa olla mielellään Michelin-tähtiä, hän sanoo.

– Haluan, että minuun panostetaan – kuten varmaan jokainen meistä. Miehen pitää se myös osoittaa.

Ihmiset käyvät "vanhemmiten vaativimmiksi ja itsekkäimmiksi- lienee kasvuksi kutsuttu asia.

Aikamoinen vaatimus jo alkamattoman suhteen "alussa, "minuun pitää panostaa,,
Ehkä niin sellaisia ihmiset ovat, mutta "rakkauden viedessä järjen ja saadessa sukat pyörimään jaloissa- nuo kohtuuttomat vaatimukset kyllä unohtuvat, luulisin.

Nuorempana lienee hieman helpompi luottaa omaan rakastumiseensa, ilman ehdottomuuksia.

Lainaus käyttäjältä: urogallus - maaliskuu 14, 2023, 19:33:47
Joskus radiosta tuli joku juttu syrjäytyneistä nuorista aikuisista, ja siinä joku sanoi että siinä parinkympin iässä ystäväpiiri kilpailutetaan ja osa putoaa pois. Termi on ikävän sopiva. Aika paljon tämä liittyy pariutumiseen, joka tuntuu kaventavan erityisesti miesten ystäväpiiriä. Ja tosiaan usein syrjäytyminen on moninkertaista: ei ystäviä, ei parisuhdetta, ei (kunnon) työpaikkaa ja niin edelleen.

Raadollisen totta. Lapsuudessa useasti ystävyydet ja tuttavuudet perustuvat monenlaisiin niitä helpottaviin tekijöihin, kuten että asutaan samalla kadulla, on yhteinen koulumatka, ollaan samalla luokalla, vanhemmat ovat ystäviä eli vieraillaan toisten kodissa, jne. Ollaan ystäviä myös olosuhteiden vuoksi.

Parissakympissä nämä tekijät alkavat vähenemään, mutta valtavasti uusia ei ehkä vielä ole tullut tilalle, ellei lähdetä ihan heti työelämään tai koulutusputkiin. Vanhat harrastukset jäävät taakse, parisuhdekin tosiaan ehkä löytyy viemään aikaa ja tilaa. Useammalle osuu elämänvaihe, jossa vielä ei ole kiinnitetty uuteen, mutta vanha on jäämässä taakse. Silloin tosiaankin elämään jää vain he, joiden kanssa yhteys on vahvin.

Monen lapsuudenystävän kanssa toki voidaan kohdata myös myöhemmin aikuisuudessa ja alkaa ystävyys uudelleen. Mutta se vaatii jo taas sitä, että joku yhdistää: tavataan toisen ystävän luona, sattumalta samassa työpaikassa, harrastuksessa, jne - eli sitä, että ei ole syrjäytynyt, vaan mahdollisuuksia yhteyksiin on.

T: Xante

Oma "vaatimuslistani" on todennäköisyyshahmotelma että millaisen ihmisen kanssa todennäköisimmin tulisin juttuun, ja juttuun tullessa on se mahdollisuus tykästyä sen verran että jaksaa tapailla, ja jos jaksaa tapailla, saattaa jopa kiintyä.

Listoja ehtii pohtia jos on sen verran huonosti valikoimaa ettei ole oikein mitään mistä ottaa. Niistä muodostuu aina vain perusteellisempia ja tarkempia. Ihmisestä kiinni kuinka jyrkkänä hän sitten listansa kanssa on. Minähän itse 2019 sekosin niin pahoin ettei se tyyppi johon olin lääpälläni kyllä todellakaan vastannut muutamia tiettyjä juttuja joita olen kuvitellut pitäväni hyvinkin olennaisena kun miehestä kiinnostun.

Sellainen ihminen joka ihastuu tuon tuostakin mennä viirottaa vaan suhteesta tai unelmasta toiseen, eikä hän ehdi mitään listoja laatimaan.

Lainaus käyttäjältä: Karikko - maaliskuu 15, 2023, 10:58:22

Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - maaliskuu 15, 2023, 10:49:11
Minusta Maria Kuusiluoma kuvaa hyvin ihmisen elämän kulkua. Se on kuin pyramidi (Maria puhuu kolmioista mutta pyramidi on minusta ulotteisempi) jossa alussa on leveästi mahdollisuuksia ja tuttavuuksia, sitten kaikki kapenee kun ikää tulee lisää. Vaatimukset ovat taas toinen pyramidi, mutta kärjellään. Kun kasvavat vaatimukset ja kapeneva tarjonta yhdistyy on suuri vaara jäädä yksinäiseksi vanhemmiten.

Lainaus käyttäjältä: https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009275945.htmlPohtiessaan kumppanin löytämisen vaikeutta Maria on kehitellyt kolmioteorian: kolmio symboloi ihmisen elämää. Elämän alkuvuosina, kolmion leveässä alaosassa, on paljon aikaa ja ihmisiä. Kärkeä kohti mennessä molemmat vähenevät, kunnes loppuvat.

– Olen nyt 53-vuotiaana kolmion puolenvälin yläpuolella. Aika on enää vähän jäljellä, ja segmentti, josta elämänkumppania haetaan, on pienentynyt oleellisesti.

Hänelläkin on noita vaatimuksia. Miksi asettaa ennakkoehtoja? Ei kai suhde voi olla mikään hallitusneuvottelujen tulos.

LainaaHän haluaa rinnalleen ihmisen, joka pystyy liikkumaan sujuvasti ojankaivuusta oopperaan.

– Pystyn syömään purkista hernekeittoa ja maksalaatikkoa kylmänä, mutta jos lähden miehen kanssa dinnerille, siinä pitää olla joku laatutaso. Siinä saa olla mielellään Michelin-tähtiä, hän sanoo.

– Haluan, että minuun panostetaan – kuten varmaan jokainen meistä. Miehen pitää se myös osoittaa.

Ihmiset käyvät "vanhemmiten vaativimmiksi ja itsekkäimmiksi- lienee kasvuksi kutsuttu asia.

Aikamoinen vaatimus jo alkamattoman suhteen "alussa, "minuun pitää panostaa,,
Ehkä niin sellaisia ihmiset ovat, mutta "rakkauden viedessä järjen ja saadessa sukat pyörimään jaloissa- nuo kohtuuttomat vaatimukset kyllä unohtuvat, luulisin.

Nuorempana lienee hieman helpompi luottaa omaan rakastumiseensa, ilman ehdottomuuksia.

Aina olisi hyvä tietää mitä siellä taustalla on. Ehkä ihminen on ollut jo suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa tuli entistäkin yksinäisempi olo.

Kun itse olin ollut tokan eksän kanssa erinäisiä vuosia, hän päätti alkaa opiskelemaan työn ohessa. Siinä alkoi sitten keskustelut olla aika vähissä, kun hän ilmoitti ettei häntä saa häiritä kun lukee kurssikirjojaan. Muut ajat häneltä meni lopulta sotapelin pelaamiseen netissä. Ja se mitä tehtiin yhdessä, oli sitä että katsottiin tv-sarjoja tai elokuvia, ja silloinkaan ei keskusteltu.

Minä en roiku kenessäkään, enkä vaadi mitään. Vetäydyin omiin oloihini, oman tietokoneeni äärelle. Sitten ihastuttuaan toiseen mies ilmoittaa että kun ei ollut lämpöä eikä läheisyyttä. Eli minun olisi sitten kumminkin pitänyt mennä hänen kimppuunsa ja vaatia että noteeraa olemassaoloni, vai? Loppuaikoina se oli kyllä sellaista että jos ehdotin seksiä, mies pyöritteli silmiään ja mietti että olisiko mieluummin tietokoneella.

Jos minä enää mihinkään pidempään viritykseen päädyn, niin selväähän on se että kummankin tulee kyetä olemaan oikeasti läsnä toisen seurassa, eikä niin että kokoajan räpelletään jotain älyvimpaimia. Olenhan minäkin nettikoukkuun jäänyt jo ajat sitten. Mutta väitän että kun olen treffeillä käynyt, en ole räplännyt puhelinta samaan aikaan. Eipä niitä treffejä tosin ole mitenkään erityisen montaa ollut.

Minun ihannesuhteeni olisi sellainen että ei asuta yhdessä. Silloinhan ei tarvitse kiukutella siitä että mitä kaikkea jommankumman mielestä pitäisi nyt tehdä yhdessä, tai mitä toinen tekee väärin. Ihan sama mitä tekee omassa kodissaan. Mieskin voi minun puolestani vaikka piereksiä sohvansa puhki, kunhan ei piere silloin kun minä istun vieressä. Ja kämppä on tuuletettu jos käyn luonaan. Mutta sitten kun ollaan yhdessä, olisi syytä olla yhdessä, eikä vain "sijaita samassa tilassa eri huoneissa".

Miehen pitää olla nuorena "jännä" ja suorituskykyinen, että saa kiinnostusta. Kun alkuhuuma väistyy, pitäisi löytyä myös älyllistä ja taloudellista suorituskykyä (mahdollisten lastenkin vuoksi), myöhemmin täytyy sitoutua ja kiinnittyä vahvasti juuri perheen hyväksi suorittamiseen ja luopua "jännyydestä", vanhemmiten täytyy tasoittua lopullisesti ja alkaa hitaisiin kulttuuriharrastuksiin, koska puolisokin niitä.

Silläkin on merkitystä, millaiseen perheeseen ja olosuhteisiin syntyy. Jos vanhemmat ovat näkymättömiä "nobodyja", ja koti on 32 B12, eikä lapsilla ole mitään lahjakkuuksia, mistä niitä kavereita löytyy.

Vaikka vanhemmat ovat ei-mitään tyyppejä ja osoite on 32 B12, lapsilla on mahdollisuus saada kavereita, jos he ovat lahjakkaita ja osallistuvat erilaisiin aktiviteetteihin ja harrastuksiin.

Jos lapset ovat lahjattomia taviksia ja vanhemmat ovat ei-mitään tyypejä, kavereita saattaa tulla, jos asuinpaikka on kiinnostava.

Kuuluin luultavasti jossakin määrin tuohon kolmanteen sektoriin eli tavisvanhempien tavislapsiin, joiden asuinpaikka oli mielenkiintoinen ja tarjosi resursseja seikkailuihin ja puuhailuihin kavereiden kanssa. Lähiympäristöni oli suoranainen seikkailupuisto ainakin lasten näkökulmasta katsottuna. Ympäristö ja halukkuuteni hyödyntää sitä, toi kavereita seuraani. Tätä jatkui vielä varsinaisen lapsuusvaiheen jälkeenkin. Minulla oli aina meneillään "projekteja", jotka kiinnostivat muitakin. Monet projekteista olisivat olleet mahdottomia, jos olisin ollut tyypillinen kerrostaloperheen lapsi.

^
Nyt hiukkasen ihmettelen, minkä ikäisistä lapsista puhut tuossa? Minä ainakin yleensä lapsista puhuttaessa puhun alle murkkuikäisistä. Ei kyllä kaupungissa ainakaan lapset vähääkään piittaa siitä, mitä kaverin vanhemmat on, onko ne "nobodyja" vai jotain muuta.  Samoin asumus on jokseenkin merkityksetön, eli asuuko omakotitalossa, rivarissa vai kerrostalossa. Useimmiten mennään sen kaverin kotiin, jossa on parempi tila leikkiä. Lapsi ei edes ymmärrä varallisuuseroja, jos ei niitä ole vanhemmat ole lapselleen opettaneet.

Olen itse aikuisiän asunut hauskasti juuri kerrostaloalueen ja pientaloalueen rajalla, sen kerrostalo puolella ja voinut hyvinkin tiiviisti seurata lapsiperhe-elämää tällaisella rajaseudulla.

Saako lahjakas lapsi kavereita, tahtoo siis sanoa että ehtiikö saada ja jopa ylläpitää kaveruuksia, kun lahjakkuuden takia painetaan pitkää päivää treeneissä. Jos nimittäin lahjakkuus ei suuntaudu joukkueurheiluun. Juuri luin jonkun ex-kilpauimarin kilpauimarityttärestä, joka kauhoo uimahalleissa mielipuolisia matkoja.

Pianon pimputtelukin on melko yksinäistä touhua.

Ja koulussa lahjakas saattaakin saada muiden kateuden ja vihat niskoilleen.

Kyllä minä uskon että lapsena kaveruuksia muodostuu ensisijaisesti asuinsijainnin pohjalta.

Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - maaliskuu 15, 2023, 11:27:26
Miehen pitää olla nuorena "jännä" ja suorituskykyinen, että saa kiinnostusta. Kun alkuhuuma väistyy, pitäisi löytyä myös älyllistä ja taloudellista suorituskykyä (mahdollisten lastenkin vuoksi), myöhemmin täytyy sitoutua ja kiinnittyä vahvasti juuri perheen hyväksi suorittamiseen ja luopua "jännyydestä", vanhemmiten täytyy tasoittua lopullisesti ja alkaa hitaisiin kulttuuriharrastuksiin, koska puolisokin niitä.

Eiköhän tämä päde molempiin sukupuoliin. Kyllä naisenkin pitää olla jännä nuorena, eikä edes missään hipsuissa jännä, jos helposti meinaa kiinnostusta saada. Nuoret miehet harvemmin kiinnostuvat hitaista kulttuuria harrastelevista neitokaisista, vaan odotetaan aivan muuta.

Ja kun alkuhuuma väistyy, naisesta pitää löytyä älyllistä ja taloudellista suorituskykyä, etenkin naisesta pitää löytyä jo ihan mahdollisten lastenkin vuoksi. Kyllä sitä pitää osoittaa olevansa vähintään vaimo- ellei nyt äitimatskua, eikä mikään jännätyttöhepsankeikka!

Minusta on aivan normaalia, että nuoruus menee enemmilti rällätessä ja kaikenlaisten tunteiden heittelyssä, draamassa ja draamailuissakin. Sitten alkaa iän myötä molempia sukupuolia kiinnostaa erilaiset hitaammat harrastukset kaikin puolin. Saattaa käydä niinkin päin, että miespuolinen jää kulttuurikoukkuun.

Senpä vuoksi suunnilleen samanikäisten pidemmät parisuhteet yleensä ovat ehkä inasen helpompia, koska kasvetaan eri aikakausiin ja niiden tuomiin haasteisiin, mutta ennen kaikkea iloihin yhtä aikaisesti, ihannetapauksessa. Sitten on tietysti vähän surullisesti niitä tapauksia, joissa vain toinen kasvaa ja kehittyy, kun toinen jämähtää vuosien takaisiin eloihin ja oloihin. Kaipa nekin kuitenkin voivat toimia, jos tahto on luja ja hyväksyntä toisen elämäntavalle.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Kopek - maaliskuu 15, 2023, 12:00:06
Silläkin on merkitystä, millaiseen perheeseen ja olosuhteisiin syntyy. Jos vanhemmat ovat näkymättömiä "nobodyja", ja koti on 32 B12, eikä lapsilla ole mitään lahjakkuuksia, mistä niitä kavereita löytyy.

Vaikka vanhemmat ovat ei-mitään tyyppejä ja osoite on 32 B12, lapsilla on mahdollisuus saada kavereita, jos he ovat lahjakkaita ja osallistuvat erilaisiin aktiviteetteihin ja harrastuksiin.

Jos lapset ovat lahjattomia taviksia ja vanhemmat ovat ei-mitään tyypejä, kavereita saattaa tulla, jos asuinpaikka on kiinnostava.

Kuuluin luultavasti jossakin määrin tuohon kolmanteen sektoriin eli tavisvanhempien tavislapsiin, joiden asuinpaikka oli mielenkiintoinen ja tarjosi resursseja seikkailuihin ja puuhailuihin kavereiden kanssa. Lähiympäristöni oli suoranainen seikkailupuisto ainakin lasten näkökulmasta katsottuna. Ympäristö ja halukkuuteni hyödyntää sitä, toi kavereita seuraani. Tätä jatkui vielä varsinaisen lapsuusvaiheen jälkeenkin. Minulla oli aina meneillään "projekteja", jotka kiinnostivat muitakin. Monet projekteista olisivat olleet mahdottomia, jos olisin ollut tyypillinen kerrostaloperheen lapsi.

Näin pienehkön kaupungin lapsesta tämmöinen on suorastaan huvittavaa. Joka kerrostalon takana siinä kuin omakotitalonkin takana aukesi vedet ja metsät. Ei sitä kotipihalla tai kotipihan piirissä kököttäneet omakotitaloissa asuvatkaan, kuten esimerkiksi minä. Miksi olisi, kun muutaman askeleen päässä on virtaavaa vettä, josta aukeaa iso järvi ja kivenheiton päästä pääsee suureen metsään? Sama juttu kerrostaloissakin.

Lisäksi väitän, että ihan taviksia on niin iso osa porukasta kaikessa iässä, että heidän sitä on helpompaa toisensa löytää ystäviksikin kuin kovin exsentristen lapsosten tai sellaisten vanhempien lapsosten.

Ehkä Kopek sinua vain vahdittiin enemmän kuin tavisten lapsia, eli et päässyt yhtä vapaasti painaltamaan pitkin metsiä, joten jouduit perustamaan projekteja omaan pihapiiriin?

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Hippi - maaliskuu 15, 2023, 12:38:33
Samoin asumus on jokseenkin merkityksetön, eli asuuko omakotitalossa, rivarissa vai kerrostalossa. Useimmiten mennään sen kaverin kotiin, jossa on parempi tila leikkiä. Lapsi ei edes ymmärrä varallisuuseroja, jos ei niitä ole vanhemmat ole lapselleen opettaneet.

Onko asumus merkityksetön, jos tila kuitenkin ratkaisee? Ahtaan yksiöperheen lapsella ei ole tiloja, mihin kavereita kutsuisi.

Varallisuuserot näkyvät siinä, millaisia leluja ja huvituksia lapsella on tarjota kavereilleen. Köyhän yksiölapsen huvitukset ovat ne, mitä kadulta löytyy, mutta rikkaan perheen lapsi ja nuori voivat tarjota pelikoneita ja pienoisautoja ja mopoautoja ja retkiä kesämökille ja veneajelua ja vesihiihtoa ja monenlaista jetset-elämää. Kyllä rahalla ja tavaralla kavereita saa. Kuinka aitoja rikkaan lapsen kaverit ovat, se on toinen asia. Mutta mikä tässä elämässä on aitoa.

Lapsen vanhempien kateushermoa voi tietysti vähän kutitella, kun omien lasten kaverit ovat liian hienoista perheistä:

Luulin, että erilaisesta tulotasosta mahdollisesti esiinnousevat ongelmat olisivat näitä klassisia "pitää olla merkkivaatteet ja uusimmat kännykät". Mahdollisia kiusaamistilanteita, tai lasten kokemaa osattomaksi jäämisen tunnetta. Onneksi mitään sellaista ei ole vielä ainakaan koettu.

Ongelma onkin äidin päässä. Meiltä ei varsinaisesti puutu mitään. Kunnes uuden viiteryhmän kautta tajuan, että meiltä puuttuu miljoonatalo merinäköalalla, uima-allas, lastenhoitaja ja monta ulkomaanmatkaa vuodessa, ainakin se Brasiliaan suuntautunut.

https://www.huonoaiti.fi/lapseni-kaverit-ovat-rikkaita/

Edellä mainittu ilmiö vähän lievemmässä muodossa on minullekin tuttu. Tyttäreni kaveri meni naimisiin varakkaaseen kiinteistöomistajasukuun kuuluvan miehen kanssa, ja heillä on samanikäinen lapsi kuin tyttärelläni. Kaverisuhde on jatkunut ja yhteyttä on pidetty, mutta tyttäreni haluaisi etääntyä ystävästään, koska häntä on alkanut vaivata yhteiskuntaluokkaero, joka näkyy kaikessa. Tuo mainitsemani suku omistaa korttelittain taloja Helsingissä ja muuallakin, joten kyse ei ole pikkurikkaista vaan todella varakkaasta porukasta, joka ostelee miljoonien eurojen asuntoja tuosta noin vain taskurahoillaan. Tyttäreni laskee, mistä saisi rahat yksiönsä vuokraan.

Lisäyksenä tähän vielä, että tyttäreni pienituloisuus on itse valitun elämäntyylin ja työtä vastaavien harrastusten seurausta, eli hän pystyisi saamaan enemmän rahaa menemällä palkkatyöhön opettajaksi, johon hänellä on pätevyys. Joskus hän tekeekin sijaiskeikkoja. Kyse ei siis ole "institutionaalisesta" pienituloisuudesta vaan itse valitusta. Institutionaalisella tarkoitan sitä, että ei kerta kaikkiaan pysty saamaan rahaa, koska puuttuu perusedellytykset eli koulutus ja työkokemukset ja työmahdollisuudet.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - maaliskuu 15, 2023, 13:32:58
Senpä vuoksi suunnilleen samanikäisten pidemmät parisuhteet yleensä ovat ehkä inasen helpompia, koska kasvetaan eri aikakausiin ja niiden tuomiin haasteisiin, mutta ennen kaikkea iloihin yhtä aikaisesti, ihannetapauksessa. Sitten on tietysti vähän surullisesti niitä tapauksia, joissa vain toinen kasvaa ja kehittyy, kun toinen jämähtää vuosien takaisiin eloihin ja oloihin. Kaipa nekin kuitenkin voivat toimia, jos tahto on luja ja hyväksyntä toisen elämäntavalle.

Niinpä.

Harvoin taidetaan kuitenkaan etsiä juuri samanikäistä ja mainitaan henkinen ikä seuranhakuilmoituksissa, mikä olisi ehkä fyysisen ohella tärkeä tietää, jos halutaan pidempiaikaista suhdetta, mikä ei kovinkaan usein taida olla seuralaisen etsinnän päällimmäinen määränpää.

Kulttuuri-innostus on eräänlainen kypsymisen merkki, joskus miehetkin ovat kulttuurisesti täysikasvuisia, vaikka ehkä naisia harvemmin.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - maaliskuu 15, 2023, 13:45:55
Onko asumus merkityksetön, jos tila kuitenkin ratkaisee? Ahtaan yksiöperheen lapsella ei ole tiloja, mihin kavereita kutsuisi.

Ainakaan omassa lapsuudessani kaveruudet eivät perustuneet sille, että kavereita kutsuttiin kotiin. Leikittiin enemmälti ulkona, siis aina kuin suinkin voitiin. Kuten sanottua, metsät ja järvenrannat voittivat leikkien kiinnostavuudessa kenen tahansa kodin. Myös niiden varakkaampien.

Lisäksi vastavuoroisuus ei ollut millään tavalla olennaista. Usein leikittiin meillä, koska meillä tosiaankin oli kokonainen kerros lapsille omaa tilaa ja paljon leluja. Mitenkään tämä ei tarkoittanut, että minulla olisi ollut enemmän kavereita kuin jollain pienemmässä asunnossa asuvalla.

Kyllä lapset ymmärtävät käytönnön syitä, esim. sitä, että toisella on enemmän tilaa kuin toisella, joten mennään kovalla pakkasella tai pahassa vesisateessa sinne. Mutta lapset ovatkin siitä älykkäitä, että he eivät vedä tästä johtopäätöksiä, kuten sellaisia, että isommassa talossa asuva on rakkaampi ystävä tai arvokkaampi ihminen.

Aikuisena ystävyyteen voi vaikuttaa varallisuuskin, jos toinen kokee, että tehdään aina asioita, joihin toisella on helposti varaa ja itsellä ei oikein koskaan tai ainakin se on uhraus. Mutta uskallan väittää, että jos ystävien kesken tai kaveripiirissä yleensä ei tehdä yhdessä asioita, joihin kaikilla on varaa, ei se mitään oikeaa ystävyyttä olekaan.

Se taas, että tuntee huonommuutta, koska tietää, että toinen on varakkaampi on kyllä, ikävä kyllä, usein ihan omassa päässä. Harvoin aidosti varakkaat edes ajattelevat varallisuuttaan, tai no, ehkä sitten, jos se on kovin uutta. Siis uutta ihmiselle itselleen olla varakas.

T: Xante

^^^
Heh, ei se leikkimistila kerro varallisuudesta mitään. Voihan se tilavampi olla kaupungin vuokrakämppä ja ahtaampi yksiö omistusasunto. Mutta kyllä lapsilla kavereiden saaminen on suureksi osaksi kiinni siitä, onko tämä itse kiva kaveri vai hemmoteltu mulkku.

Olen nyt liki yhdeksän vuoden ajan seurannut noita naapurin lapsia aika läheltä ja pakko sanoa, etä isomman pojan kohdalla oli kyllä sydän kylmänä, kun tämä meni kouluun. Poika oli hyvin herkkä ja melko arka. Päiväkodissa oli yksi läheinen kaveri, joka oli (yllätys yllätys) hyvin arka ja hiljainen. Eskarissa ryhmään tuli vähän tomerampi kaveri ja noista muotoutui jonkinlainen kolmikko.

Mutta ujo, hiljainen ja arka, jolle tulee vielä itku helposti. Onko otollisempaa kiusattavaa? Mutta siinäpä ei käynyt niin. Ekalla luokalla poika valittiin luokan parhaaksi kaveriksi, joka oli ystävällinen kaikkia kohtaan. Nykyisin viidennellä luokalla hän on luokkansa Verso-oppilas ja iän myötä myös on jo hiukan rohkaistunutkin.

Mutta pakkohan se on uskoa, kun Kopek sanoo, että varallisuus ratkaisee lasten kaveruuden, vaikka itse olen toista mieltä ja kuvittelen vain, että luonteenlaaduilla ja persoonilla olisi jokin merkitys.

Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - maaliskuu 15, 2023, 14:02:51

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - maaliskuu 15, 2023, 13:32:58
Senpä vuoksi suunnilleen samanikäisten pidemmät parisuhteet yleensä ovat ehkä inasen helpompia, koska kasvetaan eri aikakausiin ja niiden tuomiin haasteisiin, mutta ennen kaikkea iloihin yhtä aikaisesti, ihannetapauksessa. Sitten on tietysti vähän surullisesti niitä tapauksia, joissa vain toinen kasvaa ja kehittyy, kun toinen jämähtää vuosien takaisiin eloihin ja oloihin. Kaipa nekin kuitenkin voivat toimia, jos tahto on luja ja hyväksyntä toisen elämäntavalle.

Niinpä.

Harvoin taidetaan kuitenkaan etsiä juuri samanikäistä ja mainitaan henkinen ikä seuranhakuilmoituksissa, mikä olisi ehkä fyysisen ohella tärkeä tietää, jos halutaan pidempiaikaista suhdetta, mikä ei kovinkaan usein taida olla seuralaisen etsinnän päällimmäinen määränpää.

Kulttuuri-innostus on eräänlainen kypsymisen merkki, joskus miehetkin ovat kulttuurisesti täysikasvuisia, vaikka ehkä naisia harvemmin.

Taidan olla niin vanha, että useimmiten kyllä törmään siihen, että ainakin väitetään etsittävän pidempiaikaista suhdetta ;D Eli haetaan lenkkikaveria, kaveria kesäretkille, jne. ja mieluiten juuri pidempiaikaista eikä vaan yhtä reissua varten. Mutta en ole päässyt tietämään, ovatko puheet vain puheita.

Itse en voi kehua kulttuurinnälkäni erityisesti iän myötä kasvaneen, kulutan sitä suht saman verran kuin nuorempana, eli suoraan sanottuna hävettävän vähän. Tai no, mikä sitten kulttuuriksi lasketaan. Tai no, vaikka laskettaisiin lähes mikä, niin hävettävän vähän :-[

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Kopek - maaliskuu 15, 2023, 12:00:06
Silläkin on merkitystä, millaiseen perheeseen ja olosuhteisiin syntyy. Jos vanhemmat ovat näkymättömiä "nobodyja", ja koti on 32 B12, eikä lapsilla ole mitään lahjakkuuksia, mistä niitä kavereita löytyy.

Vaikka vanhemmat ovat ei-mitään tyyppejä ja osoite on 32 B12, lapsilla on mahdollisuus saada kavereita, jos he ovat lahjakkaita ja osallistuvat erilaisiin aktiviteetteihin ja harrastuksiin.

Jos lapset ovat lahjattomia taviksia ja vanhemmat ovat ei-mitään tyypejä, kavereita saattaa tulla, jos asuinpaikka on kiinnostava.

Kuuluin luultavasti jossakin määrin tuohon kolmanteen sektoriin eli tavisvanhempien tavislapsiin, joiden asuinpaikka oli mielenkiintoinen ja tarjosi resursseja seikkailuihin ja puuhailuihin kavereiden kanssa. Lähiympäristöni oli suoranainen seikkailupuisto ainakin lasten näkökulmasta katsottuna. Ympäristö ja halukkuuteni hyödyntää sitä, toi kavereita seuraani. Tätä jatkui vielä varsinaisen lapsuusvaiheen jälkeenkin. Minulla oli aina meneillään "projekteja", jotka kiinnostivat muitakin. Monet projekteista olisivat olleet mahdottomia, jos olisin ollut tyypillinen kerrostaloperheen lapsi.

Voi tietysti olla noinkin, että kiinnostava asuinympäristö voi vetää puoleensa kavereita, mutta enpä oikein tiedä, ainakaan isommissa kaupungeissa. Voi rikkaan perheen penskalla toki olla muutakin tarjottavaa "ystäville", esimerkiksi karkkeja. Vähän sama kuin se, että lottovoittajilla on paljon "ystäviä", mutta kun rahat on kupattu, "ystävät" katoavat.

Mitä mietin lapsuuden koulukavereitani ja ystäviäni, niin enpä muista, että omakotitaloissa asuvilla olisi ollut sen kiinteämpiä tai useampia ystävyyssuhteita kuin muillakaan. Jos vanhemmat ostavat rahalla ystäviä lapselleen, ei lapsi opi muodostamaan ystävyyssuhteita itsenäisesti.

Itse olin urheilullinen penska, ja pelasin esimerkiksi pesäpalloa, ja minut aina haettiin pelaamaan. Kerrostalossamme oli paljon lapsia. Paljon leikittiin muutakin, esimerkiki kirkonrottaa jne., ja siinä ei lahjakkuus kyllä mitenkään vaikuttanut. Joillakin lapsilla lahjakkuudesta voi olla haittaakin, esimerkiksi hyvästä koulumenestyksestä. He voivat tulla jopa kiusatuksi sen takia. Onneksi en itse tullut. Päinvastoin, puolustin sellaisia, joita kiusattiin.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - maaliskuu 15, 2023, 13:45:55

Lainaus käyttäjältä: Hippi - maaliskuu 15, 2023, 12:38:33
Samoin asumus on jokseenkin merkityksetön, eli asuuko omakotitalossa, rivarissa vai kerrostalossa. Useimmiten mennään sen kaverin kotiin, jossa on parempi tila leikkiä. Lapsi ei edes ymmärrä varallisuuseroja, jos ei niitä ole vanhemmat ole lapselleen opettaneet.

Onko asumus merkityksetön, jos tila kuitenkin ratkaisee? Ahtaan yksiöperheen lapsella ei ole tiloja, mihin kavereita kutsuisi.

Varallisuuserot näkyvät siinä, millaisia leluja ja huvituksia lapsella on tarjota kavereilleen. Köyhän yksiölapsen huvitukset ovat ne, mitä kadulta löytyy, mutta rikkaan perheen lapsi ja nuori voivat tarjota pelikoneita ja pienoisautoja ja mopoautoja ja retkiä kesämökille ja veneajelua ja vesihiihtoa ja monenlaista jetset-elämää. Kyllä rahalla ja tavaralla kavereita saa. Kuinka aitoja rikkaan lapsen kaverit ovat, se on toinen asia. Mutta mikä tässä elämässä on aitoa.

Lapsen vanhempien kateushermoa voi tietysti vähän kutitella, kun omien lasten kaverit ovat liian hienoista perheistä:

Luulin, että erilaisesta tulotasosta mahdollisesti esiinnousevat ongelmat olisivat näitä klassisia "pitää olla merkkivaatteet ja uusimmat kännykät". Mahdollisia kiusaamistilanteita, tai lasten kokemaa osattomaksi jäämisen tunnetta. Onneksi mitään sellaista ei ole vielä ainakaan koettu.

Ongelma onkin äidin päässä. Meiltä ei varsinaisesti puutu mitään. Kunnes uuden viiteryhmän kautta tajuan, että meiltä puuttuu miljoonatalo merinäköalalla, uima-allas, lastenhoitaja ja monta ulkomaanmatkaa vuodessa, ainakin se Brasiliaan suuntautunut.

https://www.huonoaiti.fi/lapseni-kaverit-ovat-rikkaita/

Edellä mainittu ilmiö vähän lievemmässä muodossa on minullekin tuttu. Tyttäreni kaveri meni naimisiin varakkaaseen kiinteistöomistajasukuun kuuluvan miehen kanssa, ja heillä on samanikäinen lapsi kuin tyttärelläni. Kaverisuhde on jatkunut ja yhteyttä on pidetty, mutta tyttäreni haluaisi etääntyä ystävästään, koska häntä on alkanut vaivata yhteiskuntaluokkaero, joka näkyy kaikessa. Tuo mainitsemani suku omistaa korttelittain taloja Helsingissä ja muuallakin, joten kyse ei ole pikkurikkaista vaan todella varakkaasta porukasta, joka ostelee miljoonien eurojen asuntoja tuosta noin vain taskurahoillaan. Tyttäreni laskee, mistä saisi rahat yksiönsä vuokraan.

Lisäyksenä tähän vielä, että tyttäreni pienituloisuus on itse valitun elämäntyylin ja työtä vastaavien harrastusten seurausta, eli hän pystyisi saamaan enemmän rahaa menemällä palkkatyöhön opettajaksi, johon hänellä on pätevyys. Joskus hän tekeekin sijaiskeikkoja. Kyse ei siis ole "institutionaalisesta" pienituloisuudesta vaan itse valitusta. Institutionaalisella tarkoitan sitä, että ei kerta kaikkiaan pysty saamaan rahaa, koska puuttuu perusedellytykset eli koulutus ja työkokemukset ja työmahdollisuudet.

Miksi ihmeessä perheen pitäisi kököttää ahtaassa yksiössä? Luulin että kunta/kaupunki ja sossu järkkäävät kaikki lapsia laittaneet vähintäänkin kaksioon (jos yh + lapsi). Mikäli lapsen toinen vanhempi lähinnä kummittelee jonain etävanhempana, eikö sitäkin helpommin saa yhteiskunnan jeesiä, jos kehtaa vaan hakea?

Oikein kun mietin ja kaivoin päätäni, yhden yksiö-yh-naisen olen tuntenut, juopon joka 1980-luvun lopulla asui pikkutyttönsä kanssa solussa siinä samassa talossa jossa itse kykin 9 neliön kopissa. Ei tuollainen tulisi nykyään varmaan kuuloonkaan.

Kaksiokin on melko perseestä lapsen laittaneelle, kun eihän vanhemmalla ole mitään yksityisyytta olohuoneessa kumminkin nukkuessaan.

Omasta lapsuudesta ja läheisten lapsia seuranneena sanoisin, että jos nyt vanhemmat jotenkin lasten ystävyyksiin vaikuttavat, niin kyllä se on ilmapiiri. Eli onko vanhemmista ok, että lapsen kaverit näkyvät elämässä, vaikka ahtaammissakin tiloissa.

Kyllä yksi lapsuuden kaverini asui hyvin ahtaasti ja vaatimattomasti, mutta mainiosti mahduimme sinne leikkimään aina. Isänsä oli reissutöissä, mutta kotona ollessaan mahtavan mukava mies. Nauratti meitä jutuillaan ja paistatti kerrostalon nuotiopaikalla makkaraa. Äitinsä oli oikea muumimamma, muisti kaikkien nimet ja lemmikit ja kuulumiset. Tämä kaveri on muuten vieläkin kaveripiirissäni ja järkkymätön herrasmies jokaisessa tilanteessa. Sitä se sivistynyt kasvatus teettää!

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Kopek - maaliskuu 15, 2023, 13:45:55

Lainaus käyttäjältä: Hippi - maaliskuu 15, 2023, 12:38:33
Samoin asumus on jokseenkin merkityksetön, eli asuuko omakotitalossa, rivarissa vai kerrostalossa. Useimmiten mennään sen kaverin kotiin, jossa on parempi tila leikkiä. Lapsi ei edes ymmärrä varallisuuseroja, jos ei niitä ole vanhemmat ole lapselleen opettaneet.

Onko asumus merkityksetön, jos tila kuitenkin ratkaisee? Ahtaan yksiöperheen lapsella ei ole tiloja, mihin kavereita kutsuisi.

Varallisuuserot näkyvät siinä, millaisia leluja ja huvituksia lapsella on tarjota kavereilleen. Köyhän yksiölapsen huvitukset ovat ne, mitä kadulta löytyy, mutta rikkaan perheen lapsi ja nuori voivat tarjota pelikoneita ja pienoisautoja ja mopoautoja ja retkiä kesämökille ja veneajelua ja vesihiihtoa ja monenlaista jetset-elämää. Kyllä rahalla ja tavaralla kavereita saa. Kuinka aitoja rikkaan lapsen kaverit ovat, se on toinen asia. Mutta mikä tässä elämässä on aitoa.

Nykypäivänä lapset leikkivät yhä vähemmän "vapaina" ulkona. En tarkkaan tiedä, mistä tämä johtuu, mutta sellainen trendi taitaa olla yleisesti olemassa. Lapset leikkivät yhä enemmän vanhempiensa järjestämillä leikkitreffeillä, ja kun kasvetaan, touhutaan edelleen mielellään sisätiloissa. Tai ainakin tällainen käsitys minulla on. Ehkä siinä kohtaa myös Kopekin ajatuksessa voi olla jonkinlaista perää, että mennään sen kaverin luo, keneltä löytyy parhaat pelit ja vehkeet. Ja sitten ne keneltä ne puuttuu, häpeävät puitteitaan ja mieluusti menevät sinne kaverille.

Lapset ovat nykyisin enemmän tietoisia varallisuuseroista kuin ennen digiaikaa, sillä mediasta ja vanhemmilta valuu heillekin kulutusmieltymyksiä esim. koskien vaatteita ja erilaisia palveluita, kuten ravintolakäyntejä, elokuvia, huvipuistoja, hopploppeja yms. Syntymäpäivien vietosta on tullut instituutio, jossa moni kokee pakkoa "menestyä" ja pysyä samalla tasolla kuin lähipiiri. Kaikenlaiset taitokilpailut (Idol, Talent, Voice) iskostavat myös lapsikatsojiin pakkoa näyttäytyä osaavana ja menestyvänä. Tällaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on kai aika vaikeaa muodostaa tasa-arvoista kaveripiiriä, johon kuuluisi niin vähävaraisia kuin varakkaita ja tyhmempiä ja fiksumpia lapsia.

Lainaus käyttäjältä: Amore - maaliskuu 15, 2023, 22:50:23
Lapset ovat nykyisin enemmän tietoisia varallisuuseroista kuin ennen digiaikaa, sillä mediasta ja vanhemmilta valuu heillekin kulutusmieltymyksiä esim. koskien vaatteita ja erilaisia palveluita, kuten ravintolakäyntejä, elokuvia, huvipuistoja, hopploppeja yms.

Kaupallistuminen on tunkenut joka paikkaan. Myös ja erityisesti vapaa-aikaan. Varallisuuserot rikkovat aikuistenkin ystävyyksiä, kun kaikilla ei ole varaa osallistua rientoihin.

Kyllä minunkin lapsuudessani toki lapset ymmärsivät, että jotkut saa anttilan kuvastosta kaikki lelut, mitkä viitsii ympyröidä ja toiset ei juuri koskaan mitään. Ihan hyvin tajuttiin, että jotkut käy kesällä sekä Linnanmäellä että Särkänniemessä ja jotkut useamman kerran ja toiset ei koskaan ole niissä käynytkään. Ulkomailla käymisessä toiset tiesi Ruotsin, toiset sukkuloi Euroopassa. Jotkut kävivät ravintoloissa ihan sukkanaan, toiset äitienpäivänä ja toiset ei koskaan.

Vaatteissa ja välineissä oli eniten eroja: joillekin ostettiin uusia vaatteita mieltymyksen mukaan koko ajan, kun toiset pitivät kolmatta kertaa esikoisen vaatteita. Pyöriä oli todellakin erilaisia ja joillekin ostettiin ihan lasten pyörä, sukset, luistimet, jne. sitä mukaa kuin lapsi kasvoi, toisin sanoen jotkut saivat näitä kaksikin kertaa vuodessa, jotkut eivät ehkä koskaan tai isompien sisaruksien vanhoja.

Synttärit: juu. Joillain oli yksi vieras ja kaupan kääretorttu, toisilla oli ilmapallot, tupa täynnä lapsia, tarjoamisia sataa sorttia, limsaakin eri makuja.

Taitokilpailut, voe saatana. Niitähän niitä vasta olikin, laulettiin, jumpattiin, piirrettiin, kirjoitettiin. Koulumenestyksen kanssa sama juttu.

Ehkä se nyt vain on vanhempien päänlaatu, joka on muuttunut, eikä suinkaan lasten. Koska miten se on mahdollista muutoin, että ihan samalla tavalla ne varallisuuserot ovat aina näkyneet - voisiko muka olla näkymättä? - mutta nyt niistä on tehty tällainen numero, että tehdään lapsille vaikeuksia leikkiä keskenään.

Iso juttu on kyllä toi, että vanhemmat hoveroi siellä muksun pään yllä järjestämässä kerhoikäisille leikkideittejä. He varmaan mieluummin valitsevat omaa tulotasoaan vastaavaa, siis siten, että ei nyt ainakaan alaspäin. Ei, vaikka lapset keskenään tulisi miten hyvin toimeen ja tykkäisi kaverista. Surullista tämä kyllä on.

T: Xante

Meidän perhehän oli siis varmaan kaikista köyhimpiä koko paikkakunnalla. Äiti kotiäiti ja isä tehdastyöläinen. Ekat kaksi luokkaa olin jonkin verran ystävä kolmantena pyöränä minua vuotta vanhemmille ja vuotta nuoremmille tyttöparille, kun kävin koulua jossa koko talossa oli öpaut 30 oppilasta. Sitten muutimme jakamattomana kuolinpesänä olleesta isän äidin kahden huoneen mökistä ihan vallan viisihuoneiseen omakotitaloon, ja uudella alueella oli sikäli paljon väkeä että meillehän kertyi 30 oppilasta per luokka siinä uudessa koulussa johon siirryin. Sen verran tosiaan autisti olin, että touhusin vaan omiani välitunnilla, mutta yksi tyttö oli kai ollut ystävätön, kun tuli esittelemään itsensä. Asuimme suhteellisen lähekkäin, joten aloimme kävelemään koulumatkat yhdessä ja välitunnitkin vietettiin yhdessä.

Kyseinen tyttö oli lääkärin tytär, äitikin sairaanhoitaja. En nyt tiedä oliko paikkakunnan varakkain perhe, mutta sieltä päästä kuitenkin. Ainoa kerta kun tämä tuloero tuli millään tavalla esille, oli sellainen että kun kävelimme tytön kanssa kotiinpäin ja olimme hänen kotinsa tykönä, hän kehotti tulemaan sisälle, mitä vähän ihmettelin. Vielä ihmeellisemmäksi meni, kun näin sisällä että äitini oli siellä. Kävi ilmi että kaverini äiti oli pyytänyt minun äitiäni siivoushommiin. Luulen että häntä oli käynyt köyhyytemme sääliksi, joten oli ajatellut tällä tavalla hankkia äidilleni vähän lisätuloja.

Äitinihän tosiaan välillä mm. siivosi postia. En tiedä miksi hän ei pysynyt missään työpaikassa elämänsä varrella, vaan se oli sellaista paikasta toiseen siirtymistä, ja minut saatuaan suurin osa hänen elämästään meni kotiäitinä olemiseen (sisarukseni syntyi yli vuosikymmen myöhemmin). Ehkäpä häntäkin kiusattiin työelämässä, arka ihminen kun oli. Ehkä arempi jopa kuin minä, mutta sitten taas toisaalta hän oli jonkin verran paha suustaan ja kykeni kyllä sanomaan suoraan erinäisiä asioita. Minun on ollut vaikeampi "aukoa päätäni", poislukien netti.

Mutta jokatapauksessa, ei minua koskaan kiusattu sen takia että olen köyhä tai isä juoppo (tai ainakaan sitä ei mainittu ääneen). Minua kiusattiin kaverini kanssa ala-asteella muuten vaan, ja yläasteella sitten alkoi se varsinainen rääkki, kun kaverini dumppasi minut välitunneiksi oman onneni nojaan. Olin alkanut kääntymään sisäänpäin, ja häntä ei kai kiinnostanut minkään friikin kanssa kaveerata. Koulumatkat yhä käveltiin yhdessä, paitsi se vihonviimeinen kun koulu päättyi, mistä pahoitin syvästi mieleni. (Ja olen siitä maininnutkin jo aiemmin.)

En tiedä onko se seudusta kiinni että miten varallisuuserot pannaan merkille, tai ei panna. Vaikutti vähän siltä että siellä oli uskovaiden keskuudessa arvot ja hierarkiat, mutta ei varsinaisesti muuten. Ja politiikkakaan siellä ei mitenkään erityisesti painottunut, tai minä en sitä huomannut. Ei ollut taistolaisuutta. Vihreyttä oli 1980-luvun lopulla.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - maaliskuu 16, 2023, 08:28:48
Kyllä minunkin lapsuudessani toki lapset ymmärsivät, että jotkut saa anttilan kuvastosta kaikki lelut, mitkä viitsii ympyröidä ja toiset ei juuri koskaan mitään. Ihan hyvin tajuttiin, että jotkut käy kesällä sekä Linnanmäellä että Särkänniemessä ja jotkut useamman kerran ja toiset ei koskaan ole niissä käynytkään. Ulkomailla käymisessä toiset tiesi Ruotsin, toiset sukkuloi Euroopassa. Jotkut kävivät ravintoloissa ihan sukkanaan, toiset äitienpäivänä ja toiset ei koskaan.

Vaatteissa ja välineissä oli eniten eroja: joillekin ostettiin uusia vaatteita mieltymyksen mukaan koko ajan, kun toiset pitivät kolmatta kertaa esikoisen vaatteita. Pyöriä oli todellakin erilaisia ja joillekin ostettiin ihan lasten pyörä, sukset, luistimet, jne. sitä mukaa kuin lapsi kasvoi, toisin sanoen jotkut saivat näitä kaksikin kertaa vuodessa, jotkut eivät ehkä koskaan tai isompien sisaruksien vanhoja.

Synttärit: juu. Joillain oli yksi vieras ja kaupan kääretorttu, toisilla oli ilmapallot, tupa täynnä lapsia, tarjoamisia sataa sorttia, limsaakin eri makuja.

Taitokilpailut, voe saatana. Niitähän niitä vasta olikin, laulettiin, jumpattiin, piirrettiin, kirjoitettiin. Koulumenestyksen kanssa sama juttu.

Ehkä se nyt vain on vanhempien päänlaatu, joka on muuttunut, eikä suinkaan lasten. Koska miten se on mahdollista muutoin, että ihan samalla tavalla ne varallisuuserot ovat aina näkyneet - voisiko muka olla näkymättä? - mutta nyt niistä on tehty tällainen numero, että tehdään lapsille vaikeuksia leikkiä keskenään.

Iso juttu on kyllä toi, että vanhemmat hoveroi siellä muksun pään yllä järjestämässä kerhoikäisille leikkideittejä. He varmaan mieluummin valitsevat omaa tulotasoaan vastaavaa, siis siten, että ei nyt ainakaan alaspäin. Ei, vaikka lapset keskenään tulisi miten hyvin toimeen ja tykkäisi kaverista. Surullista tämä kyllä on.

T: Xante

En tunnista kertomastasi omaa lapsuuttani ollenkaan. Elettiin siis 60-lukua, puberteetti sitten 70-luvulla. Asuinpaikkana helsinkiläinen rivitaloalue, jossa keskiluokkaiset asukkaat: insinöörejä, lääkäreitä, opettajia, sairaanhoitajia. Tietysti tiesimme tuloeroista, mutta niillä ei ollut merkitystä kun kaverit olivat samalla tasolla. Vaatteisiin ei juuri kiinnitetty huomiota. Uusia vaatteita hankittiin melko harvoin ja sisaruksilta perittyihin oltiin ihan tyytyväisiä. Muistelen, että lapsena minulla oli yleensä kaksi paria kenkiä, joista toiset olivat tennarit. Niiden lisäksi sitten talvi- ja kumisaappaat sekä jotkin kesäsandaalit. Teininä oli yhdet farkut, jotka pidettiin puhki ennen kuin sai uudet. Ei tullut edes mieleen, että olisi pitänyt saada useammat. Kavereilla oli samanlaista. Tiedossani ei ole, että ketään olisi koulussa systemaattisesti kiusattu. Jokaisen kohdalle kai kiusaamista joskus osui, mutta se oli harvinaista ja jäi vähäiseksi satunnaistapaukseksi. Lintsille pääsi ehkä kerran kesässä, kaksi korkeintaan ja ravintolassa ei käyty koskaan. Vain etelänmatkoilla (yksi kerta vuodessa, kesällä) syötiin ravintoloissa. Koulussa oli kakaroita muistakin tuloluokista, mutta ei köyhien perheiden lapsia syrjitty tai kaihdettu. Heistä ei tullut ystäviä lähinnä sen takia, että ystävät olivat läheltä, naapuriasunnoista. Koulussa oli eri kaverit, koska omat pihakaverit sattuivat käymään eri koulua. Pihakaverit olivat paljon tärkeämpiä kuin koulukaverit, joiden kanssa tuli oltua vain välitunneilla. Vasta oppikoulussa tuli muutamasta koulukaverista myös enemmän "oikeita" kavereita, koska oma elämänpiiri luonnostaan laajentui hieman.
TV:stä en muista ainoatakaan talenttishowta. Tupla tai kuitti oli ainoa sentapainen, jonka muistan. Tosi tylsä, joten siihen ei kyllä tullut samaistuttua. Eikä todellakaan ollut lapsena mitään ajatusta siitä, että pitäisi olla erityisen osaava, pätevä eli "menestyvä" lapsi. Syntymäpäiväkutsuja järjestivät hyvin harvat perheet. Taisin käydä lastenkutsuilla kaksi kertaa. Yhdet kutsut järjesti opettajan (ei oma opettajani) perhe ja toiset luokkakaverini. Jälkimmäiset olivat ihan kivat, ensimmäiset pikemminkin "edustustehtävä", koska sinne oli kutsuttu koko luokka enkä ollut itse sankarin kanssa läheinen.

Itse asiassa Amore kerrot aivan samoista asioista kuin minäkin. Toki huomioni nyt ovat aikuisen. Ei sitä todellakaan lapsena aktiivisesti ajateltu "mitään" siitä, että tuloerot, kuten itsekin sanot, tiedettiin. Kiusaamista en minäkään muista johtuneen tuloeroista, kyllä ne riidat ja muut ihan muusta johtui. Tai oikeastaan minun pitää sanoa, että mistäs minä tiedän muusta kuin omista kokemuksistani.

Ja totta kai tämä on paikkakuntakohtaista. Olettaisin, että maalaiskaupungissa, joka on suht' pieni, lasten liikkumaraja on suurempi kuin isomman kaupungin kaupunginosassa, tarkoitan, että isompi kun on isompi, niin miksi lapset kulkisivatkaan oikeastaan muualla. Lisäksi ihan se, että isommassa kai koko luokka suunnilleen täyttyy sen lähiön lapsista, kun taas maalaiskaupungissa samalla luokalla on koko pitäjän lapset, kaikilta asuinalueilta.

Olen myös hieman nuorempi, eli lapsuus -70 luvulla ja puberteetti -80 luvulla. Todennäköisesti kaikenlaista sälää, kuten synttärien pito tms. oli jo kantautunut Suomeen muualtakin, ellei sitä todella aiemmin ollut. Kulutusjuhlan syrjäänkin päästiin jo kiinni.

Talentshowtahan pidettiin kouluissa! Minäkin olen osallistunut milloin julisteentekokisaan, milloin kirjoituskilpailuun. Musiikkiin tai vastaavaan järkevää kyllä minua ei patistettu, mutta kyllä vielä minun nuoruudessanikin laulatettiin luokan edessä. Taisin olla kuudennella tai jotain, kun opettaja armeliaasti kuunteli laulun kahdestaan. Sitä ihmetttelen, miksi, kai sillä kamalana kokemuksena oli edellinenkin vuosi mielessä.

Mutta pointtini siis oli, että en usko lasten niinkään muuttuneen, vaan aikuisten. Ei lapsi oma-aloitteisesti osaa arvioida tuloeroja tai niiden vaikutusta elämään, ellei siihen kotoa opasteta. Toki lapset haluavat koko ajan kaikenlaista, nekin, jotka paljon koko ajan saavat. Se on aikuisten asia antaa lapsen elämään muutakin kuin materia ja opettaa arvostamaan muutakin kuin materiaa.

T: Xante

Alkaa etääntyä tää juttu nyt kauaksi tämän ketjun aiheesta, yksinäisyydestä. Miten nuo lapsuusjutut liittyvät yksinäisyyteen? (Itsekin taisin jotain hölistä lapsuudesta, pitääpä tarkistaa.)

Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - maaliskuu 15, 2023, 11:27:26
Miehen pitää olla nuorena "jännä" ja suorituskykyinen, että saa kiinnostusta. Kun alkuhuuma väistyy, pitäisi löytyä myös älyllistä ja taloudellista suorituskykyä (mahdollisten lastenkin vuoksi), myöhemmin täytyy sitoutua ja kiinnittyä vahvasti juuri perheen hyväksi suorittamiseen ja luopua "jännyydestä", vanhemmiten täytyy tasoittua lopullisesti ja alkaa hitaisiin kulttuuriharrastuksiin, koska puolisokin niitä.

Totta tuo, mutta siinä on vaaransa, kun jännyys loppuu saattaa kaivata jännitystä ja mistäpä sitä "vaimoihminen muualta saisikaan, kuin jostakin "rentusta".

Ei siis kannata kokonaan hylätä omaa renttuuttaan vaan säilyttää jonkinlainen "arvaamattomuus ja pienoinen yllätyksellisyys, ettei "oma" nainen hae sitä muualta. Voi se kuitenkin hakea joka tapauksessa liitothan päättyvät useimmiten eroon.

Hah, minultahan päättyi pisin liittoni juuri sen takia etten ollut tarpeeksi jännä. Kun mies oli itse alkanut rauhoittua ja raivokohtaukset taholtaan vähentyneet, elämästä tulikin sitten kaiketi liian tylsää, ja se mistä hän oli minua suhteen alussa kehunut ("sun luonasi on aina niin rauhallista") kääntyikin minua vastaan. Päätellen ainakin siitä että tilalle änkeneen muijan kanssa sitä menoa ja meininkiä riitti. Jopa siihen malliin että muija oli ominpäin ottanut suihin kesken miehen autolla ajon. Ei minusta olisi tuollaiseen. Mutta pitääkö sitä sitten hävetä? Olen sikäli ylpeä, että en häpeä ikinä sitä etten tee asioita joita pidän täysin idioottimaisina.

(Ilmeisestikään kamppailulajeja en sitten pidä, hah hah.)