En pidä siitä, millä tavoin monesti ongelmista kirjoitetaan :
-stereotypiat ärsyttävät:
-kun puhutaan mielenterveydenhorjumisesta, tai teoista jotka ovat äärimmäisiä
ja siksi niin tuomittavia!
-paljon on tapahtunut ennen sitä:
-on terapiasukupolvi, ihmisiä jotka ovat saaneet diagnoosinsa auttamattoman myöhään,
perheet jotka olisivat pienellä tukemisella pääseet eteenpäin,
lapsia jotka oikeaan aikaan saatuaan tukea ja kuuntelevan aikuisen, sanoittamaan heidän
tunteitaan, olisivat päässeet iän tuomien kasvuvaiheiden yli!
-ja nyt sitten rakennetaan jättikouluja ja tarhoja, joissa "helvetti päällä?enimmäkseen paikkoja joissa tartuntaketjut
paljon suuremmalla volyymilla kuin pienryhmissä, ja sopivan kokoisissa ei liian isoissa kouluissa?
-kenen idea tämä oli homekoulut+toimimattomat sosiaalipalvelut, nyt olisi "kunnan isillä"selittämisen paikka!
-mutta kaikki on hankaloitunut, koulutkin ostavat ruokapalvelunsa "muualta, ja siivouspalvelunsa, jne.
ei pääse muodostamaan kiinteää yhteisöä ja tarttumapintaa,
mitä tekevät lapset koulussa kännyköillä jos se ei kuulu opetettavaan aiheeseen?
-miten olisi ne perus ryhmätyötaidot , ihmisten kohtaaminen , perus asiat:moi, kiitos, anteeksi ,ole hyvä , silmiin katsominen jne?
-liikuntatunneille, uusia jännittäviä lajeja joita lapset pääsisivät kokeilemaan ja löytämään oman juttunsa?