kantapaikka.net

Netistä löytyy paljon juttuja, joissa käsitellään katkeruutta. Niitä lukiessa jää hieman epätietoiseksi, missä menevät harmin ja pahan mielen ja katkeruuden rajat. Milloin paha mieli jonkin asian johdosta on niin voimakasta ja pitkäaikaista, että voidaan puhua katkeruudesta?

Jos sama asia harmittaa aina, kun sitä ajattelee, mutta se ei ole kuitenkaan koko ajan - eikä välttämättä edes usein - mielessä, onko silloin kyse katkeruudesta?

Netistä poimittua:

TESTAA OLETKO KATKERA?

❑ Toivotko usein muille pahaa?
❑ Millä silmällä katsot vastaantulijoita?
❑ Pidätkö nuorta polvea ennen kaikkea uhkana itsellesi?
❑ Onko lapsuudessasi joku tapahtuma, johon palaat aina uudestaan?
❑ Oletko jo yli viidenkymmenen ja syytät yhä lapsuudenperhettäsi?
❑ Oletko sitä mieltä, että yleensä vain sinä hallitset kaiken?

Tuosta testistä en kovin korkeita pisteitä onneksi nappaisi. Neljäs ja viides kohta vähän "resonoivat" sillä tarkennuksella, että lapsuuden tilalle tai rinnalle pitää vaihtaa nuoruus ja nuori aikuisuus ja perheen tilalle isä.

Katkeruutta pidetään negatiivisena tunteena ja katkeraa ihmistä suorastaan pahana ja ilkeänä, joten kukapa haluaisi olla katkera - tai ainakaan paljastaa olevansa.

https://www.etlehti.fi/artikkeli/terveys/mieli/katkeruus-vie-varitkin-elamasta-fyysiset-oireet-voivat-olla-vakavia
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_on_pettyneen_suojakuori
https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/katkeruus-ei-kannata-testaa-oma-asenteesi-ja-tee-korjausliike
https://www.uneksija.fi/eroon-katkeruudesta-10-vinkkia/

Miten katkeruus vaikuttaa ystävyyyssuhteissa ja työpaikalla ja politiikassa ja ylipäätään elämässä? Mitä puoluetta katkera ihminen kannattaa?

LainaaEn ole katkera mutta kuitenkin
Joskus tuntuu että liikaa menetin
En ole katkera mutta kuitenkin
...
On joskus kaikki hiukan haikeaa
Ja joskus melkein liian vaikeaa

https://www.youtube.com/watch?v=aYQVqGXn93E

Viikonloppuisä Reijo Kallion esittämänä sopii tähän teemaan mielestäni aika hyvin.

Perisuomalaista ruikutusta pienellä virsimausteella.

Tykkään enemmän irwiniläisestä asennoitumisesta näihin ongelmavyyhteihin.

Veikkaan että katkeruudella tarkoitetaan aika monelaisia asioita.

Hetkellisinä tunteina jokainen kokee katkeruutta joskus. Mun käsittääkseni se on vain sellainen voimakas tunnemyräkkä johon voi liittyä paljon kaikenlaista. Vihaa jotakin ihmistä tai tahoa kohtaan ja siis... ties mitä.

Jos joku kokee tosi rajua kärsimystä, tulee vaikka hylätyksi tai... käy läpi jonkun tilanteen missä ne kokee ainoaksi vaihtoehdoksi selvitä suurin piirtein sen että paketoi kaiken sen vihan ja omat tunteet visusti sisäänsä ja ikään kuin pelaa vain läpi sen tilanteen, silloin...

Toi saattaa isossa kuvassa johtaa siihen että joku tämmönen painolasti mitä ihminen kantaa tekee sitä että monenlaisissa tilanteissa nousee pintaan tunteita jotka ei varsinaisesti edes liity siihen tilanteeseen.

Tällainen voi pitkällä aikavälillä aika paljonkin rasittaa ja haitata elämää. Periaatteessa tollanen painolasti voi jopa vinouttaa tai vääristää tai muuttaa omia käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja arvokasta jolloin siis... katkeruus syö ihmistä tai tämän sielua sisältä.

Ei se silti niin loputtoman dramaattista ole, vaan on ihan normaalia että sellaiset asiat mitkä on todella tärkeitä voi myös satuttaa ja jättää jälkiä ja haavoja sun muuta.

Mut joo, varmaan tässä on tarpeeksi löyhää hapatusta yhteen viestiin

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 31, 2024, 16:14:26Netistä poimittua:

TESTAA OLETKO KATKERA?

❑ Toivotko usein muille pahaa?
❑ Millä silmällä katsot vastaantulijoita?
❑ Pidätkö nuorta polvea ennen kaikkea uhkana itsellesi?
❑ Onko lapsuudessasi joku tapahtuma, johon palaat aina uudestaan?
❑ Oletko jo yli viidenkymmenen ja syytät yhä lapsuudenperhettäsi?
❑ Oletko sitä mieltä, että yleensä vain sinä hallitset kaiken?

https://www.etlehti.fi/artikkeli/terveys/mieli/katkeruus-vie-varitkin-elamasta-fyysiset-oireet-voivat-olla-vakavia
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_on_pettyneen_suojakuori
https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/katkeruus-ei-kannata-testaa-oma-asenteesi-ja-tee-korjausliike
https://www.uneksija.fi/eroon-katkeruudesta-10-vinkkia/

Miksi katkeran pitäisi toivoa muille pahaa? Tuo pitäisi mielestäni eritellä niin että toivooko kaikille pahaa, vai vain niille joiden takia on kärsinyt.

Jos katselee kateutta ja surua tuntien rakastuneita pareja, pitääkö ruoskia itsensä? Miksi toivoessaan itselle vastaavaa olisi muka pakko toivoa muille menetystä?

Syytän perhettäni, mutta syytän ehkä vielä enemmän vanhempieni perheitä. Ja sitä en tiedä miksi isovanhempani olivat sellaisia kuin olivat, koska heitä kaukaisemmista suvun asioista en tiedä.

Paitsi että 1700-luvulla yksi nainen isäni puoleisessa suvussa katosi. Hän oli rakastunut mieheen joka ei halunnut häntä, ja epäiltiin että mies tappoi naisen. Tuo kaukainen naissukulaiseni saa miettimään että kulkeeko suvussa että me naiset emme kelpaa ja emme ole rakkauden arvoisia?

Mitähän tuolla hallinnalla tarkoitetaan? Jotain "laita lapsi asialle ja tee itse perästä"? Olihan se vähän semmoinen fiilis ekan eksän kanssa ehkä joskus. Mutta oli hänellä vahvuutensakin.

Varmaan kyllä olen katkera että kukkeimmat vuoteni kuluivat homon ja raivohullun seurassa.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - tammikuu 31, 2024, 17:17:02Veikkaan että katkeruudella tarkoitetaan aika monenlaisia asioita.

Katkeruus on tosiaan varsin epämääräinen käsite ja katkeraksi syyttäminen näppärä keino mitätöidä väärin kohdellun kärsimys.

Ihmisen arvot kumpuavat pitkälti katkeruutta aiheuttaneista negatiivisista kokemuksista. Joillakin ne ehkä kiertävät kehää päässä enemmän kuin toisilla, mutta sitäkin on vaikea arvioida.

Katkeruuden huono maine liittynee ihmisiin, joilla jonkun ikävän kokemuksen aiheuttama mielipaha on levinnyt yleiseksi "kaikki on paskaa paitsi kusi"-asenteeksi, mikä on rankkaa läheisille. Silloin olisi kuitenkin oikeampaa puhua yleisestä negatiivisuudesta.

Katkeruus on käsitteenä syyllistävä ja kaiken kukkuraksi sen vielä väitetään vielä syövän sielua sisältä ja muuta hölynpölyä ikäänkuin se olisi kaikkein kamalin mt ongelma.

Lueskelin taannoin erään psykooseissa tuon tuostakin räytyvän naisen kokemuksista. Oliko siinä nyt kolme eri ääntä jotka käyvät hänelle vittuilemassa hänen korviensa välissä. Minusta tuo kuulosti kyllä paljon rankemmalta mt-ongelmalta kuin joku katkeruus. Sairaus joka on täysin sisäsyntyinen ja jolle ei mahda yhtikäs mitään "omalla asenteella", tai ei auta että on onnellinen lapsuus ja hyvin pärjäsi koulussa jne. - niin vaikuttaa kyllä melko rankalta akuankalta. Mutta sekin paskanakki on sitten vaan elettävä läpi, kun paiskattiin sairaat aivot.

Kyllä joo, olen katkerin siitä että kumppania ei vaan ole löytynyt. Eikä se auta että kuulee jostain julkkiksista joille ei ole käynyt yhtään sen paremmin. Pitäisikö sitä sitten ajatella että on vaan niin uniikki yksilö, ettei sovi helposti yhteen kenenkään kanssa? Omahyväisyydellä ja itserakkaudella ei pitkälle pötkitä. Mutta tätäkin elämää pystyy elämään. Siihen en vaan suostu että pitäisi kärsiä ja kestää vaiti. Aiheena sen verran kulahtanut kuitenkin, että yritän olla lässyttämättä kumppanittomuudesta jokaikinen päivä.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 31, 2024, 16:14:26❑ Pidätkö nuorta polvea ennen kaikkea uhkana itsellesi?

Ei välttämättä uhka, mutta olen nähnyt miten vittumaista on olla esimerkiksi nuorten valloittamassa työpaikassa ilman auktoriteettiasemaa. Siellä alkoi vanhemmilla ihmisillä mennä päin helvettiä.

Sen takia nuoret pitäisi hakata armotta. Laskekoon sen joku katkeruudeksi jos haluaa.

Oikeastaan en itse tiedä että pitäisikö tai kannattaisiko olla kateellinen nuorille rakastavaisille. Kun sen tietää jo tässä iässä ettei se välttämättä kestä... Olenkin kateellinen vanhoille rakastavaisille, sellaisille joista voi arvata että heidät erottaa enää vain kuolema.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - tammikuu 31, 2024, 16:14:26Miten katkeruus vaikuttaa ystävyyyssuhteissa ja työpaikalla ja politiikassa ja ylipäätään elämässä? Mitä puoluetta katkera ihminen kannattaa?

Ehkä on terveellistä olla jonkun verran katkera, mutta ei kannata katkeroitua.

Myöskään menneisyyden muuttaminen ei ole tarpeen, sillä se ei muutu- kun nyt tuonkin ymmärtää, niin lakkaa katkeroitumasta menneistä tapahtumista, turhana touhuna.

Tulevaisuudelle taas ei kannata olla katkera, kun ei tiedä millainen se tulee olemaan, eli näin yhtäkkiä päätellen en miellä itseäni katkeraksi, enkä edes kaunaiseksi, vaikka vastailen kyllä-(katkerasti) jos siihen näen aihetta.

Mitä puoluetta katkera edustaa- onpa siinä kysymys, ihan mitä vain- prosenttinen jakauma noudattanee politiikan yleisiä linjoja- aina on syytä katkeruudelle, jos sen niin kokee..

Eroahan on myös kitkeryydellä ja katkeruudella. Kitkeryys herättää hetkellisiä turhautuneita tunnepurkauksia, katkeruus taas säilötään syvälle itseen ja sieltä sitten ammennetaan ja sinne lisätään yhä uusia kerroksia ammennettavaksi.

Sekin sitten on niin yksilöillä erilaista, kuka mistäkin tosiaan tosissaan kärsii.

T: Xante

Millainen ihminen kuvittelee katkeruuden tunteita lajitovereilleen? Esim. Kopek on esittänyt, että vasemmistolaiset etenkin kommunistit ovat katkeria ja kaunaisia ihmisiä, jotka kadehtivat rikkaita. (Kopek itse näyttää kadehtivan rikkaita ja sellaisia, jotka ajavat isoilla kuorma-autoilla, busseilla tai amerikanraudoilla, tai jotka matkustelevat paljon. Ja hän itse näyttää olevan katkeraakin katkerampi muinaisen kotinsa ja omaisuutensa menetyksestä. Liekö näissä selitys katkeruuskuvitelmiinsa?)

Jos äänestää persuja, on todennäköisesti katkera. Puoluetta ei ymmärtääkseni äänestetä, ellei jonkun ihmisen tai usean ihmisen prososiaalinen kohtelu aiheuttaisi suunnatonta vitutusta.

Vihervassarit ovat ainakin vihaisia, jos eivät katkeria, siitä etteivät kaikki hingu Suomea täyteen ulkomaalaisia.

Minä olen katkera siitä että Vihreät petti luonnon parissa paikallisessa asiassa. Lisäksi he koko muuta maailmaa tänne kai eniten tahtovatkin, luontoa kuluttamaan. Vasemmistossa on välillä järkeviäkin näkemyksiä.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - tammikuu 31, 2024, 17:17:02Vihaa jotakin ihmistä tai tahoa kohtaan ja siis... ties mitä.

Toi saattaa isossa kuvassa johtaa siihen että joku tämmönen painolasti mitä ihminen kantaa tekee sitä että monenlaisissa tilanteissa nousee pintaan tunteita jotka ei varsinaisesti edes liity siihen tilanteeseen.

Katkeruudelle on tyypillistä yleistäminen ja leviäminen. Yksittäinen katkeruuden kohde on hyvin yleinen.

Isäni oli katkera hävitystä sodasta ja äitini useista epämääräisistä vääryyksistä. Muiden ihmisten kohdalla yleistä on katkeruus esimerkiksi omia vanhempia, exiä tai viranomaisia kohtaan.

Kun taho X tai henkilö Y on kohdellut väärin, se aiheuttaa vihaa kaikki ryssiä, poliiseja, miehiä tai naisia kohtaan ja sitten se leviää katkeruudeksi myös niihin, jotka heitä puolustelevat tai suhtautuvat neutraalin välinpitämättömästi asiaan. Kun katkeralle jankutetaan, että hyväksy vain asiat, joita ei voi muuttaa ja maailma menee näin, katkera alkaa vihata koko yhteiskuntaa.

Katkeruuteen pitäisi kuuntelijan osata suhtautua vähättelemättä katkeruuden aiheuttanutta kokemusta, mutta se on usein vaikeaa, kun ei ole itse kokenut vastaavaa.

Itse olen kyllä saanut jokusenkin sisäisen tappelun käydä etten katkeroituisi väittämään että kaikki miehet ovat kusipäitä. Ja tämä ei johdu siitä mitä olen kokenut parisuhteissani, vaan siitä mitä olen kokenut etsiessäni itselleni kolmatta kumppania, josta ei ikinä tulisi eksää (mikä tietysti tässä matoisessa maailmassa on mahdoton vaade).

En olisi voinut uskoa miten idioottimaista väkeä tässä maassa pyöriikään. Mutta jotten katkeroituisi uskomaan että kaikki miehet ovat tolloja, olen pitänyt siitä kiinni että hyviäkin ja jopa älykkäitä miehiä on, he vaan eivät ole markkinoilla. Ja jos nyt joku promille kuitenkin on, niin he ovat niin haluttuja, että minä en niissä missikisoissa mihinkään semifinaaliin pääse. Eräs mies sanoi kerran suoraan että hän keskustelee tällä hetkellä seitsemän eri naisen kanssa, ja olen sinä joukossa. Totesin että kannattaa jättää suosiolla minut siitä ryhmästä pois.

Jos missään mitenkään joudun kilpailemaan muiden naisten kanssa, niin ei jaksa. Haluan että minusta kiinnostutaan siksi että minä olen minä, enkä joku "kolmetoista mahtuu tusinaan". Mutta jotkut miehet ovat sanoneet että naiset eivät kiinnosta, kun heistä on vaan pari kuvaa ja jotain tekstinpätkää esillä. Pitäisi tavata 3D. Ja siinä se on se jippo että jos lähtee vartavasten tapaamaan seksi/tapailu/kumppanuus-mielellä, niin se on yhtä saatanan hakuammuntaa. Pitäisi vahingossa ihan eri merkeissä kohdata joku, ja pikkuhiljaa kiinnostua hänestä.

Mutta sitä vastaan en ole jaksanut tapella, ettenkö olisi katkera siitä että vanhemmat eivät ole välittäneet minusta ja kiusaajat ovat välittäneet niin paljon että on pitänyt päästä kiusaamaan. Väärät ihmiset ovat pyrkineet lähelleni. Ne, joiden pitäisi olla kiinnostuneita, eivät ole kiinnostuneita elänkö tai olenko vaikkapa sairas. Mutta kiusaajat kyllä löytävät aina vaikka korpikuusen kannon tai kiven alta, tai missä sitä nyt yrittääkään pysyä piilossa että saisi olla rauhassa.

Olenkin yrittänyt repiä katkeruudesta kaiken mahdollisen irti. Silloin kun jotain asiaa ei pysty poistamaan tieltään, kuin kiveä pellosta konsanaan, niin sitten se pitää laittaa oikein esille ja koristella kukkasin. Palvonko vallan toteeminani, en tiedä.

^ Kuten kateudessa, katkeruudessakin on voimaannuttavia puolia. Se saa tsemppaamaan ja ihminen tavallaan löytää itsensä, kun arvot selkiintyvät.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 01, 2024, 16:08:04Vihervassarit ovat ainakin vihaisia, jos eivät katkeria, siitä etteivät kaikki hingu Suomea täyteen ulkomaalaisia.

Minä olen katkera siitä että Vihreät petti luonnon parissa paikallisessa asiassa. Lisäksi he koko muuta maailmaa tänne kai eniten tahtovatkin, luontoa kuluttamaan. Vasemmistossa on välillä järkeviäkin näkemyksiä.

Taas yksi kuvitelma tuo väitteesi vihervassareista. Itse en tiedä ainoatakaan, yhtäkään ihmistä, joka hinkuu Suomea täyteen ulkomaalaisia. Kuinka monta sellaista ihmistä sinä tunnet? Ja tiedät varmasti heidän olevan vihervassareita? Kuinka monta on riittävän monta, jotta voisi väittää jotain yleisluontoista mutta todenperäistä vihervassareista? Yli 70%? 90%? (Itse muuten en tiedä yhtään, ainuttaaan satavarmasti yhdistävää tekijää kaikissa vihervassareissa...  Mitähän sellaisia tekijöitä olisi? Vihreäthän voivat esim. olla vasemmistoon tai oikeistoon kallellaan, tai jotain siltä väliltä.)

Se, että puolustaa maassa asuvia etnisiä vähimmistöjä esimerkiksi äärioikeistolaisten kansanryhmää vastaan kohdistamaa kiihotusta vastaan, ja jos puolustaa ihmisoikeuksia ja inhimillistä kohtelua rasismin sijaan, ei suinkaan tarkoita sitä, että hinkuu Suomen täyteen ulkomaalaisia.

En tiedä, meneekö tuo nyt värikkään kielenkäytön ja liioittelun piikkiin, vaiko onko se suoranaista valehtelua, mutta ihan tuubaahan tuollaiset väitteet ovat.

---
Mitä tulee viestisi loppuosaan, niin vähän samantapaisia tuntemuksia tullut Vihreistä välillä. He keskittynevät ilmastonmuutoksen torjuntaan planeetan tasolla, olettaisin, ja esim. lähiluonto ehkei ole yhtä korkealla prioriteettilistalla silloin? En tiedä, nimeäisinkö tuntemukseni katkeruudeksi, mutta kyllähän se voi vähän vieraannuttaa, vaikka pitäisikin pääasiaa pääasiana. Tosin, jos planeetta tulee asuinkelvottomaksi, silloin sitä ihanaa ja perin rakasta lähiluontoakaan ei enää ole, eikä ihmislajia.

Pettymys aiheuttaa katkeruutta- ja varmaan siinä on luonteestakin kyse-  Kun iivo paiskoo sauvojaan, tai kiukuttelee toimitsijoille pikkuasioista johtuuko se savolaisesta luonteenlaadusta, vai onko siinä syynä omat odotukset.-Ehkä molemmat. Hiihtokuningas ei kestä tappioita- ei varmaan muutkaan jotka ovat pettyneitä.

Harmistumisen voi unohtaa nopeastikin, mutta jos luonteenlaatu on sellainen, että haluaa kaivella- omia ja varsinkin muiden juttuja jatkuvasti, niin silloin katkeruudelle on hyvät kasvumahdollisuudet.

^
Millainen on "savolainen luonteenlaatu"?

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 05, 2024, 10:29:03

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - tammikuu 31, 2024, 17:17:02Vihaa jotakin ihmistä tai tahoa kohtaan ja siis... ties mitä.

Toi saattaa isossa kuvassa johtaa siihen että joku tämmönen painolasti mitä ihminen kantaa tekee sitä että monenlaisissa tilanteissa nousee pintaan tunteita jotka ei varsinaisesti edes liity siihen tilanteeseen.

Katkeruudelle on tyypillistä yleistäminen ja leviäminen. Yksittäinen katkeruuden kohde on hyvin yleinen.

Isäni oli katkera hävitystä sodasta ja äitini useista epämääräisistä vääryyksistä. Muiden ihmisten kohdalla yleistä on katkeruus esimerkiksi omia vanhempia, exiä tai viranomaisia kohtaan.

Kun taho X tai henkilö Y on kohdellut väärin, se aiheuttaa vihaa kaikki ryssiä, poliiseja, miehiä tai naisia kohtaan ja sitten se leviää katkeruudeksi myös niihin, jotka heitä puolustelevat tai suhtautuvat neutraalin välinpitämättömästi asiaan. Kun katkeralle jankutetaan, että hyväksy vain asiat, joita ei voi muuttaa ja maailma menee näin, katkera alkaa vihata koko yhteiskuntaa.

Katkeruuteen pitäisi kuuntelijan osata suhtautua vähättelemättä katkeruuden aiheuttanutta kokemusta, mutta se on usein vaikeaa, kun ei ole itse kokenut vastaavaa.

Mielenkiintoista pohdintaa!

Kirjoita pliis uusiksi tämä viestini Normalle: https://kantapaikka.net/index.php/topic,3192.msg196237.html#msg196237
Luulen, etten vähätellyt Norman tuntemuksia (tai katkeruuuden aiheuttanutta kokemusta), vaikka määrittelin hänen virheellisesti yleistävän, täysin tuulestatemmatun, väitteensä vihervassareista "tuubaksi", koska mikään, yksikään itse lukemani tai kokemani asia ei tue hänen väitettään. Omassa, omanlaisessaan kuplassa tässä kyllä jokainen ihminen on.

ps. en kyllä heti keksi sitä mekanismia, jolla katkeruus aiheuttaisi yleistämistä. Voi olla, että aiheuttaa, ja voi olla, että ei aiheuta. Olisi kiinnostavaa kuulla tästä enemmän perusteluita.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 05, 2024, 13:16:19^
Millainen on "savolainen luonteenlaatu"?

Sellainen, mitä Iivo Niskanen esittää tai spede pasanen- no onhan niitä muitakin, mutta savolainen huumori on pääasiassa toisten nälvimistä ja melko totisella naamalla sitä esitteli esa pakarinenkin aikoinaan.

Ihmiset ovat kuitenkin yksilöitä, eli varmaan ihan muitakin luonteita siellä voi olla- ehkä sinne muuttaneita..

Jos ajoittaisia katkeruuden tunteita joskus hiipii mieleeni, ne liittyvät yleensä menneisiin asioihin ja tapahtumiin ja tarkemmin siihen, mitä isäni teki tai jätti tekemättä. Tuntuu, että lähes kaikkien ongelmieni taustasyy on kompleksinen suhde isääni.

Jos elämäntarinani tiivistää yhteen virkkeeseen, se voisi olla seuraavanlainen. Käytän poikkeuksellisesti sanaa, joka ei kuulu tavanomaiseen sanavarastooni.

Synnyin paratiisiin, josta isäni teki helvetin.

Tuo on aika rankasti sanottu, mutta miten sen muutenkaan voisi sanoa.

Jos iso kuva jätetään syrjään (en halua pilata päivääni hautomalla iänikuisia ikäviä asioita), niin yksittäisissä pienemmissä asioissa katkeruuden tunteita saattaa myös herätä.

Jos esimerkiksi katson Facebookista jonkun julkaisemia vanhoja värivalokuvia, minun on vaikea olla ajattelematta, että itsellänikin voisi olla vastaavia, jos isäni olisi niitä ottanut. Hänellä oli kaikki, mitä tarvitaan eli kamera, filmiä ja rahaa. Sen sijaan, että hän olisi kuvannut perhettä ja lapsia ja asuinympäristöä, hän kuvasi metsämaisemia ja kirkkoja. Puiden runkoja esittävät kuvat ovat dokumentaarisesti arvottomia, eivätkä tuntemattomien kirkkojen kuvatkaan paljon kiinnosta. Samat kirkot ovat olemassa pääosin vieläkin, samoin puut metsissä.

Edellä mainitusta syystä inhoan luontokuvia yleisestikin.

Nappailen omista lapsistani ja lapsenlapsistani tunnissa enemmän kuvia kuin isäni otti meistä hänen lapsistaan koko elämänsä aikana. Ja ne vähätkin kuvat on otettu yleensä sivulta tai takaa.

Yksi syy tuollaiseen kuvauspolitiikkaan saattaa olla Otso Pietisen kirja "Valokuvauksen kuvaopas", jonka isäni hankki samoihin aikoihin kuin osti paremman kameran (samanlaisen kuin Otso Pietisellä kirjan kannessa).

https://www.finlandiakirja.fi/fi/otso-pietinen-valokuvauksen-kuvaopas-4e619b

Kirjassa sanotaan, että lapsista ei pidä ottaa poseerauskuvia, jossa lapset katsovat kameraan, vaan lapsia pitää kuvata leikeissään ja touhuissaan. Isä otti ohjeen liian kirjaimellisesti. Kyllähän nyt muutama muotokuvatyyppinen "poseerauskuvakin" pitää ottaa niin, että lapset näkevät aikuisina, miltä he ovat aikoinaan näyttäneet.

Muotokuvallinen näkökulma on itse asiassa jonkin verran kiinnostanut minua, kun olen itse kuvia napsinut.

Toinen asia - ehkä vielä enemmän katkeruutta aiheuttava - on se, että isäni ei kuvannut arkiympäristöä kuten kotiamme, autojamme, veneitämme, piharakennuksiamme, autotalliamme ja muita tämän tyyppisiä kohteita. Minun mielestäni ihmisiä, autoja ja asuinympäristöä esittävät kuvat ovat historiallisesti kiinnostavampia kuin puiden rungoista otetut kuvat.

(https://2.bp.blogspot.com/-FK8R7sIaqII/T286G1CBczI/AAAAAAAABYw/GnJVtRtecHE/s1600/Layman_Ave1940s.jpg) (https://harjureitti.fi/wp-content/uploads/2017/11/mantymetsaa.jpg)

1950-luvun ihmiskuva on esimerkki paitsi siitä, mitä pitäisi kuvata, myös siitä, miten ei pitäisi kuvata. Yksi yleinen perusvirhe on sommitella kuva niin, että henkilöiden kasvot ovat keskellä kuvaa, jolloin jalat eivät näy, ja puolet kuvasta esittää tyhjää taivasta. Tässä sentään on kerrostaloja taustalla.

Suvussamme harjoitettiin muun liiketoiminnan lisäksi yli sadan vuoden ajan maataloutta. Oli navetta ja lehmiä ja hevosia ja traktori ja leikkuupuimuri ja kaikenlaista muuta asiaan kuuluvaa. Isälläni oli hyvä kamera ja värifilmiä. Montako valokuvaa hän otti navetasta, lehmistä, hevosista, traktorista, leikkuupuimurista ja maataloustöistä. Vastaus: Nolla. Meillä ei ole minkäänlaisia kuvallisia muistoja yli sadan vuoden ajan jatkuneesta maatalouselinkeinosta. Kuva-albumeja katsellessa saa käsityksen, että mitään tällaista ei ole ikinä ollutkaan. Se, että kokonainen elämänalue, ja vieläpä hyvin keskeinen, jätetään kokonaan valokuvaamatta, on mielestäni rikos. Tässä menen jo katkeruuden puolelle. Rikoksen tekee sitäkin pahemmaksi se tosiasia, että samoilta vuosilta on kymmenittäin metsissä otettuja täysin arvottomia kuvia puiden rungoista ja heinistä.

Sille, että en pidä luontokuvista, on hyvät perusteet. Ajattelen kuvia katsellessani, että ehkä valokuvaaja on jättänyt perheensä kuvaamatta, kun heinänkorret ja sammakot ovat kiinnostaneet enemmän.

Pitää kuvata elämää. Se on hyvä yleisohje. Totta kai saa kuvata muutakin, mutta tärkeintä ei saa unohtaa.

Esimerkillistä kuvaamista 1950-luvulla.


Kuvaajalta säilynyt hienoja värikuvia (https://scontent-hel3-1.xx.fbcdn.net/v/t39.30808-6/424669291_10225330317989895_8106053216433906735_n.jpg?_nc_cat=105&ccb=1-7&_nc_sid=c42490&_nc_ohc=Z_i79_9JQ6cAX_PNaUy&_nc_ht=scontent-hel3-1.xx&oh=00_AfCBt88BCFopEVNdflxAeKlVZwjBNBUCdvPGgGDwOkLeMg&oe=65C4C6E1) muistakin aiheista 1950-luvulta.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 05, 2024, 13:25:06ps. en kyllä heti keksi sitä mekanismia, jolla katkeruus aiheuttaisi yleistämistä. Voi olla, että aiheuttaa, ja voi olla, että ei aiheuta. Olisi kiinnostavaa kuulla tästä enemmän perusteluita.

Yleistämisellä tarkoitin ihan vain samaa kuin kysyit Normalta onko kaikki/90%/70% vihreistä mulkkuja.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 05, 2024, 13:25:06ps. en kyllä heti keksi sitä mekanismia, jolla katkeruus aiheuttaisi yleistämistä. Voi olla, että aiheuttaa, ja voi olla, että ei aiheuta. Olisi kiinnostavaa kuulla tästä enemmän perusteluita.

En yritä vastata Socrateen puolesta, mutta oma kantani on, että katkeruus voi myös tarvita yleistämistä. Katkeruutta on siis helpompaa "ylläpitää", jos yleistää asiat, eikä ala ajattelemaan yksityiskohtia tai -tapauksia. Tarkoitan, että jos jokin tapahtuma, henkilö tai ryhmä aiheuttaa katkeruutta, kyllähän se väistämättä sulaa, jos alkaa ajatella, että tämä on vain yksi ihminen, asia, tms. Sekavaa selostusta taas, mutta toivottavasti saa jotenkin kiinni.

T: Xante

Toisen katkeruuteen on vaikea suhtautua rakentavasti, koska se edellyttäisi yleensä kannan ottamista konfliktiin, jonka puitteet tuntee huonosti.

Esimerkiksi toisen vanhemmat ovat olleet mulqvisteja 60-luvulla ja heihin on tutustunut 50 vuotta myöhemmin tai nähnyt toisen exästä vain paraatipuolet.

Lainaus käyttäjältä: Kopek - helmikuu 05, 2024, 14:04:28Suvussamme harjoitettiin muun liiketoiminnan lisäksi yli sadan vuoden ajan maataloutta. Oli navetta ja lehmiä ja hevosia ja traktori ja leikkuupuimuri ja kaikenlaista muuta asiaan kuuluvaa. Isälläni oli hyvä kamera ja värifilmiä. Montako valokuvaa hän otti navetasta, lehmistä, hevosista, traktorista, leikkuupuimurista ja maataloustöistä. Vastaus: Nolla. Meillä ei ole minkäänlaisia kuvallisia muistoja yli sadan vuoden ajan jatkuneesta maatalouselinkeinosta. Kuva-albumeja katsellessa saa käsityksen, että mitään tällaista ei ole ikinä ollutkaan. Se, että kokonainen elämänalue, ja vieläpä hyvin keskeinen, jätetään kokonaan valokuvaamatta, on mielestäni rikos. Tässä menen jo katkeruuden puolelle. Rikoksen tekee sitäkin pahemmaksi se tosiasia, että samoilta vuosilta on kymmenittäin metsissä otettuja täysin arvottomia kuvia puiden rungoista ja heinistä.

Sille, että en pidä luontokuvista, on hyvät perusteet. Ajattelen kuvia katsellessani, että ehkä valokuvaaja on jättänyt perheensä kuvaamatta, kun heinänkorret ja sammakot ovat kiinnostaneet enemmän.

Pitää kuvata elämää. Se on hyvä yleisohje. Totta kai saa kuvata muutakin, mutta tärkeintä ei saa unohtaa.

Entäs jos joku ei pidä maatalouskuvista ja ajattelee sille olevan hyvät perusteet?

Itse en jaksa kuvailla mitään mutta kiinnostavalta se kuulostaa, kun kameralla voi taltioida ajankuvaa, yksilöitä ja kuvaajankin mielenmaisemaa.
Vähän kuin kirjallisuus. :-\

Kliiniseltä kannalta katsoen läheltä katkeruuden teemaa liippaa sellainen häiriö kuin PTED eli post-traumatic embitterment disorder: https://en.wikipedia.org/wiki/Post-traumatic_embitterment_disorder

Olin jo aiemmin miettinyt sitä, että arkikielessä suomen sana "katkeruus" tuntuu ilman muuta tarkoittavan sekä jotakin hyvin yleisinhimillistä, normaalia ja yleensä ennen pitkää ohimenevää että sitten ääripäähän vietynä jotakin voimakkaasti elämänlaatua heikentävää ja jopa patologista.

Tähän liittyen lainaan oheisen Wikipedia-artikkelin katkelmaa, jossa vertaillaan arkikielen sanaa "bitterness" lähinnä psykologian termiin "embitterment":

LainaaBitterness (also called resentment) is defined as a basic human reaction in response to experiences of injustice, betrayal, or humiliation, consisting of emotions such as anger, wrath, hostility, disappointment, disgust, and shame. However, while "ordinary" bitterness is just a transient emotion, which will eventually fade away, embitterment is described as a much more prolonged state of bitterness, which will not easily subside and can severely impair the quality of life of those affected and of their environment. Typically, embitterment will flare up time and time again upon recalling the triggering incident.

Keskustelussa on sivuttu juuri tätä erottelua ja yritetty ainakin jossain kohdin rajata sanaa "katkeruus" tarkoittamaan vain patologista ilmiötä tai jotakin muuta tiettyä ja täsmällisempää kuin mitä se ehkä tosiasiallisen käytön perusteella arvioiden kattaa.

Tällaisen otsikon alla keskusteltaessa tämä on ymmärrettävää, mutta minusta se ei kuitenkaan ole siinä mielessä kestävä ratkaisu, että arkikielen sanana "katkeruus" on suomeksi näkökulmasta riippuen vivahteikas ja laaja-alainen tai tosi epämääräinen ja sumea.

Vois äkkiseltään ajatella että se tarkoittaa eräänlaisena jatkumona milloin mitäkin tältä väliltä jolle englanniksi ja Wikipedia-artikkelin termein asettuvat mm. "resentment" - "bitterness" - "embitterment" ja patologisena ilmiönä "PTED"

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 05, 2024, 15:46:36Vois äkkiseltään ajatella että se tarkoittaa eräänlaisena jatkumona milloin mitäkin tältä väliltä jolle englanniksi ja Wikipedia-artikkelin termein asettuvat mm. "resentment" - "bitterness" - "embitterment" ja patologisena ilmiönä "PTED"

Toki se on jatkumo, en näe mitään keinoa jaotella katkeruutta normaaliin ja patologiseen.

Sanaan "bitterness" törmäsin just hiljattain, kun sitä käytettiin tunnetilana, mihin eräs (tuomaripelillä) hävinnyt urheilija reagoi jopa itsetuhoisella tavalla eli vakavassa yhteydessä.

Näkisin niin, että katkeruuden kanssa jotenkin pärjää, jos sitä pystyy prosessoimaan ja sijoittamaan laajempiin kehyksiin. Toisin sanoen ei juutu pelkästään siihen, että Pete tai Maija oli paskoja,vaan analysoimaan samassa yhteydessä miten parisuhteessa pitäisi toimia ja mikä parisuhdekulttuurissa on pielessä.

Oikein käsitelty katkeruus ei näytä toisten silmissä pahalta, vaan voi antaa hyvää särmää ihmiseen. Ihminen, joka ei ole vittuuntunut mihinkään tahoon, aatteeseen tai ihmiseen on aika tylsä.

kertsi, olen tainnut useammankin kerran mainita mm. Outi Poppin joka raivosi tv-ohjelmalehdessäkin turvisten puolesta, vaikka se ei mitenkään liittynyt koko asiaan, mikä oli että piti kommentoida tv-ohjelmia.

Olin 2003 tapellut netissä k-uskovaisen kanssa, ja siitä eteenpäin aloin bongaamaan ideologisia raivotiloja minkä tahansa katsomuksen ja poliittisen näkemyksen kannattajilta. Kyllä niitä uskontoja ja puolueita voi fanittaa vähemmälläkin vihalla ja kiukulla.

Erityisen typerää on, että todennäköisesti sekä suvakit että rajakit pelaavat Venäjän pussiin. Jälkimmäisestä esimerkkinä mm. MV-lehti.

***

Kirjoittaisin mielelläni erityisesti yhdestä Vihreiden luontoa tuhoavasta hankkeesta, mutta se edellyttäisi että sanon missä asun, ja en oikein viitsi.

Juku, voisin vaikka kirjoittaa kirjan silkkaa katkeruuttani. Meinaan tulla jo katkeraksi muidenkin puolesta. Näin eilen televisiossa nuoren miehen jolla oli kasvot palaneet pahasti liikenneonnettomuudessa, kun joku kusipää oli täräyttänyt autolla päin häntä, ja moposta vai oliko se moottoripyörästä oli valunut bensat uhrin päälle ja syttyneet palamaan. Kävi niin vihaksi hänen puolestaan.

Nyt alkaakin nolottaa paapottaa mistään pienemmästä. Mutta mutta...

Kun olin 1996 hankkiutunut eroon ekasta eksästä, kahdesta asuntolainasta (toinen siirtyi miehelle omakotitalon mukana ja toisen sain rivitalonpätkästä maksetuksi, yllätysloppujättipottia myöten - annuiteettilaina kun oli ja korot olivat olleet karmeat 1990-luvun alussa), työstä jossa olin täysin nääntynyt jo vuosia aiemmin ja muija lääppimässä, oli ollut kaksi äijää kimpussa, isä kuollut... Tapasin yhden miehen joka ilmoitti ettei hän ala kanssani seurustelemaan, kun olet niin negatiivinen.

Sehän jäi jotenkin vituttamaan, vaikka jälkikäteen olenkin tullut siihen tulokseen että olisimme luultavasti ärsyttäneet toisemme hengiltä parina. Kun syttyi tällainen oivalluslamppu että mies oli itse käyttänyt kaikkia mahdollisia huumeita + viinaa, hakannut naistaan ei vain kerran, kuten luulin, vaan useammankin kerran, niin tuntui aivan kohtuuttomalta nimitellä minua negatiiviseksi. Hän vielä esitti sen sillä tavalla että hän itse taantuu jos mennään kimppaan. Jaaha.

Tämä oli se mies jolle ränkytin viikon että saisin seksiä, ja sitten kun sain, niin kai hän kuvitteli hetken aikaa että kannattaa kokeilla seurustelua, mutta tuli sitten siihen tulokseen ettei kannatakaan, koska ilmoitti että seksiä ei enää tipu jos en anna persettä. Eikä minua kiinnostanut moinen, ja ehkäpä hän oli laskelmoinutkin että sittenpähän homma on finito, kun noin sanoo. Itse epäilin ääneen että "ei tainnut ulkonäkökään viehättää", johon hän sanoi että ei, hän tykkää kookkaammista naisista.

Nyt kun on sitten iäkkäämpinä jonkin verran keskusteltu, niin on paljastunut että hän tykkää laihoista naisista, jollainen tuolloin olin. Että mitä hevon vittua siis? Oliko tuo kookkaisiin viittaminenkin vaan jotain kieroilua jolla pääsee minusta eroon? Vai onko tosiaan naamani niin oksettavan ruma, että se oli se syy että ei seurusteltu?

Viimeisin tapailemani mies korosti että ulkonäkö ei ole syy miksi hän ei halua jatkaa, vaan kemian puute.

Ehkäpä olen sitten vaan näitä tylsiä naapurin ex-tyttöjä, nykyään naapurin täti, joka ei herätä minkäänlaisia fiiliksiä. Kun näkee jonkun bikinikuvani netissä, luulee että olisin etopeto sängyssä, mutta sitten kun minut tapaa, niin en ole tarpeeksi jännittävä nainen. Kun aikoinaan tapasin tulevan tokan eksäni ekan kerran, sanoin että on näitä mt-ongelmia burn outin vuoksi, masia ja ahia. Ne eivät haitanneet miestä millään tavalla, sanoi vaan että kunhan en kattolampussa roiku, niin ei mitään ongelmaa.

Tosin minua edeltäneen naisensahan olivatkin poliisit käyneet viemässä lataamoon sen jälkeen kun oli ajanut eksän auton junan alle paskaksi, ja ottanut lääkkeitäkin, joten kai siihen verrattuna olin melko harmiton keissi. Ja tokan eksän tavatessani en myöskään ollut vielä MTT:n asiakas. Tarvittiin toinen kuolema ja lisää työpaikkakiusaamista, sekä tokan eksän riehumiset ja tappouhkaukset, että lopulta olin.

Niin että tämä katkeruuskommenttini koskee nyt siis sitä, että nimitellään negatiiviseksi. Ihan oikeasti on sitä karmeampiakin kohtaloita ihmisillä, kuten nyt tuo että kasvot palavat pahasti ja loppuelämänsä joutuu niiden kanssa elämään, kiitos jonkun paskapään joka kurvasi päälle. Erityisen katkera olen kuitenkin semmoisista vaateista ja edellytyksestä että pitäisi olla iloinen ja positiivinen luonne koettuaan jotain tuollaista, taikka omassa mittakaavassa vittumaista. Mikään ei ole niin sadistista toista ihmistä kohtaan, kuin vaatia häntä olemaan positiivinen.

Mutta eihän minua livessä ole vaadittu olemaankaan. Tehty vaan selväksi tuolla yhdellä kerralla että seurustelua ei tipu, koska en kelpaa negatiivisuuteni vuoksi. Muista kerroista en sitten tiedä, että kuinka vastenmielinen ihminen sitä lopulta onkaan.

Mutta ja muttien mutta: en minäkään ole miehiä dumpannut sen takia että olisivat jotenkin aivan hirvittäviä, vaan siksi ettei vaan tosiaankaan ole sitä kemiaa ollut. Se on hivenen eri asia olla oikeasti oksettava ihminen, kuin että ei vaan tunnu juurikin jollekin yksittäiselle ihmiselle The Siltä. Se vaan käy raskaaksi, kun ei tunnu kellekään. Ja tässä sukupuolella ei ole mitään merkitystä. Toki on ihmisiä jotka vouhottavat siitä miten eivät saa seksiä, ikään kuin se olisi se maailman tärkein asia. Tai mistä minä tiedän jos on, kun on munakas. Mutta uskoisin että kuitenkin suurin osa normaaleista ihmisistä haluaa ihan oikeasti rakkautta. Monet vaan yrittävät harhauttaa omaa itsekäänkin kuvittelemaan että seksi riittää.

Mutta eihän seksi ole mikään merkki siitä, että sinut on hyväksytty. Varsinkaan naiselle ei ole, koska miehet ovat itse ilmaisseet että reikä kuin reikä, eli se että naista pannaan, ei ole merkki siitä että nainen merkitsisi jotain erityistä.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 06, 2024, 11:36:00Tapasin yhden miehen joka ilmoitti ettei hän ala kanssani seurustelemaan, kun olet niin negatiivinen.

Sehän jäi jotenkin vituttamaan, vaikka jälkikäteen olenkin tullut siihen tulokseen että olisimme luultavasti ärsyttäneet toisemme hengiltä parina. Kun syttyi tällainen oivalluslamppu että mies oli itse käyttänyt kaikkia mahdollisia huumeita + viinaa, hakannut naistaan ei vain kerran, kuten luulin, vaan useammankin kerran, niin tuntui aivan kohtuuttomalta nimitellä minua negatiiviseksi. Hän vielä esitti sen sillä tavalla että hän itse taantuu jos mennään kimppaan. Jaaha.

Tämä oli se mies jolle ränkytin viikon että saisin seksiä, ja sitten kun sain, niin kai hän kuvitteli hetken aikaa että kannattaa kokeilla seurustelua, mutta tuli sitten siihen tulokseen ettei kannatakaan, koska ilmoitti että seksiä ei enää tipu jos en anna persettä.

Armotonta menoa  :D.

Kohtalainen negatiivisuus voi olla naisessa ihan ok tai jopa kiehtova piirre, jos sen jotenkin pystyy rajaamaan niin, että se ei kohdistu toisen edesottamuksiin tai hänen järjestämiinsä tekemisiin, mikä käytännössä on aika vaikeaa.

Nuotioretket ei ole kivoja,jos toinen valittaa tauotta säästä tai olla yhdessä mökillä, jos siellä on toisen mielestä aina kaikki huonosti.

Toisaalta jos toinen kaataa vaikka työpaikan paskoja asioita niskaan, sekin käy tylsäksi, mutta vähemmän kuin edellä mainittu.

Negatiivisuus, joka ei turmele parisuhdetta, vaan jopa antaa sisältöä sille, on taitolaji.

Toista osapuolta syyttelevää valittamista ole pyrkinyt välttämään, kun eihän sitä jaksa Erkkikään.

Vaihtelee miten jaksaa itse kuunnella toisen ikiomia valituksia, ja tietenkään ei voi edellyttää että toinen sietää jotain fibrootikon aamumarinaa miten on notkea kuin rautakanki, särkee, väsyttää, vituttaa.

Mutta mitään positiivaria en ala esittämään. Parempi kun en aamuisin ole kenenkään kanssa tekemisissä. Joskus tuntuu ettei muulloinkaan. Miten nyt milloinkin.

Vaihdevuosikkaat valittavat mediassa miten käyvät raivona, tai masentaa. En osaa sanoa kuin vain että mitäs uutta tuossa. Elämäni tarina.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 05, 2024, 22:15:28kertsi, olen tainnut useammankin kerran mainita mm. Outi Poppin joka raivosi tv-ohjelmalehdessäkin turvisten puolesta, vaikka se ei mitenkään liittynyt koko asiaan, mikä oli että piti kommentoida tv-ohjelmia.

Olin 2003 tapellut netissä k-uskovaisen kanssa, ja siitä eteenpäin aloin bongaamaan ideologisia raivotiloja minkä tahansa katsomuksen ja poliittisen näkemyksen kannattajilta. Kyllä niitä uskontoja ja puolueita voi fanittaa vähemmälläkin vihalla ja kiukulla.

Erityisen typerää on, että todennäköisesti sekä suvakit että rajakit pelaavat Venäjän pussiin. Jälkimmäisestä esimerkkinä mm. MV-lehti.

***

Kirjoittaisin mielelläni erityisesti yhdestä Vihreiden luontoa tuhoavasta hankkeesta, mutta se edellyttäisi että sanon missä asun, ja en oikein viitsi.

Onko tämä YKSI henkilö eli Outi Popp siis (muka) nimenomaan sanonut, että hän haluaa "Suomen täyteen turviksia"? Ja sekö olisi mielestäsi vedenpitävä todiste siitä, että KAIKKI vihervasemmistolaiset haluavat tismalleen sitä samaa? Kuinkas paljon vihervassareita on? Puoli miljoonaa, miljoona, kaksi miljoonaa? Vähän suhteellisuudentajua ja tilastotieteiden edes alkeita ei ollenkaan haittaisi, kun tuollaisia yleistäviä (ja nähdäkseni joko valheellisia tai erittäin harhaanjohdettuja) väitteitä esittää jostain kokonaisesta ihmisryhmästä. Tilastotiede on helppo ja hauska tieteenala ainakin alkeistasolla, suosittelen lämpimästi yliopistokurssia. Myös ihan alkeistason argumentaatioteorian ja logiikan kurssi antaisi eväitä hoksata, millä lailla ne omat väitteet voisi perustella niin, että olisivat hieman vakuuttavampia. (Vinkki: Siitä seikasta, että Outi on mielipidettä X, ei voi loogisesti johtaa sitä väitettä, että Elina ja Sofia ja heidän kumminkaimansakin ja puolet Suomen kansasta myös ovat mielipidettä X, vaikka Outia, Sofiaa, Elinaa kumminkaimoineen ja puolta Suomen kansaa olisikin lämäytetty otsaan samalla leimakirveellä.)

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 06, 2024, 11:51:12

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 06, 2024, 11:36:00Tapasin yhden miehen joka ilmoitti ettei hän ala kanssani seurustelemaan, kun olet niin negatiivinen.

Sehän jäi jotenkin vituttamaan, vaikka jälkikäteen olenkin tullut siihen tulokseen että olisimme luultavasti ärsyttäneet toisemme hengiltä parina. Kun syttyi tällainen oivalluslamppu että mies oli itse käyttänyt kaikkia mahdollisia huumeita + viinaa, hakannut naistaan ei vain kerran, kuten luulin, vaan useammankin kerran, niin tuntui aivan kohtuuttomalta nimitellä minua negatiiviseksi. Hän vielä esitti sen sillä tavalla että hän itse taantuu jos mennään kimppaan. Jaaha.

Tämä oli se mies jolle ränkytin viikon että saisin seksiä, ja sitten kun sain, niin kai hän kuvitteli hetken aikaa että kannattaa kokeilla seurustelua, mutta tuli sitten siihen tulokseen ettei kannatakaan, koska ilmoitti että seksiä ei enää tipu jos en anna persettä.

Armotonta menoa  :D.

Kohtalainen negatiivisuus voi olla naisessa ihan ok tai jopa kiehtova piirre, jos sen jotenkin pystyy rajaamaan niin, että se ei kohdistu toisen edesottamuksiin tai hänen järjestämiinsä tekemisiin, mikä käytännössä on aika vaikeaa.

Nuotioretket ei ole kivoja,jos toinen valittaa tauotta säästä tai olla yhdessä mökillä, jos siellä on toisen mielestä aina kaikki huonosti.

Toisaalta jos toinen kaataa vaikka työpaikan paskoja asioita niskaan, sekin käy tylsäksi, mutta vähemmän kuin edellä mainittu.

Negatiivisuus, joka ei turmele parisuhdetta, vaan jopa antaa sisältöä sille, on taitolaji.

Jatkuvan valituksen ja kräninän ja äninän kuuntelu saa kuuntelijan aivot kutistumaan. Tutkittu juttu se. Ja sekin on tutkittu juttu muistaakseni, että kränisevän vauvan rääkyminen ja ääntely on maailmankaikkeuden ärsyttävin ääni. (Varmaan ihan tarkoituksella, evluution esiinsiivilöimänä käyttäytymis- tai suhtautumistaipumuksena, jotta vanhemmat hoksaisivat hoitaa jälkikasvuaan asiallisesti.)

kertsi, sori, en jaksa sun kanssa noista asioista. Meillä kaikilla on joku ikuisuusteema tai -teemoja joista aina pomppaamme kuin vieteriukko/akka esiin. Mutta ei se sitä tarkoita että on pakko ottaa koppi ja alkaa inttämään vastaan. Tämä ketju koskee tunteita, eikä tilastoja. Näin olen ainakin käsittänyt.

***

Kieltämättä meni hermo ekan eksän kanssa kun kaikki oli aina vaikeaa. Kun oltiin ostettu se omakotitalo ja kappas kummaa, kun talo oli pienen mäen alla, keväällä oli kellari veden vallassa kun kaikki lumi suli puli puli ja suoraan meidän kellariin. Eksä soitti hysteerisenä minulle töihin ja väitti että pitää kutsua palokunta imemään se vesi pois ja se maksaa useita satoja (mk). Taisin vähän huutaa luuriin kun meni hermo. Jollain rahanmenolla uhkailemalla kun meikäläisen saa hyvin äkkiä nyrjähtämään päästään.

Luulenpa että tuossakin turhassa meuhkaamisessa oli eksän isä takana, koska tämähän se oli se varsinainen vouhkale. Mutta homma hoitui sitten jollain pumpulla ihan omatoimisesti.

Siksi toisekseen meillä oli, kun olin lapsi, kotona kellarissa ihan samanlainen vedenpaljous, eivätkä vanhempani tehneet yhtikäs mitään. Yrittivät vaan juoda niitä herukkamehuja jotka olivat lilluneet siinä sotkussa seassa. En muista olivatko mehut kunnossa.

Sehän se minua vituttaa että kulutin parhaan nuoruuteni kahteen kaheliin eksään, mutta toki aina pahemminkin olisi voinut olla ja käydä. Ei lyöty hampaita sisään, en päätynyt raatona kaatopaikalle. Toisaalta kun tuli jo lapsena luettua Poliisi kertoo -kirjoja ja Alibi-lehtiä, en ehkä ole saanut kauhean objektiivista kuvaa siitä mitä parisuhteessa oleminen keskimäärin on. Että pitääkö olla tyytyväinen jos on jäänyt henkiin suhteistaan?

^
Ehkä pitäisi, tai ainakaan ei voisi katkeroitua maltillisesti ellei olisi jäänyt henkiin.

Pelkästään positiivista siis, että voi katkeroitua. Jotain kiinnekohtia pitää elämässä olla, olkoonkin se sitten vaikka katkeraa..

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 06, 2024, 16:27:30kertsi, sori, en jaksa sun kanssa noista asioista. Meillä kaikilla on joku ikuisuusteema tai -teemoja joista aina pomppaamme kuin vieteriukko/akka esiin. Mutta ei se sitä tarkoita että on pakko ottaa koppi ja alkaa inttämään vastaan. Tämä ketju koskee tunteita, eikä tilastoja. Näin olen ainakin käsittänyt.

Aivan. Ja ne tunteethan sun pään näköjään sekoittaakin, olettaisin, kun et näköjään pysty ajattelemaan loogisesti ja analyyttisesti tässä asiassa. Et kertonut, mitä tunteita Outi Poppin puheet sinussa herättivät, kun hän puolusti pakolaisia (tai mitä tekikin), mutta voisin hyvinkin olettaa, että aivan valtavan suuria niiden tunteiden on pakko olla olleet, kun ne saavat sut pöljäilemään tuolla tavoin, eli esittämään yhden ihmisen mielipidettä kokonaisen satojen tuhansien tai miljoonien ihmisryhmän mielipiteeksi. Ja olettaisin, että pelon tunteesi pakolaisia kohtaan (tästä olet puhunut) ja kiukkusi lähelle kotiasi perustetun VOK:in johdosta, josta olet kertonut, ovat saattaneet jopa vääristää havaintojasikin Outi Popin puheesta - hän ehkä ei sanonut yhtään mitään sellaista, että haluaisi muka koko Suomen täyteen pakolaisia? (Pitäisin sellaista puhetta hyvin kummallisena kenen tahansa suusta, saatikka että sadattuhannet vihervassarit olisivat sitä mieltä.) Nämä siis vain olettamuksia tunteistasi. Ehkä olit katkera siitä VOK:n sijoittamisesta lähelle? Tai katkera jostain muusta syystä? Tai vihainen jostakin? En kyllä yhtään käsitä, mitä funktiota tuollaiset väitteesi vihervassareista palvelevat. Miksi haluat mustamaalata vihervassareita noin graavisti ja valheellisten väitteiden avulla? Tuohan on aika törkeää.

Teet niin kuin tahdot tietenkin. Ei sun tarvitse perustella asioita mulle tai kenellekään, vaan voit ihan rauhassa esittää ihan miten pöljiä mielipiteitä tahansa, mutta mullakin on oikeus esittää omia mielipiteitä sun mielipiteistä - tai valheista.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 06, 2024, 16:27:30Toisaalta kun tuli jo lapsena luettua Poliisi kertoo -kirjoja ja Alibi-lehtiä, en ehkä ole saanut kauhean objektiivista kuvaa siitä mitä parisuhteessa oleminen keskimäärin on.

Olisi varmaan ollut parempi jos olisit lukenut Tiina-sarjaa, romanttisia kirjoja ja Emännän käsikirjaa. Olisi ehkä onnellisempi aikuisuus.

Luulen, että esim. Kopek on samaa mieltä - mikäli lapselle luetetaan poliisikertomuksia, hänen maailmankuvansa saattaa vääristyä. Sitä on vaikea myöhemmin korjata.

Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - helmikuu 06, 2024, 19:10:05

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 06, 2024, 16:27:30Toisaalta kun tuli jo lapsena luettua Poliisi kertoo -kirjoja ja Alibi-lehtiä, en ehkä ole saanut kauhean objektiivista kuvaa siitä mitä parisuhteessa oleminen keskimäärin on.

Olisi varmaan ollut parempi jos olisit lukenut Tiina-sarjaa, romanttisia kirjoja ja Emännän käsikirjaa. Olisi ehkä onnellisempi aikuisuus.

Luulen, että esim. Kopek on samaa mieltä - mikäli lapselle luetetaan poliisikertomuksia, hänen maailmankuvansa saattaa vääristyä. Sitä on vaikea myöhemmin korjata.

Joku osti minulle joululahjaksi yhden Tiina-kirjan. Oli tylsä. Olin kyllä kirjastosta lainannut jotain ruotsalaista tyttökirjasarjaa, olikohan se Lotta? En muista. Mutta 3 etsivää -sarja kiinnosti enemmän.

Jossain vaiheessa ostin pokkareita jotka olivat romanttisia jännäreitä. Eli oli rikoksia ja rakastumisia.

Minulla saattaa olla Emännän käsikirja, joku kaksiosainen on, kun kirjastosta ostellut poistokirjoja.

Lainaus käyttäjältä: ROOSTER - helmikuu 06, 2024, 19:10:05Luulen, että esim. Kopek on samaa mieltä - mikäli lapselle luetetaan poliisikertomuksia, hänen maailmankuvansa saattaa vääristyä.

David Humen Cardby-sarja on mitä parasta viihdettä alle kouluikäisille. Miehet on miehiä, ja roistot roistoja. Kun väkivaltaa käytetään, se tehdään reilusti.

Luin myös Bill & Ben länkkäripokkareita. En muista niistä muuta kuin että jossain kirjassa kaverukset olivat jotain 180 cm pitkiä, ja toisessa kirjassa 190 cm.

Sen enempiä pohtimatta itse koen katkeruuden jonkinlaisina negatiivisina tunteina joitakin ihmisiä, tahoja tai asiantiloja kohtaan. Katkeruutta ylläpitänee anteeksiantamattomuus. Katkeruudella on tietysti negatiivinen kaiku, mutta tunteena silläkin lienee oma eteenpäin vievä tarkoituksensa, ja se liittyy ihmisen käsitykseen syy-yhteyksistä. Ehkä katkeruuden olisi hyvä olla pysäkki kohti syvempää ymmärrystä ihmiselämästä, mutta osa jää sille pysäkille. Katkeruuteen kuulunee myös jonkinlainen jämähtäneisyys, jossa ihminen kokee, ettei asioita voi enää korjata tai muuttaa, vaikka aina niin ei välttämättä olekaan. Anteeksi antaminen ja eteenpäin pyrkiminen ovat kai katkeruudelle vastakkaisia toimia.

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 08:24:56Sen enempiä pohtimatta itse koen katkeruuden jonkinlaisina negatiivisina tunteina joitakin ihmisiä, tahoja tai asiantiloja kohtaan. Katkeruutta ylläpitänee anteeksiantamattomuus. Katkeruudella on tietysti negatiivinen kaiku, mutta tunteena silläkin lienee oma eteenpäin vievä tarkoituksensa, ja se liittyy ihmisen käsitykseen syy-yhteyksistä. Ehkä katkeruuden olisi hyvä olla pysäkki kohti syvempää ymmärrystä ihmiselämästä, mutta osa jää sille pysäkille. Katkeruuteen kuulunee myös jonkinlainen jämähtäneisyys, jossa ihminen kokee, ettei asioita voi enää korjata tai muuttaa, vaikka aina niin ei välttämättä olekaan. Anteeksi antaminen ja eteenpäin pyrkiminen ovat kai katkeruudelle vastakkaisia toimia.

Meinasin tulla sanomaan jotain tämmöistä tai tälle hyvin läheistä.

Ensinnäkin mielestäni suomalaiseen mielenmaisemaan jopa kuuluu jonkin sortin katkeruus, ajatus, että asiat ovat nyt huonosti, mutta huomenna huonommin.

Toisekseen ajattelen, että katkeruutta lisää, jos tuntee, että ei itse pääse päättämään, että asioita tapahtuu, taas tapahtui, jne. Toisin sanoen, mitä enemmän ihminen onnistuu elämään ns. oman näköistä elämää, tekemään itseään koskevia päätöksiä etenkin pitkällä tähtäimellä, sen vähemmän ehkä katkeruuttakaan kantaa.

Virheet on omia, ei toisten minulle luomia, joten niitä on helpompi sietääkin, kuten niiden seurauksiakin.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 07, 2024, 08:35:32Ensinnäkin mielestäni suomalaiseen mielenmaisemaan jopa kuuluu jonkin sortin katkeruus, ajatus, että asiat ovat nyt huonosti, mutta huomenna huonommin.

Tuohan on pohjavireeltään positiivista huumoria. Asiat voisivat olla huonosti, mutta loppujen lopuksi eivät sittenkään ole. Samalla valmistaudutaan kestämään se ennemmin tai myöhemmin vastaan tuleva pettymys.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 07, 2024, 08:35:32Toisekseen ajattelen, että katkeruutta lisää, jos tuntee, että ei itse pääse päättämään, että asioita tapahtuu, taas tapahtui, jne. Toisin sanoen, mitä enemmän ihminen onnistuu elämään ns. oman näköistä elämää, tekemään itseään koskevia päätöksiä etenkin pitkällä tähtäimellä, sen vähemmän ehkä katkeruuttakaan kantaa.

Virheet on omia, ei toisten minulle luomia, joten niitä on helpompi sietääkin, kuten niiden seurauksiakin.

Tämän pätkän voin allekirjoittaa. Oikeastaan tuo asioista itse päättäminen on se tärkein juttu. Vaikka asiat taloudellisesti tai muuten näyttäisivät menevän hyvin, niin se ettei itse ole oman elämänsä herra tai rouva kalvaa ihmisoletettua.

Itse olen totaalisen anteeksiantamaton, mutta tähtään siihen että neutralisoituu ja tulee välinpitämätön olo, niin ettei lopulta ole enää anteeksiannettavaa. Se piste meni ohi ilman omahyväistä teatraalista "annan sulle/sille anteeksi" -näytöstä.

Jos kokee olevansa samassa veneessä niiden kanssa joiden takia pahoitti mielensä, on ainakin jotain inhimillistä ymmärrystä. Kuten nyt minä vanhempieni kanssa, ei heilläkään helppoa ollut lapsena, kaikkea muuta. Enkä voi tietää millainen olisin itse ollut vanhempana.

Jotkut netissä ovat väittäneet että olisin ollut hyvä, kun osaan jutella järkeviäkin. Mutta niin osaa vaikka elinkautisen tuomion saaneetkin, kun heitä haastatellaan televisioon.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 07, 2024, 09:26:39Itse olen totaalisen anteeksiantamaton, mutta tähtään siihen että neutralisoituu ja tulee välinpitämätön olo, niin ettei lopulta ole enää anteeksiannettavaa. Se piste meni ohi ilman omahyväistä teatraalista "annan sulle/sille anteeksi" -näytöstä.

Jos kokee olevansa samassa veneessä niiden kanssa joiden takia pahoitti mielensä, on ainakin jotain inhimillistä ymmärrystä. Kuten nyt minä vanhempieni kanssa, ei heilläkään helppoa ollut lapsena, kaikkea muuta. Enkä voi tietää millainen olisin itse ollut vanhempana.

Niin, eihän se anteeksiantaminen tarkoita mitään teatraalista kohtausta ihmisten välillä, vaan itse tarkoitin sillä juuri sitä, että kykenee ymmärtämään jotain myös siitä toisen osapuolen tilanteesta, esimerkiksi omien vanhempien rajallisuutta tms. Kun ymmärtää syitä, jotka ovat johtaneet katkeruutta aiheuttaneeseen asiaan, voi ymmärtää, ettei oikeastaan ole mitään syytä tai hyötyä vihoitella. Ajattelen, että ihmset harvemmin toimivat pahuuttaan, vaan he toimivat resurssiensa mukaan.

Lainaus käyttäjältä: Hayabusa - helmikuu 07, 2024, 09:09:56

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 07, 2024, 08:35:32Toisekseen ajattelen, että katkeruutta lisää, jos tuntee, että ei itse pääse päättämään, että asioita tapahtuu, taas tapahtui, jne. Toisin sanoen, mitä enemmän ihminen onnistuu elämään ns. oman näköistä elämää, tekemään itseään koskevia päätöksiä etenkin pitkällä tähtäimellä, sen vähemmän ehkä katkeruuttakaan kantaa.

Virheet on omia, ei toisten minulle luomia, joten niitä on helpompi sietääkin, kuten niiden seurauksiakin.

Tämän pätkän voin allekirjoittaa. Oikeastaan tuo asioista itse päättäminen on se tärkein juttu. Vaikka asiat taloudellisesti tai muuten näyttäisivät menevän hyvin, niin se ettei itse ole oman elämänsä herra tai rouva kalvaa ihmisoletettua.

Kontrollin tunne on ihmiselle tärkeää. Ehkä katkeruuden takana on tunne siitä, että joku on vienyt itseltä kontrollia, sabotoinut mahdollisuuksia tai jotain sellaista. Katkeruus kertonee tunteesta, että asioihin ei voi enää vaikuttaa ja että jotain oleellista on menetetty lopuksi elämää. On varmasti tilanteita, joissa tämä on osaltaan tottakin. Riippunee paljolti persoonallisuudesta, kuinka ihminen suhtautuu vastoinkäymisiin ja millaisia sopeutumiskeinoja on käytössä. Ehkä katkeruus voi olla osaltaan myös huonoa sopeutumiskykyä.

Lainaus käyttäjältä: Norma Bates - helmikuu 07, 2024, 09:26:39Itse olen totaalisen anteeksiantamaton, mutta tähtään siihen että neutralisoituu ja tulee välinpitämätön olo, niin ettei lopulta ole enää anteeksiannettavaa. Se piste meni ohi ilman omahyväistä teatraalista "annan sulle/sille anteeksi" -näytöstä.

Jos kokee olevansa samassa veneessä niiden kanssa joiden takia pahoitti mielensä, on ainakin jotain inhimillistä ymmärrystä. Kuten nyt minä vanhempieni kanssa, ei heilläkään helppoa ollut lapsena, kaikkea muuta. Enkä voi tietää millainen olisin itse ollut vanhempana.

Jotkut netissä ovat väittäneet että olisin ollut hyvä, kun osaan jutella järkeviäkin. Mutta niin osaa vaikka elinkautisen tuomion saaneetkin, kun heitä haastatellaan televisioon.

Anteeksiantoa ei edes tarvitse harkita, jos on kyse katkeroitumisesta jotain asiaa, eikä sinänsä ihmistä kohtaan, mutta miksi pitäisi katkeroitua jonkun ihmisen vuoksi ja vielä antaa anteeksi.
Loukkaantuminen "sydänjuuriaan myöten" kuten tavataan sanoa, edellyttää, pettymystä toiseen ihmiseen -eli siis omat odotukset ovat pettymyksen syynä.

Noin normaalissa yhteisvaikutteisissa suhteissa, mutta väkivallankäyttö ja muu asiattomuus on toki hieman eri asia.

Eihän ihmisen tarvitse olla sellainen, kun toinen ihminen haluaa ja vaatii..

Anteeksipyytäjä kaipaa lohdutusta, kun kokee loukanneensa toista, tai vain rauhoitellakseen omaa mieltään saadakseen itse myötätuntoa kärsiessään omasta tyhmyydestään.  Anteeksipyytäjä ei siis ajattele toista jolta pyytää anteeksi vaan itseään..

Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 07, 2024, 09:48:10Anteeksipyytäjä kaipaa lohdutusta, kun kokee loukanneensa toista, tai vain rauhoitellakseen omaa mieltään saadakseen itse myötätuntoa kärsiessään omasta tyhmyydestään.  Anteeksipyytäjä ei siis ajattele toista jolta pyytää anteeksi vaan itseään..

Anteeksi pyytäjälle toisella ihmisellä on kuitenkin väliä, koska kokee pahaa oloa siitä, että teki toiselle ikävästi. Vaikka anteeksi pyydettäisikin omaa oloa helpottaakseen, anteeksi pyytäminen kertoo välittämisestä. Niinpä sitä on turhaa demonisoida itsekkääksi, koska kaikenhan elämässä pystyy kääntämään itsekkääksi, jos sellaista retoriikkaa haluaa käyttää.

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 09:55:31

Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 07, 2024, 09:48:10Anteeksipyytäjä kaipaa lohdutusta, kun kokee loukanneensa toista, tai vain rauhoitellakseen omaa mieltään saadakseen itse myötätuntoa kärsiessään omasta tyhmyydestään.  Anteeksipyytäjä ei siis ajattele toista jolta pyytää anteeksi vaan itseään..

Anteeksi pyytäjälle toisella ihmisellä on kuitenkin väliä, koska kokee pahaa oloa siitä, että teki toiselle ikävästi. Vaikka anteeksi pyydettäisikin omaa oloa helpottaakseen, anteeksi pyytäminen kertoo välittämisestä. Niinpä sitä on turhaa demonisoida itsekkääksi, koska kaikenhan elämässä pystyy kääntämään itsekkääksi, jos sellaista retoriikkaa haluaa käyttää.

Retoriikka on eri asia-  Molemmat saavat varmaan tunteilleen vastinetta toinen antaessaan anteeksi ja toinen saadessaan lohtua tuottamansa kivun lieventyessä katumuksen vuoksi.
Sanoin siis ettei anteeksi pyytelylle ja antamiselle ole tarvetta, ellei toinen koe tehneensä väärin ja toinen tarvetta antaa anteeksi.-eli loukatuksi tulleensa.

Miksi tosiasioiden ymmärtäminen oletetaan heti retoriikaksi, joka on pelkää juttelua asioista, ei niiden tulkintaa..

Mitä katkeruuteenkin tulee, totean jälleen kerran, että siinä, kuten onnellisuudessakin on kamalasti hyötyä huonosta muistista.

Anteeksiannonkin kanssa on vähän niin ja näin toisinaan, mutta jos loukkaannun johon läheiseen, vaikka kuinka kipeästi ja päätän, että yhteiselo jatkuu kuitenkin, eli tekemissä tullaan olemaan ja yhdessä olemaan, aloitan aktiivisen unohtamisen. Anteeksipyyntö on kiva ja tarpeellinen, jotta pääsen unohtamaan, mutta itse se työ on tehtävä, että ei enää muistele juttua. En ole koskaan ymmärtänyt fraasia "voin antaa anteeksi, mutta en unohtaa", koska en ymmärrä, mitä se edes tarkoittaa. Siis että jos ei unohda tätä juttua, miten sen voi anteeksi? Kyllä minulla anteeksianto tarkoittaa automaattisesti sitä, että tätä juttua en muistele enkä kaivele.

Joskushan vanhat möröt tietysti kiipeävät esiin, mutta yleensä silloin aika on jo armahtanut, eivätkä ne tunnu enää niin pistäviltä. Toisinaan tuntuvat jopa humoristisilta!

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 07, 2024, 10:18:58

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 09:55:31

Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 07, 2024, 09:48:10Anteeksipyytäjä kaipaa lohdutusta, kun kokee loukanneensa toista, tai vain rauhoitellakseen omaa mieltään saadakseen itse myötätuntoa kärsiessään omasta tyhmyydestään.  Anteeksipyytäjä ei siis ajattele toista jolta pyytää anteeksi vaan itseään..

Anteeksi pyytäjälle toisella ihmisellä on kuitenkin väliä, koska kokee pahaa oloa siitä, että teki toiselle ikävästi. Vaikka anteeksi pyydettäisikin omaa oloa helpottaakseen, anteeksi pyytäminen kertoo välittämisestä. Niinpä sitä on turhaa demonisoida itsekkääksi, koska kaikenhan elämässä pystyy kääntämään itsekkääksi, jos sellaista retoriikkaa haluaa käyttää.

Retoriikka on eri asia-  Molemmat saavat varmaan tunteilleen vastinetta toinen antaessaan anteeksi ja toinen saadessaan lohtua tuottamansa kivun lieventyessä katumuksen vuoksi.
Sanoin siis ettei anteeksi pyytelylle ja antamiselle ole tarvetta, ellei toinen koe tehneensä väärin ja toinen tarvetta antaa anteeksi.-eli loukatuksi tulleensa.

Miksi tosiasioiden ymmärtäminen oletetaan heti retoriikaksi, joka on pelkää juttelua asioista, ei niiden tulkintaa..

Ihan hyvää tulkintaa, mutta kiinnitin vain huomioni lauseeseesi "Anteeksipyytäjä ei siis ajattele toista jolta pyytää anteeksi vaan itseään..", josta olen hieman erimieltä, ellei sitten puhuta tasolla, jolla kaikki ihmisen toimet nähdään lopulta itsekkäinä. Sekin taso on ihan ookoo, mutta silloin keskustelijoiden pitää ymmärtää tällaisen retoriikan käyttäminen, jotta vältytään turhilta väärin ymmärryksiltä.

Eri ihmiset kokevat katkeruutta erilaisista kokemuksista, mutta uskon, että syvän, elinikäisen katkeruuden taustalla on useimmiten katkeroituminen  elämän yleiseen epäreiluuteen, joka on henkilöitynyt yhden tai muutaman ihmisen epämiellyttävään toimintaan.

Elämän yleisellä epäreiluudella tarkoitan monia asioita yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta väärän viranomaistoiminnan kautta siihen, että tulee minkä tahansa systeemin tai tahon jyräämäksi.

Yllämainittua katkeruutta, jota esimerkiksi Kopek ja minä edustamme on vaikea antaa anteeksi, koska ei ole mitään selkeää kohdetta, jolle antaa anteeksi. Vanhemmille, exille ja kiusaajille olen antanut anteeksi aivan helposti.

Anteeksiannosta höpöttäminen on usein muutenkin turhaa, koska katkeruuden taustalla on usein hyvin monimutkaisia kuvioita ja tunteita kuten esimerkiksi itsesyytöksiä ja petetyksi tulemisen tunteita.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 10:42:35Anteeksiannosta höpöttäminen on usein muutenkin turhaa, koska katkeruuden taustalla on usein hyvin monimutkaisia kuvioita ja tunteita kuten esimerkiksi itsesyytöksiä ja petetyksi tulemisen tunteita.

Mielestäni anteeksi antaminen on symbolinen ilmaus sille, ettei käytä energiaa toisten syyttelyyn, vaan toimii ratkaisukeskeisemmin. Näen katkeruuden ja ratkaisukeskeisyyden olevan jokseenkin eri puolilla viivaa. Sen puoleen se "anteeksi antaminen" symbolisena ilmaisuna liittyy aiheeseen. Anteeksi antaminen viittaa myös siihen, että omaa näkemyksen, jossa syitä ja seurauksia liitetään toisiinsa, mutta asian käsittelyssä on selvitty turhautumisen ja ehkä vihankin ylitse.

Toisaalta, kuten sanot, katkeruuden taustalla on yleensä hyvin monimutkaisia kuvioita, jotka katkeruus tavallaan yhistää yhdeksi kimpuksi. Jos kuviot katkeruuden taustalla eivät ole kovin selviä, ei tosiaan ole mitään tahoa, jolle "antaa anteeksi", eikä asian käsittely ylipäätän oikein jäsenny minkään ympärille. Sen takia se ehkä jääkin katkeruuden tasolle. Katkerahan voi olla vaikkapa omasta persoonallisuudestaan, ulkonäöstään tai monenlaisista asioista, joista ei oikein voi syyttää muuta kuin huonoa tuuria.

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 08:24:56Sen enempiä pohtimatta itse koen katkeruuden jonkinlaisina negatiivisina tunteina joitakin ihmisiä, tahoja tai asiantiloja kohtaan. Katkeruutta ylläpitänee anteeksiantamattomuus. Katkeruudella on tietysti negatiivinen kaiku, mutta tunteena silläkin lienee oma eteenpäin vievä tarkoituksensa, ja se liittyy ihmisen käsitykseen syy-yhteyksistä. Ehkä katkeruuden olisi hyvä olla pysäkki kohti syvempää ymmärrystä ihmiselämästä, mutta osa jää sille pysäkille. Katkeruuteen kuulunee myös jonkinlainen jämähtäneisyys, jossa ihminen kokee, ettei asioita voi enää korjata tai muuttaa, vaikka aina niin ei välttämättä olekaan. Anteeksi antaminen ja eteenpäin pyrkiminen ovat kai katkeruudelle vastakkaisia toimia.

Noista syy-yhteyksistä.

Katkeruuteen voi pahimmillaan liittyä jonkinasteinen vainoharhaisuus, esim. tunne siitä, että "aina mulle käy näin", "miksi maailmankaikkeus järkkää aina niin, että mulla on kaikkein huonoin tuuri?", tai, "miksi mua aina vainotaan?", "pitihän tämä mulle sattua, ei mulle vahingossakaan sallita että elämässä tapahtuu mitään kivaa". Silloin mennään jo patologiselle puolelle, ja sellainen katkeruus varmaankin myrkyttää elämän pahemman kerran. Tältä ainakin se vaikuttaa näin sivustaseuraajan silmin.

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 10:40:00

Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 07, 2024, 10:18:58

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 09:55:31

Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 07, 2024, 09:48:10Anteeksipyytäjä kaipaa lohdutusta, kun kokee loukanneensa toista, tai vain rauhoitellakseen omaa mieltään saadakseen itse myötätuntoa kärsiessään omasta tyhmyydestään.  Anteeksipyytäjä ei siis ajattele toista jolta pyytää anteeksi vaan itseään..

Anteeksi pyytäjälle toisella ihmisellä on kuitenkin väliä, koska kokee pahaa oloa siitä, että teki toiselle ikävästi. Vaikka anteeksi pyydettäisikin omaa oloa helpottaakseen, anteeksi pyytäminen kertoo välittämisestä. Niinpä sitä on turhaa demonisoida itsekkääksi, koska kaikenhan elämässä pystyy kääntämään itsekkääksi, jos sellaista retoriikkaa haluaa käyttää.

Retoriikka on eri asia-  Molemmat saavat varmaan tunteilleen vastinetta toinen antaessaan anteeksi ja toinen saadessaan lohtua tuottamansa kivun lieventyessä katumuksen vuoksi.
Sanoin siis ettei anteeksi pyytelylle ja antamiselle ole tarvetta, ellei toinen koe tehneensä väärin ja toinen tarvetta antaa anteeksi.-eli loukatuksi tulleensa.

Miksi tosiasioiden ymmärtäminen oletetaan heti retoriikaksi, joka on pelkää juttelua asioista, ei niiden tulkintaa..

Ihan hyvää tulkintaa, mutta kiinnitin vain huomioni lauseeseesi "Anteeksipyytäjä ei siis ajattele toista jolta pyytää anteeksi vaan itseään..", josta olen hieman erimieltä, ellei sitten puhuta tasolla, jolla kaikki ihmisen toimet nähdään lopulta itsekkäinä. Sekin taso on ihan ookoo, mutta silloin keskustelijoiden pitää ymmärtää tällaisen retoriikan käyttäminen, jotta vältytään turhilta väärin ymmärryksiltä.

No, että retoriikka etenisi, niin mitä anteeksipyytäjä sitten ajattelee- ilmeisesti saavansa anteeksi.. eikö se tarkoita itseään? Ehkä jotkut pyytävät tavan vuoksi, tai joutuessaan tilanteeseen jossa on pikku pakko pyytää anteeksi.

Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 07, 2024, 10:18:58

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 09:55:31

Lainaus käyttäjältä: Karikko - helmikuu 07, 2024, 09:48:10Anteeksipyytäjä kaipaa lohdutusta, kun kokee loukanneensa toista, tai vain rauhoitellakseen omaa mieltään saadakseen itse myötätuntoa kärsiessään omasta tyhmyydestään.  Anteeksipyytäjä ei siis ajattele toista jolta pyytää anteeksi vaan itseään..

Anteeksi pyytäjälle toisella ihmisellä on kuitenkin väliä, koska kokee pahaa oloa siitä, että teki toiselle ikävästi. Vaikka anteeksi pyydettäisikin omaa oloa helpottaakseen, anteeksi pyytäminen kertoo välittämisestä. Niinpä sitä on turhaa demonisoida itsekkääksi, koska kaikenhan elämässä pystyy kääntämään itsekkääksi, jos sellaista retoriikkaa haluaa käyttää.

Retoriikka on eri asia-  Molemmat saavat varmaan tunteilleen vastinetta toinen antaessaan anteeksi ja toinen saadessaan lohtua tuottamansa kivun lieventyessä katumuksen vuoksi.
Sanoin siis ettei anteeksi pyytelylle ja antamiselle ole tarvetta, ellei toinen koe tehneensä väärin ja toinen tarvetta antaa anteeksi.-eli loukatuksi tulleensa.

Miksi tosiasioiden ymmärtäminen oletetaan heti retoriikaksi, joka on pelkää juttelua asioista, ei niiden tulkintaa..

Retoriikka sikseen, mutta sinähän esitit faktana virheellisen väittämän, eli väittämän, että anteeksipyynnon syyt olisivat muka vain itsekkäitä syitä. Ja sehän ei pidä paikkansa. On myös sellaisia syitä kuten, että haluaa sille loukkauksen kokeneelle tehdä paremman, vähemmän loukatun ja kaltoinkohdellun olon.

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 10:51:53Näen katkeruuden ja ratkaisukeskeisyyden olevan jokseenkin eri puolilla viivaa. Sen puoleen se "anteeksi antaminen" symbolisena ilmaisuna liittyy aiheeseen.

Ei ne minusta Eri puolilla viivaa ole, vaan ratkaisukeskeisyys kumpuaa usein katkeruudesta.

Ihminen, joka on saanut keuhkosyövän tupakoinnista ja katkeroituneena haastaa tupakkayhtiöt oikeuteen toimii ratkaisukeskeisemmin kuin se joka menee ja potkaisee yhtiön johtajaa polveen tai jää kotiinsa hautomaan asiaa, mutta  katkeruus on kummankin voimanlähde.

Riippuu tietysti mitä tarkoitat ratkaisukeskeisyydellä. Jos sitä, että olkia kohauttamalla pystyy hyväksymään erilaisia elämän epäkohtia ja siis unohtamaan ne, niin toki pääsee helpolla.

Nähdäkseni katkeroittavaan kokemukseen voi suhtautua mm:

-jumiutuu vain omaan yksittäistapaukseen kykenemättä käymään siitä järkevää dialogia
-yhdistää sen muiden vastaaviin kokemuksiin ja sijoittaa laajempiin kehyksiin
-käynnistää onnistuneen tai epäonnistuneen yhden miehen sodan jotain tahoa vastaan
-perustaa kansanliikkeen ja oikeasti muuttaa maailmaa, eiköhän moni aikansa sankari ole ollut katkeroitunut
-hyväksyy, että maailma on paska paikka , mutta sille ei voi mitään

Osaan noista pystyy vain Ihminen, jolla on huomattavia älyllisiä ja sosiaalisia resursseja ja katkeruus on sillä tasolla, että se ei haittaa toimintakykyä, jolloin voidaan puhua ratkaisukeskeisestä katkeruudesta.

Loppujen katkeruus on kai sitten sitä, joka syö rotan lailla sisältä, koska sille ei ole purkautumiskanavaa. Tosin kyllä senkin kanssa moni pärjää.

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 10:51:53Mielestäni anteeksi antaminen on symbolinen ilmaus sille, ettei käytä energiaa toisten syyttelyyn, vaan toimii ratkaisukeskeisemmin.

Googlasin, mitä löytyy hakusanoilla "anteeksi antaminen". Ensimmäinen linkki vei Kotilieden artikkeliin, jonka otsikko on seuraava:

"Näin opit antamaan anteeksi ja olemaan katkeroitumatta"

Seuraavat Googlen löytämät otsikot ovat tällaisia:

"Anteeksiantamattomuus on rasite keholle ja mielelle"

"Anteeksianto kannattaa opetella, niin mieli pysyy kevyenä"

Otsikot eivät vastaa kysymykseen, mitä on anteeksi antaminen.

Miten annetaan anteeksi tekoja, joita tekijä ei koe vääriksi eikä siten odota mitään "anteeksi antamista"? Jos julkisesti antaa anteeksi, eikö silloin tavallaan julista näkemyksenään, että toinen henkilö on tehnyt väärin, kun minun pitää hänelle antaa anteeksi. Ei kai hyviä tekoja ole tarve antaa anteeksi?

Jos julkisesti antaa anteeksi teot, joita tekijä ei koe vääriksi, eikä yhteisökään tekoja paheksu, eikö silloin julista alistuvansa suuremman vallan alle ja hyväksyvänsä kyseiset teot. Jos Lukašenka tai Putin heittää toisinajattelijan vankilaan, voiko toisinajattelija ylipäätään edes "antaa anteeksi", koska virallisestihan hän on pahis, joka saa oikeudenmukaisen rangaistuksen. Lukašenka ja Putin ovat hyviksiä, kun he panevat pahat ihmiset telkien taakse pois yleistä häiriötä aiheuttamasta. Toisinajattelijanhan pitää pyytää anteeksi eikä antaa. Kiinassa tällaista harrastetaankin, kun tuomitut esiintyvät katumisvideoissa.

Jos arkipäivän elämään mennään, niin ei kai anteeksi antamisessa muuta ole kuin se, että hammasta purren kestää kaiken pahan, mitä toisten ihmisten taholta tulee, ja yrittää olla miettimättä sitä.

Jos joku varastaa omaisuuttasi, annat anteeksi etkä katkeroidu. Jos sama tapahtuu uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, yrität olla katkeroitumatta, kun siivoilet murtojen jälkiä ja korjaat paikkoja taas kerran ja kerran ja kerran ja kerran. Olet niin onnellinen, etkä yhtään katkera, vaikka tekoja ei saada loppumaan, eikä tekijöitäkään tiedetä. Elämä on ihanaa.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 07, 2024, 10:27:46Mitä katkeruuteenkin tulee, totean jälleen kerran, että siinä, kuten onnellisuudessakin on kamalasti hyötyä huonosta muistista.

Anteeksiannonkin kanssa on vähän niin ja näin toisinaan, mutta jos loukkaannun johon läheiseen, vaikka kuinka kipeästi ja päätän, että yhteiselo jatkuu kuitenkin, eli tekemissä tullaan olemaan ja yhdessä olemaan, aloitan aktiivisen unohtamisen. Anteeksipyyntö on kiva ja tarpeellinen, jotta pääsen unohtamaan, mutta itse se työ on tehtävä, että ei enää muistele juttua. En ole koskaan ymmärtänyt fraasia "voin antaa anteeksi, mutta en unohtaa", koska en ymmärrä, mitä se edes tarkoittaa. Siis että jos ei unohda tätä juttua, miten sen voi anteeksi? Kyllä minulla anteeksianto tarkoittaa automaattisesti sitä, että tätä juttua en muistele enkä kaivele.

Joskushan vanhat möröt tietysti kiipeävät esiin, mutta yleensä silloin aika on jo armahtanut, eivätkä ne tunnu enää niin pistäviltä. Toisinaan tuntuvat jopa humoristisilta!

T: Xante

Mielenkiintoisia ajatuksia.

Olen kyllä sitä mieltä, että "aktiivinen unohtaminen" on mahdoton asia, contradiction in terms - jotta voisi nimenomaan aktiivisesti unohtaa, pitää se asia pitää mielessä, jotta muistaisi, mitä oikein pitääkään unohtaa. Vrt. jos sinulle sanottaisiin, ettet saa yhtään ajatella vaaleanpunaisia elefantteja - mitä teet? Niin, sinun nimenomaan pitää ajatella vaaleanpunaisia elefantteja, jotta voisit muistaa, mitä pitää olla ajattelematta. Se "aktiivinen" on juurikin se, mikä estää unohtamisen.

Mutta siinä olet luultavasti hyvin oikeassa, että jonkinlaista unohtumista se anteeksiantaminen edellyttää. Ja myöskin jonkinlaista uudellenarviota, esimerkiksi sen toisen ihmisen motiivien uudelleenarvion, ja joskus koko ihmisen uudelleenarvion. Jos anteeksipyyntö tuntuu vilpittömältä, siitä loukkauksen tehneestä saattaa mielipide muuttua, ja sen loukkauksen voi alkaa nähdä tahattomana vahinkona, sen sijaan että sen näkisi tietoisena satuttamispyrkimyksenä. Ja se toinen ihminen voi ilkimyksen sijaan alkaa näyttää ihan vaikka neutraalina ihmisenä, inhimillisine puutteineen. Kaikkihan me ihmiset olemme jollain tavalla puuttellisia.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 11:22:53

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 10:51:53Näen katkeruuden ja ratkaisukeskeisyyden olevan jokseenkin eri puolilla viivaa. Sen puoleen se "anteeksi antaminen" symbolisena ilmaisuna liittyy aiheeseen.

Ei ne minusta Eri puolilla viivaa ole, vaan ratkaisukeskeisyys kumpuaa usein katkeruudesta.

Ihminen, joka on saanut keuhkosyövän tupakoinnista ja katkeroituneena haastaa tupakkayhtiöt oikeuteen toimii ratkaisukeskeisemmin kuin se joka menee ja potkaisee yhtiön johtajaa polveen tai jää kotiinsa hautomaan asiaa, mutta  katkeruus on kummankin voimanlähde.

Riippuu tietysti mitä tarkoitat ratkaisukeskeisyydellä. Jos sitä, että olkia kohauttamalla pystyy hyväksymään erilaisia elämän epäkohtia ja siis unohtamaan ne, niin toki pääsee helpolla.

Nähdäkseni katkeroittavaan kokemukseen voi suhtautua mm:

-jumiutuu vain omaan yksittäistapaukseen kykenemättä käymään siitä järkevää dialogia
-yhdistää sen muiden vastaaviin kokemuksiin ja sijoittaa laajempiin kehyksiin
-käynnistää onnistuneen tai epäonnistuneen yhden miehen sodan jotain tahoa vastaan
-perustaa kansanliikkeen ja oikeasti muuttaa maailmaa, eiköhän moni aikansa sankari ole ollut katkeroitunut
-hyväksyy, että maailma on paska paikka , mutta sille ei voi mitään

Osaan noista pystyy vain Ihminen, jolla on huomattavia älyllisiä ja sosiaalisia resursseja ja katkeruus on sillä tasolla, että se ei haittaa toimintakykyä, jolloin voidaan puhua ratkaisukeskeisestä katkeruudesta.

Loppujen katkeruus on kai sitten sitä, joka syö rotan lailla sisältä, koska sille ei ole purkautumiskanavaa. Tosin kyllä senkin kanssa moni pärjää.

Niin, riippuu kai henkilöstä, miten katkeruuden näkee. Itse liitän siihen kai jotain sellaista kokemusta, että asialle ei oikein voi tehdä mitään, ja jäljellä on vain pahaa oloa, joka kohdistuu joko johonkin ihmiseen, tahoon tai olosuhteisiin, tai kai vaikkapa itseenkin. Jos perustaa kansaliikkeen jossa aktiivisesti muuttaa maailmaa ja kokee omaavansa kontrollia ja vaikutusmahdollisuuksia, en näkisi sitä ehkä enää katkeruutena, vaan jonkinlaisena motivaation taustatekijänä.

Itse ajattelisin katkeruuden olevan siis enemmänkin tuota viimeistä määritelmääsi, jolle ei ole purkautumiskanavaa ja joka syö sisältä. Mutta jos tästä vaiheesta päästään eteenpäin olankohautukseen tai kansaliikkeeseen asti, purkautumiskanava on löytynyt, ja rotta ei syö enää sisuksia, vaan työskentelee rinnalla motivaattorina.

Kaipa nämä on määrittely- tai mieltymyskysymyksiä.

Lisäys: Toisaalta, kai sitä motivaatiotekijää voi edelleen katkeruudeksikin kutsua, jos se voimakas negatiivinen tunne ei toimimisen myötä muuksi kuitenkaan muutu.

Kun puhutaan siitä, miten katkeruus heikentää elämänlaatua, usein kai tarkoitetaan sitä, että niin sanottujen "positiivisten affektien" määrä pienenee, elämästä nauttiminen vähenee ja negatiivisten juttujen huomaaminen ja niihin keskittyminen saa niin paljon alaa elämästä, että se lisää stressiä ja niin pois päin — niin että tällaisesta tulee ajan saatossa uusi normaali.

Mindfulnessin ja hyvinvoinnin ja muun tällaisen hengessä puhutaan paljon siitä, miten katkeruus on myrkyllistä ja miten anteeksiantaminen ja kiitollisuus ja sen sellainen ovat tärkeitä.

Joskus ja joillekin se voi olla ihan oikeansuuntainen viesti ja tavoite, eikä se kenellekään varmaankaan huono juttu ole.

Mutta tollaseen hyvinvointihömpötykseen liittyy myös riskejä siinä, että kaikki ikävä ja vaikea halutaan siivota liian nopeasti pois ja pidetään jotain tosi prameaa julkikuvaa yllä. Silloin saattaa olla että ne hommat jää sitten kuitenkin käsittelemättä ja kohtaamatta jolloin saattaa aiheuttaa muille ihmisille kärsimystä, ne saattaa tulla sieltä esiin sitten kuitenkin aika ajoin, jolloin kaikki on tietysti taas ympäristön ja muiden ihmisten syytä.

Jos tulee pettymyksiä ja asioita menee pieleen, mun mielestä on ihan tervettä ja normaalia ottaa se vastaan, ja periaatteessa katkeruus myös suojelee ihmistä siltä ettei joutuisi enää samanlaiseen tilanteeseen tai tulisi niitä samoja pettymyksiä.

Totta kai siinä on järkeä miten katkeruudesta puhutaan hirveän negatiivisena asiana yleisesti ottaen —— ja tää on varmaan taas tällainen Socrateksen "tasapainotetaan diskurssia"-tyyppinen muuvi haluta nähdä se positiivisena juttuna.

Jos mä tolta pohjalta heittäisin tähän liittyen mindfulnessin ja nykyajassa vahvasti läsnäolevan hyvinvointipuheen kritiikkiä tästä aiheesta niin...

Pahimmillaan se voi olla tosi itsekeskeistä ja lapsellista ajatella niin että ihmisten pitäis kultivoida positiivisa affektejaan ja harjoitella kiitollisuutta ja niin pois päin. Mentaliteetti on silloin se että itse haluat että sinua kohdellaan sydämellisesti ja lämpimästi ja ei olla vihaisia tai paheksuta sitä mitä teet. Jos joku paheksuu tai todella suuttuu tai jotain, se johtuu katkeruudesta ja siitä että ne ei riittävästi meditoi ja iloitse sydämessään jotta ne vois suakin helliä ja kehua :)

Mutta no... palaan tohon ehkä joskus paremmalla ajalla

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 07, 2024, 11:30:43Olen kyllä sitä mieltä, että "aktiivinen unohtaminen" on mahdoton asia, contradiction in terms - jotta voisi nimenomaan aktiivisesti unohtaa, pitää se asia pitää mielessä, jotta muistaisi, mitä oikein pitääkään unohtaa. Vrt. jos sinulle sanottaisiin, ettet saa yhtään ajatella vaaleanpunaisia elefantteja - mitä teet? Niin, sinun nimenomaan pitää ajatella vaaleanpunaisia elefantteja, jotta voisit muistaa, mitä pitää olla ajattelematta. Se "aktiivinen" on juurikin se, mikä estää unohtamisen.

Aktiivista unohtamista minulle on se, että kun toisen vtuttava ja satuttava teko tulee mieleen, sanot itsellesi, että onko tämä nyt käsitelty vaiko ei ole. Jos se ei millään lähde mielestä, vaan nousee sinne koko ajan sitkeästi edelleen, samanlaisena, nähtävästi asia ei ole käsitelty eikä etenkään anteeksi annettu. Silloin sitä pitää käsitellä uudelleen ja katsoa, onko oikeasti mahdollista antaa anteeksi ja myös unohtaa.

Kun asiaa on mielessään aktiivisesti käsitellyt aikansa, se alkaa yleensä vaipua taka-alalle ja jossain vaiheessa myös totaalisesti unohtua. Mutta aktiivisella unohtamisella tarkoitin sitä, että minun on itseni asiaa käsiteltävä, siis vähän kuin koeteltava, että miten tämän asian kanssa nyt oikeasti on. Tiedäthän, samaan tapaan kuin tarkastelet haavan paranemista, tapahtuuko sitä, sekin on aktiivista toimintaa, vaikka et itse aktiivisesti haavaa parannakaan, vaan sen tekee kroppasi.

Semmoista enkeliä lie olemassakaan, joka pystyisi ihan tuosta noin vain napsauttamalla sanomaan, että ok, anteeksi annettu ja samoin tein lopullisesti asian unohtaa. Tai no, riippuen nyt asian vakavuudesta.

T: Xante

^^ En usko, että puhe anteeksiantamisen tai yleisen kiitollisuuden hyödyllisyydestä edesauttaa ketään antamaan paremmin anteeksi tai olemaan enemmän kiitollinen. Näissä puheissa on vähän sama viba kuin puheessa kehopositiivisuudesta, jonka takia ihmiset eivät enää kehtaa myöntää laihduttavansa. Nämä puheet tavallaan asettavat vaatimuksia ja raameja sille, miten meidän pitäisi ajatella, mutta eivät kuitenkaan muuta niitä lähtökohtia, miksi ajattelemme ja koemme kuten teemme. Vaikka ympäristö tavallaan pyrkii olemaan sallivampi ja myönteisempi, se on tietyllä tapaa negatiivisempi ja rajoittavampi. Anteeksiantoon tarvitaan siihen liittyvät sisäiset ja ulkoiset resurssit, ja kiitollisuutta kukin tuntee luonteenlaatunsa mukaan.

Tietysti esimerkiksi kasvatuksellisissa instituutioissa ympäristön kannattaa tukea kasvavien ihmisalkujen herkkyyttä huomata myönteistä, mutta se ei saa muuttua kaunisteluksi.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 11:40:00Totta kai siinä on järkeä miten katkeruudesta puhutaan hirveän negatiivisena asiana yleisesti ottaen —— ja tää on varmaan taas tällainen Socrateksen "tasapainotetaan diskurssia"-tyyppinen muuvi haluta nähdä se positiivisena juttuna.

Katkeruus on hyvä asia, jos se antaa motivaation muuttaa asioita muutenkin kuin omaan katkeroittavaan kokemukseen liittyvien ihmisten käytöstä.

Katkeruus antaa aatteen paloa ja viihdyn paremmin - sanotaan nyt rakentavasti- katkeroituneiden ihmisten parissa.

Miellän katkeroitumattoman ihmisen löysäksi sovinnaiseksi hyväosaiseksi mulkeroksi, joka on aina systeemin puolella.

^^ Xante,
OK. Tarkoittanet sitten jotain vähän muuta kuin aktiivista nohtamista sinällään, eli jos käsitin oikein tarkoitit aktiivista koettelua/käsittelyä/arviointia/tms., jonka seurauksena se mahdollinen unohtaminen ja anteeksianto tapahtuu (jos tapahtuu).

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 07, 2024, 11:59:45^^ Xante,
OK. Tarkoittanet sitten jotain vähän muuta kuin aktiivista nohtamista sinällään, eli jos käsitin oikein tarkoitit aktiivista koettelua/käsittelyä/arviointia/tms., jonka seurauksena se mahdollinen unohtaminen ja anteeksianto tapahtuu (jos tapahtuu).

Joo kieltämättä oikaisin huonosti, eli tosiaan tarkoitin aktiivista toimintaa, jonka tavoitteena on unohtaminen.

T: Xante

Yksi ongelma tossa on se, että ei ole katkeruutta koskevista teemoista irrallinen asia sekään, milloin joku tarttuu johonkin negatiiviseen tai ei näe tilanteessa sitä mikä siinä oikeastaan on ihan OK tai hyvää tai rakentavaa.

Jos huomaa jossakin sen että hei, toi on nyt ikävää tai negatiivista ja lähtee ikään kuin torjumaan tai pilkkaamaan tai siivoamaan sitä pois (just tämmösellä ajatuksella että katkeruus on rumaa tai myrkyllistä), mikään ei takaa ettei se mitä itse silloin tekee olis yhtä negatiivista tai vielä negatiivisempaa tai vahingollisempaa.

Negatiivisuuden torjuminen ei oo mun mielestä tohon mikään ratkaisu vaan...  oma tila näkyy jokaisen omalta kohdalta siinä mitä ne tekee ja mihin ne kiinnittää huomiota jne.

Eikä toi ole mikään kilpailu vaan jos "katkeruus" ajatellaan jatkumona, veikkaisin että jokaiselta sitä jonkin verran löytyy.

Jos koko homman vetää silleen "typerä mindfulness" tai "apinoidaan trendikästä hyvinvointipuhetta ymmärtämättömästi" -periaatteella pakettiin, sillä tavalla voidaan päätyä antamaan tollasista asioista määräysvalta ja viimeinen sana niille joilla ehkä kaikista vähiten on kykyä omalla kohdalla tollasta havainnoida ja tunnistaa.

Taustalla on se että jotkut ihmiset ei halua (eikä niiden kuulu eikä tarvitse) käsitellä mitään liian vaikeaa tai raskasta niiden omalla kohdalla — joka on katkeruudelle tavallaan vastakkainen, usein vähemmän näkyvä mutta yhtä voimakas suojamekanismi

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 11:57:44Katkeruus on hyvä asia, jos se antaa motivaation muuttaa asioita muutenkin kuin omaan katkeroittavaan kokemukseen liittyvien ihmisten käytöstä.

Katkeruus antaa aatteen paloa ja viihdyn paremmin - sanotaan nyt rakentavasti- katkeroituneiden ihmisten parissa.

Miellän katkeroitumattoman ihmisen löysäksi sovinnaiseksi hyväosaiseksi mulkeroksi, joka on aina systeemin puolella.

Loppua kohden ajatus ja mielikuvat alkavat laajeta niin paljon, että en enää ole varma, tavoitanko mistä puhut. Ehkä tossa kohtaa "katkeroituminen" alkaa jo mennä tosi epämääräiseksi.

Mä tunnen pari kunnolla katkeroitunutta ihmistä, ja se on niiden kohdalla oikeastaan ihan ymmärrettävää. Voin nähdä että se ajaa niitä jossain määrin toteuttamaan asioita joo ja tekemään paljonkin. Mutta silti ne on monesti hiton raskasta seuraa, kun ne on jatkuvasti hiton kireällä ja siinä ei ikinä päästä sellaista erinäisille asioille röhönauramista ja levotonta rypistelyä syvemmälle.

Se mitä mä en siis ymmärrä tossa on se, että milloin ihminen on "ei katkeroitunut" tai mihin vedät sen rajan.

Kun sitten taas mulla on joitain sellaisia tuttavia joista vois sanoa että ne on... sillä tavalla vähän ärsyttäviä ettei niitä ole mikään kokemus ikinä rikkonut vaan ne on aina tienneet keitä ne on, pärjänneet suht hyvin eikä mikään ole ikinä... todella vetänyt kanveesiin.

Tollanen ihminen voi silti olla persoonaltaan monenlainen. Voi olla tosi paljon draivia ja ideoita ja voi olla fyysisesti hyvä kunto ja jaksamista ja voi olla lempeä ja nopea antamaan anteeksi lähes mitä tahansa.

Mä luulen jotenkin että et tarkoita sitä mitä itse ajattelen kun ajattelen "katkeroitumatonta ihmistä".

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 12:08:40Yksi ongelma tossa on se, että ei ole katkeruutta koskevista teemoista irrallinen asia sekään, milloin joku tarttuu johonkin negatiiviseen tai ei näe tilanteessa sitä mikä siinä oikeastaan on ihan OK tai hyvää tai rakentavaa.

Jos huomaa jossakin sen että hei, toi on nyt ikävää tai negatiivista ja lähtee ikään kuin torjumaan tai pilkkaamaan tai siivoamaan sitä pois (just tämmösellä ajatuksella että katkeruus on rumaa tai myrkyllistä), mikään ei takaa ettei se mitä itse silloin tekee olis yhtä negatiivista tai vielä negatiivisempaa tai vahingollisempaa.

Negatiivisuuden torjuminen ei oo mun mielestä tohon mikään ratkaisu vaan...  oma tila näkyy jokaisen omalta kohdalta siinä mitä ne tekee ja mihin ne kiinnittää huomiota jne.

Eikä toi ole mikään kilpailu vaan jos "katkeruus" ajatellaan jatkumona, veikkaisin että jokaiselta sitä jonkin verran löytyy.

Jos koko homman vetää silleen "typerä mindfulness" tai "apinoidaan trendikästä hyvinvointipuhetta ymmärtämättömästi" -periaatteella pakettiin, sillä tavalla voidaan päätyä antamaan tollasista asioista määräysvalta ja viimeinen sana niille joilla ehkä kaikista vähiten on kykyä omalla kohdalla tollasta havainnoida ja tunnistaa.

Taustalla on se että jotkut ihmiset ei halua (eikä niiden kuulu eikä tarvitse) käsitellä mitään liian vaikeaa tai raskasta niiden omalla kohdalla — joka on katkeruudelle tavallaan vastakkainen, usein vähemmän näkyvä mutta yhtä voimakas suojamekanismi

Mulle katkeruus alkaa kehkeytyä liittymään aika paljon ihmisen selviytymiskeinoihin ja sopeutumiskykyyn. Toiset käyttävät aktiivisemmin "merkityskeskeisiä" selviytymiseinoja, jolloin vastoinkäymisitä löydetään jotain hyviäkin puolia, esim. viisauden lisääntymistä tai inhimillisen ymmärryksen laajenemista. Tällaisilla selviytymiskeinoilla ihminen alkaa tuntea enemmän positiivisia tunteita, jotka taas ruokkivat positiivisempia tulkintoja.

Ehkä toiset ihmiset ovat taipuvaisempia käyttämään selviytymiskeinoja, joiden lopputulos ei ole niin suotuisa, ja se sitten johtaa lisääntyneeseen kielteiseen stressiin, joka ruokkii negatiivisia tulkintoja, ja joita yhdessä katkeruudeksin voitaneen kutsua.

Joka tapauksessa kyseessä on tilanteesta riippuen prosessi, joka voi kestää vain hetken, tai vuosia.

^ Jonkun verran taitaa jäädä uupumaan siitä että tajuaisin kokonaan sun ajatuksen, mutta monilta osin toi puhuttelee ja kuulostaa osuvalta

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 11:57:44Miellän katkeroitumattoman ihmisen löysäksi sovinnaiseksi hyväosaiseksi mulkeroksi, joka on aina systeemin puolella.

On siinä varmaan tuotakin, ainakin hyväosaisuutta, siis henkisellä tasolla. Systeemin puolella olosta en tiedä, voi olla, että on hyväosaisesti varaa olla irti systeemeistä.

Lisäksi tässä mielestäni korostuu jo mainitsemani suomalainen kansanluonne: tässä maassa kuuluu olla harmistunut ja vttuuntunut, olettaa pahinta ja kätkeä vakan totisella naamalla ilonsa ynnä kärsiä, kärsiä surunsa ylvään itsenäisesti. Kuten eräs kaverini sarkastisesti sanoi eräänä erittäin huonona kautenaan, että niinhän se on, että kohta nämäkin ovat vanhoja hyviä aikoja. Se on se on oikea asenne!

Hyväosaisuus noin yleisesti ottaen tietysti auttaa asiassa kuin asiassa, jos yhteiskunnan tempaukset ei juurikaan kosketa, niin ainakaan millään yhteiskunnallisella tasolla kapinaan asti on vaikea innostua katkeroitumaankaan.

Toisaalta löysät mulkerot yleensä katkeroivat toisten mielestä kohtuuttomasti pienistäkin harmeista, että sinällään tässä tietysti on ristiriitaakin.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 12:08:40Yksi ongelma tossa on se, että ei ole katkeruutta koskevista teemoista irrallinen asia sekään, milloin joku tarttuu johonkin negatiiviseen tai ei näe tilanteessa sitä mikä siinä oikeastaan on ihan OK tai hyvää tai rakentavaa.

Jos huomaa jossakin sen että hei, toi on nyt ikävää tai negatiivista ja lähtee ikään kuin torjumaan tai pilkkaamaan tai siivoamaan sitä pois (just tämmösellä ajatuksella että katkeruus on rumaa tai myrkyllistä), mikään ei takaa ettei se mitä itse silloin tekee olis yhtä negatiivista tai vielä negatiivisempaa tai vahingollisempaa.

Jos nyt ajatellaan tätä Kopekin kodinmenetystä tai siitä seurannutta katkeruutta, niin minusta näyttää siltä, että hän sotkee itsensä yhä pahempaan suohon mitä pidempi aika kodinmenetyksestä kuluu. Näin ulkopuolelta näyttäisi siltä (vaikka alunperin perin väärin olisivatkin pankinjohtajat tms. tahot toimineet), että hän pahentaa asiaa itse, eli kehittää itse sen myrkkyliemen, jossa lilluu, ja siitä myrkkyliemestä tulee vuosi vuodelta myrkyllisempää ja epäterveellisempää. Sen sijaan, että hän käsittelisi/arvioisi/arvottaisi asiaa aktiivisesti ja mahdollisesti antaisi lopulta anteeksi ja lopulta unohtaisi asian, hän näyttäisi ehkä aktiivisesti yrittävän jotain päinvastaista, ehkä aktiivista unohtamista (mikä on mahdotonta, vrt. aiempi kommenttini Xantelle), tai pään työntämistä pensaaseen. Sen seurauksena asia pysyy käsittääkseni "tulehtuneena" ja aktiivisena ja sillä on valtaa hänen elämäänsä kohtuuttoman paljon. Se on vähän kuin luunmurtuma, jota ei röntgata, ja sitten kipsata, vaan yritetään vaan unohtaa, jolloin se jatkaa kivuliasta elämän häiritsemistä, eikä luunmurtuma pääse koskaan luutumaan ja parantumaan. Ymmärrän kyllä hyvin, että ei kaikilla ole rahkeita vaikeiden asioiden käsittelyyn. Kaikilla ei edes ole rahkeita hakeutua esim. terapiaan, jossa asioita käsiteltäisiin rakentavasti, ja tervehtyminen voisi alkaa. Tekee pahaa katsoa vierestä, jos joku vuosikymmenet varjelee "luunmurtumaansa"/traumaansa, eikä itse voi sivustaseuraajana auttaa.

Ja se, että hän on katkera isälleen siitä, että tämä otti luontokuvia, eikä kuvia perheestään tai dokumentoinut maatilanpitämista. Siihen katkeruuteen liittyy syytöstä, ehkä semmoinen syytös, ettei isä rakastanut perhettään, kun ei kerran kuvannut heitä? Auttaisikohan siinä semmoinen ajatus, että kaikki ihmiset eivät kehtaa ottaa kuvia ihmisistä. Itselläni ainakin on estoja ottaa kaupungilla kuvia tuntemattomista ihmisistä, se tuntuu jotenkin tungettelevalta ja loukkaavalta ja tirkistelyltä niitä ihmisiä kohtaan. Kaikilla tällaisia estoja ei ole, varmaan Kopekilla on hyvin vähän sellaisia estoja, olen ollut ymmärtävinäni. Ja toinen ajatus, josta voisi Kopekille olla hyötyä, on että ehkä isä oli jossain mielessä samantapainen kuin Kopek itse. K. on kertonut, että hän rakasti perheen autoja enemmän kuin lapsuuden perheensä perheenjäseniä. Ehkä isällä oli samansuuntaisia tuntemuksia perheenjäseniään kohtaan? Ja kolmas näkökohta vielä: Kopekin esittämä jostain netistä nappaamansa kuvapari, toisessa perhe omakotitaloja taustalla ja toisessa puita. Se puukuva oli ehkä taiteellisesti korkeatasoisempi. Ehkä isän valokuvauksessa koko idis olikin taiteellisuus, dokumentoinnin sijaan? Omassa valokuvauksessani usein on niin.

Turhaan tietty kirjoitan näitä, kun Kopek ei lue viestejäni. Mutta ehkä joku muu lainaa ja kommentoi, onko joku muu nähnyt asian edes vähän samansuuntaisesti? 

Kun luin Kopekin viestin, ajattelin että hänhän puhuu tästä jonkinlaisella kokemuksella ja musta se koko viesti oli ihan mukava pläjäys. Muun muassa hyvä juttu että hän pystyi liittämään luontokuvia koskevan aversionsa noinkin täsmällisesti isäsuhteeseen ja tiettyihin menneisiin tapahtumiin.

Jos tunnistaa jotain tommosia omia ajatuksia mitä herää ja on vähän käryllä siitä, mihin ne liittyy ja mistä tulee, en tiedä, kannattaako silloin välttämättä ottaa hirveän oikovaa asennetta jossa korjaillaan kaikkia mahdollisia vääristymiä, ikään kuin olis joku pieni ja helposti korjattava kognitiivinen vääristymä jonka spottaamalla kaikki asiat saadaan kuntoon.

En tiedä miksi mutta en reagoinut siis hänen kertomaansa ollenkaan noin voimakkaasti. Voi olla että sekin vaikutti, kun mukana oli valokuvia ja muutakin valokuvaukseen liittyvää sinänsä mielenkiintoista kommenttia.

On kumminkin aika paljon että tavoittaa tollasia juttuja itsestään ylipäätään, että valitsee ottaa siihen mukaan myös hienoja ja hyviä juttuja kuvien sun muun muodossa ja niin edelleen. Se kiinnostus miljöitä ja ihmisiä ja elämää kohtaanhan on tosi hyvä juttu myös, ja valokuvausta ylipäätään. Jos siitä on jotain tosi tiukkoja mielipiteitä mut huomaa kuitenkin, mistä ne kumpuaa, sehän on jo aika eri asia kuin joku täysin sokea piste tai pelkkä raivo esimerkiksi

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 12:20:38

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 12:08:40Yksi ongelma tossa on se, että ei ole katkeruutta koskevista teemoista irrallinen asia sekään, milloin joku tarttuu johonkin negatiiviseen tai ei näe tilanteessa sitä mikä siinä oikeastaan on ihan OK tai hyvää tai rakentavaa.

Jos huomaa jossakin sen että hei, toi on nyt ikävää tai negatiivista ja lähtee ikään kuin torjumaan tai pilkkaamaan tai siivoamaan sitä pois (just tämmösellä ajatuksella että katkeruus on rumaa tai myrkyllistä), mikään ei takaa ettei se mitä itse silloin tekee olis yhtä negatiivista tai vielä negatiivisempaa tai vahingollisempaa.

Negatiivisuuden torjuminen ei oo mun mielestä tohon mikään ratkaisu vaan...  oma tila näkyy jokaisen omalta kohdalta siinä mitä ne tekee ja mihin ne kiinnittää huomiota jne.

Eikä toi ole mikään kilpailu vaan jos "katkeruus" ajatellaan jatkumona, veikkaisin että jokaiselta sitä jonkin verran löytyy.

Jos koko homman vetää silleen "typerä mindfulness" tai "apinoidaan trendikästä hyvinvointipuhetta ymmärtämättömästi" -periaatteella pakettiin, sillä tavalla voidaan päätyä antamaan tollasista asioista määräysvalta ja viimeinen sana niille joilla ehkä kaikista vähiten on kykyä omalla kohdalla tollasta havainnoida ja tunnistaa.

Taustalla on se että jotkut ihmiset ei halua (eikä niiden kuulu eikä tarvitse) käsitellä mitään liian vaikeaa tai raskasta niiden omalla kohdalla — joka on katkeruudelle tavallaan vastakkainen, usein vähemmän näkyvä mutta yhtä voimakas suojamekanismi

Mulle katkeruus alkaa kehkeytyä liittymään aika paljon ihmisen selviytymiskeinoihin ja sopeutumiskykyyn. Toiset käyttävät aktiivisemmin "merkityskeskeisiä" selviytymiseinoja, jolloin vastoinkäymisitä löydetään jotain hyviäkin puolia, esim. viisauden lisääntymistä tai inhimillisen ymmärryksen laajenemista. Tällaisilla selviytymiskeinoilla ihminen alkaa tuntea enemmän positiivisia tunteita, jotka taas ruokkivat positiivisempia tulkintoja.

Ehkä toiset ihmiset ovat taipuvaisempia käyttämään selviytymiskeinoja, joiden lopputulos ei ole niin suotuisa, ja se sitten johtaa lisääntyneeseen kielteiseen stressiin, joka ruokkii negatiivisia tulkintoja, ja joita yhdessä katkeruudeksin voitaneen kutsua.

Joka tapauksessa kyseessä on tilanteesta riippuen prosessi, joka voi kestää vain hetken, tai vuosia.

Millä lailla, millä perusteella katkeruus olisi mielestäsi selviytymiskeino?

Tarkoitatko ehkä, että  asiantilojen kehnouden aiheuttajana nähdään jokin ulkopuolinen (pahantahtoinen) taho, jolloin se voisi olla minuutta suojeleva keino (sen sijaan että asiantilojen kehnouden syyksi määrittelisi oman itse tai oma kehnous)?

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 12:26:14^ Jonkun verran taitaa jäädä uupumaan siitä että tajuaisin kokonaan sun ajatuksen, mutta monilta osin toi puhuttelee ja kuulostaa osuvalta

Tuo on käytännössä suoraan Lazaruksen stressiteoria pähkinänkuoressa. Tuntuu, että se voisi selittää myös katkeroitumisen prosessia, jos katkeruus mielletään kielteisiksi tunteiksi ja tulkinnoiksi. Nuo selviytymiskeinothan ovat paljolti persoonallisuudesta riippuvaisia, jolloin taipumus katkeroitumiseen olisi osin persoonallisuuskysymys. En tiedä miten hyvin teoria tähän sopii, mutta ehkä ainakin jotain ulottuvuutta se voisi valottaa.

Katkeruus saattaa olla temperamenttikysymys, periytyvää, kotona opittua, selvitymiskeino tai ties mistä peräisin. Joku tietänee paremmin.

Äidilläni oli tapa pyöritellä vihaisia ajatuksia päässään tai ainakin vaikutti  erittäin vahvasti siltä. Häneltä lipsahti vihaisia sanoja itsekseen puhuessaan ja kantoi kaunaa sekä muutamille ihmisille, että yleisemmin elämänkulustaan. Isäni virhe oli kieltää äidin Katkeruus, jolloin siitä kasvoi karmea möykky.

Ehkä olen perinyt sen, mutta sisarukseni eivät. Veljessäni on kovin niukasti katkeruutta ja siskoni on tuhonnut itsensä, kun ei ole osannut olla katkera aiheesta, vaan on kääntänyt kaiken omaksi surkeudeksi.

Olen Kopekin lailla patologisen katkera, mutta ehkä kapeammalla alueella, vaikka meillä molemmilla oli despoottinen isä ja olemme seisoneet sukumme imperiumin raunioilla.

Ehkä Kopekin isä oli loppuun asti sitä ja omani luopui siitä ikääntyessä ja isän perseilyt voi laittaa rintamataustan piikkiin. Imperiumin romahduksesta yös selvisin joutumatta hytisemään romukasan keskellä.

Kummallisen kotikasvatuksen takia en saanut mitään eväitä pärjätä työelämässä ja sieltä töistä katkeruuskin on peräisin, mutta olen kääntänyt sen niin,että se on sysipaska elämänalue, niin eipä sillä sinänsä ole väliä. Lisäksi minulla oli tavaton tuuri, kun lopulta löysin kevyitä helppoja duuneja,joiden avulla selvitin sen hankalan elämänvaiheen.

Katkeruus on aaltomaista. Ensimmäisestä vaiheessa se hallitsi nuppia tauotta 3 vuotta ja  sitten omituisesti melkein katosi palatakseen aina välillä uudestaan.

Katkeruus on aivovaurio. Siellä on joku möykky, jonka tuntee heti kun ei ole muuta ajateltavaa.

Aiheuttaako liika vapaa-aika (turhaa) katkeruutta?

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 13:01:22Tuo on käytännössä suoraan Lazaruksen stressiteoria pähkinänkuoressa. Tuntuu, että se voisi selittää myös katkeroitumisen prosessia, jos katkeruus mielletään kielteisiksi tunteiksi ja tulkinnoiksi. Nuo selviytymiskeinothan ovat paljolti persoonallisuudesta riippuvaisia, jolloin taipumus katkeroitumiseen olisi osin persoonallisuuskysymys. En tiedä miten hyvin teoria tähän sopii, mutta ehkä ainakin jotain ulottuvuutta se voisi valottaa.

Ahaa, kiitos  :)

Jäin miettimään sitä, kun sanoit että jotkut käyttävät aktiivisemmin "merkityskeskeisiä" ratkaisukeinoja. Siitä nousi fiilis että en taida tietää, mikä jäsennys tässä on taustalla.

Lazaruksesta en ainakaan muista juuri kuulleeni, mutta äkkiseltään tuntuisi varsin luontevalta liittää katkeroitumiseen nimenomaan kielteiset tunteet ja tulkinnat sekä stressi laajassa merkityksessä

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 07, 2024, 13:29:54Aiheuttaako liika vapaa-aika (turhaa) katkeruutta?

On se mahdollista.

Jos ajattelee ahdistusta tai stressiä tai tällaista, niin monesti sitä voi lieventää se, että kokee olevansa kiinni jossakin toiminnassa missä on tietty selkeä päämäärä ja miettimisen sijaan ikään kuin toiminta ja jopa liike itsessään voi vahvistaa tunnetta että on itse aktiivinen toimija.

Mä en osaa tota nyt oikein selkeästi selittää, mut jos ei ole valmiita työtehtäviä tai yhteisöä tai yhteisiä tavoitteita ja päämääriä eikä voi jäsentää itseään siinä kontekstissa ns. helposti aktiiviseksi toimijaksi tai pystyväksi, ehkä silloin jonkinlaiselle ahdistuneisuudelle tai stressille saattaa jäädä enemmän jalansijaa.

Mut jos elämästään nauttii ja kokee päivänsä pääosin mielekkäiksi, en usko että vapaa-aika sinänsä katkeroittaa ihmistä. Enemmän se vois olla jotain tollasta toimintaan ja päämääriin liittyvää — tai että se voi olla vaikeampaa diilata omien kipupisteiden ja stressin ja ahdistuksen kanssa jos on niiden kanssa yksin tai pitää itse asettaa kaikki tavoitteet ja päämäärät yms

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 07, 2024, 13:00:07Millä lailla, millä perusteella katkeruus olisi mielestäsi selviytymiskeino?

Tarkoitatko ehkä, että  asiantilojen kehnouden aiheuttajana nähdään jokin ulkopuolinen (pahantahtoinen) taho, jolloin se voisi olla minuutta suojeleva keino (sen sijaan että asiantilojen kehnouden syyksi määrittelisi oman itse tai oma kehnous)?

Jos tuota Lazaruksen teoriaa käyttää taustalla, niin sen mukaan ihmisen kohdatessa jonkin vastoinkäymisen (ajatellaan sitä tässä katkeruuden syynä), ihminen primäärireaktiona tulkitsee sen uhkaksi tai mahdollisuudeksi (riippuen monista, mm. osin persoonallisuus- ja tilannetekijöistä). Mikäli hän tulkitsee sen uhkaksi, hän käyttää selviytymiskeinoja, joilla joko ratkaista ongelmaa tai lievittää ikävää tunnetilaa. Selivytymiskeinot voivat olla raivoamisesta itsesyytöksiin tai toisten syyttämiseen ja kaikkea siltä väliltä. Selviytymiskeinot saavat ihmistä tuntemaan joko lisää kielteisiä tunteita tai kääntävät tunteita postiivisemmaksi, joka tilanteen uudelleen arvioinnissa saattaa lisätä stressitekijän koettua uhkaavuutta, tai saada sen tuntumaan vähemmän uhkalta. Ajattelisin, että selviytymsikeinot, jotka lisäävät kielteisiä tunteita, voisivat saada aikaan katkeruuden jyvän, joka kehän lailla joko syvenee tai pysyy samana, koska kielteiset tunteet lisäävät kielteisiä tulkintoja.

Eli esimerkiksi toisten syyttäminen voisi olla selviytymiskeino, jossa itseä suojellaan negatiivisilta tunteilta, mutta joka siitä huolimatta saa aikaan negatiivisia tunteita, syventää negatiivisten tulkintojen kehää ja johtaa johonkin sellaiseen, mitä voisi katkeruudeksi kutsua.

Ihminen voi teorian mukaan nousta syvistäkin vastoinkäymisistä merkityskeskeisten selviytymiskeinojen avulla, jolloin traumaattisistakin asioista voidaan löytää edes jotain positiivisia puolia, jolloin stressitekijän voi alkaa ajallaan kokemaan vähemmän uhkana.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 07, 2024, 13:29:54Aiheuttaako liika vapaa-aika (turhaa) katkeruutta?

Ei kai se itsessään aiheuta, mutta kun elämä on liian helppoa, jostain syvemmältä pääkopasta alkaa tulla mössöä pintaan.

Ihmisen psyyke on kai rakennettu niin, että se pystyy tiukoissa elämäntilanteissa pitämään katkeruuden sun muut paskat piilossa, koska olisi liikaa ottaa ne käsittelyyn silloin. Näin minulle selitti eräs mielestäni mt asioita hyvin tunteva ihminen.

Mutta kyllä katkeruutta voi purskahdella pintaan myös muuten stressaantuneena.

Sanotaan että fool me once, shame on you, fool me twice, shame on me.

Voi antaa anteeksi, mutta ei unohda. Eli "olkoon nyt tämän kerran, mutta ei toista kertaa".

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 13:25:04Ehkä olen perinyt sen, mutta sisarukseni eivät.

En tiedä, miten tähän vaikuttaa asema sisaruksissa, siis onko kuopus tai keskimmäinen tms. Itse voin myös todeta, että vaikka ns. mitään menetettävää nyt varsinaisesti ole ollut, imperiumeista puhumattakaan, katselee sisareni menneisyyttämme huomattavasti synkemmin kuin minä.

Hän myös muistaa asioita, joihin minä en ole varmaan kiinnittänyt edes huomiota. Temperamenttieroakin löytyy, tai ainakin tunteiden ilmaisussa löytyy. Hän on kova miettimään, että olis pitänyt sanoa siinä kohtaa kun minä kyllä jo sanon. Sanoisin siis, että sisareni ei ole osannut sanoa aiheesta ja tiukasti, vaan nimenomaan on jäänyt sisäänpäin miettimään ja katkeraksi.

T: Xante

Tosi pikaisella Wikipedia-pläräämisellä kiinnostavalta vaikuttaa myös primääriarvioiden ja sekundaaristen arvioiden suhde:

LainaaAt the heart of Lazarus's theory was what he called appraisal. Before emotion occurs, he argued, people make an automatic, often unconscious, assessment of what is happening and what it may mean for them or those they care about. From that perspective, emotion becomes not just rational but a necessary component of survival. According to Lazarus, there are two kinds of appraisal: primary appraisal, which is aimed at establishing the significance of an event's meaning to the organism; and, secondary appraisal, which assesses the ability of the organism to cope with the consequences of the event.

LainaaLazarus worked on topics such as hope and gratitude. He was perhaps best known for his work with Susan Folkman on coping, gaining attention for studies that showed that patients who engaged in denial about the seriousness of their situation did better than those who were more "realistic." He also found that stress often had less to do with a person's actual situation than with how the person perceived the strength of his own resources

Wikipedia: Richard Lazarus (https://en.wikipedia.org/wiki/Richard_Lazarus#cite_note-:0-2)

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 07, 2024, 13:53:34sisareni ei ole osannut sanoa aiheesta ja tiukasti, vaan nimenomaan on jäänyt sisäänpäin miettimään ja katkeraksi.

T: Xante

Isäni despoottisuus ja äitini kurjuus aiheuttivat erilaisia reaktioita. Edesmennyt veljeni pakeni noita muistoja älyttömään oravanpyörään. Vanhin veljeni jollain tasolla hyväksyi sen menon.

Sisarestani tuli ylikiltti, joka kantaa tai kantoi koko maailman murheet niskassaan ja se johti psykosomaattiseen romahdukseen. Ehkä hänen mielentilaansa voi kutsua katkeruudeksi, mutta minä näen sen masennuksena. Hän pystyy kyllä analysoimaan menneitä hyvin, mutta jotenkin ei ole osannut riittävän vahvasti tuomita joitain asioita.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 13:55:17Tosi pikaisella Wikipedia-pläräämisellä kiinnostavalta vaikuttaa myös primääriarvioiden ja sekundaaristen arvioiden suhde:

LainaaAt the heart of Lazarus's theory was what he called appraisal. Before emotion occurs, he argued, people make an automatic, often unconscious, assessment of what is happening and what it may mean for them or those they care about. From that perspective, emotion becomes not just rational but a necessary component of survival. According to Lazarus, there are two kinds of appraisal: primary appraisal, which is aimed at establishing the significance of an event's meaning to the organism; and, secondary appraisal, which assesses the ability of the organism to cope with the consequences of the event.

LainaaLazarus worked on topics such as hope and gratitude. He was perhaps best known for his work with Susan Folkman on coping, gaining attention for studies that showed that patients who engaged in denial about the seriousness of their situation did better than those who were more "realistic." He also found that stress often had less to do with a person's actual situation than with how the person perceived the strength of his own resources

Wikipedia: Richard Lazarus (https://en.wikipedia.org/wiki/Richard_Lazarus#cite_note-:0-2)

Joo, primääriarviossa tavallaan arvioidaan (usein intuitiivisesti) stressitekijän merkitys itselle (harmiton, uhka vai mahdollisuus), ja sekundääriarvioissa arvioidaan, mitä tilanteessa on tehtävissä. Tuohon primääriarvioon vaikuttaa just paljon mm. uskomukset ja käsitykset.

Ehkä tuo malli voi osaltaan selittää, miksi joku kokee aikuisenakin katkeruutta vaikkapa lapsuudestaan, mutta joku toinen voi nähdä vaikean lapsuuden lopulta kasvattaneen itseä ja lisänneen vaikkapa jotain vahvuuksia. Ihmisillä on erilaisia keinoja selvitä vaikeuksista ja sopeutua. Mikäli ei kykene näkemään vaikeuksissaan mitään hyvää, lienee vaikeaa välttyä katkeruudelta.

Jännä juttu, että minulla ja Kopekilla on hyvin samanlainen historia, mutta joissakin asioissa ollaan kuin yö ja päivä:

-Kopek valokuvaa kovasti ja itse äärimmäisen vähän
-Kopek istuu kylmässä rojujen keskellä ja minä saan sätkyn, jos on alle 22 astetta tai rojua ympärillä
-Kopekilla ei ole naisseikkailuja ja meikäläinen on niitä haalinut minkä pystynyt
-Kopek reissaa ja itse kotoilen
-Kopekia kiinnostaa autot ja minä en erota Ladaa Mersusta
-Kopek vaikuttaa ylikiltiltä, kun minä fantasioin ihmisten hakkaamisesta
Jne, jne, jne.......

Lainaus käyttäjältä: Kopek - helmikuu 07, 2024, 11:25:01

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 10:51:53Mielestäni anteeksi antaminen on symbolinen ilmaus sille, ettei käytä energiaa toisten syyttelyyn, vaan toimii ratkaisukeskeisemmin.

Googlasin, mitä löytyy hakusanoilla "anteeksi antaminen". Ensimmäinen linkki vei Kotilieden artikkeliin, jonka otsikko on seuraava:

"Näin opit antamaan anteeksi ja olemaan katkeroitumatta"

Seuraavat Googlen löytämät otsikot ovat tällaisia:

"Anteeksiantamattomuus on rasite keholle ja mielelle"

"Anteeksianto kannattaa opetella, niin mieli pysyy kevyenä"

Otsikot eivät vastaa kysymykseen, mitä on anteeksi antaminen.

Miten annetaan anteeksi tekoja, joita tekijä ei koe vääriksi eikä siten odota mitään "anteeksi antamista"? Jos julkisesti antaa anteeksi, eikö silloin tavallaan julista näkemyksenään, että toinen henkilö on tehnyt väärin, kun minun pitää hänelle antaa anteeksi. Ei kai hyviä tekoja ole tarve antaa anteeksi?

Jos julkisesti antaa anteeksi teot, joita tekijä ei koe vääriksi, eikä yhteisökään tekoja paheksu, eikö silloin julista alistuvansa suuremman vallan alle ja hyväksyvänsä kyseiset teot. Jos Lukašenka tai Putin heittää toisinajattelijan vankilaan, voiko toisinajattelija ylipäätään edes "antaa anteeksi", koska virallisestihan hän on pahis, joka saa oikeudenmukaisen rangaistuksen. Lukašenka ja Putin ovat hyviksiä, kun he panevat pahat ihmiset telkien taakse pois yleistä häiriötä aiheuttamasta. Toisinajattelijanhan pitää pyytää anteeksi eikä antaa. Kiinassa tällaista harrastetaankin, kun tuomitut esiintyvät katumisvideoissa.

Jos arkipäivän elämään mennään, niin ei kai anteeksi antamisessa muuta ole kuin se, että hammasta purren kestää kaiken pahan, mitä toisten ihmisten taholta tulee, ja yrittää olla miettimättä sitä.

Jos joku varastaa omaisuuttasi, annat anteeksi etkä katkeroidu. Jos sama tapahtuu uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, yrität olla katkeroitumatta, kun siivoilet murtojen jälkiä ja korjaat paikkoja taas kerran ja kerran ja kerran ja kerran. Olet niin onnellinen, etkä yhtään katkera, vaikka tekoja ei saada loppumaan, eikä tekijöitäkään tiedetä. Elämä on ihanaa.

Ei kai kaikkia asioita tarvitse antaa anteeksi. Joku voi olla antamatta anteeksi, mutta pääsee kuitenkin eteenpäin ja kykenee löytämään hyviä asioita menetetyn tilalle. Ehkä oleellista katkeroitumisessa on se, että jää jumiin. Elämään ei löydy riittvästi hyviä asioita korvaamaan menetettyä. Ei siis pääse eteenpäin katkeroittaneesta asiasta.

Lienee myös niin, että toisilla on objektiivisesti katsottuna enemmän aihetta katkeruuteen kuin toisilla. Toisaalta katkeruus on subjektiivinen kokemus, joka on aina totta. Ei ulkoapäin voi sanoa, kenellä on syytä katketoitua ja kenellä ei. Jos ihminen katkeroituu, hänellä on siihen syynsä. Ehkä joillekin on suotu synnyinlahjanaan luonteenlaatu, jolla löytää helpommin iloja kuin katkeroituva serkkunsa. Elämä on onnen kauppaa.

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 14:49:23Joo, primääriarviossa tavallaan arvioidaan (usein intuitiivisesti) stressitekijän merkitys itselle (harmiton, uhka vai mahdollisuus), ja sekundääriarvioissa arvioidaan, mitä tilanteessa on tehtävissä. Tuohon primääriarvioon vaikuttaa just paljon mm. uskomukset ja käsitykset.

Varmaan ymmärtämätön kysymys, mutta nousi mieleen, arvioiko kaikki ihmiset yhtä paljon tai yhtä voimakkaasti niitä merkityksiä, eli voiko jossain mielessä epäsentimentaalisuus tai käytännöllisyys jäsentyä ton kautta niin, että arvioi enemmän sitä mitä konkreettisesti tehdä jossakin tilanteessa tai että... vähemmän kuormittaa itseään monimutkaisemmilla kuvioilla.

Kai tossa mallissa ideana on, että ne primääriarviot tapahtuu joka tapauksessa ja on usein tiedostamattomia.

Mulle tuli vaan joku puolihämärä ajatus siitä että tää kieltäytyminen liian vaikeiden tai omalta kannalta epäedullisten arvioiden tekemisestä voi olla pärjäämisen kannalta parempi kuin se että joku arvioi tosi realistisesti ja vivahteikkaasti mutta sitten kuitenkin kuormittuu ja lamautuu enemmän

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 15:06:10Jännä juttu, että minulla ja Kopekilla on hyvin samanlainen historia, mutta joissakin asioissa ollaan kuin yö ja päivä:

-Kopek valokuvaa kovasti ja itse äärimmäisen vähän
-Kopek istuu kylmässä rojujen keskellä ja minä saan sätkyn, jos on alle 22 astetta tai rojua ympärillä
-Kopekilla ei ole naisseikkailuja ja meikäläinen on niitä haalinut minkä pystynyt
-Kopek reissaa ja itse kotoilen
-Kopekia kiinnostaa autot ja minä en erota Ladaa Mersusta
-Kopek vaikuttaa ylikiltiltä, kun minä fantasioin ihmisten hakkaamisesta
Jne, jne, jne.......

Mistäs sitä tietää, saako K. sätkyn vai ei, kylmästä tai rojujen täyttämästä kodista. Ei hän muistaakseni ole kertonut. Voihan olla, että hän (esteetikkona?) kärsii ainakin sekamelskasta paljonkin, sellaisen kuvan olen saanut. Hän lienee laiha, joten luultavasti hän palelee enemmän kuin normipainoinen - mutta luulen, että omakotitalon kylmyys on pitkälti kustannuskysymys. Ylikiltteydestäkään en oikein niin tiedä, sillä rasistinen propagandan ja vihapuheen levittäminen ei mitään kilttiä kyllä ole, ei todellakaan.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 15:30:15

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 14:49:23Joo, primääriarviossa tavallaan arvioidaan (usein intuitiivisesti) stressitekijän merkitys itselle (harmiton, uhka vai mahdollisuus), ja sekundääriarvioissa arvioidaan, mitä tilanteessa on tehtävissä. Tuohon primääriarvioon vaikuttaa just paljon mm. uskomukset ja käsitykset.

Varmaan ymmärtämätön kysymys, mutta nousi mieleen, arvioiko kaikki ihmiset yhtä paljon tai yhtä voimakkaasti niitä merkityksiä, eli voiko jossain mielessä epäsentimentaalisuus tai käytännöllisyys jäsentyä ton kautta niin, että arvioi enemmän sitä mitä konkreettisesti tehdä jossakin tilanteessa tai että... vähemmän kuormittaa itseään monimutkaisemmilla kuvioilla.

Kai tossa mallissa ideana on, että ne primääriarviot tapahtuu joka tapauksessa ja on usein tiedostamattomia.

Mulle tuli vaan joku puolihämärä ajatus siitä että tää kieltäytyminen liian vaikeiden tai omalta kannalta epäedullisten arvioiden tekemisestä voi olla pärjäämisen kannalta parempi kuin se että joku arvioi tosi realistisesti ja vivahteikkaasti mutta sitten kuitenkin kuormittuu ja lamautuu enemmän

Ei tuo ainakaan mun näkökulmasta ole ymmärtämätön kysymys. Lunttasin teoriaa vielä opuksesta, mutta siinä ei tarkemmin selitetty, kuinka tiedostamaton tai nopea tuo primääriarvio on. Sen yhteydessä puhutaan kognitiivisesta arviosta, joka jakautuu siihen primääriarvioon ja sekundääriarvioon. Primääriarvio vastaa kysymykseen, mitä tämä tarkoittaa, ja sekundääriarvio siihen, mitä voin tehdä. Tulkitsen kuitenkin, että primääriarvio tehdään todella nopeasti, jolloin sen tekemisen taustalla vaikuttanee kaikki implisiittinenkin tieto, sekä persoonallisuus, taipumukset, tavoitteet, uskomukset, sen hetkiset voimavarat ja stressitekijän luonne.

En ole varma, saanko kiinni mitä pohdit, mutta jattelen, että mieli pyrkii arvioimaan tilannetta mahdollisimman objektiivisesti suhteessa noihin edellä mainittuihin tekijöihin, jotta ihminen voisi suunnata toimintansa mahdollisimman oikein. Mutta objektiivinen arviointi suhteessa noihin tekijöihin voi varmasti tuottaa hyvin erilaisia arvioita, kuten vaikkapa esiintymispelkoinen kokee yllätyspuheenvuoron uhkaksi, kun toinen taas kokee sen mahdollisuutena. Teoriassa korostuukin tulkinnat ja ihmisen ajatukset sekä selviytymiskeinot ja kuinka ne muuttavat arviota tilanteen edetessä. Tästäkin näkökulmasta katkeruutta voisi kuvata jumiutuminen. Tulkinta tilanteesta ei muutu, ja se koetaan aina mustana, uhkaavana tai haitallisena möykkynä, jonka ajatteleminen tekee epämukavan olon.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 15:06:10Jännä juttu, että minulla ja Kopekilla on hyvin samanlainen historia, mutta joissakin asioissa ollaan kuin yö ja päivä:

-Kopek valokuvaa kovasti ja itse äärimmäisen vähän
-Kopek istuu kylmässä rojujen keskellä ja minä saan sätkyn, jos on alle 22 astetta tai rojua ympärillä
-Kopekilla ei ole naisseikkailuja ja meikäläinen on niitä haalinut minkä pystynyt
-Kopek reissaa ja itse kotoilen
-Kopekia kiinnostaa autot ja minä en erota Ladaa Mersusta
-Kopek vaikuttaa ylikiltiltä, kun minä fantasioin ihmisten hakkaamisesta
Jne, jne, jne.......

Olen sitten varmaan teidän kahden risteytys. Valokuvaan jonkin verran. Istun lämpimässä rojujen keskellä, tai ei niitä rojuja niin paljoa ole etteikö pystyisi liikkumaan. Hilaan kaiken kaman aina seinienmyötäisesti, että keskilattiat jäävät vapaaksi. 22 astetta on minimi.

Miesseikkailuja jonkin verran, mutta en sanoisi mitenkään läjäpäin tämän ikäiselle. Eniten tullut reissattua kahden paikkakunnan väliä, kesällä laajemmin, mutta pienimuotoisesti saman maakunnan sisällä pysyen. Poislukien KM-leirireissut.

Minua kiinnostavat vain vanhat autot. Kiltteys ja hakkaushinku vuorottelevat. Usemmiten tunnen kuitenkin olevani se sammakko jolla on myrkyllisen sammakon pelotteluvärit, mutta joka ei kuitenkaan ole sitä myrkyllistä lajia.

Suhtaudun katkeruuteen käytännöllisesti. Se syntyy usein traumasta, joka vaurioittaa aivoja joitakin kymmeniä prosentteja. No ehkei alueellisesti, mutta vie sen verran henkistä kapasiteettia kuten vaikka polvivamma vie osan fyysisestä kapasiteetista.

Kapasiteetin heikkeneminen näkyy esimerkiksi unohteluna. Kopek hukkaa kamoja ja niin minäkin. Jos menen kauppaan ostamaan paahtoleipää ja huuhteluainetta unohdan toisen, koska ajatukset pyörivät katkeruuden prosessoimisessa.

Mutta kuitenkin jäljelle jäänyt kapasiteetti riittää arjessa pärjäämiseen.

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 19:59:48Suhtaudun katkeruuteen käytännöllisesti. Se syntyy usein traumasta, joka vaurioittaa aivoja joitakin kymmeniä prosentteja. No ehkei alueellisesti, mutta vie sen verran henkistä kapasiteettia kuten vaikka polvivamma vie osan fyysisestä kapasiteetista.

Kapasiteetin heikkeneminen näkyy esimerkiksi unohteluna. Kopek hukkaa kamoja ja niin minäkin. Jos menen kauppaan ostamaan paahtoleipää ja huuhteluainetta unohdan toisen, koska ajatukset pyörivät katkeruuden prosessoimisessa.

Mutta kuitenkin jäljelle jäänyt kapasiteetti riittää arjessa pärjäämiseen.

Teillä on varmaan yhteistä, mutta katkeruutenne tuntuu kuitenkin olevan kapea-alaista eikä laaja-alaista, koska teillä kummallakin tuntuu olevan mielekästä tekemistä ja tyytyväisyyttä tuovia asioita elämässä. Ja esimerkiksi se, että työelämä ei ole syystä tai toisesta mennyt oppikirjan mukaan, on mahdollistanut juuri näitä muita asioita, mistä monis tavi vain haaveilee. Moni uhraa elämänsa työuran alttarille, josta ei välttämättä jää kovin paljon käteen.

Omakin traumani pyörii työelämän ympärillä, ja alavalintaan liittyvää virhettä ja sen taustasyitä yritän jatkuvasti, edelleen korjata. Ja vaikka taas opiskelen, luultavasti tulen jämähtämään nykyiseen paskatyöhöni, jossa olen täysin ylikoulutettu ja kohta vielä enemmän, ja katkerana olen minua paljon hölmömpien ja kouluttamattomampien alaisena sadatellen kaikkea, mikä siellä tehdään väärin. Helppoa reittiä parempaan ei kuitenkaan ole, koska ylempi tutkinto on siltä alalta, jonne en halua palata, ja tästä uudestä en vielä tiedä, tuleeko se koskaan päästämään minua pälkähästä. Toisaalta, saanpahan taas hetken ottaa rennommin, ja opiskella.

Tähän aiheeseen on tullut jo lukuisia tyhjentäviä vastauksia, joten lisään ketjuun vielä muutaman omakohtaisen mieleen tulleen ajatuksen. Itse näen katkeruudelle monia erinäisiä syitä, joiden motiivitkin ovat varsin moninaiset.

Katkeruus tavallaan vääristää koko ajattelutavan. Katkera ihminen pohtii vain sitä mikä on mennyt pieleen, eikä tunnista mitkä asiat ovat aiheuttaneet onnistumisen kokemuksia.

Katkeruus ruokkii usein itseään sisältä päin. Kun jo etukäteen katselee asioita kielteisten tunnetilojen kautta, löytää aina uusia pettymysten aiheita elämäänsä. Tälläinen tunnetila on itse asiassa jonkinlainen turvallinen suojakuori, jonka tehtävänä on suojata uusilta pettymyksiltä.

On helpompaa selittää omaa pahaa oloaan sillä että elämä on epäreilua, kuin miettiä miten suhtautuisi vastoinkäymisiinsä hieman armollisemmin, tai kuinka muuttaa jotakin omassa ajattelussaan.

- On siellä taustalla mitkä syyt hyvänsä, katkeruus voi pahimmillaan vaikuttaa heikentävästi elämänlaatuun, sekä myös yleiseen hyvinvointiin. Niistä arjen hyvistä hetkistä ei pysty nauttimaan jatkuvan negatiivisuuden kierteen vuoksi, joten tämän takia myöskin ihmissuhteet kärsivät.

Tämä on kyllä mielenkiintoista pohdintaa.

Jäin miettimään katkeruuden kannalta vierestä katsoen ristiriitaisia juttua. Nyt on pakko tulkita sanottua ja sanojia, joten menee törkeästi pieleen, presidentilliset sorit siitä.

Esim. Socrates kuvaa isäänsä despoottiseksi ja äitiään kurjaksi, minkä ymmärtääkseni katsoo olevansa pääsyy niihin tapahtuneisiin asioihin, jotka hänen katkeruutensa ovat herättää/pitävät sitä yllä, mutta samaan aikaan hän kuvaa, että niin tärkeää suhdetta kuin omiin vanhempiin ei voi kenenkään muuhun olla.

Kopek antaa ymmärtää, että huono isäsuhde ja isän tekemiset ovat suurin syy siihen, miksi hänelle on katkeruutta syntynyt, mutta samalla hän tuntuu tekevän kaikkensa säilyttääkseen kaiken minkä voi vuosista, jotka isänsä kanssa eli.

TSS on antanut rivien välissä ymmärtää, että hänen valintoihinsa ovat läheiset vaikuttaneet ehkä liikaakin, mutta samalla hän kokee, että ei voi heidän loukkaamisensa pelossa kertoa, että vaikutus on ollut vääränlaista, eli siis haluaa mieluummin jättää asioita sanomatta kuin loukata heitä.

Palaan varmaan tässä alkujuurilleni, eli siihen, että katkeruuteen tuntuu liittyvän paitsi omakohtaista, elettyä ja sisäistettyä tunnetta, myös voimakas yhteisöllisyys. Eli siis jotenkin...voimakas vuorovaikutus ympäristön kanssa.

Sekin oli hyvä pointti Socrateelta, että varmaan menee tosiaan niin, että on persoonasta kiinni, herääkö em. tilanteissa katkeruus vai masennus. Kun nyt näiden juttujen jälkeen ajattelen omaa sisartani, voisin sanoa, että fifty-sixty, kumpi on enemmän välillä päällä.

T: Xante

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 09, 2024, 11:07:05Tämä on kyllä mielenkiintoista pohdintaa.

Jäin miettimään katkeruuden kannalta vierestä katsoen ristiriitaisia juttua. Nyt on pakko tulkita sanottua ja sanojia, joten menee törkeästi pieleen, presidentilliset sorit siitä.

Esim. Socrates kuvaa isäänsä despoottiseksi ja äitiään kurjaksi, minkä ymmärtääkseni katsoo olevansa pääsyy niihin tapahtuneisiin asioihin, jotka hänen katkeruutensa ovat herättää/pitävät sitä yllä, mutta samaan aikaan hän kuvaa, että niin tärkeää suhdetta kuin omiin vanhempiin ei voi kenenkään muuhun olla.

Kopek antaa ymmärtää, että huono isäsuhde ja isän tekemiset ovat suurin syy siihen, miksi hänelle on katkeruutta syntynyt, mutta samalla hän tuntuu tekevän kaikkensa säilyttääkseen kaiken minkä voi vuosista, jotka isänsä kanssa eli.

TSS on antanut rivien välissä ymmärtää, että hänen valintoihinsa ovat läheiset vaikuttaneet ehkä liikaakin, mutta samalla hän kokee, että ei voi heidän loukkaamisensa pelossa kertoa, että vaikutus on ollut vääränlaista, eli siis haluaa mieluummin jättää asioita sanomatta kuin loukata heitä.

Palaan varmaan tässä alkujuurilleni, eli siihen, että katkeruuteen tuntuu liittyvän paitsi omakohtaista, elettyä ja sisäistettyä tunnetta, myös voimakas yhteisöllisyys. Eli siis jotenkin...voimakas vuorovaikutus ympäristön kanssa.

Sekin oli hyvä pointti Socrateelta, että varmaan menee tosiaan niin, että on persoonasta kiinni, herääkö em. tilanteissa katkeruus vai masennus. Kun nyt näiden juttujen jälkeen ajattelen omaa sisartani, voisin sanoa, että fifty-sixty, kumpi on enemmän välillä päällä.

T: Xante

Kohdallani ehkä osaltaan noin, mutta syytän lähinnä olosuhteita kuin ketään henkilöitä väärästä valinnastani. Koen myös itse tehneeni omat valintani täysin vapaasti, ilman että minua on kannustettu saati painostettu mihinkään. Koen siis eniten, että tein väärältä pohjalta ratkaisuja, mutta ratkaisujen taustalla oli kuitenkin silloinen näkemykseni siitä, mikä on kokonaiskuvassa parasta kaikille, myös itselleni. Koen, etten silloisena itsenäni olisi yksinkertaisesti voinut tehdä muuta ratkaisua kuin sen väärän, ja tämä tie oli kuljettava, jotta tulisin omaksi itseksini, vaikka se tie onkin ollut melko turhauttava.

En tiedä, voinko kuvata asiaan liittyviä tunteitani varsinaisesti katkeruudeksi, ehkä enemmän surullisuudeksi, etten ole ollut sen valmiimpi ja kypsempi, ja että se on johtanut itselleni merkittävällä elämänalueella jonkinlaiseen epäonnistumiseen. Toisaalta, minulla on vielä aikaa monenlaiseen, enkä koe, että kaikki olisi lopullisesti pilalla tuollakaan elämänsaralla.

Tavallaan voinen kuitenkin sanoa kokevani katkeruutta tai kateutta niitä kohtaan, kenellä nämä asiat ovat menneet sujuvammin, ja he ovat saavuttaneet asioita joita minä en. Mutta kuten sanottua, olen katkera korkeintaan olosuhteille, en muille ihmisille, joten sikäli yhteisön yhteys katkeruuteen ei liene välttämätöntä.

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 09, 2024, 11:07:05Esim. Socrates kuvaa isäänsä despoottiseksi ja äitiään kurjaksi, minkä ymmärtääkseni katsoo olevansa pääsyy niihin tapahtuneisiin asioihin, jotka hänen katkeruutensa ovat herättää/pitävät sitä yllä, mutta samaan aikaan hän kuvaa, että niin tärkeää suhdetta kuin omiin vanhempiin ei voi kenenkään muuhun olla.


T: Xante

Kuten mainitsin, isäni despoottisuus muuttui päinvastaiseksi,kun hän 70-luvulla lopulta pääsi toisen maailmansodan poteroista. 12 vuotta itseäni vanhempi sisareni ehti kärsiä siitä enemmän. Isäni ehti olla vielä 30 vuotta hyvä vanha mies, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia monenlaisista asioista. On suurvaltapolitiikan vika,että jonkun nuoruus menee sodassa ja vaikeuttaa tulevaa perhe-elämää. Kuten sanoin, pidän rintamakokemusta lieventävänä asianhaarana isän despoottisuudelle.

Äidin kurjuus kumpusi monista syistä Kuten esikoisen kuolemasta epäselvissä olosuhteissa ja krempoista.

En ole katkera vanhemmilleni, vaikka en saanut eväitä työelämään, koska he auttoivat, kun olin rahan tarpeessa ja isä kuolinvuoteellaan huolehti, että perin asunnon.

Olen katkera pitkäaikaisesta työpaikasta, missä laitoin kaiken peliin väärän asian puolesta.

Omista taustakokemuksistaan ja luonteestaan ja ties mistä tähtien asennosta riippuen ihmiset kokevat niin ikäviä kuin mukaviakin asioita eri tavoilla.

Jollekin jokin asia voi olla maailmaloppu, kun taas jollekin toiselle se on "sattuuhan sitä, ei jäädä poteroihin makaamaan" -tyyppinen kokemus, josta ei lannistuta vaan painetaan entistä innokkaammin eteenpäin.

Jotkut nauttivat hyvästä elämästä, vaikka aineellisia lahjoja ei suuremmin olisi herunut, eikä fyysinen kuntokaan olisi kympin arvoinen. Jotkut toiset elävät yltäkylläisyydessä ja terveinä ja tekevät itsemurhan, kun mitään ei ole tarpeeksi. Jotkut vain valittavat - olipa tilanne mikä tahansa. Jos se on huono, valitetaan, että se on huono. Jos se on hyvä, valitetaan, että se ei ole tarpeeksi hyvä, tai surraan sitä, että se oli aikaisemmin huono.

Näin ollen ulkopuolisen on vaikea sanoa jollekin henkilölle, että hänen ei kuuluisi olla onneton, koska "en minäkään olisi vastaavassa tilanteessa", tai että "nauti nyt hyvä ihminen siitä, mitä sinulla on, koska minäkin nauttisin, jos minulla olisi yhtä paljon".

Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Vaikka itse kokisi ne eri tavalla kuin joku toinen, omaa tapaansa kokea asiat, ei kannata yleistää. Jokaisella on oma tunne-elämänsä.

Tietenkin voi yrittää auttaa mahdollisuuksiensa mukaan, jos arvelee pystyvänsä siihen. Pystyykö - se on eri asia. Vai loukkaako pelkästään, jos puuttuu asioihin.

lisäys:

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 15:06:10Jännä juttu, että minulla ja Kopekilla on hyvin samanlainen historia, mutta joissakin asioissa ollaan kuin yö ja päivä

Tähän vielä historian siipien havinaa eli sattumalta löytämäni vanha kommentti, kun keräsin niitä toisessa ketjussa.

Lainaus käyttäjältä: socrates - to 28.09.2017, 22:47:22
Mun mielestä Kopek elää jännittävää vauhdikasta elämää. Hänelle tapahtuu enemmän viikossa kuin minulle 10 vuodessa.

(Ei nyt sentään taida tapahtua.)

Tässä on nyt puhuttu enimmäkseen katkeruuteen johtavista syistä & seurauksista, mutta ei niinkään keinoista joilla siitä pääsisi eroon, tai ainakin miten sen tunteen kanssa tulisi paremmin toimeen.

Itse näkisin ainakin suhtautumistavan muutoksen auttavan omassa ajattelussa, eli miten vaikeuksiinsa tai vastoinkäymisiinsä kulloinkin asennoituu. Kun elämästä on toiveikkuus kadonnut, on ehkä vaikea löytää pettymysten tai surujen keskellä positiivista voimavaraa, jolla muuttaa asennettaan toiseksi. Urakka ei todellakaan ole mitenkään helppo, eikä muutos tapahdu hetkessä.

Mutta kun alkaa käsittelemään näitä patoutuneita tunnelukkojaan, tunnistaa samalla ne heikot kohdat itsessään, jonka jälkeen suhde omaan elämäntilanteeseen alkaa vähitellen muuttua. Sitä ei olekaan enää se avuton uhri, vaan oman elämänsä hallitsija, joka kykenee vaikuttavansa joka hetki omaa olemiseensa.

Ratkaisevaa tässä kaikessa on se, että ei jää vellomaan näihin vaikeisiin sekä kipeisiin tunteisiin. Mitä pidempään katkeruus jatkuu, sitä sitkeämmin se myös muuttuu osaksi koko olemista, tai tapaan suhtautua ihmisiin yleensä. Silloin ihminen on omaksunut kielteisen mallin katkerasta elämänasenteesta, jolloin se vaikuttaa olevan osa omaa luonnollista sisäänrakennettua luonteenlaatua.

Oikeastaan positiivisena voimana katkeruus näyttäytyy ainoastaan silloin, jos sen kielteistä suuntaa alkaa kääntämään myönteisemmäksi, enemmän itsensä kehittämisen suuntaan. Näin on mahdollista lopulta päästää irti katkeruuden kahleista. Halu päästä tästä vankilasta on itse asiassa lähdettävä omasta itsestä, eli kenenkään toisen hyvää tarkoittavat neuvot tai kehoitukset eivät välttämättä vie muutoksen tielle.

- Tämän kaiken lisäksi olisi hyvä antaa myöskin anteeksi itselleen, varsinkin jos katkeruus on seurausta epäonnistuneista valinnoista, tai omista virheistä. Kun katkeruuden tunteet alkavat viimein helpottamaan, elämä voi muuttua monessa mielessä hieman paremmaksi. 

Mielestäni on tilanteita joissa ei kertakaikkiaan oikein voi edellyttää että siellä paskakasassa alkaa laulaa livertää. En muista miten se stoori oikein meni ja loppui, jossa joku peto paskoo linnun päälle ja lintu alkaa laulamaan sonnassa, jolloin peto syö sen.

Jotenkin olen tykästynyt mustaan huumoriin. Jos jokin tilanne kertakaikkiaan ei tule muuttumaan paremmaksi (jos on vaikkapa jalka amputoitu, niin eihän se jalka enää takaisin kasva), niin sitten sitä huumoria kehiin jos yhtään pystyy. Esim. NL:ssa taisi olla aikalailla tätä passiivis-aggressiivista huumoria käytössä, kun ei kokenut kykenevänsä vaikuttamaan asioihin? Taikka Itä-Saksassa?

Silloin kun ei voi laulaa, täytyy nauraa. Voi siinäkin kyllä sitten se nirri mennä, jos isompi öykkäri huomaa että hänelle virnuillaan. Mutta nauraen kuoleminen olisi paras mahdollinen kuolintapa.

Tuossa mustan huumorin elämänasenteessa on jokin itseänikin kiehtova piirre olemassa. Hyvänä esimerkkinä tästä voisin ottaa Batman-leffan, jossa Jack Nicholsonin näyttelemä Joker, elokuvan lopussa kuollessaan heittää naurulaatikon kautta ivallisen räkätyksen koko maailmalle.

Jotkut meistä vain ehkä kestävät hirvittäviäkin menetyksiä & vastoinkäymisiä muita paremmin, kuitenkaan katkeroitumatta sen kummemmin. Toiset ihmiset taas pystyvät katsomaan kaikkea kokemaansa tietystä vinoutuneesta perspektiivistä käsin, jossa jonkunlainen tervehenkinen ilkikurisuus on jatkuvasti läsnä.

- Tarkemmin ajatellen, tälläinen elämän kolhima ihminen on kaikista huonoista kokemuksista huolimatta selviytyjätyyppi, joka tavallaan aina kääntää epävarmuudet vahvuudekseen. Silloin se katkeruudenkin taakka monesti putoaa harteilta, niin henkisesti kuin fyysisestikin.