Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 12:26:14^ Jonkun verran taitaa jäädä uupumaan siitä että tajuaisin kokonaan sun ajatuksen, mutta monilta osin toi puhuttelee ja kuulostaa osuvalta

Tuo on käytännössä suoraan Lazaruksen stressiteoria pähkinänkuoressa. Tuntuu, että se voisi selittää myös katkeroitumisen prosessia, jos katkeruus mielletään kielteisiksi tunteiksi ja tulkinnoiksi. Nuo selviytymiskeinothan ovat paljolti persoonallisuudesta riippuvaisia, jolloin taipumus katkeroitumiseen olisi osin persoonallisuuskysymys. En tiedä miten hyvin teoria tähän sopii, mutta ehkä ainakin jotain ulottuvuutta se voisi valottaa.

Katkeruus saattaa olla temperamenttikysymys, periytyvää, kotona opittua, selvitymiskeino tai ties mistä peräisin. Joku tietänee paremmin.

Äidilläni oli tapa pyöritellä vihaisia ajatuksia päässään tai ainakin vaikutti  erittäin vahvasti siltä. Häneltä lipsahti vihaisia sanoja itsekseen puhuessaan ja kantoi kaunaa sekä muutamille ihmisille, että yleisemmin elämänkulustaan. Isäni virhe oli kieltää äidin Katkeruus, jolloin siitä kasvoi karmea möykky.

Ehkä olen perinyt sen, mutta sisarukseni eivät. Veljessäni on kovin niukasti katkeruutta ja siskoni on tuhonnut itsensä, kun ei ole osannut olla katkera aiheesta, vaan on kääntänyt kaiken omaksi surkeudeksi.

Olen Kopekin lailla patologisen katkera, mutta ehkä kapeammalla alueella, vaikka meillä molemmilla oli despoottinen isä ja olemme seisoneet sukumme imperiumin raunioilla.

Ehkä Kopekin isä oli loppuun asti sitä ja omani luopui siitä ikääntyessä ja isän perseilyt voi laittaa rintamataustan piikkiin. Imperiumin romahduksesta yös selvisin joutumatta hytisemään romukasan keskellä.

Kummallisen kotikasvatuksen takia en saanut mitään eväitä pärjätä työelämässä ja sieltä töistä katkeruuskin on peräisin, mutta olen kääntänyt sen niin,että se on sysipaska elämänalue, niin eipä sillä sinänsä ole väliä. Lisäksi minulla oli tavaton tuuri, kun lopulta löysin kevyitä helppoja duuneja,joiden avulla selvitin sen hankalan elämänvaiheen.

Katkeruus on aaltomaista. Ensimmäisestä vaiheessa se hallitsi nuppia tauotta 3 vuotta ja  sitten omituisesti melkein katosi palatakseen aina välillä uudestaan.

Katkeruus on aivovaurio. Siellä on joku möykky, jonka tuntee heti kun ei ole muuta ajateltavaa.

Aiheuttaako liika vapaa-aika (turhaa) katkeruutta?

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 13:01:22Tuo on käytännössä suoraan Lazaruksen stressiteoria pähkinänkuoressa. Tuntuu, että se voisi selittää myös katkeroitumisen prosessia, jos katkeruus mielletään kielteisiksi tunteiksi ja tulkinnoiksi. Nuo selviytymiskeinothan ovat paljolti persoonallisuudesta riippuvaisia, jolloin taipumus katkeroitumiseen olisi osin persoonallisuuskysymys. En tiedä miten hyvin teoria tähän sopii, mutta ehkä ainakin jotain ulottuvuutta se voisi valottaa.

Ahaa, kiitos 

Jäin miettimään sitä, kun sanoit että jotkut käyttävät aktiivisemmin "merkityskeskeisiä" ratkaisukeinoja. Siitä nousi fiilis että en taida tietää, mikä jäsennys tässä on taustalla.

Lazaruksesta en ainakaan muista juuri kuulleeni, mutta äkkiseltään tuntuisi varsin luontevalta liittää katkeroitumiseen nimenomaan kielteiset tunteet ja tulkinnat sekä stressi laajassa merkityksessä

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 07, 2024, 13:29:54Aiheuttaako liika vapaa-aika (turhaa) katkeruutta?

On se mahdollista.

Jos ajattelee ahdistusta tai stressiä tai tällaista, niin monesti sitä voi lieventää se, että kokee olevansa kiinni jossakin toiminnassa missä on tietty selkeä päämäärä ja miettimisen sijaan ikään kuin toiminta ja jopa liike itsessään voi vahvistaa tunnetta että on itse aktiivinen toimija.

Mä en osaa tota nyt oikein selkeästi selittää, mut jos ei ole valmiita työtehtäviä tai yhteisöä tai yhteisiä tavoitteita ja päämääriä eikä voi jäsentää itseään siinä kontekstissa ns. helposti aktiiviseksi toimijaksi tai pystyväksi, ehkä silloin jonkinlaiselle ahdistuneisuudelle tai stressille saattaa jäädä enemmän jalansijaa.

Mut jos elämästään nauttii ja kokee päivänsä pääosin mielekkäiksi, en usko että vapaa-aika sinänsä katkeroittaa ihmistä. Enemmän se vois olla jotain tollasta toimintaan ja päämääriin liittyvää — tai että se voi olla vaikeampaa diilata omien kipupisteiden ja stressin ja ahdistuksen kanssa jos on niiden kanssa yksin tai pitää itse asettaa kaikki tavoitteet ja päämäärät yms

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 07, 2024, 13:00:07Millä lailla, millä perusteella katkeruus olisi mielestäsi selviytymiskeino?

Tarkoitatko ehkä, että  asiantilojen kehnouden aiheuttajana nähdään jokin ulkopuolinen (pahantahtoinen) taho, jolloin se voisi olla minuutta suojeleva keino (sen sijaan että asiantilojen kehnouden syyksi määrittelisi oman itse tai oma kehnous)?

Jos tuota Lazaruksen teoriaa käyttää taustalla, niin sen mukaan ihmisen kohdatessa jonkin vastoinkäymisen (ajatellaan sitä tässä katkeruuden syynä), ihminen primäärireaktiona tulkitsee sen uhkaksi tai mahdollisuudeksi (riippuen monista, mm. osin persoonallisuus- ja tilannetekijöistä). Mikäli hän tulkitsee sen uhkaksi, hän käyttää selviytymiskeinoja, joilla joko ratkaista ongelmaa tai lievittää ikävää tunnetilaa. Selivytymiskeinot voivat olla raivoamisesta itsesyytöksiin tai toisten syyttämiseen ja kaikkea siltä väliltä. Selviytymiskeinot saavat ihmistä tuntemaan joko lisää kielteisiä tunteita tai kääntävät tunteita postiivisemmaksi, joka tilanteen uudelleen arvioinnissa saattaa lisätä stressitekijän koettua uhkaavuutta, tai saada sen tuntumaan vähemmän uhkalta. Ajattelisin, että selviytymsikeinot, jotka lisäävät kielteisiä tunteita, voisivat saada aikaan katkeruuden jyvän, joka kehän lailla joko syvenee tai pysyy samana, koska kielteiset tunteet lisäävät kielteisiä tulkintoja.

Eli esimerkiksi toisten syyttäminen voisi olla selviytymiskeino, jossa itseä suojellaan negatiivisilta tunteilta, mutta joka siitä huolimatta saa aikaan negatiivisia tunteita, syventää negatiivisten tulkintojen kehää ja johtaa johonkin sellaiseen, mitä voisi katkeruudeksi kutsua.

Ihminen voi teorian mukaan nousta syvistäkin vastoinkäymisistä merkityskeskeisten selviytymiskeinojen avulla, jolloin traumaattisistakin asioista voidaan löytää edes jotain positiivisia puolia, jolloin stressitekijän voi alkaa ajallaan kokemaan vähemmän uhkana.

Lainaus käyttäjältä: kertsi - helmikuu 07, 2024, 13:29:54Aiheuttaako liika vapaa-aika (turhaa) katkeruutta?

Ei kai se itsessään aiheuta, mutta kun elämä on liian helppoa, jostain syvemmältä pääkopasta alkaa tulla mössöä pintaan.

Ihmisen psyyke on kai rakennettu niin, että se pystyy tiukoissa elämäntilanteissa pitämään katkeruuden sun muut paskat piilossa, koska olisi liikaa ottaa ne käsittelyyn silloin. Näin minulle selitti eräs mielestäni mt asioita hyvin tunteva ihminen.

Mutta kyllä katkeruutta voi purskahdella pintaan myös muuten stressaantuneena.

Sanotaan että fool me once, shame on you, fool me twice, shame on me.

Voi antaa anteeksi, mutta ei unohda. Eli "olkoon nyt tämän kerran, mutta ei toista kertaa".

Lainaus käyttäjältä: Socrates - helmikuu 07, 2024, 13:25:04Ehkä olen perinyt sen, mutta sisarukseni eivät.

En tiedä, miten tähän vaikuttaa asema sisaruksissa, siis onko kuopus tai keskimmäinen tms. Itse voin myös todeta, että vaikka ns. mitään menetettävää nyt varsinaisesti ole ollut, imperiumeista puhumattakaan, katselee sisareni menneisyyttämme huomattavasti synkemmin kuin minä.

Hän myös muistaa asioita, joihin minä en ole varmaan kiinnittänyt edes huomiota. Temperamenttieroakin löytyy, tai ainakin tunteiden ilmaisussa löytyy. Hän on kova miettimään, että olis pitänyt sanoa siinä kohtaa kun minä kyllä jo sanon. Sanoisin siis, että sisareni ei ole osannut sanoa aiheesta ja tiukasti, vaan nimenomaan on jäänyt sisäänpäin miettimään ja katkeraksi.

T: Xante

Tosi pikaisella Wikipedia-pläräämisellä kiinnostavalta vaikuttaa myös primääriarvioiden ja sekundaaristen arvioiden suhde:

LainaaAt the heart of Lazarus's theory was what he called appraisal. Before emotion occurs, he argued, people make an automatic, often unconscious, assessment of what is happening and what it may mean for them or those they care about. From that perspective, emotion becomes not just rational but a necessary component of survival. According to Lazarus, there are two kinds of appraisal: primary appraisal, which is aimed at establishing the significance of an event's meaning to the organism; and, secondary appraisal, which assesses the ability of the organism to cope with the consequences of the event.

LainaaLazarus worked on topics such as hope and gratitude. He was perhaps best known for his work with Susan Folkman on coping, gaining attention for studies that showed that patients who engaged in denial about the seriousness of their situation did better than those who were more "realistic." He also found that stress often had less to do with a person's actual situation than with how the person perceived the strength of his own resources

Wikipedia: Richard Lazarus

Lainaus käyttäjältä: Xantippa - helmikuu 07, 2024, 13:53:34sisareni ei ole osannut sanoa aiheesta ja tiukasti, vaan nimenomaan on jäänyt sisäänpäin miettimään ja katkeraksi.

T: Xante

Isäni despoottisuus ja äitini kurjuus aiheuttivat erilaisia reaktioita. Edesmennyt veljeni pakeni noita muistoja älyttömään oravanpyörään. Vanhin veljeni jollain tasolla hyväksyi sen menon.

Sisarestani tuli ylikiltti, joka kantaa tai kantoi koko maailman murheet niskassaan ja se johti psykosomaattiseen romahdukseen. Ehkä hänen mielentilaansa voi kutsua katkeruudeksi, mutta minä näen sen masennuksena. Hän pystyy kyllä analysoimaan menneitä hyvin, mutta jotenkin ei ole osannut riittävän vahvasti tuomita joitain asioita.

Lainaus käyttäjältä: Melodious Oaf - helmikuu 07, 2024, 13:55:17Tosi pikaisella Wikipedia-pläräämisellä kiinnostavalta vaikuttaa myös primääriarvioiden ja sekundaaristen arvioiden suhde:

LainaaAt the heart of Lazarus's theory was what he called appraisal. Before emotion occurs, he argued, people make an automatic, often unconscious, assessment of what is happening and what it may mean for them or those they care about. From that perspective, emotion becomes not just rational but a necessary component of survival. According to Lazarus, there are two kinds of appraisal: primary appraisal, which is aimed at establishing the significance of an event's meaning to the organism; and, secondary appraisal, which assesses the ability of the organism to cope with the consequences of the event.

LainaaLazarus worked on topics such as hope and gratitude. He was perhaps best known for his work with Susan Folkman on coping, gaining attention for studies that showed that patients who engaged in denial about the seriousness of their situation did better than those who were more "realistic." He also found that stress often had less to do with a person's actual situation than with how the person perceived the strength of his own resources

Wikipedia: Richard Lazarus

Joo, primääriarviossa tavallaan arvioidaan (usein intuitiivisesti) stressitekijän merkitys itselle (harmiton, uhka vai mahdollisuus), ja sekundääriarvioissa arvioidaan, mitä tilanteessa on tehtävissä. Tuohon primääriarvioon vaikuttaa just paljon mm. uskomukset ja käsitykset.

Ehkä tuo malli voi osaltaan selittää, miksi joku kokee aikuisenakin katkeruutta vaikkapa lapsuudestaan, mutta joku toinen voi nähdä vaikean lapsuuden lopulta kasvattaneen itseä ja lisänneen vaikkapa jotain vahvuuksia. Ihmisillä on erilaisia keinoja selvitä vaikeuksista ja sopeutua. Mikäli ei kykene näkemään vaikeuksissaan mitään hyvää, lienee vaikeaa välttyä katkeruudelta.

Jännä juttu, että minulla ja Kopekilla on hyvin samanlainen historia, mutta joissakin asioissa ollaan kuin yö ja päivä:

-Kopek valokuvaa kovasti ja itse äärimmäisen vähän
-Kopek istuu kylmässä rojujen keskellä ja minä saan sätkyn, jos on alle 22 astetta tai rojua ympärillä
-Kopekilla ei ole naisseikkailuja ja meikäläinen on niitä haalinut minkä pystynyt
-Kopek reissaa ja itse kotoilen
-Kopekia kiinnostaa autot ja minä en erota Ladaa Mersusta
-Kopek vaikuttaa ylikiltiltä, kun minä fantasioin ihmisten hakkaamisesta
Jne, jne, jne.......

Lainaus käyttäjältä: Kopek - helmikuu 07, 2024, 11:25:01

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 10:51:53Mielestäni anteeksi antaminen on symbolinen ilmaus sille, ettei käytä energiaa toisten syyttelyyn, vaan toimii ratkaisukeskeisemmin.

Googlasin, mitä löytyy hakusanoilla "anteeksi antaminen". Ensimmäinen linkki vei Kotilieden artikkeliin, jonka otsikko on seuraava:

"Näin opit antamaan anteeksi ja olemaan katkeroitumatta"

Seuraavat Googlen löytämät otsikot ovat tällaisia:

"Anteeksiantamattomuus on rasite keholle ja mielelle"

"Anteeksianto kannattaa opetella, niin mieli pysyy kevyenä"

Otsikot eivät vastaa kysymykseen, mitä on anteeksi antaminen.

Miten annetaan anteeksi tekoja, joita tekijä ei koe vääriksi eikä siten odota mitään "anteeksi antamista"? Jos julkisesti antaa anteeksi, eikö silloin tavallaan julista näkemyksenään, että toinen henkilö on tehnyt väärin, kun minun pitää hänelle antaa anteeksi. Ei kai hyviä tekoja ole tarve antaa anteeksi?

Jos julkisesti antaa anteeksi teot, joita tekijä ei koe vääriksi, eikä yhteisökään tekoja paheksu, eikö silloin julista alistuvansa suuremman vallan alle ja hyväksyvänsä kyseiset teot. Jos Lukašenka tai Putin heittää toisinajattelijan vankilaan, voiko toisinajattelija ylipäätään edes "antaa anteeksi", koska virallisestihan hän on pahis, joka saa oikeudenmukaisen rangaistuksen. Lukašenka ja Putin ovat hyviksiä, kun he panevat pahat ihmiset telkien taakse pois yleistä häiriötä aiheuttamasta. Toisinajattelijanhan pitää pyytää anteeksi eikä antaa. Kiinassa tällaista harrastetaankin, kun tuomitut esiintyvät katumisvideoissa.

Jos arkipäivän elämään mennään, niin ei kai anteeksi antamisessa muuta ole kuin se, että hammasta purren kestää kaiken pahan, mitä toisten ihmisten taholta tulee, ja yrittää olla miettimättä sitä.

Jos joku varastaa omaisuuttasi, annat anteeksi etkä katkeroidu. Jos sama tapahtuu uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, yrität olla katkeroitumatta, kun siivoilet murtojen jälkiä ja korjaat paikkoja taas kerran ja kerran ja kerran ja kerran. Olet niin onnellinen, etkä yhtään katkera, vaikka tekoja ei saada loppumaan, eikä tekijöitäkään tiedetä. Elämä on ihanaa.

Ei kai kaikkia asioita tarvitse antaa anteeksi. Joku voi olla antamatta anteeksi, mutta pääsee kuitenkin eteenpäin ja kykenee löytämään hyviä asioita menetetyn tilalle. Ehkä oleellista katkeroitumisessa on se, että jää jumiin. Elämään ei löydy riittvästi hyviä asioita korvaamaan menetettyä. Ei siis pääse eteenpäin katkeroittaneesta asiasta.

Lienee myös niin, että toisilla on objektiivisesti katsottuna enemmän aihetta katkeruuteen kuin toisilla. Toisaalta katkeruus on subjektiivinen kokemus, joka on aina totta. Ei ulkoapäin voi sanoa, kenellä on syytä katketoitua ja kenellä ei. Jos ihminen katkeroituu, hänellä on siihen syynsä. Ehkä joillekin on suotu synnyinlahjanaan luonteenlaatu, jolla löytää helpommin iloja kuin katkeroituva serkkunsa. Elämä on onnen kauppaa.

Lainaus käyttäjältä: TSS - helmikuu 07, 2024, 14:49:23Joo, primääriarviossa tavallaan arvioidaan (usein intuitiivisesti) stressitekijän merkitys itselle (harmiton, uhka vai mahdollisuus), ja sekundääriarvioissa arvioidaan, mitä tilanteessa on tehtävissä. Tuohon primääriarvioon vaikuttaa just paljon mm. uskomukset ja käsitykset.

Varmaan ymmärtämätön kysymys, mutta nousi mieleen, arvioiko kaikki ihmiset yhtä paljon tai yhtä voimakkaasti niitä merkityksiä, eli voiko jossain mielessä epäsentimentaalisuus tai käytännöllisyys jäsentyä ton kautta niin, että arvioi enemmän sitä mitä konkreettisesti tehdä jossakin tilanteessa tai että... vähemmän kuormittaa itseään monimutkaisemmilla kuvioilla.

Kai tossa mallissa ideana on, että ne primääriarviot tapahtuu joka tapauksessa ja on usein tiedostamattomia.

Mulle tuli vaan joku puolihämärä ajatus siitä että tää kieltäytyminen liian vaikeiden tai omalta kannalta epäedullisten arvioiden tekemisestä voi olla pärjäämisen kannalta parempi kuin se että joku arvioi tosi realistisesti ja vivahteikkaasti mutta sitten kuitenkin kuormittuu ja lamautuu enemmän