Havaintoja ihmisistä

[ROOSTER]

Paljonkohan tuollaia ihmisiä on keskuudessamme, teeskentelemässä läheisyyttä.

Mutta en koskaan ikävöi ketään, ja jos joku ihmissuhde päättyy, ei haittaa. Lapseeni olen ehkä kiintynyt, mutta odotan jo että hän muuttaa pois kotoa. Ja hän on vasta 5-vuotias. Nainen, 34 vuotta

[Hippi]

^
Tunnistan itseni tuosta sillä erotuksella, että en odottanut sentään lasteni häipyvän kotoa. Olisin pitänyt pidempäänkin. Eihän siinä mitään teeskentelyä ole silloin, kun ihmissuhde on "toiminnassa" (en keksinyt parempaa sanaa), mutta jos ei se toimi ja se päättyy, niin se oli sitten siinä. Turha itkeä kaatunutta maitoa.

Sama on siinä, että en ymmärrä haudoilla käyntiä kuolleiden jälkeen itkemistä pitkiä aikoja. Tottahan kuolinuutinen saattaa tirauttaa itkun, mutta sekin on sitten siinä.

Lyhyeksi jäi Vauvallakin ketju, jonka löysin kun yritin etsiä mistä tuo lainaus oli, kun linkki oli vielä vaiheessa:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3261398/muita-jotka-eivat-koskaan-kaipaa-ketaan

[Norma Bates]

Toinen vanhemmistani kuoli 1994 ja toinen 2016. En ole käynyt kertaakaan kummankaan haudalla. Sisarukseni laittelee juhlapyhinä tai äitienpäivänä kuvia äitimme haudasta. Se riittääkin minulle. Pidän hautausmaista koska ne ovat kauniita ja rauhallisia paikkoja, mutta ei minulle ole tarvetta oleskella nimenomaisesti sukulaisteni haudoilla, ja aika vaikeasti ne ovat saavutettavissakin tämmöiselle autottomalle ja kortittomalle tapaukselle.

Isääni äitini ja sisarukseni (joka joutui näkemään isän loppuvuodet) vihasivat. Hänen hauta-aikaansa on jatkettu vain sisarukseni lasten vuoksi, että jos näitä sattuu varttuessaan kiinnostamaan sen isoisänsä hauta, jota eivät koskaan ehtineet nähdä.

Kukin taaplaa tavallaan. Lopetetun kissanikin tässä taannoin sijoitin vaan jonkun kiven juurelle sammalia ja oksia päälle asetellen. Koska uskon reinkarnaatioon, arvelen että se mikä kissassa oli sen olennainen oma itsensä, palasi kiertoon nopsaan. Tuskin eläimillä on tarvis luurailla Maan piirissä sen jälkeen kun ovat jättäneet maisen majansa. Joten ruumiskin siis palatkoon omaan kiertoonsa tahollaan.

Silti joudun pitämään itseäni tunneihmisenä. Mutta jotain raadonpalvontaa en harjoita. 

[ROOSTER]

Tunnistan itseni tuosta sillä erotuksella, että en odottanut sentään lasteni häipyvän kotoa. Olisin pitänyt pidempäänkin. Eihän siinä mitään teeskentelyä ole silloin, kun ihmissuhde on "toiminnassa" (en keksinyt parempaa sanaa), mutta jos ei se toimi ja se päättyy, niin se oli sitten siinä. Turha itkeä kaatunutta maitoa.

Sama on siinä, että en ymmärrä haudoilla käyntiä kuolleiden jälkeen itkemistä pitkiä aikoja. Tottahan kuolinuutinen saattaa tirauttaa itkun, mutta sekin on sitten siinä.

Onhan se hyvä kun on kyky katsoa vain eteenpäin. Toiminnassa oleva ihmissuhde on varmaan hieman erilainen kuin toimiva ihmissuhde - eikö?

Itsellä oli nuorena, 15-20 vuotiaana, vaikea päästä eroon ihmissuhteen päättymisistä. Tiedä sitten miten vaikeaa olisi ollut jos olisi silloin jo ollut lapsia. Joillakin on vaan tapana kiintyä ihmisiin kovasti ja antaa anteeksi toisten huonoja puolia aina liiallisuuksiin asti. Enää ei ilmeisesti kiintymyshormoonit jyllää samaan malliin mutta toisaalta suhteiden pitkäaikaisuus tuo siihen samaa efektiä.

Olisikohan kaava jotenkin että K=Y/2xL jossa K=kaipausajan määrä vuosissa, Y=yhdessäoloaika ja L=yhteisten lapsien lukumäärä. Tässä lapsien lukumäärän ollessa 0 on kaipauskin ehkä samaa luokkaa, vuosissa. Ehkä joku kulmakerroin pitäisi lisätä, sellainen joka riippuu lasten iästä erotessa.

Kuolleiden suremisessa on hyvä, että on yksi paikka, eli hautausmaa, joka on pyhitetty juuri siihen tarkoitukseen. On ikävää kun ikävöidään paikoissa ja tilanteissa jotka eivät siihen sovellu. Muitakin voisi ajatella, kaiken surun keskelläkin. Meillä jälkeenjääneillä on vastuumme hoidettavana, ensisijaisesti vielä eläviin kohdistuvina. Erityisesti vanhin kansanosa, joka kiinnittää ensisijaisen huomionsa turhan usein hautojenhoitoon ja kunnossapitoon, saisi mennä itseensä ja katsoa tärkeysjärjestyksien perään.

[Norma Bates]

Jos ollaan lapsia laitettu, joutuu eronkin jälkeen olemaan "sen retaleen" kanssa tekemisissä, halusi tai ei. Kaikki ne ärsyttävät piirteet eksässä pysyvät hyvin mielessä. Mutta jos ei ole lapsia, ei pysytä yhteyksissäkään, ja silloin aika voi päästä kultaamaan muistot...?

[Hippi]

Onhan se hyvä kun on kyky katsoa vain eteenpäin. Toiminnassa oleva ihmissuhde on varmaan hieman erilainen kuin toimiva ihmissuhde - eikö?

Arvasin, että huono sanavalinta johti lauseen tarkoituksen katoamiseen. Tarkoitin, että silloin, kun on ollut joku suhde, niin ei siinä ole ollut mitään läheisyyden teeskentelyä. Kyllä ne on toimineet siinä kuin kenen tahansa muunkin ihmissuhteet, luulisin. Toisaalta olen kyllä tullut siihen tulokseen, että ei minua ole luotu parisuhteeseen. Syystä tai toisesta en jaksa tai sitten vaan vakka ei ole kanttaan löytänyt.

[Toope]

Minusta ihminen kyllä sinänsä kykenee pitkäaikaiseen suhteeseen (Avioliittoon, perheeseen). Ihmisessä on vikaa, jos ei kykene.
En ole paras esimerkki.
Tarkoitan silti sitä, että avioliitto-, perheajatus on ihanne. Siihen tulisi pyrkiä. Lapsille isä ja äiti, mikä voisi olla parempaa?

https://www.is.fi/perhe/art-2000007614286.html
Tuollaisethan ovat huonoja äitejä. Ei ehkä pitäisi ryhtyä äideiksi, jos isän riistävät lapselta?

[Norma Bates]

Omasta mielestäni en ikäisekseni ihmiseksi ole keräillyt mitenkään liikaa seksipartnereita. Mutta joidenkin omahyväistä puritaanisten tyyppien mielestä niitä nyt kumminkin on liikaa, kun pitäisi olla vaan yksi tai korkeintaan kolme. Heille ei sitten niin millään mahdu jakeluun että voihan sitä haluta vaikka kuinka kovasti että heti ekalla yrityksellä löytyy se kumppani jonka kanssa onnistuu vaikka elämänmittainen suhde, mutta silti ei vaan asiat mene niin. Eikä ole semmoista satumaista onnea. Sitten sitä vaan etsii ja etsii, eikä tilanne muutu miksikään. Joksikin aikaa (esim. lähes 13 v ajaksi kuten minulle kävi) pysähtyy yhteen ihmiseen ja kuvittelee että tämä on se jonka kanssa "kuuluu" olla, mutta hän niihin kuulumisiin pyyhkiikin perseensä ja matka jatkuu.

Ja sitten ei löydy enää ketään ja kelpaat vain panopuuksi. (Miehet valittavat etteivät kelpaa edes siksi.)

Sanoisin että ihmiset ovat idiootteja. Se olkoon havaintoni tänään. Keitä he ovat millään tavalla arvostelemaan sellaisen ihmisen elämää ja toimia, joka ei kuitenkaan ole halunnut mitään pahaa kellekään, vaan päinvastoin jaettua hyvää? Että saisi olla hyvä yhdelle ja tämä olisi hyvä itselle. Kun ei kerta suurin osa ihmiskuntaa nakkaa pitkää paskaakaan siitä että oletko olemassa, vai et.

Sitten on näitä täti tärkeitä ja setä selkeitä joiden mielestä tosiaan pitäisi pystyä olemaan vaikka hampaat irvessä jonkun kanssa. Ihmisellä on mukamas jotain vikaa jos hän itse antaa rukkaset siellä ja täällä, taikka tulee dumpatuksi useamman kerran. Vaikkei siinä mitään sen kummempaa ole kuin että eihän palapelin palasiakaan voi väkisin runnoa toisiinsa kiinni, jos eivät sovi. Jotkut toki auttavat vaikka saksilla...

[Kopek]

Noin viikko sitten eräässä Lidlissä oli nainen, joka oli kuin kuvittelemani kaksoisolento entisestä tyttökaveristani sen ikäisenä, minkä ikäinen tuo henkilö oli. Poistuttuani kaupasta jäin Lidlin pihaan odottamaan, että näkisin millaiseen autoon tyttökaverini kaksoisolento kävelee. Auto oli vanha ja vaatimaton. Naisen seurassa oli lapsi.

Tuon kohtaamisen jälkeen jäi haikea ja mietteliäs olo. Suhteemme päättyi aikoinaan minun kannaltani traumaattisesti hylätyksi tulemiseen vieläpä kaksi kertaa peräkkäin, eivätkä tunteeni ex-tyttöystävääni kohtaan oikeastaan koskaan täysin kadonneet. Muistot suhteesta ja sen päättymisestä jäivät kummittelemaan mieleeni ja muovasivat persoonaani ja tulevaisuuttani siitä eteenpäin. Viimeisetkin rippeet "miehisestä itsetunnosta", jos sellaista edes oli ollut, olivat kadonneet, kun minut oli jätetty kolme kertaa puolen vuoden aikana. Ensiksi näin tapahtui ensimmäisen tyttökaverini toimesta ja sen jälkeen toisen - kahdesti. 

Luulen, että "normaalille" ihmiselle jokin teinivuosien lyhyt seurustelusuhde on asia, jonka hän ehkä juuri ja juuri muistaa, jos edes muistaa. Se on ehkä vain yksi lenkki seurustelujen ketjussa.

Minun muistoissani edellä mainittu lyhyt suhde on ylikorostunut ja tuntuu melkein kuin avioliitolta, joka on päättynyt eroon. Tähän on muutamia syitä.

Yksi syy on se, että tyttökaverini oli naapurin tyttö ja entinen koulukaverini, jonka olin tuntenut koko ikäni, ja jonka kanssa olin ollut paljon tekemisissä. Seurustelusuhteen päättyminen pani pisteen tälle kaikelle. Suhteen myötä ei päättynyt pelkästään muutaman kuulauden kestänyt seurustelu jonkun tuntemattoman kanssa vaan koko elämän ajan kestänyt tuttavuus ja ystävyys ja läheinen tunteminen.

Toinen syy seurustelusuhteen ylikorostumiselle muistoissani on se, että päättyneen suhteen tilalle ei tullut vuosikausiin uutta, joten se jäi historiaani ainoana nuoruudenaikaisena varsinaisena seurusteluna, mikä korosti sen merkitystä. Ensimmäinen hylkäämiseen päättynyt seurusteluni, jonka edellä mainitsin, oli lähinnä kirjekaveruutta ja tapaamisia ryhmässä mutta ei juuri oloa kahdestaan.   

Edellä kerrotun valossa ei ole siis ihmeellistä, että ex-tyttökaverini "kaksoisolennon" - vaikkakin kuvitellun - näkeminen saa mieleni sekaisin.

(Olen kertonut näitä asioita ennenkin.)

[Brutto]

Kopekin tarinasta tuli mieleen vanha Pahkasiassa esitetty käytännön pila. Hankitaan diaprojektori ja vanhan leskimummon miesvainajasta armeijakuva. Sitten asennetaan diaprojektori mummon katolle ulko-oven päälle heijastamaan kuvaa miesvainajasta, minkä jälkeen koputetaan mummon oveen. Kun mummo avaa talvipakkasella ovensa, heijastuu miesvainaja armeijapuvussaan huuruun joka avatusta ovesta tulee. Mummo yllättyy jälleennäkemisestä iloisesti!

[Norma Bates]

Koska miehet on opetettu, tai he geneettisesti ovat moiseen alttiita, pihtaamaan tunteitaan, niin kyllähän se on miehille kova paikka että kun sitten kumminkin on päässyt jonkinlaisia tunteita tirsuamaan esille, että tämä tunteilu johtaa vain pahaan mieleen. Eli ensirakkaus päättyy. Tavalla tai toisella.

Olen niin monelta mieheltä kuullut juttua jostain merkittävästä aiemmasta suhteesta naiseen, että kokolailla lannistunut olo on tullut. Mitä minun hyödyttää edes yrittää itse, kun selvää on että miehellä on plakkarissaan joku ylimaallinen suhde tai ihastus? Mutta koettuani voimallisen hullaantumisen näinkin vanhalla iällä ihan taannoin, eli 2019 - 2020, niin eipä auta kurnuttaa. Ihan yhtälailla minäkin haikailen rakkauden perään, ja sitähän ei itselläni edes koskaan ollutkaan, eli mitään suhdetta tai edes tutustumista ei tapahtunut lainkaan.

Oikeasti yksikään ihminen ei ole niin ylimaallinen kuin mitä saatamme hänestä kuvitella. Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvassa Saatana sanoo Jeesukselle että maailmassa on vain yksi nainen. Yhtälailla voidaan sanoa että maailmassa on vain yksi mies. Olen tätä vertausta ennenkin käyttänyt, ja haen sillä sitä takaa että tietyssä mielessä se on se ja sama että kenet on kohdannut, koska hänessä ei ole yhtikäs mitään niin ainutlaatuista etteikö joku toinenkin yksilö voisi tuottaa niitä samoja tuntemuksia tai kokemuksia, mitä sen yhden "Valitun" kanssa kokee tai odotti kokevansa.

Tunnetasolla en tätä kuitenkaan itse pysty allekirjoittamaan, koska en yksinkertaisesti kykene tuntemaan kiinnostusta kovin moneen ihmiseen. Aivan yhtälailla kuin pidän itseäni ainutlaatuisena (olkoonkin että se on narsismia - minkäs teet), haluan että ihminen jonka kanssa mieluusti viettäisin aikaa ja jakaisin itsestäni melkein kaiken, olisi myös ainutlaatuinen, minun silmissäni. Kenellekään toiselle hänen ei tarvitse olla millään tavalla spesiaali. En siis etsi "kaikkien" arvostamaa championia, vaan sellaista ihmistä joka minulle on tärkeä ja rakas.

Yksi väsyttävimpiä piirteitä pakkosinkkuudessa (ei itse valitussa sinkkuudessa) on se että kun ei kukaan ala vähimmässäkään määrin tuntumaan spesiaalilta, joutuu keskittymään omaan itseensä ja se lisää ja vahvistaa narsismia. Sitten jos kohtaisi potentiaalisen kumppanin, kaikki oma paskuus lävähtääkin päin näköä... Kun ei ole joutunut päivittäin hioutumaan vasten toista yksilöä, on muotoutunut niin omalaatuiseksi yksilöksi että eihän semmoinen oudoke sovi enää yhteen kenenkään kanssa.

Mitä pidempään on yksin, sitä monimutkaisemmaksi pariutuminen muodostuu, koska aina vain uniikimmaksi kehittyvä ihminen ei palapelin palasena löydä enää yhtään palaa jonka kanssa voi kytkeytyä yhteen.

[Kopek]

Muutama päivä sitten eräässä ruokakaupassa oli nuorehko mies, joka oli kuin yli viidenkymmenen vuoden takaa tähän päivään siirretty. Miehellä oli 1960-luvun lopun tai 1970-luvun alun tyyliä edustava tukka ja viikset. Hän oli pukeutunut farkkupuseroon ja erittäin leveälahkeisiin väljiin housuihin - täysin nykymuodista poikkeaviin. Jaloissaan hänellä oli mustat kiiltävät nahkakengät, nekin mennyttä tyyliä.

Englantilaisen pop-bändin jäsen jostakin vuoden 1968 paikkeilta kuvaisi ehkä tuota tyyppiä.

Ikävä kyllä, tuo henkilö oli tainnut käydä viimeksi suihkussa 1960-luvulla. Voimakas hienhajun pilvi seurasi häntä, kun hän käveli kaupassa. Sen tunsi vielä 20 metrin päässäkin tyypin jäljessä. Hän joi pillillä jotain pirtelöä tai vastaavaa - ei oikein 1960-luvun meininkiä.

En löytänyt täysin miestä muistuttavaa kuvaa, mutta joku tämän tyyppinen antanee tyyli-idean. Miehen tukka oli ehkä vähän lyhyempi kuin tämän henkilön.



Jonkin sattuman kautta ajaudun silloin tällöin kuuntelemaan vanhoja levytyksiä Youtubesta. Niitä kuunnellessa on vaikea olla miettimättä, mikä käsittämätön "kaiken vallankumous" on tapahtunut vuosien 1950 ja 1970 välisenä aikana. Musiikki ja muoti ja tekniikka ja muotoilu ja ajattelu on hypännyt (kuvainnollisesti) kokonaan uuteen universumiin vain kahdenkymmenen vuoden aikana. Jokin yksittäinen musiikkikappale on toiminut tien avaajana uuteen suuntaukseen ja joku toinen taas seuraavaan.

Jotkut 1960-luvun lopun Youtube-taltioinnit tuntuvat edelleenkin moderneilta, lähes kuin eilen tehdyiltä. 50 vuotta sitten käytetyt kitarat ja mikrofonit ja rummut ja muut soittimet eivät näytä vanhanaikaisilta vaan samanlaisilta, mitä nytkin voisi kuvitella käytettävän. Mutta miltä ne ovat näyttäneetkään 50 vuotta sitä aikaisemmin eli 1920-luvun alussa.

Joitakin mikrofoneja on valmistettu saman näköisinä jo lähes 60 vuotta. Tällaisia esimerkiksi näkee jo 1960-luvun videoissa (minullakin on yksi), ja niitä myydään edelleen.

[kertsi]

Yksi väsyttävimpiä piirteitä pakkosinkkuudessa (ei itse valitussa sinkkuudessa) on se että kun ei kukaan ala vähimmässäkään määrin tuntumaan spesiaalilta, joutuu keskittymään omaan itseensä ja se lisää ja vahvistaa narsismia. Sitten jos kohtaisi potentiaalisen kumppanin, kaikki oma paskuus lävähtääkin päin näköä... Kun ei ole joutunut päivittäin hioutumaan vasten toista yksilöä, on muotoutunut niin omalaatuiseksi yksilöksi että eihän semmoinen oudoke sovi enää yhteen kenenkään kanssa.

Boldaukset minun.
Itse en koe, että yksinolo tai sinkkuus olisi ainakaan omalla kohdallani lisännyt tai vahvistanut narsismia. Onkohan tuollainen kuvaamasi kaltainen yleistä?

[Norma Bates]

Yksi väsyttävimpiä piirteitä pakkosinkkuudessa (ei itse valitussa sinkkuudessa) on se että kun ei kukaan ala vähimmässäkään määrin tuntumaan spesiaalilta, joutuu keskittymään omaan itseensä ja se lisää ja vahvistaa narsismia. Sitten jos kohtaisi potentiaalisen kumppanin, kaikki oma paskuus lävähtääkin päin näköä... Kun ei ole joutunut päivittäin hioutumaan vasten toista yksilöä, on muotoutunut niin omalaatuiseksi yksilöksi että eihän semmoinen oudoke sovi enää yhteen kenenkään kanssa.

Boldaukset minun.
Itse en koe, että yksinolo tai sinkkuus olisi ainakaan omalla kohdallani lisännyt tai vahvistanut narsismia. Onkohan tuollainen kuvaamasi kaltainen yleistä?

Ehkei sellaisilla ihmisillä joilla on muita merkittäviä ihmissuhteita. Minä en pidä itsestäni niin valtavasti, ettenkö pelkäisi että pieninkin moka jonkun tuttavani suuntaan saisi hänet dumppaamaan minut. Aivan kuten lapsuudenkodissani oli kokoajan viittä vaille hylätyksi tulemisen partaalla. Isääni ei perheensä kiinnostanut, ja äitini kanssa jännitin että hänkin hylkää minut henkisesti. En uskaltanut edes kunnon murrosikää elää.

Jos ja kun ei sitten ole sitä parisuhdetta ja pelkää hylätyksi tulemista, ei laita kovin paljoa painoa kaveruuksille, vaan keskittyy itseensä. Minusta itseensä keskittyminen on narsistista. Mutta tietty ihan patamustaa narsismiahan on se että yrittää saada muut kiinnostumaan valtavasti omasta itsestä. Itse kun olen koko elämäni ollut varma että minä en vaan kelpaa kellekään, en kykene edellyttämään että muiden ihmisten pitää kiinnostua minusta.

Silti jotenkin lapsellisesti toivon että olisin yhtä kiinnostava kuin muutkin. Tuli tässä taannoin paha mieli kun yksi nainen sanoi minulle ohimennen jotain, ja kun aloin vastaamaan, olin yhtäkkiä kuin ilmaa kun hän alkoikin puhua jollekin miehelle, minun puheeni päälle. Ilmeisesti en sitten olisi saanut kommentoida mitään.

[Toope]

Pakkosinkkuus voi olla tauti.